Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Kansi: Jussi Karjalainen
Teos 2009
312 s.

Kirjakauppaostos.


Tulkaa katsomaan friikkisirkusta! 

Parrakasta naista, tiikerinkesyttäjää, apinoita, hevosia!
Akrobatiaa, päästä varpaisiin tatuoitua tyttöä, kääpiöitä, elävää tykinkuulaa!

Tulkaa katsomaan tanssivia siamilaisia kaksosia, tulkaa katsomaan Isaacia ja Maxia!


Isaac ja Max syntyvät Saksassa valokuvaajan ja myyjättären esikoisina samaan aikaan 1900-luvun kanssa. Syntyessään veljekset ovat repiä äitinsä kirjaimellisesti halki, sillä he ovat kyljestä kiinni toisissaan. Lasten ulkomuoto on vanhemmille järkytys, ja heidät lähetetään pian maalle tädin ja isoisän hoteisiin, pois porvarillisen nousukkuuden ja puhtaan sukulinjan jaloista.

Maxista ja Isaacista tulee hieman vartuttuaan sirkuslaisia. He kiertävät Eurooppaa eri tirehtöörien alaisuudessa, tutustuvat kaikkiin niihin, joita muut eivät halua tuntea kuin mainosjulisteista ja sermien takaa. Heidän tiensä kulkee asuntovaunuista bordelleihin, lutikkaisista hotellihuoneista huviloihin. Veljekset päätyvät myös kieltolain aikaiseen Helsinkiin, jossa he kohtaavat salaperäisen, jatkuvasti tarinoivan Iriksen, venäläisemigrantin ja seurapiirivaimon.

Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max on upea kirja. Olen viikon sisään lukenut niin hyvää kotimaista kirjallisuutta, että se saa minut hämmennyksiin. Viikonloppuna loppuun saamani Kätilö vaikutti syvästi ja syvältä, ja Sinun jälkeesi, Max ihastuttaa yhtä lailla.

Parkkisen tarinaan tempautuu ensimmäiseltä sivulta alkaen. Kertojana toimiva Isaac alkaa kuroa auki tarinaa, joka on epätyypillisyydessään monin tavoin samaistuttava. Veljekset elävät koko ajan yhdessä, ja koska he ovat kokeneet yhdessä niin paljon, aina ei tarvita sanoja. Verenkiertokin on osin yhteinen. Ja maksa, jota Max juo pilalle niin nopeasti kuin ehtii.

Kirjan vire on vahvasti melankolinen, vaikka se leikittelee monilla herkullisilla stereotypioilla ja roiseilla yksityiskohdilla. Kokonaisuus on kuitenkin hallittu, ja se on kaunis. Kauneus muodostuu niin rososta, epäonnesta, lihavasta banjoa soittavasta pariisilaishuorasta kuin koskaan erottamattomasta veljeydestä, omasta ja jaetusta tilasta sekä rakkauden ja kiintymyksen kaipuusta ja sen ajoittaisesta pilkahtelusta.

Sinun jälkeesi, Max on kypsää ja täyteläistä kirjallisuutta. Se herättää ajatuksia, ihmetyttää ja kummastuttaa, kauhistuttaakin. Se kertoo 1900-luvun alun Euroopasta ja Suomesta, syrjäkujista, esiripun takaisesta maailmasta ja siitä, miltä monet haluavat tekopyhästi sulkea silmänsä vain ahnehtiakseen nurkan takana toinen toistaan skandaalinkäryisempiä lööppejä.

___

Sinun jälkeesi, Max oli sijalla 60 Helsingin Sanomien 2000-luvun parhaat kotimaiset romaanit -äänestyksessä.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Katja Kettu: Kätilö

Katja Kettu: Kätilö
Kansi: Marjaana Virta
WSOY 2011
348 s.

Kirjakauppaostos.


Olen oppimaton kätilö. Minulla on tässä maailmassa ollut yksi oikea tunne, ja se on rakkaus, en minä enempää kestä. En tiedä, mitä surulle tehdään. (s. 254)


Villisilmä, ikäneito pohjoisen kätilö, armoitettu lapsenpäästäjä ja punikintytär, joutuu osaksi jatkosotaa ja sen käänteitä. Hän rakastuu SS-upseeri Johann Angelhurstiin, ja hän rakastuu täysin. Villisilmä seuraa rakkautensa kohdetta Titovkan vankileirille ja päätyy työskentelemään sen sairaanhoitajana.

Sattumat ja tarkoitukselliset teot johtavat siihen, että Villisilmä ja Johann päätyvät syrjäiseen vuonoon, Kuolleen Miehen majaksi kutsuttuun pieneen mökkiin. Jäämeren tuulet tuudittavat heitä hetken, mutta paluu todellisuuteen ja takaisin vankileirille on väistämätön.

Sota loppuu kesän myötä ja uusi alkaa, ja kun entisistä liittolaisista tuleekin vihollisia, myös Villisilmän ja Johann Angelhurstin tiet eroavat. Saksalaisilla on kiire peittää jälkensä ja vetäytyä pohjoisesta.

Kätilöstä kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Se on vaikeaa ennen kaikkea siksi, että olen tolkuttoman vaikuttunut lukemastani. Kirjan ilmestyessä kaksi vuotta sitten siitä tohistiin ja kohistiin paljon, ja tuolloin minäkin ostin sen itselleni. Lukeminen kuitenkin lykkääntyi aina vain – joskus kynnys tarttua omassa hyllyssä odottavaan kirjaan on vain liian suuri. Nyt oli kuitenkin sen aika.

Kätilö on täydellinen kirja, ei enempää eikä vähempää.

Sen kieli on upeaa, ilmaisuvoimaista, aitoa ja rohkeaa. Se ei ole ollenkaan niin "vaikeaa" kuin jotenkin etukäteen luulin, ei. Kieli tarttuu, pitää otteessaan, ihmetyttä ja paikoin vienosti punastuttaa. Rankimmat kohdat tuntuivat syvällä vatsanpohjassa, ja niitä lukiessa oli välillä nostettava katse pois kirjasta. Kirja ei kuitenkaan ole kieleltään mässäilevä, vaikka se raaka onkin. Se ei vain silottele. Mitään.

Tarina vie ja lukija vikisee. Näkökulmia tarinassa on kolme: on Villisilmän kautta tarkasteltu tarina, Johann Angelhurstin näkemys sekä arvoituksellisia Kuolleen Miehen merkintöjä. Näkökulmat kulkevat taitavasti ristiin, tekevät aikahyppäyksiä, avaavat ja sulkevat ovia, vihjaavat ja paljastavat.

Vaikka SS-upseeri Angelhurst on äärimmäisen kiehtova ja ristiriitainen persoona, sydämeni vei Villisilmä. Paljon kokenut, moneen liemeen joutunut pohjoisen tyär, itseoppinut kätilö, tunteissaan voimakas, kiintymyksessään ehdoton.

Kätilö kertoo rakkaudesta, järjettömästä intohimosta, valinnoista ja virheistä, väkivallasta ja alistamisesta. Samalla se kertoo myös kekseliäisyydestä, kriisitilanteissa esiin nousevasta käytännöllisyydestä ja luottamuksesta. Sodan mielettömyys, ihmisen julmuus, traumat ja suoranainen pahuus nousevat vaikuttavalla tavalla esiin tarinan edetessä.

Sanoinko jo, että Kätilö on täydellinen kirja? Samalla kun harmittelen, etten ole lukenut sitä aiemmin, olen onnellinen, että luin sen juuri nyt. Tarina vaikutti, meni luihin ja ytimiin, nosti sykettä, suretti ja ihastutti.

Tällaisen kirjallisuuden äärelle on nautinto nöyrtyä.

___

Kätilö oli sijalla 8 Helsingin Sanomien 2000-luvun parhaiden kotimaisten romaanien listalla. Minusta se olisi voinut olla ykkönen.

Hiljainen hetki

Perspektiiviä, sitä elämä aina aika ajoin kaipaa. Usein sen kohtaa yllättäen, aivan valmistautumatta.

Sain eilen suru-uutisen, jonka olen tiennyt tulevaksi. Pysäyttävä se oli silti. Kaikki turha katosi päästä, ja mielessä pyöri vain nuori perhe, jossa ei enää ole äitiä.

Kyse ei ole lähipiiristäni, mutta hiljaiseksi vetää. Samalla, kun pohtii, kuuluuko kukkalähetys etikettiin ja mitä kirjoittaa korttiin, ymmärtää – jälleen kerran – miten yhdentekeviä monet asiat ovat.

Kuten pikkumaisuuksista valittavat ihmiset. Itselle liian hidas reagointi työasioihin. Se, osaako kasiluokkalainen poika nyt ne modukset teho-opetuksen jälkeen vai ei. Olenko jaksanut siivota, onko toinen vienyt roskat. Olenko sanonut joka paikassa oikeat asiat, kirjoittanut ja ruksinut lomakkeesta mitä pitää, käyttänyt tismalleen oikeita adjektiiveja. Minä minä minä, minun tekemiseni ja tekemättä jättämiseni – typeryyttä.

Surua ei voi mitata.

Tämä suru ei ole minun, mutta aistin siitä pienen siivun, häivähdyksen, joka tuntuu painona rinnassa. Se on surua toisten puolesta, voimattomuutta sen edessä, mihin ei voi vaikuttaa. Haluan olla tukena niille, jotka vielä ovat, mutten ole varma, miten tekisin sen oikein. Välimatkaa on paljon, sekä henkistä että fyysistä. Mutta minä välitän.

Sen kai kirjoitan siihen korttiin.

Massiivinen Kongon historia

David Van Reybrouck: Kongo – historia
Suomentaja: Antero Helasvuo
Siltala 2013
656 s.
Congo. Een geschiedenis (2010)

Arvostelukappale.


Mitä sinä tiedät Kongosta?

Että se on Afrikassa?

Että se on Belgian entinen siirtomaa?

Että sen nimi oli joskus vielä Zaïre?

