Jaakko Hämeen-Anttila & Venla Rossi: Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina

"Tulipa nälkä", pohdiskelin lukiessani Jaakko Hämeen-Anttilan ja Venla Rossin viime vuonna julkaistua tietokirjaa Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina. Kirja imaisi mukaansa heti alkusanoista, ja sen ahmaisi menemään kuin vettä vain. Tai pikemminkin kuin jotain ihanaa mausteista ruokaa, täyteläistä juustoa, hieman kuplivaa olutta, huolella mietittyä ateriaa...

Nälästä nautintoihin on yleistajuinen ja erinomaisen hyvä tietokirja. Se on yhtäältä kulttuurihistoriallinen kattaus ihmislajin mitä moninaisimmista ruoanvalmistus- ja ruokailutavoista, toisaalta peilipinta nykyihmiselle ruokablogeineen, food porneineen ja tv-kokkeineen. Jokainen löytää siitä jotain uutta ja jotain tuttua.

Kirjoittajien ekspertiisi näkyy kirjan luvuissa ja teemoissa. Jaakko Hämeen-Anttila on toiminut pitkään Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professorina, Venla Rossi taas on kirjallisuustiedettä opiskellut toimittaja ja ruokabloggaaja.

Ihmisyhteisön kehitykseen samoilevasta laumasta järjestäytyneeksi sivilisaatioksi vaikutti monta tekijää, mutta yksi niistä on selvästi ihmisen suhtautuminen ruokaansa. Eläimet laiduntavat tai saalistavat, joskus varastoivatkin ruokaa, mutta vain ihminen viljelee ja valmistaa ruokansa, tekee siitä ateriakokonaisuuksia ja jalostaa ruoan makua mausteilla tai erilaisten ruokien yhdistelemisellä sekä kiinnittää erityistä huomiota tilanteisiin, joissa hän syö. Ruoasta on vuosituhansien varrella tullut paljon enemmän kuin ravintoa. (s. 21–22) 

Nälästä nautintoihin puikkelehtii onnistuneesti historian ja nykypäivän väliä, ja kirjan teemat kutkuttavat uteliaisuutta (ja vatsaa). Kirjassa pohditaan niin metsästäjä-keräilijöiden ruokavaliota kuin nykykirjallisuuden esiin nostamia syömishäiriöteemoja. Ulkonasyömisen ja fine diningin historiaa valotetaan (ravintoloissa käytiin jo antiikin Kreikassa ja Roomassa, paperiset ruokalistat olivat käytössä 1000-luvun Kiinassa Song-dynastian aikana, nykyaikainen länsimainen ravintolakulttuuri sai alkunsa Ranskasta vallankumouksen jälkeen), kuten myös erinäisten kovasti tuttujen ruokien ja nautintoaineiden historiaa (ketsupin alkuperä on kiinalaisessa mädästä kalasta tehdyssä kastikkeessa, tee, kahvi ja suklaa ovat tuttuja tuotteita löytöretkiltä ja siirtomaa-ajoilta).

Kokonaisuus kirjassa on laaja mutta hallittu. Aihepiiri on toki niin herkullinen, että sen ympärillä voi tasapainotella lähes millä tahansa näkökulmalla, mutta lukijalle jää kirjasta hyvä mieli ja innokas olo. Ruoka totta vieköön yhdistää – ja erottaa – muttei ainakaan jätä ketään kylmäksi. Nälästä nautintoihin saa miettimään omaa suhdettaan ruokaan ja ruokailuun liittyviin tapoihin ja kulttuurieroihin sekä -yhtäläisyyksiin. Ilahdun aina kun ymmärrän, kuinka suurta yhteenkuuluvuutta voin tuntea fyysisesti tai ajallisesti kaukana oleviin ihmisiin omaan elämääni ja kokemusmaailmaani kuuluvien asioiden ja tapojen kautta.

Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina sopii erinomaisen hyvin luettavaksi kenelle tahansa, joka on joskus syönyt jotain, valmistanut ruokaa tai ollut jollain tapaa kiinnostunut jostakin syötävästä tai juotavasta.


Jaakko Hämeen-Anttila & Venla Rossi: Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina
Ulkoasu: Päivi Puustinen
Otava 2015
220 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Lukupino, Silja Ylitalo / Maailman kuvalehti

Helmet-lukuhaasteesta kohta 1. Ruuasta kertova kirja.

Paul Polansky: Mustalaistaksi

Runoja tässä blogissa? Mitä ihmettä? Jokin virhe on varmaan päässyt tapahtumaan!

Niin, en ehkä ole kuuluisa muistakaan syistä, mutta vielä vähemmän siksi, että lukisin runoja tai kirjoittaisin niistä. Viimeksi tässä blogissa on taidettu nähdä jotain runoihin viittaavaa ehkä viitisen vuotta sitten, kun runnoin kasaan kirjallisuustieteen perusopintojani ja pakkopullana nieleskelin muutaman runokokoelman.

Nyt tartuin lyriikkaan aivan vapaaehtoisesti!

Paul Polanskyn Mustalaistaksi on suorasukainen runokokoelma Kosovon sodan jälkimainingeista. Polansky on yhdysvaltalainen runoilija ja kansalaisaktivisti, joka on asunut pitkään Balkanilla ja tehnyt ensin työtä YK:lle ja sittemmin omin päin vähemmistöjen hyväksi. Erityisen paljon hän on työskennellyt Kosovon romanien kanssa, ja siitä vahvasta kokemuksesta Mustalaistaksikin kertoo.

Polanskyn runot ovat suorasanaisia, reportaasimaisia. Ne ovat tuokiokuvia, viipaleita piilotetusta elämästä. Polansky kuskaa romaneja kolisevalla Chevy Astrollaan pitkin maita ja mantuja: heillä ei ole omia kulkuneuvoja, eikä sodan runteleman maan julkinen liikenne toimi ihan niin kuin HSL:n palveluihin tottunut voisi ajatella. Lisäksi saa jatkuvasti pelätä pahoinpitelyjä, raiskauksia ja muuta väkivallan uhkaa, sillä sodan haavat ovat tuoreet.

Runoissa kuvataan, kuinka Polansky tutustuu romaneihin kauppa-, sairaala- ja morsiamenhakureissuilla. Syyt kyydin tarpeeseen vaihtelevat, mutta aina ne ovat painavia. Joskus kyydissä on vain yksi yksinäinen, toisinaan auton pelti venyy liitoksissaan, kun kokonainen hääseurue koettaa ahtautua sisään.

Polanskyn katse on humaani ja terävä, mutta hän on samalla kriittinen.

Aina on ratkaisu


se oli surullinen reissu
kun ajoin taas
tuoreen äidin hänen isänsä kotiin

vuoden kuluttuakaan hänen miehensä
ei ollut maksanut täysiä myötäjäisiä
ja isä vaati
tyttärensä takaisin

ja koska romaniperhe vaatii
kaikkien lasten pysyvän
aviomiehen perheessä
tytär jätti kolmikuukautisen vauvansa

seuraavana päivänä hänen yksitoistavuotias kälynsä
jätti koulunsa kesken
ruvetakseen äidiksi

Romanit haluavat ajatella
että heillä on aina
ratkaisu kaikkeen.

Ei siis ole kyse siitä, että naiivi jenkki ahmisi ihaillen vieraan, eksoottisen kulttuurin piirteitä, vaan Polansky ei säästele sanojaan arvostellessaan esimerkiksi Kosovon romanien alistavia avioliittoperinteitä. Ties monetko veriset lakanat runokokoelmassa kohdataan hääyön jälkeen, eikä ylläolevan runon nuori äiti ole ainoa, joka haetaan – tai palautetaan – avioliitosta takaisin isänsä taloon. Kritiikiltä eivät säästy myöskään YK, Nato tai erinäiset hyväntekeväisyysjärjestöt. Polansky on nähnyt liikaa voidakseen luottaa niihin.

