Malja kesälle!

Kouluvuoden ja opettajan työn paras päivä on tänään: kevätjuhla. Ysiluokkalaiset lähtevät lentoon maailmalle, seiskat ja kasit harppaavat kesälomalle ja yhden pykälän eteenpäin. Koulumaailman pätkätyöläiselle tämä on paitsi kevyt ja kaunis myös todella haikea päivä. Pitää hyvästellä vuoden aikana tutuiksi tulleita ihmisiä, oppilaita ja työkavereita, nostaa kaulukset pystyyn ja olla valmiina taas uusiin haasteisiin. Aamu täyttyi halauksista, mukavista sanoista ja muutamista kyynelistä.

Opettajan työssä on se ihana puoli, että se ei lopu koskaan. Ja samalla se on turvallinen ja tuttu, sillä vuodenkierrossa totisesti tietää aina, mitä odottaa. Kevätjuhlan jälkeen tulee aina uusi syksy, uusi lukuvuosi, uudet nuoret, uudet kollegat.

Oma tilanteeni varmistui alkuviikosta. Jatkan matkaa elokuussa uuteen kouluun, erityisopettajan sijaisuuteen. Työn saaminen tuntuu tietenkin aivan mahtavalta! Juuri minä eikä kukaan toinen oli se oikea tyyppi tähän, juuri nyt. Odotan syksyä innolla, sillä vaikka työpaikka vaihtuu, työtehtävät ovat tällä kertaa tuttuja. Joten alkusyksyllä energian saa kohdistaa hieman laajemmallekin kuin ihan vain ydintehtävän ymmärtämiseen.

Ja nyt, kun syksy on selvä, voi kaikessa rauhassa keskittyä siihen olennaiseen: kesälomaan. Kirjoihin, bloggailuun, mökkeilyyn, ystävien tapaamiseen, oleiluun, pyöräretkiin, Helsinkiin, olemiseen. Maanantaina lentokone vie Pariisiin, muut seikkailut saavat sitten tulla omaan tahtiinsa, jos ovat tullakseen. Ja onhan niitä, kaikenlaisia, lähes kaiken aikaa.


Toivotan kaikille blogini lukijoille kuplivaa, kirkasta ja mitä mahtavinta kesää!

Anita Brookner: Päivät Pariisissa

Anita Brookner: Päivät Pariisissa
Suomentaja: Anja Haglund
Kannen kuva: A. Kertéz
Otava 2011 (1. painos 1998)
378 s.
Incidents in the Rue Laugier (1995)

Kirjastosta.


Vuonna 1971 kahden ihmisen elämä muuttuu. Köyhtyneen ranskalaisen leskiäidin tytär Maud kohtaa kaksi brittipoikaa, David Tylerin ja Edward Harrisonin tätinsä huvilalla. On kuuma kesä, nuoruus virtaa suonissa ja paljon sanomattomia odotuksia leijuu ilmassa. Kolmikko suuntaa sovinnaisuuden sääntöjä uhmaten Pariisiin, Tylerin tuttavien tyhjillään olevaan huoneistoon. Tunnelma on tiivis, ilma lähes väreilee. Eräänä päivänä Tyler on tiessään.

Vuosikymmeniä myöhemmin Maudin tytär koettaa saada selkoa vasta kuolleen äitinsä elämästä. Hänellä ei ole juuri muuta kuin pieni, lähes tyhjillään oleva muistikirja sekä käyttämättömän oloinen silkkikimono. Tyttären kuvitelmasta – toiveista? – muodostuu tarina, joka kertoo nuoruudesta, täyttymättömistä toiveista ja ääneen sanomattomista tunteista.

Anita Brooknerin Päivät Pariisissa valikoitui luettavakseni Pariisilaisen kevään hengessä. Kirjan takakansi lupaa päivien Pariisissa olevan "täynnä latautunutta tunnelmaa". Ja ovathan ne, toki, mutta sen sijaan, että käsillä olisi tiivis lyhyen ajanjakson kuvaus, lukija päätyy osaksi vuosikausia jatkuvaa puhumattomuutta ja toisiaan seuraavia pettymyksiä.

