Nelinkertainen haastekoonti

Vuosi lähenee loppuaan ja lukuhaasteita on taas aika panna pakettiin. Kuten monet hyvin tietävät, olen erittäin innokas lukuhaasteisiin osallistuja, vaikka aika ajoin muka vannon, etten enää kohta ahmi niitä itselleni ihan varppina en...

Lukuhaasteissa parasta on se, että arvostan ensinnäkin kekseliäitä haasteideoita ja toisekseen ne usein houkuttelevat lähes salakavalasti kokeilemaan jotain hieman vieraampia aihealueita. Olen itse järjestänyt myös muutaman lukuhaasteen blogiurani aikana, ja edelleen hyrisen tyytyväisyydestä muistellessani niitä (etenkin Ihmistä sodassa, voi se oli hyvä haaste vaikka itse sanonkin!). Odotan siis innolla, millaisia uusia jekkuja vielä kehitellään!

Nyt on kuitenkin se hetki, kun neljä vuonna 2016 lukemisiani ilahduttanutta haastetta on saateltava suoritettujen haasteiden arkistoon.

Kirjaherbario

Tämä Sheferijm-blogin haaste kannusti keräilemään kirjannimiherbariota, siis kasviota. Vaatimukset olivat tiukat, ja pääsinkin vain hätinä välttävästi läpi löytämällä vuoden aikana viisi haasteeseen sopivaa kirjaa:

Karin Erlandsson: Kuolonkielot (2016) – Convallaria majalis
Jukka Parkkinen: Sananjalkoja metsäpolulla (2004) – Pteridium aquilinum
Marko Kitti: Oliivityttö (2012) – Olea europaea
Anna-Mari Kaskinen & Katja Kuittinen: Luumunkukka ja Lohikäärme (2007) – Prunus domestica
Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (2003/2010) – Hibiscus

Kiitos Ainolle todellakin haastavasti haasteesta!

______________

Läpi historian

Klassikkojen lumoissa -blogin Lukumato pyöräytti ilmoille Läpi historian -lukuhaasteen, jonka tarkoituksena oli saavuttaa itselleen jokin hieno arvonimi käymällä läpi historian eri aikakausia kirjallisesti. Henkseleitä paukutellen ajattelin tähän lähteväni, mutta arvasihan sen, kuinka sitten käy. Luin vuoden aikana viisi haasteeseen sopivaa kirjaa ja olen nyt arvoltani paroni/paronitar/vapaaherra. Sopiihan se!

Antiikki (800 eaa – 400 jaa)
Euripides: Medeia (431 eaa.). Suom. Otto Manninen. WSOY 1998.

Keskiaika (400–1400-luku)
Beowulf (n. 700–1000). Suom. Osmo Pekonen & Clive Tolley. WSOY 1999.

Valistus ja esiromantiikka (1700-luku)
Denis Diderot: Tämä ei ole tarina (1773/2015)

Realismi ja naturalismi (1800-luvun loppu)
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1870)

Modernismi ja ekspressionismi (1900-luvun alku)
John Steinbeck: Routakuun aika (1942/2016)

Kiitos Lukumadolle haasteesta!

_________________

Kurjen siivellä

Pinon päällimmäinen -blogin Kurjen siivellä -haaste oli minulle tämänvuotisista kaikkein mieluisin. Syytän ja kiitän haastetta siitä, että ihastuin lopullisesti Japaniin. Joskus on ilman muuta päästävä sinne itsekin, etenkin Kiotoon! Aivan kaikkia haasteessa mukana olleita Itä-Aasian maita en kiertänyt, mutta into jatkuu ja ehkä vielä jossain vaiheessa törmään vaikkapa macaolaiseen tai mongolialaiseen kirjallisuuteen?

Luetuksi tuli 15 kirjaa:

Etelä-Korea
Sun-mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää (2000/2015)

Hong Kong
Jean Kwok: Käännöksiä (2010/2011)

Japani
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013)
Minna Eväsoja: Melkein geisha – Hurmaava ja hullu Japani (2016)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (2002/2009)
Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (2014/2016)
Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja (n. 1058/2005)
Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä (2004/2005)
Zinaida Lindén: Kirjeitä Japanista (2007)

Kiina
Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö (2010/2012)
Tiina Airaksinen, Elina Sinkkonen & Minna Valjakka (toim.): Enemmän kuin puoli taivasta. Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa (2016)
Guy Delisle: Shenzhen (2000/2010)
Anna-Mari Kaskinen & Katja Kuittinen: Luumunkukka ja Lohikäärme (2007)

Taiwan
Yih-Fen Chou & Chih-Yuan Chen: Ei sanoo Mimi (2008) & Mimi matkii (2009)

Kiitos Sannabanana haasteesta!

_________________

Vuoden massiivisimpia lukuhaasteita oli luontevasti Helmet-haaste 2016, eli pääkaupunkiseudun kirjastojen koostama 50 kohdan lista, johon sopivia kirjoja luin vuoden aikana. Tällä kertaa sain haasteen loppuun asti, toisin kuin viime vuonna, eli kaikki 50 kohtaa on täynnä! Jihuu! Viimeiseksi jääneen kohdan kirja (Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut on vielä bloggaamatta, mutta sekin teksti tulee kyllä aikanaan.) En viitsi listata kirjoja tähän, mutta tältä erilliseltä sivulta niihin voi tutustua.

Odottelen myös innolla uuden Helmet-haasteen julkistusta 30.12., sillä aion osallistua siihen ilman muuta myös ensi vuonna.

Kolmen suora Japaniin

Kevyehkö Japani-intoni on näkynyt täällä bloginkin puolella aika ajoin. Kurjen siivellä -haasteella on ollut oma vaikutuksensa asiaan, ja nyt haasteen viime hetkillä (se päättyy 30.12.) ahmin vielä suurella innolla itäiseen Aasiaan liittyvää kirjallisuutta (joskin jatkanen sitä haasteen jälkeenkin).

Viime viikolla luin kolme Japaniin liittyvää kirjaa putkeen. Melkein kuin olisin jo itse ollut siellä, hahaa! Kirjoja yhdistää jonkinlainen sijattomuus ja vierauden tuntu, vaikka ne hyvin erilaisia keskenään ovatkin.

Sugawara Takasue oli ylhäinen japanilainen virkamies 1000-luvun alkupuoliskolla, ja hänen tyttärensä päiväkirja on yksi vanhimmista säilyneistä dokumenteista japanilaisesta ylhäisöelämästä. Tyttären nimeä ei tiedetä, valitettavasti, mutta yhtä kaikki Miika Pölkki on suomentamalla ja Basam Books julkaisemalla tehnyt kulttuuriteon, kun Keisarinnan hovineidon päiväkirja on saatu suomalaisen yleisön käsiin.

