Kun on aikaa...

...minä ainakin kokkailen kunnon kotiruokaa!

Tänään on ihana, joskin harmaa sunnuntai. Aamulla heräsimme tuntia liian aikaisin, luimme lehtiä (varastin rappukäytävästä jonkun naapurin Aamulehden, Hesari sen sijaan tulee sunnuntaisin ihan tilattuna), söimme aamiaista ja muuta sellaista. V lähti kohti Helsinkiä ja minä päätin tehdä kaalilaatikkoa, kun kerrankin on aikaa odotella ruoan valmistumista yli tunti ja kaapissa sattuu olemaan yliopiston luomuruokapiiristä hankittu kaali. En ole mikään vannoutunut "perinteisen suomalaisen ruoan" (mitä se onkaan) ystävä, mutta kaalilaatikosta olen oppinut pitämään muutamasta yksinkertaisesta syystä: a) kaali on pirun halpaa, c) kaaliruoat ovat yleensä ravintoarvoiltaan hyllyväisen pyllyn ystäviä ja c) olen löytänyt taikakaalilaatikon ohjeen - se paranee jokaisella tekokerralla. Jaan sen nyt tässä teidän kanssanne, armaat lukijani.

Herrrrkullinen kaalilaatikko (2 annosta)



Ohje on alun perin peräisin teoksesta Keittokomero ja huone, jonka on kirjoittanut Saara Törmä vuonna 2000. Olen hieman muunnellut ohjetta, mutta kunnia ohjeesta kuuluu siis ehdottomasti alkuperäiselle kirjoittajalle!

800 g kaalia (alkuperäisen ohjeen mukaan, itse leikkaan kokonaisesta kaalista "sellaisen sopivan" siivun)
2 porkkanaa
1 sipuli
3 valkosipulinkynttä
1 pieni tölkki säilöttyjä tai jotain 5 kpl tuoreita herkkusieniä
1 tl curryjauhetta
1/4 tl kurkumaa
1/4 tl mustapippuria
2 rkl soijakastiketta
1/2 kasvisliemikuutio
1 rkl siirappia
1 rkl vehnäjauhoja
2 dl vettä
öljyä

Silppua kaali, porkkana, sipulit ja herkkusienet. Paistele seosta pannulla öljyssä, kunnes kaali pehmenee. Lisää joukkoon mausteet ja siirappi. Heitä homma pieneen uunivuokaan. Sekoita 1 rkl vehnäjauhoja veteen ja kaada mukaan. Paista 175 asteessa tunnin verran, mitä pitempään, sen parempi.

Nomnomnomnom. Täytettä voi muunnella sen mukaan, mitä kotona sattuu olemaan. Itse olen kokeillut ainakin paprikaa ja myös soijasuikaleita, hyvää on aina ollut!

Harmi, ettei aina ole aikaa ja mahdollisuutta valmistaa huolella uuniruokia tai muitakaan vastaavia, yleensä varsin mallikkaita appeita. Viitaten edelliseen kirjoitukseeni: minusta tuskin koskaan tulisi kovin hyvää perheenäitiä, kun yhden kaalilaatikon tekeminenkin on mittaristossani varsinainen uroteko. Normaali ruokavalioni perustuu nuudeleille, pastalle ja muulle skeidalle, jolla kilot eivät todellakaan karise. Olisi kammottavaa, jos minulla olisi (edes jaettu) vastuu ruokkia päivittäin lämpimällä ruoalla muitakin suita kuin omani. Toki olen onnekas saadessani yliopistolta ruokaa pilkkahintaan. Valitettavasti en sinne joka päivä ehdi.

Olen myös ajatellut opetella näpertämään, järjestämään ja siivoamaan. Mietoja aplodeja, pyydän. Ei tule onnistumaan, tiedän sen, mutta haluaisin ulkoisella järjestyksellä pyrkiä myös sisäiseen harmoniaan. Jos koti on kaaos ja ruokavalio paskaa, voiko olettaa henkisen hyvinvoinnin olevan kovin korkealla? Joissain tapauksissa ehkä, omassani ei. V piti minulle (syystä) tiukkasanaisen moraalisaarnan aiheesta liikunta, laihdutus, ruokavalio ja elämäntavan muutos. Pitäisi ehkä opetella kuuntelemaan viisaampiaan. Viimeistään nyt, tässäkin asiassa.

