Puolen vuoden välitilinpäätös opettajuudesta ja elämästä Savossa

Nyt siitä on paria päivää päälle puoli vuotta, kun pakkasin lähisuvun avustuksella pressun alle peräkärryllisen tavaraa, muutin Helsingistä Savonlinnaan ja jätin oman kodin alivuokralaisen kodiksi. Hullua. Jo! Vasta! Mihin aika on mennyt? Onko sitä mennyt jo noin paljon? Onpa se mennyt hitaasti. Ja sitten taas kiirehtinyt.

Savossa on ollut ihanaa. En valehtele enkä liiottele yhtään. Täällä on.

Ensinnäkin työni. Se on mahtavaa. Lukuun ottamatta joitakin huonosti nukuttuja öitä, muutamia pimeydestä ja väsymyksestä raskaita varhaisia aamuja ja niitä hetkiä, jolloin vahvasti tiedostaa, että nyt ei mennyt ihan putkeen, olen nauttinut joka ikisestä päivästä. Silloinkin, kun olen ollut väsynyt ja turhautunut, itsesyytösten täyttämä ja opettajien ammattitaudin, riittämättömyyden, hetkellisesti lannistama.

Puolen vuoden aikana olen oppinut itsestäni opettajana todella paljon. Olen oppinut, milloin olen parhaimmillani – aiemmin tiesin vain ihan liian hyvin, milloin en ole. Olen saanut kohdata ja olla itse kohdattavana, olen saanut haasteita ja pureskeltavaa, ymmärrykseni Suomen monimuotoisuudesta on avartunut.

Suurin syy siihen, että nautin työstäni niin paljon, ovat nämä ihmiset täällä.

Oppilaat ovat huikeita, kerta kaikkiaan. Koska työskentelen (omassa mittakaavassani) pienessä yläkoulussa usean eri aineen opettajana, saan kohdata heitä kaikkia usein sekä oppitunneilla että käytävillä. Näihin välittömiin savolaisiin on ollut helppoa tutustua, eivätkä he ole nyrpistelleet nenäänsä hesalaiselle kertaakaan. (Ainakaan niin, että olisin huomannut.) Kielimuuri välillämme välillä on, mutta molemminpuolisella kärsivällisyydellä siitä on selvitty. Olen itse pyrkinyt olemaan hyvin suora ja ehdottoman kannustava palautteessani oppilaille, ja se on kantanut hedelmää. He osaavat myös kertoa, mikä on hyvin ja missä voisi parantaa – ja miksi. Sikäli kuin teinin maailmaa voi aikuinen ymmärtää, koen onnistuneeni siinä vähintään siedettävästi. On ratkottu riitoja, kriisejä, stressiä ja epäonnistumisia, kuivattu kyyneliä. Ja on naurettu, opittu, kehitytty ja rakennettu unelmia ja suunnitelmia. Ihan parasta. Ja minulle on sanottu niin kauniita asioita, että uskon niiden säilyvän mielessäni aina. (Haistateltu ei ole kertaakaan. Zero.)

Muotokuva naururyppyineen. Vai onkohan ne silmäpussit?

Myös aikuiset, joihin olen tutustunut ja joiden kanssa olen ystävystynyt, ovat mahtavia tyyppejä. Savolaisuudessa on jotain vastaansanomattoman hurmaavaa: näiden kanssa on helppoa tulla toimeen. Täällä elämä on jotenkin rauhallisempaa, rennompaa. Koko ajan ei ole niin kiire, eikä se ole niin justiinsa. Voi tämä olla harhaakin, mutta siltä se tuntuu. Hyvältä.

Ja tietysti luonto täällä. Se mykistää. Työmatkani varrella on niin kauniita maisemia, että niiden katsominen saa melkein itkemään ilosta.

Olen oikeassa paikassa tekemässä oikeita asioita. Se on aika mieletöntä. Voiko näin hyvin ollakaan? Pitäisikö tästäkin potea syyllisyyttä? Pitäisiko pitää pienempää ääntä ja olla kehuskelematta? Pilkka osuu omaan nilkkaan kuitenkin – osuuko? En jaksa uskoa niin. Olen loputtoman kyllästynyt siihen, että työelämän pitäisi olla taakka ja ikuinen haaste, ettei omista (ja muiden) onnistumisista saisi avoimesti ja ääneen iloita, ettei itseään ja muita saisi kehua, kun aihetta siihen on. Tämäkin on osa ammatillisen ajatteluni muutosta: en aio koskaan enää pihtailla kehuja, en ikinä. Ei työelämän tarvitse olla (eikä se voi olla) pelkkää nousukiitoa ja iloa, mutta hemmetti, jos se ei ole sitä ikinä tai jos sitä ei saisi sanoa, on jotain pahasti pielessä. Enkä tarkoita, etteikö kritiikkiä pitäisi esittää ja epäkohtiin puuttua, tietenkin pitää. Mutta pitää olla myös itse valmis muutoksiin, uusiin asioihin ja haasteisiin.

Ei tämä paikka toki mikään Ruususen linna ole. Kunnan talous on pahassa jamassa, muuttotappio on suurta, eikä uusia lapsia synny kuin pieni määrä. Säästää pitäisi, jo kaiken tähän mennessä säästetyn lisäksi. Kaikki tämä heijastuu tietenkin opetustyön resursseihin ja ylipäänsä kunnan asukkaiden elämään. Itse en ehkä itseäni (vielä ainakaan) osaa niin kotoutuneena pitää, että surisin tilannetta kuntalaisen näkökulmasta (enkä sitäpaitsi vielä ainakaan edes ole virallisesti savonlinnalainen), mutta toki se panee miettimään. Silti täällä tuntuu olevan pöhinää kaiken lamaannuksen alla, halua sinnitellä eteenpäin ja kehittää kotikaupunkia edelleen. Nämä Savon immeiset eivät aio antaa periksi.

Elämäni on toki muutenkin ollut poikkeustilassa jo melkein vuoden, kun puoliso on ollut ulkomailla töissä ja yhteisen arjen jälkeen on joutunut opettelemaan taas yksin asumista ja pärjäämistä. En totisesti ole mikään kodin hengetär, ja sen huomaa. Toisaalta Savonlinnan asuntoni on sen verran karu, ettei täällä jaksa piitata kodikkuudesta sitäkään vähää kuin oikeassa kodissa Helsingissä. Hyvinhän täällä käy nukkumassa, syömässä, kuuntelemassa Radio Suomea ja suunnittelemassa tunteja. Mutta ikävä tätä kämppää ei kyllä aikanaan tule.

Olen itsestäni aika ylpeä, että uskalsin lähteä ihan tuntemattomaan paikkaan, josta en tuntenut ketään. Ikävä tietysti on: puolisoa, ystäviä, lähisukua. Onneksi täällä on innokkasti käynyt isompia ja pienempiä kyläilijöitä ja minäkin olen jokusen kerran matkannut Helsinkiin (joskin loppujen lopuksi aika harvoin, puolen vuoden aikana alle kymmenen kertaa). Ei kai nykyisin muutama sata kilometriä ole välimatka eikä mikään. Niin paljon ollaan yhteyksissä digitaalisia kanavia pitkin. Mutta kyllä välillä on yksinäinen ja ulkopuolinen olo.

Ainakaan minua ei voi syyttää siitä, ettenkö menisi töiden perässä sinne, missä niitä on. Varmaan tekemiseni myös ihmetyttävät joitakin, ehkä olen jonkun mielestä jotain ikuista nuoruutta elävä, vakiintumiseen kykenemätön hiippari. Helsingin Sanomissa oli tällä viikolla hyvä teksti oman sukupolveni ihmisten elämästä. Siinä y-sukupolvea tutkinut sosiologi Mikko Piispa toteaa, että kyse ei ole venytetystä nuoruudesta vaan muuttuneesta aikuisuudesta:

”Se, että elämä ei rytmity samanlaisten virstanpylväiden mukaan kuin vanhempiemme aikuistuessa, ei ole nuoruuden pitkittämistä vaan meidän aikuisuutta. Y-sukupolvi on joutunut hyvässä ja pahassa tottumaan jatkuvaan ja nopeaan muutokseen. Ehkä siksi uskallamme valita myös vaihtoehtoisia aikuisuuksia.”

Omista tulevista valinnoistani ja vaihtoehdoistani en vielä tiedä. Viranhoitomääräykseni päättyy 1.6., mitä sen jälkeen – en tiedä. Mutta sen tiedän, että juuri nyt kaikki on niin kuin pitääkin. Juuri nyt olen tosi onnellinen omasta elämästäni.

Missä mennään

Syys saa, saako?

Kai se saa. Parvekepuutarha alkaa hiljalleen hiipua (sato jäi laihaksi, mutta pianhan on taas uusi kasvukausi), aamuisin tarvitsee takkia (jonka saa heittää kainaloon iltapäivällä) ja luonto alkaa selvästi valmistautua varisemiseen ja hiljenemiseen. Syksy onkin suosikkivuodenaikani, joten ei minulla ole mitään vuodenkiertoa vastaan.

Tämä alkanut koulusyksy on tosin ollut tähän mennessä pääsääntöisesti raskas. Aloitin uudessa työtehtävässä tutussa koulussa, ja alku on ollut haipakkaa menoa. Ei, vieläkään en tee sitä, mihin minulla (muun muassa) on koulutus, mutta menee se näinkin. Kouluarki on asettunut nopeasti uomiinsa, mutta paljon on sellaista, mikä mietityttää ja mihin aika ei tunnu riittävän. Onneksi yhteistyössä on voimaa, mutta ei se silti muuta miksikään sitä tosiasiaa, että oma ammtillinen identiteetti on kovassa pyörityksessä ja ajatukset siitä, mitä oikeasti haluaisin tehdä, ovat käymistilassa.

Kesällä en tainnut juurikaan kirjoitella kuulumisia kirjojen lomassa. Nopeastihan tuo taas meni, joskin paljon ehti tapahtua. Kolme viikkoa sitten minusta tuli täti, mikä on aivan ihmeellisen ihanaa. Veljenpoika tupsahti maailmaan varsin huolellisen ja uutteran loppurutistuksen jälkeen, ja olen aivan myyty. Täysin! Täti. Se kuulostaa hienolta ja arvokkaalta.

Kotikaupunki näytti kesän aikana moneen kertaan parhaita puoliaan – kyllä ihmisen on hyvä Helsingissä elää, sen vain sanon. Ja hyvä on ihmisen myös mennä aika ajoin Pohjois-Karjalaan, mistä ylläoleva kuvakin on. Vieläkään ei kesän mökkiöiden määrä noussut ylettömän suureksi, mutta yhden niistä vietin saaressa sentään aivan yksin (no kissan kanssa), mitä pidän melkoisena voimainkoitoksena. Mummini, jolta minä ja veljeni mökkisaaren olemme perineet, vietti siellä pääsääntöisesti kaikki lomansa ja melkeinpä aina yksin. Hän viihtyi, minä taas voin yhden yön kokemuksella todeta, ettei ehkä ihan ollut minun juttuni. Grilliruokakaan ei maistu niin hyvältä yksin.

Se, mikä taas on maistunut hyvin yksinkin, on Pokémon GO, johon hurahdin heinäkuun puolivälissä. Kyllä. Näin kävi. Olen kävellyt pitkälti yli 200 kilometriä bittiöttiäisten perässä, eikä loppua ole näkyvissä, paitsi ehkä sitten kun sataa loskaa eikä kännykkä selviydy olosuhteista. Todella hauska peli, ensimmäinen sitten yläkouluikäisenä aktiivisesti hakkaamani Tekkenin, jonka pelaamisesta olen oikeasti pitänyt, innostunut ja, no, koukuttunut. Yhteenkuuluvuus muiden hiippareiden kanssa on hauska sivujuonne, joskin olen huomannut alkuhuuman karisseen jo aikaa sitten – enää ei joka kulmalla pyöri joku samoissa puuhissa.