Mustalaistaksin lukeminen on avartavaa ja surettavaa. Kosovon romanien asema on kehno, mutta sitkeästi he pyristelevät painavana niskassa ja talojen katoilla roikkuvan alistamisen ja hallinnan kulttuurin alla. Köyhyys, huono terveydentila ja omanlaisensa näköalattomuus eivät voi olla vaikuttamatta romaniyhteisöjen elinvoimaan, mutta niin vain vuoden kierto toistaa itseään ja arki rullaa eteenpäin.

Suosittelen mahdollisen runoallergian hoitoon ja kurkistukseksi tuntemattomaan todellisuuteen.


Paul Polansky: Mustalaistaksi
Suomentaja: Ville Hytönen
Ulkoasu: Ville Hytönen
Savukeidas 2011
128 s.
Gypsy Taxi (2007)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Jani Saxell / Kiiltomato, Riikka Simpura / Lukufiilis, Virpi Alanen / Tuli & Savu

Helmet-lukuhaasteen kohta 48. Kirjassa on alle 150 sivua.

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli

Vuoden 2015 Tieto-Finlandia voittaja on kiehtovaa ja karmivaa luettavaa. Tapio Tamminen käy teoksessaan Kansankodin pimeämpi puoli läpi länsinaapurimme synkkää historiaa eugeniikan ja kansallissosialismin osalta poimien keitokseensa mukaan myös yleiseurooppalaisempia tiedonmurenia.

Ruotsista on tavattu puhua toiseen maailmansotaan liittyen puolueettomana valtiona, mutta Tammisen teos nostattaa hiuskarvoja pystyyn osoittamalla Ruotsissa vallineiden kansallissosialististen virtausten vahvuuden. Ruotsi oli monen muun maan ohella lähestulkoon ihastunut rotuhygienian ajatukseen kallonmittauksineen kaikkineen. Yhtä lailla oman kansakunnan ansiokasta menneisyyttä oli kaivettu esiin jo aiemminkin: kansallisromanttinen kertomus suurvallan jämäköistä juurista toimi innoittajana ja vahvistajana niin politiikassa kuin kulttuurissakin.


Eugeniikasta ja rotuhygieniasta tuli keskeinen elementti kansankodin puhtauden vaalimisessa: vaikeasti vammaisten, perinnöllisesti mielisairaiden, sosiaalisesti sopeutumattomien tai ruotsalaisuudelle vieraan ihmisryhmän ("tattarit") lisääntymistä oli rajoitettava valtiovallan isällisellä mutta ankaralla kädellä. Kansakunnan tai kansankokonaisuuden etu vaati sen lahojen oksien poistamista.


Ruotsissa pakkosteriloitiin 1970-luvulle asti suuri määrä etenkin naisia (noin 90% kaikista steriloiduista), joiden katsottiin olevan syystä tai toisesta epäsopivia tuottamaan uusia kansalaisia yhteiskuntaan. Samanlaista toimintaa on ollut Suomessakin, ja nouseehan se aika ajoin edelleen poliittiseksi kysymykseksi "heikommasta aineksesta" tai "vääristä lisääntyjistä", kun yhä uudet "suuret ajattelijat" pääsevät ääneen. Historiasta ei opita yhtään mitään.

Tapio Tammisen teos on kattava ja laaja, jopa niinkin, ettei se mielestäni aivan pysy otsikkonsa mukaisessa aihepiirissä, vaan laajenee yleiseurooppalaisiin linjoihin ja kauemmaskin. Siihen nähden, että kirja on mitaltaan kohtuullinen, se pysyy rönsyilystään huolimatta kasassa ja koukuttaa lukijan mukaansa. Kirjaa sekä haluaa että ei halua lukea eteenpäin: niin vastaansanomattomasti se kertoo asiastaan.

Kirja on jollain tapaa niin runsas, että sen eri juonteita tekee mieli lähteä seuraamaan aina uusille poluille. Keskeiseksi henkilöksi nousee esimerkiksi hindulaisuuden ja kansallissosialismin yhteensovittamiselle elämänsä uhrannut Savitri Devi, "Hitlerin papitar", joka on jonkinlainen uusnatsismin ja natsimystiikan kulttihahmo. Samoin holokaustin kieltäjät ja erinäiset muut suuna päänä absurdeja asioitaan ajaneet henkilöt jäävät mietityttämään.

Kansankodin pimeämpi puoli on tietokirja historiasta, mutta se linkittyy vahvasti myös nykyhetkeen. Nationalismi on nousussa lähes kaikkialla, eikä heikentymistä näy:

Uusnationalistit haluaisivat palata takaisin, palata puhtautta vaalivaan kansankotiin, idylliseen kansalliseen menneisyyteen tai viattomuuden aikaan ennen siirtolaisuutta. Militantit islamilaisen kulttuurin puhtauden vaalijat ja "valkoiset nationalistit" seisovat samassa veneessä. Molemmat liikkeet ovat perusluonteeltaan revivalistisia, "takaisin paluun" liikkeitä. Tällaisia liikkeitä on esiintynyt kaikkialla maailmassa syvien yhteiskunnallisten ja kulttuuristen kriisien aikana, jolloin rakennusaineita kriisin voittamiseksi on haettu kaukaa myyttisestä menneisyydestä: palaamalla takaisin kulttuurin perusarvoihin tai pikemminkin kuviteltuihin perusarvoihin.


Kansankodin pimeämpi puoli on laveasta rajauksestaan ja inhottavasta aiheestaan huolimatta hyvää luettavaa. Sen olisi syytä maittaa myös niille, jotka nostavat Tammisen kuvaamia viime vuosisadan ja vanhempiakin aatteita esiin muka uusina ja tuoreina ratkaisuina yhteiskunnallisiin ongelmiin. Veneen voi vielä kääntää, katastrofiin voi vielä olla ajautumatta.


Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2015
261 s., e-kirja

E-kirja kirjastosta.

_______

Toisaalla: Leena Lumi, Mari A:n kirjablogi, Kirsin Book Club, Aleksi Huhta / Agricola

Helmet-lukuhaasteen kohta 14. Historiaa käsittelevä tietokirja.

Jean Kwok: Käännöksiä

Tässä kirjoituksessa nurisen kirjan juonesta ja kerronnallisista ratkaisuista avoimen närkästyneesti, joten jos haluat välttää juonipaljastukset, kannattaa jättää lukematta.


Hongkongilainen tyttö Kimberly muuttaa äitinsä kanssa New Yorkiin paremman elämän toivossa. Äiti on sairastanut pitkään tuberkuloosia ja menettänyt työnsä musiikinopettajana, isä on kuollut. Kimberly ja äiti päätyvät Paula-tädin hoteisiin, mutta huolenpidon sijaan suuntana on purku-uhan alla oleva röttelö ja työpaikkana aamusta iltaan pääosin laittomalla työvoimalla pyörivä vaatetehdas.

Kimberly on matemaattisesti lahjakas ja etenee koulupolullaan kielipuolisuudestaan huolimatta erinomaisesti lopulta huippuyliopistoon asti. Ystäviä on tosin vaikea saada, sillä alkuun tiellä on kielimuuri ja sen jälkeen häpeä köyhästä taustasta ja surkeista kotioloista. Vuosien kuluessa elämä uudella maalla kuitenkin asettuu uomiinsa.

