Kesäisiä kotimaisia nuortenkirjakipinöitä

Innostuinpa tässä (nykyisen) kirjavinkkarinurani loppumetreillä vielä ahmaisemaan muutaman tuoreehkon kotimaisen nuortenkirjan ja vieläpä sellaisia, joissa ei ole niin mitään maagisia elementtejä. Tavallista nuorten elämää siis, ajatella!

Nelli Hietalan Miia Martikaisen kärsimysviikko on takakannen mukaan "kesänraikas feelgood-romaani täynnä huumoria ja herkkyyttä" ja todettava on, että olen samaa mieltä. Miia on joutunut äitiensä kanssa kesämökille työleirille, ja joutuu pitämään paastoa somesta ja kaverisuhteista. Huono sää ja kesken loppuva bensa ajaa mökkirantaan melkoisen muskeliveneen miehistöineen, joka koostuu isästä Pentistä ja pojasta Tanelista.

Miia ja Taneli lähtevät seuraavana päivänä hakemaan bensaa kaupungin satamasta, mutta matkaan tulee mutkia, kun bensarahat hukkuvat. Nuorten pitää selvittää, mistä voisivat saada lisää tuohta ostoksia varten ja he joutuvatkin venyttämään kekseliäisyyttään äärimmilleen. Kuuma kesä kutkuttelee myös monella muulla tapaa...

Tartuin kirjaan hieman ennakkoluuloisena, sillä sen kansi ei houkutellut yhtään. Kaipasin kuitenkin jotain kevyttä ja mukavaa, ja sitä todella sain. Tätä tarinaa leimaa rempseän rento ote, oivallisen sujuva kieli ja kerronta sekä ihastuttavan tomera päähenkilö Miia Martikainen. Miialla on monta rautaa tulessa, ei vähimpänä kiinnostus päästä selvittämään, millaista kaikkien kouhottama seksi oikein on.

Hietalalle pisteet tavasta käsitellä aiheita, joissa voisi helposti lipsahtaa selittelyn, saarnaamisen tai osoittelun puolelle. Nyt mitään sellaista ei käy, vaan tarina rullaa painollaan ja lukija pohtii omat pohdintansa. Nykyaikainen, helpostilähestyttävä ja samastuttava nuortenkirja, joka on samaan aikaan helppolukuinen muttei lapsellinen. Jatkoakin tarinalle on jo ilmestynyt, lukulistalla on!

Maria Aution Lohikäärmekesä sijoittuu niin ikään nimensä mukaisesti kesäaikaan, mutta on tunnelmaltaan hyvin toisenlainen. Parhaat ystävät Sinna ja Tuisku ovat päättäneet ysiluokan ja peruskoulun, ja jännitys jatko-opintopaikoista tiivistyy. Tuisku pääseekin pikkukaupungin lukioon kirkkaasti, mutta Sinna jää desimaalin päähän. Tuiskun äiti on kuollut syöpään puolta vuotta aiemmin ja isä on edelleen pahasti hukassa. Tuiskunkin surutyö on vielä kesken, mutta koska äiti kannusti häntä aina opiskelemaan, suunta on selvä. Tuiskun vanhemmat ovat kuuluneet jonkin aikaa kaupungissa toimivaan lahkoon, Aurinkopiiriin, mutta eronneet siitä ja tähän liittyvät tapahtumat alkavat kiinnostaa Tuiskua.

Samaan aikaan Sinna etsii eksyneenä selvyyttä elämäänsä ja tulevaisuuteensa. Hän päätyy iltakävelyllään vahingossa Aurinkopiirin tiluksille ja kutsutaan mukaan toimintaan. Hukassa olevaa ja itsensä uusperheessä yksinäiseksi tuntevaa tyttöä on helppoa houkutella mukaan välittömän ja lämpimän tuntuiseen yhteisöön, vaikka Sinnan mielessä käy myös epäilyksen aaltoja.

Lohikäärmekesä kertoo osuvasti, joskin hivenen liian yksinkertaisesti nuoruuden taitekohdan epävarmuuden tuntemuksista ja ihmisen halusta tulla kohdatuksi ja arvostetuksi. Tarinaa kerrotaan vuorotellen Tuiskun ja Sinnan näkökulmista, ja se etenee kohelluksitta. Aurinkopiirin hämäräperäisyys on lukijalle selvää alusta alkaen, mutta lahkon tarkoitusperät ja toimintamallit avautuvat vasta vähitellen.

