Gyula Krúdy: Punaisen härän majatalo ja muita novelleja

Punaisen härän majatalo on unkarilaisen Gyula Krúdyn (1878–1933) laajaa tuotantoa leikkaava novellikokoelma. Krúdy on unkarilaisessa kirjallisuushistoriassa merkittävä nimi, mutta meillä Suomessa tuntematon. Puhtain mielin siis pääsin testaamaan, millaisia ovat sadan vuoden takaiset unkarilaiset novellit.

Ihan mainioita ne ovat, todettakoon. Itävalta-Unkarin keisarikunnan viimeiset korahdukset näkyvät, ihmissuhteet noudattelevat kyläyhteisöjen normeja ja hieman myös kapinoivat niitä vastaan, miljöö ja tapahtumat ovat yhtäältä mallikkaan talonpoikaisia ja samalla hieman yliluonnollisia. Arkipäivä rullaa työntäyteisenä eteenpäin, mutta aina on aikaa rakkaudelle.

Useassa novellissa päähenkilönä on Sindbad, maailman kiertäjä ja paikoilleen asettumaton seikkailija, jolla on yhtä monet kasvot kuin on tapahtumia ja tilanteita, joihin hän päätyy. Sindbad on nuori ja vanha, ratkaisija ja hämmentäjä, rakkauden etsijä ja sen torjuja. Hän uudistuu novellista toiseen olematta koskaan sama kuin ennen – ja kuitenkin hänessä on jotain tuttua uusissakin kehyksissä.

Krúdyn novellit ovat napakoita, hiottuja ja hallittuja. Suuret käänteet loistavat poissaolollaan, sen sijaan niissä on tietynlaista opettavaisuutta ja normeerausta, vaikka henkilöt tekisivätkin (hyväksytysti) kapinallisia valintoja. Usein kohdataan naishahmoja, joille ylpeys käy lankeemuksen edellä, liika nokkavuus johtaa vanhanpiian elämään ja toisaalta joskus rumakin voi päästä naimisiin (toki helvetistä tulevan kanan avustuksella, hmph).

Kuten ehkä selväksi käy, en suoranaisesti ihastunut tähän kokoelmaan. Sen novellit ovat monella tapaa kiinnostavia, mutta en saanut niistä tarttumapintaa. Tietynlainen ajattomuus saattoi vaikuttaa lukuelämykseen: novellin tiivis muoto edellyttää jotain, mistä saada heti kiinni, jotta pääsen niiden kyytiin. Nyt lueskelin, odotin jotain, jäi saamatta.

Ehkä olen modernimpien novellien ystävä. Niiden pariin jatkankin seuraavaksi.


Gyula Krúdy: Punaisen härän majatalo ja muita novelleja
Suomentaja: Hannu Launonen
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2009
150 s.

Kirjan olen saanut MarikaOksalta, kiitos!

Toisaalla: Sinikka Vuola / Kiiltomato.net, Café pour les idiots

Avaan tällä kirjalla Ompun #novellihaasteen ja nappaan siihen heti 17 novellia. Olen aivan intona tästä haasteesta ja lukenut sitä varten jo seuraavankin novellikokoelman, josta kirjoitan lähipäivinä. Veikkasin melkoista luettujen novellien määrää haastepostauksessa, ja aionkin omalta osaltani pitää huolta siitä, että sen saavuttaminen on koko ajan lähempänä...

Lisäksi ruksaan Helmet-haasteesta kohdan 24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja.

Emma Cline: Tytöt

Emma Clinen esikoisromaani Tytöt on kaksijakoinen kirja. Se on sekä kipeän tuttu kuvaus tyttöyden jatkuvasta epävarmuudesta että hieman jälkiviisas, kokonaisuutena etäinen. Aivan kuin Cline ei olisi osannut päättää, uppoaako tyttöyteen sellaisena kuin se on vai varmisteleeko selustaansa aikuisella selittävällä näkökulmalla. Nähdäkseni Tytöt sortuu jälkimmäiseen.

Eletään kesää 1969 ja 14-vuotias Evie on tylsistynyt. Hän on riitautunut parhaan ystävänsä kanssa, vanhemmat ovat eronneet ja etsivät rakkautta uusista puolisoista, lähtö sisäoppilaitokseen lähestyy. Evie kohtaa sattumalta puistossa kiehtovan hippityttö Suzannen, jonka mukana hän päätyy karismaattisen Russellin johtamalle Ranchille. Siellä on aivan omat sosiaaliset sääntönsä, ja vaikka (tai koska) Eviella on vahvan keskiluokkainen kasvatus ja perhetausta, kiehtova boheemielämä, seksuaalinen ja muukin vapaus, ympäröivän yhteiskunnan kyseenalaistaminen ja oman identiteetin väkivaltainen etsintä kiehtovat häntä vaarallisen paljon. Russellin seuraajat ovat valmiita paljoon, mutta missä kulkee Evien raja?

