Kokemuksia Sudanista ja Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteen kooste

Tammikuu 2020 on ollut todellinen lukukuu, ja olen lukenut poikkeuksellisen paljon Afrikkaan sijoittuvaa ja afrikkalaista kirjallisuutta. Valinta on ollut tietoinen: olen halunnut edistää Kirjallista maailmanvalloitustani nimenomaan Afrikan mailla, vaikka kovin helppoa se ei olekaan. Luen mieluiten suomeksi, eikä läheskään kaikista Afrikan maista ole saatavilla suomeksi käännettyä kirjallisuutta.

Kaksi omaelämäkerrallista teosta vei minut Sudaniin ja sen eteläiseen naapuriin, maailman uusimpaan itsenäiseen valtioon, Etelä-Sudaniin. Sudanista tulevat helposti mieleen lähinnä erilaiset humanitaariset kriisit ja inhimillinen kärsimys. Lukemani kirjat eivät tuota mielikuvaa erityisemmin kirkastaneet.

Toimittaja Lubna Ahmad al-Husseinin kirja 40 raipaniskua - Tositarina nyky-Sudanista (suom. Aura Sevón, Minerva 2010) on karu tilitys tapahtumasarjasta, jonka absurdi kauheus saa pyörittelemään päätään pala kurkussa. Kirjan keskiössä on Ahmad al-Husseinin läpikäymä oikeustaistelu, jossa hänet tuomittiin 40 raipaniskun rangaistukseen housujen käyttämisestä ravintolaillallisella. Sudanin äärimmäisen tiukka sharialain tulkinta on luonut maahan järjestelmän, jossa valtion ylläpitämät poliisijoukot voivat käyttää käytännössä mielivaltaa. Ahmad al-Husseinin pidätti siveyspoliisi, joka katsoi hänen käyttäytyneen lainvastaisesti. Puolustautuminen osoittautui käytännössä mahdottomaksi, mutta korkeakoulutettu ja muillakin tavoin etuoikeutetussa asemassa oleva Ahmad al-Hussein ei antanut tuumaakaan periksi, vaan oikeudenkäynnistä tuli kansainvälistäkin huomiota herättänyt mediaspektaakkeli.

Kirjassa Lubna Ahmad al-Hussein kertoo oikeudenkäynnin lisäksi oman elämäntarinansa tiiviisti. Hän ei peittele tekemiään valintoja eikä myöskään tyydy hyväksymään kotimaansa ongelmia ja kipukohtia. Sudanilaisen naisen asema ei ole häävi, sillä yhteiskunta nojaa tiukkaan islamintulkintaan, ja ennakointi ja looginen toiminta osoittautuvat Ahmad al-Husseininkin elämässä käytännössä mahdottomiksi, sillä laki, säännöt ja niiden tulkinta muuttuvat jatkuvasti ja riippuvat suuresti niitä valvovista ja toteuttavista virkamiehistä ja viranomaisista. Hän onnistuu kuitenkin opiskelemaan yliopistossa toimittajaksi ja pääsemään merkittävään työhön, solmimaan avioliiton itse valitsemansa puolison kanssa ja tekemään kohtaamastaan epäoikeudenmukaisuudesta julkisen huomion kohteen.

Leo Siliämaa on puolestaan suomalainen kehitysyhteistyön emeritus, joka työskenteli Etelä-Sudanin alueella eripituisissa projekteissa 1970-luvulta eläköitymiseensä 2010-luvulla asti. Etelä-Sudanin synnytystuskat - Valtataistelu tuhosi unelman (Like 2015) on omaelämäkerrallista kerrontaa ja tietokirjallisia elementtejä yhdistävä teos, joka esittelee lukijalle Etelä-Sudanin haastavaa historiaa 1900-luvulta ja maan kehitystä (ja osin myös kehittymättömyyttä) kohti nykytilannetta. Siliämaalla on runsain mitoin kokemusta haastavista olosuhteista, mutta kirja ei ole mikään seikkailukertomus tai kauhisteleva koonti, vaan monin tavoin hyvin neutraali ja selkeä esitys aiheestaan.