Kirja ei ole paksu, mutta se on avartava lukukokemus. Kirjoittaja kertoo nuoruudestaan, perheestään, piipahduksestaan keisarillisessa hovissa, avioliitostaan, uskonnollisuudestaan, kirjoittamisestaan ja pyhiinvaellusmatkoistaan. Pölkin suomennos on moderni, mutta lukija pääsee sujuvasti sukeltamaan tuhannen vuoden takaiseen maailmaan ja ajatuksiin. Päiväkirja ei siinä mielessä ole autenttinen, että se on kirjoitettu osin vasta jälkikäteen: esimerkiksi nuoruuden haihattelu kuvataan avoimen jälkiviisaasti.

Mukana on runoutta, luontoa ja ihmissuhteiden syntymistä ja haipumista. Sirpaleisuuden huomaa esimerkiksi siitä, ettei lasten syntymästä kerrota erikseen, he vain ilmaantuvat mukaan muistiinpanoihin jossain vaiheessa. Keisarinnan hovineidon päiväkirjaa lukee uteliaana, mutta kieltämättä se on hienovireisyydessäänkin hieman tylsä, ainakin jos kaunokirjallisia ja draamallisia elementtejä miettii. Kurkistuksena kaukaiseen menneisyyteen se on luonnollisesti mittaamattoman arvokas, ja etenkin Pölkin loppuviitteinä olevat selitykset ja tarkennukset avaavat kirjan maailmaa huomattavasti itse tekstiä tarkemmin.

Zinaida Lindén on Venäjältä Suomeen muuttanut, ruotsiksi kirjoittava kirjailija ja toimittaja. Hänen romaaninsa Ennen maanjäristystä ja Kirjeitä Japanista muodostavat keskenään parin, vaikka itsenäisiä tarinoita ovatkin. Ennen maanjäristystä sijoittuu junamatkalle, jolla suomalais-venäläinen kirjailija kohtaa venäläis-japanilaisen sumopainijan Ivan Deminovin. Deminov kertoo kirjailijalle elämästään: matkastaan neuvostoliittolaisesta painonnostajasta ja palomiehestä sattuman kautta japanilaiseksi sumopainijaksi, sijattomuudestaan ja vieraudestaan oudossa kulttuurissa, ihmisistä elämässään. Ikävästään, muistoistaan. Kirja imaisee mukaansa Tokion oudoille kulmille, tunteeseen siitä, ettei tiedä, mitä kuuluu tehdä ja sanoa.

Kirjeitä Japanista jatkaa elämää myöhemmin. Se on kirjeromaani, jossa kirjailija ja sumopainija jatkavat yhteydenpitoa. Ensin kirjein, sitten sähköpostein. He kertovat toisilleen kuulumisiaan, toinen Tokiosta, toinen suomalaisesta pikkukaupungista Takakirveestä. Kirjeissä kuvataan hetkiä elämästä ja perheestä, työstä ja työttömyydestä, rahasta ja sen puutteesta, elämästä maahanmuuttaajana vieraassa maassa, jossa on silti jo niin paljon tuttua ja rakasta mutta samalla ärsyttävää, outoa ja vastenmielistä.

Molempien näkökulma on kiehtova, joskin eri syistä. Kirjailija Iraida on masennuksen partaalla: hän kokee Venäjältä tulleena ruotsinkielisenä maahanmuuttajana suurta vierautta Suomessa – kuka voisi olla samaa viiteryhmää? – ja inhoaa identiteettiä sekä sanana että ilmiönä. Ivan taas tuntee kotiutuneensa Japaniin, vaikka ihmetteleekin olosuhteiden pakosta – hän on työtön ja hoitaa siksi tytärtään kotona – maan vanhanaikaista yhteiskuntaa ja perhemalleja.

En tuntenut Zinaida Lindénin tuotantoa tätä ennen, mutta taatusti tutustun siihen tarkemmin, sillä viehätyin hänen suoraviivaisesta ilmaisustaan, tarkkanäköisyydestään ja kyvystään nostaa marginaali esiin ilman alleviivauksia.

Japani jatkaa kiehtomistaan ja kietomistaan itseensä. Nälkä tuntuu pohjattomalta. Ei kai auta kuin alkaa säästää lentolippuihin.


Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja
Suomentaja: Miika Pölkki
Ulkoasu: Jari Silvennoinen
Basam Books 2005
152 s.
Sarashina nikki (n. 1058)

Kirjastosta.

Toisaalla: Suna Önder / Kiiltomato


Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: ?
Gummerus 2005
237 s.
I väntan på en jordbävning (2004)

Kirjastosta.

Toisaalla: Oksan hyllyltä


Zinaida Lindén: Kirjeitä Japanista
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2007
286 s.
Takakirves–Tokyo (2007)

Kirjastosta.

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi

_________

Näistä nappaan luonnollisesti kolme seuraavaa luettua kirjaa 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen sekä kolme suoritusta Kurjen siivellä -haasteeseen. Lisäksi Kirjeitä Japanista sopii Suomi(ko) 100 -haasteeseen käsitellessään maahanmuuttajuutta raikkaasta ja silottelemattomasta näkökulmasta.

Toinen ja kolmas kertani Haruki Murakamin kanssa

Haruki Murakami (s. 1949) on yksi maailmalla tunnetuimpia japanilaisia kirjailijoita. Hän on myös valistuneen mutuarvioni perusteella varsin pidetty suomalaisissa kirjablogeissa (muunmaalaisia en lue, joten se mutuilusta niiden osalta). Luin jokunen vuosi sitten Murakamin romaanin Norwegian Wood (Tammi 2012), joka nautti laajalti suuria ylistyssanoja (huom. yleistys). En itse saanut kyseisestä kirjasta paljon mitään irti, joten jätin bloggaamatta kokonaan. Harmillisesti ajattelin kai tuohon aikaan (siis silloin 2012 paikkeilla), että jos on jostain kirjasta eri mieltä kuin suurin osa muista lukijoista, on itse oletettavasti väärässä. Onneksi olen sentään jotain oppinut sen koommin. Enää en tosiaankaan ajattele niin.

Ostin tässä joskus Murakamin Kafkan rannalla (Tammi 2009) e-kirjana, kun halvalla sain. Sitä oli myös kehuttu (mutuilu jatkuu) ja suositeltukin minulle. Ajattelin, ettei kai pidä sen yhden muinaisen mitäänsanomattoman lukukokemuksen perusteella vielä tuomita tällaista modernia klassikkoa (tämä määritelmä nyt tuli ihan hatusta).

Lueskelin Kafkaa useamman viikon, ja alkuun (noin sadan sivun jälkeen) olin jättää sen vallan kesken. Kurtistelin kulmiani kummille tapahtumille: oudoille sattumuksille oudossa talossa, puhuville kissoille, teinipojan seksifantasioille. En saanut niiden ideasta kiinni, vaikka yleensä monenlaisesta oudosta viehätynkin. Päätin sinnikkäästi kuitenkin jatkaa: pakkohan kirjasta oli jotain saada irti, pakko! Ehkä se vanha ajatus kolkutteli takaraivossa – onhan tästä pidetty vaikka kuinka!