Lukenut olen, ja se on sentään valunut blogiinkin asti, mutta hitaasti. Vielä on heinäkuultakin luettavaa bloggaamatta (Seitsemän veljestä! Sain sen lopultakin luettua, ihme!), mutta enköhän tässä, pikkuhiljaa.

Syksyn suunnitelmiin kuuluu lähinnä työelämän kanssa tasapainoon pääseminen, puolison siskon häät, hengailua ja haaveilua. Ja lukemista, tietenkin.

Valoisaa syksyn alkua!

Raija Harju: Minäkö piittaisin miehistä

Ooh, mitä ihastuttavaa hupsuttelua tämä kirja olikaan!

Nuori musiikinlehtori Anna Alanko lähtee Helsingistä maakuntaan ensimmäiseen työpaikkaansa Peltoniemen kouluun. (Paikan saa vain kirjeen lähettämällä, työhaastatteluja tai muita ikäviä muodollisuuksia ei ole.) Vastassa on pikkukaupungin elämä sympaattisen Alma-rouvan vuokralaisena ja opettajainhuoneen nuorimpana jäsenenä. Anna on särkenyt sydämensä huithapelin matemaatikon vuoksi, eikä aio korvaansa lotkauttaa miesasioille. Paitsi että rehtori Pekka Hela on jollain ärsyttävällä tavalla kovin kiehtova, ja pyytää Annaa vielä säestämään omaa viulunsoittoaankin.

Lukuvuosi etenee omalla painollaan, Anna kotiutuu ja sopeutuu, mutta sitten rehtorista ja eräästä hurmaavan oloisesta vaaleatukkaisesta naisesta juoruillaan tavallistakin enemmän. Ovatko kaikki miehet sikoja? Sen saa Anna selvittää.

Löysin Raija Harjun Minäkö piittaisin miehistä -viihderomaanin kirjaston kierrätyshyllystä, ja pakkohan se oli takakannenkin perusteella napata kotiin luettavaksi. Kirja on hupaisa, todellista nollausviihdettä, etenkin näin tutun ammattikunnan ja työympäristön puolesta. Teksti ei edes ole mitään höpöhöttöä, vaan napakkaa ja nasevaa, hauskaakin. Kirja koostuu Annan vanhalle ystävälleen Lenalle kirjoittamista kirjeistä, joissa tuoreimmat käänteet ja tapahtumat kuvataan veikeästi.

Kirjan juonikuvio ei mitään valtaisia päättelykykyjä vaadi, mutta se ei ehkä olekaan se olennaisin puoli. Nostaisin tarinan ansioiksi hyvän otteen ja tempon, hauskat henkilöhahmot ja toimivan kielen. Tämän makupalan ahmaisee muutamassa hetkessä, ja se jää lukemisen jälkeen kutkuttamaan mieltä juuri sopivalla tavalla: itse en juuri koskaan lue mitään vastaavaa, joten siksikin on hauskaa aika ajoin  laajentaa lukutottumuksia, ja toisaalta näin kouluvuoden viimemetreillä kolmenkymmenen vuoden takainen koulumaailman kuvaus antoi vilpittömiä hörähtelynaiheita.

Peltoniemen koulua käydään kirjan kuvaamalla 1980-luvulla monin tavoin aika samaan tyyliin kuin pääkaupunkiseudulla kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Ja samalla hurjan paljon on tietenkin muuttunut. Opettajainhuoneen karikatyyrit saivat aikaan muutaman aidon hekotuksen, ja käydäänpä illanvietoissa ja välituntien aikana melkoisen kantaaottavaa koulutuspoliittista keskusteluakin esimerkiksi tarkkisoppilaista ja opettajan työssä jaksamisesta.

Aika on tietenkin osaltaan kuluttanut kirjaa. Kihloja odotellaan ja vaihdellaan melkoista vauhtia, pikkukaupungin kaduilla juoruillaan etenkin koulun henkilökunnan tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, mutta toisaalta deittaillaan, lähdetään seuramatkalle etelään ja juostaan kulttuuririennoissa. Ajan patinaa ja ajattomuutta samalla kertaa, aika mainiota.

Kaiken kaikkiaan Minäkö piittaisin miehistä on aivan erinomainen ohimennen tehty vahinkolöytö. Ilahduin tämän kirjan lukemisesta hämmentävän paljon.

Pakko oli myös selvittää, mitä muuta Harju on kirjoittanut. Kirjasampo paljasti ilokseni, että hänen tuotantoonsa kuuluu kaksi muutakin viihderomaania: Suntiotar selvittää sotkun (1988) ja Rakas kiukkupussi (1989). Joudun ehkä väistämättä lukemaan nekin.


Raija Harju: Minäkö piittaisin miehistä
Ulkoasu: Eino Tepponen
Karisto 1987
144 s.

Kierrätyskirja.

______

Helmet-haasteen kohta 13. Kirjan nimi on kysymys.

Mitä kuuluu?

Tajusin kauhukseni, etten ole viikkokausiin kirjoittanut mitään muuta kuin kirjajuttuja. Olenkohan ehtinyt oikein ajatellakaan mitään erityistä? Päivät kuluvat nopeasti, kuten ajankuvaan kuuluu, ja uni jää jatkuvasti liian vähiin. Arki, sitähän se.

Ensimmäinen jakso tältä lukuvuodelta alkaa olla vähitellen paketissa. Ensi viikolla vedän vielä viimeiset seiskaluokkien opotunnit ja sitten onkin syysloman aika. Pidän jonkinlaisena voittona sitä, että ensimmäinen "Nää opotunnit on kyllä turhaa paskaa" -kommentti tuli vasta noin viidennen viikon paikkeilla. Loman jälkeen alkavatkin sitten ysiluokkalaisten tunnit, ja kohti yhteishakuahan tässä mennään niin että hiki roiskuu.

Töissä on ollut mukavaa, joskin paikoin myös raskasta. Jotkin asiat tuntuvat jatkuvasti valuvan käsieni ulottumattomiin, ja joistakin toisista on vaikeaa saada minkäänlaista otetta edes hetkeksi. Samalla on kuitenkin paljon intoa ja onnistumisiakin. Jokunen viime kevään ysi on pyörähtänyt koululla tai sattunut muuten vaan samaan paikkaan samaan aikaan, ja iloisia ja onnellisia toisen asteen opiskelijoita olen heissä havainnut. (Olen myös kuullut joistakuista varsin ikäviä huhuja, eivätkä ne valitettavasti yllätä ollenkaan.)

Kulunut syksy on ollut osaltaan myös hyvin absurdi. Välillä en ole ymmärtänyt laisinkaan, missä maassa ja todellisuudessa oikein elän. Kaikenlaiset kaapuleikit, vihapuheet ja ärinät ovat surettaneet ja mietityttäneet. Miksi olemme tällaisessa tilanteessa? Miksi emme opi historiasta yhtään mitään? Tällaista aikaa en olisi vielä viisi vuotta sitten uskonut näkeväni. Mutta olenkin idealisti. (Ja ilmeisesti jotain "toista ääripäätä", koska kannatan tasavertaisia ihmisoikeuksia. WTF?)

Julistin jossain vaiheessa potevani mielipideväsymystä, mutta se karisi harteilta jo. Banderollia en vielä ole pystyttämässä, mutta olen päättänyt, etten tuhlaa ainoatakaan hetkeä rasistisen ölinän kuunteluun. Onneksi olen toistaiseksi säästynyt sen kuulemiselta (siis lähietäisyydeltä), joskin veikkaan, etten enää pitkään.

On elämässä onneksi ilojakin, suuria. Ystävät ovat kovasti sikiämään päin, ja vauvoja tulee lähikuukausina putkahtelemaan maailmaan ennätysmäärä. Vastikäänhän uutisoitiin, että Suomessa syntyvyys on lähes romahduspisteessä, mutta oman empiirisen elämänpiirini osalta on oltava kyllä aivan eri mieltä: tällaista tilannetta ei ole vielä koskaan näissä porukoissa nähty. Veikkaan kyllä, että kolmekymppisyys on huomattavasti olennaisempi vaikutin kuin taantuma tai mikään muukaan. Ihanaahan se on, että läheiset ihmiset saavat kaipaamaansa onnea elämäänsä. Sille ei ole hintaa.

Huomaan ajatusten poukkoilevan. On pitkästä aikaa ollut lauantai, jolloin olen voinut hyvillä mielin huoahtaa ja todeta, ettei mitään suunniteltuja menoja tai tuloja ole kalenterissa. On ollut aikaa käydä juoksulenkillä, kaupassa, siivota (ugh) ja mikä tärkeintä: lukea. Lukuvauhtini on hieman hidastunut, mutta pyrkimyksenä on toki päästä nauttimaan sivujen kääntelystä aina kun mahdollista. Olen ollut syksyn kuluessa poukkoileva lukija, ja keskittyminen lukemiseen on välillä vaikeaa, mutta onneksi tiedän, että tilanne kyllä rauhoittuu taas jossain vaiheessa.

Tänä viikonloppuna kirjamessuja vietetään Turussa, ja kolmen viikon päästä on vuorossa yksi syksyn hauskimmista viikonlopuista, kun Helsingin Kirjamessut kokoontuvat Messukeskukseen. Osallistun tapahtumaan Messukeskuksen auliisti tarjoamalla bloggaripassilla, ja kunhan pääsemme lähemmäksi h-hetkeä, listaan omia täkyjäni tänne blogiin.

Sitä odotellessa jatkan sekalaista lueskeluani, otan hieman punaviiniä ja nautin juuri alkaneen lokakuun tarjoamasta syksyn kauniista valosta.

Kesälle!

Taas on se päivä vuodesta, kun minäkin karaisen kurkkuni ja suostun veisaamaan virrenpätkän. Kovin tyylikkäästi Suvivirsi ei kyllä tänä vuonna kevätjuhlassa soinut, mutta annettakoon se nuorisolle anteeksi. Tulipahan kuitenkin veisattua.

Niin, se on tosiaan sitten kesäloman aika. Yksi kouluvuosi on jälleen paketissa ja suuri joukko nuoria saateltu maailmalle. Päivään kuului paljon onnellisia ja helpottuneita hymyjä, intoa tiriseviä kehoja, liehuvia helmoja ja ylipäänsä matkaan lähdön tuntua. Hyvä niin.

Itsehän en vielä aivan heittäydy loman vietäväksi, sillä palaan puolentoista viikon päästä töihin tsekkailemaan yhteishaun tuloksia ja auttamaan niitä, jotka vielä tarvitsevat jälkiohjausapua. Onneksi heitä ei ole odotettavissa ihan valtavan montaa, sillä yhteishaun uudistuttua siinä on alettu suosia peruskoulunsa päättäviä muiden hakijoiden kustannuksella, joten ysiluokkalaisten saumat ovat melko hyvät – kunhan vain on osattu hakea jotakuinkin realistisiin kohteisiin. Näin ei kyllä läheskään aina ole... Joka tapauksessa oletuksena on, että lähes kaikki saavat suoraan haussa paikan, ja vain murto-osaa on autettava täydennyshakujen ynnä muun suhteen.

Ajan kulkuun havahtuu aina yhtä ihmeissään. Vastahan oli viime kevät! Muistan edellisen kevätjuhlan aivan selvästi: oli kovin haikea mieli, sillä hyvästelin tutuksi tulleita kollegoita ja oppilaita herkissä tunnelmissa. Mutta on se vain uskottava, että kokonainen vuosi on jälleen kulunut.