Jean Kwokin Käännöksiä on tuhkimotarina, selviytymistarina ja siirtolaistarina. Se kuvaa lahjakkuudella saavuttettavaa sosiaalista nousua, heikomman hyväksikäyttöä ja sinnikkyyden merkitystä nuoren tytön kasvukertomuksen kautta. Samalla se on kertomus kulttuurien törmäyksestä ja maahanmuuttajien kamppailusta oman ja uuden kulttuurin välissä.

Lukukokemus jätti todella ristiriitaisen olon. Periaatteessa tulin oikein hyvin viihdytetyksi, sillä siirtolaistarinat kolahtavat minuun yleensä sen kummemmin nikottelematta, ja Kimberly on mukavan kipakka pakkaus päähenkilöksi ja minäkertojaksi. Kielelliset ja kulttuurilliset väärinymmärrykset värittävät tarinaa uskottavasti ja sisukkuus sopeutumisessa onneksi palkitaan.

Äidin ja tyttären symbioottinen suhde ja ehdoton keskinäinen kiintymys sen sijaan hieman mietitytti, samoin pohdin, millä ihmeen ajalla Kimberly teki koulutehtävänsä työskennellessään kaiken vapaa-aikansa vaatetehtaalla. Teini-iän muutamat irtiotot jäivät myös jotenkin irrallisiksi, sillä vaikka jatkuvasti suorituskykynsä ylärajoilla olevan nuoren naisen halu relata onkin kovin ymmärrettävä, se oli jossain määrin ristiriidassa muuten vahvaksi kuvatussa äidin toiveita ja perheen kunniaa korostavassa ympäristössä.

Tämäntyyppisissä kertomuksissa kaipaisin myös jonkinlaista suoraviivaisempaa "otetaan kohtalo omiin käsiin" -asennetta, ja empatiani määrä on rajallinen, kun kirjan henkilöt alistuvat huonoon kohteluun, vaikka voisivat panna sille vastaankin. Käännöksiä kuvaa kyllä sujuvasti pattitilannetta, johon perhesuhteiden kunnioitus, hierarkia ja velka voivat ihmisen ajaa, mutta siihen nähden pidin erikoisena, kuinka helppoa siitä lopulta oli vuosikausien raatamisen jälkeen irrottautua. Miksei aiemmin?

Ja voi yhden tähden millaisia kliseitä lukijalle tarinan loppupuolella tarjoillaan! Tietenkin Kimberly tulee ensimmäisestä seksikerrasta raskaaksi ja tietenkin raskaudesta tulee merkitsevä käännekohta unelmien ja elämän suunnan kannalta. Ja kyllä, Kimberly on niin hyvä ihminen, että kaikkien kannalta hyveellinen ja hieno ratkaisu on mahdollinen.

Yäk.

Ilman loppuosan kliseitä ja jeesusteluja olisin pitänyt Käännöksiä ihan mukavana välipalaopuksena, mutta ne lässäyttivät lukukokemuksen totaaliseksi pannukakuksi.


Jean Kwok: Käännöksiä
Suomentaja: Ulla Lempinen
Ulkoasu: Lisa Fyfe / Satu Kontinen / Taina Leino
Bazar 2012 (1. painos 2011)
228 s., e-kirja
Girl in Translation (2010)

E-kirja kirjastosta.

_______

Toisaalla: Lumiomena, Kirjainten virrassa, Kirjoihin kadonnut, Oksan hyllyltä, Notko, se lukeva peikko, Kirjava kammari, Kirjojen parissa, Kujerruksia, Sinisen linnan kirjasto, Kirjasähkökäyrä      

Kurjen siivellä ja Maailmanvalloituksessa matkustan Hong Kongiin.

John Steinbeck: Routakuun aika

Lanser oli ollut Belgiassa ja Ranskassa kaksikymmentä vuotta sitten ja yritti olla ajattelematta mitä tiesi – että sota on petosta ja vihaa, epäpätevien kenraalien kohellusta, kidutusta ja tappamista ja sairautta ja uupumusta, kunnes kaikki on lopulta ohi eikä mikään ole muuttunut, paitsi että on lisää uupumusta ja uusia vihan aiheita. (s. 36)


John Steinbeck on ujuttautunut vähitellen tietoisuuteeni. Jostain syystä – vaikka lukemastani olen käytännössä aina pitänytkin – hänen tuotantonsa on tullut tutuksi hyvin verkkaiseen tahtiin. Monen monta teosta on vielä lukemistaan odottamassa, ja luultavasti odottaa vielä pitkään. Olkoon yhteinen tiemme Johnin kanssa hidas mutta antoisa, taidan ajatella.

Routakuun aika on ihkauusi suomennos, mutta alun perin julkaistu jo toisen maailmansodan aikana vuonna 1942. Aiemmin teos on ilmestynyt suomeksi vuonna 1989 rajallisena erityispainoksena. Kirja oli natsi-Saksan miehittämissä ja sen kanssa läheisesti veljeilevissä maissa ilmestyessään ankarasti kielletty. Irvaileehan se natseille varsin suoraan, vaikka häivyttääkin yksityiskohtia.

Ollaan nimeämättömässä pohjoisessa maassa ja sen merestä ja kaivoksesta elantonsa saavassa pienessä kaupungissa, joka miehitetään ilman mainittavaa vastarintaa vain muutamassa hetkessä. Routakuun aika kertoo elämästä miehityksen alla: sekä niistä, jotka tulevat lupaa kysymättä että niistä, joiden on siihen alistuttava – tai jotka eivät niin tee.

Läpivalaisun kohteeksi nousevat pikkukaupungin monikasvoinen yhteisö, vallan hierarkia, sotilaselämän kipukohdat ja heikkoudet, inhimillinen suhtautuminen poikkeustilanteisiin ja jonkinlainen väistämätön ajan ja tapahtumien kulku.


Orden sormeili kultaista mitaliaan. Hän sanoi hiljaa: "Katsokaas, herra eversti, mikään ei enää pysty muuttamaan sitä. Teidät tuhotaan ja ajetaan pois." Hänen äänensä oli hyvin pehmeä. "Ihmiset eivät pidä siitä että heidät valloitetaan, herra eversti, ja siksi heitä ei voi valloittaa. Vapaat miehet eivät voi aloittaa sotaa, mutta kun sota on aloitettu, he voivat taistella vastaan vaikka ovat tappiolla. Laumaihmiset, yhden johtajan seuraajat, eivät pysty siihen ja siksi laumaihmiset aina voittavat taistelut ja vapaat ihmiset voittavat sodat. Tulette huomaamaan, että niin on, herra eversti." (s. 147–148)


Steinbeck ei tee miehittäjistä kasvottomia ja armottomia alistajia, vaan monitahoisempia, pohjimmiltaan heikkoja ihmisiä, itseään suuremman koneiston rattaita. Tällä ei kuitenkaan perustella sodan järjettömyyttä, vaan pikemminkin korostetaan, kuinka yksittäisen ihmisen rooli on kokonaisuudessa olematon, vaikka voikin vaikuttaa merkittävällä tavalla yksityiskohtiin ja yksittäisiin ihmisiin ympärillä. Toki Steinbeck pilkkaa diktatuureja, ja osuvasti sen tekeekin.

Olen vaikuttunut Steinbeckin monipuolisesta tavasta kertoa tarinaansa. Hän on yhtä aikaa viisas ja kepeä, humoristinen ja viiltävän vakava, sanojaan säästelevä ja silti helposti lähestyttävä. Vaikka toisesta maailmansodasta on jo aikaa, on Steinbeckin viisaat sanat syytä ottaa sitäkin vakavammin. On asioita, joita ei saa unohtaa.