Kafka rannalla on (laaja) kertomus aikuiseksi kasvamisesta, kirjallisuudesta ja mielikuvituksesta, itsensä ylittämisestä ja omien juuriensa löytämisen kaipuusta. Kafka Tamura on teinipoika, joka elää kahdestaan etäisen kuvanveistäjäisänsä kanssa. Äiti ja sisko ovat kadonneet hänen elämästään jo vuosikausia aiemmin. Kafkaa luonnollisesti kiinnostaa, mihin puolet perheestä on kaikonnut, minkä lisäksi häntä karmaisee isän esittämä oidipaalinen ennustus. Niinpä Kafka karkaa kotoa ja päätyy kauas rauhallisen yksityiskirjaston turvaan. Siellä hän kohtaa persoonallisen kirjastonhoitajan Oshiman sekä kirjastoa ylläpitävän säätiön johtajan neiti Saekin. Samaan aikaan lukutaidoton mutta lempeä mies Nakata (joka osaa puhua kissojen kanssa) lähtee sisäisen tietonsa ohjaamana etsimään jotain ja toteuttamaan hänelle annettua tehtävää. Matkaseuraksi ja avuksi hän saa rekkakuski Hoshinon. Kaikkeen tähän liittyy monenlaista yliluonnollista, selittämätöntä ja kohtalokasta.

Vaikka suhtauduin Kafkaan penseästi, tarina alkoi kuitenkin vetää puoleensa – ehkä juuri selittämättömyytensä vuoksi. Murakamin tyyli ja Juhani Lindholmin suomennos tuovat tarinaan jutustelevan, leikkisän tunnelman, joka kätkee alleen suuria, surrealistisia ja syvällisiäkin ajatuksia. Luulen, että ymmärtäisin kirjaa paremmin, jos tuntisin japanilaista kulttuuria ja perinnettä syvemmin. Nyt moni vihje meni varmasti ohi korvien. Toisaalta oli hetkiä, jolloin nautin tekstistä suuresti. Olin kärryillä, nyökyttelinkin:

"Jokainen meistä menettää jotakin, mikä on meille kallisarvoista", hän sanoo, kun puhelin on lakannut soimasta. "Tilaisuuksia, mahdollisuuksia, tunteita joita ei koskaan voi saada takaisin. Sellaista elämä on. Haluaisin kuitenkin ajatella, että meillä kaikilla on päämme sisällä pieni huone, johon ne muistot on varastoitu. Niin kuin tämän kirjaston kirjat hyllyissä. Ja meidän täytyy jatkuvasti laatia uusia arkistokortteja, jotta ymmärtäisimme, miten oma sydämemme toimii. Aina silloin tällöin pitää käydä pyyhkimässä pölyt, tuulettaa ja vaihtaa vedet kukkavaaseihin. Jokainen meistä elää omassa yksityisessä kirjastossaan.

Päästyäni Kafkan rannalla kanssa loppuun asti huokasin kuitenkin syvään. Tässäkö tämä on, kaiken sen hehkutuksen jälkeen, yritettyäni parhaani ja annettuani uuden mahdollisuuden? Jäljellä oli ärsytystä ja pettymystä. Tarvittiinko todella seitsemättäsataa sivua siihen, että nuori poika saadaan sysättyä kohti aikuisuutta? Olenko tosikko, miksi en ymmärrä kaikkia vivahteita? Ehkä olen. Ehkä vivahteita ei ole, ainakaan minun makuuni kuuluvia.

Ehkä kaikesta ei kuulu pitää. Huokasin uudelleen. Joskus vielä uskonkin sen.

Ja ei, vieläkään en silti suostunut antamaan periksi: kirjastossa tuli vastaan Murakamin uusin suomennos, novellikokoelma Miehiä ilman naisia (Tammi 2016). "Perhana, vielä kerran!", ajattelin. "Jos ei nyt niin ei koskaan!"

Kyllä se kerta kiellon päälle, kolmannen korvapuusti ja kolmas kerta toden sanoo. Pidin nimittäin Murakamin novelleista varsin paljon! Kokoelmassa on niitä yhteensä seitsemän, ja otsikon mukaisesti ne käsittelevät ihmissuhteita ja niiden puutteita pitkälti (hetero)miehisestä näkökulmasta. Näissä on ripaus outoutta ja selittämättömyyttä, mutta toisaalta novellin tiivis mitta ei anna mahdollisuutta jaaritteluun, vaan asiaan on mentävä heti ja siinä myös pysyttävä.

Erityisesti pidin novelleista Drive My Car, Itsenäinen elin ja Kino. Minäkin voisin lähteä autonkuljettajaksi ja kuuntelevaksi korvaksi leskeksi jääneelle näyttelijälle, avata oman baarin jonnekin sivukujalle ja saada asiakkaaksi lukijoita, muita kiinnostavia kulkijoita ja harmaan kissan. Ajatus rakkaudesta kirjaimellisesti riutumisesta, kotini ympärillä parveilevista käärmeistä tai oman kumppanini saattamisesta yhteen ystäväni kanssa ei omana kokemuksena houkuttele, kirjallisena sitäkin enemmän. Samoin mietin, kuinka kiehtova ja kamala ajatus olisi linnoittautua kotiinsa niin, että kaikki palvelut, siis aivan kaikki, tuotaisiin kotiin asti.

Murakamin novelleissa on melankolinen, menetyksen täyttämä tunnelma. Ollaan sellaisten kysymysten äärellä, jotka koskettavat meistä kaikkia jollain muotoa joskus. Rakkaista on luovuttava, tulee sairautta, kuolemaa ja erilleen lähteviä teitä. Toisaalta yllättäen voi kohdata jotain uutta, sellaisia näkökulmia, kokemuksia ja ajatuksia, joita ei yksin voi nähdä.

Miehiä ilman naisia ei herättänyt halua huokailla. Sen sijaan nyökkäsin topakasti: tämä oli hyvä tapaaminen, herra Murakami. Me tapaamme vielä.



Haruki Murakami: Kafka rannalla
Suomentaja: Juhani Lindholm
Ulkoasu (kansi): Kazuko Otsuka
Tammi 2009
639 s.
Umbine no Kafuka (2002)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjoista ja muista kertomuksista, Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Kujerruksia


Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia
Suomentaja: Juha Mylläri
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2016
276 s.
Onna no inai otokotachi (2014)

Kirjastosta.

Toisaalla: Ullan luetut kirjat, Mitä luimme kerran, Opus eka, Pieni kirjasto  

______

Nämä kaksi Murakamia tuovat mukanaan kaksi ruksia lisää Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen. Miehiä ilman naisia kasvattaa Novellihaastetta seitsemän novellin verran (luettuna minulla on nyt yhteensä 24 novellia).

Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa

Kirjan kansi on yksi kauneimpia koskaan näkemiäni.
Maalaus on Hung Liun Chinese Profile III.