Selkeää luettavaa, josta saa varmasti keskustelun ja pohdinnan aiheita etenkin yläkoulun loppuvaiheisiin.


Nelli Hietala: Miia Martikaisen kärsimysviikko
Ulkoasu: Kati Rapia
Karisto 2016
161 s.

Kirjastosta.


Maria Autio: Lohikäärmekesä
Ulkoasu: Mari Villanen
Karisto 2018
214 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla Miia Martikaisesta: Kirjakaapin kummitus, Kirjakaapin avain, Lukutoukan kulttuuriblogi

Toisaalla Lohikäärmekesästä: Kirsin kirjanurkka, Evarian kirjahylly, Lastenkirjahylly 

Haasteet: Molemmat kirjat pääsevät osaksi YA-lukuhaastetta, josta kuittaan Hietalan kirjalla kohdan Lyhyt kirja ja Aution kirjalla kohdan Kirja ei kuulu sarjaan sekä Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaastetta, josta Hietalan kirja ruksaa kohdan 1. Kirja, joka saa sinut hyvälle tuulelle ja Aution kirja kohdan 49. Kirja, jossa paha saa palkkansa.

Hitlerin kylkiluu

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu
WSOY 2012
475 s.

Kirjastosta.


Ruoppaaja Muttilainen, konstaapeli Parviainen ja agronomi Hildén muodostavat Veljeskunnan, natsiaatteen 2000-luvulle luotsanneen ryhmittymän, jolla on suuria suunnitelmia Porvoon kunnallispolitiikan, suomalaisen yhteiskunnan ja miksei koko maailman varalle. Porukan johtajana on Muttilainen, naisen- ja vallankipeä mies, aivoina häärii hintelä Hildén ja Parviainen valaa uskoa niin Veljeskuntaan kuin Jeesukseen.

Kun Hildén saa selville, että Hitler ei päättänytkään päiviään berliiniläisessä bunkkerissa vaan jossain aivan muualla, on selvää, että Veljeskunnan on lähdettävä nappaamaan pyhäinjäännökset parempaan talteen. Sopivasti lisää syytä kotimaan rajojen ulkopuolelle poistumiseen tuovat epäonniset tapahtumat, joihin liittyvät sekä konstaapeli Parviaisen suorittama pieleen mennyt lahjontayritys että Muttilaisen hyvin tuntema rakkauden ammattilainen, Elisa.

Matkallaan Veljeskunta kohtaa muun muassa suomenruotsalaisia purjehtijoita, saksalaisen hampurilaiskeisarin ja piilotetun historiallisen totuuden. Seikkailu saa yhä lisää kierroksia ja käänteitä Itämeren aallokossa, saksalaisessa satamakaupungissa ja Tove Janssonin Klovharu-luodolla.

Tartuin Pete Suhosen esikoiseen uteliaana. Pidän härskistä huumorista ja pyrin suhtautumaan elämään niin, että kaikelle on voitava nauraa. Tästä sitä varmasti saa!

No, ei nyt ihan niinkään. Kirja ei onnistunut tempaisemaan mukaansa, vaikka edellytyksiä oli. Stoori sinänsä on herkullinen: porukka säälittäviä uusnatseja, jotka aatteensa huumassa ryntäävät suinpäin seikkailuun. Absurdeja käänteitä ja hupaisia sivuhenkilöitä on tarjolla, ja Suhosen kynä on terävä.

Mutta jotain jäi uupumaan. Odotin kikatuttavaa lukukokemusta – ei herunut. Kertaakaan en edes naurahtanut ääneen. Huumoria kirjassa kyllä on, mutta varsin tasalaatuista sellaista. Jotenkin vähän, no, nähtyä. Kännissä sekoilevia hölmöjä, säälinsekaista seksiä, törppöä väkivaltaa. Hohhoi.

Kehyskertomus on toki oiva ja seikkailu sujuvasti rakennettu, joskin jonkin verran ehkä venytetty. Hitlerin kylkiluuhun mahtuu ajankohtaisia ja purevia huomioita, se nostaa huumorin keinoin esiin ihan oikeitakin epäkohtia ja on kirjana sinänsä ihan moitteeton. Luulenkin, että nyt omat odotukset olivat tiellä: odotin koko ajan, milloin se hervoton nauraminen alkaa, ja kun se ei alkanut, petyin. (Enemmän itseeni vai kirjaan? En tiedä.)