John Steinbeck: Routakuun aika
Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Tammi 2016
149 s.
The Moon is Down (1942)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Mummo matkalla, Kirjasähkökäyrä

Helmet-lukuhaasteen kohta 38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja. Läpi historian -haasteesta ruksaan Modernismin.

Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen

Lukukokemus, joka yhtä aikaa kiehtoo ja ärsyttää? Kyllä, sellaisen sain osakseni, kun ahmaisin menemään Tuomo Jäntin esikoisromaanin Talven hallava hevonen. Romaani koostuu eri aikatasoista, jotka etenevät käänteisesti tulevasta menneeseen. Päähenkilöt sijoittuvat yhden pienen Puutikkaan kylän ympärille: osa elää siellä, osa jo muualla. Osa on sukua keskenään, osa ei.

Etenkin kirjan alku kiehtoi minua suuresti. Roni on avioerosta toipuva isä, jonka tytär Silja osoittaa erikoisia taitoja päiväkodissa ja kotonakin. Miten voi olla, että lapsi saa lelut lentämään ja pahviin piiretyn pianon soimaan? Ronin osuudessa on hyhmäistä pelkoa, pahaenteisyyttä, joka nostaa lukijan niskavilloja pystyyn. Mutta ennen kuin selityksiä saadaan, on aika siirtyä parikymmentä vuotta taaksepäin, Ronin äidin kokemuksiin yllättäen kadonneesta miesystävästä ja menneisyyden haamuista...

Tarina keriytyy auki yhä varhaisempien vuosikymmenten ja eri ihmisten kautta päättyen tai alkaen talveen, jolloin pakkaset pakkuivat kovempina kuin koskaan ennen ja kohtalo otti ohjat omiin käsiinsä.

Talven hallava hevonen on vahvatunnelmainen romaani, joka kutkuttaa lukijan mieltä, antaa pieniä vihjeitä muttei selitä mitään auki. On kyse sekä sukutarinasta että suurista kokemuksista, joistain ehkä elämääkin suuremmista. Jäntillä on lause hallussaan, hän ei kirjoita kliseitä, teksti tuntuu elävältä.

Hyvistä pontimista huolimatta tarinan kokonaisuus jää sirpaleiseksi, ja arvoituksellisuudesta tulee rasite. Lukiessa kamppailin koko ajan ymmärryksen rajoilla: mikä on vikana, kun en ihan ymmärrä yhteyksiä, enkä oikein pysy perässä henkilöhahmoissakaan saati heidän välisissään suhteissa? Yleensä jos kohtaan lukiessa vastaavaa, turhaudun ja saatan antaa kirjan olla. Nyt ei kuitenkaan käynyt niin, ja se laskettakoon Talven hallavan hevosen ansioksi. Päätin lopulta vain antaa mennä, antaa tarinan kuljettaa, vaikka se jäi suuresti avoimeksi.

Syyllisyys ja suru kantavat kirjan tarinaa alusta loppuun, vai tarinako niitä kantaa, en tiedä. Tunnelmassa on jotain haikeaa ja kolhuista, se on tuttua ja kuitenkin tuoretta. Isien pahat ja väärät teot heijastuvat seuraaviin polviin, kai se lienee väistämätöntä. Eikä suurinta surua ehkä koskaan saa kulutettua loppuun.


Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2015
272 s.

Omasta hyllystä.

_______

Toisaalla: Kirjoista ja muista kertomuksista, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakaapin kummitus, Kirja hyllyssä, Rakkaudesta kirjoihin, Villasukka kirjahyllyssä, Satun luetut, Hurja Hassu Lukija, Sivu sivulta

Bibliofiilin päiväunia on haastattelut kirjailijaa.  

Helmet-lukuhaasteen kohta 37. Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan.  

Kaksi kirjaa lapsuudesta

Satuin lukemaan peräkkäin kaksi teemoiltaan samantyyppistä Keltaisen Kirjaston nobelisti-kirjaa. Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon ilmestyi muutama viikko sitten, Herta Müllerin Matala maa on alunperin kolmenkymmenen vuoden takaa. Vaikka kirjoilla on suuri ikäero, niiden tematiikka yhtyy monella tapaa.

Luoja lasta auttakoon kertoo äidin ja lapsen pieleen menevästä suhteesta, rasismin jäytämästä lapsuudesta ja kiintymyksenjanossa tehdyistä typeryyksistä. Bride on tumma, yönmusta, eikä äiti Sweetness pääse siitä koskaan yli: ihonvärillä on painoarvo, jota on lähes mahdotonta sanallistaa. Bride menestyy, muttei koskaan tunnu saavuttavan suurinta tavoitettaan: äitinsä rakkautta.

Matala maa on kertomuskokoelma romaniansaksalaisen kylän elämästä ja siitä, mitä on kasvaa tytöstä naiseksi väkivallan, köyhyyden ja jatkuvan tasapainotaiteilun keskellä. Kertomukset nivoutuvat toisiinsa ja tuovat uusia näkökulmia kerrottuun.

Kummassakaan romaanissa elämä ei ole helppoa, se on kaikkea muuta. Aina on vastassa seiniä, joihin hakata päätään. Aina on joku sanomassa vastaan, osoittamassa virheitä. On se sitten joku läheinen, ympärillä elävä yhteisö tai joku aivan vieras, yhteiskunta tai suuri tuntematon. Ja menetys, se seuraa mukana, kurkkii olan ja kulman takaa, on valmiina viemään rakkaita ja runnomaan kauneutta.

Morrisonin romaaniksi Luoja lasta auttakoon on jossain määrin kevyt. Ei aiheensa puolesta, ehei, vaan siksi, että se päästää helposti luokseen ja lukeminen on helppoa. Näin ei todellakaan aina ole, mitä Morrisoniin tulee. Olin yllättynyt ja ehkä osin hieman pettynytkin: haaste puuttui, draaman kaari tuntui kovin yksinkertaiselta. Paljon Morrison jälleen käsittelee tiiviissä muodossa, siitä kiitos. Toisaalta tarina olisi voinut hyötyä suuremmastakin lihasta luidensa ympärillä. Nyt se livahti ohitseni huomaamatta, oli ohi ennen kuin alkoikaan. Hämmennyin. Vika saattaa tosin olla lukijassakin: oliko keskittyminen parasta mahdollista? Tuskin.

Matala maa on ensimmäinen Müllerilta lukemani kirja ja asiaankuuluvasti pitäisi varmaan sanoa, että tuskin viimeinen, mutta en ole ollenkaan varma. Müller on v-a-a-t-i-v-a, juuri kun on päässyt tekstin rytmiin mukaan, siitä putoaa jälleen. Uni, valve, luulo, usko sekoittuvat, ihmiset ovat epämiellyttäviä, miljöö jotenkin rapainen ja ryppyinen. Kiehtoo ja samalla puskee kauemmas, en osaa päättää.

Luin siis kaksi monella tapaa yhtyvää kirjaa – naispuolisia kirjallisuuden nobelisteja, vähemmistön elämän kuvausta, haastavaa tyyliä lyhyessä mitassa – jotka olivat samalla hyvin kaukana toisistaan niin toteutukseltaan kuin ajalliselta olemukseltaan. Eroista huolimatta tuntuu, että nämä kirjat nimenomaan halusivat tulla peräkkäin luetuiksi, vertaillen maistelluiksi, lukijaa härnäämään.

Paljon jää pinnan alle, aina.


