Ray Bradbury: Fahrenheit 451

Jos haluat estää jotakin ihmistä tulemasta onnettomaksi, älä näytä hänelle mitalin molempia puolia murehdittavaksi, näytä vain yksi. Tai vielä parempi, älä näytä kumpaakaan. Hänen on paras unohtaa että on olemassakaan sellaista asiaa kuin sota. Jos hallitus on tehoton, rasittava ja verenhimoinen, niin on sekin itsessään parempi kuin että ihmiset murehtisivat noista asioista. Rauhaa, Montag.


Ray Bradbury Fahrenheit 451 on dystopiaklassikko, joka on – klassikon tapaan – ajankohtainen ja tuore yli 60 vuotta kirjoittamisensa jälkeen. Kirjan maailmassa palomiehet eivät sammuta tulipaloja, vaan heidän tehtävänsä on tuhota kiellettyä: kirjoja. Kaikki ilmiannetut kirjat poltetaan, sillä ihmisen ei ole hyvä lukea fiktiota, kuvitella olematonta, käyttää mielikuvitustaan. Sen sijaan kansalaisten olohuoneet on päällystetty televisioruuduin, joista tulee viihdettä aamusta iltaan. Näin saadaan huomio kiinnitettyä jonnekin muualle. Johonkin viattomaan.

Kirjan päähenkilö on palomies Guy Montag, joka eräänä yönä työvuorosta palatessaan kohtaa erikoisen nuoren tytön, Clarissen. Clarisse tuntuu katsovan maailmaa aivan eri tavoin kuin kukaan muu: kuvitellen, värittäen, kritisoiden. Montag ei voi tätä ymmärtää, mutta jokin alkaa nakertaa hänenkin ajatuksiaan.

Kuinka ollakaan valtion tunnollisesta palvelijasta tulee vähitellen sen, hallinnon ja vallan kyseenalaistaja. Kapinallinen, petturi. Se vie Montagin kauas viihteen turruttamasta vaimostaan, työntäyteisestä arjesta ja yhteiskunnan suojasta.

Fahrenheit 451 on näennäisesti nopealukuinen kirja, mutta sillä on painavaa sanottavaa. Jos annamme vähitellen turruttaa itsemme, mitä jää lopulta jäljelle? (Ei mitään.) Jos annamme vallan lipua harvojen käsiin, saammeko sitä koskaan takaisin? (Emme.) Bradburyn kuvaamassa maailmassa sivistys ja tieto ovat uhka vallan rakenteille, joilla piilotetaan ja naamioidaan tuhoa. Siksi niistä on päästävä lopullisesti eroon.

Kirja on yhtäältä varsin lohduton ja silti se antaa pienen toivonkipinän. Hyvä voi säilyä, kun sitä varjelee, mahdottomalta tuntuvissakin tilanteissa. Liikaa voidaan kuitenkin menettää, kun aseet ovat käsissä, jotka eivät niitä kykene hallitsemaan.

Niin, ja se ajankohtaisuus. Joukossa tyhmyys tiivistyy – ja mitä enemmän tietoa on saatavilla, sitä vähemmän ihmiset sitä hyödyntävät. Medialukutaito, mediakriittisyys ja hyvät argumentointitaidot ovat kultaakin kalliimpia, ja selvästi harvinaistumaan päin. Mieltä kiihottava klikkiotsikko vie huomion paneutuneelta tekstiltä, puolueettomuuden perään huudetaan sylki roiskuen, vaikka omassa taskussa on ties minkä värinen "puoluekirja" ja moneen kertaan valheeksi osoitetut urbaanilegendat kiertävät vuodesta toiseen, aina vain uusia kierroksia keräten. Toisinaan tekee mieli luovuttaa ja antaa olla: ehkä aivoton nakutreffiviihde on sittenkin parempaa kuin raivopäinen huuto asioista, joita harva lopulta ymmärtää oikeasti edes pieniltä osin. Nakutreffit eivät kuitenkaan uhkaa kanssaihmisten terveyttä, henkeä ja oikeutta olla olemassa.

Joskus tuntuu, että maailmamme päällä on sumuinen kalvo, joka ei enää päästä järjen valoa lävitseen, vaan tukehduttaa meidät vähitellen omaan pauhuumme. Ja siitä Fahrenheit 451 kertoo myös, vuosikymmenten takaakin rehdisti ja selkeästi.


Ray Bradbury: Fahrenheit 451
Suomentaja: Juhani Koskinen
Ulkoasu: ?
Tammi 1998 (1. painos Kirjayhtymä 1966)
194 s.
Fahrenheit 451 (1953)

Kirjastosta.

_____

Muiden mietteitä: Taikakirjaimet, Yöpöydän kirjat, Anna minun lukea enemmän, Nenä kirjassa, Hurja Hassu Lukija, Kuuttaren lukupäiväkirja, Ihminen välissä, Lukuneuvoja

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 37. Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa. Fahrenheit 451 on ollut kielletty Marylandissa Yhdysvalloissa.

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Surukauriin kansa elää kahdella saarella eristyksissä muusta maailmasta. He ovat luonnonläheistä väkeä, eivät kaipaa muualle, eivät itse asiassa muusta tiedäkään. Saarelta ei poistuta, eikä sinne koskaan tule kukaan ulkopuolelta. Surukauriin väki ei katsele mennyttä, he elävät tätä päivää ja heidän tietäjänsä Sumunsalpaaja katsoo joskus tulevaan.

Jokainen Surukauriin kansan jäsen saa tietää oman elämänsä surun määrän kuusivuotissyntymäpäivänään. Silloin ihminen viedään Surukauriiden niitylle, jossa kukin kohtaa surukauriin. Jotkut – suruttomat – näkevät siitä ehkä vain häntäkarvat, toiset saavat pidemmän ajan ja suuremman kantamuksen elämälleen.

Kun Uli-pojan vuoro tulee, tapahtuu jotain ihmeellistä. Surukauris on hänen seurassaan koko yön. Se on ennenkuulumatonta, se on poikkeuksellista, se on pelottavaa. Uli saa valtavan taakan – ja otsaansa painavan leiman.

Sidrineian valtakunnan hallitsija, Sarastuksen lasinkirkas Sadeia on kuullut tarinoita kultaisesta kauriista. Hän haluaa sellaisen. Sadeia elää yltäkylläisyydessä, mutta se ei ole tarpeeksi. Valtakunta tuottaa priimalaatuista lasia ja tekee kauppaa naapurivaltojen kanssa, palatsinsa prinsessa on täyttänyt niin arvotavaroilla kuin valtakunnan taitavimmilla lasinkäsittelijöillä, lasittarilla – omalla hovillaan. Sadeia varustaa aluksen ja lähtee alkoholiin menevän entisen meriseikkailijan Varhun opastamana etsimään tarunhohtoista kultakaurista.

Ja ei niin kaukana Sidrineiasta, mutta vaikeakulkuisen aavikon toisella puolen, väkivaltainen radhujen kansa punoo juoniaan...

Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä on aivan mahtava fantasiaseikkailu. Enoranta on luonut maailman, joka on riittävän erilainen ollakseen kiehtova, mutta tarpeeksi tavallinen, jotta liiat fantasian elementit eivät häiritse. Taikuutta ja magiaa on varsin vähän, jos ollenkaan. Pikemminkin ollaan ihmisten ja kansojen uskomusten, oletusten, pelkojen ja unelmien äärellä.

