Päivät ja yöt katoavat, enkä huomaa minne ne menevät. Teen töitä kuin robotti, en reagoi edes ison pomon kehuihin, jotka - uskokaa huviksenne - ovat harvinaisia. En ole pitänyt töissä ääntä surustani, miksi niin tekisinkään. Muutamalle mainitsin, kavereille. Menneenä viikonloppuna kaadoin kuonaa viattomien niskaan, taisin olla aika humalassa ja avauduin. Sekä etkoilla (ihanat!) että baarissa, jossa myös tanssin aamuun asti. Taisin tanssia hitaitakin, tapasin sattumalta pitkästä aikaa partiokavereita nimittäin. Etkot olivat silti parhaat, tyttöjen ilta parhaitten tyttöjen kanssa. Tunnen olevani niin kaukana siitä, mikä ennen oli hyvää elämää. Olenhan oikeasti, fyysisestikin kauempana kuin muut. Kaipuu etelään on kova, vaikka siellä sataa jo räntää ja Tampereella ei. Enkä minä täältä vielä lähde, vaikka haluaisinkin.
Järjestelyt etenevät vähitellen. Kuolinilmoitus oli eilisessä lehdessä ja muutamia vastauksia hautajaiskutsuihin on jo tullut. Laiskoja sukulaisia, kun eivät jaksa lähteä niin kauas hautaamaan mummia. Äiti on hieman surumielinen, ja kieltämättä minäkin, vaikka en jaksakaan kauheasti välittää. Olkoon tulematta, eivätpä ne mummin eläessäkään juuri joulukorttia kummemmin muistaneet. Hautajaisvaatteet pitäisi ostaa. Huomenna menen kampaajalle.
Pitäisi lukea niin paljon, tutkia ja valmistella tutkimussuunnitelmaa. Ottaa yhteyttä laitoksille ja arkistoihin, ajatella, pohtia, jäsentää. Tarvinneeko sanoakaan, että keskittyminen on hankalaa. Tenttejäkin siintää tulevaisuudessa, aion selvittää ne kunnialla. Ja muunkin elämäni.
Suru antaa sijaa ajatuksille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!