Mutta nopeasti tämä on luettu, ja suosittelen kyllä, jos kaipaa kepeämpää mutta samalla terävää tarinaniskentää. Paheksuntaakin tämä saattaa herättää, joten jos monokkeli ja pipo ovat liian tiukalla, älä turhaan tuhlaa aikaasi. Tässä kirjassa ei suvantoja tai päänsilittelyä harrasteta, mauttomuuksia ja ylilyöntejä senkin edestä.

Salla piti tekstin poljennosta ja kielestä, Booksysta teksti oli nokkelaa mutta myös tylsästi roisia, Hemuli piti tragedian ja komedian välisestä tasapainottelusta.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Esikoiset

Hulluja lahkoja: Maria Åkerblom – Elämän ja kuoleman lähettiläs

Gustav Björkstrand: Maria Åkerblom – Elämän ja kuoleman lähettiläs
Käsikirjoituksesta suomentanut: Mirja Hovila
Schildts 2011
314 s.
Maria Åkerblom. Sändebudet med makt över liv och död (2011)

Kirjastosta.


Ida Maria Åkerblom (1898–1981), snappertunalaisen mäkitupalaisen tytär, tuli tunnetuksi horrossaarnaajana, karismaattisena profeettana ja nimeään kantaneen lahkon despoottisena johtajana. Maria aloitti saarnaajan uransa vuonna 1917 ja keräsi nopeasti ympärilleen uskollisten seuraajien piirin. Hän oli kiehtova ja kiinnostava persoona, vahvahenkinen puhuja ja monin tavoin vetävä nuori nainen.

Åkerblom aloitti toimintansa Uudellamaalla, mutta siirtyi nopeasti Pohjanmaalle, Kokkolan lähistölle. Siellä hän sai paikallisista talonpojista tukea sanomalleen. Maria saarnasi pääasiassa öiseen aikaan, ja kiinnostus häntä kohtaan kasvoi nopeasti. Pääasiallinen sanoma oli, että elettiin lopun aikoja ja vain Mariaa seuraamalla ja häntä Jumalan lähettämänä profeettana kuuntelemalla saattoi pelastua.

Marian oikeaksi kädeksi tuli sisällissodan henkisesti musertama Eino Vartiovaara, joka otti nuoren naisen kasvattityttärekseen. Vartiovaaran vaimo Maiju ei ollut tilanteeseen tyytyväinen, sillä hän huomasi nopeasti miehensä olevan kokonaan Marian pikkusormen ympärillä. Perheen rahavarat alkoivat ohjautua Marian ja Einon yhteishallintaan, ja joukko ympärillä kasvoi. Pohjanmaalla ryhmittymä sai vastaansa niin paikallista väkeä, joka ei muotoutuvaan lahkoon ja sen kasvavaan rahanhimoon ja kummallisiin tapoihin ihastunut, kuin itsensä arkkipiispa Gustaf Johanssonin. Esteistä huolimatta herätyskokoukset jatkuivat ja lisää väkeä kiinnostui Marian levittämästä Jumalan sanasta.

Vaikeuksia alkoi tulla siinä vaiheessa, kun lahkon sisärengas oli muotoutunut tiiviimmäksi ja Marian vallanhimo kasvoi kasvamistaan. Marian renkinä toiminut poika pahoinpideltiin julmasti, jolloin pohjanmaan väki menetti malttinsa ja halusi ajaa åkerblomilaiset hevon kuuseen kotiseudultaan. Oikeusjuttua puuhattiin ja paljon lisää epäilyttävää toimintaa paljastui: varkauksia, vääriä valoja ja lopulta nimismiehen murhayritys.

Lahko muutti Helsinkiin ja hankki yhteisillä varoillaan Toivola-nimisen huvilan Meilahdesta. Parhaimmillaan kolmisensataa henkeä toimi yhteisen aatteen eteen. Tavoitteena oli päästä Palestiinaan, jonka Maria oli profetoinut olevan liikkeen määränpää. Lopulta sekä Maria Åkerblom että murhayritykseen osallistuneet miehet tuomittiin vankeusrangaistuksiin. Maria pakeni useaan otteeseen sekä tutkintavankeuden, mielisairaalajaksojen että varsinaisen tuomionsa aikana, mutta hänet saatiin joka kerta kiinni. Vankeutensa aikana hän johti lahkoaan edelleen tiukoin ottein.

Vankeustuomioiden jälkeen lahkon toiminta jatkui Helsingissä. Maria keskittyi kasvattamaan lahkolaisia ja näiden lapsia Herran kurissa ja nuhteessa, keräämään muilta rahaa ylellistä elämäänsä varten ja vahvistamaan asemiaan kaikin tavoin. Lisäksi hän kasvatti koiria ja piti lemmikkinään jossain vaiheessa jopa kahta leijonanpentua! Erilaisia bisneshankkeita pyöritettiin lahkolaisten rahoilla, ja ilmeisesti menestys oli suhteelliseen hyvää.