Etelä-Sudanin ongelmana on kirjan alaotsikonkin mukaisesti eri ryhmittymien välinen taistelu vallasta ja maan hallinnasta. Niin ikään erilaiset luonnonilmiöt haastavat ihmisten elämää aiheuttaen esimerkiksi nälänhätää. Erilaiset kansainväliset avustusjärjestöt ovat pyrkineet tekemään pitkäjänteistä työtä alueella, mutta rajut konfliktit ja sodan uhka vaikeuttavat sitä.

Siliämaan kirja on kiinnostava katsaus maahan, jonka tilanteesta tuskin Suomessakaan liikoja tiedetään. Ilmaisultaan se on jäänyt hieman kotikutoiseksi, olisin kaivannut tekstiltä selkeämpää yhtenäistä tyyliä tai vastaavasti jakamista omaelämäkerralliseen kirjoitteluun ja tietokirjaosuuksiin. Nyt ne limittyvät ja tuovat kirjaan tietynlaisen jutustelevan, päiväkirjamaisen tyylin, josta itse en erityisemmin piittaa. Joku toinen voi toki pitää tyyliä hyvänä.


Lubna Ahmad al-Hussein: 40 raipaniskua - Tositarina nyky-Sudanista
Suomentaja: Aura Sevón
Minerva 2010
204 s.
Quarante coups de fouet pour un pantalon (2009)

Kirjastosta.


Leo Siliämaa: Etelä-Sudanin synnytystuskat - Valtataistelu tuhosi unelman
Like / Suomen Rauhanpuolustajat 2015
155 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Molemmat kirjat edistävät Maailmanvalloitustani uusilla mailla kuten myös tänään päättyvää Elämä, kerta kaikkiaan! -haastetta. Helmet-haasteeseen ne sopivat seuraavasti: Ahmad al-Husseinin kirja kohtaan 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa ja Siliämaan kirja kohtaan 39. Kirjassa lennetään.

Kirjaluotsi-blogin vuoden kestänyt Elämä, kerta kaikkiaan! -haaste päättyy tänään. Haasteessa luettiin elämäkerrallista kirjallisuutta melko löyhin kriteerein. Haaste oli todella mieluisa, ja luin vuoden aikana 11 siihen sopivaa teosta:

Lubna Ahmad al-Hussein: 40 raipaniskua. Tositarina nyky-Sudanista (Minerva 2010)
Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019)
Kari Häkkinen: Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus (Into Kustannus 2019)
Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti (Siltala 2019)
Primo Levi: Tällainenko on ihminen (Gummerus 2019)
Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut (Minerva Kustannus 2017)
Michelle Obama: Minun tarinani (Otava 2018)
Jussi Saarikoski: Eurooppa, pyörä ja jussi (BoD 2019)
Leo Siliämaa: Etelä-Sudanin synnytystuskat. Valtataistelu tuhosi unelman (Like 2015)
Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain. Muistiinpanoja Beninistä (Schildts 2003)
Aino Vähäpesola: Onnenkissa (Kosmos 2019)


Kaikista en saanut kirjoitettua erillistä bloggausta, mutta hyviä lukukokemuksia sain yhtä kaikki.

Erityisen hyvin mieleeni jäivät Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti ja Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut. Luin ne viime syksynä, kuten luin monenlaista muutakin raskaus- ja äitiyskirjallisuutta. Kumpikin teoksista on vahvasti omakohtainen ja murtaa osaltaan äitiyteen liittyviä mielikuvia, jopa tabuja. Itse en toki vielä tiedä, mitä tulossa on, kun vauva on edelleen kohdussa, mutta sikäli kuin yhtään itseäni tunnen, Kekkosen ja Naakan kokemukset ovat sellaisia, että uskon saavani niistä samastumispintaa myöhemmin. Minulla ei ole harhakuvitelmia siitä, että olisin täydellinen superäiti eikä siitä, että säästyisin kritiikiltä ja arvioinnilta. Olen myös miettinyt jo etukäteen äitiyden vaikutusta mieleni hyvinvointiin ja valmistautunut tarkkailemaan sitä esimerkiksi synnytyksen jälkeisen masennuksen varalta. Minun on vaikeaa ajatella vain heittäytyväni äitiyteen, kaikkea muuta. Olen varautuja, riskejä arvioiva, toisinaan turhiakin asioita pelkäävä. Pelkään menetystä, pelkään hallinnan puutetta. Ja samalla odotan malttamattomasti, mitä tuleman pitää.