Kiina on pysynyt minulle pitkälti vieraana maana, vaikka aina aika ajoin olen tilaisuuden tullen tutustunut sen kulttuuriin esimerkiksi museonäyttelyissä. Muutama vuosi sitten Tampereen Vapriikissa oli esillä upea Kiina-näyttely terrakottasotilaineen, mutta mitään suurempaa ja yhtenäisempää kokonaiskäsitystä minulla ei tuosta valtavasta maasta ole.

En voinut vastustaa kiusausta tarttua Art Housen alkuvuodesta julkaisemaan artikkelikokoelmaan Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja politiikassa. Luettavaa ja pureskeltavaa riitti moneksi viikoksi, sillä kyse on tutkimukseen pohjautuvasta tiedekirjasta asianmukaisine viitteineen ja viitekehyksineen. Ei siis mitään iltapalahotkaistavaa, sen tulin huomanneeksi.

Kirjan nimi tulee Maon lausahduksesta, jonka mukaan naiset kannattelevat puolta taivaasta. Joiltain osin voi ajatella, että enemmänkin. Naisen asema Kiinassa on kinkkinen aihepiiri, vaikka siihen liittyen on solmittu monenlaisia sopimuksia ja tehty periaatepäätöksiä. Nyky-Kiinassa nainen vastaa pitkälti niin omasta perheestään kuin perheen isovanhemmista – ja samalla monet ovat täysipainoisesti mukana työelämässä. Tarkkaan säädellyssä yhteiskunnassa on toimittava oikeiden pelimerkkien mukaan, ja siihen Kiinan naiset kasvavat pienestä pitäen.

Kiinan massiivinen historia kattaa yhtäältä keisarivaltaa, monipuolista kaupankäyntiä, sotia, kommunismia, yhden lapsen politiikkaa ja räjähdysmäistä teollistumista, toisaalta vuosisataisen taideperinteen, kapinallisuutta, nykytaidetta ja vähemmistöjä. Tässä kaikessa ovat naiset mukana tavalla tai toisella, tietenkin.

Siinä missä keisariajan Kiinassa naisilla ei ollut pääsyä virkamiestehtäviin (eikä monille muillekaan yhteiskunnan osa-alueille), Maon kommunistisessa Kiinassa heidän tuli ottaa osaa yhteiskunnan pyörittämiseen aivan kuten miestenkin. Sukupuolta, ja nimenomaan naissukupuolta, pyrittiin häivyttämään ja saamaan aikaan kommunistista ihanneihmistä, rattaan osasta. Tämä näkyi niin maan politiikassa, naisyhdistysten toiminnassa kuin propagandassakin.

Takakansi on yhtä kaunis kuin etukansikin.
Hung Liu: Chinese Profile II

Kirjan kirjoittajat ovat tutkijoita kulttuurin, politiikan, kasvatuksen, taiteen ja uskonnon alalta Suomesta ja maailmalta. Käsillä on siis hurjan laaja asiantuntemus ja aiheiden kirjo. Kokonaisuus on kuitenkin hallittu ja artikkelit huolellisesti rajattu ja työstetty. Osa niistä on suomennettuja, eikä Pirkko Hautamäen suomennoksissa ole moitteen sijaa.

Eniten sain irti artikkeleista, joissa käsitellään naisten roolia 1900-luvun Kiinassa, työntekoa, perhepolitiikkaa ja vaikuttamismahdollisuuksia. Sen sijaan haastavampaa luettavaa olivat kirjallisuustieteestä ja taiteentutkimuksesta ammentavat tekstit, sillä minun on usein hankalaa osata suhtautua toisesta teoksesta kirjoitettuun tieteelliseen tekstiin, mikäli en ole itse alkuperäiseen tutustunut. Joka tapauksessa näistäkin artikkeleista sai kiinnostaviä näkökulmia ja tietoja – ja halun päästä näkemään kiinalaista nykytaidetta. (Ai Wei-Wein näyttelyn näin kyllä taannoin HAM:issa, mutta lisää, lisää!)

Yksi yhä vain selkäpiitäni karmiva seikka, joka myös tässä teoksessa nousee esiin, on naisten jalkojen sitomisen perinne. Viimeinen sidotuille jaloille kenkiä valmistanut tehdas suljettiin vasta vuonna 1999, käsittämätöntä! Luin teininä Jung Changin Villijoutsenet, joka oli ensimmäinen kosketukseni Kiinaan, ja siitä alkaen olen kammonnut jalkojen sitomista ja muuta väkivaltaista perinteisiin vetoavaa kehon muokkaamista. Onneksi tapa on siis saatu kitkettyä, voinemme toivoa, ettei se koskaan palaa.

Enemmän kuin puoli taivasta on erinomainen tietopaketti Kiinasta. Kuten mainittua, kyse on tieteellisten artikkelien kokoelmasta, eli aivan populaareinta mahdollista luettavaa kirja ei tarjoa, mutta jos ei pelkää haastaa itseään, lukeminen palkitsee varmasti. Paljon olisi ollut muistiin kirjoitettavaa, niin monipuolisesti teos laaja ja moni-ilmeistä aihepiiriään tarkastelee.


Tiina Airaksinen, Elina Sinkkonen & Minna Valjakka (toim.): Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa
Kannen maalaus: Hung Liu
Ulkoasu: Satu Kontinen / Samppa Ranta
Art House 2016
486 s.

Arvostelukappale.

________

Kurjen siivellä -haaste: Kiina.

Kaksi kapoista (ja kepoista?)

Viime viikonloppuna luin kaksi ohutta kirjaa, jotka esittelen tässä nyt yhteispostauksessa. Teokset ovat fyysiseltä olemukseltaan varsin kapoisia, ja aika kevyttäkin luettavaa ne olivat.

Aloitetaan lähempää eli Maltalta, jonne meidät kuljettaa Oliver Friggieri (Maltan tunnetuin nykykirjailija, kertoo lieve) novellikokoelmansa Viimeinen faldetta ja muita pieniä tarinoita Maltalta mukana. Teos on alunperin ilmestynyt vuonna 1986. Tusina novelleja kertoo Maltasta ja maltalaisista, ennen kaikkea niistä, jotka ovat hieman sivussa ja tarkkailijoina, jostain syystä hyljeksittyjä tai unohdettuja. Teema kulkee läpi novellien, jotka ovat hyvin henkilökeskeisiä. Kunkin tarinan päähenkilö on selkeästi rooliinsa asetettu ja hänen kauttaan tarkastellaan erilaisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiöitä kuten köyhyyttä, yksinäisyyttä, perhettä, avioliittoa ja vanhuutta.

Novellit ovat lyhyitä ja napakoita, niiden asetelma tulee selvästi esiin. Kerronta on suorasanaista, Friggieri ei tuhlaile lukijan aikaa – tai omaansa – salakähmäisyyteen tai rivien väliin tuijotteluun. Sinänsä miellyttävä, lukemista helpottava ratkaisu, mutta samalla jäin kaipaamaan jotain enemmän, syvemmin. Viikon kuluttua lukemisesta huomaan, ettei kirjasta jäänyt juuri muistijälkiä. Se ehkä, kuinka olennainen osa uskonnollisuus on ihmisten elämää Maltalla, ja kuinka joukossa tyhmyys ja asenteet tiivistyvät.