"Kukat ovat maljakoissa niin suurina kimppuina että ne ovat yhtä ryteikköä, kaunista ja riepoteltua, kuin siinä olisi elämä.
Ja mikä vaiva tästä elämästä on."
(Matala maa, s. 135)


Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Tammi 2016
180 s.
God Help the Child (2015)

Omasta hyllystä.


Herta Müller: Matala maa
Suomentaja: Raija Jänicke
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2009 (1. painos 1989)
137 s.
Niederungen (1982)

Kirjastosta.

_______

Morrisonista toisaalla: Oksan hyllyltä, Ullan Luetut kirjat, Mari A:n kirjablogi, Pieni kirjasto, Reader, why did I marry him?
Müllerista toisaalla: Tahaton lueskelija, Leena Lumi

Morrisonin kirjalla kuittaan Helmet-haasteen kohdan 39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja. Müller taas saa täyttää kohdan 8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin. Lisäksi hän johdattaa Maailmanvalloitukseni Romaniaan.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha

Hyvää ystävänpäivää blogini lukijoille läheltä ja kauempaa!

Tänään kirjoitan kirjasta, jonka lukemisesta on jo puolitoista kuukautta. Yleensä en jurnuta kirjojen kanssa näin pitkään ennen kuin bloggaan niistä, mutta tämä reppana on vain jäänyt muiden jalkoihin.

Syy ei ole siinä, että Pasi Ilmari Jääskeläisen Taivaalta pudonnut eläintarha olisi missään määrin huono kirja, ei tosiaankaan. Päin vastoin: se on itse asiassa minusta paras hänen kirjoistaan. En ole ollut mitenkään varauksettoman ihastunut aiempiin lukemiini – Lumikko ja yhdeksän muuta, Sielut kulkevat sateessa ja Harjukaupungin salakäytävät – mutta jotain häiritsevän kiehtovaa ja koukuttavaa niissä kyllä on ollut.

Novellit sen sijaan potkaisivat oikein kunnolla. Kokoelma on paksu, lähes massiivinen, ja se sisältää 12 novellia sekä esipuheen, joka myös on luettavissa omaksi kertomuksekseen. Osa novelleista on pikkuruisen pieniä, osa valtaisia, monikymmensivuisia. Yhdistävä tekijä on tietynlainen kummallisuus, spekulatiivisen fiktion erilaiset elementit ja ihmisten välisten suhteiden painoarvo, hyvässä ja pahassa.

Omia suosikkejani olivat

On Murmaa kaatunut!
Pitkä, fantasiagenrestä ammentava novelli, jossa on suuri sija tiedolla ja tietämisellä sekä sillä, mihin uskoo. Plussaa ihastuttavasta kirjasto/sisäoppilaitoshenkisestä miljööstä ja tempoilevista henkilöistä.

Laurelia etsimässä
sukeltaa vaihtoehtohistoriaan ja -tulevaisuuteen, jossa kristinuskoinen kirkko on saavuttanut jonkinlaisen diktatorisen aseman. Päähenkilö koettaa saada kiinni murhanhimoiseksi yltynyttä munkkitoveriaan, joka tuntuu aiheuttavan monenlaista harmia kaikkialla, minne vain luikahtaa. Hieno, jännittävä novelli!

Alla pinnan Toiseus piilee
on hyytävä ekoscifihenkinen novelli, jossa humanismi on jotain ihan muuta kuin olen tullut aiemmin ajatelleeksikaan. Itse asiassa novelli on hyvinkin kantaaottava, tai ainakin niin sen tulkitsin. Mitä on luonto ympärillämme? Mieti sitä.

Missä junat kääntyvät
pelotti minua lukiessa aika paljon. Yksinäisehkö nainen kasvattaa yksinhuoltajana poikaansa, joka on ylettömän kiinnostunut junista ja rautateistä ja tietää niistä enemmän kuin olisi hyväksi. Nuo rautahirviöt ovatkin jossain vaihessa melko lailla tämän nimityksen mukaisia...

Olisimmepa mekin täällä
kuvaa tulevaisuutta, jossa virtuaalitodellisuuteen voi todellakin muuttaa, jos antaa yhtiölle valtuudet tuhota maallisen tomumajansa. Virtuaalimaailmassa kaikki on paremmin, mutta monenlaista terapiaa vaativaa traumaa sielläkin vielä painona on. Tämän novellin tunnelma on yhtä aikaa hilpeä ja kauhea.

Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa
Tässä novellissa on kaikkein vinkein idea: ajassa matkustaminen ja aikavirtojen sulautuminen ja risteäminen toistensa kanssa. Huikea logiikka, joka pitää tarinan aukottomana ja toimii lukijalle erinomaisen viihdyttävästi. Hieno novelli todella!

Aivan lyhyimmät novellit olivat kiirehtivään tyyliini hieman ohimeneviä tapauksia, sillä en jaksanut jäädä askartelemaan niiden pariin pidemmäksi aikaa saavuttaakseni kenties jonkinlaisia oivalluksia. Mutta niiden kohdalla syytän lukijaa, en kirjailijaa.

Taivaalta pudonnut eläintarha on koottu Jääskeläisen eri aikoina ja eri tarkoituksiin kirjoittamista novelleista, jotka on stilisoitu tätä kokoelmaa varten. Olisi kiinnostavaa vertailla niitä alkuperäisiin, mutta en usko koskaan tekeväni niin. Lienen jämähtänyt omaan aikavirtaani juuri tähän kohtaan: hyrisemään tyytyväisenä hyvien novellien muistikuvat mielessäni, kummallisuudet kutkuttelevina jossain korvan takana.


Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha
Ulkoasu: Susanna Raunio
Atena 2008
414 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Taikakirjaimet, Morren maailma, Susi lukee, Yöpöydän kirjat, Ja kaikkea muuta  

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto – Luonnoton historia

Maanantaiaamuna satuin samaan kulkupeliin muutaman työkaverin kanssa. Kerroin heille innoissani juuri loppuun lukemastani kirjasta, jossa kerrotaan käynnissä olevasta kuudennesta sukupuutosta ja maailman luisumisesta ihmisen käsissä kohti karmeaa kohtaloa. Yksi kollegoista huokasi syvään ja kysyi, oliko pakko näin maanantaiaamun kunniaksi. Oli! Ja samalla yksi sumea maanantai menetti todella merkityksensä latistavien asioiden universaalissa mittakaavassa.

Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto – Luonnoton historia on Pulitzer-palkittu tietokirja, joka tarttuu aiheeseen, jonka pitäisi olla ihan jatkuvasti kaikkien huulilla. Maailmassa on meneillään uskomattoman voimakas lajien sukupuuttoaalto ja biodiversiteetin hupeneminen, mutta juuri missään ei näy varoitusvaloja eikä kriisikokouksia järjestetä. Miksei? Olemme jo nyt kaulaamme myöten haisevassa sopassa, saati sitten siinä vaiheessa, jos tälle ei tehdä mitään.

Kolbert kirjoittaa napakasti ja kaunistelematta. Hän käy läpi maailmanhistoriaa himpun laajemmalla kaarella ja osoittaa, kuinka suuri vaikutus ihmisellä on ympäristöönsä ollut siitä saakka, kun esi-isämme alkoivat hallita itseään ja toisiaan yhä järjestelmällisemmin parisataatuhatta vuotta sitten. Toki läpi käydään myös dinosaurusten kuolema ja muita traagisia vaiheita, joista jäljelle jääneet todisteet voidaan lukea fossiilien ja maakerrostumien avustuksella, ja joista ei voi syyttää ihmisapinoita.