Että sitä ei oikein osaa erottaa naapurimaastaan Kongon tasavallasta?

Että sen diktaattorina oli Mobutu Sese Seko?

Että siellä on sodittu. Ja sodittu vähän lisää?


Tämän verran minä tiesin, kun tartuin Siltalan keväällä julkaisemaan massiiviseen Kongo – historia -teokseen. Kirjan on kirjoittanut flaamilainen toimittaja ja tutkija David Van Reybrouck ja se on kaikin tavoin tiiliskivi. Nyt, koko kesän jatkuneen luku-urakan päätteeksi uskallan todeta tietäväni hieman enemmän.

Kongon demokraattinen tasavalta on Keski-Afrikan jättiläinen, yli 73 miljoonan asukkaan maa, jonka historia on täynnä kupruja, nykyisyys vaikea ja tulevaisuus epävarma. Maasta tuli Belgian kuninkaan Leopold II:n oma 1880-luvulla tutkimusmatkailija Henry Stanley kartoitusretkien jälkeen. Maa oli siis kuninkaan henkilökohtaista omaisuutta, Kongon vapaavaltio, ei Belgian siirtomaa. Kongon rikkautena olivat norsunluu ja kumi, ja näistä varannoista Leopold II otti kaiken irti. Vapaavaltioaikaa leimasivat järkyttävät väkivaltaisuudet, kongolaisten orjuuttaminen ja riisto.

Totuuden selvittyä maasta tehtiin Belgian siirtomaa ja tilannetta pyrittiin parantamaan. Kongoon valui huomattava määrä belgialaisia siirtolaisia rakentamaan uutta hallintoa. Saman aallon mukana tulivat lähetyssaarnaajat ja onnenonkijat. Vain murto-osa paikallisista pääsi nauttimaan etuuksista, ja kuilu kongolaisten ja maahanmuuttajien välillä leveni entisestään. Maa oli niin suuri ja kulttuureiltaan niin monikasvoinen, ettei mitään yhtäläistä "kehitystä" tai "uudistusta" ollut mahdollista tehdä. Infrastruktuuria rakennettiin, mutta vain kaupallisten tarkoitusten vahvistamiseksi. Alkuperäisväestön riisto ei pohjimmiltaan muuttunut mihinkään, vaikkei käsiä enää hakattu irti rangaistuksena liian hitaasta kumipuun keräämisestä.

Siirtomaavalta purkautui lopulta kesällä 1960, jolloin Kongo rysähti kerralla ja valmistautumatta itsenäisyyteen.  Keskeinen hahmo itsenäistymisessä oli Patrice Lumumba, maan ensimmäinen laillisilla vaaleilla valittu pääministeri, jonka valtakausi ei kestänyt kauaa: syyskuussa samana vuonna presidentti Joseph Kasa-Vubu ja armeijan pääesikuntapäällikkö Joseph-Désiré Mobutu syrjäyttivät hänet. Lumumba murhattiin tammikuussa 1961 usean kuukauden kotiarestin jälkeen. Vuonna 1965 Mobutu, myös Mobutu Sese Sekona tunnettu mies, kaappasi vallan kokonaan itselleen. Hän toimi presidenttinä ja maan yksinvaltiaana lopulta 32 vuotta.

1990-luvulla etniset ja poliittiset levottomuudet räjähtivät käsiin ja naapurimaan Ruandan sisällissota ja kansanmurha levisi lieveilmiöineen myös Kongon puolelle. Sotatoimet olivat monimutkaisia, raakoja ja ketään kumartamattomia ja tilanteet muuttuivat nopeasti. Ruandalaiset pakolaiset, sekä siviilit että sotilaat, kansoittivat etenkin Kongon itäisiä osia. Useita muita Afrikan maita liittyi mukaan sotatoimiin ja liittolais- ja viholliskuviot monimutkaistuivat entisestään. Vaikka tulitaukoja ja rauhansolmimisyrityksiä tehtiin, kapinallisjoukot aiheuttivat vakavia levottomuuksia Itä-Kongossa vuoden 2008 loppuun saakka, jolloin tutsikapinallisten ryhmittymän johtaja Laurent Nkundan saatiin pidätettyä.

2000-luvun Kongolle tunnusomaista on ollut kiinalaisten yritysten saapuminen maahan. Kaivostoiminta ja teollisuus on pitkälti Kiinan hyppysissä, ja vastineeksi siitä Kongoon on rakennettu paljon infrastruktuuria. Kongolaisia on muuttanut Kiinaan ja maidenvälinen kaupankäynti on vilkasta etenkin pienyrittäjien voimin. Tavallisen kongolaisen elämä ei kuitenkaan ole ruusunpunalla väritettyä, sillä maa on jatkuvasti YK:n Inhimillisen kehityksen indeksillä laskettuna maailman maiden häntäpäässä.

David Van Reybrouckin kirja on kattava, huolellinen ja laaja teos. Teksti kulkee taitavasti ja imee lukijan mukaansa vieraisiin kulttuureihin, arkeen ja sotaan. Kirjoittajan taustatyö on ollut valtaisa, ja hän on viettänyt Kongossa pitkiä aikoja haastatellen satoja kongolaisia. Se näkyy: kirja on moniääninen ja sen näkökulma on laaja.

Toisaalta Kongo – historia on raskas ja aikaavievä teos. Siinä on varsin vähän kuvamateriaalia (plussaa kuitenkin muutamista kartoista!) ja sen luvut ovat valtavan pitkiä, monikymmensivuisia, eikä niissä ole alalukuja tai väliotsikoita. Tämä teki lukemisesta hidasta ja todella keskittymistä vaativaa, ja pidemmän päälle se alkoi väsyttää. Rakenteellisesti pidän tätä ratkaisua kirjan tehoa ja ansioita heikentävänä, vaikka sisällön painoarvoon se ei tietenkään vaikuta.

Osin tuntui, että kirjailija on haukannut aivan valtavan kokoisen palan. Toki rajaamista on tehty, mutta kenties sitä olisi pitänyt harkita vielä tarkemmin. Van Reybrouck on käyttänyt paljon mikrotason materiaalia, haastatteluja ja aitoja kokemuksia, mutta silti monin paikoin tekstiä kuljettavat pitkiä matkoja abstraktit tekijät ja suuret linjat, joissa inhimillinen näkökulma loistaa poissaolollaan. Pidän siitä, että Van Reybrouck ei ole pyrkinyt häivyttämään itseään kirjasta, vaan tuo rehellisesti esiin sen, kuinka suurella hartaudella on työhön paneutunut ja kuinka valtavia kokemuksia käynyt läpi aineistoa kootessaan. Kirjailijan kohtaaminen järkyttäviä veritöitä tehneen kapinallisjohtajan Laurent Nkundan kanssa on heittäytyvää journalismia parhaimmillaan: itsellänikin olivat karvat pystyssä, kun vain luin Van Reybrouckin matkasta kapinallisjoukkojen hallitsemalle alueelle.

Luin kirjaa viikkokausia, aina vähän kerrallaan. Aina en jaksanut siihen tarttua, vaikka aikaa olisi ollut, sillä se vaati rakenteensa vuoksi keskittymistä ja paneutumista. Pidän kirjaa hyvin ansiokkaana kuvauksena Kongon demokraattisen tasavallan historiasta ja nykyisyydestä, ja vaikka tulevaisuuden näkymät eivät maalla ole fantastisen hyvät, aina on toivoa. Toivo on rumban rytmejä Kinshasan yökerhoissa, yritteliäiden prepaidkauppiaiden kojuissa, Kiinaan tehtävissä ostosmatkoissa, luonnonvaroissa ja rauhassa.

Suosittelen kärsivälliselle tiedonjanoiselle. Takaan näkökulman laajentumisen.

___

Osallistun kirjalla haasteisiin Afrikan tähti ja Kansankynttiläin kokoontumisajot.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus 2013
281 s.

Kirjastosta.


Vilja ja Aleksi. Aleksi ja Vilja. Nuori rakkaus herää eräänä kesänä, kun kumpikin on kaukana poissa kotoa. Aluksi kosketus ja yhteys on arka, vähitellen hiukan rohkeampi. Vilja ja Aleksi haluavat rakastaa ja elää, toteuttaa Jumalan valtakuntaa maan päällä, mutta tehdä sen osin omilla ehdoillaan. Voimakas on kuitenkin lestadiolaisyhteisön valta.

Muutamassa vuodessa perhe on kasvanut jo usealla pellavapäällä. Kun Vilja tekee jälleen positiivisen raskaustestin – vain yhden lohtua etsineen yhteisen yön jälkeen – alkaa voimavarojen raja näkyä lähempänä kuin koskaan. Koetukselle joutuvat kaikki perheen jäsenet, ympäröivä yhteisö, Aleksin ja Viljan avioliitto sekä syvimmin kaikista Vilja. Viljan mieli ja ruumis. Viljan usko. Viljan toivo. Viljan rakkaus.

Taivaslaulu on loppukesän ja alkusyksyn kohistuimpia kirjoja kirjablogeissa. Kovat paineethan siitä tulee, lukijallekin.

Taivaslaulu on kaunis kirja. Ja surullinen. Se alkaa kuin kalevalainen runo, ja se hieman pelotti. Kirjan alku on niin runollinen, että kaltaiseni suoraviivaisen proosan ystävä kavahti. Onneksi kieli hieman tasoittuu, kun tarina alkaa kulkea. Silti se etäännytti.

Koin Viljan tarinan aitona, koskettavana ja raivostuttavana. Toisaalta, kuten usein muulloinkin ja aivan muunkinlaisissa yhteyksissä, jäin miettimään ihmisen vapaan tahdon problematiikkaa. Lestadiolaista elämää elävän naisen valinnat ovat niin kaukana omasta arkitodellisuudestani, että minun on niitä vaikea ymmärtää. Taivaslaulu tuo tuota vierasta kulttuuria fiktion keinoin lähemmäs, vaikkakaan ei tee siitä minun näkökulmastani sen ymmärrettävämpää. Mietin, miten paljon ihminen lopulta voi itse päättää. Mistään. Oli uskoa, yhteisöä, ylhäältä asetettuja moraalisääntöjä – tai ei.