Päivät Pariisissa on ennen kaikkea romaani avioliitosta ja elämästä, joka menee eläjältään ohi. Tarinan sysää liikkeelle vanhempiensa kuolemaa käsittelevä aikuinen tytär, joka ottaa vapauden kuvitella, miten kaikki meni ja miksi. Lukijan tehtäväksi jää päättää, uskoako vai ei. Ja onko sillä lopulta väliä: emmekö kuitenkin kuoltuamme jää väistämättä jonkinlaisiksi haavekuviksi ja kuvitelmiksi, heijastuksiksi oikeasta minästämme?

Bookner on perusteellinen ja intensiivinen kirjoittaja. Jännite rakennetaan pitkin virkkein. Yhtäältä tunnelma tiivistyy pitkissä kohtauksissa, toisaalta saatetaan tehdä nopeita hyppyjä ajassa, katsoa jo jälkiviisaasti kauas tulevaan, jonka tiedetään (arvataan) tapahtuneen joka tapauksessa. Tavallaan tällainen ristiriitaisuus kiehtoo, mutta samalla se ärsyttää.

En voi sanoa hurmioituneeni. Ne Pariisissa vietetyt päivät jäävät lopulta vähiin ja suurin osa kirjasta tapahtuu Lontoossa ja vieläpä sisätiloissa, sillä avioiduttuaan Maud käpertyy itseensä, eikä juuri poistu kodistaan. Sen sijaan hän lukee, tekee taloustyönsä moitteettomasti ja vähitellen kääntyy yhä enemmän sisäänpäin. Maud on kiinnostava mutta etäinen henkilöhahmo, ja vaikka pidän Brooknerin kuvausta uskottavana, tuskastuin Maudin kanssa suuresti. Teki mieleni ravistella naista, taluttaa hänet ulos maailmaan ja käskeä ottamaan kohtalo omiin käsiinsä. Tietoinen valinta hivuttaa itsensä vähitellen hengiltä on tuskallista luettavaa.

Jos tätä kirjaa pitäisi kuvata musiikilla tai äänellä, se olisi painostava hiljaisuus. Ehkä se hetki, kun levy hiljenee viimeisen soinnun jälkeen, mutta nauhoitus on jatkunut vielä vähän ja kuuluu ehkä pientä rapinaa tai rasahdus. Päivät Pariisissa on täynnä ylimenneitä hetkiä, venyneitä päätöksiä, haluttomuutta muuttaa asioiden suuntaa, kykenemättömyyttä kohtaamaan itseään ja muita. Se surettaa ja saa kiemurtelemaan. Miksi kukaan valitsee elää näin?

____

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Linnea/Kujerruksia, Margit/Tarukirja, kirsimaria/Illuusioita.

Päivät Pariisissa on osa Pariisilaista kevättäni ja lisäksi nappaan sillä yhden ruksin Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen, sillä kirjakaupan omistajan työ on keskeinen osa teosta.

Ioan M. Lewis: Somalia ja Somalimaa

Ioan M. Lewis: Somalia ja Somalimaa – Kulttuuri, historia ja yhteiskunta
Suomentaja: Leif Sundström
Ulkoasu: Maria Manner
Gaudeamus 2014
152 s.
Understanding Somalia and Somaliland (2008)

Arvostelukappale.