Maantieteellisesti kauempaa saapuu eteläkorealaisen Sun-mi Hwangin Kana joka tahtoi lentää. Aikuisten satu, ehkä lastenkin, ainakin yhdessä aikuisen kanssa luettuna, jossa jääräpäinen ja sitkeä kana Tähkä ei suostu teuraalle, vaan tekee kaikkensa saavuttaakseen ainoan tavoitteensa: se haluaa oman poikasen ja se haluaa vapauden. Maatilan elämä on tarkkaan säädeltyä, eikä villi luonto ole ainakaan helpoin mahdollinen ratkaisu, mutta Tähkä nokkii sinnikkäästi tietään kohti sitä, minkä on päättänyt saada.

Tarinalla on opetuksensa, mutta ennen kaikkea se on sympaattinen ja haikeakin kertomus toiveista, kiintymyksestä ja luopumisesta. Upea Nomocon kuvitus vie kertomuksen ihan uudelle tasolle, olisin voinut ihastella tyylikkäitä ja minimalistisia kuvia vaikka kuinka pitkään.

Vietin muutaman mukavan lukuhetken näiden kahden kirjan seurassa, mutta enpä usko niiden jäävän kovin kummoisesti mieleen. Sainpahan kuitenkin kirjallista maailmanvalloitustani kahdella pykälällä eteenpäin, saavutus sekin yhdelle viikonlopulle.


Oliver Friggieri: Viimeinen faldetta ja muita pieniä tarinoita Maltalta
Suomennos: Laura Ivaska
Ulkoasu: ?
Scripta Manent 2012
110 s.
Stejjer Għal Qabel Jidlam (1986)

Kirjastosta.

Sun-mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää

Suomennos: Hilla Hautajoki

Ulkoasu: Mico Björkqvist & Elina Mickelsson

Sitruuna Kustannus 2015

140 s.

Madangeul naon amtak (2000)

Kirjastosta.

_______

Viimeisestä faldetasta myös Kirjavinkeissä.

Kana joka tahtoi lentää on arvioitu myös täällä: Lukuisa, Ullan luetut kirjat, Kirjojen keskellä, Mummo matkalla, Lukupino, Kartanon kruunaamaton lukija

Maailmanvalloituksessa etenen Etelä-Koreaan ja Maltalle. Kurjen siivellä saa uuden ruksin Etelä-Koreasta.

Minna Eväsoja: Melkein geisha – Hurmaava ja hullu Japani

Taidan olla hieman hullaantunut Japaniin. Tai ainakin kokemuksiin Japanista. Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on tämän vuoden ehdottomia lukuhelmiä, silmiä ja sydäntä avartava ihana kirja.

Nyt tartuin uuden uutukaiseen, niin ikään Japani-kokemuksista ammentavaan teokseen. Japanilaisen estetiikan dosentti Minna Eväsoja avaa kirjassaan Melkein geisha – Hurmaava ja hullu Japani tuon salaperäisen maan arvoituksia, tapoja ja kummallisuuksia siinä missä tavallista arkea ja elämääkin. Eväsoja on itse asunut vuosia Japanissa, opiskellut siellä niin teetaidetta kuin tehnyt väitöskirjaa ja tullut hyvinkin tutuksi Itä-Aasian kanssa – mikäli tuohon erikoiseen maahan voi koskaan ulkopuolinen kunnolla tutustua.

Muukalainen, gaijin, on nimittäin rooli, joka lankeaa käytännössä kaikille ulkopuolisille, vaikka puhuisikin samaa kieltä, opiskelisi kunnianarvoisen Sensein johdolla ja tuntisi maan kulttuurin erityispiirteitä tarkemmin kuin paikallisetkaan. Eväsoja kuvaa kirjassaan tunneskaalaa, jonka pitkä kokemus vieraassa maassa tuottaa, niin rakas, kiinnostava ja lopulta tuttu kuin se olisikaan.

Melkein geisha koostuu vajaasta viidestäkymmenestä luvusta, jotka ovat pääosin muutaman sivun mittaisia kurkistuksia Japaniin. Tyyli on tuttavallinen ja jutusteleva, eikä Eväsoja pyri tieteelliseen tai taiteelliseen ilmaisuun, pikemminkin kyse on päiväkirjamerkinnöistä, muistilapuista ja anekdooteista. Kokemuksellisuus on vahva, ja kirjasta välittyy se, kuinka merkityksellistä Japanissa asuminen ja maahan ja sen ihmisiin tutustuminen on kirjoittajalle ollut.

Itse en ole koskaan (vielä) käynyt Japanissa, joten omia kokemuksia ei ole, mutta Melkein geisha toimi lukiessa erinomaisena väylänä vieraaseen maahan ja kulttuuriin. Eväsoja on rehellinen ja kaunistelematon, muttei kuitenkaan missään määrin mässäile tai etsi shokkiefektejä. Pikemminkin hänen otteensa on rauhallinen ja lempeä, vaikka kritiikkiäkään ei säästellä. Esimerkiksi häpeän kulttuuri, sairaustamiseen liittyvät tabut, naapurien kyttääminen, monimutkaiset käytöskoodistot ja sukupuolten välinen valta-asetelma työ- ja perhe-elämässä tulevat monelta kantilta pohdituiksi.

Vastapainona lukija saa nauttia rauhallisista teeseremonioista, kirsikankukkien puhkeamisesta, luonnon jylhyydestä, meditatiivisista hetkistä, ihmisten – vieraidenkin – ystävällisyydestä ja uuden oppimisesta.

Vaikka jo esipuheessa tehdään peli selväksi ja todetaan, että kirja on kokoelma kokemuksia, ei tietokirja tai muutenkaan selkeäpiirteisen kronologinen teos, olisin kaivannut jonkinlaista temaattista tai ajallista yhtenäisyyttä. Jokainen luku on oma maailmansa ja hetkensä, mutta ajasta, paikasta ja aiheesta toiseen hypitään ilman muuta punaista lankaa kuin itse Japani. Luinkin kirjaa pienissä pätkissä, sillä sen eräänlainen epätasaisuus ei napannut mukaansa pitkäaikaiseen lukuvirtaan. Toisaalta näin kirjasta riitti luettavaa pidemmäksi aikaa, ja sain tehdä matkaa kiehtovassa Japanissa pidempään.

Lukemisen parhaita puolia noin yleisesti on se, että saa kokemuksia asioista, jotka ovat itselle vieraita tai kaukaisia. Melkein geisha tuo vieraan lähemmäs ja antaa katsoa jotain sellaista, mistä ei ole aiemmin ollut aavistustakaan.