Kolbert on kirjaansa varten matkustanut paljon ja erikoisissa paikoissa. Hän on liittynyt tukimusryhmiin, tutkinut itse ja tehnyt lukemattomia vierailuja ja haastatteluja ymmärtääkseen koralliriuttoja, merieliöitä, laattatektoniikkaa, tieteenhistoriaa ja lepakkoluolia – noin muutamia mainitakseni.

Kirja etenee kiinnostavasti erilaisia jo sukupuuttoon kuolleita tai sillä tiellä vahvasti olevia lajeja teemoinaan käyttäen. Jokaisessa luvussa Kolbert osoittaa säälimättä, kuinka valtavasti homo sapiens on onnistunut ympäristöään tuhoamaan. Toisinaan tietämättään tai ajattelemattomuuttaan – annetaan sen verran armoa – mutta valitettavan usein myös ahneina ja täysin tietoisesti valintoja tehden, viimeisenkin linnun, matelijan tai nisäkkään tappaen.

Kiehtova on myös kirjan tieteenhistoriallinen kaiku, sillä Kolbert kirjoittaa esimerkiksi fossiillitutkimuksen alkuvaiheista, Darwinista ja dinosaurusten joukkosukupuuton aiheuttaneen asteroidin ensimmäisenä esiin nostaneista Luis ja Walter Alvarezista. Kauas on päästy hetkistä, jolloin fossiiliteorialle naurettiin, evoluutio koettiin puhtaaksi jumalanpilkaksi ja maailmaa pidettiin muutenkin vakaana ja valmiina paikkana. Tieto lisää tuskaa – ikävä kyllä ja onneksi.

Kuudes sukupuutto on kirja, joka kannattaa ehdottomasti lukea. Se avaa aihepiiriään monelta kantilta, esittelee monen tieteenalan saavutuksia ja teorioita yleistajuisessa muodossa ja saa aikaan erinäisiä tunnetiloja. Pahalta tuntuu, mitä sitä kieltämään, mutta eteenpäin on mentävä, tavalla tai toisella. Muuten ei selviä, sen lienemme jo vähitellen oppineet.

Varmaan emme itse halua päätyä laboratorio-olosuhteissa vaivalla hengissä pidettäviksi olennoiksi panamantynkäjalkasammakoiden tapaan tai hankalasti keinosiemennettäviksi kuin pikkusarvikuonot.

Eikä sellaiseksi pitäisi päätyä minkään toisenkaan lajin.



Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia
Suomentaja: Pirkko Vesterinen
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2016
367 s.
The Sixth Extinction: An Unnatural History (2014)

Arvostelukappale.

Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset

Sosiaalityöntekijä: No, miltäs tämä nyt tuntuu? Ajattele, olet saanut näin paljon asiantuntijoita auttamaan sinua ongelmissasi.
Nuori: Tää on kyllä ihan vitun perseestä.

- Keskustelu auttamisverkoston palaverissa (s. 109)


Jukka Laajarinteen Leikkiminen kielletty on kirja, joka sai minut nauramaan ääneen ratikassa, nyökkäilemään tyytyväisenä, nieleskelemään ja tulistumaan. Se on kirja, joka armoa tuntematta tökkii sitä kohtaa, joka on kovin herkillä muutenkin: ammatillista identiteettiäni ja tehtävääni kunnallisena virkamiehenä peruskoululaitoksen rattaissa.

Oli syytäkin saada niihin rattaisiin vähän vipinää.

Kirjan lukeminen oli ilo.

Laajarinne kritisoi paljon suomalaista koulujärjestelmää ja kasvatustapoja. Lapset pyritään puskemaan varsin yksioikoiseen muottiin, alistamaan sääntöjen vastaansanomattomaan noudattamiseen ja ohjelmoimaan helposti käsiteltäviksi, kaikkinaisiin varastointiin sopiviksi yksiköiksi. Näinhän se pitkälti on. Samalla lapset opetetaan olemaan tietynlaisia, tekemään ja toimimaan tietyllä tavoin tietyissä tilanteissa. Olemaan jonossa, rivissä ja puoliympyrässä. Viittaamaan ja puhaltamaan yhteen hiileen. Olemaan kilttejä ja tottelemaan. Kritisoimaan, mutta vain ohjatusti ja oikeista aiheista.

Poikkeukset eivät sovi kuvaan. Onkin hupaisaa, että lasten ja nuorten osallistamisesta puhutaan paljon ja erinäiset yhdistykset ja hallintovallan ilmentymät ovat kovasti vannomassa osallisuuden nimiin, ja kuitenkin aina toimitaan lopulta niin kuin aikuiset/viranomaiset/vanhemmat/opettajat päättävät.

Yhtäältä päälle painavat erilaiset tehokkuus- ja tarkkuusvaatimukset. Vanhemmuudelle asetetaan todella suuria paineita, kaiken olisi mentävä kuin oppikirjoissa, jotka ovat keskenäänkin ristiriidassa saati sitten todellisuuden kanssa törmätessään. Lasten kasvatus on tarkkaa työtä, toki, mutta säädelläänkö sitä liiaksikin? Kovassa paineessa ei synny hyviä ihmissuhteita.

Samoin me virkamiehet – kukin pestissämme – olemme lukemattomien erilaisten lakien, asetusten, ohjeistusten, määräysten ja protokollien ohjaamia. Eikä pidä nyt tahallaan ymmärtää väärin: tietenkin on toimittava lain edellyttämällä tavalla, mutta toisinaan jaksan ihmetellä erinäisten ryhmäkirjeiden, virasto-ohjeistuksien ja lippulappusten merkitystä ja tarkoitusta. Onko kaikkea ohjattava keskitetysti, ylhäältä ja – ikävä kyllä – ajoittain kentän kokemuksesta täysin erillään? Onko joka jumalan prosessinosa määriteltävä, suunniteltava ja raportoitava jonnekin? Onko aina oltava kaavio, kirjelmä tai lomakepohja? Ja onko joka ikisestä asiasta järjestettävä palaveri verkostoilla tai ilman?

Alkuun ottamani sitaatti oli yksi niistä kohdista kirjaa, jotka saivat nauramaan ääneen. En naura sen nuorelle, enkä naura sen sosiaalityöntekijälle, vaan nauran järjestelmällemme, joka on kaikkea muuta kuin yksilöä ajatteleva, yksittäisen nuoren elämää ihan oikeasti tukeva ja ohjaava. Toisinaan tuntuu, että järjestelmä on olemassa vain itsensä vuoksi, ja jos ihminen ei siihen sovi, saa sen silmukoiden läpi ihan rauhassa pudotakin.

Ei minulla ole mitään valmiita ratkaisuja esittää yhteiskuntamme parantamiseksi. Jukka Laajarinne sai mainiolla kirjallaan heräämään niin monta ajatusta, etten meinaa niiden perässä edes pysyä. Olisi pitänyt kirjoittaa samanaikaista lukupäiväkirjaa, niin paljon kommentoitavaa pompsahti mieleeni. Mutta ehkä on hyvä, että jätän tilaa muillekin. Lukekaa tämä kirja, jos aihepiiri kiinnostaa tai on läheinen.

Noin yleisesti, jos minä saisin jostain jotain päättää, ottaisin julkisen sektorin lasten ja nuorten auttamis-, kasvatus- ja ohjauspalveluissa lähtökohdaksi hallinnon, raportoinnin ja palaveerauksen karsimisen minimiin, mahdollisimman joustavat rakenteet, lapsen ja nuoren oman mielipiteen kuuntelun (uudelleen ja uudelleen), jatkuvuuden turvaamisen ja kynnysten madaltamisen. Olen taputellut käsiäni yhteen siitä asti, kun Helsingin kaupungin Ohjaamo antoi ensimmäiset merkit itsestään ja etenkin nyt, kun se on avattu Fredrikinkadulle. Juuri tällaista yhden luukun taktiikkaa pitäisi olla tarjolla kaikessa!

No, nyt mentiin jo vähän politikoinnin puolelle. Tiivistäen voisin yrittää todeta, että suosittelen Leikkiminen kielletty! -kirjaa lämmöllä. Se saattaa ärsyttää, se saattaa suututtaa, mutta saattaapa se hyvällä lykyllä herättää jotain sellaista uutta, joka kantaa vielä paljon kauemmas – aivan uudella tavalla, raikkaammin ja helpommin.


Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset
Ulkoasu: Kirsikka Mänty
Atena 201
174 s.

Kierrätyskirja.

_______

Toisaalla: Sinisen linnan kirjasto, Kaiken voi lukea!, Mari A:n kirjablogi, Pihin naisen elämää

Töppöhörö (Kansallisteatteri)

Kuvaaja: Tuomo Manninen

Kansallisteatteri, WSOY ja Tammi kutsuivat osallistumaan torstaina 28.1. Bloggariklubille ja Kansallisteatterin uuden näytelmän Töppöhörön ensi-iltaan. Tokihan minä, etenkin kun ohjelmassa oli tapaaminen näytelmän kirjoittajan ja ohjaajan Juha Hurmeen kanssa ennen illan esitystä. Lavaklubin tilaisuus oli lämminhenkinen ja mukava. Hurme kertoi kirjoittamisesta, näytelmästään ja ajatuksistaan. Kysymyksiä heräsi, eikä kaikkeen ollut vastausta. Paljoon kuitenkin.

Hurme kertoi, että idea Töppöhöröön syntyi jo viisi vuotta sitten, vaikka tätä tietämättä voisi arvella sen olevan hyvinkin ajankohtaisista teemoista nopealla vauhdilla kummunnut. Kokonaisuus on elänyt matkan varrella paljon, ja on joka tapauksessa jatkuvassa valmiudessa muutoksiin, ohjaaja kertoi. Voisipa sen pienin muutoksin viedä ulkomaillekin, ja miksipä ei, totean minäkin. Kyse ei pohjimmiltaan ole laisinkaan yksioikoisesti vain suomalaisesta miehestä, vaan koko yhteiskunnastamme.

Uutuuskirjojen lähes minimaalista päiväperhoelämää on pohdiskeltu jo pitkään, ja Juha Hurme haluaa omalta osaltaan olla mukana kasvattamassa myös teatteriesitysten elinkaarta. Hänen mielestään näytelmillä on tapana parantua levättyään, ja teatterin on palvelulaitoksena pantava parastaan katsojiaan varten. Juuri se viehättää minua teatterissa niin paljon: jokainen näytös on uusi ensi-ilta, joka kerta ollaan uuden edessä.

Kuvaaja: Tuomo Manninen

Mistä tässä kaikessa on kysymys? Ensimmäisen näytöksen ajan lavalla on vain yksi mies, Jarkko Lahden esittämä Viki, joka on collegehousuinen oman elämänsä sankari. Vaimo on lähtenyt ja vienyt lapset mukanaan, työpaikkakin on hukassa, ja arjen täyttävät pääasiassa olut, naapuri-Tulpun kyttääminen ja kaikenlaisiin asioihin kannanottaminen.

Viki on monella tapaa äärimmäinen ja kuitenkin hyvin keskimääräinen. Hän ei pidä vieraasta eikä erilaisesta, muttei silti ole itsekään kotonaan oikein missään. Kyytiä saavat maahanmuuttajat ja poliitikot, naiset ja toimittajat, postmoderni taide ja suvaitsevaisuus, kuka ja mikä nyt tielle osuu. Viki on oikeassa, Viki kyllä tietää.

Kuvaaja: Tuomo Manninen

Väliajan jälkeen monologin on aika antaa tilaa vuoropuhelulle, jonka toiseksi osapuoleksi ilmestyy ostoskassista helinäkeijumainen Alina Tomnikov. Hänen haastava tehtävänsä on kertoa Vikille, että muutakin on, ja kaikelle on syynsä. Mellevää karjalanmurretta viäntävä keijukainen on raikas tuulahdus kaljan- ja kalsarinhajuiseen maailmaan, mutta mikä on lopputulema?

Lähdin teatteriin jälleen kerran varsin avoimin mielin, ja vaikka Bloggariklubi lämmitteli esitystä varten varsin erinomaisesti, en siltikään ollut varma, mitä odottaa, kun esirippu nousi. Jarkko Lahti vetää mielettömän shown, vaikka hetki meni, ennen kuin tosissani lämpenin. Ensimmäinen näytös on parhaimmillaan loppuosassaan, tunnelma on sähköinen ja Lahti vauhdissa. Tunnelma muuttuu olennaisesti, kun naisnäkökulma tuodaan mukaan, vaikka en minä oikeastaan tulkitse Tomnikovin hahmoa varsinaisesti naiseudeksi vaan ensisijaisesti vastinpariksi, tiukkoihin hammasväleihin ujuttautuvaksi erilaisuudeksi.

Töppöhörö on virkistävän erilainen näytelmä verrattuna muihin viime aikoina näkemiini. Se nojaa käytännössä kokonaan erinomaisten näyttelijöidensä varaan, ja etenkin Jarkko Lahden monologi on hengästyttävää katseltavaa kuten myös kummankin näyttelijän sulava liikkuminen eleettömässä miljöössä. 

Teksti on polveileva ja vahva, mutta jäin miettimään, olisiko siihen mahtunut enemmänkin säröä, enemmän kujeilua ja katsojan tökkimistä. Toisaalta sain kyllä ihan näilläkin toimin oman pääni mukavasti kuhisemaan: lavalta saa paljon tuttua, paljon vierasta, paljon häiritsevää ja paljon nyökkäiltävää – eikä totisesti pelkästään niin, että Viki olisi vastakohtani ja keijukainen peilikuvani, ei todellakaan.

Näytelmän sanomaksi voinee tulkita suuren ajatuksen ihmisyydestä ja sen moninaisuudesta. Ihmisapina on näennäisesti selviytynyt jo kauas puusta, mutta samalla... mitä ihmettä me olemme itsellemme ja toisillemme tekemässä?


Juha Hurme: Töppöhörö

Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä
Rooleissa: Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov
Ohjaus: Juha Hurme ja Hanna Brotherus
Lavastus: Matti Rasi ja Juha Hurme
Valosuunnittelu: Matti Tiilama
Äänisuunnittelu: Raine Ahonen

______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Paljon melua teatterista, Kirsin Book Club, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Sateenkaarenmaalari     

Viisi kirjaa -haaste

Olen saanut Viiden kirjan kirjahaasteen Ankilta, Takkutukalta, Q+Blackilta ja Kaisalta. Kiitän ja osallistun!

1. Kirja, jota luen parhaillaan

on esimerkiksi uunituore Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto – Luonnoton historia. Päräyttävää tietokirjallisuutta maailman menosta himppasen laajemmassa mittakaavassa. Ja on noita muitakin: elämäni ensimmäinen Herta Müller, ikuisuusprojektiksi valumaisillaan oleva Seitsemän veljestä (en ehtinyt Klassikkohaasteen kakkososaan en, ehkä seuraavaan sitten) ja työmatkalukemiseksi valitsemani Tuomo Jäntin Talven hallava hevonen.


2. Kirja, josta pidin lapsena

on esimerkiksi Neiti Etsivä, mikä tahansa niistä. Ja The Babysitters Clubit, moneen kertaan luettuna. Yhtä lailla Pikku Naisia kolahti jatko-osineen, ja kolahtaa vieläkin. Onhan noita. Voisikin joskus pitää teemaviikkoa blogissa näiden kanssa!

3. Kirja, joka jäi kesken

on esimerkiksi Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia viime kesältä tai jostain. Siis se ensimmäinen osa, sitä jaksoin viitisenkymmentä sivua ennen kuin totesin tyylin olevan aivan liian melodramaattinen makuuni. Joten sinne meni, tuskin palaa takaisin.


4. Kirja, joka teki vaikutuksen

on kirja, jollaisia tulee vastaan onneksi aika ajoin. Yksi tekee vaikutuksen yhdestä syystä, toinen toisesta. Joku iskee, koska viihdyttää, joku siksi, että koskettaa, joku siksi, että sitä ei ihan tajua.

5. Kirja, johon palaan uudestaan

on John Irvingin tuotanto, se ikivarma. Kaikki isäni hotellit, Garpin maailma ja Oman elämänsä sankari on luettu moneen kertaan tärkeissä elämänvaiheissa. Ja varmasti luen jatkossakin, aina kun niitä tarvitsen.

_______

Haasteen heitän eteenpäin Liinalle Sivukirjastoon, Linnealle Kujerruksiin ja Jaanalle Kaikki päivät tulevat -blogiin.

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää

Todellisuus on ihmisiä olohuonekattilassa Espoossa kaukana toisistaan, lähellä toisiaan, riippumatta toisistaan, kiinni toisissaan. (s. 57)


Mika on vastikään eronnut kahden lapsen isä, työssään luokanopettaja ja vapaa-ajallaan ahkera nettitreffeillä kävijä. Arki rullaa omalla painollaan: on työtä, höntsäkorista, olut kaveriporukalla silloin tällöin. Lapsia on ikävä, kun he ovat ex-vaimolla, ja kun he ovat Mikalla, hän kaipaa omaa rauhaa.

Monta vuosikymmentä aiemmin Kelpo-niminen poika joutuu huutolaiseksi, kun omalta perheeltä loppuu rahat ja vapaus. Elämä huutolaisena ei ole herkkua, ei todellakaan, sillä talot teettävät raskaimmat työnsä Kelpolla, eikä ruokaakaan aina ole tarjolla. Mutta Kelpo ei luovuta, vaan hän selviytyy aikuiseksi ja päätyy muurarimestarin kisälliapulaiseksi. Hän pääsee kiinni työnsyrjään ja sitä kautta omaan, itsenäiseen elämään, joka on jo ihan muuta kuin lapsuus.

Ihastuin kovasti Jarmo Ihalaisen esikoisromaaniin Perheestä ja alastomana juoksemisesta (Sammakko 2012), joten kun huomasin hänen uuden kirjansa ilmestyvän, olin jo lähtökohtaisesti innoissani. Lukeminen osoitti ennakko-oletukseni paikkansa pitäviksi: romaani on hyvä.

Kahden aikatason ratkaisu on toimiva. Mikan näkökulma on henkilökohtainen ja osuva, siihen on helppoa samastua, vaikka elää itse toisenlaista perhearkea ja elämää. Koulumaailman kuvaus tuntuu kovinkin tutulta, kolhuineen kaikkineen. Nykymiehen rooli tempoilee moneen suuntaan, eikä oman paikan löytäminen ole helpoin mahdollinen tehtävä. Etenkin Mikan pyrkimys olla hyvä isä lapsilleen, vaikka eksä panee kampoihin minkä ehtii, koskettaa. Ex-vaimo ei kuitenkaan ole yksiulotteinen hirviö, Ihalainen ei sellaiseen henkilökuvaukseen sorru.

Kelpon elämä on vielä kauempana omastani, mutta Ihalainen rakentaa historiallisen miljöön uskottavaksi ja huutolaispojan nousun nohevaksi muurarimestariksi kokonaisuudeksi, joka vie huomaamatta mukanaan. Historiallinen Helsinki kiehtoo, kuten aina, ja kirjailija kertoo sen eläväksi hienovaraisin keinoin.

En tiedä, vastaako romaani varsinaisesti asettamaansa kysymykseen – ainakaan alleviivaten. Hyvä niin. Miehen pitää, ja paljon pitääkin, mutta valinnanvaraakin on. Voi jättää tekemättä tai tehdä vielä hieman kovemmin. Voi mennä tai olla menemättä. Voi ratkaista pulman ja olla jossittelematta.

Vaikka en minä miehen roolia kadehdi. En nykyhetkessä enkä menneisyydessä.


Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää
Ulkoasu: Elina Warsta
Atena 2016
254 s.

Arvostelukappale.

______

Helmet-lukuhaasteen kohta 45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja.

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Sadie Jonesin esikoisromaani ja toinen suomennettu teos Kotiinpaluu on nautinnollista ja tuskallista luettavaa samaan aikaan. Nautinnollista se on siksi, että tarina, henkilöt ja Marianna Kurton suomennos ovat kirjallisuutta erinomaisessa muodossa. Tuskallisen olon tuo tarinan väistämätön traagisuus, ihmisten yksinäisyys ja kyvyttömyys pitää toisistaan huolta ja puhua toisilleen.

19-vuotias Lewis vapautuu vuonna 1957 vankilasta kahden vuoden tuomion jälkeen ja palaa kotiinsa Lontoon lähistön pikkukylään. Hänen isänsä on jäyhä pörssimeklari ja äitipuolensa Alice pakoilee omia virheitään. Yhteisö ei ole antanut anteeksi Lewisin rikosta eikä muutenkaan hänen erikoisuuttaan. Porvarilliset piirit pyörivät kehäänsä, tekopyhyys kiillottaa itseään ja ihmiset tukahtuvat tunteisiinsa.

Kahden luetun kirjan perusteella totean, että Sadie Jones on ihana. Hänen kirjoissaan on mahtava imu, joka vie pyytämättä mukanaan, niitä ei melkein edes huomaa lukevansa, niin elävästi tarinat hyökyvät niskaan. Hän kirjoittaa vereviä henkilöhahmoja, jotka näkee ja kuulee mielessään.

Kotiinpaluu viehätti minua monella tapaa. Lewisin väistämätön alamäki, itsekontrollin vaikeudet ja lapsuuden hoitamattomat haavat vievät tarinaa impulsiivisesti eteenpäin, ja samalla Jones rakentaa kokonaisuutta harkiten, sävyistä huolehtien. Naapurintyttö Kit on erittäin onnistunut hahmo, monisyinen, tarinan edetessä kasvava, itsepäinen ja uskottava.

Todettakoon, että tulen taatusti lukemaan Jonesin muunkin tuotannon. Hänellä on hallussaan sellainen tarinankuljetus, että tämä lukija on onnesta ymmyrkäisenä. Tällaista haluan lukea lisää, mielellään pian ja paljon, kiitos!


Sadie Jones: Kotiinpaluu
Suomentaja: Marianna Kurtto
Ulkoasu: Haywood Magee
Otava 2016
355 s.
The Outcast (2008)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Pieni kirjasto, Sivutiellä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena, Täysien sivujen nautinto


Helmet-haasteen kohta 3. Kirjassa rakastutaan.

______

PS. Tämä iloinen lukija esiintyy myös Keskustakirjaston nettilehden haastattelussa yhdessä kahden bloggarikollegan kanssa. Käy vilkaisemassa!