Selkeimpiä elämäkertoja lukemistani kirjoista olivat Kari Häkkisen kirjoittama Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus ja Michelle Obaman Minun tarinani. Hannu Lauerma on maankuulu oikeuspsykiatri, jota haastatellaan aina, kun pitää saada kommentteja ihmisten pahuuteen liittyen. Hän on rautainen ammattilainen, joka avaa elämäkerrassaan oman elämänsä käänteitä ennen kaikkea ammatillisesta näkökulmasta sekä työelämässä kohtaamiaan asioita. Michelle Obama on puolestaan Yhdysvaltojen edellinen ensimmäinen nainen, presidentti Barack Obaman puoliso ja taistelukumppani. Elämäkerta tarjosi todella kiinnostavan näkökulman Yhdysvaltoihin: yhteiskunnalliseen nousuun, kovaan työntekoon ja Valkoisen talon kulissien taakse. Nämä molemmat kirjat kuuntelin äänikirjoina.

Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen liittyy lukemisen lisäksi pieni lisätehtävä. Luettujen kirjojen pohjalta on tarkoitus rakentaa fiktiivisen ihmisen elämäkerta, jossa on elementtejä haasteen kirjoista. Kokeillaan, mitä saan aikaiseksi.

K:n tarina

K syntyi joskus mainitsemattomaan aikaan 1900-luvulla niin sanottuun sivistyneistöperheeseen, jossa lapsia kannustettiin taiteelliselle uralle. K kokeili pienestä pitäen erilaisia taiteenlajeja: piirustusta, maalausta, teatteria, kirjoittamista (Heistä tuli taiteilijoita). Tärkeimmäksi hänelle muodostui kirjoittaminen.

K pääsi yliopistoon opiskelemaan kirjallisuustiedettä ja osoittautui lahjakkaaksi myös kirjallisuustieteen, ei pelkästään oman ilmaisunsa näkökulmasta. Hän kuitenkin koki kirjallisuustieteen maailman jäykäksi ja konservatiiviseksi ja ajatui kahnauksiin ohjaajiensa kanssa (Onnenkissa), joten sivuaineopiskelu vei hänet journalistiikan pariin, josta hän lopulta valmistuikin (40 raipaniskua - Tositarina nyky-Sudanista).

K kietoi itsensä syvälle journalismiin, muttei halunnut pysyvää työsuhdetta. Hän menestyi erinomaisesti freelancerina ja onnistui myymään juttujaan laajalle. Eräänä kesänä hän päätti lähteä pyörällä Eurooppaan (Eurooppa, pyörä ja jussi) nähdäkseen jotain sellaista, jota pelkästään urbaaneissa lomakohteissa ei ehkä näe. Matka vei Baltian läpi Itä-Eurooppaan, jossa K vieraili ensimmäistä kertaa Auschwitzin keskitysleirillä (Tällainenko on ihminen). Kokemus oli ravisteleva.

K koki, että hänen olisi saatava uusia näkökulmia elämäänsä ja kirjoittamiseensa. Niinpä hän pestautui kehitysyhteistyöhankkeeseen, joka vei hänet Etelä-Sudanin kriisialueelle (Etelä-Sudanin synnytystuskat - Valtataistelu tuhosi unelman). Vuosi tyystin erilaisessa ympäristössä teki hyvää ja asetti K:n ajatukset uusiin uomiin. Vuoden aikana hän todella teki kädet savessa töitä, mutta pääsi myös kohtaamaan merkittäviä ihmisiä, ei vähäisimpänä Barack ja Michelle Obaman (Minun tarinani).