Toisaalta minua ahdistaa hyvän elämän asettamat vaatimukset esimerkiksi nyt sitten vaikka liikunnassa. Netti ja muut viestimet ovat täynnänsä tekstiä aiheesta, ja lukemalla oppii paljon. Joka tapauksessa minua raivostuttaa liian yleisesti viljelty ohjeistus liikunnan ja syömisen rytmittämisestä ja muusta vastaavasta. Kaikki tämän maailman ihmiset eivät yksinkertaisesti nyt vain elä sitä kahdeksasta neljään arkea vapailla viikonlopuilla ryyditettynä. Ei ole aina mahdollista elää niin, että reilusti yli puolet päivän energiasta on nautittuna ennen neljää, luonnollisesti sopivin väliajoin tankattuna. Ei ole aina mahdollista mennä liikkumaan iltapäivän myöhäisinä tunteina, ei siis liian myöhään, jotta uni ei kärsi. Ei ole aina mahdollista toteuttaa sitä fucking hyötyliikuntaa sopivissa väleissä, ei ole aina mahdollista valmistaa terveellistä ja ravitsevaa ruokaa monen päivän tarpeiksi, ei ole aina mahdollista hauduttaa niitä kalorittomia kaaliruokia tuntikaupalla. Jotenkin pistää vihaksi, kun kaikki pitäisi tehdä aina tiettyjen sääntöjen mukaan, hyvin, huolella ja kunniallisen kansalaisen tapaan. Missä ovat ohjeet epäsäännöllisen elämän viettäjille? Missä ohjeet niille, joilla ei ole viikossa kahta samanlaista päivää?

Vituttaa. Pitäkää tunkkinne ja päiväjärjestyksenne.

Sulkapallokyynärpää

Olimme äsken V:n kanssa pelaamassa sulkapalloa. Se oli hauskaa. Haluan mennä uudestaankin. J on ilmoittautunut pelikaveriksi, mutta vielä emme ole saaneet aikaiseksi. Ehkä ensi viikolla, tai sitä seuraavalla. Liikunta maistuu mukavalta, nyt taas, kun olen pakottanut itseäni vähitellen ylös alakulosta. Ei sen voi antaa viedä kaikkea, ainakaan vaivalla aloitettua ja vakiinnutettua liikuntaharrastusta. Sitä paitsi - elämän on pakko palata uomiinsa. Ei mihinkään uriin, vaan hyvältä tuntuviin, vaihtelevan sopiviin uomiin, jotka helpottavat arkea ja tuovat siihen ryhtiä. Uusi koti on vieläkin kesken, tavaraa roikkuu ruokapöydällä ja pahvilaatikot seisovat nurkassa suurena pinona. Aamulla jouduimme tosissaan tekemään töitä, jotta mahtuisimme syömään puurot pöydän ääressä.

Mikäli ei jo ole tullut selväksi, en ole mikään kodin hengetär. Kävin yökylässä serkkuni luona, jolla on omakotitalo ja kaksi lasta. En kadehdi, minä en ikinä saisi sellaista rakennelmaa pysymään kasassa, en ikinä. Toisaalta se vituttaa, toisaalta - mitä väliä. Toistaiseksi riittää oikein hyvin, että saan jotakuinkin pidettyä itseni kunnossa ja asuntoni kaaoksen inhimillisessä mittakaavassa. Muuta huolehdittavaa ei ole, kuin että itse menen töihin ja luennolle silloin kun kuuluukin ja kissa saa ruokaa ja puhtaan hiekkalaatikon. Tyytykäämme siihen minkä saamme. Minä olen saanut taidon olla olematta hyvä kodinhoidossa.

Taivas on harmaa ja niin olen minäkin.

Univelkaa ja...

Päivät ja yöt katoavat, enkä huomaa minne ne menevät. Teen töitä kuin robotti, en reagoi edes ison pomon kehuihin, jotka - uskokaa huviksenne - ovat harvinaisia. En ole pitänyt töissä ääntä surustani, miksi niin tekisinkään. Muutamalle mainitsin, kavereille. Menneenä viikonloppuna kaadoin kuonaa viattomien niskaan, taisin olla aika humalassa ja avauduin. Sekä etkoilla (ihanat!) että baarissa, jossa myös tanssin aamuun asti. Taisin tanssia hitaitakin, tapasin sattumalta pitkästä aikaa partiokavereita nimittäin. Etkot olivat silti parhaat, tyttöjen ilta parhaitten tyttöjen kanssa. Tunnen olevani niin kaukana siitä, mikä ennen oli hyvää elämää. Olenhan oikeasti, fyysisestikin kauempana kuin muut. Kaipuu etelään on kova, vaikka siellä sataa jo räntää ja Tampereella ei. Enkä minä täältä vielä lähde, vaikka haluaisinkin.

Järjestelyt etenevät vähitellen. Kuolinilmoitus oli eilisessä lehdessä ja muutamia vastauksia hautajaiskutsuihin on jo tullut. Laiskoja sukulaisia, kun eivät jaksa lähteä niin kauas hautaamaan mummia. Äiti on hieman surumielinen, ja kieltämättä minäkin, vaikka en jaksakaan kauheasti välittää. Olkoon tulematta, eivätpä ne mummin eläessäkään juuri joulukorttia kummemmin muistaneet. Hautajaisvaatteet pitäisi ostaa. Huomenna menen kampaajalle.

