Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
Suomentaja: Raija Mattila
Tammi 1986
230 s.
Valikoiman novellit ovat ilmestyneet kokoelmissa
Will You Please Be Quiet, Please? (1978)
What We Talk About When We Talk About Love (1981)
Cathedral (1983)
Kirjastosta.
Hän oli onnellinen ja toistaiseksi hyväosainen – hän tiesi sen. Hänen vanhempansa olivat vielä elossa, hänen veljensä ja sisarensa olivat sijoittuneet hyvin, hänen opiskeluaikaiset ystävänsä olivat löytäneet paikkansa maailmassa. Siihen asti hän oli välttynyt kaikelta todelliselta pahalta, voimilta joita hän tiesi olevan olemassa ja jotka saattoivat lamauttaa ja suistaa ihmisen raiteiltaan, jos onni kääntyi, jos asiat yhtäkkiä muuttuivat. Hän ajoi pihalle ja pysäköi. (Pieni hyvä asia, s. 155.)
Mikäköhän tuon niminen kirja oikein on, pohdiskelin huomattuani Raymond Carverin nimen Karoliinan So American -haasteen Dirty Realism -osiossa. Ja jos se on kerran dirty realismia, pakkohan se on katsastaa, mietin.
Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on neljäntoista kertomuksen kokoelma. Se kertoo sellaisesta Amerikasta, joka jää joskus tavanomaisemmassa kuvastossa muun jalkoihin: se on vaihtoehto kiillotetulle ydinperhekuvalle, köyhyyden kurimukselle, ylemmän keskiluokan itsetyytyväisyydelle, pintaliitoelämälle suurkaupungeissa ja paikoin kiveen hakatuille ihmissuhdekuvioille.
Jo ensimmäinen novelli Mitä te San Franciscossa teette? lupasi hyvää, vaikkei kokoelman helmeksi pääsekään. Carverin teksti on toteava ja myötätuntoinen, lämmin muttei hiukkaakaan imelä. Hän ei kikkaile kielellä, vaan antaa tarinan puhua puolestaan. Ihmiset novelleissa ovat haavoittuvia, mutta he eivät ole mitään yksioikoisia uhreja, joita lukija saman tien säälisi. Heissä kuvastuu useimmiten juuri se hetki, jolloin jokin särö alkaa hitaasti muodostua tavanomaisen elämän pintaan.
Hänen elämänsä oli muuttunut, sen hän kyllä ymmärsi. Oliko muita miehiä, hän pohti humalassa, jotka voivat tarkastella yhtä tapahtumaa elämässään ja nähdä siinä jo hiuksenhienot ainekset siihen katastrofiin, joka sitten muuttaa heidän elämänsä suunnan kokonaan toiseksi? (Olisitko jo hiljaa, olisitko? s. 52)
Kokoelman novellit kertovat siitä tunneskaalasta, jonka ihmiset kohtaavat rakkaudeksi sanotun ilmiön kanssa askarrellessaan. Mistään suloisista rakkaustarinoista ei kuitenkaan ole kyse, vaan pikemminkin siitä vaiheesta, kun rakkauttaan joutuu syystä tai toisesta kyseenalaistamaan, ehkä jopa toteamaan sen päättyneen tai nieleskellen antamaan sittenkin vielä yhden mahdollisuuden.
Suosikeikseni nousivat Olisitko jo hiljaa, olisitko?, joka sysää päähenkilönsä keskelle vaiettua aihepiiriä, käsittelemään asiaa, joka saattaa pilata kaiken, niminovelli Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, jossa neljän hengen pariskuntaillallinen saa salakavalasti osallistujansa puhumaan suunsa puhtaaksi, Sulat, jossa lapseton pariskunta vierailee vauvaperheen luona, jolla on lemmikkinä riikinkukko sekä Pieni hyvä asia, hienovaraisen piinaava kertomus siitä, kuinka ilo muuttuu hetkessä suruksi.
Yhtään kokoelman kertomusta en sanoisi heikoksi tai turhaksi, sillä niillä jokaisella on oma viestinsä sanottavanaan. Kokonaisuutena Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on ehyt ja kaunis, vaikkei mistään kauniista asioista kerrokaan. Myötätuntoa se kuitenkin tarjoaa, ja pienen toivonkipinänkin. Ihminen voi rikkonaisuudestaan huolimatta selvitä eteenpäin.
Istuessaan keittiössä pöydän ääreen hän painoi päänsä käsivarsia vasten. Hän ei tiennyt mitä tekisi. Ei vain nyt, hän ajatteli, ei vain tässä, tämän asian kohdalla, tänään ja huomenna vaan joka päivä maan päällä. (Olisitko jo hiljaa, olisitko? s. 57)
---
So American: Dirty Realism ja Kalifornia.