Tänä vuonna edesmennyt Ioan M. Lewis oli antropologian emeritusprofessori London School of Economicsissa. Hänen teoksensa Understanding Somalia and Somaliland (2008) on nyt suomennettu kuutisen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Kyse on hyvin tiiviiseen muotoon pakatusta Somalian ja Somalimaan historiikista, jossa luodaan yleiskatsaus ja johdanto maiden kulttuuriin, politiikkaan ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Lewis aloitti kenttätyön tekemisen Somaliassa jo 1950-luvulla ja on aihepiirin todellinen grand old man Euroopassa. Hänen tutkimustensa yhtenä päälinjana on ollut klaanijärjestelmän tutkiminen ja analysoiminen, mikä onkin varsin kiinnostava ja keskeinen asia somalialaisessa kulttuurissa. Klaanit määrittelevät ihmisen paikan somalialaisessa järjestelmässä ja niihin liitytään isänpuoleisen suvun kautta. Klaanien väliset kahnaukset ovat vaikutuksiltaan suuria ja yksi syy maan jatkuvalle levottomuudelle on vuosisatainen klaaniperinne, joka on monin tavoin hyvin joustamaton.

Paimentolaiskulttuuri on leimallinen piirre Somalialle. Yleisimpiä eläimiä ovat kamelit, vuohet ja lampaat, jonkin verran pidetään myös nautoja. Maanviljelystä on parhaiten siihen soveltuvilla seuduilla. Uskonnoista merkittävin on islam, johon yhdistyy erilaisia mystisiä – esimerkiksi henkiin liittyviä – piirteitä. Fundamentalismia edustaa esimerkiksi Al-Shabaab-niminen liike, joka on pyrkinyt raa'alla voimalla saavuttamaan vahvempaa asemaa Somaliassa. Liike tulkitsee sharia-lakia hyvin tiukasti ja on esimerkiksi hyökännyt perinteistä esi-isäkulttia vastaan sekä värvännyt lapsisotilaita joukkoihinsa.

Somalialla ja Somalimaalla on muiden Afrikan maiden tapaan siirtomaahistoria. Näppinsä ovat sotkeneet mukaan niin Egypti, Iso-Britannia, Italia, Ranska kuin Etiopiakin. Itsenäistyminen tapahtui vuonna 1960. Itsenäistymisen jälkeen levottomuudet, vallankaappaukset, sodat ja väkivaltaisuudet ovat valitettavasti seuranneet toistaan, minkä lisäksi Somaliaa kohtasi vuonna 1974 suuri kuivuus ja siitä seurannut nälänhätä. Myös 1970-luvun sota Etiopian kanssa aiheutti maalle kriisin, josta seurasi runsasta pakolaisuutta.

1990-luvun alussa YK:n joukot liittyvät mukaan Somalian sekavaan tilanteeseen, mutta tuloksena ei ole rauha tai "toivon palauttaminen", kuten Yhdysvallat operaation nimittää, vaan lokakuussa 1993 kenraali Aididin joukot ampuvat alas useamman helikopterin ja tuhoavat länsimaiden joukkoja. Vetäytyminen alkaa ja Somalia jää oman onnensa nojaan.

Vuonna 2006 islamilaisten uskonoppineiden paikallinen liitto syrjäyttää "sotaherrojen" joukot ja vakiinnuttaa maan tilannetta. Uusi perustuslaki äänestetään voimaan vuonna 2012. Tilanne on kuitenkin edelleen muuttuva ja levoton usein eri ryhmittymien toimiessa oman ideologiansa ja päämääriensä mukaan.

Tunnen Somaliaa ja somalialaista kulttuuria erittäin kehnosti. Siitä syystä tällainen tuore kirja herätti kiinnostukseni – ajattelin saavani siitä vastauksia hämmennykseen ja aukkoihin sivistyksessä. Lewisin kirja onkin tiivis paketti ja katsaus Somaliaan ja hieman parempaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen päässeeseen Somalimaahan, mutta en voi väittää ymmärtäväni juurikaan enempää kuin aiemminkaan.