Kirja käsittelee kasvamista, paikoin raadollisestikin. Se ei tarjoile vain yhtä tapaa tehdä oikein, ja miten voisikaan: niin erilaisista lähtökohdista tarinan hahmot ponnistavat, ja niin erilaisia syitä heillä teoilleen on. Uli on vasta pikkupoika, mutta hänen kauttaan saadaan raikas, uusi vinkkeli maailmaan ja muutoksiin siinä. Ulin sisko Linania tekee myös suuria päätöksiä elämässään. Hänelle vieras ei ole uhka, vaan se tarjoaa uuden tavan elää.

Jopa prinsessa Sadeia, itsekäs, vallanhimoinen ja omahyväinen nuori nainen joutuu oppimaan uutta, mukautumaan ja muuttumaan. Hovin valtapelit kuvataan kiehtovasti, jokainen haluaa jotakin ja on valmis myös sen eteen toimimaan. Ja silti jostain muualta voi sittenkin löytyä parempaa, jotain omempaa.

Surunhauras, lasinterävä on moniulotteinen nuortenromaani. Sen kansien sisällä on suuria teemoja, joihin se ei kuitenkaan kompastu tai tukahdu, vaan ammentaa niistä seikkailua, jännitystä ja romantiikkaakin. Enoranta hyödyntää vastakohtia, jotka toisiinsa osuessaan saavat uusia sävyjä. Moniääninen kerronta vahvistaa tarinan kaarta, syventää ja kirkastaa sitä.

Olen aika lailla huumaantunut herkästä Surukauriin kansasta, joka on päättänyt unohtaa historiansa ja ulottautua vain tulevaa kohti. Ja samalla olen hämmentyneen kiinnostunut omahyväisistä sidrineialaisista, heidän erikoisesta matriarkaalisesta yhteiskunnastaan, tiukoista normeistaan ja ylväydestään.

Tämä tarina täytyy itse kokea.


Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä
Ulkoasu: Laura Lyytinen
WSOY 2015
473 s.
E-kirja.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Dysphoria-blogi.

Erik Axl Sund: Varistyttö

Olen lukenut viime aikoina tavallista enemmän dekkareita, ja sen alkaa huomata. Pientä kyllästymistä on havaittavissa, joten lienee paikallaan vaihtaa vähitellen genreä.

Kyllästyminen näkyi myös viime vuoden superhittiä Varistyttöä lukiessani. Kirja itsessään tarttui mukaani BestSeller-hyllystä, ja lyhyt laina-aika innoitti lukemaan sen vauhdilla. Kauaa tämän kanssa ei nokka tuhissutkaan, nopealukuista tekstiä.

Erik Axl Sund on kahden kirjailijan yhteisnimi. Sen takana ovat Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist. Varistyttö on dekkaritrilogian avausosa. Kyseessä on synkkä tarina, joka vyöryttää lukijan päälle kauheuden toisensa jälkeen. Teemoina ovat ennen kaikkea pedofilia, hyväksikäyttö, mielen sairaudet ja kosto.

Komisario Jeanette Kihlberg saa tiimeineen tutkittavakseen pikkupojan murhan. Poika löytyy jätesäkistä metroaseman läheltä, ja käy ilmi, että häntä on kidutettu ja pahoinpidelty ennen kuolemaa. Tapaus ei jää ainoaksi, vaan uusia ruumiita alkaa löytyä, eikä juttu tunnu edistyvän, sillä poikia ei kaipaa kukaan. He ovat paperittomia, nimettömiä, hukattuja.

Toisaalla psykologi Sofia Zetterlund puurtaa terapiaistunnoillaan haastavien potilaiden kanssa. Vaikein tapaus tuntuu olevan lapsena isänsä hyväksikäyttämäksi joutunut Victoria Bergman, jonka asiat ja istunnot vaivaavat Sofiaa vapaa-ajalla ja jopa unissa. Kuinka auttaa niin rikki olevaa ihmistä?

Vähitellen tarina aukeaa ja uutta täkyä heitetään kehiin. Lukijaa tuskastuttaa, kun poliisi ei saa oikein mitään aikaan, vaikka vastausta tarjoillaan nenän edessä. Ja lopussa on tietysti trilogialle sopivaan tapaan melkoinen koukku.

Varistyttö ei ole erityisen hilpeää luettavaa. Huumoria ei ole missään muodossa, vaan juoni etenee kuin jyrä kasvattaen kuonataakkaa minkä ehtii. Luonnollisesti tärkeiden hahmojen perhe-elämät ovat solmussa sen lisäksi, ettei töissäkään mene ihan putkeen. Olisin kaivannut jotakin, edes pientä armon hippusta, keventämään synkkyyttä.

Tuli sellainen vaikutelma, että Varistyttöä on kirjoitettu erittäin laskelmoidusti. Päähenkilöt ovat kaikki naisia, ja etenkin Jeanette joutuu sukupuolensa takia melkoisiin keitoksiin: esimiehet vähättelevät, yhteys aviomieheen on katkolla, poika jää vaille huomiota ja huono-äiti-syndrooma vaivaa. Liekö tarkoituksena ollut kosiskella dekkarilukijoita (enemmistönä kai naiset?) vai onko mielikuvitus loppunut kesken. Oli miten oli, minua tympäisi.

Varistyttö tuo esiin ihmissaastaa, jota ei haluaisi uskoa olevan olemassakaan, vaikka onhan sitä, tietenkin. Lisäksi siinä on niin monta moraalittomuuden teemaa, että langat tuntuvat lentelevän joka suuntaan. On mainittua pedofiliaa, täysin sairaita perheitä, afrikkalaisia lapsisotilaita, kidutusta, solmussa olevia mieliä... Vähän kuin jokaiselle jotain.

En pidä Varistyttöä mitenkään kummoisena kirjana. Olen lukenut monia parempia dekkareita. Tämä kirja tuntuu lähinnä hierovan lukijan naamaan kaikkea inhottavaa, mitä kirjailijat ovat vain ehtineet keksiä. Itse lopulta vain kylmenin, enkä välittänyt pahuudesta enää pätkääkään.


Erik Axl Sund: Varistyttö
Suomentaja: Kari Koski
Ulkoasu: ?
Otava 2014
415 s.
Kråkflickan (2010)

Kirjastosta.

______

Kirjasta on kirjoitettu paljon. Muutamana poimintana Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Reader, why did I marry him?, Nenä kirjassa, Kirjasfääri  


Kirjallinen retki Pohjoismaissa (Ruotsi).

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Tarulla on tehtävä: hän aikoo saada aikaiseksi täydellisen perinteikkään sianpaistin puolisonsa perheen saapuessa pariskunnan luokse pyhäinpäivän aterialle. Suomalainen miniä ei välttämättä ole tullut otetuksi vastaan Itävallassa aivan nikottelematta, joten Tarulla on tarve osoittaa, että on paikkansa ansainnut. Ja hän on valmis valtaviin ponnistuksiin siinä onnistuakseen.

Täydellinen paisti on yhdenpäivänromaani, joka kulkee Tarun tajunnanvirtana aamusta iltaan. Alkuun lukija olettaa olevansa tekemisissä vain hieman tavallista hermostuneemman ja pikkutarkemman naisihmisen kanssa, joka vain nyt on vähän paineessa miehen sukulaisten vuoksi, mutta mitä pidemmälle päivä kuluu, sen selvemmäksi käy, kuinka epäluotettava kertoja Taru onkaan.