Toisena tarinalinjana keski-ikäinen Evie majailee ystävänsä talossa ja kohtaa ystävänsä pojan ja muuta nuorisoa. Hän muistelee mennyttä ja koettaa ehkä kolauttaa 2000-luvun nuoret tielle, jota ei tarvitsisi katua yhtä paljon kuin hän katuu omia valintojaan.

Tytöt-romaanin tarina pohjautuu Charles Mansonin kulttiin ja sen tekemisiin, nimet on muutettu ja kaiketi osa tapahtumistakin, mutta paljolti kyse on menneisyyden tositapahtumien fiktiivisestä versioinnista. En ole aihepiirin asiantuntija, eikä kirjan tarina ehkä siksi häirinnyt minua sinänsä – oli helppoa heittäytyä sen vietäväksi, uskoa siihen ja tarkkailla omia reaktioita Evien kohtaamien asioiden äärellä. Ärsyynnyin enemmän etäisyydestä, jonkinlaisesta alleviivaavuudesta ja aikuisen Evien selittelystä.

Cline kirjoittaa hienosti ja Kaijamari Sivillin suomennos on sujuvaa, kaunista suomen kieltä. Jotenkin   Tytöt tuntuu silti ulkokultaiselta, liialta yrittämiseltä. Tarina kantaisi itsensä sellaisenaan, jälkiviisas aikuisuus ei mielestäni tuo siihen mitään syvempää. Tyttöys ja teiniys sinällään, sen mahdoton monimutkaisuus, eräänlainen näköalattomuus, yhtäaikainen lapsuuden viimeinen häivähdys ja aikuisuuden ensimmäinen kynnys, halu miellyttää ja kapinoida... niissä on jo niin paljon, ettei kukaan, joka on joskus ollut nuori – etenkään nuori tyttö – tarvitse aikuisen katsetta alleviivaamaan tunteita, jotka on joskus käynyt läpi: häpeää, kateutta, ihastumista, epävarmuutta, raivoa, pelkoa, riittämättömyyttä.

Voi, kyllä ne muistaa, vielä vuosikausia myöhemmin, kavahduksina, melankoliana, edelleen tulevina puistatuksina. Ilona siitä, ettei tyttö- ja teinivuosia tarvitse koskaan elää uudelleen.  


Emma Cline: Tytöt
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Suzanne Dean
Otava 2016
298 s.
The Girls (2016)

Kirjastosta.

________

Toisaalla muun muassa: Lukuisa, Vinttikamarissa, Pieni kirjasto, Kulttuuri kukoistaa, Reader, why did I marry him? 

Pekka Matilainen: Muutoksen tekijät – Renessanssin synty ja perintö

Renessanssi ei ajanjaksona ole historiantutkimukseen liittyvien kiinnostuksenaiheideni kärkipäässä, mutta Pekka Matilaisen Muutoksen tekijät – Renessanssin synty ja perintö vaikutti kirjalta, joka kannattaisi lukea, jotta kiinnostusta voisi vahvistaa. Olin oletuksineni oikeassa.

Matilainen on koostanut tiiviin, alle 300 sivun mittaisen teoksen aiheesta, joka on kiehtonut (ainakin eurooppalaisia) ihmisiä vuosisatoja. Renessanssin moni muistaa koulusta ainakin oikeinkirjoitusmuistisäännöstä (aina kaksi ässää!) ja kenties siitä, että se päätti "pimeän keskiajan" Euroopassa. No, keskiaika ei tietenkään oikeasti ollut yhtään sen pimeämpi kuin mikään muukaan ajanjakso (mitä nykyään toivottavasti historianopetuksessa edes yritetään korostaa), ja tällaisten "kausien" määrittely on muutenkin kyseenalaista ja hankalaa.

Muutoksen tekijät kertoo ihmisistä, jotka omalta osaltaan vaikuttivat maailmankuvan muutokseen 1400-luvulta alkaen sekä ilmiöistä, jotka sitä vauhdittivat ja kuvasivat. Varhaiset humanistit tekivät suuren työn etsiessään, kopioidessaan ja levittäessään esimerkiksi antiikin ajan käsikirjoituksia ja muita tekstejä. Lisäksi olennaista oli vuorovaikutus keskisen Euroopan ulkopuolelle, ennen kaikkea Bysantin ja arabikulttuurin kanssa.