Ilmaisu on tiivistä ja hyvin oppikirjamaista. Lewis kertoo asioista kuten ne ulkopuoliselle näyttäytyvät, ja etenkin somalialaiseen kulttuuriin ja elämäntapoihin keskittyvä osuus on kuin kultakauden antropologien käsikirjasta. Juuri siksi se minua häiritsikin, sillä vaikka antropologiasta olen kiinnostunut, wanhanaikaisessa tyylissä on monia erittäin suuria ongelmia. Se, että kokonainen kansa erilaisine "tyypillisine" piirteineen yritetään mahduttaa muutamaan ytimekkäästi otsikoituun alalukuun (esimerkiksi "Somalien kansakunta ja sen perinteiset osat" tai "Uskonto ja yleiset kulttuuriset piirteet"), on aina ongelmallista. Vaikka kuinka on tehty kenttätyötä ja tutustuttu kohteeseen vuosikymmenten ajan, ulkopuolelta katsovan tutkijan asenne on kai väistämättä hieman ylimielinen, vaikkei sellaiseen pyritäkään. Massat eivät puhuttele, eikä yleiseksi määritelty välttämättä kerro lopulta mistään todellisesta koetusta.

Maan historiaa käsitellään enimmäkseen 1900- ja 2000-lukujen osalta. Huomasin jälleen, että on hirveän hankalaa koettaa saada aikaiseksi selkeää kokonaiskuvaa tapahtumaketjuista, joilla on pitkä historia takanaan ja hyvin monimutkainen nykyisyys. En yhtään ihmettele, että Somalialla on ne ongelmat, jotka sillä ovat, mutta toisaalta on vaikeaa edelleenkään käsittää, mistä se tarkalleen johtuu. Lewisin kirjaa pitäisi lukea huomattavasti huolellisemmin, että siitä saa ummikkona irti niin paljon, että voi sanoa oppineensakin jotain. Nyt nimet, vuosiluvut ja osapuolet menivät suloisesti sekaisin.

Joka tapauksessa kyse on ansiokkaan elämänuran tehneen tutkijan työn selkeästä summauksesta. Suomentaja Leif Sundström on päivittänyt vuonna 2008 ilmestyneen kirjan aikajanaa nykyhetkeen asti, mitä pidän erinomaisena ratkaisuna. Jälkisanat kirjoittanut akatemiatutkija Marja Tiilikainen tuo kirjaan myös kiinnostavan aspektin tiiviillä osiolla Suomen somalialaisista.

Somalia ja Somalimaa – Kulttuuri, historia ja yhteiskunta on johdantoteos aihepiiriin, joka tuntuu Suomessa herättävän paljon tunteita esimerkiksi maahanmuuttajakysymysten vuoksi, ja johon on siitä syystä järkevää tutustua tarkemmin. Veikkaan tämän päätyvän kurssikirjaksi yliopistoon, enkä pidä sitä lainkaan huonona asiana. Mutta ei potentiaalisen lukijan toki tarvitse kurssivaatimuksia odotella: kirja sopii tiiviin muotonsa ja selkeän ilmaisunsa vuoksi kelle tahansa valveutuneelle ja Somalian tilanteesta kiinnostuneelle, joka haluaa saada itsensä ajan tasalle Afrikan sarven tapahtumissa.

Annie Proulx: Lyhyt kantama

Annie Proulx: Lyhyt kantama
Suomentaja: Marja Alopaeus
Kannen kuva: Barbara Van Cleve
Otava 2001
312 s.
Close Range (1999)

Kirppariostos.

Annie Proulxin Lyhyt kantama on yhdentoista novellin kokoelma, raaka ja konstailematon sekä äärimmäisen hieno kirja. Novellit sijoittuvat Wyomingin jylhiin ja karuihin maisemiin, joissa elävät ihmiset tulevat novelleiden kautta hyvin liki lukijaa kaikkine virheineen ja kauheuksineen.

Erityisen suuresti nautin novelleista Maan muta, Helvetissä ihmiset haluavat vain kulauksen vettä, Kannukset sekä Brokeback Mountain.