Mediaan Åkerblomilla oli ristiriitainen suhde. Hänestä oltiin kirjoitettu paljon jo 1920-luvulla, mutta 1930-luvun kuluessa ja sen jälkeen hän pyrki rakentamaan itselleen kokonaan uudenlaisen julkisen identiteetin. Hän oli kykenemätön kohtaamaan kritiikkiä ja piti kaikkea itseensä ja seuraajinsa kohdistuvaa arvostelua järjestelmällisenä vainona. Moni irtautui lahkosta, moni perhe hajosi, mutta Marialla oli kannattajia ja seuraajia kuolemaansa saakka. Itse hän piti itseään Jumalan profeettana loppuun asti.

Todella mielenkiintoinen kirja tämä Gustav Björkstrandin kirjoittama elämäkerta. Björkstrand teki åkerblomilaisuudesta väitöskirjan vuonna 1976, ja on ollut aihepiiristä kiinnostunut omien sanojensa mukaan lapsesta saakka. Nyt ollaan rautaisen ammattilaisen kirjoittaman tarinan äärellä, ja sen kyllä huomaa.

Ennen tämän kirjan lukemista tiesin Maria Åkerblomista vain sen, että hän oli hurmossaarnaaja, joka istui tuomiotaan Hämeenlinnan naisvankilassa ja teki sieltä uskaliaan pakoyrityksen. Siinä kaikki. Nyt tiedän huomattavasti enemmän ja lisätietoakin janoan.

Olen todella kiinnostunut kaikenlaisista kulteista ja lahkoista – uskonno(i)sta ja sen eri muodoista ylipäänsä – ja tämä kirja vastaa kyllä tiedonjanoon. Se antaa kiihkottoman kuvan yhdestä 1900-luvun erikoisimmasta suomalaisesta, joskin lukija pudistelee aika ajoin päätään epäuskosta. Miten tuollainen ihminen on voinut vetää puoleensa jopa kolmesataa ihmistä, saada heidät myymään tai panttaamaan sukutilansa tai muun omaisuutensa, pakottaa heidät asumaan kommuunissa, antamaan vääriä valoja ja ryhtymään väkivaltaisuuksiin?

Sitä kai kaikki lahkoja ja kultteja tutkivat pohtivat. Åkerblomin mielenterveydestä tiedetään sen verran, että häntä pidettiin hysteerikkona ja tunne-elämältään häiriintyneenä. Nykystandardien mukaan hän täyttää psykopaattisen persoonallisuushäiriön piirrelistan tuosta vaan. Hän itse sanoi jonkin hoitojakson aikana, että tuntee itsensä kahdeksi ihmiseksi, joista toinen on lempeä ja toinen julma.

Luin keväällä Ulla Appelsinin kirjoittaman Leevi K. Laitisen elämäkerran Lapsuus lahkon vankina, joka kertoo kartanolaisuudesta, monin tavoin Åkerblomin liikettä vastaavasta lahkosta, joka toimi Satakunnassa samoihin aikoihin. Kartanolaiset keskittyivät nimenomaan väkivaltaan kasvatus- ja ojennuskeinona ja seksuaalisuuden tuomitsemiseen, kun taas åkerblomilaisten kohdalla kyse oli enemmän äärimmäisen vahvasta henkilökultista. Tosin åkerblomilaisetkin hallitsivat kyllä väkivallan käytön ja esimerkiksi liikkeestä eroon pyrkiviä uhkailtiin, pahoinpideltiin ja pidettiin panttivankeina. Kaikki tämä kohdistui myös puolustuskyvyttömiin lapsiin.

Ei kai voi todeta kuin että maailma osaa aina yllättää. Miten paljon kaikkea tänne mahtuukaan ja miten käsittämättömiä ratkaisuja ja valintoja ihmiset tekevät joko omin päin ja tietoisesti tai manipuloituina ja pakotettuina. Suosittelen tätä kirjaa ehdottomasti, jos aihepiiri yhtään kiinnostaa.

Kaltaisilleni uteliaille on tarjolla myös Elävän arkiston noin puolituntinen ohjelma Rikostarinoita historiasta: Unisaarnaaja.

Kirjan on lukenut myös Maija/Kirjojen keskellä.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Elämäkerrat.