Asiat ja tarinan mutkat paljastuvat vähitellen, ja osa keskeisistäkin rakennuspalikoista mainitaan kuin ohimennen. Lukiessa on syytä soluttautua kirjan rytmin vietäväksi, antaa sen kuljettaa mukanaan, jolloin tarina avautuu kuin huomaamatta.

Taru on kiinnostava ja rasittava kirjan henkilö. Hän kouhottaa suuna päänä, mutta hyvin pian pinta alkaa rakoilla ja säröinen nainen tulee esiin. Hyvin hataralla pohjalla Tarun koossa pysyminen on, mutta aika ajoin voi sentään lukittautua yläkertaan tupakalle tai kellariin syömään säilykkeitä.

Tarun mies, jota hän kutsuu simppelisti Itävaltalaiseksi, on myös melkoinen tapaus, joskin hänen kuvauksensa on toki vain Tarun paljastusten varassa. Tarua selvästi vanhempi, yhtäältä herrasmies, toisaalta hieman lapsellinen kaupungistunut maalainen, kiinnostunut musiikista ja sen toistovälineistä, ei ota perhepäivällisiä niin vakavasti, ehkä jo hieman väsynyt Tarun väkkäröintiin, vaikka tukena pysyykin. Kuvaus päivästä voisi Itävaltalaisen silmin olla jotain ihan muuta kuin Täydellinen paisti antaa ymmärtää...

Taskinen voitti minut puolelleen paistillaan. Luin kirjaa lähes hengästyneenä, aina valmiina uusiin käänteisiin ja silti niistä yllättyen. Kertojaratkaisu on mahtava, Taru jää totisesti mieleen. Hieman salaperäisempi on naapuri Frau Berger, jolta Taru on vuosien aikana saanut paljon vastauksia aina vain absurdimmaksi käyviin kysymyksiinsä. Myös paistin kanssa rouva auttaa. Tavallaan.

Täydellinen paisti on erinomainen kirja, joka kertoo paljon muustakin kuin suoraan riveillään antaa olettaa. Se on ilahduttava, kiehtova, mukaansatempaava ja ahdistavakin. Taskinen sai minusta kertaheitolla itselleen fanin, ja luen ehdottomasti kaiken, mitä hän on kirjoittanut ja tulee vielä kirjoittamaan.


Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Teos 2011
307 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Kirjasfääri, Kirsin kirjanurkka, Järjellä ja tunteella, Kirjava kammari, Ilselä, Kaiken voi lukea!, Kujerruksia, Café pour les idiots, Kulttuuri kukoistaa, Booking it some more, Leena Lumi, Kirjamuistikirja        

Árni Thórarinsson: Ylitse muiden

Islantilainen kirjallisuus, suuri tuntematon. Mielikuvani tuon kummallisen ja kiehtovan maan kirjallisesta elämästä perustuu Vigdís Grimsdóttirin trilogiaan Valosta valoon, Sydän, kuu ja sinilinnut ja Kun tähti putoaa. (Kyseiset kirjat ovat muuten aivan erinomaisia. Olen lukenut ne muistaakseni opiskelujen alkuaikoina, joten niistä ei ole blogimerkintöjä.) (Voisikin lukea uudelleen, ehdottomasti.) Ainoa blogistani löytyvä islantilainen kirja on Guðrún Eva Mínervudóttirin outo Nukentekijä. (Sitä en taatusti lue uudelleen.)

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haaste muistutteli minua loppukesästä olemassaolostaan ja tajusin, että Islanti-potti on kokonaan avaamatta. Niinpä seuraavalla kirjastoreissulla dekkarihyllyn silmäily sillä silmällä tuotti tulosta ja nappasin lainaan islantilaisen dekkarin. "Täynnä huumoria, tapahtumia ja jännitystä", lupaa takakansi. "Ollut ehdolla Islannin kirjallisuuspalkinnon saajaksi", jatkaa lieve.

Ylitse muiden kertoo toimittaja Einarista, joka on saanut siirron Reykjavikista Pohjois-Islantiin Akureyriin, jonne hänen työnantajanaan toimiva iltapäivälehti haluaa laajentaa toimintaansa. Einarilla on muitakin hyviä syitä maisemanvaihtoon, esimerkiksi yletön alkoholinkäyttö on saatava aisoihin. Pääkaupungista poistuminen saattaa auttaa siinä. Teini-ikäistä tytärtä on kyllä ikävä.

Tehtävänä on kaivella lööpinaiheita rauhallisen pikkukaupungin elämästä, ja sattumalta siellä alkaakin tapahtua kaikenlaista. Nainen putoaa firman virkistyspäivän retkellä kumiveneestä koskeen ja kuolee vammoihinsa. Lahjakas nuorukainen katoaa juuri ennen lukionäytelmän ensi-iltaa ja löytyy murhattuna. Nuori tyttö tekee itsemurhan. Einar alkaa kaivella tapahtumien taustoja ja joutuukin keskelle monenmoista kuviota. Ja samalla pitäisi tuottaa jatkuvalla syötöllä sisältöä lehteen ja pitää pomot Reykjavikissa tyytyväisinä.

Tässä on jälleen kirja, joka antaa odottaa eikä lopulta tarjoa juuri mitään. Tapahtumat käynnistyvät verkkaisesti, eikä vauhti missään vaiheessa kasva. Takakannen lupauksista yksikään ei täyty. Huumoria ehkä on sellaisessa varsin kepoisessa olomuodossa, häivähdyksinä siellä täällä, jos oikein haluaa alleviivaten etsiä, mutta tapahtumia ei dekkarigenreä ajatellen ole juurikaan ja jännitys on totaalisen väärä sana kuvaamaan tätä kirjaa millään tapaa.

Kirjassa lähinnä haahuillaan, marmatetaan kännyköiden turhuudesta mutta puhutaan silti koko ajan puhelimessa, ajellaan autolla perähikiältä toiselle ja kirjoitetaan lehtijuttuja kadonneista koirista. Olin kannet suljettuani todella hämmentynyt, sillä kirja on mielestäni ihan keskeneräinen. Miksi siinä ei ole kunnollista draaman kaarta? Miksi siinä on niin paljon samojen rutiinien toistamista? Missä on jännitys, missä??

Sinnilläkään en jättänyt kesken, koska en vain voinut uskoa, etteivät tapahtumat edenneet juuri minnekään. Pakko se lopulta oli vain tyynesti hyväksyä ja hieman harmitella lukemiseen käytettyä aikaa. Tarinassa olisi aineksia: teemoina ovat muun muassa vanha islantilainen kansanperinne, huumeet ja nuoriso, maahanmuuttajien integroituminen sekä perheyrityksen salaisuudet, mutta niistä ei saada irti yhtään mitään sellaista, mikä rakentaisi tarinan kaarta mainintaa pidemmälle. Sääli, olisi tästä voinut jotain tullakin.

Käsitykseni islantilaisesta kirjallisuudesta on siis edelleen aika hämmentynyt. Vigdís Grimsdóttir saa pitää kuningattaren viittansa, ja minä jään pohtimaan, mistä jatkaisin tuon eksoottisen maan kirjallisuuteen tutustumista ilman pelkoa pettymyksestä.


Árni Thórarinsson: Ylitse muiden
Suomentaja: Seija Holopainen
Ulkoasu: Nic Oxby
Bazar 2009
382 s.
Tími nornarinnar (2005)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Anun ihmeelliset matkat

Kirjallinen retki Pohjoismaissa jatkuu siis Islantiin.