Maan muta on kertomus maalaispoika Diamond Feltsistä, josta tulee rodeoratsastaja. Ammatinvalinta ei ole pojan äidille mieleen, mutta Diamond on peräänantamaton oman tiensä kulkija: hän tekee mitä tahtoo. Sen lisäksi hän on vastenmielinen ääliö, eikä ota opikseen vaikka menettää ihmissuhteita nopeammin kuin lentää riehuvan sonnin selästä.

Helvetissä ihmiset haluavat vain kulauksen vettä kertoo pienen paikkakunnan ahdasmielisyyden ja ennakkoluulojen aiheuttamasta tragediasta. Ras Tinsley loukkaantuu nuorena miehenä maailmalla seikkaillessaan onnettomuudessa ja palaa takaisin kotitilalle vanhempien hoitoon. Nämä eivät voi kuitenkaan jatkuvasti vahtia puhumattomaksi käynyttä ja onnettomuuden vuoksi henkisesti taantunutta poikaansa, vaan tämä liikkuu laajalti hevosen selässä ja herättää käytöksellään lähiseudun asukkaissa inhoa ja pelkoa. Ja tunnetusti pelosta itää harkitsemattomia tekoja.

Kannukset kuvaa karjankasvattajien ja ranchin raskasta ja työntäyteistä arkea ja ihmisten hankaluuksia kohdata toisiaan ja omia ajatuksiaan. Siinä on myös surullisia sävyjä, sillä kaikki ei pääty onnellisesti – hyvää ja ahkeraa ei palkita. Novellin henkilöt ovat monitasoisia, kiinnostavia ja kokonaisia ihmisiä.

Brokeback Mountain lienee Proulxin kuuluisimpia novelleja, sillä siitä on tehty elokuva. Novellissa kaksi nuorta karjapaimenta Ennis Del Mar ja Jack Twist viettävät kesän yhdessä erämaassa lampaita paimentaen, ja omaksi yllätyksekseen löytävät toisistaan enemmän yhteistä kuin olisivat osanneet kuvitella. Miehet eroavat työurakan päätteeksi, lähtevät tahoilleen, menevät naimisiin ja elävät ”kuten kuuluukin”, mutta kohtaavat ajoittain – harvoin – ja tietävät, että asioiden olisi kuulunut olla toisin.

Proulxin novelleissa paikannimet kertovat oman tarinansa: Poison Spider Road, Tongue River, Coffeepot, Bad Girl, Crazy Woman Creek... Hyvin konkreettisia nimiä, jotka myös hieman häiritsevät ja ihmetyttävät. Muutenkin ympäristö, tarinoiden miljöö ja luonto, jonka armoilla ihmiset novelleissa elävät, ovat keskeisiä Proulxille. Teksti vie lukijansa Wyomingiin, tuo tuulta preerialta ja vuorilta, saa näkemään kauas horisonttiin pilvien taakse. 

Nautin tämän kirjan lukemisesta todella paljon. Proulxilla on hyppysissään taito rakentaa vähäeleisesti suuria tapahtumia ja kuvata ihmisluontoa monesta näkökulmasta. Hän ei vähättele henkilöitään, vaan antaa heidät lukijan eteen juuri sellaisena kuin he ovat, kolhuineen ja rumine puolineen ja toisaalta parempinakin päivinä, rakastuneina ja kuopat ja murheet selvittäneinä.

Lyhyt kantama on hieno kirja. Sen novellit ovat kokonaisia maailmoja, niitä lukiessa astuu suoraan Proulxin luomaan todellisuuteen ja aistii sen ympärillään. Novelleissa on surua ja haikeutta, mutta juuri siksi ne tuntuvat niin aidoilta. Ne kertovat elämästä, jossa luonto on karu, ihmissuhteet herkkiä ja työtä tehtävänä. Ja samalla ne ovat omalla tavallaan ihmeellisiä, pieniä hetkiä, paljon näennäistä arkisuuttaan suurempia.

____

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Satu ja Anki.