Palattuaan Suomeen K kohtasi merkityksellisen ihmisen, jonka kanssa tuntui luontevalta perustaa perhe. Raskausaika, synnytys ja vauvavuosi eivät olleet K:lle helppoja: hänellä oli erilaisia pelkoja ja ahdistusta. Synnytys oli vaikea ja osin siitä syystä K sairastui synnytyksen jälkeiseen ahdistukseen ja masennukseen (Olipa kerran äiti, Hullu kuin äidiksi tullut). Hoitoa ei ollut aivan helppoa saada, mutta sinnikkään journalistin luonteella K onnistui sen piiriin pääsemään.

Omat kokemukset mielen järkkymisestä saivat K:n aloittamaan suuren kirjoitusprojektin mielenterveydestä. Hän tutustui sen äärimmäisiin ilmiöihin kenttätutkimuksella oikeuspsykiatrisessa vankisairaalassa (Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus). Aineistoa oli niin paljon, että siitä alkoi muodostua lehtijuttujen lisäksi kirja. K haki ja sai projektinsa työstämistä varten mahdollisuuden matkustaa Beniniin Villa Karoon kahdeksi kuukaudeksi (Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä). Projekti valmistui menestyksekkäästi ja toi K:lle näkyvyyttä ja palkintoja. Sen jälkeen oli aika jatkaa kohti uusia haasteita, joita ei maailmasta ja elämästä puutu.


Kiitos Kirjaluotsille haasteesta!

Toinen maailmansota käynnissä, aina vain

Toinen maailmansota on teema, jota tuskin koskaan ammennetaan tyhjiin. Niin paljon uutta tietoa, muistelmia ja fiktiota siitä jatkuvasti, vuosi vuoden jälkeen julkaistaan kaikissa mahdollisissa formaateissa. Itse en historioitsijana ole koskaan ollut toisesta maailmansodasta erityisen kiinnostunut, kuten en muustakaan sotahistoriasta. Myös historianopettajana teema on tuntunut haastavalta, mutta koska joka opetusryhmässä on vähintään yksi aiheesta innostunut oppilas, jos se on usein auttanut tsemppaamaan ja miettimään, miten aihetta voisi lähestyä. Tänäkin syksynä luotin useampaan otteeseen kokemushistorialliseen näkökulmaan ja aitoihin dokumentteihin, ja hyvin tuntui uppoavan kasiluokkalaisiin.

Sotakirjallisuutta sinänsä en vierasta, en enää sen jälkeen, kun joitakin vuosia sitten järjestin Ihminen sodassa -lukuhaasteen, josta olen edelleen ihan tolkuttoman ylpeä. Ehkä joskus vielä kehittelen jonkin yhtä hyvän lukuhaasteen, jota voin lämmöllä muistella jälkikäteen - ja joka saa minut lukemaan uudella tavalla.

Ennen joulua luettavaksi sattui peräkanaa kaksi toiseen maailmansotaan liittyvää kirjaa. Primo Levin Tällainenko on ihminen on muistelmateos, jonka 24-vuotiaana Auschwitziin joutunut ja sieltä selviytynyt italialainen kirjoitti pian sodan jälkeen tarjotakseen "lähdeaineistoa ihmisen mielen rauhallista tutkimusta varten", kuten hän esipuheessaan toteaa. Tarkoituksena hänellä ei ole nostaa uusia syytöksiä, vaan kuvata elämää keskitysleirissä.

Kuvaus onkin melkoinen. Levi joutuu Auschwitziin sangen myöhään, vuonna 1944, mutta kärsimys siellä ei toki ole yhtään sen vähäisempi. Hyväkuntoisena nuorukaisena hän joutuu ruumiilliseen työhön, mutta kykenee selviytymään rasituksesta monia muita paremmin. Ravinto on olematonta, terveydenhoitoa ei käytännössä ole, hygieniasta on lähes mahdotonta huolehtia. Vankien keskinäinen solidaarisuus on vahvistava tekijä, mutta kaikki eivät ole yhtä toverillisia. Joka kenkänsä jättää, ne myös menettää, eikä ilman kenkiä ole juuri toivoa. Kuolema on ympärillä jatkuvasti, pelko ja näköalattomuus, oman ihmisyyden kyseenalaistaminen kalvavat.