Minna Eväsoja: Melkein geisha – Hurmaava ja hullu Japani
Ulkoasu:
Gummerus 2016
239 s., e-kirja

Arvostelukappale

_______

Toisaalla: Kirjakirppu, Kirja vieköön!

Kurjen siivellä -haaste saa yhden lisäpisteen Japanista.

Taas uusilla vesillä: taiwanilaisia lastenkirjoja

No niin. Ihan ollaan taas vierailla mailla. Taiwanilaisia lasten kuvakirjoja, kaksin kappalein vieläpä. Todettakoon heti alkuunsa, että koska genre on totaalisen vieras, en takaa kovin laaja-alaista arviota. Toisaalta saapa olla mukavasti avoimin kortein, kun ei mitään aihepiiristä tiedä.

Miksi päädyin roudaamaan taiwanilaisten Yih-Fen Choun ja Chih-Yuan Chenin kirjat Ei sanoo Mimi ja Mimi matkii kirjastosta kotiin? No, etsiskelin Kirjasammosta luettavaa hakusanalla "Taiwan", ja nämä päätyivät haaviin. Halusin nimittäin valloittaa Taiwanin sekä Maailmanvalloituksessa että Kurjen siivellä. Kaikkeen ne lukuhaasteet vievätkin.

Ihan varsinaisesta lukemisesta ei ehkä näiden kirjojen kohdalla voida puhua. Pääosassa ovat kuvat ja lyhyet virkkeet, joista muodostuu pieni, lapsen tietynlaiseen kehitysvaiheeseen liittyvä tarina. Siihen lienee monen pikkusankarin (ja heidän vanhempiensa) helppoa samastua.

–Saako äiti auttaa?
–EI! Minä kävelen ihan itse!

Ei sanoo Mimi esittelee omapäisen pikku-Mimin, jolla on kova tahto tehdä asioita (pukea, kaataa maitoa, kävellä) itse, vaikka pehmoinen äiti olisi toki auttamassa. Luonnollisesti Mimin oma tahto johtaa erinäisiin erityisesti äitiä koetteleviin tilanteisiin, kun maidot kaatuvat ja housut menevät juntturaan.

–Saako äiti halata?
–EI!

Pidän erityisesti mojovasta EI!stä, joka kirjan sivuilla vilahtaa. Todellakin tämä typy tietää haluavansa tehdä itse.

Myös mukavia juttuja:

–Mutta minä halaan äitiä!

Toinen osa on nimeltään Mimi matkii, ja siinä Mimi ottaa mallia lähipiirinsä aikuisten tekemistä asioista: esimerkiksi äidin kotitöistä ja lukemisesta, isän trumpetinsoitosta ja mummin kokkailuista.

Äiti laittaa huulipunaa. Mimi laittaa huulipunaa niin kuin äiti.

Arvaahan sen, etteivät aikuisten puuhat ihan samalla taidolla luonnistu, mutta harjoitus tekee mestarin, ja saattaapa jokin Miminkin puuha aiheuttaa aikuisissa halua matkia vuorostaan häntä...

Kirjojen hahmot ovat hieman häiritsevästi jotenkin muodottomia, sillä en ihan keksi, mitä olentoa ne muistuttavat. Lapsilukijoiden reaktioista en tiedä, heille taitaa olla se ja sama, mitä lajia kirjojen hahmot ovat, kunhan ne ovat värikkäitä ja helposti seurattavia.

Tarinat ovat mukavia, ja niissä on tarpeeksi toistoa, jotta pointti menee perille. Loppuhuipennuksena molemmissa on kuvion kääntäminen nurinniskoin niin, että uhma ja matkiminen muuttuvat positiivisiksi asioiksi.

Mimin seikkailuista jää oikein mukava mieli, ja voisin uskoa niiden uppoavan lapsiyleisöön oikein kivasti, etenkin siinä vaiheessa, kun oma tahto vahvistuu ensimmäistä kertaa erityisen kovaksi ja aikuisten puuhien jäljittely on kaikin tavoin poikaa.

Ihan hauska seikkailu itselle vieraaseen kirjagenreen, mutta ehken kuitenkaan ihan heti lue mitään vastaavaa.


Yih-Fen Chou & Chih-Yuan Chen: Ei sanoo Mimi

Suomentaja: Riitta Oittinen

Pieni Karhu 2008

Mimi Says No (2008)

Yih-Fen Chou & Chih-Yuan Chen: Mimi matkii

Suomentaja: Riitta Oittinen

Pieni Karhu 2009

Mimi Loves to Mimic (2009)

Kirjastosta.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Yli kolme tuhatta vuotta vanhoilla puilla täytyy olla henki, ja ainakin niillä on luonne ja nimi. Joskus, kun pysähdyn hetkeksi hiljaa seisomaan, luokseni kävelee vuorikauriita.

Sei, kun sinä tartuit siveltimeesi ja mustekiveesi kaukana Heiankyōssa, nämä puut olivat seisseet täällä jo kaksituhatta vuotta, täysin välinpitämättöminä ihmisten murheille ja ponnisteluille.

Sinua ja minua erottavat vuodet tuntuvat yhtäkkiä merkityksettömiltä.


Rakas Mia-san, kiitos ihanasta kirjastasi.

Olin todella ennakkoluuloinen, enkä lukenut sitä moneen vuoteen. En, vaikka se tuli vastaan lähes joka kulman takaa, voitti palkinnonkin ja kaikkea. Ajattelin, ettei se hempeän pinkkeine kansineen ja kaiken maailman listoineen kohtaa minua millään muotoa.

No, väärässä olin, taas kerran, kovin väärässä. Kerron hieman miksi, jos vain osaan.


Lukemisen jäljet ovat ilahduttavia vain silloin kun ne ovat omia.


Sei Shōnagon eli Heian-kaudella keisarinna Teishin hovissa sen hovinaisena ja runoilijana. Hänen elinaikansa sijoittuu 1000-luvun taitteeseen, mutta on tarkoiltaan vuosiltaan epävarma. Lähteitä on säilynyt hyvin vähän, varmaa ei oikein ole. Se tiedetään, että Sei kirjoitti paljon: eräänlaisia reportaaseja hovielämästä, runoja ja päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä ynnä muuta. Sein Tyynynaluskirja on varhaisimpia japanilaisia kaunokirjallisia tuotteita, vaikkei senkään alkuperäisiä sivuja ole säilynyt.

Mia Kankimäki ihastuu Seihin ja kirjaan kirjallisuustieteen opinnoissaan ja päättää 38-vuotiaana kustannus- ja mainostoimittajana lopultakin tempaista. Hän jää vuorotteluvapaalle, hankkii itselleen apurahaa ja lähtee Kiotoon Sein jalanjäljille.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on tarina, matkapäiväkirja ja lempeäotteinen tietokirja tuosta vuodesta ja matkasta ja maailmasta, johon Kankimäki uppoaa.