Pitäisi lukea niin paljon, tutkia ja valmistella tutkimussuunnitelmaa. Ottaa yhteyttä laitoksille ja arkistoihin, ajatella, pohtia, jäsentää. Tarvinneeko sanoakaan, että keskittyminen on hankalaa. Tenttejäkin siintää tulevaisuudessa, aion selvittää ne kunnialla. Ja muunkin elämäni.

Suru antaa sijaa ajatuksille.

Paluu arkeen

Kulunut viikko oli hyvin raskas. Väsyttää turkasen paljon, eilenkin nukahdin päiväunille kello seitsemältä illalla herätäkseni kymmeneltä aivan yhtä väsyneenä. Töiden tekeminen tuntuu turhalta, mutta siitä huolimatta tarvitsen sitä, arkea. Opiskelusta tunnun menettäneen entisestään otettani, olen jättänyt kursseja kesken ja ollut käymättä luennoilla. Tiistaina menen yrittämään yhtä luentokuulustelua, johon vaaditulle luentosarjalle olen osallistunut yhden vajaan luennon verran. Pelkkää paskaa se olikin, mokoma. Yhtään opintopistettä en ole tänä syksynä suorittanut, ja viime viikon kaksi kirjatenttiä jäivät sattuneesta syystä väliin. Jos sitten ensi kuussa. Tai ensi vuonna.

Olen kirjoittanut hautajaiskutsuja, miettinyt kuolinilmoituksen runoa (Uuno Kailas), valinnut mummille arkkua, arkulle kukkia ja vieraille pitopöytää. Ei voisi lähestulkoon vähempää kiinnostaa, mitä hautajaisissa tarjotaan. Alistuneena hyväksyin jälleen kerran kasvisvaihtoehdoksi kasvisgratiinin, joka pitäisi mielestäni noin yleisesti kieltää lailla ehkä maailman mauttomimpana ja surkeimpana ruokana. Ihan sama. Tällä viikolla puhelinlankojen pitäisi laulaa ja kipinöidä, sillä odotan puhelua mummin siunaavalta papilta. Veljeni totesi virsivaihtoehtoihin, että kirkkoon kuulumattomalla ei taida juuri olla sanottavaa asiaan (olemme molemmat eronneet kirkosta). Maa on niin kaunis ja Käy kanssani Herra Jeesus.

Tiedän, että nämä asiat olisivat olleet mummille tärkeitä.

Uusi asuntoni tuntuu jo kodilta, vaikka kotiutuminen onkin antanut odottaa itseään surun taustalla. Kirjat ovat saaneet paikkansa hyllyssä, matto on lattialla, kissa tutkii innostuneena nurkkia. Vielä olisi hankittavaa, mutta annan niiden olla. Ehtiihän tuota. Lähinnä mielessä pyörivät ne valokuvakasat mummin kirjahyllyssä, kuvat mummista ja vuonna -63 kuolleesta ukistani, nuoruutta, iloa, unelmia. Kuka sinä olit, ennen kuin sinusta tuli minun mummini?

Kaikella on aikansa

Mummi kuoli eilen illalla, rauhallisesti nukkuessaan. Sydän ei enää jaksanut. Suru on iskenyt päälleni kovempaa kuin uskoinkaan, luopuminen tuntuu ikuiselta. Kävimme tänään hyvästelemässä mummin sairaalan kappelissa. Hän oli rauhallinen, levollinen ja niin kovin kuollut. Mutta ehkä teki hyvää nähdä, että lähtö on tullut. Elämän kivut ja murheet eivät enää kosketa. Ja lepoahan hän on kaivannut, jo pitkään.

Asioiden järjestäminen vie oman aikansa. Hautajaiset pidetään Pohjois-Karjalassa, ja koska minä ja veljeni olemme mummin ainoat varsinaiset omaiset ja perijät, aika suuri vastuu kaatuu niskaamme. Ensimmäisenä on hankittava jokin paperi maistraatista, jotta saamme hoitaa mummin tiliä ynnä muita asioita. Perjantaina on tapaaminen hautaustoimistossa. Kuolinilmoitus pitäisi laittaa. Asuntoa hiljalleen tyhjentää.

Minulla on jo nyt ikävä mummia. Ei sitä mummia, joka makasi yli kuukauden sairaalassa surkeana ja surullisena, vaan sitä mummia, jonka kanssa opin 6-vuotiaana lukemaan, jonka kanssa tarkkailtiin isokoskeloa poikasineen, jonka luona sai maailman parhaat letut vattuhillolla, joka huolehti ja järjesti ja luotti ja rakasti.

En ollut vielä valmis tähän. Ja se viimeinen vierailu jäi tekemättä.