Haasteet: TBR-lista (47. luettu kirja!) ja Mikä minusta tulee isona? (Karjapaimen).

Ihan kohta...!

Justiinsa pian, ihan jo näillä näppäimillä, tarkemmin sanottuna seitsemän päivän päästä alkaa loma ja meikäläinen ottaa saman asennon kuin kissa. Enkä muuten hevillä siitä liiku.

Kouluvuosi on pian paketissa. Käytännön kannalta opiskelu on jo loppunut, mutta vielä pitäisi yksi pätkäviikko pusertaa harjoituksia, luokanvalvojantunteja, luokkaretkiä ynnä muuta. Tunnelma töissä on lievästi sanoen levoton, ja oppilaat ovat kuin lentoon lähdössä. Ja ovathan he, etenkin ysit. Snif.

Minulla on vielä ohjelmassa muutama huoltajapalaveri, lomautussijaistuksia ja oma lomautuspäivä. Ja sitten se on siinä. Pestin jatkumattomuus on nyt varmaa, sillä en saanut neuvoteltua tilannetta oikeudenmukaisemmaksi edes luottamusmiehen avustuksella (tai ehkä juuri siksi...). Luonto ei anna periksi – en halua suostua työehtoihin, jotka eivät vastaa omaa käsitystäni moraalisesti oikeista työolosuhteista. Voitte kutsua idealistiksi, mutta olen todennut, että jos alan joustaa nyt, saan tehdä sitä loppuelämäni. Joten ei.

Olen hieman... tai no, mitä sitä valehtelemaan, todella haikeana kertonut oppilaille, etten syksyllä ole enää heitä opettamassa ja kollegoille, että matka jatkuu tuntemattomaan määränpäähän. Kollegat ovat olleet pahoillaan (pääsääntöisesti), mutta ymmärtäneet ratkaisuni. Oppilaiden reaktiot ovat olleet monenlaisia aina välinpitämättömyydestä sydäntä rusauttavaan "Siis mitä vittua??? Mihin sä menet?? Mikset sä ole täällä sit enää???" -kommentointiin. Kai se on aika aitoa. Minua se on liikuttanut. Mussukat.

Olen käynyt kahdessa työhaastattelussa, mutta vielä ei mikään ole varmaa. Viimeisimmästä jäi niin mahtava fiilis, että toivon totisesti homman natsaavan ja aloittavani kyseisessä koulussa syksyllä erityisopettajan sijaisena. Saa jännittää puolestani! Ensi viikon lopulla asian pitäisi selvitä.

Työnhaku muuten on ollut nousua ja laskua. Hirveä määrä hakemuksia on sisällä monessa paikassa, mutta en nyt suoranaisesti ole hukkunut haastattelukutsuihin tai muuhunkaan. Välillä olen masistellut, mutta onneksi suurimman osan ajasta on ihan luottavainen mieli. Kyllä tästä jonnekin vielä päästään jatkamaan matkaa työpolulla. Ja jatkamaan samalla pohdintoja, olisiko erityisopetus se minun juttuni siinä määrin, että hakeutuisin täydennyskoulutukseen. (Saattaa se ollakin. Hui!)

Pariisi kutsuu myös pian. Huikeaa! Jotenkin ajan kulku on aivan hämärtynyt viime aikoina, ja vaikka olen kyllä havainnut, että loma lähenee, reissu ja muut lomasuunnitelmat tuntuvat silti olevan edelleen jossain tavoittamattoman kaukana. Mutta eiväthän ne ole, hahaa!

Mieli ja jutut tempoilevat moneen suuntaan yhtä aikaa. Mutta mitä siitä. Huomenna juhlitaan ystävien häitä, sunnuntaina on luvassa vaalijännitystä ja ensi viikko – sehän on jo melkein hoidettu.

Harteilla ei tunnu enää juurikaan painoa. On ollut hieno kouluvuosi, vaikka paljon jäi vielä kesken.