Kirja väistelee kategorisointeja, mikä ihastuttaa suuresti. Se ei suostu olemaan pelkkä tilitys tai omaelämäkerta, vaan siinä on pitkiä pätkiä tutkijamaisia tieto-osuuksia, lainauksia Sein kirjoituksista ja pohdintaa maailmasta sellaisena kuin se nyt on. Se on omalta osaltaan myös historiankirjoitusta, sillä siinä missä Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on tallettanut sivuilleen kirjoittajansa vapaavuoden kokemuksia, se kuvaa myös merkittäviä ajankohtaisia tapahtumia kuten Japanin massiivista maanjäristystä maaliskuussa 2011.


Mietin, missä ja miten ne ovat säilyneet – ja toisaalta miten ne muut ovat kadonneet tai tuhoutuneet. Varmaankin tulipaloissa, sodissa ja maanjäristyksissä, nopeasti ja väkivaltaisesti. Mutta ehkäpä tekstit tuhoutuvat joskus niin kuin ihmiset – maatuvat hiljaa unohdettuina, yhä ohuemmiksi ja hiutalemaisemmiksi muuttuen, sanat haaltuen ja kadoten, niin että lopulta jäljellä on enää multaa. Ja silti sana säilyy pidempään kuin ihminen, jota ei edes haalistuneena varjona voi siirtää sukupolvelta toiselle. Eikä liimata metallilevyyn.


Kirja on historiaihmiselle sydäntä sykäyttävää luettavaa. Kankimäki pohtii omaa suhdettaan tuhat vuotta sitten eläneeseen naiseen ja samalla kaikkeen siihen, mitä kuluneiden tuhannen vuoden aikana hänen jälkeensä on tapahtunut. Kuinka jotain on säilynyt ja jotain ei – kuinka haavoittuvisia ovat jättämämme jäljet ja kuinka syvässä sellaiset, joita ei ehkä ollut tarkoituskaan tallettaa. Sein maine kiirii hänen edellään, minkä Kankimäkikin saa selkeästi huomata.

Historia-aspektinsa lisäksi Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on jotenkin ajaton naisen elämän ja aikuisuuden kuvaus. Vaikka itse olen vielä monta vuotta nuorempi kuin Mia irtiottonsa tehdessään, tunnistan asioita, joita hän pohtii elämässään ja haaveissaan. Toki ymmärrän etuoikeutetun asemani – minulla on mahdollisuus tällaisia miettiä ja kyseenalaistaa – mutta toisaalta olen kyllästynyt siihen, että aina pitäisi muistaa vertailla, kuinka hyvin itsellä asiat ovatkaan moniin verrattuina. Yksi elämä meillä kaikilla kuitenkin vain on, ja jos omani on sijoittunut sattuman kautta tänne hyvinvoivaan pohjoiseen, saanen pitää sitä luontaisena lähtökohtana ajatuksilleni, toiveilleni ja tavoitteilleni.

Vielä kun tietäisin, mitä ne ovat.

Siinä missä Sei Shōnagon on kirjan haituvarajainen mutta sykkivä ydin, Kankimäen elämä Kiotossa on sen vehreä sivujuonne, joka muodostuu lopulta yhtä olennaiseksi asiaksi kokonaisuudessa. En ole koskaan käynyt Japanissa, mutta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin tuo maan niin lähelle, kuin sen kotisohvallaan voi saada. Ja vaikka nurkissa juoksevat torakat, syksy kylmettää jokaisen ihokarvan ja mahdoton kieli pitää tutkimusmatkailijan vähintään käsivarren mitan päässä aarteistaan, vahva kokemus tulee liki ja päästää luokseen.


Aware on sama selittämätön tunne, jonka valtaan joutuu katsoessaan kesäyössä tyynen järven taa laskevaa aurinkoa tai kuullessaan mustarastaan laulun huhtikuisessa illassa: siihen liittyy totaalista kauneutta, annos kaihoa, aavistus epätoivoa, tunne siitä, ettei kaikesta tästä pysty koskaan nauttimaan niin paljon kuin pitäisi, sillä siitä ei saa otetta, sitä ei saa mukaansa, sitä ei voi omistaa, sille ei pysty täysin antautumaan, se jää aina hieman tavoittamattomiin, vaikka on täysin sen ympäröimänä. Tunne on sietämätön ja ihana, ja vaikea kestää.


Yhtäältä myös turhaannuin. Olenko näin ilmiselvä, näin selvää kohderyhmää, näin helposti vietävissä? Tottakai tällainen kaupunkilaisnainen huokailee ihastuneena tällaisen kirjan äärellä, haluaa itsekin vuorotteluvapaan ja vuokrahuoneen kirsikankukkien alta. Tottakai.

Vai onko ihan niinkään?

Mia Kankimäki kirjoittaa kirjaansa monessa tasossa, moneen tarkoitukseen. Sen voi lukea pitkänä kirjeenä Sei Shōnagonille, tutkimusmatkana historiaan, vieraaseen kulttuuriin ja omaan elämään, omanlaisenaan pastissina Tyynynaluskirjasta, länsimaisen nykynaisen omaehtoisena ja lörpöttelevänä self-help-opuksena, fanikirjallisuutena tai melkein millaisena kirjana tahansa.

Ehkä juuri siksi pidin siitä niin paljon. Se karkaa ja härnää, jättää avoimeksi, myöntää umpikujansa, kikattelee viuhkojen ja verhojen ja kimonojen takana. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin oli minulle puhdasta, antoisaa ja hienoa lukunautintoa alusta loppuun.

Ja lopuksi itkin, koska kirja oli niin ihana ja sitten se loppui. 

Mutta onneksi kirsikankukat kukkivat taas seuraavana vuonna. Ja teksti – se säilyy ja elää.


Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2013
336 s., e-kirja

Oma e-kirjaostos.

______

Toisaalla: Kirjainten virrassa, P. S. Rakastan kirjoja, Kirsin kirjanurkka, Opus eka, Lurun luvut, Luetut, lukemattomat, Lumiomena, Kujerruksia, Pieni kirjasto

Helmet-haasteen kohta 23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja. Kurjen siivellä -haasteessa matkustan Japaniin.

Jean Kwok: Käännöksiä

Tässä kirjoituksessa nurisen kirjan juonesta ja kerronnallisista ratkaisuista avoimen närkästyneesti, joten jos haluat välttää juonipaljastukset, kannattaa jättää lukematta.


Hongkongilainen tyttö Kimberly muuttaa äitinsä kanssa New Yorkiin paremman elämän toivossa. Äiti on sairastanut pitkään tuberkuloosia ja menettänyt työnsä musiikinopettajana, isä on kuollut. Kimberly ja äiti päätyvät Paula-tädin hoteisiin, mutta huolenpidon sijaan suuntana on purku-uhan alla oleva röttelö ja työpaikkana aamusta iltaan pääosin laittomalla työvoimalla pyörivä vaatetehdas.