Liisa Helve-Sibaja: Hausfrau – kotona Sveitsissä

Liisa Helve-Sibaja on maahanmuuttaja, jollaisesta millään uudella kotimaalla ei pitäisi olla pahaa sanottavaa: korkeakoulutettu, työhaluinen, keskiluokkainen. Neljätoista vuotta vierailla mailla, siis Sveitsin taivaan alla, ovat väistämättä vaikuttaneet häneen. Ruokakulttuuri, perhe-elämä, naapurusto ja oma kotikylä ovat tuttuja, oma identiteetti on jo suomalais-sveitsiläinen, vaikka passi pysyykin härmäläisenä.

Silti välillä tuntuu siltä, että vain kelluu fonduepadan pinnalla ja katselee kaikkea ulkopuolelta.

Onko se ihmekään? Vaikka suomalaiset ovat suhteellisen siistejä, Sveitsissä siisteys nousee useampaan potenssiin. Jopa kierrätyslehdet on solmittava tietyllä lailla, jotta naapurit eivät valita. Kuri ja järjestys – ne pitävät ihmisen tiellä, etenkin Sveitsissä.

Helve-Sibaja on toimittaja, ja hän on vahvasta kotiäitikulttuurista huolimatta pyrkinyt työskentelemään edes jonkin verran, vaikka onkin äiti ja vaimo. Suurimman osan arjesta täyttävät sveitsiläisen mallikkaaseen tyyliin erilaiset kotiäidin tehtävät: pyykkipäivä, toripäivä, imuripäivä, retkipäivä... Kotona on oltava ruoka valmiina koululaisen lounasaikaan, mikä rajoittaa päiväohjelmaa olennaisesti. Ja tietenkin on muistettava kaikki se sosiaalisten piirien pyörittely ja asioiden hoitaminen. Hausfraun työ ei lopu koskaan!

Hausfrau – kotona Sveitsissä on mainio makupala. Sen rakenteena on näennäisesti yksi viikko kotiäidin elämästä, mutta toki sisällössä mennään kauemmas ja laajempiin aiheisiin kuin kunkin viikonpäivän kodinhoidolliseen teemaan. Helve-Sibaja kertoo elämästä Sveitsissä samaan aikaan houkuttelevasti ja kriittisesti. Elämä ei ole aina herkkua edes pyhän pankkisalaisuuden luvatussa maassa, kuten se ei ole missään muuallakaan.

Kaikenlaiseen maahanmuuttoöyhötykseen suhteutettuna Hausfrau on mukavaa luettavaa. Sillä mamuhan Helve-Sibaja perheineen on, eikä missään määrin koeta sitä peittää tai pyydellä anteeksi. Toisaalta heillä on asema, jossa on neuvotteluvaraa: maahan on tultu miehen töiden vuoksi, kansalaisuuden saa, kun itse lähtee prosessia pyörittämään, eikä varsinaista pelkoa alkuperäisväestön vihasta ole. Näennäisestä helppoudesta huolimatta vieraassa maassa on tehtävä kompromisseja ja kestettävä epäselvyyksiä, joihin kotimaassa ei törmäisi. Niistäkin Helve-Sibaja kirjoittaa.

Kuten todettua, kirja on hyvä välipala. Ei se mitenkään erityisen mieleenpainuva ole, ja paikoin olisin kaivannut terävämpää otetta (esimerkiksi imuroinnin hankaluuden kuvailu ei ehkä ole varsinaisesti kiinnostuskiikarieni polttopisteessä), mutta ilokseenhan tällaista hyvin kirjoitettua päiväkirja- tai blogityylistä tekstiä lueskeli.

Hausfrau valaa uskoa siihen, että ulkomailla on mahdollista pärjätä, mikään ei ole kiveen hakattua (paitsi ehkä sveitsiläinen markkina- ja ulkoilupäivä) ja elämä kyllä kantaa, kun antaa sen tehdä niin. Kyse on tietenkin globaalissa mittakaavassa äärimmäisen etuoikeutettujen ihmisten muuttoliikkeestä ja identiteettikriiseistä, mutta en lähtisi niitäkään vähättelemään. Jokainen elää omaa elämäänsä omassa viitekehyksessään, joka on yhtä arvokas kuin muutkin – ja totta juuri minulle.


Liisa Helve-Sibaja: Hausfrau – kotona Sveitsissä
Ulkoasu: Elina Warsta
Atena 2015
194 s.

Kustantajalta.

_____

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi, Kirjavinkit

Kirjankansibingon kalkkiviivoilla onnistun kannen fonduepadan avulla ruksaamaan ruudun Ruoka, ja saan samalla aikaiseksi neljännen ja viidennen bingon!

Haasteaika päättyy tänään. Tuloksenani on siis viisi bingoa kesän aikana luetuista kirjankansista. Ei huono!

Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan

"Kah, tämä on se kiinnostava natsidekkari", pohdiskelin, kun Anna Lihammerin uunituore Kun pimeys peittää maan tuli viimeisellä lomaviikolla postissa kustantamon lähettämänä. Tartuin kirjaan saman tien, oli dekkarinnälkä.

Kävi ilmi, ettei kyse olekaan varsinaisesti natsidekkarista, vaikka eletäänkin vuotta 1934 Ruotsissa, ja kansallissosialismin kaiku on yltänyt myös Pohjois-Eurooppaan. Rotuhygienian ajatus on ujuttautunut yhteiskuntaan, ja Ruotsissa on päätetty säätää sterilisaatiolaki, jonka avulla on tarkoitus estää epätoivotun aineksen lisääntyminen. Laki herättää maassa ristiriitaisia tuntemuksia puolesta ja vastaan.

Uppsalan yliopiston Anatomian instituutin tunnettu rotubiologian tutkija Gustaf Eklund löydetään ruumishuoneelta brutaalisti murhattuna. Tapausta lähtee tutkimaan Tukholmasta omalaatuinen komisario Carl Hell, joka ottaa apulaisekseen poliisisisar Maria Gustavssonin. Gustavsson on aatteiltaan radikaali mutta toiminnaltaan säädyllinen. Naispuolisen virkavallan edustajan on tehtävä hartiavoimin töitä saadakseen osakseen edes neutraalia suhtautumista.

Juttu alkaa osoittautua luultua monimutkaisemmaksi, eikä tilannetta auta, että lonkerot tuntuvat yltävän yhteiskunnassa varsin korkealle. Eikä Eklund jää ainoaksi uhriksi...

Kun pimeys peittää maan on vetävä ja vakuuttava historiallinen dekkari. Lihammer on rakentanut tarinan, joka puraisee juuri sopivalla voimalla hyväuskoista lukijaa. Kirja on samaan aikaan uskottava kuvaus 1930-luvusta ja kerronnaltaan raikas ja moderni. Toki huomaa sen olevan nimenomaan historiallinen dekkari, ja kirjailija on tehnyt valintoja, jotka alleviivaavat marginaalissa ja vähemmistössä olevia ihmisiä ja heidän tekojaan. Lihammerin naiset eivät alistu heille määrättyihin muotteihin, seksuaalisuus on monimuotoisempaa kuin porvarillinen pinta antaa ymmärtää ja liberaalit aatteet yrittävät pysyä pinnalla äärimmäisyyksien vastapainona.

Kirja ei ole erityisen verinen ja väkivaltainen, vaikka murhat kuvataankin yksityiskohtaisesti. Sen jännitys tulee pikemminkin synkästä tunnelmasta, joka vallitsee sekä tarinan tapahtumissa että taustalla olevissa aatevirtauksissa. 1930-luvun ääriajattelu luikertelee lukijan eteen useista suunnista, ja se puistattaa osaltaan jopa enemmän kuin kirjan varsinaiset murhat.