Tämä taakse jäänyt lukuvuosi oli kyllä melkoista seikkailua. Aloitin sen laaja-alaisena erityisopettajana ja lopetin oppilaanohjaajana. Vaihdoksen tein marraskuussa, kun vanhassa tutussa koulussa aukesi opon sijaisuus. Laaja-alaisen työ on kiinnostavaa sekin, mutta kyllä opoilu taitaa kuitenkin olla se minun juttuni (siitä historiasta ja yhteiskuntaopista kun ei kannata enää juuri ääneen puhuakaan). Molemmat tämän vuoden työpaikkani ovat hyviä peruskouluja, joissa tehdään työtä ammattitaidolla ja asenteella. On ollut ilo olla niissä töissä.

Siinä mielessä tämä kevät päättyy myös erikoisella tavalla, että tiedän jatkavani syksyllä siitä, mihin nyt keväällä jäin. Juhannuksesta elokuun toiselle viikolle olen työttömänä, mutta sitten jatkan samassa pestissä näillä näkymin vuoden loppuun. Vaikka tuleva työttömyyspätkä tietenkin jurppii, on huikean hienoa saada jatkaa mieluisaa työtä mieluisassa paikassa tuttujen oppilaiden ja kollegoiden kanssa sen jälkeen.

Mutta ennen sitä on kesä, josta toivottavasti tulee pitkä ja aurinkoinen. Parvekepuutarha on jo avattu, ja nyt on aikaa hoitaa tomaatteja, chilejä, paprikoita, ruusupapuja, salaatteja, pelargonioita ja mitä ikinä vielä keksinkään multaan pukata. Luonnon kasvu on ihmeellinen – ihan näin lasitetulla parvekkeellakin ihailtuna. Viherpeukaloinnin ohella ajattelin harrastaa pyöräretkiä, veneilyä, samoilua, lukemista (ohhoh!) ja matkustelua. Juhannuksena lähden Budapestiin ja heinäkuussa kutsuu Berliini. Tyylilleni uskollisena jatkan siis hyväksi havaittua kaupunkilomien perinnettä.

Lisäksi on luvassa kahdet häät. Naimisiin menee ensin ystäväni ja sitten veljeni. Juhlia piisaa, ja odotan niitä innolla. On onni päästä todistamaan rakkaiden ihmisten tärkeitä päiviä.

Viime kesänä olo oli pääosin tyyni ja onnellinen. Toivon samaa myös tältä kesältä. Aikaa ladata akkuja, ihmetellä näkemäänsä, mennä ja kokeilla, olla vaan.


Kaikkea sitä ja muuta mieleen juolahtavaa kesäiloa toivotan myös blogini lukijoille!

Mitä opettajan pitää sietää?

Kuvan lähde: Wikimedia Commons (Public domain).

Tapahtui eräänä päivänä X:n peruskoulussa:

Satunnainen opetushenkilö käveli käytävällä välitunnin aikana. Hän ei ollut virkatehtävissä valvontavuorossa, vaan matkalla toimittamaan fyysillisiä tarpeitaan henkilökunnan tiloihin. Opetushenkilö kulki hissin ohitse. Hissin ovi oli auki ja neljä n:n luokan oppilashenkilöä seisoi siellä valmiina käyttämään hissiä sen tarkoitukseen. X:n peruskoulun säännöissä hissin käyttö on oppilailta yksiselitteisesti kielletty.

Opetushenkilö astahti hissin oven eteen estäen sen sulkeutumisen. Hän aloitti tilanteeseen kuuluvan sanallisen kasvatustehtävänsä toteamalla ykskantaan: "Hissin käyttö on oppilailta kielletty. Tulkaa ulos sieltä." Oppilaat virnuilivat pilkallisesti ja jatkoivat hissin nappuloiden painelua. Opetushenkilö toisti kehotuksensa lisäten siihen kädellä tehdyn liikkeen, joka osoitti oikean poistumissuunnan. Hän sanoi sen vielä kolmannen kerran. 

"Vitun mammutti mene pois siitä oven edestä!"

Opetushenkilö kohotti kulmiaan. "Anteeksi, en ihan kuullut?"

Oppilaat poistuivat hissistä ja liukkaasti paikalta, eikä opetushenkilö höristänyt korviaan enää uusille solvauksille. Tilanne meni ohi. Fyysilliset tarpeet muistuttivat itsestään. Oli jatkettava matkaa ja työpäivää.


Huonoina päivinä mietin, miten ihmeessä olen niin hullu, että haluan työskennellä suomalaisessa julkisessa peruskoulussa. Kuka on keksinyt tämän ammatin? Milloin oma ammatinvalintani meni pieleen? Ymmärsinkö mitä tein, kun a) suoritin opettajan pedagogiset opinnot ja b) otin vastaan työpaikkani? Tuskin.

Oppilaiden kielenkäyttö ja kommunikointi on toki pääosin suhteellisen järkevää. Ihan tavallinen nuori ymmärtää kyllä jopa murrosikänsä kuohuissa, ettei toisen ihmisen solvaaminen ole paikallaan. Mutta ikävä kyllä suunsoittoa, vittuilua ja aivan suoraan henkilöön käyviä loukkauksia saa kuunnella aivan liikaa.

"Tää tunti on ihan paska!" ei tunnu hyvältä, mutta se ei sentään kohdistu opettajan henkilöön kuin välillisesti. (Asiatonta sekin on, eikä ainakaan muuta tuntia paremmaksi.)

"Vitun läski!", "Vitun rasisti!" ja "Mene vittuun!" – niihin ei totu.

Huoraksi ei ole vielä kutsuttu. Epäilemättä sekin päivä vielä tulee.

Mietin vaan, mitä kaikkea on siedettävä sillä perusteella, että on päättänyt mennä töihin peruskouluun. Osa ihmisistä on varmaankin sitä mieltä, että olosuhteita on siedettävä, eikä länkytystä pidä ottaa henkilökohtaisesti. Pahempaakin on. Oletan, että he ovat niitä, jotka eivät itse joudu työpaikallaan kuuntelemaan päivittäistä päin naamaa huudettua vittuilua.

Osa ihmisistä lienee toivottavasti sitä mieltä, että vika ei ole järjestelmässä eikä koulun henkilökunnassa vaan kenties ihan niissä pirjopettereissä itsessään. Että ehkä tarttis tehdä jotain, että nuoret osaisivat olla niin kuin sivistysvaltiossa julkisesti ollaan.

Mitä se sitten on, se "jotain", mitä tarttis tehdä?

Kotikasvatuksella voi olla jotain merkitystä. Luulen. Rangaistuskäytännöillä samoin. Ennen kaikkea asenteen pitäisi muuttua kaikkialla niin, että sanallisen väkivallan (kyllä, kutsun sitä siksi) suhteen olisi nollatoleranssi. Toiselle ihmiselle ei puhuta rumasti. Vielä vähemmän sitä tehdään, kun ollaan töissä. Ja tähän pitäisi olla keinoja puuttua.

Opettajana sitä joutuu aika kiperiin paikkoihin päivittäin. Ikinä ei voi olla ihan varma, mitä oven tai nurkan takana odottaa: mitä tapahtuu välitunnilla tai seuraavalla oppitunnilla, millainen on seuraava huoli jonka kohtaa, mitä riitaa joutuu seuraavaksi selvittämään. Se kuuluu työnkuvaan.

Mutta sen verran haluaisin tietää, ettei seuraavan kulman takana ole jälleen uutta henkilökohtaista loukkausta. En ole tehnyt mitään ansaitakseni sellaisen.

Ikkunan takana

Joululoma tuntui pitkältä ja rentouttavalta. Niinpä viime viikolla oli ihan mukavaa palata taas töihin, aloittaa uusia juttuja ja jatkaa niitä, jotka jäivät ennen lomaa kesken.

Kahdeksan lomanjälkeisen työpäivän jälkeen on pakko todeta, että huhhuh.

Joo, itse olen urani valinnut, mutta silti: huhhuh.

Jotenkin ajattelin opettajaksi opiskellessani, että jos nyt joskus opetushommiin pääsen, suurin stressinaiheuttaja on jatkuva esiintyminen ja valmiudessa oleminen. Kuinka väärässä olinkaan.

Opettajaopinnot, ainakaan aineenopettajaopinnot, eivät missään määrin valmista oikeaan työelämään. Siellä sitä keskitytään muistelemaan Pestalozzin pedagogiikkaa, didaktista rakkautta ja kokeilemaan tuhannennen kerran pistetyöskentelyä. Sitten analysoidaan, menikö tunti kivasti vai voisiko jossain parantaa. Ottiko auskultantti kaikki oppilaat tasa-arvoisesti huomioon, vai unohtuiko joku.

Plaa plaa plaa plaa plaaaaa.

Valmistumisensa jälkeen nuori opettajanalku sitten menee töihin oikeaan maailmaan ja huomaa, että huppista heijaa, kukaan ei tullut maininneeksi mistään kolmiportaisesta tuesta, oppilaiden pahoinvoinnista, lastensuojeluilmoituksista tai pimahtaneista vanhemmista.

Parhaimmillaan tilanne on se, että nuori opettajanalku ei edes työskentele tehtävässä, johon on koulutuksensa saanut. Silloin stressiä aiheuttaa sekä edellä mainittu, opiskeluaikana kertomatta jätetty sivuseikkojen seitti että jokapäiväisen perustehtävän opetteleminen alusta alkaen.

Huokaus.

Onneksi itse työskentelen nyt opona, ja kokemusta on tästä tehtävästä sentään hieman parin vuoden takaa. Siitä huolimatta on todettava, että saattaisipa olla hyötyä varsinaisesta koulutuksesta tähän tehtävään. Ettei aina tarvitsisi olla etsimässä jotain faktaa pöytään. Että tietäisi periaatteet jo valmiiksi ihan vaan koulutuksensa ansiosta.

Sen lisäksi, että koen ammatillista osaamattomuutta, huhhuttelua aiheuttaa nuorten ja paikoin myös heidän perheidensä pahoinvointi. Sanattomaksi sitä jää. Muutama juttu on tullut uniin asti, vaikka pyrinkin tietoisesti ja aktiivisesti jättämään työasiat työpaikan oven taakse, kun sieltä poistun. Ajatuksia vain on välillä niin hankalaa ohjailla.

Kolmas asia on hyvinvointivaltio ja sen tarjoama tuki yksilöille. Ja se, kuinka paljon sitä yhtäältä käytetään hyväksi ja toisaalta pudotaan sen ulottumattomiin. Mutta tämä on jo ihan oma tarinansa, ja joutunen asettamaan sanani huolella, ennen kuin siitä kirjoitan.

Huomaa, että käyn ylikierroksilla. Onneksi on kollegat, hyvä esimies ja viikonloppu. Töistä tullessani pistäydyin raikastavalla oluella sekä kirjakaupassa. Kohta on sauna ja sitten syödään lämpimiä voileipiä.

Ehkä sitä on maanantaihin mennessä taas valmis jatkamaan.  

Hippusia

Valoa pimeydessä.

Juu, kiirettä pukkaa.

Tekee mieli sanoa, että itsepä olen soppani keittänyt, mutta vielä enemmän huvittaa vähän avautua. Sen jälkeen voi sitten käpertyä itseensä ja ehkä jälleen yksiin kuuden tunnin yöuniin, kun on niin kiire pelastamaan maailmaa (tai itseäni).