Taide on tietenkin yksi niistä renessanssin osa-alueista, jonka me jälkipolvet helposti siihen liitämme. Michelangelo, Botticelli, Leonardo da Vinci... Olen itsekin katsellut mykistyneenä renessanssin taideaarteita Roomassa ja muualla Euroopan kultuurikeskuksissa, miettinyt hämmentyneenä, kuinka jotain niin kaunista on voitu saada aikaan ja jäänyt arvuuttelemaan, millaisia tarinoita vuosisatoja säilyneet esineet pitävät sisällään. Matilainen kirjoittaa renessanssin taiteesta ja sen vaikuttimista kiehtovasti, avaa eroa keskiaikaiseen taiteeseen ja pohtii taiteeseen liitettyjä merkityksiä.

Historia on helppoa jakaa selkeärajaisiin ajanjaksoihin, joiden väliin muutokset sujahtavat kuin nakutettu. Tosiasia tietenkin on, ettei mitään yhtäkkisesti alkanutta renessanssia ole olemassakaan, vaan muutos on lähtenyt liikkeelle vähitellen, eri suunnista ja eri aikoina. Muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä, eikä kukaan voi piirtää aikajanalle mitään yhtä kohtaa, josta renessanssi (tai muukaan historiallinen ajanjakso) alkaa.

Matilaisen kirjan vahvuuksia ovat sen kiireetön ja selkeä ilmaisutapa, tiivis muoto ja pohdiskeleva vaan ei jaaritteleva tyyli. Muutoksen tekijät tarjoaa kiinnostavia tietoja, uusia näkökulmia ja ajateltavaa siitä, mikä on historiallisen muutoksen merkitys. Menneellä on väistämätön vaikutus tähän hetkeen ja tällä hetkellä tulevaan – miten, miksi ja missä määrin, se meidän on itse opittava ymmärtämään.


Pekka Matilainen: Muutoksen tekijät – Renessanssin synty ja perintö
Ulkoasu: Ville Lähteenmäki
Atena 2016
270 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Kirjoista ja muista kertomuksista, Mummo matkalla, Kirjakaupan tytöt

Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla – Tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille

Mietitkö koskaan mielessäsi suljettujen, hylättyjen tai raunioituneiden rakennusten ja paikkojen ohi kulkiessasi, millaista elämää niissä on joskus ollut? Minä mietin melkein aina. Parhaimmillaan kuvittelen kokonaisia tarinoita suljettujen tai rikottujen ikkunoiden taakse, mietin, kuka missäkin on kävellyt ja miksi ovista, lastauslaitureilta tai luukuista on kuljettu. Hiljenneet kylätiet, autioituneet asuintalot ja romahtamispisteessä olevat aitat ja riihet surettavat ja kiehtovat, loputtomasti.

Toimittaja Johanna Vehkoo on tehnyt lähes maailmanympärimatkan tutustuessaan erilaisiin aavekaupunkeihin, paikkoihin, jotka ovat menettäneet alkuperäisen tarkoituksensa, on se sitten asumista, viihdettä tai teollisuutta. Reportaasikirja Autiopaikoilla – Tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille avaa katseen niin kainuulaiseen entiseen kaivoskaupunkiin Otanmäkeen, japanilaiseen keskeneräiseksi jääneeseen hotelliin, kalifornialaiseen kultakuumekaupunkiin, neuvostoliittolaiseen aikakapseliin Huippuvuorille kuin lähes autioituneeseen 1990-luvun virtuaalimaailmaankin.

Urbaani löytöretkeily, hylättyjen paikkojen himo, raunioporno. Kuvien kattama maailma ja paikat, joissa käyminen on itsessään ansio. Kaikkeen tähän Autiopaikoilla vie, tutustuttaa ja samalla ravistelee ja kritisoi. Olisiko minusta urbex-harrastajaksi? Ehkä, miksipä ei, ainakin jos saa pysytellä maan pinnalla. Vuosia sitten olimme partioretkellä jossain keskisessä Virossa, ja muistan aina autiotalon, jota vaelluksellamme tutkailimme. Lattia oli peittynyt tavaraan, roskaan ja ryönään, siellä täällä pilkotti kirjeitä ja valokuvia. Meinasin poimia jotakin mukaani – matkamuistoksi – mutta ystäväni kielsi koskemasta mihinkään. Hänestä meillä ei ollut siihen oikeutta, ja sittemmin olen ollut samaa mieltä.

Kaikki kirjassa esitellyt kaupungit ja paikat kutkuttavat mielikuvitusta tavalla tai toisella. Itse kiinnostuin eniten Kaliforniassa olevasta Bodie-nimisestä kultakuumeen jälkeensä jättämästä, sittemmin turistikohteeksi muodostuneesta villin lännen kaupungista, jota innokkaat oppaat kesä toisensa jälkeen esittelevät. Bodie pyritään pitämään pysähtyneen rappion tilassa ilman varsinaisia korjauksia mutta niin, etteivät rakennukset rapistu enempää. Samassa luvussa Vehkoo pohtii, millaiset jäljet tämänhetkisestä rakentamisesta aikanaan jää: millaisia kolhoja seikkailukohteita avokonttorit ja start up -toimistot aikanaan tuovat – sillä väistämättä koittaa aika, jolloin niitä ei enää nykyisessä merkityksessään tarvita.

Belgialainen kylä Doel kouraisee mieltä tragediallaan: alueelle juurtuneet asukkaat saivat lähtöpassit Antwerpenin sataman tieltä, mutta ovat sinnitelleet ja kapinoineet väistämättömästi ylitseen pauhuavaa hyökyaaltoa vastaan pitkän aikaa. Doelista on tullut epäpaikka, alue, jolla kodin turva, koskemattomuus ja päätäntävalta omasta tilasta ovat lakanneet pakotettuina olemasta.

Detroit taas on kaupunki, joka on kokenut konkurssin, massiivisen hylkäämisen, rappion ja lopulta pilkahduksen jälleenrakennuksesta ja uudesta alusta. Finanssikriisi potki entistä autoteollisuuskaupunkia kovaa viime vuosikymmeneltä alkaen, ja siihen on kohdistunut niin väestö-, raha- kuin hyvinvointikato. Siinä missä jättikiinteistöt rapistuvat käyttöä vailla, pilvenpiirtäjiä kaupataan (turhaan) alehinnoin kuin tarjouseineksiä ikään ja kaupunginosien välille on rakentunut lähes ylittämättömiä railoja, Detroit on myös synnyttänyt uusia urbaanin elämisen muotoja kuten kaupunkipuutarhoja ja -viljelyä, yhteisöllistä asumista ja elävää kansalaisaktivismia.

Autiopaikoilla on kirja, joka saa pohtimaan elämäntapaamme ja rakennettua maailmaa, jossa sitä toteutamme. Onko täyteen pakattu kaupunki järkevä tai toimivin muoto elää? Mitä tehdä paikoille, joiden käyttötarkoitus on tyystin kadonnut, mutta joihin on kiinnytty – kuten ihmisellä nyt tapana on asuinpaikkaansa kiintyä? Minne mennä ja mitä tehdä, kun puskutraktori vie kodin tai globaali markkinatalous toimeentulon?

Kirjaa lukee kuin seikkailuromaania tai ahmittavaa proosateosta, se on houkutteleva, sujuva ja mukaansatempaava. En muista, milloin viimeksi olisin tempautunut näin lujaa journalismin vietäväksi, lukemaan yhä uusia sivuja, kokemuksia ja oivalluksia. Vehkoon tyyli koukuttaa lukijan ilman pienintäkään klikkijournalismin häivettä. Tekstin äärellä hyrisee onnellisena, kulkee mukana hylätyillä kaduilla ja rakennuksissa, näkee paikat mielessään (ja Kimmo Hokkasen upeissa kuvissa), pohtii omaa suhdettaan tilaan ja paikkaan.

En voi kuin suositella: niin seikkailijoille kuin nojatuolimatkalaisillekin, sillä kaikkien meidän on opittava elämään maailmassa, jota ei voi rakentaa tulevaisuutta varten valmiiksi.


Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla
Kuvat: Kimmo Hokkanen & Susanna Frohman
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Teos 2016
214 s.

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Reader, why did I marry him?
Vehkoon ja Hokkasen Autiopaikoilla-blogi.

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Leander Granlundin runoja ei koskaan julkaistu, mutta sitäkin enemmän ne kiehtovat yhä uusien sukupolvien edustajia, etenkin melankoliaan taipuvaisia nuoria miehiä. Niin myös Åbo Akademin kirjallisuustieteen kurssilla Granlund nousee esiin, vaikka luennoitsija Mickel Backman koettaa pitää aiheen sivumaininnan tasolla.

Perintötieto kertoo, että Granlundin runot ovat suorastaan kuolettavan hyviä: ne saivat 1920-luvulla aikaan käytännössä verilöylyn kustavilaisissa häissä, eikä runoilija itsekään selviytynyt. Sen jälkeen ne ovat niittäneet seuraavia lukijoita melkoisella viikatteella. Opiskelija Pasi Maars alkaa kaivella esiin Granlundin taustoja, ja samassa veneessä keinuu hänen ystävänsä Calle Hollender, jolla on omat ihmissuhteisiin, opiskelujen etenemiseen ja toimeentuloon liittyvät huolensa.

Kirjallisuuden kauhut muuttuvat todeksi kaikkien osapuolten elämässä: osalla sattuman kautta, osalla tietoisesti. Taustalla pauhaa koko ajan opiskelijaelämä haasteineen siinä missä Mickelin keski-iän kriisikin. Tuhoa ei voida välttää ja vaietut salaisuudet nousevat pyytämättä pintaan.

Kaj Korkea-ahon Paha kirja valikoitui entisen työpaikkani lukupiirin Halloween-kirjaksi, ja se tarjosi käymämme keskustelun perusteella monenlaisia lukukokemuksia. Itse odotin Kauhua isolla K:lla, etenkin koska muistin Korkea-ahon esikoisteoksen Katso minuun pienehen olleen melko överi tapaus. Varsinaista pelkoa ei kyllä tarvinnut kokea, mutta Paha kirja on joka tapauksessa oivallinen romaani ennen kaikkea mielen sairauksista, yliopistomaailmasta ja kirjallisuudesta.

Olin lukukokemukseeni pääosin tyytyväinen, sillä siinä ei ollut juuri minkäänlaista ennalta-arvattavuutta. Ehkä se johtui ennen kaikkea siitä, etten oikein etukäteen tiennyt, mitä tuleman pitäisi – ja toisaalta Korkea-aho on kehitellyt tarinaan oivallisen vihdyttävän juonen. No, muutama käänne on aika itsestäänselvä, mutta se ei haittaa, kun kokonaisuus on toimivaksi todettava.

En usko Pahan kirjan jäävän mieleeni minään Suurena Elämyksenä, enkä siitä sen kummemmin vaikuttunut, mutta olen tyytyväinen, että pääsin esikoisteoksen tuottaman nuhjuisen tunteen yli ja siinä mielessä ennakkoluuloistani eteenpäin. Kenties sen Tummempaa tuolla puolen voisi jossain vaiheessa myös lukaista: Kaj Korkea-aholla tuntuu olevan ehtymätön mielikuvitus, taito kuvata suomenruotsalaisuutta laajalti ja sujuva kynä.


Kaj Korkea-aho: Paha kirja
Suomentaja: Laura Beck
Ulkoasu:
Otava 2015
317 s.
Onda boken (2015)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Kirjoista ja muista kertomuksista, Kirjavuori, Kirja hyllyssä, Mari A:n kirjablogi...

Helmet-haasteesta nappaan kohdan 6. Kirjastosta kertova kirja. Yliopiston kirjasto on olennainen paikka kirjan tapahtumille.

Euripides: Medeia (sekä Lukuharjoituksia-haastekoonti)

Euripides (n. 480–406 eaa.) oli antiikin Kreikan suuria tragediakirjailijoita. Hänen näytelmänsä Medeia palkittiin näytelmäkilpailussa kolmannella sijalla, ja, no, ihan mukavasti muun muassa tuo palkinto on kantanut kahden ja puolen tuhannen vuoden taakse.

Medeia ei tosin oman aikansa yleisöön aivan uponnut: se kuvaa vahvaa naista, joka ottaa kohtalon ohjat omiin käsiinsä, kun puoliso on jättänyt ja elämä hajalla. Medeia on muutenkin sosiaalisessa kontekstissaan Korintissa vieras ja ulkopuolinen, ulkomailta tuotu vaimo, jonka mies Iason vaihtaa nuorempaan – ja sattumoisin vielä kuninkaan tyttäreen. Kuningas Kreon määrää Medeian kahden poikansa kanssa karkotettavaksi valtakunnastaan, mistä suivaantuneena Medeia päättää kostaa surmaamalla lapsensa ja kiroamalla Iasonin uusine puolisoineen. Lopuksi hän pakenee Kortintista. Tarinaa kertovat ja selittävät perheen imettäjä ja lastenhoitaja sekä tietenkin asiaankuuluva kuoro.

Suoraan voin myöntää, etten kovin kummoisesti saanut tästä klassikosta irti. Wanhanaikainen kieli ja traaginen poljento eivät oikein sytyttäneet, ja kuten olen aiemminkin todennut: haluan pääsääntöisesti nauttia näytelmäni teatterin yleisössä istuen. En ole muistaakseni koskaan nähnyt mitään antiikin klassikkoa teatterin lavalla, minkä puutteen mielelläni korjaisin, jos vain saisin siihen mahdollisuuden.

Yhtä kaikki olen kuitenkin vaikuttunut 2500 vuotta vanhan tekstin tunnelmasta ja eräänlaisesta iättömyydestä. Kosto, mustasukkaisuus, ihmissuhteiden draama ja ihmisen tekojen pohjimmainen mielettömyys nousevat Medeiassa voimakkaasti esiin – ihan kuin ne ovat osa 2000-luvun ihmisyyttäkin.


Euripides: Medeia
Suomentaja: Otto Manninen
WSOY 1998
60 s.
Medeia (431 eaa.)

Kirjastosta.

Myös Morre on kirjoittanut Medeiasta.


Osallistun tällä Lukuharjoituksia-haasteeseen sekä Läpi historian -haasteeseen, josta kuittaan antiikin ja ylenen paroni / paronitar / vapaaherra -tasolle.

____________________________________________

Linnean Kujerruksia-blogissa on ollut käynnissä näytelmäkirjallisuuteen keskittyvä Lukuharjoituksia-lukuhaaste. Se päättyy tänään, ja sopivasti saan Medeian myötä kolmannen näytelmän luettua ja blogattua sitä varten. Näin pääsen haasteessa lavastajaksi, joka onkin yksi nuoruuden haaveammateistani, kuinka sopivaa!

Luettuna siis seuraavat näytelmät:

Reko Lundán: Aina joku eksyy (1998)
Reko Lundán: Teillä ei ollut nimiä (2001)
Euripides: Medeia (431 eaa.)

Jälleen olisi voinut lukea enemmänkin, mutta nämä kolme toki riittävät hyvin. Aika hyvä kattavuus antiikin tragediasta moderniin kotimaiseen teatteriin, heh.

Kiitos Linnealle haasteesta!

Sergei Dovlatov: Meikäläiset (sekä haastekoonti Leningrad–Ost-Berlin)

Venäläisen kirjallisuuden tuntemukseni on nolottavan heikkoa puhutaan sitten klassikoista tai modernista luettavasta. Sergei Dovlatovin (1941–1990) nimeen olen kuitenkin viime vuosina törmännyt jokusenkin kerran, ja kun Tahaton lueskelija -blogin mainio Leningrad – Ost-Berlin -lukuhaaste alkoi lähestyä loppuaan, nappasin kirjastoreissulla lukupinooni Dovlatovin vuonna 2012 suomennetun Meikäläiset.

Kyseessä on eräänlainen sukukronikka, jossa Yhdysvaltoihin vuonna 1978 muuttanut Dovlatov kertaa sukunsa vaiheita lyhyehköin tarinoin. Niiden myötä koetaan menneitä loiston päiviä, absurdia Neuvostovaltaa sekä asiaankuuluvia perhedraamoja.

Dovlatovin kynä on leikkisä, vaikka aiheet kirjassa ovat rankkojakin: vankeutta, väkivaltaa, vallankäyttöä, hajonneita perheitä, valheita ja mitä vielä. Jotenkin hän vain onnistuu kertomaan kerrottavansa niin, ettei lukija ahdistu tai kauhistele. Iso osa tästä ansiosta menee tietenkin suomentajalle, Pauli Tapiolle, joka on saanut käännökseen kepeyttä ja sujuvuutta.

Toisaalta kerronta on myös töksähtelevää, aivan kuin Dovlatov hieman kiusaisi kirjaansa tarttuvia. Hän ikään kuin jutustelee ja juoruilee, uskottelee ja luultavasti odottaa, uppoaako kaikki vai ei. Totuuttahan ei voi tietää, sillä kyse on kuitenkin fiktiosta, tarinoinnista.

En voi sanoa, että olisin ylenpalttisesti ihastunut Dovlatovin tyyliin, mutta Meikäläiset tarjosi kyllä kiinnostavaa perspektiiviä neuvostoelämään kommervenkkeineen. Dovlatov kuoli ennen Neuvostoliiton hajoamista, joten siinäkin mielessä teksti tarjoaa autenttisen ja jälkiviisastelemattoman näkökulman. Dovlatov on tekstissään kriittinen, ja olihan hän asunut kirjan ilmestyessä jo useamman vuoden poissa Neuvostoliitosta, joten rohkeutta puhua suunsa puhtaaksi ei puuttunut.


Sergei Dovlatov: Meikäläiset
Suomentaja: Pauli Tapio
Ulkoasu: Varpu Eronen
Idiootti 2012
154 s.
наши (1983)

Kirjastosta.

Toisaalla: Luettua elämää, Kirjan pauloissa, Kirjainten virrassa, Nannan kirjakimara, Mari A:n kirjablogi, Täällä toisen tähden alla, Satun luetut    

_________________________________________________

Tahaton lueskelija -blogissa pyöräytettiin tosiaan viime joulukuussa käyntiin kiinnostava lukuhaaste Leningrad – Ost-Berlin, jonka tarkoituksena oli lukea entisten sosialistimaiden kirjallisuutta. Haaste päättyy tänään, ja vaikka kuinka päätin henkseleitäni paukutellen lähteä mukaan mielenkiintoiseen kirjanmetsästykseen, saalis jäi lopulta laihaksi. Luin 11 kuukauden aikana vain kolme haasteen mukaista kirjaa:

Joen tuolla puolen (novellikokoelma). Suom. Eugen Lubimow & Arvo A. Pylkkänen. (Neuvostoliitto, suom. 1946)
Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira. Suom. Martti Anhava. Otava 1975. Дядя Фёдор, пёс и кот, 1974. (Neuvostoliitto)
Sergei Dovlatov: Meikäläiset. Suom. Pauli Tapio. Idiotti 2012. (Наши, 1983). (Neuvostoliitto)

Näistä tämä viimeisin Meikäläiset sekä Uspenskin Fedja-setä olivat oivallisia lukukokemuksia, Joen tuolla puolen taas melkoisen tympeä ja hurmoksellinen sotakirja. Kaikki myös osuivat nimenomaan Neuvostoliittoon, ja harmikseni esimerkiksi Itä-Saksa jäi tällä kertaa tyystin vaille panostusta.

Haaste oli yhtä kaikki mielenkiintoinen, kiitos ketjukolaajalle siitä!

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalosen Kirkkaus meni kirjastovaraukseen vain ja ainoastaan muista blogeista lukemieni hyvien arvioiden myötä. Muuten se olisi – ikävä kyllä – livennyt tarkkaamattomaksi käyneiden silmieni ohi. Onneksi niin ei käynyt.

Kirkkauden päähenkilö ja minäkertoja on uusiseelantilainen Janet Frame, köyhän perheen kasvatti, josta tulee ensin nuori opettajatar, sitten mielenterveyspotilas ja lopulta kirjailija. Frame (1924–2004) kirjoitti laajan tuotannon, joka on pidettyä ja arvostettua, vaan toistaiseksi suomentamatonta.

Kirkkaus ei ole missään nimessä elämäkerta. Se on fiktiota, kuvitelmaa, jossa on mukana rippusia historiaa. Se on vahva, hallittu romaani, joka muodostaa monisärmäisen, aina uusia kulmia avaavan kokonaisuuden. Janetin ääni on vahva: se on kirjailijan, taiteilijan ääni siinä missä herkän ja haavoittuvan poikkeusyksilön.

Janet suljetaan vuosiksi mielisairaalaan skitsofreenikon leima papereissaan ja hän joutuu kokemaan esimerkiksi lukemattomia sähköshokkihoitoja muusta ankeasta sairaalaelämästä puhumattakaan. Pelkäsin etukäteen kirjan mielisairaalaosioita, sillä mitä enemmän psykiatrisen sairaanhoidon historiaan tutustun, sen vastenmielisemmältä se tuntuu. Eikä pelkästään tunnu – se on sitä. Jalonen on rakentanut kerrontansa kuitenkin siten, ettei ahdistus kasva yltiöpäiseksi. Mässäily ja kauhistelu loistavat poissaolollaan, jäljelle jää ihmetys ja eräänlainen voimaton tyhjyys.

Ongelmallista toki on, kun oikean ihmisen elämästä ja ajatuksista kirjoitetaan fiktiota. Vaaran paikkoja on paljon. Olen ollut aiemmin hyvinkin skeptinen tätä lajityyppiä kohtaan – pelännyt sen tekevän hallaa ihmisen oikeudelle olla oma itsensä myös jälkipolvien silmissä – mutta esimerkiksi keväällä lukemani Joyce Carol Oatesin Blondi (jonka näemmä myös kuvasin parvekkeellamme verhojen raossa, heh) jysähti sen verran kovaa, että oli pakko antaa uusi mahdollisuus.

Toisaalta Kirkkaus antaa keskimääräiselle suomalaislukijalle vapauksia: minä en ainakaan ollut Janet Framesta aiemmin kuullutkaan, joten mitään ennakko-oletuksia tai -tietoja ei ollut haittaamassa tutustumista. Eikä kirja ole tyyliltään sellainen, että sen fiktivisyyden ohimennen unohtaisi, vaan se on vimmaista tekstin virtaa, ajatusten ja mielikuvien juoksua, tunnetiloja ja yhä uutta kohti kurkottamista.

Jalosen romaani ei ole mikään läpihuutojuttu tai aivojennollausluettavaa. Se on kirjoitettu vaativalla kielellä, sen tempo riuhtoo, ajat ja paikat vaihtuvat ja minäkertojan monimutkainen mieli johdattelee paikoin kauas alkupisteestä. Kirkkaus on osoitus kirjoittamiseen ja kieleen rakentuvasta voimasta: kuinka se kiskoo pintaan ja pitää siellä, kiertyy ja joskus koreilee, mutta onnistuessaan sykkii elämää viimeiseen pisteeseen saakka.