Tällainenko on ihminen on teos, jonka soisi kuuluvan yleissivistyneeseen luettujen kirjojen listaan. Se ei mässäile kauhulla, vaan pikemminkin raportoi tyynesti. Se koskettaa syvällä inhimillisyydellään, aitoudellaan ja tarkkuudellaan. Samalla se on raskasta ja hidastakin luettavaa, ei totisesti mikään ahmintapala.

Nir Baram on israelilainen kirjailija, jonka romaani Hyviä ihmisiä kuvaa kahden toisessa maailmansodassa vastapuolille päätyvän ihmisen henkilökohtaista kamppailua ja selviytymistä sodan kumussa. Berliiniläinen Thomas Heiselberg on työskennellyt pitkään yhdysvaltalaiselle yritykselle, mutta kun sota alkaa näyttää yhä todennäköisemmältä, yritys vetäytyy Saksasta ja Thomas saa potkut. Hän ei ole tottunut olemaan toimettomana, vaan päätyy työskentelemään natsihallinnolle ja saa komennuksen Puolaan.

Neuvostoliitossa venäjänjuutalainen Saša Veissberg huomaa elämänsä mullistuneen, kun hänen kirjailijavanhempansa lähetetään vankileirille Siperiaan ja nuoremmat kaksosveljensä "uudelleenkoulutettaviksi". Saša ei näe muuta vaihtoehtoa veljiensä suojelemiseksi kuin hylätä kaikki lapsuudenkodissa oppimansa ja haaveilemansa ja alkaa työskennellä salaiselle poliisille. Myös Sašan tie vie Puolaan, jossa tunnelma Saksan ja Neuvostoliiton välillä alkaa tihentyä solmitusta hyökkäämättömyyssopimuksesta huolimatta.

Hyviä ihmisiä on tutkielma kahdesta hyvin erilaisesta ihmisestä, joiden taustassa ei ole mitään sellaista, jonka voisi katsoa johtavan väistämättä diktatuurille työskentelyyn. Päin vastoin he tuntuvat tavallisilta kansalaisilta, jotka pyrkivät elämässään vähintään välttämään pahaa, jos nyt eivät aina voi parasta vaihtoehtoakaan valita. Baram rakentaa kokonaisuuden, jossa sodan pauhu on vahva, vaikka varsinaisia sotatapahtumia koetaan vain kourallinen. Kirja saa miettimään, mihin tavallinen ihminen, sellainen ihan hyvä tyyppi, lopulta on valmis - ja mihin päätyy, vaikkei valmis olisikaan.

Jossain vaiheessa tuntui kliseiseltä sanoa holokaustiin liittyen, ettei tämän saa antaa tapahtua enää koskaan. Valitettavasti maailman tila on sellainen, että on yhä todennäköisempää, että jotain vastaavaa tapahtuu vielä. Koko ajan vähemmistöjä vainotaan, uhataan ja tapetaan eri puolilla maailmaa. Ihmisoikeuksia poljetaan. Juutalaisvastaisuus nostaa rumaa päätään. Uskonnot ja poliittiset näkemykset ovat vastakkain hampaisiin asti aseistautuneina. Jotkut toivottavat toisiaan kuopan reunalle. Kiinassa on keskitysleirejä uiguurivähemmistölle.

Ei silti pidä luovuttaa. Ihmisyys on olemassa, inhimillisyyttä on. Tuetaan sitä kaikessa, missä voimme.


Primo Levi: Tällainenko on ihminen
Suomentaja: Tapio Hiisivaara
Gummerus 2019
196 s.
Se questo è un uomo (1947)

Arvostelukappale.