Carl Hell ja Maria Gustavsson ovat mainioita dekkarihenkilöitä, kuten myös muut Lihammern luomat hahmot, joista keskeisimpinä sivistyneistöpariskunta Henrik ja Else Meuler tuttavapiireineen. Kirjassa kuvataan herkullisesti tiede- ja poliittisen maailman henkilöitä, ja se tavoittaa hyvin aikansa tiukat sosiaaliset normit – joita tosin samalla ravistelee reilulla kädellä. Lihammerin ratkaisut ovat osin epätyypillisiä ja sillä hän saa aikaan värikkään ja kiinnostavan tarinan.

Lukisin mielelläni jatkoa Carl Hellin ja Maria Gustavssonin tutkimuksille. Natseilla tai ilman.


Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan
Suomentaja: Ulla Lempinen
Ulkoasu: Niklas Lindblad
Atena 2015
332 s.
Medan mörkret faller (2014)

Kustantamolta.

_______

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteessa Ruotsi saa neljännen osumansa.

Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä

Alkaa olla sillä tavalla, että olen menettänyt sydämeni Terhi Rannelalle. Hänen kirjansa ovat kiinnostavia, vetäviä ja raikkaita. Niissä ei pönötetä, saarnata tai sekoilla. Huippua!

Jäämeri, jäähyväiset ja minä on Kerttu ja Mira -trilogian kolmas osa. Aiemmista osista olen kirjoittanut täällä ja täällä. Nyt minäkertojaksi pääsee Miran ystävä Ilari, joka on liikuntavammainen mutta sitäkin energisempi nuorukainen. Ilari on houkutellut Miran ja Kertun sekä veljensä Valtterin road tripille pohjoiseen: reitti kulkee Tampereen ja Rovaniemen kautta Kilpisjärvelle, Norjan Lappiin ja Inariin. Matkan varrelta Volvon kyytiin poimitaan myös Ilarin netti-ihastus Heta, jossa on ihmeellistä Lapin taikaa ja muitakin salaisuuksia...

Matkakertomuksena kirja toimii erinomaisen hyvin. Teksti kulkee osin Ilarin minäkerrontana, osin kaikkien mukana olevien matkapäiväkirjamerkintöinä. Ääni on uskottava ja hauska, juuri riittävän kepeä muttei ärsyttävästi höttöinen.

Rannela käsittelee myös vakavia asioita: erilaisia vähemmistöjä ja nuorenkin ihmisen tielle tulevia vastoinkäymisiä ja esteitä. Pidän kirjailijan tavasta yhdistää syvällisempiä teemoja rentoon meininkiin. Toisella tavalla rakennettuna tarina voisi käydä ahdistavaksi ja painavaksi, saarnaavaksikin. Nyt se on juuri sopia yhdistelmä isoja asioita ja nuoruuden iloa.

Porukka kohtaa matkansa varrella monenmoista, joista esimerkiksi akuutti rahapula nosti vinon hymyn lukijan kasvoille. Niinhän se menee, että matkabudjetti on ihan järkevä homma, vaikka kovin tylsältä ja aikuismaiselta tuntuukin. Pankkitilin pohjan häämöttäessä joutuu itse kukin vähän nieleskelemään. Matkaseurueen yhteishenki on mainio, heidän kanssaan voisi olla varsin mukavaa matkustaa. Kukaan ei pingota ylettömästi, ja erilaiset luonteet solahtavat hyvin yhteen – vaikka kyllä välillä kipunoikin.

Luulen, että Terhi Rannelan tyylissä on yksinkertaisesti jotain niin aitoa ja vilpitöntä, että se kolahtaa varsinaisen kohderyhmän ulkopuolellekin. Tarinan jännite säilyy loppuun asti, lukeminen on mieluisaa ja lopun tullessa henkilöistä eroaminen haikeaa. Ilokseni kirjan lopussa on pieni katsaus tulevaan. Tulee olo, että vanhoille tutuille käy varsin mukavasti.

Suosittelen Rannelan tuotantoa lämpimästi. Onneksi hän on tuottelias kirjoittaja, ja minulla vielä monta lukukokemusta odottamassa.


Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä
Ulkoasu: Markus Pyörälä
Otava 2010
217 s.

Kirjastosta.

______

Muualla: Lukutoukan kulttuuriblogi, Oksan hyllyltä, Kirjakaapin avain,

Kirjankansibingosta ruutu Sininen ja kolmas BINGO!

Peter Høeg: Susanin vaikutus

Peter Høeg on jotenkin kumma kirjailija. Selvästi arvostettu, kiistämättä menestynyt, melkoinen tarinaniskijä. Nyt kahden luetun kirjan jälkeen (Lumen tajun luin viime syksynä) en menisi vielä vannomaan, että olen minkään sorttinen fani. Kieltämättä uteliaisuuttani ei vielä ole aivan tyydytetty, joten vähintään luen vielä Norsunhoitajien lapset, jonka olen jossain vaiheessa ostanut edullisena e-kirjana. Ja miksen lisääkin, ken tietää.

Susanin vaikutus on vauhdikas, kiehtova ja häiritsevä romaani. Sen päähenkilö Susan Svendsen on huippufyysikko, naimisissa säveltäjä Labanin kanssa ja teini-ikäisten kaksosten, Thitin ja Haraldin, äiti. Svendsenin perhe elää jonkinasteista tanskalaista unelmaa tyylikkäässä talossaan hyvällä Kööpenhaminan alueella. Perheen jäsenet ovat kuitenkin melkoisia persoonia sekä luonteeltaan että erilaisilta taipumuksiltaan. Susanilla esimerkiksi on kyky saada ihmiset uskoutumaan itselleen ilman sen suurempia voimainponnistuksia.

Susan ja Harald ovat joutuneet perheen Intian-matkalla vaikeuksiin, mutta apu tulee yllättävältä taholta. Heidät luvataan kuljettaa diplomaattisessa suojassa takaisin kotiin, jos Susan vain suostuu auttamaan erikoisessa tehtävässä. Hänen tulee selvittää, missä ovat huippusalaisen, jo lakkautetun Tulevaisuuskomission jäljellä olevat paperit. Komissio perustettiin 1970-luvulla ja se koostui Tanskan terävimmistä aivoista. Mitä pidemmälle selvitystyö pääsee, sitä varmemmaksi käy, että komissiolla oli todellakin monenlaiset avaimet käsissään. Sen jäsenet tuntuivat tietävän kaiken.

Kirjassa on melkoisen raakaa väkivaltaa, ja Susanin näkökulman kautta tarkasteltuna se saa oudon, kelmumaisen suojan ylleen. Veri lentää ja luita katkotaan, mutta Susan ei tunnu olevan oikein moksiskaan. Hän on aika persoonallinen tapaus, hyvin analyyttinen ja objektiivinen, ikään kuin maailma olisi hänelle aivan pelkkää fysiikkaa ja sen lainalaisuuksia. Ehkä se onkin.

Høeg kirjoittaa vimmalla. Tarina etenee paikoin poukkoillen, paikoin hidastellen, mutta koko ajan se tuntuu tempoilevan eri suuntiin. Lukija saa olla tarkkana uusien käänteiden ja esiin nousevien henkilöiden kanssa – verkosto on melkoinen, eikä siitä paljasteta kuin pieni pala kerrallaan. Yhteiskunta, jonka Høeg on tarinaansa rakentanut, on hyytävä ja kuitenkin tuttu. Ehkä näin tehdään jo jossain, ja miksei tehtäisi: valta, raha ja itsekkyys vievät niitä hallussaan pitävät porttien ja aitojen taakse, turvakameroiden suojaan, omaan maailmaansa. Muilla ei ole väliä.

Poliittinen valtapeli tuntuu välillä puhkikalutulta aiheelta. Toisaalta se ei vanhene koskaan, koska se on totta koko ajan. Høegin valtapeli on vielä raaempi, sillä sitä peilataan tanskalaista hyvinvointivaltiota ja sen illuusiota vasten.

Susanin vaikutus on kirja, joka viihdyttää ja samalla ärsyttää. Se on ristiriitainen lukukokemus, mutta saa silti kääntämään aina vain uuden sivun esiin. Ja vielä yhden.


Peter Høeg: Susanin vaikutus

Suomentaja: Katriina Huttunen

Ulkoasu: Jussi Karjalainen

Tammi 2015

426 s.

Effekten af Susan (2014)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Kirjoista ja muista kertomuksista, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus, Lukutoukan kulttuuriblogi, Ullan Luetut kirjat, Leena Lumi, Nannan kirjakimara, Kujerruksia

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteessa Tanska saa kolmannen suorituksen.

Kirjankansibingosta ruutu Fiktiivinen hahmo.

       

Eläimet yhteiskunnassa

Eläimet yhteiskunnassa on ansiokas, kriittinen ja monipuolinen teksti- ja artikkelikokoelma, jolle on (valitettavasti) aiheensa puolesta tilausta koko ajan monestakin eri syystä. Se on kirja, joka ei pyytele anteeksi valitsemaansa puolta, mutta samalla se on kirja, joka ei ylly pamfletiksi tai saarnaksi. Ymmärrettävästi laaja kirjoittajajoukko – kaksikymmentä eri alan ihmistä – aiheuttaa sen, että tekstit poikkeavat tyyliltään ja lähtökohdiltaan toisistaan huomattavasti. Nähdäkseni se on etu, sillä aihepiirikin on laaja.

On mahdotonta tiivistää tätä kirjaa blogitekstiksi, enkä halua edes yrittää sitä. Eläimet yhteiskunnassa toteaa ykskantaan, ettemme näe eläinten arvoa riittävän korkeana kohdellaksemme niitä poikkeuksetta hyvin ja oikein tai edes johdonmukaisesti. Tätä tuskin voi kukaan yrittää kieltää. Kirjassa kysytään muun muassa, miksi sama eläin (vaikkapa kettu tai minkki) saa eläintarhassa reilusti tilaa temmeltää, mutta turkistarhalla sille riittää vain pieni häkki. Ja miten voimme perustella molemmat ratkaisut "lajityypillisinä ympäristöinä"? (Oma vastaukseni: emme mitenkään. Turkistarhaus on käsittämätön ja täydellisen turha elinkeino, joka tulisi kieltää.) (En ole myöskään eläintarhojen ystävä.)

Eläimiä lähestytään kirjassa monelta kantilta. Kirjoittajat pohtivat niitä mediassa, taiteessa, uskonnossa, aktivismissa, tieteessä, filosofiassa – ylipäänsä yhteiskunnassa sen eri lohkoilla. Erityisen ansiokkaana pidän Noora Kotilaisen artikkelia "Puhdasta, suomalaista, nationalistista lihaa", joka kaivautuu syvälle lihateollisuuden markkinoinnin kaksinaamaisuuteen ja tekopyhyyteen.

Tällaista kirjaa blogissa käsitellessään on kai "pakollista" avata hieman omaa suhtautumistaan eläimiin. Lopetin punaisen lihan syömisen 12-vuotiaana, enkä ole siihen sen jälkeen koskenut kuin yhden käden sormilla laskettavina kertoina maistaessani esim. rosvopaistina mökillä tehtyä lammasta.  Moneen vuoteen en syönyt broileriakaan, mutta nykyisin syön sitä silloin tällöin. Kalaa olen syönyt aina paljon, lähisuvussani on intohimoinen kalastaja, joka on tuonut lähiruokakalaa pöytään. Maitotuotteita käytän myös, ja juusto on pahin ja paras viholliseni ja suurien intohimojeni kohde. Sen sijaan maitoa sellaisenaan en juo.

En ole eläintuotteiden suhteen todellakaan mikään "puhdas pulmunen", enkä sellaiseksi pyrikään. Nähdäkseni luonnon kiertokulussa toisten olentojen syömiselle on oikeutuksensa (riistolle, hyväksikäytölle, kidutukselle ja huonolle kohtelulle ei ole). Teen ja toimin, niin kuin parhaaksi näen, ja myönnän myös olevani mukavuudenhaluinen (ja ristiriitainen, kyllä, sitäkin). En ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt lähes raivoisaa intohimoa, jolla jotkut sekasyöjät ovat suhtautuneet tekemiini valintoihin – joita en edes juuri tuo esiin! Huomattavasti enemmän olen kokenut lihansyöjien painostusta ja propagandaa kuin vegaanien koskaan. Se hämmentää, etenkin siksi, että yleisempi tapa on pitää vegaaneja jonkinlaisina oman asiansa paasaajina. Omat kokemukseni väittävät muuta.

Lisäksi minulla on lemmikkinä 10-vuotias kissarouva (yllä kuvassa). Miksi ajattelen, että kissani on jotenkin arvokkaampi kuin se broileri, jonka saatan syödä tai se ahven, jonka lautaselleni paistan? En tosiaan tiedä vastausta. Eläimet yhteiskunnassa pohtii tätäkin – ja saa lukijansa miettimään. (Sivuhuomautus: Minuun ovat aina vaikuttaneet jotenkin erityisen paljon ne anekdootit Karjalan evakoista, joissa pieni lapsi on joutunut jättämään vaikkapa sitten sen kissan taakseen ja muistaa sen eron kipeyden edelleen vanhuksena. Eläinsuhteilla on tärkeä paikkansa maailmassamme.)

Eläimet yhteiskunnassa oli hyvä lukukokemus, vaikka saikin minut potemaan huonoa omatuntoa. Tai oikeammin: se oli hyvä lukukokemus juuri siksi. Tekstit ovat hyvin rakennettuja ja rajattuja, ja pidän teoksen moniäänisyydestä ja poikkitieteellisyydestä (ja -taiteellisuudesta). Ainoastaan sitä harmittelen, että luulen tämän kirjan kuluvan lähinnä sellaisten ihmisten käsissä, joille se ei ehkä ole ensisijaisen keskeistä luettavaa. Yritäpä saada vannoutunut lihansyöjä lukemaan mitään tällaista, veikkaanpa vaikeaksi.

Vaikka tietenkin ihmisen suhde eläimiin ja eläinten suhde yhteiskuntaan on paljon muutakin kuin ravintoketjullisia tekijöitä. Niihinkin Eläimet yhteiskunnassa antaa näkökulmaa ja pohdittavaa. Suosittelen tutustumaan itse.


Elisa Aaltola & Sami Keto (toim.): Eläimet yhteiskunnassa
Kansi: Ninni Kairisalo
Kuvitukset: Stina Riikonen
Into Kustannus 2015
363 s.

Arvostelukappale.

_____

Muualla: Leena Lumi, Tiede-lehti

Kirjan omat sivut

Kirjankansibingosta ruutu Eläin (ja samalla toinen valmis bingo).