Vaikka Rauhalan kieli hätyyttelee, kiusoittelee, sivelee ja hellii, siinä on jotain liikaa. Minusta se ei ole aivan aitoa ja sujuvaa, vaan jää paikoin ulkokultaiseksi. Luovaa se on, rikasta ja kaunista, sitä en tosiaankaan kiellä, mutta pysyin kaikesta huolimatta varpaillani alusta loppuun. Paikoin tylsistyin päällepuskevaan luontokuvastoon ja tunteeseen, kuin lukisin pitkää virttä, jonka sanomaa en ymmärrä.

Tarina pitää otteessaan. Viljan ja Aleksin perhe-elämä tuntuu lapsettoman ihmisen silmin tarkasteluna uskottavalta ja kompleksiselta. Uskonnollisesta elämästä en mitään tiedä, koska en ole koskaan sellaista itse elänyt, mutta kaikessa ristiriitaisuudessaan siihenkin on helppoa samaistua. Rauhala ottaa kantaa, vaikka proosaa kirjoittaa, ja hän tekee sen taitavasti. Ääni annetaan monelle, vaikka se liberaalin alleviivauksen saakin. Tärkein sanoma lienee se, että suuntia ja näkemyksiä on monia, vaikka puhdasoppisuutta korostettaisiin. Yksimielisyys lienee käytännössä mahdotonta.

Vaikken ole kirjasta aivan hurmioitunut, pidän sitä tärkeänä ja vaikuttavana teoksena, monelta osin kohinansa ansainneena. Kiinnostuneena jään myös seuraamaan Pauliina Rauhalan uraa. Mitä kaikkea muuta hän vielä ehtiikään kirjoissaan käsitellä, jos kirjailijana jatkaa? Tällä naisella on sana hallussaan, ja se sana on painavaa.

Toivon jonkun saavan siitä lohtua. Jaksamista seuraavaan päivään. Ja sitäkin seuraavaan.

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera
WSOY 2013
285 s.

Kirjakauppaostos.


Ranskalainen oopperaohjaaja Juliette Roche muuttaa 1990-luvun puolivälissä Venäjälle työskentelemään suuren intohimonsa ja ammatillisen taitonsa kohteen, oopperan, parissa. Hän päätyy syrjäiseen Trupovoon, jossa kohtaa Jevgeni Oneginin roolissa esiintyvän Dmitrin. Tunnemyrsky on valtaisa, jotain kohtalokasta pääsee valloilleen.

Juliette ja Dmitri siirtyvät Moskovaan suurempien lavojen ja kirkkaampien parrasvalojen ääreen. Juliette ei kuitenkaan tunne Moskovaa tai Venäjää kodikseen, ei edes yhtään tuttavalliseksi. Hän ei osaa kieltä, kaupungin kadut ovat sokkeloiset, ooppera täynnä pimeitä nurkkia ja sokeita kulmia, ja lavalla hurmoksen aiheuttava Dmitri on kotioloissa etäinen, vallanhaluinen ja jopa despoottinen.

Vähitellen Julietten elämä alkaa tuntua yhä enemmän reaalitodellisuuden rajat ylittävältä oopperan libretolta ja sen puitteet pelottavasti natisevilta lavasteilta. Menneisyyden paino harteilla on kova, ja nykyisyys tuntuu paikoin vielä julmemmalta. Vereltä, kivulta, uhrauksilta ja sirpaleilta ei voida välttyä.

Hain Marissa Mehrin Veristen varjojen oopperan lähes painotuoreena kirjakaupan hyllystä, niin innolla olin blogimaailmasta tutun kirjoittajan esikoisteosta odottanut. Vaikka halusin tarttua kirjaan heti, pelkäsin hieman. Mitä jos en yhtään pitäisi kirjasta? Mitä jos en tajuaisi oopperajutuista mitään?

Kaikki pelot murenivat. Veristen varjojen ooppera on intohimoinen ja särmikäs, vavahduttava ja mahanpohjassa asti tuntuva tarina naisesta, joka ei pääse irti entisestä elämästään eikä saa tartuttua kiinni siitä, mitä elää parhaillaan. Päähenkilö Julietten sijattomuuden ja vierauden tuntu tulee kirjassa esiin taidolla ja intensiteetillä. Häneen samaistuu, vaikkei samanlaisia kokemuksia olisikaan, ja vaikkei hänen tekojaan ja ajatuksiaan ymmärtäisikään.

Dmitri on samaan aikaan etäinen ja hallitseva. Hänestä ei saa otetta, ja lopulta lukija jää miettimään, onko koko mies vain Julietten kuvitelmaa. Eräänlaiselta käsikirjoituksen hahmolta hän tuntuu alusta loppuun. Hurmurilta, jolla on pedon hampaat. Ihmiseltä, jollaiseen ei koskaan haluaisi tutustua, ja jollaisia kyllä uskoo olevan olemassa, vaikkei heitä itse tunne. Mieheltä, jossa on liikaa kaikkea, eikä lopulta yhtään mitään.

Julietten rakoileva mieli on kirjan keskeinen teema. Mikä on kuvitelmaa, mikä on totta, missä kulkevat todellisuuden ja oopperan rajat, mihin moraali taipuu, mihin jää taipumatta? Pidin erityisen paljon kirjan tunnelmasta, joka alkaa muodostua jo vaikuttavasta prologista ja vahvistuu koko ajan tarinan edetessä. Lisäksi Mehrin kieli on huumaavaa, kekseliästä ja tarinaa huolella tukevaa.

Veristen varjojen ooppera on hengästyttävä ja intohimoisuudessaan hieman ahdistavakin lukuelämys. Se imee mukaansa, pitää otteessaan ja lopulta antaa hieman armoa. En ole oopperaihminen (ellei siihen joukkoon pääse yhdellä Savonlinnan Oopperajuhlien Madama Butterfly -piippuhyllykokemuksella (joka oli upea, sitä en kiistä)), mutta se ei tehnyt minusta missään määrin ulkopuolista tarinalle. Päin vastoin: sen mukaan oli helppoa heittäytyä ilman ennakkoluuloja, -tietoja ja -käsityksiä.

Esiripun auetessa, ensimmäisen tahdin noustessa ilmoille taustoja ei kysytä keneltäkään.

___

Arja pitää Veristen varjojen oopperaa kypsänä, valmiina ja vaikuttavana, Liisalle kirja jäi mysteerimäisyydestään huolimatta (tai juuri siksi) etäiseksi, Minna Vuo-Cho ei ollut kirjan luettuaan varma, pitikö siitä vai ei, joskin nautti sen dramaattisuudesta, Annami ihailee etenkin kirjan kieltä, Erja sekä ihaili että kavahti, Sara toteaa: "Molto maestoso!".

Kirjailijan blogiin pääsee tästä.

Elämä on didaktinen kolmio

Didaktinen kolmio luonnollisessa koossaan.

Sini, kosini, tangentti. Dekalitra, hehtolitra, kilolitra. Eksponentti, kantaluku, laskujärjestys.
Konsukiepre, vara är var varit. Vad är din grej?

Tätä se on nykyään, meikäplikan elämä. Yhtä didaktista kolmiota, kotiläksyä ja päänraavintaa.

En olisi millään enkä ikimaailmassa uskonut syksyn 2003 ja alta lipan vedettyjen matematiikan ylioppilaskirjoitusten jälkeen käyttäväni koskaan enää matematiikkaa yhtään mihinkään. Uskoin niin vielä syksyllä 2008 kansantaloustieteen peruskurssilla. Ja sitä seuraavana syksynä, kun yritin käydä sitä yksien hylsyjen jälkeen uudelleen (Eikä mennyt läpi, silloinkaan. Toisaalta oli kivempaa juoda kahvia Minervassa, vai mitä J?).

Vielä silloinkin uskoin niin, kun meitä innokkaita hissan auskuja yritettiin kaikin voimin musertaa ja kampata. Kyllä on oltava taloustieteestä vähintään appro, että on mistään kotoisin yhteiskuntaopin opettajana. Niin vissiin.

No, siitä en mitään tiedä, koska en ole vielä koskaan työskennellyt yhteiskuntaopin opettajana.

Sen sijaan työskentelen nyt joka ikinen päivä matematiikanopettajana. Ja ruotsinopettajana. Ja äikänopettajana (Mutta huom, vain kielioppiasiat! Ei sentään kirjallisuutta, hyvänen aika!). Ja terveystiedon opettajana. Ja yksityisopettajana. Ja lippis-, kännykkä- ja kiroilunatsina. Stressipallon heittelijänä.

Huoh. Olen aivan julmetun väsynyt, vaikka teen oikeastaan osa-aikaista työtä (20 viikkotuntia opetusta). Osa-aikaisuus tarkoittaa omalta osaltani työpäiviä klo 8.30–16.30. Joka päivä. Ei, en valita sitä, mutta palkkaahan saan tietenkin vain 83%. No, itse olen soppani keittänyt, joten ei siitä sen enempää.

Sen sijaan omat kotiläksyt alkavat kohtsillään väsyttää. Joka ilta roudaan mukanani matematiikankirjoja. Ja ruotsinkirjoja. Ja tehtäväkirjoja. Ja laskinta. Yritän kaivella harmaista aivosoluistani esiin jonkinlaisia muistikuvia ruotsin kielioppisäännöistä tai osamäärän korottamisesta potenssiin. Juu, ei löydy. Kirjoista ne on luettava ja samat tehtävät tehtävä, joita annan oppilaillekin.

Joku lupasi, että kyllä se kahden vuoden jälkeen helpottaa. No viimeistään kolmen.

Ei auta muuten paskan vertaa juuri nyt.