Nir Baram: Hyviä ihmisiä
Saksankielisestä käännöksestä suomentanut: Anja Meripirtti
Otava 2014
393 s.
Anashim tovim (2010)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Levin teoksella nappaan vuoden 2019 Helmet-haasteesta kohdan 8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen, Baramin teoksella puolestaan kohdan 17. Kirjassa on kaksoset. Levin teoksella osallistun lisäksi Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen. Baramin teos pääsee osaksi Kuukauden kieli -haastetta (alkuperäiskieli heprea) ja Kirjahyllyn aarteet -haastetta.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita

Vilja-Tuulia Huotarisen kirjoittama ja Riikka Sormusen kuvittama Heistä tuli taiteilijoita kertoo kahdestatoista suomalaisesta taiteilijasta pienin tuokiokuvin. Mukana on muusikoita, kuvataiteilijoita, esiintyjiä, kirjailijoita – naisia, jotka tekivät omasta intohimostaan ja vahvuudestaan itselleen ammatin, ja yleensä vielä aikana, jolloin se ei ollut naiselle yhtään niin sallittua kuin miehelle.

Tekstit ovat lyhyitä, muutaman sivun mittaisia. Ne alkavat pienellä koonnilla kohteestaan, mutta sitten Huotarinen ottaa vapaudet omiin käsiinsä. Taiteilijoita kuvataan erilaisia kerronnan keinoja käyttäen: on dialogia, lyriikkaa, kirjemuotoa, perinteisempää proosaa. Kullekin esitellylle taiteilijalle annetaan oma hetkensä, heidät nostetaan valoon ja keskiöön. Ehkä on kyse juuri siitä hetkestä, kun jotain ratkaisevaa tapahtui tai oli tapahtumaisillaan. Tai siitä ihmisestä, jonka ansiosta polku lähti ratkaisevasti hieman uuteen suuntaan. Tai ihan vain unesta, haaveesta, unelmasta, toiveesta.

Liikoja selityksiä teoksessa ei ole. Tekstit ovat pieniä hetkiä, ohikiitäviä ja nopeasti sujahtavia. Ne herättävät kiinnostuksen, kutkuttavat mielikuvitusta – mutta loppuvat jo ennen kuin mikään tuntuu valmiilta. Kirja tai teksti itsessään ei ole keskeneräistä, vaan lukijan kiinnostus ja mielikuvitus jäävät kuin hylättyinä kesken kaiken yksin: voi, näistä naisista olisin lukenut vaikka kuinka paljon lisää! Nyt heti!

Lyhyellä muodolla lienee tekemistä sen kanssa, että Heistä tuli taiteilijoita on suunnattu ensisijaisesti nuorille lukijoille. Ainakaan näin tiiviin muodon suhteen ei voida syyttää jaarittelusta: tällaisiin teksteihin pitäisi kiireisellä kirjaesitelmän tekijälläkin olla aikaa paneutua. Samalla teos tarjoaa kurkitusikkunan kiehtoviin suomalaisiin naisiin ja heidän historiaansa: lisätietoa on kaikista kyllä saatavilla kiinnostuneille. Parhaimmillaanhan Huotarisen ja Sormusen teos voi herättää lukijassaan innon ottaa lisää selville, tutkia ja tutustua. Ehkä innostua itsekin omista mahdollisuuksistaan.

Vilja-Tuulia Huotarisen tekstiä lukee aina ilolla. Se on persoonallista, vahvaa ja ilmaisuvoimaista. Tässä teoksessa tekstin vahvuutta lisää Riikka Sormusen kerrassaan upea kuvitus. Naiset heräävät eloon villeissä ja värikkäissä kuvissa, jotka käyvät onnistunutta keskustelua tekstin kanssa.

Kerrassaan hieno teos, jonka soisi päätyvään moneen koulukirjastoon ja innoituksen lähteeksi oman elämänsä sankareille iästä piittaamatta.


Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita
Kuvitus: Riikka Sormunen
WSOY 2019
93 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Elämä, kerta kaikkiaan, Helmet-haasteen kohta 28. Kirjan kannessa on kuu.

Jussi Saarikoski: Eurooppa, pyörä ja jussi

Jussi Saarikoski on viettänyt ison osan elämänsä loma-ajoista polkupyörän satulassa. Etenkin Euroopan eri kolkat ovat tulleet hänelle tutuiksi maanteitä ja pienempiä reittejä polkien. Saarikoski on kirjoittanut matkoistaan teoksen, joka saa lukijankin kaipaamaan tien päälle.