Kesäkuulumisia ja haastevastauksia

Viimeinen työttömyysviikko (tältä erää) on alkanut, ensi viikolla odottaa paluu kunniallisten kansalaisten joukkoon, kun seuraava viransijaisuuspätkä ja palkanmaksu jälleen alkaa. Jatkan samassa työssä, josta jäin kesälomalle, mikä on erityisen mukavaa. Kiva on palata töihin, vaikka toki kesäkin on ollut aika suloinen.

Olen muun muassa

ihaillut parvekepuutarhani kasvua (ja taistellut kirvoja vastaan).

juhlinut kaksia häitä ja tanssinut jalkani kipeiksi parikoillani.

viettänyt juhannuksen Budapestissa.

matkustanut Berliiniin.

käynyt Lapissa mummin luona ja mökkeillyt ystävien kanssa Pohjois-Karjalassa.

lukenut.

nukkunut.

Noin esimerkiksi.

Tuntuu hyvältä palata taas työntekoarkeen. Ja onhan kesää vielä jäljellä vaikka kuinka! Parin viikon päästä menetän Flow-neitsyyteni ja kun nyt näin pääsee kerran käymään, tehdään se myös kunnolla: liput on kahdeksi päiväksi ja tarkoitus nuohota niin monta keikkaa kuin vain ehdin. Ykkössyyni festareille menoon on Florence + The Machine, mutta eipä esiintyjäkaarti muutenkaan huonolta vaikuta.

Bloggaajakollegat ovat muistaneet erilaisilla haasteilla. Olen tehokas ja vastaan niihin kaikkiin tässä samassa rytäkässä, hahaa.

Nämä kysymykset sain Vilmalta jo maaliskuussa vastattavakseni, mutta nolosti muistin ne vasta nyt.

1. Lempipaikkasi?

Minusta on tullut melkoinen kotihiiri, joten kyllä kaksiomme meren rannalla ja sen ihana iso parveke vievät voiton ainakin tällä hetkellä. Toki lähden ihan mielelläni muuallekin, mutta kotiin on aina ihanaa palata.

2. Haave-ammattisi lapsena ja nyt? 

Olen halunnut joskus ainakin hammaslääkäriksi ja näyttelijäksi, joten luontevasti minusta tuli historian- ja yhteiskuntaopin opettaja (jota työtä en tosin ole koskaan tehnyt). Tällä hetkellä kiinnostaisi täydennyskouluttautua opinto-ohjaajaksi tai lähteä tekemään väitöskirjaa. Saas nähdä.

En usko yhteen haaveammattiin tai ainakaan pysyviin urasuunnitelmiin. Yhteiskuntarakenteemme ei enää tue sellaisia kuin tietyillä aloilla.

3. Lempivuodenaikasi? Miksi?

Ennen pidin kaikista Suomen vuodenajoista, mutta nykyisin talvi on mälsä. Eniten pidän loppukesän ja alkusyksyn viikoista, niiden väreistä ja kypsyydestä. Se aika on ilokseni ihan kohta käsillä.

4. Lempikirjasi, miksi?

Ei tällaista saa kysyä! ;) No, olen sen tainnut joskus jo mainita. Se on John Irvingin Oman elämänsä sankari. (Eikä muuten ole pelkoa, että koskaan kirjoittaisin siitä blogiini.)

5. Elokuvasuosikkisi? Miksi?

Fight Club osui ja upposi. Tarantinon elokuvistakin pidän, etenkin Pulp Fictionista. Lohtuleffana toimii vuoden 1994 versio Pikku naisista. (Olen tainnut jämähtää elokuvien osalta jonnekin viime vuosituhannelle.)

 
6. Suurin haaveesi?

Haluaisin löytää sellaisen työuran, joka haastaisi ja palkitsisi. Johon haluaisin itse sitoutua ja joka sitoutuisi minuun esimerkiksi vakituisen työsuhteen muodossa. Tosin en usko yhteen haaveammattiin jne. (katso kohta 2).

7. Parhain muistosi?

Lukion jälkeen vietin syksyn Kaliforniassa. Se oli hieno syksy monella tapaa, viimeistään silloin kasvoin aikuiseksi. 

8. Tähtihetkesi?

Osallistuin ala-asteella kaupunginkirjaston kirjoituskilpailuun ja voitin oman sarjani (en tiedä, oliko edes muita osallistujia, mutta ketä se nyt kiinnostaa?). Palkinnoksi sai valita kirjan, ja minä päädyin tietenkin Neiti Etsivään.

9. Mitä harrastat?

Talvisaikaan käyn kerran viikossa pelaamassa sulkapalloa. Lisäksi käyn salilla bodypumpissa ja spinningissä. Nyt kevään ja kesän aikana olen myös varovasti aloitellut juoksuharrastusta, ja ekan kympin saavutin vastikään. Vauhti ei päätä huimaa, mutta mitä siitä.

Sitten on tietysti tämä blogi ja sellainen juttu kuin lukeminen. Mutta oikeastaan nämä ovat kyllä enemmänkin elämäntapa.

10. Mikä on parasta bloggaamisessa?

Oman kädenjäljen näkeminen, sosiaalisuus, kirjoitustaidon ylläpito.

11. Miksi bloggaat?

Kun aloitin blogini vuonna 2006, ei vielä ollut mitään muoti- ja lifestyle-blogeja (ainakaan Suomessa). Monet kirjoittivat sen sijaan päiväkirjamaisempia ajatuksia blogeihinsa, ja minäkin lopulta päätin niin tehdä, koska idea tuntui hauskalta. Kirjat tulivat omaan blogiini mukaan vasta joskus paljon myöhemmin, mutta nyt en jotenkin enää osaisi olla ilmankaan. Siksi.

Jaana heitti seuraavat kysymykset:

1. Kerro jotain mitä emme tiedä sinusta.

Olen syntynyt Espoossa, mutten varttunut siellä (onneksi, haha). Näin kerran Alexander Stubbin pudistelemassa mattoja (tämäkin tapahtui Espoossa). Olen omistanut kaksi autoa (en tosin yhtä aikaa). Samoin talousmetsää, mutta sen myin pois niin nopeasti kuin ehdin (se oli perintönä saatu). Aloin juoda kahvia vasta yliopistoaikana (nykyisin menee 2–4 kuppia päivässä). Rakastan sushia (ja katkarapuja, vaikka tiedän, että niiden syöminen on eettisesti erittäin arveluttavaa). Teemme mieheni kanssa joka perjantai iltaruoaksi lämpimiä voileipiä, ellei jokin ylitsepääsemätön este ole tiellä (ja joka kerta niihin tulee samat täytteet). 

2. Onko sillä väliä mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?

Onhan sillä. Koska kerran julkista blogia kirjoitan, on oletettavaa, että haluan muidenkin sitä lukevan. Ja toki pyrin siihen, että lukija saa tästä jotain irti. Välillä olen saanut kipakoita kommentteja esittämiini mielipiteisiin, mutta se ei taas sinänsä kohdistu blogiini sellaisenaan, kai. Harvemmin tällaista blogia arvostellaan sen kummemmin, kuonalastin saavat niskaansa pikemminkin muoti- ja lifestylebloggarit. 

3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?

Blogissa olen toki aina sädehtivän ja viiltävän älykäs. Reaaliminä on joskus tylsäkin. (Tosin hyvin hyvin harvoin.)

4. Mikä saa sinut nauramaan?

Tilannekomiikka, sattuva sanailu, sarkasmi, Kummeli.