On tässä vähän kaikenlaista tulilla. Asia numero yksi on, että vaihdan muutaman viikon päästä työpaikkaa. Hupsista! Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi viihtynyt nykyisessä – päin vastoin. Viime viikkoina on tuntunut, että homma on lähtenyt rullaamaan ja oma paikka on löytynyt. Kun nyt kuitenkin kävi niin, että kaksi vuotta sitten hoitamani homma tuli haettavaksi määräaikaisena viransijaisuutena, naputtelin puolison ja muutaman toverin painostuksesta hakemuksen kasaan.

Sitten unohdin koko asian.

Ajattelin, että löytyi joku toinen, ja jatkoin puuhiani.

Kunnes puhelin soi ja tuli kehotus kerätä kimpsut kasaan. Juuri minut halutaan hoitamaan pestiä, josta niin valtavasti kaksi vuotta sitten pidin. Vau! Sain sovittua aloitusajan sellaiseksi, että ehdin hoitaa nykyisen työn asiat jonkinmoiseen järjestykseen. Nykyinen esimies oli kovasti pahoillaan asioiden saamasta käänteestä, mutta ymmärsi ratkaisuni kyllä. Onneksi. Pääkaupunkiseudulla, sen enempää kuin muuallakaan tämän armoitetun pienten piirien maan alueella, ei kannata kovin heppoisin perustein lähteä karmit kaulassa mistään. Ei sellaiseen tässä tapauksessa mitään syytäkään olisi ollut. Koeaika, joka minulla olisi jatkunut joulukuulle, mahdollisti myös sen, että tätä saattoi periaatteessa pitää ilmoitusluontoisena asiana.

Että nyt kävi näin. Aikamoista. Vaihdoksen etuna palkka nousee ja työsuhde kestää puoliväliin kesää, kuukauden pidempään kuin tämä nykyinen olisi kestänyt. Minulle se on iso asia ja iso raha. Sillä pelkällä Kutsumuksella kun on niin pirun hankalaa voidella leipää. Ja mitä luultavimmin jatkoakin on luvassa. Mutta se on sitten sen ajan asia, ei tämän. Niin, ja tärkeintä on se, että vaihdan ohjaustehtäviin, joista ehkä loppujen lopuksi pidän kuitenkin enemmän kuin erityisopettajan työstä. Sanottakoon se ääneen.

Kollegat ovat olleet harmissaan. Kiinnostavaa huomata, millaisia tuntemuksia äkillinen muutos aiheuttaa. Olen kuitenkin talossa vielä uusi, ja varmaankin monella tapaa erilainen kuin sijaistamani viranhoitaja. Silti, vaikkemme vielä niin hyvin tunne, moni on tullut ihan vilpittömästi sanomaan, että lähtöni on ikävä juttu. Tästä opin kyllä itse sen, että ehkä sen toisen työn kunnioittamisen voisi ilmaista ihan siellä arkipäivän lomassa. Ei vasta sitten, kun tiet jo eroavat. Tästä saa ihan hyvän kehityskohteen itselle jatkoa ajatellen.

No, pari viikkoa vielä, ennen kuin työavaimet menevät vaihtoon. Sitä odotellessa pitää jättää hommat sellaiseen vaiheeseen, että seuraavan on niitä siedettävää jatkaa.

Oppilaille en ole vielä kertonut. Sinänsä tuntuu pahalta, koska etenkin osan kanssa varsin luottamukselliset välit ovat jo syntyneet, nykyinen tilanne on tasaantunut ja kouluvuotta olisi ollut hyvä jatkaa tästä eteenpäin. Vaikka kuinka paljon heistä pidänkin, on silti todettava, että teen vain työtäni. Ja uusi työmahdollisuus houkuttaa enemmän.

Samalla, kun laitoin työasiat uuteen kuosiin, olen keskellä arkea, jota rytmittävät avoimen yliopiston opinnot ja eräs viestintähanke, jossa olen mukana. Vapaata aikaa ei ihan turhan paljoa jää. Etenkin opiskelun todellisuus läsähti vasten kasvoja kunnolla vasta nyt, kun olisi pitänyt valmistautua ensimmäiseen tenttiin. Niinpä niin, hienot puheet "ajoissa valmistautumisesta" ja "vakavasti ottamisesta" katosivat mielestä saman tien. Jännää, ettei sitä opi koskaan hyväksymään itseään sellaisena kuin on (eli viime tippaan jättäjänä). No, jos ensimmäinen opintojakso menee hyväksytysti läpi, taputan itseäni tyynesti selkään. Sen enempään ei olekaan aikaa, sillä uusi puskee jo päälle...

Ja mitähän muuta vielä olisi. Kaiken maailman menoa ja meinikiä. Muuttoavuksi pitäisi ehtiä, on tapaamista ja kokoontumista, teatterireissu kuukauden päästä, jokuset juhlatkin. Ja sitten tuntuu, ettei välillä jaksa edes yhtä whatsapp- tai FB-viestiä lähettää.

Ehkä se on se pimeys. Tai siis sekin.

Mutta ei tässä hätää! Mulla on kotiasiat kunnossa ja urheilu tuntuu kiinnostavalta, vai miten se Timo Silakkakin sen joskus sanoi. Tekeminen saa nimittäin jossain määrin energiat virtaamaan. Ja minulla kun ei ole arjessa vastuuta esimerkiksi mistään pienistä ihmisistä tai noin muutenkaan muista kuin itsestäni. Joten annetaan mennä vaan.

Vaikka kyllä on sanottava, että olen vähän ihmeissäni siitä, kuinka rohkea olin uskaltaessani noin vain tehdä omalla mittapuullani ison päätöksen. Kiltin tytön viitta lie saatu pois harteilta.

Ei ole ikävä.

Kellastuvaa

Kävin metsässä. Pysyin siellä ihan kahden yön verran. Appivanhempien mökki sijaitsee sopivan matkan päässä, ja kun saimme auton näppärästi lainaan, pieni syyslomareissu Savoon oli vain kaasujalan painalluksen päässä. Oletettavasti luulen olevani enemmän mökki-ihminen kuin oikeasti olenkaan, ja todettava on, että kaksi yötä on ihan sopiva aika oleskella luonnon helmassa.

Lyhyt mutta tehokas nollausreissu tarjosi ainakin vuorokauden verran hyvälaatuista unta, saunomista, punkkua myrskylyhdyn valossa ja hieman Anni Kytömäen Kultarintaa (lopultakin, voinee joku sanoa). Paljoa en vaadi, joten vähästäkin tulen onnelliseksi. Vielä kun joskus kykenisi irrottautumaan ulkomaailmasta (so. pääosin sosiaalisesta mediasta) ihan rehdisti, sulkisi puhelimen kokonaan ja keskittyisi johonkin muuhun. Vai onkohan se liikaa, kuitenkin.

Syyslomaa siis vietän, joskin hieman supistetussa muodossa, sillä ihan kokonaista viikkoa ei työnantaja tänä vuonna tarjoa. Toisaalta tämä lyhytkin versio antaa hyvin tilaa hengähtää. Samalla se hieman kauhistuttaa: joko ensimmäinen neljännes kouluvuodesta on takana? Mitä tässä on ehtinyt tapahtua? Vastahan kaikki alkoi.

Kuten asiaan ja mantraan kuuluu, totean, että syksy on mennyt nopeasti. Rutiineja on löytynyt, mutta yllätyksiä piisaa edelleen. Oppilaat ovat hyväksyneet vallitsevan tilanteen, eikä joka hetkessä enää vedota edeltäjäni ansioihin. Osa oppilaistani on tosin koulussa uusia, kuten minäkin olen, joten heillä ressukoilla ei ole edes mihin verrata. Kollegoihin olen tutustunut vähitellen, ja jälleen on ilo huomata, kuinka mainioita persoonia opettajakuntaan lukeutuu. Kaikkien kanssa ei toki yhteistä säveltä löydy, mutta sentään tullaan toimeen. Oletan. Olen päättänyt, että vaikka olenkin vielä nuori ja epävarma, ihan kaikkeen en alistu. Yksi niistä on pompottelu. Saa yrittää, mutta pettymys on vastassa. Teen asiat omalla tavallani, enkä "nuoremmuuttani" hoida mitään sellaista, mikä ei minulle kuulu.

Työn tekemistä ja tulevaisuutta olen toki jälleen pohdiskellut, koskapa en. Tällä hetkellä olen äitiysloman sijaisena toukokuun loppuun, eli ensi kesä menee kortistossa vinkuen. Rahaa pitäisi alkaa säästää jo nyt, ettei leipä aivan olemattomaksi kapene kesällä. Ansiosidonnaisiahan joutuu odottelemaan pitkälle syksyyn, koska Opettajien Työttömyyskassa ei kykene valmistautumaan jokakesäiseen työttömyyspiikkiin millään tavoin etukäteen. Ainahan se tulee, pyytämättä ja yllättäen.

Viime kesän ajan olin työsuhteessa, kuten asianmukaisesti kuuluu, joten siksikin ensi kesä mietityttää. Pääsin tottumaan liian hyvälle – eli siihen, mikä opettajalle kuuluu. Monet opettajien työehdoista ovat jo sen verran antiikkisia, että ne pitäisi vähitellen uudistaa, mutta vaikealta näyttää. Nuoren opettajan on mahdotonta ymmärtää, miksi viranhaltija voi "palata töihin" opetuksettomaksi ajaksi nostamaan palkkaa työstä, jonka sijainen on opetusaikana tehnyt. Samoin joidenkin kuntien tekemiä "linjauksia" siitä, että määräaikaisia opettajia ei palkata kuin toukokuun loppuun, vaikka kyse ei olisikaan sijaisuudesta, ovat syvältä ahterista. Mutta kai on vain jaksettava siitäkin huolimatta tehdä työtään niin hyvin kuin osaa.

Joskus vain turhauttaa aika paljon kuunnella kateellista ininää "suhteettoman hyvistä työsuhde-eduista" ja "liian isoista palkoista" ja "pitkistä lomista". Tervetuloa opettajaelämän todellisuuteen! Harmi vain, että siihen tutustuminen veisi pohjan noilta mukavan provosoivilta väitteiltä.

No. Pidän silti työstäni, en muuten sitä jaksaisi tehdä. Nuorten kanssa on mukavaa tehdä töitä, koska palaute on suoraa ja välitöntä, oli se sitten hyvää tai "rakentavaa". Kaikkein pahimmalta sonnalta olen toistaiseksi välttynyt, sillä työni etuutena on se, että kohtaan oppilaat useimmiten joko kahden kesken tai hyvin pienellä porukalla. Silloin harva kehtaa ainakaan ihan täysillä leukojaan louskuttaa, etenkään enää sen jälkeen, kun ollaan jo vähän tutustuttu.

Syksy etenee, ja lehdet kellastuvat. Joka päivä on hieman eilistä pimeämpää. Jotenkin silti tuntuu siltä, että arki rullaa painollaan ja energiaa riittää. Ehkä tänä vuonna pimeys ei ihan kokonaan nielaise sisäänsä. Ja onhan tässä odotettavaa: Kirjamessuja, menemisiä, tulemisia, lukemisia, kohtaamisia. Kyllä niillä yksi talvi selätetään.

Talvisotaa selkosuomeksi

Pertti Rajala: Talvisota – Talvisodan arkea selkosuomeksi
Ulkoasu: ?
Avain 2014
141 s.

Arvostelukappale.


Pertti Rajalan kirjoittama Talvisota – Talvisodan arkea selkosuomeksi antaa juuri sitä, mitä lupaa. Kirja on käsiin mainiosti sopiva, selkeästi taitettu, runsaasti kuvitettu ja ennen kaikkea ymmärrettävästi kirjoitettu kooste talvisodan tapahtumista niin valtiollisella tasolla kuin rivisotilaan ja kotirintaman näkökulmasta.

Talvisodan syttymisestä tulee pian kuluneeksi 75 vuotta. Sota kesti 105 päivää ja vaikutti merkittävästi Suomen poliittiseen tilanteeseen ja tietenkin niihin ihmisiin, jotka sotaa joutuivat elämään ja kokemaan. Kaatuneita oli 21 396 ja haavoittuneita 43 557 henkilöä. Rauhansopimuksen ehdot olivat kovat, mutta itsenäisyys säilyi.

Rajala ei ole ensimmäistä kertaa selkosuomea kirjoittamassa. Kokonaisuus toimii mielestäni hienosti, kieli on huoliteltua alusta loppuun ja lukijan kiinnostus pysyy yllä. Kirjassa on runsaasti kuvia, jotka ovat pääosin SA-kuva-arkistosta. Varsinainen teksti etenee kronologisesti, ja sen ohella on selkeästi eri tavalla taitettuja infosivuja, joilla kerrotaan esimerkiksi keskeisistä henkilöistä (Mannerheim, Kyösti Kallio, Stalin). Lisäksi mukana on tavallisten ihmisten muistoja isän lähdöstä sotaan, sotilaan kokemuksista rintamalla ja niin edelleen. Monta erilaista näkökulmaa on otettu huomioon ja ne tasapainottavat kirjaa onnistuneesti.

Kirjan asiasisältö on asianmukainen ja selkeä, se on turhista sivupoluista ja yksityiskohdista riisuttu. Sotatapahtumat ja sotaan liittyvät yleiset ilmiöt tulevat käsitellyiksi, ja kirja on hyvä ja tiivis esitys talvisodasta. Sitä voi hyvin käyttää esimerkiksi aiheen yleiseen kertaamiseen, vaikkei koko kirjaa lukisikaan.

Selkosuomen lukeminen on pidemmän päälle hieman puuduttavaa, mutta toisaalta kirja ei ole liian pitkä, joten kyllästymään ei pääse. Kyse on myös tottumuksesta. Selkosuomi ei ole minulle tuttua mitenkään virallisena järjestelmänä, vaikka toki pyrin töissä puhumaan mahdollisimman selkeää kieltä tilanteessa kuin tilanteessa. Se ei tosin ole sama asia kuin hallita selkosuomi säännönmukaisena kirjallisena ja suullisena ilmaisuna.

Kiitän Pertti Rajalaa siitä, että hän on nähnyt tämän vaivan. Erityisopettajana kohtaan monenlaisia oppijoita, ja hyvin usein mielessä käy pohdiskelu siitä, miksi esimerkiksi oppikirjat ovat niin monimutkaisia ja vaikeaselkoisia. Ne eivät ehkä tunnu siltä oppikirjan kirjoittajista tai keskimääräisestä oppilaasta, mutta jos lukemisen ja kielen kanssa on vähänkin haastetta, etenkin reaaliaineiden kirjat voivat vähitellen muodostaa melkoisen vuoren, jonka valloittaminen ei niin vain sujukaan.

Selkosuomella ei vielä ole kirjoitettu mitenkään valtaisaa määrää kirjoja, mutta kysyntää niille varmasti on. Eikä edes pelkästään oppimateriaalina, vaan ilman muuta ihan kulutuskäytössä. En myöskään rajaisi  tämän kirjan lukemista vain selkosuomea käyttäviin tai tarvitseviin, vaan esimerkiksi tiivistelmäkohdat sopivat opetuskäyttöön ihan kaikille vaikkapa peruskouluun.

Rohkeasti tutustumaan selkosuomeen, hopi hopi!

_____

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen ja avaan Ullan luetut kirjat -blogin Talven lukuhaasteen, jonka ideana on lukea ensi helmikuun loppuun mennessä kirjoja, joiden nimi tai kansikuva liittyy syksyisiin ja talvisiin teemoihin.

Syyskuisia ajatuksia ja #lukuhaasteen päätös

Niin se vain on syyskuukin paria tuntia vaille valmis. Vuosi kuvina -haaste jäi tältä kuulta suorittamatta, mutta yritetään paremmalla onnella lokakuussa. Maisemat ja säät ovat olleet kauniin kuulaita, joskin välillä merituuli on puhaltanut aika kovaa, ja kaulahuivi on ollut koetuksella.

Töitä riittää. Vieläkin on aika irtonainen olo ja edelleen uusi työpaikka tuntuu nimenomaan uudelta, mutta arki rullaa painollaan. Tosin viikonloppuisin mehut on kyllä puristettu huolella loppuun. Onneksi on aikaa myös levätä. Sitä tulee harjoitettua lähinnä viikonloppuisin x-asennossa.

Syyskuun myötä päättyy myös Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-kampanja, jonka tarkoituksena on ollut kiinnittää huomio lukutaitoon ja sen levittämisen tärkeyteen. Minä luin syyskuun aikana kolmetoista kirjaa, joista kymmenestä ehdin kirjoittaa ja kolme odottaa vielä vuoroaan. Kolmetoista luettua kirjaa pyöristyy mukavaan 15 euron summaan, jonka lahjoitan kampanjalle. Summalla saa jo melkoisen pinon aapisia Sierra Leonen, Ugandaan ja Liberiaan.

Nyt lukupinossa on muun muassa Pirjo Hassista ja Tuija Lehtistä. Lukuaikaa vain saisi olla enemmän. Työ haittaa vapaa-aikaa ikävästi. Lokakuussa on tarkoitus puuhastella kaikenlaista mukavaa, ja Avoimen yliopiston opinnotkin alkavat. Olen sekä innoissani että kauhuissani, sillä ylimääräistä energiaa ei ihan liiaksi ole. Mutta eiköhän siitä selviä. Itse olen soppani keittänyt.

Syyslomakin on jo parin viikon päästä, aikamoista. Ja Kirjamessut! Ei niihinkään enää kauaa ole.

Lukuisaa ja valoisaa lokakuuta itse kullekin! Muistakaahan käyttää heijastinta. Ja villasukkia.

Maailman paras koulu?

Liisa Keltikangas-Järvinen & Sari Mullola: Maailman paras koulu?
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2014
168 s.

Arvostelukappale.


Suomalaista koulujärjestelmää on pitkään voitu tituleerata lähestulkoon maailman parhaaksi. Niin hyviin tuloksiin suomalaislapset ovat yltäneet esimerkiksi PISA-kokeissa. Suomalaisia opettajiakin ihaillaan maailmalla. Meillä on huippuhyvä koulutus ja pätevyysvaatimukset ovat korkeat. Opettajankoulutus on yliopistojen suosituimpia hakukohteita.

Tilanne on kuitenkin monella tapaa murroksessa. Suomi jää Aasian maiden jalkoihin PISA-tuloksissa ja vaikka periaatteessa suomalaiskoululaisten opiskelutulokset ovat yhä korkeat, esimerkiksi kouluviihtyvyys on varsin huonoa ja koulukiusaaminen on suuri ongelma. Tyttöjen ja poikien erot ovat myös valtaisat etenkin peruskoulun päättövaiheessa. Liian moni jää vaille toisen asteen jatko-opintopaikkaa ja on jo oppivelvollisuusiässä vaarassa syrjäytyä lopullisesti. Eikä pidä unohtaa opettajia. Viime vuonna tehdyn tutkimuksen mukaan neljännes opettajista harkitsee alanvaihtoa.

Professori Liisa Keltikangas-Järvisen ja tohtori Sari Mullolan kirja Maailman paras koulu? pohjautuu osin Mullolan väitöstutkimuksen tilastollisiin tuloksiin, mutta sisältää myös uutta tietoa. Kirjoitustyö on Keltikangas-Järvisen tekemää, tilastotutkimus Mullolan. Teemana on suomalainen koulu ja oppilaiden temperamentin vaikutus siellä menestymiseen.

Temperamentti tarkoittaa ihmisen synnynnäisiä valmiuksia, taipumuksia sekä reaktio- ja toimintatyylejä, jotka ovat jokaisella persoonalliset. Temperamentti vaikuttaa kokemisen tapoihin ja olemiseen, esimerkiksi siihen, kuinka ihminen kohtaa uudet ja yllättävät asiat. Tunteiden ilmaisun voimakkuus, suhtautuminen muutoksiin ja sosiaalisuus ovat myös temperamenttiin sitoutuneita piirteitä. Niiden taso vaihtelee paljon yksilökohtaisesti. Lapsen temperamentti nousee esiin varhaisessa vaiheessa ja on varsin pysyvä, joskin sen voimakkuus ja ilmiasu voivat muuttua kehitysvaiheiden ja iän myötä. Temperamentti tekee meistä yksilöllisiä ihmisiä.

Temperamentti vaikuttaa siihen, kuinka ihmisen on mahdollista oppia uusia asioita, mutta tämänhetkisen tiedon ja käsityksen mukaan se ei ole yhteydessä älykkyyteen tai kognitiivisiin kykyihin. Se vaikuttaa kuitenkin paljon esimerkiksi kouluarjessa. Kuinka lapsi suhtautuu uuteen ja aloittaa tehtävien tekemisen? Onko hän häiriöherkkä vai tasaisempi sopeutuja? Mistä hän saa positiiviset oppimiskokemuksensa ja miten sietää pettymyksiä? Kyllästyykö hän nopeasti vai sietääkö rutiineja? Temperamentti muodostuu monesta osasta ja vaikuttaa vielä useampaan.

Tehdyn laajan tutkimuksen perusteella on huomattavissa, että oppilaan temperamentti vaikuttaa opettajan käsitykseen hänestä sekä oppiaineen arviointiin. Opettaja muodostaa kuvan oppilaasta varsin helposti, ja toisaalta päästää siitä irti nihkeästi. Tyttöjä ja poikia arvioidaan myös eri tavoin eri oppiaineissa, kenties opettajan sitä edes huomaamatta. Oppilaan opetettavuus eli se, onko hän sopeutuva, motivoitunut ja kiinnostunut, pystyykö hän keskittymään, reagoiko hän opetukseen opettajan ajattelemalla tavalla, vaikuttaa opettajan ja oppilaan väliseen suhteeseen – ja arviointiin.

Näitä ominaisuuksia voi kuitenkin arvioida vain subjektiivisesti, mikä on ongelmallista. Ei ole yhteistä mittaa, joka auttaisi opettajaparkaa kinkkisessä tilanteessa. Toki käytössä ovat Opetussuunnitelman perusteet sekä paikalliset opetussuunnitelmat, mutta ne antavat vain kehikon. Oppilaan oleminen ja tekeminen, ei vain osaaminen, vaikuttavat väistämättä myös arviointiin. Kirjan esittelemän tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että kokeneempi opettaja kykenee paremmin erottamaan opetettavuuden ja temperamentin oppilaan varsinaisesta osaamisesta. Tämä on toki helppo uskoa. Kokemus tuo varmuutta ja vertailumahdollisuuksia, joita uran alkupuolella ei voi olla.

Maailman paras koulu? -kirja nostaa esiin myös opettajan oman temperamentin vaikutuksen opetustyöhön ja oppilaisiin. Lukiessa pohdiskelin, mihin "opettajatyyppiin" itse kuulun ja tunnistin monia opiskelukavereita ja saman vuoden auskuja sekä entisiä ja nykyisiä kollegoita kuvauksista. Opettajia on laidasta laitaan, mutta joukkomme ei kuitenkaan temperamentiltaan edusta yhtenevästi koko väestöä. Millaiset temperamenttipiirteet korostuvat opettajaksi hakeutuvissa? Vääristääkö valintaprosessi opettajakunnan "temparamenttikoostumusta"?

Aihetta tutkitaan parhaillaan Helsingin yliopistossa. Sen verran jo tiedetään, että nykyinen valintasysteemi suosii sosiaalisuudeltaan korkeita ja jännityshakuisuudeltaan matalia hakijoita. Monet opettajat ovatkin erittäin sosiaalisia, ja heille on tärkeää tulla toimeen ihmisten kanssa. Toisaalta he myös haluavat olla pidettyjä ja saattavat siksi väistellä vaikeita asioita, jotteivät menettäisi "suosiotaan". Korkea sosiaalisuus ei myöskään automaationa synnytä hienotunteisuutta tai kykyä kuunnella toista ihmistä. Sosiaalisuus ei ole siis vain positiivinen piirre, mikä olisi hyvä pitää mielessä.

Pohdittavaksi nousee, pitäisikö oppilaita arvioida kahdella eri mittaristolla, jolloin eriteltäisiin omaksi numerokseen sekä varsinainen osaaminen että kiinnostus ja motivaatio oppiainetta kohtaan. Ajatuksena kiinnostava, sitä en kiellä. Mutta voi sitä tasapainottelua, mikä tästä väistämättä seuraisi. Oppilaiden arviointi on muutenkin aihepiiri, joka nostaa omat niskavillani pystyyn. Kenties Valeopettaja vauhdissa -sarjani voisi saada siitä uuden osan.

Maailman paras koulu? on napakka kirja, joka passaa luettavaksi niin opettajille kuin huoltajillekin, ja toki kelle tahansa muulle kiinnostuneelle. Se on nopeasti luettu, mutta herättää paljon ajatuksia sekä kiinnostusta jatkaa aihepiirin parissa laajemmallekin. Esitystapa on yleistajuinen, ja tilasto-osioiden suhteen jopa rautalankamallia, mistä kiitos. Oikean terminologian käyttö on arkipuheessakin paikallaan.

Kirja ei syyttele tai tuomitse ketään. Se tuo esiin tutkimuksen perusteella saadut tulokset, analysoi niitä ja herättelee pohtimaan, kuinka jatkossa voisi toimia toisin – ja kuinka ei ainakaan pidä toimia. Keltikangas-Järvisen mukaan oppilaita ei tule jaotella temperamentin mukaan eri opetusryhmiin eikä temperamenttia muutenkaan pidä mitata. Myöskään opettajankoulutukseen hakeutuvia ei pidä arvioida temperamentin perusteella.

Tärkeä nosto on myös, ettei jokaista oppilasta tarvitse eikä pidä opettaa yksilöllisesti, kunkin temperamentin mukaisesti. Sen sijaan temperamentti tulee mahdollisuuksien mukaan ottaa huomioon koulutyössä, kuten tähänkin asti on tehty: levoton oppilas rauhoitetaan, hitaalle huomautetaan ajan kulumisesta, unohtelijaa muistutetaan ylimääräisen kerran. Sitä ihan tavallista open duunia.

Tästä kirjasta irtoaisi kirjoitettavaa vaikka kuinka paljon, mutta blogitekstin loputon venyminen ei ole sille ansioksi. Kehotankin jokaista aiheesta kiinnostunutta lukemaan kirjan itse.

Ja se maailman paras koulu. Onko suomalainen koulu sitä? Näin nuoren opettajan näkökulmasta todettakoon, että ainahan on varaa parantaa, sekä itsessään että muissa, arjessa ja teoriassa. Mutta työ, jota koulussa saa tehdä – en minä sitä mihinkään ole vaihtamassa.

Vaikka kieltämättä olenkin ihan iloinen, että huomisen jälkeen saa taas hengähtää viikonlopun yli.

______

Kirjasta muualla: Sininen keskitie, Rita, Draamatyö

Jämät jäljellä

Tästä kesästä alkavat olla jäljellä enää viimeiset rippeet.

Töissä alkoi kolmas viikko, enkä ole enää aivan niin pihalla kuin aluksi. Työnkuva on kyllä selvillä, mutta uudessa talossa on paljon opeteltavaa. Oppilaat ovat monella tapaa hyvin erilaisia kuin edellisessä koulussa ja kuitenkin niin samanlaisia. Mikäpä teinin toisesta erottaisi, noin loppupeleissä. Ja kun nyt julkisen sektorin työstä puhutaan, niin tietenkin myös uusi työnantaja tuottaa uuden opettelun pakkoa. Kullakin kunnalla ja kaupungilla on omat kommervenkkinsä, mutta kaipa ne tässä vähitellen tulevat tutuiksi. Yksinäisempi olen kuin edellisessä työpaikassa, jossa sain kunnian työskennellä kenties maailman mahtavimman työparin kanssa. No, aina ei voi voittaa täysosumaa. Opinpahan olemaan omillanikin, kai.

Elokuun päiviin on kuulunut työn ohella hupia. Alkukuusta vietettiin ystäväni polttareita sirkus- ja skumppateemalla, ja viime viikonloppuna juhlittiin sitten häitä. Ja ihanat häät olivatkin, vieläkin hymyilyttää (ja vapisuttaa – ne jatkot, ne jatkot...). Häissä on taikaa, ainakin minulle. Ystäväpiirini on ollut ainakin tähän asti aika hitaasti avioituvaa, joten minkäänlaista yliannostusta häistä ei ole lähimaillakaan. Toki ymmärrän, että vaikkapa kuudennet häät kesässä eivät enää niin hetkauta, mutta minulla ei ole ollut sitä vaaraa. Häät ovat kivoja!

Mitä tulee kirjoihin, jonkin verran jumittaa. Pari kirjaa odottaa tekstiä ja kolme on luvussa. Etenkin Eleanor Cattonin Valontuojat on niin jyhkeää tavaraa, että hetki sen kanssa vielä sujahtanee. Sen lisäksi luen Jennifer Eganin Sydäntornia, Keltaisen kesän viimeistä rutistusta. Kännykässä taas on e-kirjana Ansu Kivekkään Perhosveitsi, jonka ostin Elisa kirjan Taiteiden yö -tarjouksesta. Tehokasta markkinointia ja halpa hinta. Sold. Olen niin helppo kohde... Mutta näistä ja niistä parista muusta lisää sitten aikanaan.

Elokuun sateet eivät juurikaan sureta. Toki toivon vielä useampaa viikkoa hyvää veneily- ja pyöräilysäätä, ehkä se on mahdollista. Syyskuu on suosikkini, ja on mukavaa kaivaa taas esiin kaulaliina ja syystakki. (Talvea en sinänsä odota yhtään, mutta kai sekin on sitten aikanaan kestettävä kuin nainen.) Olen myös aika innoissani, sillä ilmoittauduin Avoimeen yliopistoon opiskelemaan täydennystä ammattitaitooni. Kenties se johtaa vielä johonkin virallisempaankin, aika näyttää. Aloitetaan nyt tästä. Ja ehkä into vähitellen karisee ensimmäisen tentin kolkutellessa nurkan takana...

Kaiken kaikkiaan tulevat viikot ja kuukaudet vaikuttavat aika mainioilta. On uutta ja vanhaa, tuttua ja haastavaa, puuhaa illoiksi ja menoja viikonlopuiksi. Mikäs tässä on ollessa!

Malja kesälle!

Kouluvuoden ja opettajan työn paras päivä on tänään: kevätjuhla. Ysiluokkalaiset lähtevät lentoon maailmalle, seiskat ja kasit harppaavat kesälomalle ja yhden pykälän eteenpäin. Koulumaailman pätkätyöläiselle tämä on paitsi kevyt ja kaunis myös todella haikea päivä. Pitää hyvästellä vuoden aikana tutuiksi tulleita ihmisiä, oppilaita ja työkavereita, nostaa kaulukset pystyyn ja olla valmiina taas uusiin haasteisiin. Aamu täyttyi halauksista, mukavista sanoista ja muutamista kyynelistä.

Opettajan työssä on se ihana puoli, että se ei lopu koskaan. Ja samalla se on turvallinen ja tuttu, sillä vuodenkierrossa totisesti tietää aina, mitä odottaa. Kevätjuhlan jälkeen tulee aina uusi syksy, uusi lukuvuosi, uudet nuoret, uudet kollegat.

Oma tilanteeni varmistui alkuviikosta. Jatkan matkaa elokuussa uuteen kouluun, erityisopettajan sijaisuuteen. Työn saaminen tuntuu tietenkin aivan mahtavalta! Juuri minä eikä kukaan toinen oli se oikea tyyppi tähän, juuri nyt. Odotan syksyä innolla, sillä vaikka työpaikka vaihtuu, työtehtävät ovat tällä kertaa tuttuja. Joten alkusyksyllä energian saa kohdistaa hieman laajemmallekin kuin ihan vain ydintehtävän ymmärtämiseen.

Ja nyt, kun syksy on selvä, voi kaikessa rauhassa keskittyä siihen olennaiseen: kesälomaan. Kirjoihin, bloggailuun, mökkeilyyn, ystävien tapaamiseen, oleiluun, pyöräretkiin, Helsinkiin, olemiseen. Maanantaina lentokone vie Pariisiin, muut seikkailut saavat sitten tulla omaan tahtiinsa, jos ovat tullakseen. Ja onhan niitä, kaikenlaisia, lähes kaiken aikaa.


Toivotan kaikille blogini lukijoille kuplivaa, kirkasta ja mitä mahtavinta kesää!

Ihan kohta...!

Justiinsa pian, ihan jo näillä näppäimillä, tarkemmin sanottuna seitsemän päivän päästä alkaa loma ja meikäläinen ottaa saman asennon kuin kissa. Enkä muuten hevillä siitä liiku.

Kouluvuosi on pian paketissa. Käytännön kannalta opiskelu on jo loppunut, mutta vielä pitäisi yksi pätkäviikko pusertaa harjoituksia, luokanvalvojantunteja, luokkaretkiä ynnä muuta. Tunnelma töissä on lievästi sanoen levoton, ja oppilaat ovat kuin lentoon lähdössä. Ja ovathan he, etenkin ysit. Snif.

Minulla on vielä ohjelmassa muutama huoltajapalaveri, lomautussijaistuksia ja oma lomautuspäivä. Ja sitten se on siinä. Pestin jatkumattomuus on nyt varmaa, sillä en saanut neuvoteltua tilannetta oikeudenmukaisemmaksi edes luottamusmiehen avustuksella (tai ehkä juuri siksi...). Luonto ei anna periksi – en halua suostua työehtoihin, jotka eivät vastaa omaa käsitystäni moraalisesti oikeista työolosuhteista. Voitte kutsua idealistiksi, mutta olen todennut, että jos alan joustaa nyt, saan tehdä sitä loppuelämäni. Joten ei.

Olen hieman... tai no, mitä sitä valehtelemaan, todella haikeana kertonut oppilaille, etten syksyllä ole enää heitä opettamassa ja kollegoille, että matka jatkuu tuntemattomaan määränpäähän. Kollegat ovat olleet pahoillaan (pääsääntöisesti), mutta ymmärtäneet ratkaisuni. Oppilaiden reaktiot ovat olleet monenlaisia aina välinpitämättömyydestä sydäntä rusauttavaan "Siis mitä vittua??? Mihin sä menet?? Mikset sä ole täällä sit enää???" -kommentointiin. Kai se on aika aitoa. Minua se on liikuttanut. Mussukat.

Olen käynyt kahdessa työhaastattelussa, mutta vielä ei mikään ole varmaa. Viimeisimmästä jäi niin mahtava fiilis, että toivon totisesti homman natsaavan ja aloittavani kyseisessä koulussa syksyllä erityisopettajan sijaisena. Saa jännittää puolestani! Ensi viikon lopulla asian pitäisi selvitä.

Työnhaku muuten on ollut nousua ja laskua. Hirveä määrä hakemuksia on sisällä monessa paikassa, mutta en nyt suoranaisesti ole hukkunut haastattelukutsuihin tai muuhunkaan. Välillä olen masistellut, mutta onneksi suurimman osan ajasta on ihan luottavainen mieli. Kyllä tästä jonnekin vielä päästään jatkamaan matkaa työpolulla. Ja jatkamaan samalla pohdintoja, olisiko erityisopetus se minun juttuni siinä määrin, että hakeutuisin täydennyskoulutukseen. (Saattaa se ollakin. Hui!)

Pariisi kutsuu myös pian. Huikeaa! Jotenkin ajan kulku on aivan hämärtynyt viime aikoina, ja vaikka olen kyllä havainnut, että loma lähenee, reissu ja muut lomasuunnitelmat tuntuvat silti olevan edelleen jossain tavoittamattoman kaukana. Mutta eiväthän ne ole, hahaa!

Mieli ja jutut tempoilevat moneen suuntaan yhtä aikaa. Mutta mitä siitä. Huomenna juhlitaan ystävien häitä, sunnuntaina on luvassa vaalijännitystä ja ensi viikko – sehän on jo melkein hoidettu.

Harteilla ei tunnu enää juurikaan painoa. On ollut hieno kouluvuosi, vaikka paljon jäi vielä kesken.

Sunnuntaitunnelmia, työtä, mitä näitä nyt on

Viikot kuluvat sukkelaan. Vasta oli hiihtoloma, maaliskuu, pääsiäinen ja vappu. Vasta oli jäät meressä ja nyt Lauttasaaren sillalla kalastetaan, vesi liplattaa ja monet muuttolinnut ovat palanneet maailmalta. Olen nauttinut neljän päivän vapaasta ja kun huomenna menen töihin, on jäljellä enää kolme kokonaista ja toukokuun viimeinen, pätkitty viikko. Sitten tämä kouluvuosi on paketissa. Järkyttävää. Ja ihanaa tietysti myös.

Ensi vuoden töistä ei vielä ole varmuutta. Periaatteessa jatko nykyisessä työssäni on mahdollinen, mutta toki paikka avataan yleiseen hakuun julkisen puolen periaatteiden mukaisesti ja eihän sitä koskaan tiedä. Jos jatkaisin, saisin täydet tunnit (jotka tänä vuonna ovat olleet vain haave), mutta vastapainona työsopimus kestäisi vain toukokuun loppuun, enkä saisi kesäajan palkkaa. Jotenkin alkaa korveta tämä opetustyön pätkäisyys yhdistettynä jonkinmoiseen kyykytykseen. Kai tilanne sitten on sellainen, että työnantaja on hallitsevassa asemassa – ainakin muodollisesti epäpätevien työntekijöiden suhteen. Sylettää, koska opettajalle kuuluu kesäajan palkka. Piste. No, en ole vielä tehnyt päätöksiä suuntaan enkä toiseen, ja toki tiedostan, ettei liian "nirppanokkainen" sovi olla, ainakaan vielä tässä vaiheessa työuraa. (Vaikka oikeasti haluan vain oikeudenmukaisen kohtelun, en yhtään enempää.)

Mietin aika paljonkin sitä, missä vaiheessa työelämä alkaa olla hieman varmempaa kuin se nyt on. Joka kerta, kun uutisoidaan ammateista, joihin on pulaa tekijöistä, ärsyttää nähdä listalla "opettaja". Eninnäkin yleiskäsite "opettaja" on harhaanjohtava, eikä kukaan valmistu "opettajaksi" saati ole pätevä kaikkiin mahdollisiin "opettajan" ammatteihin. Opettajia on jos jonkinmoisia, minkä suurin osa varmaan aika hienosti ymmärtää. Jännää kuitenkin, ettei se mene esimerkiksi noita ammattipulajuttuja koostavien toimittajien päähän.

Toisekseen suurin pula on ehdottomasti lastentarhan-, erityis- ja erityisluokanopettajista. Sen sijaan historian- ja yhteiskuntaopin opettajista ei ole minkään sortin pulaa. Ja vaikka itse työskentelen nyt (ja luultavasti jatkossakin) erityisopettajana, minulla ei ole pätevyyttä tai halua hakea töitä esimerkiksi lastentarhanopettajana (muodollista pätevyyttä ei ole myöskään erityisopettajan työhön, mutta halua senkin edestä). Eli vaikka "opettajan" paikkoja on avoinna satoja (TE-palvelujen sivustolla tällä hetkellä 1401 paikkaa), se ei tarkoita, että jokainen "opettaja" voisi hakea niistä mihin tahansa. Minkä toki edelleenkin aika moni hiffaa.

Ja silti joutuu toisinaan selittelemään, ihan fiksuillekin ihmisille, että kyllä tässä ihan joutuu hartiavoimin tekemään töitä, että löytää töitä (sic). Näin historian ja yhteiskuntaopin aineenopettajan näkökulmasta tilanne on kyllä ihan kamala. Olen hakenut kaikkia avoinna olevia tehtäviä pääkaupunkiseudulla ja hakijamäärät ovat luokkaa 60–80 pätevää hakijaa per tehtävä. Että tuota. Erotu siinä sitten eduksesi olemattomalla työkokemuksella. (Tai muutenkaan, koska usein paikat ovat valmiiksi pedattuja, mikä on ymmärrettävää, mutta ärsyttävää.)

Onneksi tykkään erityisopettajan työstä. Muuten voisi olla tuo leivänkäntty aika kapea, eikä voista sen päällä puhettakaan.

Työasioiden lisäksi en kauheasti muuta olekaan pohdiskellut. Tai no, kirjoja ja lukemista tietysti vähän ja raha-asioita ja sen sellaista. Käytin kissaa perjantaina eläinlääkärissä ja sinne sujahti sellainen rahasumma, että pahaa teki. Vaikka tuota elukkaa rakastankin, muutamaan kertaan piti kassalla silti nielaista ennen luottokortin höyläämistä.

Esittävää kulttuuriakin olen nauttinut, kävimme nimittäin miehen kanssa katsomassa vappuaattona Q-teatterin kohutun Kaspar Hauserin. Näytelmä oli kyllä hyvä, mutta en minä nyt ihan niiiiiin vaikuttunut siitä ollut, että pitäisin sitä "uuden vuosituhannen mullistavimpana teatteriesityksenä" tms.

Aika sirpaleistahan tämä oleminen näin kevään korvalla on. Mieli on jo kesässä ja kouluvuoden sykli on siinä vaiheessa, että parhaat paukut on käytetty (jos niitä on koskaan ollutkaan). Oppilaat tuovat toki iloa ja huumoria jokaiseen päivään, joskin myös surua ja murheita. Siinä mielessä on mukavaa päästä pian lomalle, koska maailma ei tule valmiiksi tänäkään keväänä. Katsellaan sitten syksyllä uudestaan, missä ikinä työtä jatkankaan.

Nuupahdus

Tässä sitä nyt ollaan: kaksi viikkoa paskamaista flunssaa takana ja nyt vasta alkaa vähitellen helpottaa. Kun minua joskus varoiteltiin siitä, että ensimmäiset talvet opettajan työssä voivat olla aikamoista tautipeliä, naurahdin. En sairastele usein, joten mikäpä minut kaataisi?

Näköjään flunssa, kolme kertaa talvessa.

Tämä viimeisin on kyllä ollut inhottavin, sillä se muka parani jo kerran, ja minä hyväuskoisena lähdin jo töihin. Ei olisi kannattanut. Kostautui.

Nyt alkaa tuntua siltä, että tästä keuhkoparantolasta pitää päästä pikkuhiljaa pihalle. Seinät ovat kaatuneet päälle jo monta päivää, mutta en ole lääkärireissua lukuunottamatta uskaltanut lähteä koettamaan onneani. Tänään yritän. Hurjaa.

Naurettavinta on se, että poden huonoa omaatuntoa siitä, etten ole töissä. Vaikka eihän sinne voi sairaana mennä! Tässä on pieni skarppauksen paikka. Eikä niin pienikään.

Toisaalta näinhän se aika kuluu. Nyt on laskujeni mukaan seitsemän viikkoa kesälomaan, joista neljä on vajaita työviikkoja. Us-ko-ma-ton-ta. Kun tuonne harmaaseen säähän katsoo, ei voi millään käsittää, että kesä on jo melkein nurkan takana. Aivot eivät myöskään ole sopeutuneet vielä ajatukseen ollenkaan. Ehkä sitten pääsiäisen jälkeen? Tai vapun? (Viime vuonna olin muuten pääsiäisenä sairaana. Hohhoi.)

Se ilo flunssasta on, että olen ehtinyt lukea. Vain pari päivää on ollut sellainen olo, ettei mikään aivotoiminta onnistu. Muun ajan olen käännellyt ahkerasti sivuja ja sukeltanut hyvin erilaisiin maailmoihin. Tai ehken sittenkään niin erilaisiin: muutama ranskalainen, jokunen rakkaustarina, vähän sotaa. Melkoinen jono kirjoja siis on jo odottamassa vuoroaan.

Mutta kyllä sapettaa olla jotenkin puolinainen ja koko ajan väsynyt ja ärtyisä. Menee se vähäinenkin energia johonkin ihan muuhun kuin paranemiseen.

Painun takaisin peiton alle mököttämään. Pysykää terveinä!

Kisaväsymys

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää arvoisat kanssakulkijat!

Päivä on ollut aurinkoinen ja hieman kirpeä, kevättalvinen kaikella tapaa. Olen opettanut piitä, määrännyt yhden jälki-istunnon, väitellyt ulkovaatteiden käytöstä ruokalassa (mikä siinä on niin vaikeaa, kertokaa?) ja onnitellut ilosta itkevää kollegaa (hän sai lopultakin viran, toisesta koulusta).

Tänään esimieheni kysyi, olenko käytettävissä ensi vuodelle, jos hän saa järjestettyä asiat niin, että toimeni säilyy. Kysymys tuli yllättäen, mutta onneksi osasin silti vastata niin kuin ajattelen: haluan täydet tunnit. Muuten kyllä. Niitä ei voida luvata. Mutta peli on auki. Ainakin voinen päätellä, että työhöni ollaan tyytyväisiä.

Olisinpa itsekin varmempi siitä. Viime viikkoina vain on ollut enenevissä määrin päiviä, jolloin mietin, mitä ihmettä luulen olevani tekemässä ja miten oikein kuvittelen osaavani yhtään mitään. On ollut vähän ikäviä tilanteita, joissa en ole osannut toimia järkevästi ja jotka ovat jääneet kalvamaan mieltä. Joidenkin oppilaiden kanssa on menty tunnevuoristoradalla sen verran vauhdikkaasti, ettei meinaa perässä pysyä: tunnetilat vaihtelevat laidasta laitaan, vaikka välissä on vain välitunti. Huh. Ja itse mietin omaa ammattilaisuuttani ja osaamistani. Tai lähinnä niiden puutteita.

Päivät venyvät pitkiksi, vaikka olen yrittänyt vähentää iltapäiväkuormitusta ja kotiin kannettavien töiden määrää. Ne vähäisetkin tuntisuunnitelmat on heitetty jo ajat sitten paperinkeräykseen – nyt mennään tilanteen mukaan. Silti päivät tuntuvat raskailta ja kotiin päästessä väsyttää, päivittäin. En ole jaksanut viime aikoina keskittyä lukemiseenkaan juuri ollenkaan, mutta nyt on lopultakin kesken kirja, joka on imaissut mukaansa: Jonathan Carrollin Valkoiset omenat. Lukutoukkaa surettaa, kun lukeminen ei maistu ja keskittymiskyky on hukassa. Mielummin nukkuisin vain, kaiken vapaa-ajan.

Toisaalta päivät pitenevät ja valo lisääntyy. Kesäloma häämöttää jo reilun kahden kuukauden päässä, uskomatonta. Minulle on kerrottu, että pian alkaa se kenties raskain pyöritys, kun lukuvuotta aletaan koostaa kasaan ja yseille puuhataan päättöarviointia. Yhteishaku on sentään jo kunnialla hoidettu, ja vaikkei se tänä vuonna toimenkuvaani varsinaisesti kuulunut, seurasin toki omien oppilaideni tekemisiä mielenkiinnolla. Monessa alkaa jo näkyä sitä ihan oikeaa kypsymistä, seuraava askel kohti aikuisuutta on jo aloitettu.

Mutta niin hurjasti on vielä tekemistä, etten ole uskaltanut edes tehdä to do -listaa, koska pelkään siitä tulevan tolkuttoman pitkän. Ja sitäpaitsi haluan nyt keskittyä löytämään hukkaamani energian jostain. Ainakin salikortti vinkuu ahkerasti ja vitamiinipaukut vetäisen joka aamu. Vastaus löytynee jostain syvemmältä. Mistä – jääköön nähtäväksi.

(Mutta toivottavasti se löytyisi pian, koska tämä levottomuuden ja väsymyksen yhdistelmä on aika pirun kuluttavaa.)

Ei vielä aamukampaa

Ihan pian on täynnä ensimmäinen kuukausi uudessa kodissa. Viikot ovat vierineet nopeasti, vaikka välillä hartioilla oleva paino tuntuu hidastavan kulkua vähän liikaa. Kotiutuminen on sujunut hyvin: on uudet verhot, lukulamput paikoillaan, taulut seinässä. Lähden rautatieasemalta oikeaan suuntaan, metro jokapäiväisenä kulkupelinä on jo tuttu. Ihana maisema ikkunan takana sen sijaan ihastuttaa joka kerta. Ja valo – se on ihmeellistä.

Loma sujahti tosiaan ohi kovalla tohinalla. Kävimme alkuviikosta Tukholmassa tallustelemassa, ja reissu oli mukava. Tukholma on kaunis ja kiinnostava kaupunki, jonne kelpaisi kyllä tehdä pidempikin reissu. Laivalla oli tietenkin samaan aikaan tuttu oppilas perheineen. Taitaa olla utopiaa kuvitella, että jatkossakaan saisi kulkea tuntemattomana oikein missään. Omapa on uravalintani.

Lisäksi lomaviikkoon mahtuivat yhdet polttarit. Pitkäaikaisin ystäväni (olemme syöneet saman hiekkalaatikon hiekkaa 2-vuotiaista saakka) mennä päräytti tammikuussa naimisiin, mutta koska polttareita ei ennen häitä ehditty pitää, täytyi ottaa vahinko takaisin jälkijunassa. Jekuttaminen onnistui mainiosti ja lauantai hurahti hyvässä seurassa Kallion kujilla, yhteisessä kokkaussessiossa, jutellen, nauraen, viiniä valuttaen ja lopulta tanssien hiki päässä pilkkuun asti. Täydellinen irtiotto ja mahtava päivä.

Nyt kun olen palannut lomalta töihin, tuntuu, ettei lomaa olisi ollutkaan. Kolme päivää on paahdettu jälleen menemään. On ollut palaveria, tietokatkosta, pulmaa, opetusjärjestelyjen muutoksia, tekemättömiä töitä, unohduksia, vittupääkii, kokeiden suunnittelua (en opi varmaan koskaan tekemään sitä tehokkaasti ja kiroan yksilöllistetyt oppimäärät hyvin alas maan rakoon...), röökinarautuksia ja mitähän vielä. Toisaalta ollaan juteltu kesästä, kymppiluokasta, yhteishausta, kesästä, kesätöistä, riparista, kesästä, seuraavasta kouluvuodesta (minulle sanottiin, etten saa lähteä pois, ja haluan ottaa sen sellaisenaan ja unohtaa sarkasmin mahdollisuuden kokonaan) lomasta ja, tosiaan, kesästä. Tänään oli ihan pakko laskea oppilaan kanssa yhdessä kalenterista, montako viikkoa on kesälomaan (hmm, aika monta) ja moniko niistä on vajaita viikkoja (mutta hei, oli sentään matematiikantunti, joten liittyy jopa vähän aiheeseen).

Yksi keskeinen kevään merkki koulumaailman pätkätyöläiselle on työnhaun aloittaminen. Toki hain alkuvuodesta pääkaupunkiseudulla avoinna olevia historian virkoja (4 kpl), mutta sehän on lähinnä muodollisuus. (Juu, ei tullut kutsuja haastatteluihin. Jännä.) Mutta oikea työnhaku alkaa vasta nyt keväällä, kun määräaikaisuudet alkavat vähitellen pompsahdella pinnalle. Eilen avasinkin sen pankin ja raapustin yhden hakemuksen kasaan. Tästä se taas lähtee. Viime vuodesta viisastuneena tiedän pari asiaa kevään kulusta:

- Lähetän turhauttavan monta hakemusta ja koen syvää itsetunnon rappeutumista.
- Selaan avoimia työpaikkoja päivästä toiseen ja lopulta pää on pelkästään pyörällä ja haen luultavasti samaa työtä kahdesti.
- Haen paikkoja, joihin en välttämättä edes halua tulla valituksi.
- Kyllä se tärppi sieltä napsahtaa. Ehkä.

Yksi työnhakukevät takana ja uskallan väittää oppineeni jotain. Ensinnäkin töitä mitä luultavimmin löytyy kyllä. Toisekseen pettymykset kuuluvat asiaan. Mutta ennen kaikkea on turha syyttää itseään työmarkkinoiden vinoutumista saati sitten valmiiksi pedatuista työpaikoista. Ei niille mitään mahda. Ja tänä vuonna aion olla jossain määrin krantumpi kuin viime keväänä, enkä edes hae paikkoja, joiden kaikki ehdot (esim. työmatka, tuntimäärä ja työn sisältö) eivät vastaa haluamiani. Piste. (Tästä uhosta voi muistuttaa sitten kesäkuussa, kun kylmä hiki valuen yritän pakkomyydä itseni mihin tahansa duuniin ensi vuodeksi. Huokaus.)

Mutta itse asiassa kaiken tämän aukikirjoittaminen on tehnyt taas ihan hyvää. Painontunne harteilla on hieman pienempi kuin aloittaessani ja työpäivän jälkeinen väsymys haihtunut. Kai sitä taas jotain keksii elämänsä suunnaksi sitten kuitenkin.

Ja sitä paitsi niitä jäljellä olevia viikkoja on oikeasti vielä aika monta.

Pilkettä

Syksy on pimentynyt talveksi aivan huomaamatta. Päivät juoksevat vauhdilla, maanantain jälkeen on usein jo perjantai. Iltaisin jaksaa juuri ja juuri pyörittää koneellisen pyykkiä ja tiskiä, Hesarit pinoutuvat lukematta lehtikoriin (okei, keittiönpöydälle), suosikkiblogeihin tulee tekstiä, jota en jaksa käydä lukemassa. Kirjoja on kesken, mutta ne etenevät verkkaisesti, sivun sieltä, toisen täältä. Toisinaan työmatkoilla, harvemmin pidempään yhtä soittoa etenkään iltaisin kotona. Kaipaan lukemista, mutta rauhoittuminen ja keskittyminen vaatii nyt liikaa – aivot surraavat ylikierroksilla.

Töissä riittää tekemistä, ei tarvitse tylsistyä. Vaihdoin pestiä lennosta kolme ja puoli viikkoa sitten erityisopesta opoksi, ja tässä roolissa olen joululomaan saakka. Oli hassua saada itselleen sijainen – ihan kuin olisin joku vakavasti otettava työntekijä! Vaikeampaa oli päästää irti hommista ja hypätä tekemään toista työtä. Eniten tuli ikävä oppilaita, vaikka näen suurinta osaa edelleen joka päivä. Joulun jälkeen palannen takaisin ruotuun. On ollut mukavaa pitää ohjauskeskusteluita ja opotunteja, yhdellä vierailukäynnilläkin ehdimme jo käydä. Nuorissa on intoa ja nyt on se vaihe, jossa yhteishaun läheisyys alkaa konkretisoitua monelle. Hui, ihan kohta se onkin!

Sen verran ehdin arjesta irottautua, että kävin itsenäisyyspäivän tuottaman pitkän viikonlopun kunniaksi kolmen päivän matkalla Kööpenhaminassa. Reissun peruuntuminen oli tosin varsin lähellä Bodil-myrskyn riepotellessa Tanskanmaata olan takaa. Pääsimme kuitenkin matkaan, ja vaikka menomatkalla meinasi ykä lentää lentokoneen laskeutuessa (otti meinaan mahasta se pomputus), kokonaisuutena saimme nauttia varsin kauniista talvisäästä.

Aurinko paistoi Merenneidollekin.

Keskityimme lähinnä käppäilemään ympäriinsä, juomaan Tuborgia, ihastelemaan komeita tanskalaismiehiä (ne ovat komeita, härregyyd!) sekä syömään smørrebrødejä. Tivolin jouluvalaistus tsekattiin (vaikka 95 kruunun pääsymaksu onkin mielestäni ryöstöä) ja muutama uusi paita lähti kotiin matkalaukussa. Oivallinen viikonloppu. (Tarkempaan matkaraporttiin en tällä kertaa taivu, mutta jos joku haluaa vinkkejä Kööpenhaminaan, seison edelleen kaksi vuotta sitten kirjoittamani matkakertomuksen takana.)

Nyt olisi vielä kymmenen työpäivää (sisältäen joulukirkkopäivän ynnä joulujuhlapäivän) ennen lomaa jäljellä. Unettomia öitä seuraa luultavasti ainakin arviointien vuoksi, sillä lupasin sijaiselleni osallistua hänen kanssaan oppilaideni/hänen oppilaidensa arviointiin. Tuntuisi aika epäoikeudenmukaiselta sekä häntä että oppilaita kohtaan, jos en sitä tekisi. Mutta oikeasti, numeroita. Todistukseen. Hyi!

Ja onhan tässä buukattuna jokunen ohjauskeskustelu, valinnaisaineiden suunnittelua, kaksi oppilashuoltoryhmän kokousta, oppimissuunnitelmien kommentointia ja sitä sun tätä. Että ei tämä elämä tylsää ole, ei.

Sitä lukuaikaa tosin kaipaan kipeästi juuri nyt. Jonossa on pyydettyjä arvostelukappaleita ja oman hyllyn kirjoja. Kirjaston kirjat palautin yhdessä rytäkässä takaisin sinne, mistä olen ne hakenutkin: totesin, että on aika puhdistaa nurkat ja palata autuaaseen tyhjyyteen ilman lainojen uusintakierrettä ja pölyä kerääviä veronmaksajien rahoilla kustannettuja kirjapinoja. Olo on samaan aikaan tyhjä ja helpottunut. Ja outo, sillä ei tällaista tilannetta ole aiemmin tullut kohdalle. Yleensä on aina ollut lainoja, maasta ja kaupungista riippumatta. (Sarjassamme kirja- ja kirjastoaddiktin tunnustukset.)

Ehkä sitä lukuaikaa voisi olla vaikka juuri nyt. Edes hetki ennen kuin nukahdan autuaasti kuorsaten asentoon, josta herään jälleen huomenna uuteen kellonsoittoon ja työpäivään.