Kimberly on matemaattisesti lahjakas ja etenee koulupolullaan kielipuolisuudestaan huolimatta erinomaisesti lopulta huippuyliopistoon asti. Ystäviä on tosin vaikea saada, sillä alkuun tiellä on kielimuuri ja sen jälkeen häpeä köyhästä taustasta ja surkeista kotioloista. Vuosien kuluessa elämä uudella maalla kuitenkin asettuu uomiinsa.

Jean Kwokin Käännöksiä on tuhkimotarina, selviytymistarina ja siirtolaistarina. Se kuvaa lahjakkuudella saavuttettavaa sosiaalista nousua, heikomman hyväksikäyttöä ja sinnikkyyden merkitystä nuoren tytön kasvukertomuksen kautta. Samalla se on kertomus kulttuurien törmäyksestä ja maahanmuuttajien kamppailusta oman ja uuden kulttuurin välissä.

Lukukokemus jätti todella ristiriitaisen olon. Periaatteessa tulin oikein hyvin viihdytetyksi, sillä siirtolaistarinat kolahtavat minuun yleensä sen kummemmin nikottelematta, ja Kimberly on mukavan kipakka pakkaus päähenkilöksi ja minäkertojaksi. Kielelliset ja kulttuurilliset väärinymmärrykset värittävät tarinaa uskottavasti ja sisukkuus sopeutumisessa onneksi palkitaan.

Äidin ja tyttären symbioottinen suhde ja ehdoton keskinäinen kiintymys sen sijaan hieman mietitytti, samoin pohdin, millä ihmeen ajalla Kimberly teki koulutehtävänsä työskennellessään kaiken vapaa-aikansa vaatetehtaalla. Teini-iän muutamat irtiotot jäivät myös jotenkin irrallisiksi, sillä vaikka jatkuvasti suorituskykynsä ylärajoilla olevan nuoren naisen halu relata onkin kovin ymmärrettävä, se oli jossain määrin ristiriidassa muuten vahvaksi kuvatussa äidin toiveita ja perheen kunniaa korostavassa ympäristössä.

Tämäntyyppisissä kertomuksissa kaipaisin myös jonkinlaista suoraviivaisempaa "otetaan kohtalo omiin käsiin" -asennetta, ja empatiani määrä on rajallinen, kun kirjan henkilöt alistuvat huonoon kohteluun, vaikka voisivat panna sille vastaankin. Käännöksiä kuvaa kyllä sujuvasti pattitilannetta, johon perhesuhteiden kunnioitus, hierarkia ja velka voivat ihmisen ajaa, mutta siihen nähden pidin erikoisena, kuinka helppoa siitä lopulta oli vuosikausien raatamisen jälkeen irrottautua. Miksei aiemmin?

Ja voi yhden tähden millaisia kliseitä lukijalle tarinan loppupuolella tarjoillaan! Tietenkin Kimberly tulee ensimmäisestä seksikerrasta raskaaksi ja tietenkin raskaudesta tulee merkitsevä käännekohta unelmien ja elämän suunnan kannalta. Ja kyllä, Kimberly on niin hyvä ihminen, että kaikkien kannalta hyveellinen ja hieno ratkaisu on mahdollinen.

Yäk.

Ilman loppuosan kliseitä ja jeesusteluja olisin pitänyt Käännöksiä ihan mukavana välipalaopuksena, mutta ne lässäyttivät lukukokemuksen totaaliseksi pannukakuksi.


Jean Kwok: Käännöksiä
Suomentaja: Ulla Lempinen
Ulkoasu: Lisa Fyfe / Satu Kontinen / Taina Leino
Bazar 2012 (1. painos 2011)
228 s., e-kirja
Girl in Translation (2010)

E-kirja kirjastosta.

_______

Toisaalla: Lumiomena, Kirjainten virrassa, Kirjoihin kadonnut, Oksan hyllyltä, Notko, se lukeva peikko, Kirjava kammari, Kirjojen parissa, Kujerruksia, Sinisen linnan kirjasto, Kirjasähkökäyrä      

Kurjen siivellä ja Maailmanvalloituksessa matkustan Hong Kongiin.

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö

Yiyun Li on kirjailija, joka on ollut mielessäni usein listalla "ehdottomasti pitäisi tutustua", mutta aina se on vain jäänyt. Uusia suomennoksia on tämän ensimmäisen, Kultapoika, smaragditytön, jälkeen tullut jo kaksi, ja lukukokemukseni perusteella uskallan väittää, että luen nekin.

Kultapoika, smaragdityttö on kahdeksan novellin haikeankaunis kokoelma. Siinä eletään arkea Kiinassa, lähinnä kaupunkioloissa, modernisti ja samalla perinteistä ammentaen. Pääosassa on usein vanhempi nainen, mutta jollain tapaa Yiyun Li saa tarinoihinsa elämää laajalta kaarelta.

Novelleista pidin etenkin heti ensimmäisestä, Ystävällisyydestä. Se on lähes pienoisromaanin mittainen ja kuvaa kiehtovasti naista, jonka sosiaalisissa taidoissa on melkoisia haasteita. Hän ei osaa suhtautua ystävällisyyteen ja tuntuu tulkitsevan muiden tarkoitukset väärin. Novellin yhtenä ehdottomana ansiona on sen miljöön eksoottisuus: suurelta osin kuvataan kiinalaista asepalvelusta.

Yiyun Lin novelleissa on omanlaistaan seesteisyyttä ja rauhaa, vaikka pohjavire on melankolinen. Hän käsittelee pettymyksiä, virheitä ja vääriä tekoja hellyydellä, osoittelematta ja alleviivaamatta. Myös kirjallisuus pilkahtelee mukana novelleissa: niissä luetaan, niissä selataan kirjoja, niissä puhutaan kirjoista. Ehkä siksi lukiessa oli helppoa tuntea yhteenkuuluvuutta muuten täysin vieraan kulttuurin kanssa.

Kirjailija itse on elänyt jo vuosikausia Yhdysvalloissa. Kulttuurien törmäykset, siirtolaisuuden herättämät ajatukset, toive jostain uudesta ja paremmasta pilkahtelee riveillä. Elintasoerot ovat huumaavia, maaseutu ja kaupunki lähes eri ulottuvuuksista. Kultapoika, smaragdityttö saa kiinnostumaan nyky-Kiinasta, näkemään sen massan alle, jollaisena tuota valtavaa maata huomaamattaan tulee usein ajatelleeksi.

Jälleen kirjallisuus teki pieniä ihmeitä, opetti ja avasi silmiä.


Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö
Suomentaja: Seppo Loponen
Ulkoasu: Tuija Kuusela
Tammi 2012
199 s. (e-kirja)

Gold Boy, Emerald Girl (2010)

Oma e-kirjaostos.

______

Toisaalla: Morren maailma, Nenä kirjassa, Koko lailla kirjallisesti, Kirjojen keskellä

Tällä kirjalla avaan Kurjen siivellä -lukuhaasteen ja jatkan Maailmanvalloitustani Kiinaan. Helmet-lukuhaasteesta nappaan kohdan 10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.