Riitta Jalonen: Kirkkaus
Ulkoasu: ?
Tammi 2016
352 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Lukuisa, Kirjasähkökäyrä, Reader, why did I marry him?, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Täysien sivujen nautinto, Pieni kirjasto, Kirjakirppu, Tekstiluola, Kirjakaapin kummitus, Usva, Ullan luetut kirjat, Leena Lumi...      

Tiheää tunnelmaa ja särkyvää mieltä

Hei vaan teille, jos siellä joku vielä on.

Blogi on köhinyt hiljaisuudessa pari viikkoa, sillä kiirekiirekiire vie ajan ja paikan tajun. Vasta ollut syyslomakaan ei oikein helpottanut tilannetta. Sääli. Lukeminen takkuilee, kun aivot rullaavat työasioita lähes kaiken hereilläoloajan. Riittämättömyys surettaa, aika katoaa.

Kirjamessut sujahtivat tänä vuonna omalta osaltani työtehtävissä, mutta kyllä minä muutaman ostoksenkin tein. Aivan kuin luettavaa ei olisi tarpeeksi jo muutenkin, monen vuoden kirjamessuostoksiakin edelleen lukematta. Mutta se nyt on aihe, josta viimeisenä stressaisin, toden totta.

Olen lukenut kuitenkin – takkuilevasta olosta huolimatta – hienoja romaaneja. Yksi niistä on Deborah Levyn Uiden kotiin (suom. Laura Vesanto, Fabriikki Kustannus 2016).

Uiden kotiin on tiheätunnelmainen pienoisromaani, vain 144-sivuinen. Tarina sijoittuu Ranskaan. Brittirunoilija Joe Jacobs on 14-vuotiaan tyttärensä Ninan, vaimonsa Isabelin ja tuttavapariskuntansa Mitchellin ja Lauran kanssa lomailemassa nizzalaisessa huvilassa. Eräänä aamuna vieras nuori nainen, Kitty Finch, kelluu huvilan uima-altaassa ja jää kuin varkain mukaan lomaseurueeseen. Kitty on suorasanainen ja varsin erikoinen: aivan kuin hän näkisi tarkemmin kuin muut.

Lomailu saa aivan uusia käänteitä, ja kaikkien huvilan asukkaiden elämä nytkähtää uuteen suuntaan. Tunnelma romaanin aikajänteen kattaman viikon aikana tihentyy käsinkosketeltavaksi. Kitty osoittautuu Joe Jacobsin suureksi ihailijaksi, joka kirjoittaa itsekin. Ja on, no, henkisesti hivenen epävakaa. Joen ja Isabelin avioliiton kulissi tutisee. Mitchell ja Laura peittelevät huoliaan. Nina on kasvamassa naiseksi.

Uiden kotiin herättää kysymyksiä enemmän kuin osoittelee vastauksia. Tarkkana saa ja pitää olla, kaikki langat ovat olennaisia, eikä kirjassa ole riviäkään liikaa. Kieli ja suomennos ovat kauniita, sujuvia ja samalla jollain tapaa rujoja: aivan kuin härnättäisiin, puhuttaisiin hieman ohi siitä, mitä tarkoitetaan ja halutaan sanoa.

Luin osittain samaan aikaan Riitta Jalosen hienoa Kirkkautta (kirjoitan siitäkin pian, uskoisin), jossa on myös päähenkilönä herkkä ja epävakaa (punatukkainen!) nuori nainen, joka kirjoittaa elämänsä vimmalla. Kirjojen tunnelmat kulkivat mielessäni hieman ristiin, ehkä sekoittuivatkin jossain vaiheessa. Tarinoiden voima ei heikennyt, mutta jouduin lukijana pysymään skarppina.

Uiden kotiin on romaani, joka jättää surullisen, haikean ja yllätetyn olon. Se kietoo tarinaansa, tunnelmaansa ja aikaansa (1990-luvun puoliväliin) huolella, ja vaikkei romaanilla ole mittaa oikeastaan juuri lainkaan, se kattaa suuren tarinasiivun lukijan saataville, kiusoittelee hieman, mutta antaa lopuksi tunteiden tulla.


Deborah Levy: Uiden kotiin
Suomentaja: Laura Vesanto
Ulkoasu: Outi Vihlman
Fabriikki Kustannus 2016
144 s.
Swimming Home (2011)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena, Täysien sivujen nautinto, Hurja Hassu Lukija, Sanoissa ja sivuilla, Kulttuuri kukoistaa, Ullan luetut kirjat, Kirjamuistikirja

Koska Picasson töistä tehdyt painokuvat nousevat kirjassa esiin, nappaan Helmet-haasteesta kenties sen hankalimman kohdan 43. Kirjassa mukana Pablo Picasso (syntymästä 135 v.).