Ei pidä ymmärtää väärin. Pidän kyllä työstäni. Se on tosin eri työ, kuin mihin luulin tulleeni palkatuksi, mutta hieno työ se on. Paljon on opittu, paljon opitaan vielä. Oppilaat ovat tulleet tutuiksi, osan kanssa sujuu jo mainiosti, osan kanssa ei ollenkaan. Joillekin joutuu nostamaan kynän takaisin käteen jokaisen tehtävän jälkeen. Joka kerta.

Byrokraattiseen puoleen en ole vielä kovin syvälle mennyt, vaikka tiedän, että pitäisi. Pedagogiset asiakirjat odottavat päivittämistään ja tekemistään, mutta jotenkin siinä kolmioiden piirtelyn ja modusten paukuttelun ohessa ei tule löytäneeksi aikaa ihan kaikkeen. Vaikka toki sekin on osa ydintehtävääni, naputella tekstiä ja naksutella ruksit oikeisiin ruutuihin. Ehkä huomenna. Tai joskus ensi viikolla.

Toisaalta uskallan jo aistia, että minusta on tulossa joillekin tosi tärkeä. Ja vaikkei sitä kukaan koskaan myöntäisikään, olen kumminkin se, jolle uskaltaa sanoa. Ehkä kiukutellakin, jos kiukuttaa. Kertoa muitakin kuin koulujuttuja. Kysyä pohdituttavia juttuja, niitäkin, joihin en tiedä vastausta. Sanoa, etten osaa, en ymmärrä, selitä uudestaan. Ja minähän selitän. Vielä kerran.

Että ollaan tässä edelleen ihan hengissä, viiden viikon jälkeen. Eikä siihen syyslomaankaan ole enää kauhean kauan aikaa.

Tuomas Kyrö: Liitto

Tuomas Kyrö: Liitto
Kansi: Marjaana Virta
WSOY 2005
359 s.

Kirjakauppaostos.


Lyydia on väkivaltaisen ja despoottisen isän ojennuksessa kasvanut nuori nainen, joka kohtaa kerran kesällä 1938 Urhon. Urho osaa uida ja pidättää hengitystä, puhua Amerikkaan lähtemisestä ja koskettaa. Lyydia ja Urho päätyvät yhteen, mutta sota tulee ja pakottaa Urhon rintamalle ja Lyydian huolehtimaan yksin kodista ja sairaasta anopista.

Urhon sisko Anna on esiintynyt Berliinin olympialaisissa ja rakastunut Adolf Hitleriin. Anna palaa kotiin huolehtimaan osaltaan kälystään ja äidistään sekä kunnan kansakoulusta. Sota lyö syvälle myös kotirintamalla, ja sodan jälkipuinti vie vielä kauemmas tavallisesta arjesta, vaikka juuri sitä kaikkien pitäisi parhaansa mukaan rakentaa. Kun kylään saapuu puolalainen sotavanki, alkavat monet totuudet ja asenteet paljastua, ehkä muuttuakin.

Tuomas Kyrön Liitto on yksi parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja. Se pääsi yllättämään takavasemmalta, ja kun painoin kirjan kannet lopuksi kiinni, minun piti huokaista syvään. Olin saanut lukea hienon kirjan.

Liitossa on kaikki kohdallaan, ja todella tarkoitan sitä. Sen henkilöt ovat samaistuttavia, aitoja, heidät voi helposti nähdä edessään puhumassa ja olemassa hiljaa. Lyydian suru saa sanattomaksi, Urhon hiljaisuus hämmentää, Annan kiihko kasvaa vähitellen, lupaa pyytämättä. Pienesti päästään (vaiko joudutaan?) myös vilkaisemaan Keski-Euroopan sotatapahtumiin, kun sotavanki Bronislav paljastaa menneisyyttään.

Ja kaiken yllä on haikeus, menetys, arki ja jokapäiväinen epävarmuus. Mistään ei voi olla varma, huominen tuo aina jotain pyytämätöntä mukanaan. Se kaikkein lähimpänäkin oleva voi huomenna olla jo kaukana poissa.

Olen jo aiemminkin kunnioittanut Kyröä tarkkasilmäisenä yhteiskunnan virtojen välittäjänä ja taiturimaisena kynänkäyttäjänä. Liitto vahvistaa ja korostaa käsitystäni entisestään. Kirja ei ole hauska, mutta lempeä se kyllä osaa paikoin olla näyttämällä kaikki ne puolet, joita ihmisellä elämässään on. Samalla se on kiivas ja armotonkin.

Olen viime aikoina päätynyt useamminkin 1930-luvun kotimaisiin tunnelmiin, enkä pidä sitä lainkaan pahana. Liitossa toki matka jatkuu 1950-luvulle saakka, mutta etenkin tuo sotia edeltävä aika on jossain määrin erityisen kiinnostava tarkastelun kohde. Mitä kaikkea kummallista ihmiset joutuivatkaan kokemaan, ja miten erikoisiin asioihin he törmäsivät? Miten kuohuva yhteiskunta koti-Suomessa ja maailmalla vaikutti ajatuksiin, tekoihin ja asenteisiin? Miten kaikki se sai kovan kolauksen sodassa ja sodan jälkiä selvitettäessä?

Liitto jää mieleen pitkäksi aikaa. Sen henkilöistä tulee tuttuja, heihin kiintyy kovasti. Kyrö antaa heidän kokea ja nähdä paljon, muttei sorru ylilyönteihin. Lukija kulkee mukana, hiljaa vierellä hengittäen ja parasta mahdollista toivoen. Osan saakin, osaa ei. Ja juuri niin on hyvä.

___

Kaisa piti myös kirjan henkilöistä ja kerrontatavasta, Amma tunnustautuu Kyrön bändäriksi ja kehuu erityisesti kirjailijan taitoa lopettaa kirjansa, Helmi-Maaria Pisara voisi lukea ja kuunnella Kyröä vaikka koko loppuelämänsä.

Liitto on yksi ruksi TBR90+10-listallani. Se oli myös sijalla 98 Helsingin Sanomien 2000-luvun parhaat kotimaiset romaanit -äänestyksessä.

Carlos María Domínguez: Paperitalo (Lukutaitokampanja V)

Carlos María Domínguez: Paperitalo
Suomentaja: Einari Aaltonen
Kansi ja kuvitus: Ina Kallis
Basam Books 2006
134 s.
La casa del papel (2002)

Kirjastosta.


Yliopistotutkija Bluma Lennon ostaa kirjakaupasta Emily Dickinsonin kokoelman ja jää saman tien auton alle. Lennonin sijaiseksi palkattu kertoja saa postissa oudon kirjalähetyksen, sementtiä ropisevan kirjan erikoisella omistuskirjoituksella. Hän lähtee Cambridgesta Etelä-Amerikkaan selvittämään, mistä kirja on peräisin ja millaisia salaisuuksia edesmenneeseen Blumaan liittyy. Matka kulkee Argentiinan kautta Uruguayhin, jossa tarina alkaa vähitellen aueta.

Paperitalo on pieni kirja kirjahulluudesta. Se on absurdein sävyin väritetty kertomus vaaroista ja suoranaisesta tuhosta, johon järjen rajat ylittävä kirjarakkaus voi johtaa. Kerronta on kevyttä mutta tiivistä, näennäisen helppoa ja samalla merkityksillä ladattua.

Luin kirjan tunnissa. Vielä nopeammin olin sen jo melkein unohtanut. En vaikuttunut kerronnasta, en päässyt perille siitä, mitä kirjalla ihan loppujen lopuksi yritettiin sanoa. Lukukokemus oli ohi nopeammin kuin se alkoikaan, ja jäljelle jäi hieman valju olo.

Kerrottiinko minulle juuri, että kirjahulluus on, no, hulluutta? Annettiinko minun juuri ymmärtää, että olisi syytä päästää irti kirjoista ja niiden keräilystä ennen kuin on liian myöhäistä? Vai oliko kaikki yhtä suurta satiiria, joka meni lahjakkaasti yli ymmärryksen?

No, ei sen niin väliä. Paperitalon lukeminen oli monella tapaa myös hyvä asia. Ensinnäkin tulin kirjallisesti vierailleeksi Uruguayssa, joka on uusi tuttavuus sekä kirjallisessa maailmanvalloituksessa että ¡Hola! español -haasteessa. Toisekseen saavutin tavoitteeni kirjabloggaajien Lukutaitokampanjassa lukemalla viidennen kirjan kampanjaviikon aikana. Ja kolmanneksi: tuli empiirisesti todistettua, että kirjan lukeminen ei vie sen kauempaa kuin iltalenkki.

Haastan siis kaikki lukijani lahjoittamaan kuluneen viikon aikana lukemieni kirjojen mukaisen määrän eli 5 euroa* Suomen Pakolaisavun lukutaitotyöhön. Annetaanhan lukemisen mahdollisuus myös niille, joilta se vielä puuttuu. Lahjoitussivulle pääsee tästä.

___

*Summaa saa hyvillä mielin myös nostaa! Itse ajattelin lahjoittaa triplaten.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja (Lukutaitokampanja IV)

Kristina Carlson: William N. päiväkirja
Otava 2011
159 s.

Kirjakauppaostos.


William Nylander (1822–1899) oli suomalainen lääkäri, kasvitieteilijä ja jäkälätutkija, joka teki elämäntyönään kansainvälistä uraa, mutta kuoli yksinäisenä ja sairaana kalseassa Pariisissa. William N. päiväkirja on fiktiivinen päiväkirjaromaani, kirjailijan mielikuvituksen tuotos, joka kuvaa Nylanderin viimeisiä vuosia tukeutuen vain löyhästi faktoihin.

Teos on kokonaan päiväkirjamuodossa alkaen marraskuusta 1897 päättyen maaliskuuhun 1899. Ajanjakso kertoo Williamin elämästä ja työstä Pariisissa, joka näyttäytyy kirjan sivuilla hyvin toisenlaisena kuin perinteisempi romanttinen käsitys tuosta kaupungista antaa ymmärtää. Näkökulma on ymmärrettävästi hyvin subjektiivinen, ja ulkopuolista vilkuilua saadaan vain, kun kertoja paljastaa ja kommentoi saamiensa kirjeiden sisältöä tai harvoja kohtaamisiaan muiden ihmisten kanssa.

1800-luvun lopun luonnontieteilijän työ on osin palkitsevaa, osin äärimmäisen turhauttavaa. Rahoitus on vähissä ja vaikeasti saatavilla, uran huippukohta tullut ja mennyt, kilpailu kovaa, vihamiehiä ja hännystelijöitä kertynyt, pettymyksiä kohdattu. Sosiaalisesti jäykkä jäkälätutkija ei varsinaisesti pidä muista ihmisistä, ja hän linnoittautuukin helposti asuntoonsa pitkiksikin ajoiksi, jolloin ainoa ihmiskontakti on taloudenhoitaja Constance.

Talvi tuo sairauden, ja Williamin kunto heikkenee ja heilahtelee paljon. Joka päivä ei edes jaksa kirjoittaa, on levättävä, vaikka sekään ei aina tuo helpotusta. Iisalmessa asuvaa siskoakaan ei tee mieli liiaksi vaivata ja huolestuttaa, joskin uudet villasukat voisivat tulla tarpeeseen. Samalla kun päiväkirja paljastaa kirjoittajastaan monta inhimillistä puolta, se kertoo kuvaamastaan ajasta pienin terävin silmäyksin. Luonnontieteen edistysaskeleet ja aatevirtaukset näkyvät häivähdyksinä sivulauseissa. William on ärtyisä, kriittinen ja penseä, mutta samalla jollakin tapaa sympaattinen. Ja ainakin hän on rehellinen.

William N. päiväkirja on kertojakeskeinen teos. Se on tiivis ja sinänsä nopealukuinen, mutta syvät virrat siinä kulkevat. En ehkä päässyt aivan ytimeen saakka, sillä en jaksanut tai malttanut jäädä makustelemaan lauseita pidemmäksi aikaa. Kaunista kieltä Carlson käyttää, ja olen hänen taidostaan hyvin vakuuttunut nyt kaksi teosta luettuani. Finlandia-voittaja Maan ääreen oli hieman vaikea, mutta erittäin antoisa lukukokemus. William N. päiväkirja ei ollut samaan tapaan hankala, mutta toisaalta se ei myöskään ehkä antanut minulle aivan yhtä paljon.

Carlsonin teksti virtaa tasaisesti ja lempeästi, se ei hötkyile eikä oio mutkia. Se ei myöskään tee asioista vaikeampia kuin ne ovat, vaan antaa lukijan kulkea mukanaan kaikessa rauhassa. Kirja ylsi Helsingin Sanomien 2000-luvun parhaiden kotimaisten romaanien äänestyksessä sijalle 47.

___

William N. päiväkirjasta löytyy paljon muitakin blogiaatoksia. Esimerkiksi Joanan ja Jaanan tekstit nostavat esiin kiinnostavia pointteja.

Tämä on neljäs kirjabloggaajien Lukutaitokampanjaan lukemani haastekirja. Kampanja jatkuu vielä huomiseen, joten enköhän onnistu viiden kirjan tavoitteessani. Siitä lisää huomenna!

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (Lukutaitokampanja III)

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja
Kansi: Elina Warsta
WSOY 2013
134 s.

Kirjastosta.


Kaikki tunnemme Peter Panin, pojan, joka ei halunnut kasvaa aikuiseksi. Kyseisessä lastenkirjallisuuden klassikossa on kohta, jossa Peter Pan jää veden saartamaksi pienelle kallioluodolle. Vesi nousee nousemistaan. Siinä sitten Peter katselee tyrskyjä ja huokailee, että kuolema on suurin seikkailu. 

Harva kuitenkaan tietää, että teoksen ensimmäisessä painoksessa lukee "työelämä on suurin seikkailu". (s. 128–129)

Orvokki Leukaluu on rautainen ammatinvalintapsykologi, joka näkee tarkkaakin tarkemmalla katseellaan jokaisen pakeilleen tulevan sieluun. Ihmiset lähestyvät häntä pääasiassa kirjeitse tiedustellen ratkaisuja ongelmiinsa. Yleensä sellainen myös löytyy Orvokin laajasta repertoaarista.

Orvokki Leukaluun urakirja on radiopakinoiden kokoelma, jossa Miina Supinen antaa palaa. Alun perin ihastuttavan Miitta Sorvalin esittämä ammatinvalintapsykologi toimii kirjallisessa muodossa erinomaisesti (en tosin ole kuullut alkuperäisiä). Tekstit ovat lyhyitä, yhdestä kolmeen sivua pitkiä, ja niissä pilkahtelee huumori, itseironia, kritiikki ja aikalaiskuvaus, oikein mainiona kombona kaikki.

En nyt mitenkään naurusta kieriskellyt kirjaa lukiessani, mutta vinoa hymyä se kasvoilleni nostatti. Orvokki Leukaluu on suorasanainen ja aina oikeassa, varsin ihastuttava henkilö siis. Tai sitten ei. Nyt vain toivon, että olisin edellisessä työssäni opona ollut yhtä tarkkasilmäinen, kuin tämä selvästi elämää jo paljon nähnyt naishenkilö. Miten helppoa olisikaan Orvokin taidoilla kertoa teineille, mitä näiden kannattaisi elämälleen tehdä! (Onneksi Orvokkikin paljastaa työskentelevänsä tätä nykyä yläkoulun opona. Voi niitä onnekkaita oppilaita!)

Pidin kirjan terävistä huomioista, jotka koskevat nykyaikaista työelämää. Tavallaan sitä toivoisi jokaiselle olevan jonkin paikan ja tehtävän, mutta eihän se enää niin mene, valitettavasti. Samalla kirja kiinnittää huomiota siihen suureen turhuuteen, jota monessa työssä pyöritellään päivästä toiseen. Ehkä se tehostaminen ja uudelleenjärjestely on kuitenkin toisinaan ihan paikallaan.

Tosin se on todettava, että eiköhän vitsi ole kerralla käsitelty. Minään massiivisena moniosaisena teossarjana en Orvokin seikkailuja osaa kuvitella. Ja hyvä niin. Taitoa on osata tiivistää ja kertoa tarpeellinen – ja antaa sitten olla.

___

Kirja on kolmas Lukutaitokampanjaan lukemani kirja. Vielä on neljä päivää jäljellä!

Osallistun sillä myös haasteeseen Lukemattomat kirjailijat.

Ian McEwan: Sementtipuutarha (Lukutaitokampanja II)

Ian McEwan: Sementtipuutarha
Suomentaja: Eva Siikarla
Otava 2010 (1. suomenkielinen painos Kirjayhtymä Oy, 1980)
135 s.
The Cement Garden (1978)

Kirjakauppaostos.


Julie, Jack, Sue ja Tom ovat neljä sisarusta, iältään kuudesta kuuteentoista. He elävät keskenään autioituvassa talossa kuumana kesänä vanhempiensa kuoleman jälkeen. Tarina kerrotaan Jackin, aknen ja murrosiän kourissa elävän nuorukaisen – Leena Lumin sanoin "kuin likaisen kärpäsen" – silmien kautta. Mikään perheessä ei ole hyvin, mikään ei ole niin kuin pitäisi olla. Sisarusten välejä hiertävät erimielisyydet, väkivalta, irstailu ja sikailu. Miten näin vääristyneestä kuviosta voi kukaan selvitä kunnialla ulos?

Ian McEwanin esikoisteos Sementtipuutarha on kuvottava ja ahdistava kirja. Se kertoo täysin vääristyneestä perheestä, vääristä valinnoista, virheistä ja väkivallasta. Kertoja Jack on kaikin puolin avun tarpeessa, eikä hänen sisaruksiaankaan voi ihan terveiksi sanoa.

Tarina on pituudeltaan lyhyt ja tunnelmaltaan tiivis, mutta paljon siihen mahtuu. Kaikki alkaa mennä vinoon heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen, enkä voinut olla pohtimatta, miten asiat saattoivat mennä niin kuin ne menivät. Mikä kaikki aiheuttaa sen, että perhe menee pilalle ja repeää palasiksi kuvottavimmalla mahdollisella tavalla?

Niin paljon kuin Sementtipuutarha käsittelee seksuaalisuutta ja sen heräämistä ja vinoutumista, on se myös kertomus syrjäytymisestä, unohduksesta ja varjoon jäämisestä. Kuten noora, minäkin jäin miettimään, kuinka luotettavana kertojana Jackia voi pitää. Hän on lakoninen ja toteava, jollakin tavalla hyvin vilpitön kaikessa kieroutuneisuudessaankin, mutta mikä on todella totta ja mikä murroksessa olevan mielen kuvitelmaa?

Tunnelma on voimakas alusta loppuun. Lienee kirjan merkittävin tekijä ja vahvistaa osaltaan sen taiturimaisuutta. Samaan painostavuuteen on huomionsa kiinnittänyt myös Elegia. Tämä kirja nostaa palan kurkkuun ja kylmät väreet selkäpiihin. Luin tarinan loppuun tänään töistä palatessani, ja olin varma, että vaivautuneisuuteni ja kauhuni näkyi kanssamatkustajille. Viimeisen lauseen jälkeen nielaisin syvään, enkä silti helpottunut ollenkaan. Tuntui kuin kurkkuuni olisi kaadettu kauhallinen märkää sementtiä.

___

Sementtipuutarha on blogini toinen kirja kirjabloggaajien Lukutaitokampanjaan, joka jatkuu 13.9. saakka.

Lisäksi saan sillä ruksattua jälleen yhden kirjan TBR-listaltani.

Hyvä ja huono kesä + Lukutaitokampanjan I kirja

Puuh, väsymystä on ilmassa ja silmäpussitkin ovat sen näköiset. Eilen tuli juhlittua ystävän tupaantuliaisia asiaankuuluvalla hartaudella, ja tänään maistuu lähinnä uni ja kolajuoma. Vielä ei ole ihan syksy, sillä aamuöinen kävely Kalliosta kotiin (korkokengissä, tietenkin) ei palelluttanut laisinkaan. Tai sitten veri virtasi vielä riittävän kuumana lantiota keikuttaneiden reggaerytmien vuoksi...

Kolme huippua blogikollegaa ovat haastaneet minut listaamaan kuluneen kesän hyviä ja huonoja kokemuksiani. Norkku, Leena Lumi ja Marissa – kiitos haasteesta! Tästä tuntuu kiertävän erilaisia versiota, mennään nyt jonkinlaisella kompromissilla 5+5 asiaa.

Hyvä kesä!

1. Sain oikeasti lomailla ensimmäistä kertaa vuosiin. Juhannukseen saakka sain palkkaakin, ja sen jälkeen siirryin noin viideksi viikoksi työttömien tilastoihin. Aikaa oli vaikka muille jakaa, ja nautin sen käyttämisestä ja käyttämättä jättämisestä aivan hävyttömän paljon.

2. Sain uuden työn jo ennen kuin edellinen virallisesti päättyi. Työnhaku oli koko kevään ja alkukesän ajan vilkasta, menin jo jossain vaiheessa sekaisin siitä, kuinka moneen paikkaan ja erilaiseen työtehtävään edes hain. Työnhaku ei tosiaan ole suosikkipuuhaani, mutta onhan se näin maisterisnaisena silti huomattavasti opiskeluaikoja mukavampaa. Kävin kolmessa työhaastattelussa, joista viimeinen sitten natsasi. Olen tyytyväinen.

3. Prahan matka. Kävin ensimmäisellä lomaviikolla Prahassa, kerta oli ensimmäinen. V oli kevään Tsekissä opiskelemassa, ja teimme treffit pääkaupunkiin viideksi päiväksi. Reissu oli onnistunut, vaikka Vltava tulvi ja kansallinen hätätilakin ehdittiin julistaa. Matkakuumeeseen reissu ei kuitenkaan auttanut pätkän vertaa, ainahan se vain pahenee entisestään...

4. Retket ja hetket. Kohdassa 1 mainitusta syystä minulla oli aikaa tehdä, mitä mieleen juolahtaa. Kovin monelle jutulle ei tarvinnut sanoa ei. Tapasin ystäviä, kävin festareilla ja hikisillä klubeilla, join shampanjaa mattolaiturilla aamuviideltä, luin aamut ja päivät ja illat ja yöt, kävin pohjoisessa mummin luona, kokkailin, pyöräilin, luuhailin ja puuhailin... Oi voi!

5. PMMP:n keikka Tavastialla elokuun 16. päivä. Olin kahden ystäväni kanssa katsomassa syksyllä lopettavan PMMP:n viimeistä Tavastian keikkaa. Oli muuten aivan mieletön kokemus. Bändi veti aivan täysillä, ja yleisö oli hurmoksessa. Kahden tunnin setin jälkeen vaatteet olivat läpimärät hiestä, meikit poskilla, korvissa soi ja ääni oli mennyt, ja niin sen pitikin olla. Keikka päättyi massiiviseen versioon Isin pikku tytöstä, joka on ollut aina yksi ehdottomia PMMP-suosikkejani. Kylmät väreet vieläkin!


Huono kesä...

1. Joutilaisuudestani huolimatta en onnistunut käymään mökillä kuin kerran, juhannuksena. Harmittaa vietävästi, sillä saaren rauhassa on ihmisen hyvä olla. No, ensi kesänä nautin kahden kuukauden täysimittaisesta ja -hintaisesta kesälomasta, joten silloin sitten paremmalla onnella.

2. Vaikka sainkin lopulta uuden työn, työnhakeminen stressasi paljon. Toivoin viimeiseen saakka, että olisin saanut jatkaa samassa työssä, jonka aloitin marraskuussa, mutta kun se ei ollut mahdollista, uuden työn hankkiminen oli vähän niin kuin pakollista. Ja samahan se on taas edessä ensi vuonna, mutta siihen on vielä paljon aikaa. Onneksi.

3. Olisin voinut uida paaaaaaljon enemmän. Jotenkin ei vaan tullut mentyä. Ensi kesänä sitten.

4. En taaskaan toteuttanut jo vuosia haaveilemaani Suomi-kierrosta. Ensi kesänä jne.

5. Riittäköön nämä. Tämä kesä oli ihana!


Haasteen heitän eteenpäin Linnealle, jeepaulle, Sonjalle ja Sannalle.

***

Olen tänään lukenut ensimmäisen kirjan kirjabloggaajien Lukutaitokampanjaan, josta kirjoitin enemmän  täällä. Lahjoitussivulle on kertynyt jo yli 600 euroa, huimaa! Itse aion siis lukea 6.–13.9. välisenä aikana mahdollisimman monta kirjaa, ja haastan lukijani lahjoittamaan keräykseen euron per luettu kirja. Vähimmäislahjoitussumma on viisi euroa, joten viisi kirjaa tässä nyt ainakin pitäisi sitten näillä perusteilla ehtiä lukemaan... Katsotaan kuinka käy! Niin, ja tänäänhän on se kansainvälinen Lukutaitopäivä!

Ensimmäinen kirjani Lukutaitokampanjaan on kolumbialaisen Álvaro Mutisin kahden "pienoisromaanin" yhteisnide Araucaíman kartano / Lecumberrin päiväkirja.

Álvaro Mutis: Araucaíman kartano / Lecumberrin päiväkirja
Suomentaja: Satu Ekman
Kookos-kustannus 2000
91 s.
La mansión de Araucaíma 1973 / Diario de Lecumberri (1960)

Kirjastosta.


Araucaíman kartano kertoo erikoisesta talosta erikoisine asukkeineen. Talon Isäntä rakastaa kylpemistä lähes pakkomielteisesti ja muut talon asukkaat – Vartija, Lentäjä, rehevä huora La Machiche, Munkki ja Palvelija – elävät talon käytävillä ja pihoilla outoa elämää. Kun taloon eksyy Tyttö, konseptit menevät kaikilta sekaisin ja seuraukset ovat tuhoisat.

Lecumberrin päiväkirja on raadollinen kuvaus meksikolaisesta vankilasta vangin näkökulmasta. Siinä käydään läpi eri vankien taustoja ja tragedioita, vankilan elämää ja hierarkiaa sekä huumemaailmaan kaoottisuutta. Tunnelma on surumielinen, kuin kohtaloon alistunut.

En voi sanoa nauttineeni lukukokemuksesta. Olin utelias tutustumaan kolumbialaiseen kirjallisuuteen, mutta ainakaan tämä teos ei vielä vakuuttanut, vaikka Mutis on ilmeisesti jonkinlaisen klassikon maineessa. En ensinnäkään ymmärrä, miksi niteen tarinat on määritelyt pienoisromaaneiksi novellien sijaan, ja toisekseen en tajunnut niiden sanomaa.

Etenkin Araucaíman kartano on yksinkertaisesti raivostuttavan outo. Oletan sen olevan vahvasti symbolinen ja vertauskuvallinen, mutta mihin sillä viitataan, sitä en tiedä. Kartanon asukkien erilaiset, vahvan stereotyyppiset ja karrikoidut hahmot kertovat selvästi yhteiskunnasta ja ihmisten rooleista siinä, mutta sen suurempiin analyyseihin ei huvittanut lähteä.

Lecumberrin päiväkirja on onnistuneempi ja helpommin lähestyttävä, vaikka kertookin raskaista aiheista, eikä sinänsä ole mikään miellyttävä tarina. Vankilamiljöö ja huumeiden maailma vaikuttavat aina syvästi.

Harmittaa, että oma Lukutaitokampanjani alkaa pettymyksellä. Mutta sitähän lukeminen on: joskus törmää seinään ja pettyy.

Siitä huolimatta ja juuri siksi lukutaito onkin niin tärkeää: pystyy tekemään omat päätelmänsä, muodostamaan omat mielipiteensä ja pysymään kriittisenä.

___

Avaan kirjalla osallistumiseni Tarukirja-blogin ¡Hola! español -haasteeseen ja valloitan Maailmanvalloituksessani Kolumbian.

Teemamaana Saksa: Vii5i

Ursula Poznanski: Vii5i
Suomentaja: Anne Mäkelä
Atena 2013
426 s.
FÜNF (2012)

Kirjastosta.


Pellolta Salzburgin ulkopuolelta löytyy eräänä sumuisena aamuna naisen ruumis. Nainen on murhattu työntämällä hänet alas kalliolta. Jalkapohjiin hänelle on tatuoitu koordinaatit. Niitä seuraamalla alkaa pirullisen juonikas geokätköilyn ideaa noudattava arvoitusleikki, jossa tavanomaisten kätköjen sijaan löytyy ruumiinosia.

Juttua selvittää etsivä Beatrice Kaspary kollegoidensa kanna. Bea on vastikään omistushaluisesta miehestään eronnut kahden lapsen äiti, jolla on ilman poliisin työtäänkin traumoja jo aivan riittämiin. Nuoruuden kokemukset ja parhaan ystävän raskas menetys kalvavat Beaa, minkä lisäksi hän kokee syyllisyyttä ja riittämättömyyttä sekä äitinä että etsivänä. Geokätkötapauksen selvittelyn edetessä alkaa näyttää ahdistavan paljon siltä, että juttu liittyy jollain tapaa Beaan henkilökohtaisesti. Jännitystä ja toimintaa on luvassa tarinan viimeisiin käänteisiin saakka.

Huomasin tuossa kesän kuluessa muutamien kollegoiden lukeneen ja bloganneen tästä itävaltalaisdekkarista. Luen nykyisin verrattain vähän dekkareita tai muutakaan jännitystä, mutta tätä päätin pitää silmällä kirjastossa kaiken varalta. Nyt se sattuikin olemaan sopivasti saatavilla, ja yhtä lailla sopivasti tuli flunssa ja toimeton viikonloppu.

Oikein vetävän stoorin sainkin lukea. Geokätköilystä ammentava juonikuvio on hykerryttävä, vaikka murhaajan vihjeet seuraaville koordinaateille tuntuivatkin paikoin hieman teennäisiltä. Monia kiinnostavia ja traagisia kohtaloita ehditään tavata, ja käänteet ovat sopivan vauhdikkaita. Viihdettä oli siis luvassa ihan olan takaa.

Hieman tympääntynyt olin kyllä päähenkilöön. Beatrice Kaspary on turhan tyypillinen dekkarietsivä. Syyllisyyttä, työnarkomaanin piirteitä, huono äiti -syndroomaa, hankala parisuhde, vaikea luottaa, v-mäinen esimies, epävarmuutta ja tietenkin, voi tietenkin lähdenpä tästä ihan vaan tsekkaamaan yhden jutun, mutta enpä juuri tällä kertaa kuittaa sitä työparilleni -"vahinko". Aaaaaargh! Onneksi viimeksi mainittu ei nyt ollut niin alleviivattu. Sen sijaan Bean perhetilannetta kyllä jauhettiin ja suorastaan hierottiin vasten lukijan kasvoja. Kiitos tästä, tuli selväksi jo.

No, olen kuitenkin ihan tyytyväinen lukemaani, ja näkyyhän se siinäkin, että ahmaisin yli nelisataasivuisen kirjan aivan hujauksessa. Toisaalta tulin taas siihen tulokseen, että parhaimmat dekkariaikani ovat väistämättä ohi. En vain jaksa väistämättä(kö?) tarinankuljetukseen vaadittavia kliseitä. Ainakaan kovin montaa kertaa vuodessa.

___

Haasteet: Teemamaana Saksa ja Maailmanvalloitus (Itävalta).

Teemamaana Saksa: Kiusattu

Siegfried Lenz: Kiusattu
Suomentaja: Oili Suominen
Gummerus 2001
188 s.
Arnes Nachlaß (1999)

Kirjastosta.


Nuori mies Hans on kovan paikan edessä. Hänen on pakattava laatikoihin ottoveljensä Arnen jäämistö. Vanhemmat eivät siihen kykene, nuoremmat sisarukset eivät halua. Samalla, kun Arnen merihenkinen ja pieneen tilaan mahtuva omaisuus päätyy vähitellen laatikoihin, Hans muistelee kaikkea sitä, minkä Arne hänen perheessään muutti.

Arnen oma perhe on menehtynyt traagisesti, ja poika muuttaa teini-iän kynnyksellä isänsä vanhan ystävän perheeseen. Vanhemmat ja vanhin veli Hans ottavat pojan hyvin vastaan, mutta nuoremmat sisarukset Wiebke ja Lars eivät niinkään. Arnessa on paljon kummallista ja persoonallista, hän on lahjakas kielissä ja koulussa yleensäkin, älykäs ja ikäänsä kypsempi. Sosiaalisesti hän ei kuitenkaan menesty nuorten julmassa pelissä. Sopeutumisyritysten ja arkisen elämässä eteenpäin selviämisen miljöönä on Hampurin telakka-alue, jossa perhe asuu. Se henkii lähtemisen, sijattomuuden ja kiertokulun kaikuja.

Olen lukenut hyvin kauniin ja hyvin surullisen kirjan. Kiusattu on mitaltaan vaatimaton, mutta sisällöltään sitäkin rikkaampi. Tarina on lähes raatelevan avoin, kaikki olennainen annetaan, eikä se ole niin ihanaa luettavaa. Arne-parka jää mieleeni pitkäksi aikaa. Viaton nuori poika, joka ei ole koskaan tehnyt kellekään mitään pahaa, saa liikaa kantaakseen. Muut, nekään, jotka tietävät painosta Arnen harteilla, eivät anna armoa. Koulumaailma on julma, eikä älykäs nuori pärjää siellä, sillä hän ei vain kuulu joukkoon.

Yksinäisyyden ja sijattomuuden tunnelma on kirjassa voimakas, vaikka isoveli Hansin näkökulma pehmentääkin sitä. Ei hio täysin pois, mutta helpottaa hieman. Sentään Hans on aina välittänyt Arnesta, tehnyt parhaansa pojan eteen, mutta joutunut lopulta nostamaan kädet ilmaan voimattomana. Arne on ristiriitainen ja aito juuri siksi, että hän on ihminen, joka joutuu kantamaan ja kestämään absurdeja taakkoja. Lenz kuvaa tarkalla katseella, millaista on olla hierarkian pohjimmainen, millaista on päätyä silmätikuksi, vaikka ei tee mitään väärin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa telakka-alueelle, joka kuiskii suuria tarinoita. Ympäristön kuvaus on äärimmäisen hieno, ja telakkaan itseensä kiteytyy paljon, sekä tapahtumia että tunnelmaa. Näin lukiessani mielessäni sumun kerääntyvän käytöstä poistettujen laivojen ylle, laitureille ja varastorakennuksiin. Meren häivähdys tuoksui nenässä.

Tässä kirjassa on paljon koskettavaa, mutta ei mitään liikaa. Suosittelen.

Afrikan tähti: Rihata

Maryse Condé: Rihata
Suomentaja: Annikki Suni
Kansi: Eero Heikkinen
Art House 1989
230 s.
Une Saison à Rihata (1981)

Kirjastosta.


Zek on leipiintynyt virkamies ja suuren perheen pää, muttei moninaisista taikakeinoista huolimatta vielä yhdenkään pojan isä. Hänen vaimonsa on Marie-Hélène, Karibialta Pariisin kautta Afrikkaan päätynyt nainen, joka kaipaa takaisin raskauksia edeltänyttä kehoaan ja henkistä vapauttaan. Zek ja Marie-Hélène asuvat perheineen Rihatassa, pääkaupungin varjossa, hieman kulahtaneissa oloissa, syrjässä maan hallinnon sykkeestä. Kun Zekin ministeriksi kohonnut veli Madu saapuu Rihataan vierailulle, monet vanhat haavat aukeavat uudelleen. Veljesten väliset kärhämät joutuvat punnituksi kiintymyksen ja perhesuhteiden kanssa. Samalla seurataan sissiliikkeen toimintaa ja pyrkimyksiä syöstä diktaattorin otteita käyttävä presidentti Tuman korruptoituneine hännystelijöineen pois vallasta.

Rihata oli täydellinen sattumalöytö kirjastosta. Tapanani on haahuilla hyllyjen välissä ja tarttua kirjoihin sattumanvaraisesti, ja niin tämäkin kirja päätyi käsiini. Ihan hyvä että päätyi, vaikka olen minä parempiakin kirjoja lukenut. Ei tämä kuitenkaan mitään ajanhukkaa ollut, ei toki.

Itse asiassa Rihata oli lopulta varsin helpostilähestyttävä ja paikoin se onnistui tempaamaan minut mukaansa, ennen kuin taas etäännyin tarinasta. Se sijoittuu kuvitteelliseen Afrikan maahan, jossa on selviä viitteitä ainakin Kongosta ja Ruandasta, epäilemättä useista muistakin olemassaolevista maista. Maa on Ranskan entinen siirtomaavaltio, jonka asukkaat rimpuilevat kovalla vauhdilla irti menneisyydestä ja latistavasta nykyisyydestä, kohti todellista itsenäisyyttä ja demokratiaa. Kirjan keskeisimmät henkilöt ovat kaikki olleet ulkomailla opiskelemassa, ja Marie-Hélène on alunperin kotoisin aivan muualta, Karibialta. Rihata keskittyy kuvaamaan ristiriitoja, jotka syntyvät maassa, joka ei vielä ole sinut itsensä kanssa. Samoin se sukeltaa henkilökohtaiseen elämänpiiriin ja ihmissuhteisiin, vaikka taustalla sykkii koko ajan vahva yhteiskunnallinen ote.

Kirja on varsin kevyt, vaikka sen aihepiiri on vakava ja merkityksiä täynnä. Condé päästää paikoin elämänilon valloilleen, osoittaa tekstillään, että myös vaikeuksista voidaan nauttia. Ennen kaikkea kirjailija näyttää, kuinka monet kasvot Afrikalla on: paljon useammat, kuin mihin länsimainen media jää niin helposti kiinni. Vaikka kirja on yli 30 vuotta vanha, se tuntuu hyvin tuoreelta ja ajankohtaiselta edelleen.

Maryse Condé on itse kotisin Guadeloupesta Karibialta, mutta on asunut ja työskennellyt myös Guineassa, Ghanassa ja Senegalissa. Vaikken suoranaisesti ihastunut Rihataan, se sai minut kiinnostumaan Condésta ja hänen muusta tuotannostaan. Kirja itsessään jäi hieman etäiseksi, enkä oikein päässyt tarinan imuun mukaan, vaikka kaikkeni yritin. Henkilöitä on paljon ja intensiivisempi lukeminen olisi tehnyt kirjalle enemmän oikeutta.

Mikäli kiinnostus kirjaan herää, suosittelen jättämään suomennoksen takakannen lukematta. Se nimittäin spoilaa surutta tarinan keskeisen käänteen, jonka tietäminen etukäteen saattoi olla yksi syy, miksi en päässyt tarinan vietäväksi niin hyvin, kuin olisi ollut mahdollista.

___

Osallistun kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen. Lisäksi ruksaan sillä Maailmanvalloituksesta Guadeloupen, joka on Ranskan merentakainen departementti Karibialla.

Jussi Katajala: Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita

Jussi Katajala: Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita
Kansi: Jarno Kantelinen / Minttu Carole
Osuuskumma 2013
259 s.

Arvostelukappale.


Jussi Katajalan tuore novellikokoelma Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita sisältää 12 spekulatiivisesta fiktiosta vaikutteita ammentavaa novellia. Novellit sijoittuvat ajallisesti pisimmillään ajanlaskun alkua edeltäviin vuosisatoihin, kulkevat antiikin Välimeren kautta viikinkiaikaan, keskiajalle, 1900-luvulle ja lopulta nykyaikaan. Jokaisessa novellissa on jonkin asteisia spefin aineksia, osassa vahvemmin kuin toisissa.

Kokoelman aloittaa tiivistunnelmainen Taivaalta pudonnut, vain neljän sivun mittainen mutta sitäkin terävämpi kertomus, jota voi pitää hyvillä mielin erittäin vaihtoehtoisena historiantulkintana. Novelli ehtii lyhyestä mitastaan huolimatta koukuttaa ja antaa hyvät eväät seuraaville.

Nereidien laulu, Katarsis ja Fineuksen valinta sijoittuvat antiikin aikaan. Ne ovat varsin perinteisiä seikkailunovelleja, joissa on vaikutteita vanhoista kreikkalaisista taruista. Kaikissa kolmessa mitataan sankarin moraalia, rohkeutta ja nokkeluutta. Jotkut selviävät, toiset eivät. Nämä tarinat hieman sekoittuivat mielessäni kokoelmaa lukiessani, mutta etenkin Fineuksen valinta oli käänteiltään mukavan vauhdikas.

Viikinkien matkaan päästiin kahdessa seuraavassa novellissa. Nekin olivat turhan samanlaisia keskenään, vaikka sinänsä oivallisia novelleja ovatkin. Koston musta laiva ja Kultanaamioinen jumala tuovat lukijan viikinkien maailmaan, merten herrojen laivoihin, taisteiluihin ja kaupankäyntiin. Jälleen punnitaan uskollisuus ja syyllisyys.

Wilhelmus Lyypekkiläisen kuolema nousee kokoelman novelleista yhdeksi suosikikseni. Siinä kievarinpitäjä kohtaa munkinasuun pukeutuneen kuoleman ja tekee tiliä elämästään. Tunnelma ei ole pelottava, vaan pikemminkin silmäkulmassa näkyy pilkettä. Melkein maistoin paksun oluen ja herkullisen viinin suussani novellia lukiessani.

Niminovelli Leonardon rasia vie lukijan Leonardo da Vincin ja ottomaanien mukaan. Se käsittelee sodankäynnin ja strategian taitoa kiehtovalla tavalla. Noitanaisen älä anna elää on kirjemuodossa oleva novelli, josta myös pidin erityisen paljon. Noitavainoja ja noituuden pelkoa käsitellään taitavasti ja lukijan uteliaisuutta kutkutellen.

Lemminkäisen kuolema ja Äänetön saari ovat 1900-luvun sotiin ja sodan herättämiin tunteisiin vahvasti nivoutuvia novelleja. Lemminkäisen kuolemassa käsitellään Suomen sisällissotaa ja sodassa tehtyjä virheitä viihdyttävillä kauhuelementeillä lisättynä. Äänetön saari sijoittuu toiseen maailmansotaan ja Tyynelle valtamerelle, ja on kokoelman paras. Yhdysvaltalainen lentäjä tekee pakkolaskun pienelle tuliperäiselle saarelle ja kohtaa sekä itsessään että ympäristössään asioita, joita ei koskaan olisi halunnut tavata.

Kokoelman päättää kahdessa ajassa kulkeva Asturias (Leyenda), josta en erityisemmin syttynyt. Siirtymissä ja kahden ajan limittämisessä oli makuuni liikaa yritystä.

Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita on samaan aikaan tasainen ja poukkoileva. Kirjailija ammentaa reilusti historian kuvastosta ja tapahtumista ja sekoittaa samalla joukkoon omiaan – mainiota. Novelleissa olisi kuitenkin hiomisen varaa. Hieman liikaa selitetään ja alleviivataan, avoimempiakin ratkaisuja voisi mielestäni tehdä ja jättää lukijan pääteltäväksi osa tapahtumista, syistä ja seurauksista. Tosiaalta seikkailuhenkisiin novelleihin sopii suoraviivaisuus ja kikkailemattomuus, sillä tapahtumat merkitsevät sellaisenaan paljon, eivät vain symbolisella tasolla.

Katajalan kokoelma on miellyttävää luettavaa, mutta aivan yhteen menoon en sitä nauttisi. Sen sijaan novelli silloin, toinen tällöin lienee hyvä vauhti tehdä tuttavuutta vaihtoehtoisten historian tapahtumien, myyteistä ammentavien menneisyyden hetkien sekä kiehtovien ja mielikuvitusta kutkuttavien yksityiskohtien ja anekdoottien kanssa.

___

Raija on myös tutustunut Leonardon rasiaan ja pitänyt lukemastaan.

Alimmalla portaalla ja hyvää tekemässä lukemalla

Syyskuu, suosikkikuukauteni. Vielä on valoisaa, mutta ilma on jo viileä. Aamut ovat parhaimmillaan kirkkaita ja kirpeitä, juuri minun makuuni. Takki ja huivi pääsevät käyttöön. Ehkä jo baskerikin.

Uutta työtä on jatkunut kolme viikkoa. Ensimmäinen palkkapäiväkin ehti jo tulla. Jonkinlainen rutiini on alkamaisillaan. Pidän jo tunteja, vaikken vieläkään täysillä määrillä. Yhdellä tunnillani on vain yksi oppilas, ja se tuntuu luksukselta, joskin myös haastavalta. Minua katsellaan vielä alta kulmien, vastaukset ovat monesti ynähdyksiä. Mutta vähitellen, vähitellen... Perjantain tunnilla tuli jo kokonaisia (ja hyviä!) kysymyksiä.

Oppilaani ovat sympaattisia, eikä aikaa kulu työrauhan järjestelemiseen tai riehumisen taltuttamiseen, sillä enimmillään paikalla on yhtä aikaa viisi oppilasta. Sen sijaan olen joutunut hyvin syvälle itseeni pohtimaan, kuinka oikeasti opetan asioita, jotka ovat minullekin vaikeita, saati sitten niille nuorille, jotka tarvitsevat osa-aikaisesti erityisopetusta. Ihan alkuun olin valmis iskemään hanskat tiskiin ja toteamaan, etten osaa, enkä tiennyt, mihin lähdin. Vieläkään en tiedä, osaanko, mutta nyt ainakin tiedän, että yritän. Ja sen on riitettävä. Piste.

Hieman on vielä ulkopuolinen olo uudessa työyhteisössä, mutta se lienee luonnollista. Työparini on napakka ja mukava, ja meillä synkkaa hyvin. Hän on myös uusi. Se auttaa pitkälle. Väistämättä kuitenkin tulee mieleen, voisiko itse tehdä jotain toisin, että saisi lämpimämmän vastaanoton ja vähemmän alta kulmien katselua. Luultavasti en voisi, sillä olen jo kyllästymiseen saakka saanut kuulla, kuinka rautaisia ammattilaisia edeltäjämme olivat. En epäile sitä, mutta pohdin, miksi asiasta on tehty niin suuri haloo. Ihmiset ovat nyt muuttuneet, ja meidän uusien on kelvattava. Taitaa olla iso pala joillekin tajuta, ettei koulussakaan voi olettaa kaiken pysyvän aina ennallaan. Tai etenkään koulussa.

Mutta kyllä täältä vielä kavutaan eteenpäin. Vähitellen, askelma kerrallaan. Pyrin keskittymään ydintehtävääni ja unohdan muun, tai ainakin yritän. Minun tehtäväni on auttaa oppilaita oppimaan asioita, jotka ovat heille vaikeita. Sosiaaliset suhteet kollegojen kanssa ja hierarkiakuviot opehuoneessa ovat ihan toinen juttu.

Tällä hetkellä akuuttia olisi tankata 8- ja 9-luokan ruotsia. Helan går! Minulla nimittäin aloittaa kaksi ruotsin ryhmää ensi viikolla. Tai itse asiassa vielä akuutimpaa olisi yrittää parantua tästä ärhäkästä flunssasta, joka kolkutti olalle torstai-iltana ja on siitä eteenpäin lähinnä pahentunut. Mur.

Mutta flunssasta iloisempiin asioihin. Nimittäin kirja-asioihin.

Kirjabloggaajat tempaisevat jälleen! Ensi perjantaina 6.9. alkaa kirjabloggaajien Lukutaitokampanja. Kampanja toteutetaan yhdessä Suomen Pakolaisavun kanssa ja se kestää viikon ajan perjantaihin 13.9. saakka. Bloggaajat haastavat lukijansa lahjoittamaan yhden euron per viikon aikana luettu kirja Suomen Pakolaisavun järjestämään lukutaito-opetukseen pakolaisille ja paluumuuttajille Sierra Leonessa, Liberiassa, Ugandassa ja Thaimaassa. Kaikki viikon aikana kerätyt lahjoitukset menevät lyhentämättömänä tähän työhön. Suomen Pakolaisapu on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton järjestö, joka auttaa pakolaisia ja paluumuuttajia pääasiassa koulutuksen avulla.

Info- ja lahjoitussivulle pääset tästä. Suomen Pakolaisavun nettisivut ovat täällä.

Eli omalta osaltani pointti on seuraava:

6.–13.9. välisenä aikana luen kirjoja kuten yleensäkin. Kirjoitan jokaisesta luetusta kirjasta tänne blogiini mahdollisimman nopealla tahdilla. Ja haastan kaikki blogini lukijat lahjoittamaan kampanjaan euron jokaista viikon aikana lukemaani kirjaa kohti. Aloitan ensi perjantaina ja julkaisen koontipostauksen 14.9. Sen perusteella voi sitten tehdä lahjoituspäätöksensä. Tavoitteeni on lukea viisi kirjaa kampanjaviikon aikana. Saas kattoo, kuinka käy!

Lisää tietoa muista mukana olevista blogeista sekä kampanjasta yleensä seuraa myöhemmin. Beware!