5. Mitä luovuus sinulle merkitsee?

Kykyä kokeilla uutta, nähdä vähän pidemmälle, miettiä uusia tapoja tehdä.

6. Ketä läheistäsi ihailet?

Pikkuveljeni on touhukas henkilö. Ihailen hänen aikaansaavuuttaan ja taitavuuttaan. Todellinen monitoimimies.

7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?

Olen yleisesti laiska ja erittäin välinpitämätön kodinhoidollisissa asioissa. Epäjärjestys ei voisi vähempää kiinnostaa. Yritän aika ajoin tsempata, mutta vaikeaa on.

8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?

Olen varsin sanavalmis. Se voi kyllä ärsyttääkin.

9. Mikä sinusta tulee isona?

Katso edellisen kysymyslistan kohta 2. Toivottavasti harmaahapsinen ja onnellinen mummeli joskus.

10. Uskotko onnellisiin loppuihin?

Ei kai niihin erikseen tarvitse uskoa.

Kolme kirjaa -haasteen sain Paulalta. Tarkoituksena on valita kolme blogattua kirjaa, jotka haluaisi lukea joskus uudelleen.

1. Jeffrey Eugenidesin Middlesex. Helmikuussa 2012 olen kirjoittanut:

Tällaisten kirjojen takia minä rakastan lukemista.

2. Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogia eli Oryx ja Crake, Herran tarhurit ja Uusi maa. Kaksi ensimmäistä osaa luin kesällä 2011, kolmannen tänä kesänä.

Ehkä niiden arvoituksellisuus tosin jäi hieman häiritsemään, sillä olisin halunnut tietää kaiken ja vielä enemmän. Ehkä sorrun siinä samaan kuin Oryxin ja Craken ja Herran tarhurien kuvaamien yhteiskuntienkin ihmiset: haluamaan ja vaatimaan liikaa ja aina enemmän kuin on kohtuullista saada.

3.  Eleanor Cattonin Valontuojat vaikutti minuun syvästi viime kesänä. Upea, monikerroksinen tiiliskivi, josta saisi varmaan aivan uusia ulottuvuuksia irti uudella lukemiskerralla.

Mikä onni on saada lukea tällaista. Näin mehevää, täyteläistä, viihdyttävää ja haastavaa kirjallisuutta! Että sellaista kirjoitetaan ja suomennetaan, tuodaan kenen tahansa lukutaitoisen maan matosen saataville.

Olkoon elokuu yhtä hyvä kuin muukin kesä tähän mennessä. 

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi on mitä oivallisinta luettavaa, kun on aikaa ja halua upota pitkälinjaiseen ja runsasväkiseen tarinaan. Kirja kuljettaa lukijaa mukanaan lähes 100 vuoden mittaisen ajanjakson. Ihmiset muuttuvat, mutta paikat pysyvät varsin paljon samoina. Ollaan Lontoossa ja sen lähistöllä, kartanoissa ja niiden liepeillä, autoissa ja puutarhoissa.

Vieraan lapsi alkaa kesästä 1913, kun runoilija Cecil Valance saapuu vierailulle ystävänsä ja rakastettunsa George Sawlen kotikartanoon Two Acresiin. Homoseksuaalisuus on tietenkin tabu, eikä kukaan muu tiedä nuorukaisten suhteesta. Georgen pikkusisko Daphne ihastuu Ceciliin, ja kun tämä jättää jälkeensä pitkän, arvoituksellisen ja polveilevan runon Daphnen vieraskirjaan, on historiaa taas kirjoitettu. Runosta tulee kuuluisa, etenkin kun Cecil kaatuu ensimmäisessä maailmansodassa ja saa ylleen tarunhohtoisen viitan.

Tarina etenee alun kesästä hyppäyksittäin aina 2000-luvulle asti. Jokaisessa osiossa mukaan tulee uusia ihmisiä, ja vanhoista tutuista kuullaan hippunen joko suoraan tai sivulauseissa. Lukija pääsee mukaan 1920-luvun ylhäisiin seurapiireihin, keskiluokkaistuvampaan maailmansodan jälkeiseen aikaan, vuosisadan loppupuolen vapaamieliseen ilmapiiriin ja uuden vuosituhannen haasteisiin. Pyörivä piiri ei ole turhan pieni, vaikka lopulta kaikki tuntuukin henkilöityvän Cecil Valanceen ja häneen jossakin suhteessa olleisiin ihmisiin ja näiden jälkeläisiin ja hännystelijöihin.

Henkilöhahmoista kiinnitin erityistä huomiota Georgeen, josta tulee historian professori ja säädyllinen aviomies. Georgen suhde vaimoonsa on kiehtova: luulen, että heidän avioliittonsa on puhtaan platoninen ja molempien (mahdollinen) eroottinen kiinnostus kohdistuu omaan sukupuoleen – jos välttämättä siihenkään. Hollinghurst jättää monia kysymyksiä auki ja antaa lukijan itse päätellä tai kuvitella loput.

Toinen rasittavan kiinnostava hahmo on Paul Bryant, joka päätyy osin sattuman kautta osaksi Cecilin perhepiiriä ja alkaa lähes pakkomielteisesti tutkia runoilijaa mullistava elämäkerta mielessään. Paljoon hän taipuukin, ehkä liikaan, mutta lopulta elämäkerta julkaistaan.

Vieraan lapsi on monisyinen ja massiivinen romaani. Se on yhtä aikaa houkutteleva ja laahaava, hauska ja jaaritteleva. Hollinghurstilla on teräviä huomioita ja sujuva kynä, mutta en kiistä, etteivätkö sivukaupalla jatkuvat yhden illallisen ja jokaisen henkilön pienimmänkin eleen ja ilmeen kuvailut olisi jossain vaiheessa alkaneet haukotuttaa.

Omalla tavallaan romaani on kärkevä ja rakenteeltaan harkittu ja hiottu. Samalla se kuitenkin tempoilee vastaan, eikä päästä nauttimaan tarinansa koko annista, sillä paikoin se on vain tolkuttoman tylsä ja jankkaava. En myöskään päässyt aivan jyvälle siitä, miksi tarinan suurena koukkuna oli jälkipolvien pyrkimys selvittää, mikä Cecil Valance oli miehiään, kun se oli lukijalle selvää alusta alkaen.

Ehkä Hollinghurstin pyrkimyksenä on osoittaa elämäkertatutkimuksen perimmäinen mahdottomuus. Ei toisesta ihmisestä voi koskaan löytää mitään lopullista totuutta. Arvoitukseksi hän jää, oli kyse suurmiehestä, esivanhemmista tai tavallisesta keskinkertaisuudesta. Ja onneksi niin on – että meillä jokaisella on lopulta suoja muiden kaiveluja, uteluja ja pakonomaista ymmärrystä vastaan.


Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
Suomentaja: Markku Päkkilä
Ulkoasu: Perttu Lämsä / Rodney Smith
Otava 2012
523 s.
E-kirja
The Stranger's Child (2011)

Oma ostos.

______

Muualla: P. S. Rakastan kirjoja, Lukuisa, Täällä toisen tähden alla, Lumiomena, Leena Lumi, Kirjanurkkaus, Amman lukuhetki, Luettua, Illuusioita, Luetut, lukemattomat, Kirjoista ja muista kertomuksista, Ilselä, Kirjojen parissa, Mustikkakummun Anna, Sonjan lukuhetket

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä.

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun Maisema ja saan ensimmäisen bingoni! JIHUUUUU!!!