Eurooppa, pyörä ja jussi (BoD 2019) on kokoelma Saarikosken 1980-luvulta alkaen tekemien pyöräreissujen matkakertomuksia. Kunkin pyörämatkan osalta kerrotaan reitti ja pituus päivissä ja kilometreissä. Teksti itsessään on tehty tien päällä kirjoitettujen matkapäiväkirjojen perusteella. Mukana on myös kuvia matkoilta, ja ne elävöittävät päiväkirjamaista tekstiä monipuolisesti.

Kirjan iso anti on päästä tutustumaan Euroopan teillä kohdattuihin ihmisiin ja nähtyihin paikkoihin. Kaltaiselleni y-sukupolven edustajalle matkailu on aina ollut hyvin helppoa ja vaivatonta, lähes rajatonta mitä Eurooppaan tulee. Saarikosken kirjan mukana pääsee puolestaan eläytymään rautaesiripun jakamaan Eurooppaan, rajatarkastuksiin ja kielimuureihin – aikaan, joka on oikeastikin jo historiaa, mutta herää matkakertomuksen riveillä eloon.

Saarikoski on polkenut niin Alpeilla, Välimeren rannalla, Britteinsaarilla kuin Jäämeren äärellä. Kilometrejä on kertynyt tuhansia ja tuhansia, kuten myös kokemuksia ja tuttaviakin ympäri Eurooppaa. Eurooppa, pyörä ja jussi esittelee Euroopan, joka tuntuu saavutettavalta ja inhimilliseltä. Siinä missä paikoin camping-alueet kohtelevat ahkeraa polkijaa kurjasti, sitäkin suurempaa ystävällisyyttä on saatavilla, kun sitä vähiten odottaa.

Saarikoski antaa vinkkejä pyöräreissuja varten. Mukana on mallilista hänen omista matkatavaroistaan ja vinkkejä, kuinka ne kannattaa kuormaan sijoittaa. Teksti itsessään antaa ideoita, jos pyörämatkailu kiinnostaa. Samalla se hieman kauhistuttaa: Saarikoski itse harrastaa reissuillaan esimerkiksi ravintoa ja lepoa vähänlaisesti. Matkakertomuksista ilmenee ajoittain, että viimeisetkin voimat on poljettu loppuun, matkabudjetti on vähissä ja ravinnon tankkaaminen jää lähes sivuseikaksi. Päivämatkat ovat välillä pitkiä (tai ainakin kuulostavat siltä näin ei-harrastajan korvaan).

Saarikoski ei ole matkaajana vaativa, vaan tyytyy nukkumaan tarpeen tullen myös taivasalla, vaikka pääosin yöt kuluvat teltassa camping-alueilla, ystävällisten ihmisten pihapiireissä tai tuttavien luona. Todellista pienen budjetin ympäristöystävällistä matkailua! Tarvittaessa kulkupeliä on toki huollettava ja hankittava uusia osia, mutta muuten kuluttaminen on minimaalista ja antaa siten hyvää esimerkkiä tämänkin päivän matkailua ajatellen.

Matkakertomuksena Eurooppa, pyörä ja jussi on hyvin aito ja konstailematon. Saarikoski kirjoittaa kokemuksistaan turhia jaarittelematta ja onkin helppoa kuvitella, kuinka rivejä on aikanaan syntynyt taskulampun valossa pitkien matkapäivien jälkeen. Jonkin verran jäntevöitystä teksti olisi kaivannut, ja osin se on puuduttavan raportoivaa ja selostavaa. Siitäkin huolimatta uusia matkapäiviä ja reissujen vaiheita on hauskaa seurata ja olla mukana mutkaisilla sorateillä ja yhä uusien kaupungien kaduilla ja camping-alueilla.


Jussi Saarikoski: Eurooppa, pyörä ja jussi
Books on Demand 2019
360 s., e-kirja

Arvostelukappale.

Haasteet: Osallistun kirjalla Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen.