Kuinka luonto ja nainen valloitetaan

Marko Nenonen: Kuinka luonto ja nainen valloitetaan. Esseitä elämän erehdyksistä.
Kansi: Ville Rauvola
Atena 2011
265 s.

Kirjastosta.


Tämä esseekokoelma on yrittänyt tulla luetuksi jo useamman kerran. Tai ainakin se on roikkunut uusittavissa kirjastolainoissani todella kauan. Kirjan on kirjoittanut entinen opettajani yliopistolta, mikä oli keskeisin syy siihen tarttumiselle alunperin.

Kokoelmassa on 12 esseetä, joiden aihepiirit liikkuvat tieteenhistoriasta taloustieteeseen ja humanisteihin bisnesmaailmassa, Ruokolahden leijonasta Concorde-lentokoneisiin, viinin historiasta romaneihin. Yhteisenä nimittäjänä voi pitää terävää näkökulmaa ja pilkettä silmäkulmassa sekä ymmärrystä siitä, kuinka vähällä me usein loppujen lopuksi brassailemme. Nenonen peräänkuuluttaa kriittisyyttä ja omilla aivoilla ajattelemista tilanteessa kuin tilanteessa. Massan mukana on harvemmin tarpeen mennä, sillä useimmiten sivupolut tarjoavat aarteita – ja toisaalta hieno ulkokuori voi pettää.

Historia näkyy kirjassa vahvasti, vaikkeivät kaikki esseet ole erityisen historiatieteellisiä, vaan kurottavat pitkälti myös nykyaikaan ja yhteiskuntaan ympärillämme. Nenonen on onnistunut esittämään teoksessaan kiinnostavia näkökulmia ja yksityiskohtia, jotka kutkuttavat lukijan uteliaisuutta. Oma suosikkini esseistä on Viinin kuohuva historia Ranskassa, joka kertoo kiinnostavasti viineistä, viininteon historiasta ja viinikulttuuriin kuuluvasta hienostelusta. Toisaalta essee aiheutti myös lähes vastustamattoman himon viileään ja kirpsakkaan Rieslingiin...

Tällaisia kirjoja lukee puhtaasti lukemisen ja sivistymisen ilosta. Vaikka kirjoittaja ei halua kaataa lukijan niskaan tietoähkyä, tätä kirjaa lukiessa oppi kuin huomaamatta uutta ja vähintään tuli tarkasteltua monia seikkoja uudella tavalla. Opiskeluaikoina tuntui välillä, että kaikki ne syy-seuraus-suhteet, suuret kehityslinjat ja ilmiökokonaisuudet, jotka olisi pitänyt osata hallita, ylittivät käsityskyvyn korkealta ja kovaa. Samalla unohtui katsoa lähelle, pienempiin osiin. Onneksi sitä kuitenkin lopulta oppi, ettei kaikkea voi koskaan tietää ja hallita – ja myös hyväksyi sen. Ja löysi kauneuden ja kiehtovuuden myös lähempää.

Kuinka luonto ja nainen valloitetaan on suositeltavaa lukemista kelle tahansa esseemäistä tyyliä ja kuin varkain uusien asioiden oppimista arvostavalle, historian pienistä ilmiöistä kiinnostuneelle lukijalle. Nenosen tekstiä on ilo lukea, sillä se on lennokasta ja koukuttavaa, eikä pientä vinoa hymyä unohdeta missään vaiheessa.

___

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (Historia).

Carol Shields: Kivipäiväkirjat

Carol Shields: Kivipäiväkirjat
Suomentaja: Hanna Tarkka
Otava 2001
395 s.
The Stone Diaries (1993)

Omasta hyllystä.


Kun Daisy Goodwill syntyy helteisenä heinäkuun päivänä vuonna 1905, kukaan ei osaa odottaa sitä. Hänen äitinsä Mercy ei tiennyt edes olevansa raskaana, eikä vaimoonsa hullun lailla rakastunut Cuyler-isäkään arvannut mitään. Mercy kuolee synnytyksessä, ja siitä alkaa Daisyn rosoinen elämä.

Lähes koko 1900-luvun mittainen elämä on pitkä ja mutkikas. Sen käänteistä ja suvannoista kerrotaan sirpaleisesti, vähitellen tarinan kaarta kasvattaen ja laajentaen. Leikkaukset Daisyn elämään tehdään noin kerran vuosikymmenessä, ja esiin nousevat teemat ovat "niitä perinteisiä" lapsuudesta avioliittoon, rakkauteen, äitiyteen, työhön ja elämän ehtooseen.

Daisy kokee kaksi avioliittoa, synnyttää kolme lasta, elää kotirouvana, menestyy työssään lehtikolumnistina, saa ja menettää ystäviä, kokee surua ja iloa, masentuu, löytää harmonian. Yhtenä massana kuulostaa ehkä tylsältä ja tavanomaiselta, muttei todellakaan ole sitä. Tarina etenee sekä terävien huomioiden, pidempien proosallisten jaksojen että pienten fragmenttien kautta, koko ajan lukijaa koukussaan pidellen.

Kivipäiväkirjat on aivan uskomattoman hyvä kirja. Se on ensimmäinen Carol Shieldsin kirja, jonka olen lukenut, muttei taatusti viimeinen. Ensimmäiseltä sivulta alkaen Shileds imaisi minut mukaansa, sai rakastumaan tapaansa rakentaa tarinaa ja terävöittää sitä. Tämän kirjan lukeminen oli puhdasta nautintoa taitavan kirjallisuuden äärellä.

Daisy jää päähenkilönä lopulta hieman syrjään omassa tarinassaan. Kaikki kietoutuu ja liittyy häneen, mutta kirjan hahmona hän on etäinen. Vaikka sisäistä monologia kuullaan, myös ulkopuolista tarkkailua on luvassa paikka paikoin. Daisy jää lopulta arvoitukseksi sekä jälkeläisilleen että lukijalle. Niin kuin taidamme kaikki jäädä, oikeassakin maailmassa.

Jaksan ihmetellä, miten upea kokonaisuus Kivipäiväkirjat on. Sen sivuilla kohdataan kiinnostavia, outoja ja aitoudessaan hyvin tuttuja henkilöitä, miljöö on herkullinen ja täyteläinen, tarina vie mukanaan, vaikkei kaikkea paljasta. Sivuja on yksinkertaisesti ahmittava yksi toisensa jälkeen, sillä lopettaa ei voi. Keskiviikkoiltana olin jo käymässä nukkumaan, mutta ajattelin lukea "vielä muutaman sivun". Luin kahdeksankymmentä.

Miten tällainen aarre on pysynyt minulta piilossa? Ja onko tästä pääteltävissä, että vastaavia herkkupaloja on jossain vielä vaikka kuinka paljon? (ON!)

Rouva Shields, onneksi tapasimme lopulta. Yhteinen matkamme on vasta alussa.

___

Lue myös Leenan hengästyttävä kirjoitus Kivipäiväkirjoista.

Osallistun Kivipäiväkirjoilla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen sekä Pulitzer-listani lyhentämiseen.

Tänään jäljellä 7

Vain puolen vuoden "vakaan harkinnan" (so. laiskuuden ja saamattomuuden) jälkeen sain lopultakin vietyä viime syksynä ostamani Obvious State -printin kehystettäväksi. Ja hienohan siitä tuli! Nyt voidaankin sitten vain arvailla, kuinka kauan kestää, että saan sen seinälle saakka. Paikka on ollut kyllä katsottuna jo pitkään...

Lupasivat ensi viikolle hellettä. Siitä seurannee muikeita hetkiä koululaitoksessa, sillä vielä kuusi päivää täytyisi kyetä pitämään Suomen toivot jotakuinkin säällisesti koulunpenkillä. Siihen päälle sitten kevätjuhla, ja lukuvuosi on ohi. Silloin alkaa minunkin ensimmäinen lomapätkäni, joka tosin keskeytyy kuun puolivälissä, jolloin annan kolmeksi päiväksi aikani niiden käyttöön, joita yhteishaku kohtelee kaltoin. Ja sen jälkeen: vapaus.

Vapautta on monenlaista. Yhden vapauden muodon sain osakseni eilen esimiehen virallisen ilmoituksen muodossa: viransijaisuuteni ei jatku syksyllä, vaan viranhaltija palaa työhönsä. Harmittaa, mutta samalla olen helpottunut, sillä epävarmuus ja odottelu on ollut kuluttavaa. Nyt on ryhdyttävä työnhakuun vielä voimallisemmin kuin tähän saakka. Yhdessä työhaastattelussa tosin olin viime viikolla, ja sen tuloksista ilmoitetaan ensi viikon alussa. Työ ei ole sitä, mihin olen koulutettu, mutta opetusalalla kuitenkin ja kiinnostavan kuuloista ja haastavaa (toki, miksi muuten olisin sitä hakenut). Katsotaan, miten käy... En ehkä ollut ihan parhaimmillani haastattelussa.

Vielä ei siis ole paniikkia mistään. Tuskin tässä sillan alle päädytään. Sitäpaitsi tätähän tämä on monelle kollegalle vuodesta toiseen ja epäilemättä minullakin kyse on vasta ensimmäisestä epävarmuuskeväästä monien tulevien joukossa. Mutta aivan vielä, puoli vuotta valmistumisen jälkeen ja ensimmäisen varsinaisen työsuhteen päättyessä, en suoranaisesti puhku itsevarmuutta.

Olen siis hiljaksiin alkanut siivota työhuonettani (snif, sitä tulee ikävä!) ja järjestellä tavaroita, jotka otan mukaani sekä niitä, jotka jäävät. Ainakaan en joudu lähtemään tyhjin käsin, sillä mukaani saan puolen vuoden työt, joiden tekemisen aloitin käytännössä tyhjästä. Jos tässä vielä samoihin hommiin myöhemmin päädytään, en ole ihan yhtä takki auki kuin viime marraskuussa.

Mutta ne oppilaat. Niitä tulee ikävä. Kaseja, joiden kanssa on tässä tultu tutuiksi, ja joiden viimeistä peruskouluvuotta ja tulevaisuuden juttuja olisi ollut mukavaa olla seuraamassa ja ohjaamassa. Seiskoja, joihin en vielä ehtinyt edes kunnolla tutustua. Ja kaikkia niitä alkuopetuksen termiittejä, joiden luokkatilojen kanssa samalla käytävällä olen puoli vuotta nököttänyt. Taidanpa jossain vaiheessa ikävöidä heleä-äänisesti päivästä toiseen laulettavaa Gangnam styleakin, vaikka välillä on tuntunut, että korvista vuotaa verta.

Ja entäs sitten ysit! Ne mussukat, joiden kanssa ollaan pohdittu elämää ja tulevaisuutta, suunniteltu lukion ainevalintoja ja ammatinvalintaa, täytetty lomakkeita ja katsottu kauas eteenpäin! Tai vastaavasti räpiköity päivä ja viikko kerrallaan, ihan pienin askelin kohti kunnialla loppuun saatettua oppivelvollisuutta.

Ensi viikon lauantaina täytyy siis varautua vedenkestävällä ripsivärillä, etten aivan häpäise itseäni ysiluokkalaisten kevätjuhlassa. En ikinä kouluaikoinani voinut käsittää, miksi jotkut opettajat herkistelivät kevätjuhlissa niin paljon – eivätkö ne muka olleet onnellisia loman alkamisesta ja taas yhden ikäluokan heivaamisesta pois jaloista pyörimästä?

Nyt ymmärrän. Tämänkin. Ja koetan muistaa myös sen nenäliinan.

Vanhus ja meri

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
Suomentaja: Tauno Tainio
Tammi 2004 (1. painos 1952)
133 s.
The Old Man and The Sea (1952)

Kirjastosta.


Vanha kalastaja on ollut viikkokausia vailla saalista. Viimeisenä toivona on lähteä rohkeasti kohti aavaa ulappaa, ilman usein seurana ollutta nuorukaista, jonka kanssa on voinut vaihtaa ajatuksia esimerkiksi baseballista. Sää on tyyni, kaikkialla vallitsee odotus, ja yhtäkkiä syöttiin tarttuu kala – venettä suurempi. Väsytystaistelu vie miehen ja kalan kauas merelle mittelemään ihmisen ja luonnon, vahvan ja heikon, vanhan ja uuden välisiä voimia.

Minulla on outo suhde Ernest Hemingwayhin. En ole lukenut hänen teoksiaan vielä kovin laajasti, enkä ole edes pitänyt erityisemmin kaikesta lukemastani, ja silti olen hullaantunut häneen. Tai ehken hullaantunut, mutta syvästi vaikuttunut ja varma siitä, että yhteinen tiemme tulee kestämään koko hänen tuotantonsa mitan ja osan siitä varmasti myös uudelleen.

Vanhus ja meri on Nobel- ja Pulitzer-palkittu klassikko, vain vähän yli satasivuinen romaani, joka on näennäisesti hyvin yksinkertainen. Vanha mies, jo huomattavasti voimansa tunnosta heikennyt, käy viimeisen kerran elämänsä haasteen kimppuun, nousee omien voimiensa yli ja selviytyy, vaan ei vammoitta. Tarina kertoo surumielisesti tunteesta, joka valtaa ihmisen tämän tajutessa ajan ajaneen hänestä ohi.

Samalla se kertoo yksinäisyydestä, suorastaan lohduttomasta yksinäisyydestä, jota yksilö tuntee itseään suuremman kokonaisuuden edessä. Kirjan vanhus elää yksin, vain nuori poika käy häntä aika ajoin tapaamassa ja pitämässä huolta. Elämä on jo ehtoopuolella, mutta ikänsä työtä tehneenä vanhus ei voi luovuttaa. Ei, vaikka kädet hiertyvät hajalle siiman puristuksessa ja ajatukset vähitellen puuroutuvat.

Vanhus ja meri on aika surullinen kirja. Hemingwayn kynä on toteava, se välttää kiemurat ja krumeluurin. Se vain kertoo tarinan, niin kuin se on, ja se kertoo sen hyvin. Niin paljon kuin olisin halunnut hullaantua Ernestiin lisää, Vanhus ja meri ei kuitenkaan herättänyt kovin suuria tunteita. Toki se oli surumielinen ja taitava teos, paljon pintaansa syvempi, mutta tällä kertaa on myönnettävä, etten aivan tavoittanut sen sanomaa ja tunnelmaa. Olisi pitänyt upota paremmin, antaa meren viedä mukanaan ja pysähtyä tosissaan ajattelemaan sitä, mitä luki. Ehkä tapaamme tämän kirjan kanssa vielä joskus uudelleen, paremmalla ajalla ja intensiteetillä.

____

Ruksaan tällä lukukokemuksella jälleen yhdet kohdat sekä TBR- että Pulitzer-listoiltani.

Lukudiplomi-haaste hanskassa

Hyönteisdokumentti-blogin hdcanis innosti minut monen muun mukana tarttumaan Opetushallituksen Kunnari-lukudiplomiprojektiin kirjabloggaajan näkökulmasta. Minua ei ole vaikeaa saada mukaan lukuhaasteisiin noin yleensä, ja etenkin tällainen laadukas ja monipuolinen lukuhaaste innoitti sekä lukemaan kymmenen hyvin erilaista kirjaa että tarkastelemaan omaa lukemista uusista näkökulmista.

Suoritin haasteen 7. luokan Sinuhe-kirjatarjottimen mukaisesti. Luin siis kymmenen eri kategoriaan kuuluvaa kirjaa, kirjoitin niistä bloggaukset ja tein kuhunkin kategoriaan liittyvän tehtävän. Täytyy erikseen kehua tehtäviä: ne ovat mielestäni hauskoja ja tuovat lukukokemukseen ihan uusia puolia.

En tarkkaan muista, millaisia lukujuttuja meillä oli ala-asteella. Jollain luokalla taisimme kerätä luokan seinälle lukutoukkaa, joka kasvoi pituutta uudella osalla aina, kun joku oli lukenut yhden kirjan. Kuudennella luokalla teimme isohkot kirjaprojektit, jossa piti lukea jokin kirja ja tehdä siitä jonkinmoinen sekä kirjallinen että suullinen esitelmä. Itse muistan tehneeni omani Philip Pullmanin Universumien Tomu -trilogiasta, ehkä Salaperäisestä veitsestä. Ainakin muistan innolla piirrelleeni omia näkemyksiäni kirjan tapahtumista jonkin tehtävän innoittamana.

Yläasteella tehtiin joka vuosi yksi kirjaesitelmä. 7. ja 8. luokan opettajanani oli todellinen wanhan ajan äidinkielenopettaja, joka ei suoraan sanoen erityisesti arvostanut oppilaiden kirjavalintoja. Vaikka olisi tehnyt kuinka hienon esitelmän, mutta jos kirja ei vastannut opettajan näkemystä kunnollisesta kirjallisuudesta, kiitettävää arvosanaa ei ollut luvassa. (Kyseinen opettaja oli todella pelottava persoona ja piti ainakin meidän luokkamme todellisessa herran kurissa ja nuhteessa, tunneilla istuttiin todellakin kusi sukassa.) Samaisen opettajan tunnilla muistan joskus tehdyn jonkin todella vaikean novellianalyysiharjoituksen (muistaakseni) Teuvo Pakkalan Makuusäkki-nimisestä novellista. Kyllä meni maku lukea novelleja sen tehtävän jälkeen pitkäksi aikaa. Huoh. 9. luokalla opettaja vaihtui edellisen jäätyä eläkkeelle, mutta hänestä minulla ei ole erityisiä muistoja.

Lukuharrastukseni on joka tapauksessa aina jatkunut innolla, olivat opettajat tai koulutehtävät olleet millaisia tahansa. Missään nimessähän koulu ei ole ainoa tekijä lukuharrastuksen muodostamisessa tai muodostumatta jäämisessä. Yksi syy omalle innolleni on toki ollut se, että kotona lukemisiini ei ole koskaan puututtu. Äitini on lukutoukka, joten ainakaan minua ei ole ikinä "syytetty" liiasta lukemisesta, päinvastoin. Itse olen saanut vapaa-ajan harrasteeni päättää ja niistä myös pitää kiinni. Tällaiset Kunnarit ja muut lukuharrastuksen innoittajat ovat minusta tärkeitä juuri siksi, että kaikkia ei kannusteta lukemiseen kotona. Ja mielestäni siihen pitäisi jokaisella olla mahdollisuus, jotta ainakin tietää, mistä kieltäytyy, jos lukeminen ei koskaan ala maittaa.

Lienee selvää, että minulle lukeminen on elämäni tärkeimpiä asioita. Blogin hivuttaminen yleislätinöistä kirjablogimaisempaan suuntaan on ollut mahtava päätös, josta jaksan itseäni edelleen taputella selkään. Kirjoista ja lukemisesta kirjoittaminen tuo harrastukseen aivan uuden näkökulman ja kaikkein parasta on keskustella muiden kanssa kirja-aiheista. Siksi kirjabloggaus ja kirjablogit on mainio harrastus, joka toimii ainakin minulla erinomaisena vastapainona työlle. En vaihtaisi tätä mihinkään.

Mutta vielä itse Lukudiplomiin.

Luin siis kymmenen kirjaa, joista jokaisesta kirjoitin blogitekstin ja tein tehtävän. Luin

- ikisuosikkini iskeviä runoja, joista suunnittelin sananselityspeliä
- klassikkosadun, johon etsin kuvitusta
- tylsän nuortendystopian, josta piirsin aikajanan
- kiinnostavan novellikokoelman, josta etsin mietelauseita
- fantasiaa, jonka kirjoittajaan rakastuin
- brittihuumoria, jonka innoittamana rohkaistuin piirtelemään pitkästä aikaa
- rankan koulukotikuvauksen, josta vaikutuin
- oudosta miehestä, joka haluaa olla ruotsalainen
- lähes hajoamispisteessä olevan perintökirjan, jonka tarinaa jatkoin kirjeellä
- botswanalaisen arjen kuvauksen, jossa oli aineksia etsintäkuulutukseen


Kiitos haasteen isännöinnistä hdcanisille. Kiitos myös muille mukana olleille kanssabloggaajille: Lukudiplomin haastesuorituksia on ollut hauskaa seurata!

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo
Otava 2012
511 s.

Omasta hyllystä.


Esko Vuori uskoo unelmiinsa. On aina uskonut ja uskoo vastakin. Hän ihailee tekniikkaa, yritteliäisyyttä ja Yhdysvaltoja, voi pojat kuinka ihaileekaan! Eskosta tulee kodinkonekauppias, ensin Kuopioon ja sitten Hämeenlinnaan.

Eskon vaimo Liisa on kätilö, joka uskoo arkeen ja ihmisiin, ainakin toisinaan. Liisa pyörittää Vuorten perhettä työnsä ohella, hoitaa edustusvaimon tehtävät vähitellen kasvavissa pikkukaupungin seurapiireissä ja yrittää olla hyvä äiti kolmelle pojalleen.

Pojista vanhin, Esa, ei saa elämänsä asioita helpolla. Hän rakastuu ehkä väärään naiseen, jonka kanssa saa suunnittelematta tyttären. Esan kertojanääni kertaa sukupolvien tarinaa tyttärelle omasta näkökulmastaan, paljastaa, millaista on ollut elää valovoimaisen isän varjossa haluamatta seurata tämän jalanjäljissä.

Olen pitänyt kaikesta lukemastani Juha Itkosen kirjoittamasta, ja odotin paljon Hetken hohtavalta valolta.

Sain sen, mitä odotin.

Kirja on ihastuttava, melankolinen ja se herättää halun ahmia sivun toisensa perään. Yli 500-sivuinen eepos on melkoinen pala, ja vaikka itse tarina on lopulta varsin tasainen, tylsä se ei ole. Itkonen kuvaa arkista elämää samaan aikaan tavanomaisen ja omalla tavallaan erikoisen perheen kokemusten ja perheenjäsenten välisten, paikoin hyvin vaikeiden suhteiden kautta. Samalla hän kertoo terävästi vuosikymmenten mukana muuttuvasta Suomesta yksilön ja perheen tasolla.

Eskon ja Liisan natiseva avioliitto on kirjan keskeinen linja. Itkonen kuvaa, kuinka toisiinsa ihastuneet nuoret päätyvät yhteen ja rakentamaan perhettä, johon eivät ehkä vielä ole aivan valmiita. Esko ja Liisa kasvavat vuosien kuluessa yhteen, ja vaikka on selvää, että perheen vetonaula on Esko, Liisan hiljainen puurtaminen arjen eteen ja vähittäinen omanarvontunnon herääminen vaikuttaa Vuorien elämään kaikkein eniten. Tunsin suurta sympatiaa Liisaa kohtaan, vaikken hänen elämästään sellaisenaan omakohtaisesti mitään tiedä.

Eskoa ei lukija kuitenkaan voi inhota, vaikka Esa ei häntä siedäkään. Esko on omissa pyrkimyksissään vilpitön, hän ei halua pahaa – kaikkea muuta. Ennen kaikkea hän haluaa tehdä työtä unelmiensa eteen ja uskoa aina parempaan tulevaisuuteen. Tarinan viimeiset käänteet ovat viimeistään ne, kun Eskoa tekee mieli halata. Ja ehkä myös kysyä, kuinka niin positiivisena voi pysyä kaiken sen jälkeen. Oikeassa elämässä en tule toimeen Eskon tapaisten setämiesten kanssa, mutta kirjan sivuilla häntä sietää ja ymmärtää.

Esan tarinassa on säröä ja surua. Hänen tilintekonsa tyttärelleen on paikoin raastavaa luettavaa, ja se saa pohtimaan, miten paljon pienetkin valinnat vaikuttavat, niiden suurten rinnalla. Esa on osaltaan paljon isänsä poika, vaikka ei juuriaan suuresti arvosta. Uskoa ja yritystä löytyy pitkään, kolhuista piittaamatta.

Aina ei tarvita yletöntä draamaa, jotta tarina toimii ja koskettaa. Itkonen on mielestäni onnistunut erinomaisesti kuvaamaan aitoa elämää sortumatta jaaritteluun tai tylsyyteen. Sellaista minä en kirjasta löytänyt, vaikka on tarinaa pitkäpiimäiseksikin sanottu. Vaikka Hetken hohtava valo on surumielinen, se on kaunis ja silti toiveikas. Ajat ja aikakaudet alkavat ja päättyvät, ihmiset ja ihmissuhteet syntyvät, muuttuvat ja katoavat, mutta pieni toivo ja usko siihen, että huomenna asiat voivat olla kaikesta huolimatta piirun verran paremmin, on hyvä muistutus, ja sai tämän lukijan tuntemaan olonsa hetken hyvin seesteiseksi ja hyväksi.

___

Kirjantilan Jaakolle tämä oli viime vuoden parhaita lukuelämyksiä.
Mari A:n ainoa moite kirjalle on, että se loppui.
Kirjanainen nautti kirjan yksityiskohdista ja miljööstä.
Sanna tunnustautuu tämän jälkeen Itkosfaniksi.
Unnin ei tarvinnut pettyä.
Minnan mielestä kirjasta saisi tehtyä soundtrackin.
Katja ihastui ja vakuuttui, muttei siltikään välttynyt pitkästymiseltä.

Ja kesäteatteriliput itselleen lunastaa...

Blogissani pari viikkoa käynnissä ollut kesäteatteriarvonta on saatu päätökseen. Tarjollahan oli siis yksi kahden hengen lippupaketti Kivi-juhlien Aleksis Kivi -näytelmän vapaavalintaiseen näytökseen tulevana kesänä.

Arvonta oli lahjomaton (random.org) ja tiukan mittelön voitti

Paula

Onnea!

Lähetätkö Paula minulle osoitetietosi tuosta sivupalkista löytyvään sähköpostiosoitteeseeni, niin laitan liput postiin.

Kiitos osallistujille, toivottavasti muutkin kuin Paula päätyvät tulevana kesänä Taaborinvuoren tunnelmiin. 

Afrikan tähti: Michael K:n elämä

J. M. Coetzee: Michael K:n elämä
Suomentaja: Seppo Loponen
Otava 2003
187 s.
Life & Times of Michael K (1983)

Kirjastosta.


Michael K on köyhiin oloihin syntynyt mies, joka ei ehkä saanut synnyinlahjanaan terävimpiä aivoja, mutta sitäkin suuremman sitkeyden hän sai. Michael K työskentelee Kapkaupungin puisto-osastolla ja haluaisi elämän olevan rauhallista. Sotatila ja elämänsä muiden piikana raataneen äidin sairastuminen saavat asiat pois raiteiltaan. Michael K lähtee kuljettamaan äitiään maaseudulle, pois kaupungista ja väistämättömästä kurjuudesta.

Sairaus nitistää äidin matkan aikana, ja pojan on selvittävä eteenpäin yksin ja omin voimin. Periksiantamattoman luonteensa ansiosta hän selviytyy alkeellisissa oloissa hylätyllä maatilalla, onnistuu jopa aloittamaan pienimuotoisen omavaraistalouden ja haluaa vain tyyntä ja rauhaa. Ympärillä luhistuva yhteiskunta ei kuitenkaan jätä vähään tyytyvää miestä rauhaan, vaan Michel K päätyy työleirille, jonka lääkärin näkökulmasta loppuosa tarinaa kerrotaan. Mikä on lopulta yksilön paikka ja arvo?

J. M. Coetzee on epämääräisesti tuttu kirjailija, sillä lienen joskus useampia vuosia sitten lukenut jonkin hänen kirjansa (millään en kyllä muista, minkä). Osasin odottaa rankkaa luettavaa Michael K:n elämään tarttuessani. Teos on luettavana yllättävän raskas, vieläkin raskaampi kuin luulin. Tyyli on jotenkin hyvin monotoninen, ja tarina etenee kuin höyryjuna – muttei silti ole erityisen vetävä.

Kirja ei ole pitkä, mutta alle 200 sivuun saa kulumaan runsaasti aikaa ja vaivaa. Miljöö, jonka Coetzee rakentaa, on kiehtova ja ahdistava, ja maailma, jossa kirjassa eletään, on pitkälti vailla toivoa. Vain ajoittain, etenkin silloin, kun Michael K kylvää kurpitsansiemenet ja saa hetken aikaa olla rauhassa, lukijakin rauhoittuu.

Sotatila ja kansalaisten kontrollointi tuntuu tukahduttavalta ja osin absurdilta, vaikka täysin reaalimaailmassa eletään. Toivottomuus ja ymmärrys siitä, että oma elämä ja sen hallinta on muualla kuin omissa käsissä, jää kalvamaan. Michael K:ta voisi sanoa ressukaksi, mutta sitä hän ei pohjimmiltaan ole. Kenties hän on hieman yksinkertainen, mutta toisaalta kirja antaa ymmärtää, että kontrolloidussa maailmassa yksilön ominaisuuksilla ei ole mitään väliä. Kun olemme tai kun meistä koetetaan tehdä vain ratasjärjestelmien osia, yksilö menettää merkityksensä itsessään arvokkaana. Vain kokonaisuudella on väliä, ja jos se saadaan aikaan pakottamalla, ei osien tarkkaan hiontaan ole tarvetta.

En nauttinut tämän kirjan lukemisesta, mutta se kalvoi mieltäni keskeneräisenä yöpöydän reunalla. Mikään makupala tämä ei ole, mutta uteliaisuuteni se herätti: lienee syytä tutustua muuhunkin Coetzeen tuotantoon – nyt ainakin muistan, mitä olen jo lukenut.

___

Myös Luru on lukenut Michael K:n elämän.

Osallistun kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen sekä etenen Maailmanvalloituksessani Etelä-Afrikkaan.

Tuijotuskilpailu itseni kanssa

Päivät tarvon tervassa, kaikki kulkee hidastetusti. Kun työhuoneen oveen koputetaan, ehdin juuri vetää naamalle ystävällisen hymyn tyhjyyteen tuijottavan katseen tilalle. Opastan ja tsemppaan pääsykokeisiin. Lohdutan, kun ymmärrys siitä, että numerot eivät taikaiskusta nousekaan ysiluokan viimeisillä viikoilla, lopulta havahduttaa. Iloitsen kesätyöuutisista, kannustan haastaviin ainevalintoihin. Ja ihan niihin tavallisiinkin. Lupaan, että ratkotaan asioita myös ensi vuonna.

Vaikka eihän mikään ole varmaa. Haluaisin voida oikeasti luvata olevani apuna myös syksyllä, mutta kun se ei ole minusta kiinni. En tiedä syksystä vielä mitään. Ja silti sitä haluaisi esittää aikuista, antaa oppilaiden luottaa jatkuvuuteen ja omiin sanoihin, vaikka itse on poksahtaa epävarmuudesta.

Työnhakua. Aloin pitää järjestelmällisesti kirjaa haetuista työpaikoista sillä hetkellä, kun tajusin, että jos jostain joku vaikka soittaisi, en todellakaan muistaisi, minne olen hakenut ja mihin tehtäviin. Eilisen saldo oli neljä työhakemusta. Tänään pidän välipäivän. Ja vastaan innokkaana puhelimeen aina kun se soi. Toistaiseksi soittajat ovat olleet lehtimyyjiä. Tai taisi joku koettaa kaupata jotain sheivaustuotteitakin. En ostanut.

Kotona on hiljaista, vain minä ja kissa ja tekemättömät kotityöt. Viime viikolla seuraan liittyivät muurahaiset, jotka saivat osakseen väkivaltaisen ja myrkyllisen vastaiskun. Olen armoton. Hiljaisuus on hyvästäkin, mutta juuri nyt se kuulostaa vain ja ainoastaan yksinäisyydeltä. Ulkomaille lähtemisessä lähtijällä lienee helpompaa, kuitenkin. Se lähtijä en vain valitettavasti ole kai koskaan minä.

Pyöräkilometrejä on jo sata. Hiljaiset hiekkatiet aamuin illoin antavat aikaa ajatella ei mitään. Se on hyvä, sitä kaipaan. En jaksa keskittyä muuten mihinkään, vähäiseenkään, senkään vertaa. Tasainen rapina pyörän alla hivelee korvaa. Samalla voi unohtaa kehäteiden ja omien ajatustensa pauhun.

Oppilaat eivät enää tule uniin. Toisaalta unen laatu on muuten huono: on niin valoisaa ja stressi panee heräämään puoli neljältä joka yö. En tee muuta kuin käännän kylkeä, mutta vanhastaan tiedän, ettei unen keskeytyminen noilla main tee pidemmän päälle hyvää. Nyt en enää muista, kauanko sitä on jo jatkunut. Tarkoittanee: liian kauan.

Jäljellä olevat päivät voisi jo laskea aamukampaan. Kulunut puoli vuotta on ollut nopea, lähes huomaamaton. Mitä seuraava puolikas tuo, sitä en tiedä.

Toivottavasti hieman enemmän valoa ja paremmin kanavoitua energiaa. Niin toivon.

Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteen koonti

Sinisen linnan kirjaston Maria aloitti viime keväänä ihastuttavan Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteen, jonka tarkoituksena oli lukea äitiyttä tavalla tai toisella käsittelevää kirjallisuutta vähintään kolmen kirjan verran tämän vuoden äitienpäivään mennessä.

Äitienpäivä on nyt koittanut ja minunkin on aika koota lukukokemukseni.

Luin haasteen hengessä varmaan huomattavasti enemmänkin kirjoja, mutta seuraavat neljä ovat erityisesti sitä varten ajateltuja.

Pauliina Vanhatalon Korvaamaton on surumielinen tarina käräjäoikeuden tuomarista, joka joutuu oman elämänsä surullisten tapahtumien vuoksi punnitsemaan vakavasti myös työssään kohtaamiaan ihmiskohtaloita ja oikeudenmukaisuuden käsitettä. Tarina on vahva, muttei unohtumaton.

Satu Grönroosin Lumen syli on 1960-luvun kuva Jyväskylästä. Tarina kerrotaan pienen Helmi-tytön ja Helmin nuoren luokanopettajan Kaarinan näkökulmista. Mukana on menetystä, pelkoa, kasvamista, perhesuhteita, vanhemmuutta ja välinpitämättömyyttä. Tämä kirja on jäänyt mieleeni ja pidän siitä edelleen, kun lukemisesta on jo monta kuukautta.

Helvi Hämäläisen Lumous pohtii painavasti äitiyttä ja tunnetta sen merkityksettömyydestä. Tarinan päähenkilö on nuorehko perheenäiti Anna, joka kaipaa kaikkea muuta kuin sitä, missä elää ja on. 1930-luvun pikkuporvarillinen Suomi kuvataan kulissina, joka voi kaatua milloin tahansa. Tarina on hitaasti mehevöityvä, mutta paikoin tuskastuttavan hidas.

Karoliina Timosen Aika mennyt palaa yhdistää kahden eri aikakauden äitityden ja avioliiton kuvaukset kiehtovalla tavalla. Mukana on unenomaisia ja ahdistavaa tunnelmaa ja tunteita, joiden sanoiksi pukeminen voi joskus olla liian vaikeaa.

___

Äitiys on kiehtova teema, johon kirjallisuus antaa aina uusia näkökulmia. Jatkan äitiys- ja perhekuvausten parissa seikkailua tämän haasteen jälkeenkin – teema on yksi ikisuosikeistani – mutta haaste oli hauska tapa terävöittää sen tarkkailua.

Toivotan rauhallista ja mukavaa äitienpäivän viettoa kaikille äideille. Itse lähden pian kuljettamaan eilen kyhäämääni sitruuna-marenkitorttua kieli keskellä suuta oman äitini iloksi. Toivottavasti saan viemiseni ehjänä perille.

Ps. Vielä ehtii hyvin osallistua kesäteatterilippujen arvontaan täällä.

Lukudiplomi X: Kirahvin kyyneleet

Alexander McCall Smith: Kirahvin kyyneleet – Mma Ramotswe tutkii
Suomentaja: Jaakko Kankaanpää
Otava 2004
300 s.
Tears of the Giraffe (2000)

Kirjastosta.


Precious Ramotswe, Botswanan ensimmäinen ja ainoa naisetsivä, on hiljalleen vakiinnuttanut asemansa arkisten mysteerien ja perhesalaisuuksien ratkojana. Omassa elämässäänkin hänellä riittää yllätyksiä, sillä tuore kihlaus sympaattisen automekaanikon J. L. B. Matekonin kanssa herättää ympäristössä sekä vilpittömiä onnentoivotuksia että katkeruutta.

Mma Ramotswen on pohdittava monia keskeisiä seikkoja muuttuvassa elämäntilanteessaan ja samalla työrintamalla. On päätettävä, mihin taloon pariskunta asettautuu asumaan, on pidettävä nokkela sihteeri Mma Makutsi tyytyväisenä ja ahkerana ja on tietenkin ratkottava asiakkaiden arvoituksia. Vastaan tulee muun muassa epäily erään avioliiton ulkopuolisesta suhteesta, joka osoittautuu luulta monimutkaisemmaksi, sekä surumielinen kadonneen yhdysvaltalaisnuorukaisen tapaus. Helläsydäminen sulhanen aiheuttaa omalla toiminnallaan Mma Ramotswelle omanlaisiaan haasteita, kun tämä ei voi kieltäytyä kahden orpolapsen adoptoinnista.

Kirahvin kyyneleet on toinen osa Mma Ramotswe tutkii -sarjasta, johon ihastuin totaalisesti luettuani ensimmäisen osan maaliskuussa matkalla Wienistä kotiin. Kun huomasin, että sarja käy osaltani viimeisiään vievän Lukudiplomi-haasteen Jännitystä-osioon, kakkososan nappaaminen kirjastosta ei vaatinut minkäänlaista harkintaa.

Minut aloitusosassa mukaansa temmannut tyyli pitää kakkososassakin pintansa. Sydämellinen ja terävä Mma Ramotswe hurmaa edelleen, ja sekä hän että muut pysyvät sivuhenkilöt alkavat saada hieman lisää sävyjä. Tällä kertaa ei liikuta aivan niin paljon menneisyydessä ja taustoissa kuin avausosassa, eli eteenpäin päästään. Jonkin verran vakavammalle asteelle tässä kenties päädytään, ja kirjailija panee henkilöidensä suuhun jopa kantaaottavia ajatuksia. Paasaamista ei kuitenkaan edes lähennellä, vaan lukeminen on edelleen mukavaa ja leppoisaa, muttei lainkaan tyhjänpäiväistä.

Tällainen rauhallinen rytmi, kotoisat huolet ja pienet terävät piikit muodostavat mainion kokonaisuuden, jonka parissa viihdyn erinomaisesti, epäilemättä myös jatkossa. Joskus on täydellisen ihastuttavaa upota vetävään kirjaan, jota ei tarvitse ottaa liian vakavasti, mutta joka tarjoaa hyvän ja ennen kaikkea viihdyttävän lukukokemuksen, jonka parista on melkein surku palata todellisuuteen.


Lukudiplomi-haaste, suoritus X
Jännitystä

Tehtävä 3. Laadi etsintäkuulutusilmoitus lukukirjasi rikollisesta.

WANTED

Löydettävä pian! Pidätettävä tavattaessa!

Kunnioitetun, koko Gaboronen tunteman ja Botswanan parhaan automekaanikon J. L. B. Matekonin

kotiapulainen

Florence

epäiltynä salakähmäisistä suunnitelmista isäntänsä avioliiton turmelemiseksi.

Tuntomerkit: 

- 35-vuotias

- isokokoinen ja lihaksikas

- käyttää sinistä työtakkia ja leninkiä

- paha suustaan

- laiska

Kaikki havainnot pyydetään ilmoittamaan suoraan poliisille tai Naisten Etsivätoimisto nro 1:n toimitusjohtajalle Mma Ramotswelle. 

___

Kirahvin kyyneleitä ovat tutkailleet myös Sanna / Luettua ja Villasukka kirjahyllyssä.

Täten kuittaan Hyönteisdokumentti-blogin Lukudiplomi-haasteen suoritetuksi! Jee!

Lisäksi nappaan yhden pisteen ja samalla smaragdin Afrikan tähti -haasteessa.

Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla

Robert Louis Stevenson: Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla
Suomentaja: Heikki Salojärvi
Kansi: Walter Crane/Taivo Org
Basam Books 2012
158 s.
Travels with a Donkey in the Cévennes (1879)

Kirjastosta.


Skotti Robert Louis Stevenson lähtee karkuun arkielämän haasteita ja matkustaa Ranskaan tehdäkseen tervehenkisen vaelluksen ulkoilmassa Sevennien alueella. Hän pakkaa mukaansa vaellusvarusteet, piipun ja makuupussin ja lopulta myös Modestine-nimisen aasintamman sekä matkaseuralaiseksi että avuksi.

Matkan tarkoituksena lienee selvitellä päätä ja löytää rauha oman itsensä kanssa. Tähtikirkkaiden, avoimen taivaan alla vietetyiden öiden ja luonnon ihmeiden ihastelun lisäksi Stevenson tutustuu paikallisiin ihmisiin, majoitus- ja ravitsemusliikkeisiin, uskonkiistoihin ja vaellustaitoihin. Modestine-aasi osoittautuu jukuripäiseksi kumppaniksi, jota Stevensonin on opeteltava maanittelemaan, ohjastamaan ja kouluttamaan – kuten ketä tahansa naishenkilöä, hän ajoittain pohtii. Matka osoittautuu ravitsevaksi sekä sielulle että ruumiille.

Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla osui silmään kirjastossa ja houkutti lainaamaan itsensä. Lueskelin kirjaa rauhallisehkoon tahtiin ja samaan aikaan sekä ihastuin että hieman tuskastuin. Kyse on kirjailijan matkakertomuksesta ja omakohtaisesta tilityksestä, ja vaikka 1800-luvun lopun Ranska ja wanhanaikainen vaeltaminen kiinnostivat, kirja ei ollut mitenkään erityisen vetävää luettavaa.

Luulen, että teos olisi vaatinut parempaa keskittymistä ja ehkä tiiviimpää lukemista. Nyt se jäi minulle vähän ulkokohtaiseksi, enkä tavoittanut kaikkia niitä sävyjä, joita siinä epäilemättä on. Kirja kertoo paljon omasta ajastaan ja tietenkin myös kirjoittajastaan, joka vaikuttaa sujuvan ja pilke silmäkulmassa kirjoitetun tekstin perusteella kiinnostavalta henkilöltä.

Vaeltaminen ei ole sinänsä kuulunut koskaan harrastuksiini, mutta vanhana partiolaisena olen toki kuljeskellut varsin paljon luonnossa. Kiinnostusta vaeltamiseen kyllä on, mutta aloittaminen vaatisi tietenkin oman panostuksensa. Yksi parhaita luontokokemuksiani on vaellus Norjassa kesällä 2000, ja se välkkyi mielessäni kirjaa lukiessani. Luonnon helmassa ihminen ei voi olla kuin tyyni, olen taipuvainen ajattelemaan.

Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla kätkee tarinaansa muutakin kuin vaelluksen. Nähdäkseni esimerkiksi Stevensonin ja Modestinen suhde kuvaa jollain tapaa sukupuolten välistä suhdetta. Samoin kirja tarjoaa yhden näkökulman uskontoon, protestanttien ja katolisten kärhämiin. Mikään saarnateos tämä ei ole, pikemminkin kyse on hyvin kepeästä ja hyvällä mielellä luettavasta tarinasta, joka antaa sekä ajateltavaa että herättää kaipuun päästä asfalttiviidakosta jylhän luonnon äärelle.

___

Luettua elämää -blogin Elina on omien sanojensa mukaan jopa hieman hurahtanut Stevensoniin. Saatanpa itsekin lukea herran tuotantoa lisää.

Osallistun tällä 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Hotelli- ja ravintolamuseossa

Tulipa tehtyä toivioretki Kaapelitehtaalle viime viikonloppuna. Ystäväni Tampereelta oli pistäytymässä Helsingissä, ja koska sää oli liian kolea puistokaljoille, päätimme harjoittaa toisenlaista sielunkulttuuria. Siispä nokka kohti Ruoholahtea ja Hotelli- ja ravintolamuseota, jossa kumpikaan ei ollut aiemmin käynyt.

Kaapelitehdas yllätti iloisesti, sillä ennen museoon menemistä oli pakko piipahtaa käynnissä olleessa Kierrätystehdas-tapahtumassa, josta Pihi nainen raportoi jo tuoreeltaan. Ihan muutama kirja saattoi päätyä kassin pohjalle kierrätyslaareista, ja uudet korvakorutkin hankin. Hupsista.

Uudet korvikset, jotka pääsevät tänään neitsytmatkalleen.
Ostettu Uusix-verstaan kojusta.

Uusia kirjoja hyllyyn, kun nehän saattavat vaikka loppua
vahingossa joskus kesken.

Kiertelyn ja taidokkaiden tavaroiden ihastelun jälkeen suuntasimme lopulta alkuperäiseen kohteeseemme eli Hotelli- ja ravintolamuseoon, joka sijaitsee siis Helsingissä Kaapelitehtaalla G-rapussa. Museo on avoinna tiistaista sunnuntaihin klo 11–18 ja liput kustantavat aikuisilta 7 euroa, alennusryhmiltä 4 euroa.

Museo ei ole suuren suuri, mutta se on erittäin virkistävä kokemus. Museorakenteiden välissä saa kulkea rauhassa, värimaailma on samaan aikaan moderni ja retro, eikä tietoa yritetä tunkea kävijän päähän ahdistavia määriä.

Museo opastaa pysyvässä perusnäyttelyssään läpi suomalaisen hotelli- ja ravintolahistorian kevyellä mutta asiantuntevalla otteella. Tavaraa ei pursua, vaan esillä on järkevästi valittuja esineitä ja yksityiskohtia hotelli- ja ravintolamaailmasta.

Helsinkiläisravintoloiden viinilistoja.

Ihastuttava hotellihuone 1950- vaiko -60-luvun hengessä.

Olimme viime lauantain kierroksemme aikana museon ainoat asiakkaat, joten hyvin varmasti mahtuu mukaan joukkoon. Uskoisin lastenkin viihtyvän museossa, sillä siellä on paljon kiinnostavaa katseltavaa. Ehkä ravintolaosuudesta saa kuitenkin enemmän irti näin aikuisnäkökulmasta.

Kieltolakihengessä näyttelystä löytyi salaperäinen ovi, johon kolmesti koputtamalla pääsi tutustumaan salakapakkaan ja kovan teen kulttuuriin. Kieltolaki ja sen kiertäminen on yksi todella kiinnostava 1900-luvun ilmiö Suomessa, ja Hotelli- ja ravintolamuseo on ottanut siihen erinomaisen näkökulman.

Hauska ravintolapeli seikkailuhenkisille.

Museon Tuoksubaari tuo elämyksiä myös nenälle.

Osallistava ja moniaistillinen museo on jees, ja Hotelli- ja ravintolamuseo on ottanut tämän osuuden tosissaan. Näyttelyssä on muun muassa hauska ravintolailtapeli, karaokemahdollisuus (!) sekä Tuoksubaari, jonka avulla museovieras saa kokeilla huumaavia tuoksuja ja arvailla niiden lähteitä.

Ehkä hauskin ja suurin vetonaula ainakin meille oli kuitenkin museon uunituore Flirttikone, josta voi selailla erilaisiin teemoihin sopivia iskurepliikkejä ja tulostaa osuvimmat itselleen muistiin ja lompakkoon sopivaa käyttöhetkeä odottamaan. Museovieras voi myös halutessaan jättää omia ideoitaan Flirttikoneeseen lisättäväksi. Juuri tällaisia juttuja pitää museoissa olla: on ihan turhaa ottaa itseään ja alaansa liian vakavasti.

Tämä kahden hengen testiryhmä suosittelee Hotelli- ja ravintolamuseota lämpimästi!

Tee itsestäsi mestariajattelija

Lauri Järvilehto: Tee itsestäsi mestariajattelija
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2012
224 s.

Kirjastosta.


Filosofi Lauri Järvilehdon kirjoittama Tee itsestäsi mestariajattelija ei tarjoa taikasauvaa, jonka avulla lukijan aivot naksahtavat jotenkin erikoisella tavalla kohdilleen ja Mensan jäsenhakemuskaavakkeen täyttö olisi nimmaria vaille valmis. Sen sijaan se mahdollistaa mainion ja virkistävän lukukokemuksen, katsauksen aivotoimintaan ja ajattelututkimukseen, muutamia käyttäytymistieteellisiä anekdootteja sekä arkisia vinkkejä siihen, kuinka omaa ajatteluaan voi kehittää haluamaansa suuntaan.

Bongasin kirjan Maukan helmikuisesta blogitekstistä ja varasin sen kirjastosta saman tien. Ihan hyvä, että kirjaa sai jonkin aikaa odottaa, sillä tarkemmin ajatellen juuri nyt oli sopiva hetki tarttua tällaiseen teokseen. Olen ollut väsynyt ja stressaantunut viime aikoina, ja Järvilehdon jutusteleva ja syyllistämätön teksti tuli hotkaistua melkein yhteen putkeen – pieni hymynkare kasvoilla.

Tee itsestäsi mestariajattelija on tiivis muttei tunnu täyteen ahdetulta. Sen keskeiset pääluvut käsittelevät ajatuksia ja niiden teoriaa, ihmismieltä, ympäristön vaikutusta ajatteluun, hyvinvointia ja harjoittelua. Mukana on käytännön harjoituksia, joita tekemällä saattaa hyvinkin kehittää itseään ajattelijana, luovien ideoiden tuottajana, visionäärinä ja jopa hyväntekijänä. Toki osa niistä on hyvin simppeleitä ja jopa vähän kuluneen tuntuisia, mutta toisaalta: miksi pitäisi aina olla niin nihkeä, miksei antaisi vaan mennä ja pyrkisi aktiivisesti eroon masentavista mietemadoista ja ajatus-anakondista, vaikka sitten yksinkertaisten harjoitusten avulla. Minä ainakin aion yrittää, sen verran isoksi nämä omat matoni ovat jo päässeet kasvamaan.

Kirja ei ole vaikea, vaikka se esitteleekin haastavaa aivo- ja mielentutkimusta. Tieteelliseen tekstiin tottumattoman lukijan ei siis kannata säikähtää, tämä kirja aukeaa kyllä ihan kaikille. Itse olin helpottunut saatuani selville, että stressaantuneena oleminen ei sinänsä ole lainkaan ihme, sillä työmuistissamme on tilaa vain korkeintaan seitsemälle eri väylälle. Pitkään jatkuvat stressitekijät voivat viedä niistä useamman yhtä aikaa ja pitää niitä varattuna pidempään, jolloin ei ole ihme, että ajatukset puuroutuvat: päässä ei yksinkertaisesti ole tilaa muulle.

Itseapu-fiiliksiä kirja ei juurikaan herättänyt, mitä pidän hyvänä asiana. Toisethan toki pitävät sellaisesta kirjallisuudesta ja se heille suotakoon, mutta itse en kuulu siihen väkeen (tai ainakaan mitään en myönnä!). Nähdäkseni Tee itsestäsi mestariajattelija on vakavastiotettava vaan ei ryppyotsainen piristysruiske, jonka tarkoituksena on muistuttaa lukijaa siitä, että vaikutamme itse suuresti siihen, kuinka maailman näemme ja koemme, ja voimme jatkuvasti harjoittaa itseämme johonkin valitsemaamme suuntaan. Ajattelussakin mestariksi tullaan vain ja ainoastaan harjoittelemalla.

___

Osallistun kirjalla Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteeseen, kategoriaan Psykologia. Samalla kohoan kunnioitetulle hehkulamppu-tasolle!

Lukudiplomi IX: Pessi ja Illusia

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
WSOY 1944
231 s.

Omasta hyllystä.


Pessi on pieni peikkopoika, joka elää tyytyväistä elämää metsässä. Eräänä päivänä hän kohtaa kauniin keijutytön, Illusian, joka on eksynyt metsään kotoaan sateenkaaren takaa. Yhdessä Pessi ja Illusia tutustuvat metsän elämään, joka on keijulle ihmeellistä ja uutta. Yö tulee nopeasti, eikä sateenkaarta enää näy – eikä näy moneen viikkoon, on niin kuivaa. Illusia jää maan päälle Pessin vieraaksi odottamaan mahdollisuutta palata kotiin.

Pessi tutustuttaa Illusian metsän olentoihin ja elämänmuotoihin. Kohdataan pirullinen ristilukki, kimalainen, sepelkyyhkysten pariskunta, jokiäyriäinen ja simpukka, biisami sekä monta monta muuta mielenkiintoista ja pelottavaakin metsänelävää, kasveja ja eläimiä. Taustalla kuuluu kummallista kovaäänistä kumua, ja ajoittain äänet ja räjähdykset tulevat lähelle.

Illusian on lopulta jäätävä koko talveksi, ja talvi on aina vaarallinen vihollinen. Onneksi nokkeluudella, kiintymyksellä ja rohkeudella voi selvitä poikkeuksellisissakin olosuhteissa.


Tämä kirja on nököttänyt hyllyssäni pitkään. Se on mummolan perintöä ja odottanut lukuvuoroaan kauan. Nyt, kun Lukudiplomi-haasteen aikaraja alkaa vähitellen tulla umpeen ja muutama osio oli vielä vailla suoritusta, sain lopultakin tartuttua tähän kotimaiseen klassikkosatuun.

En ole hetkeen lukenut satuja, ja siksi oli mukavaa sujahtaa satumaailman vietäväksi. Pessi ja Illusiahan on enemmän kyllä aikuisille suunnattu, mutta satumainen tunnelma siinä vallitsee. Kehyskertomuksessa jatkosodan rintamalla oleva upseeri kirjoittaa lapsilleen satua, johon punoutuu mukaan ihmisyyden ja sotatilan muutosta ja pysyvyyttä.

Peikon ja keijukaisen ystävyys muuttuu rakkaudeksi ja saa aikaan uutta elämää. Ihan suloinen ajatus, mutta vähän mentiin jo makeilun puolelle. Kirjallisesta luontokuvauksesta nautin yleisesti ottaen suuresti, samoin kirjaan liitetyistä valokuvista, vaikka ne eivät laadultaan ihan nykyvaatimuksia täytä. En erityisemmin tylsistynyt, vaikka kieltämättä osa luonnon ihmeiden kuvauksista on varsin jaarittelevaan tyyliin esitetty.

Hieman jouduin nikottelemaan, kun kirjailija päästää paikoin sukupuoli- ja perhenäkemyksensä valloilleen.

– Voi pikku tyhmeliini, nauroi herra Sepelkyyhky ja suuteli jälleen rouvaansa, sillä hän tiesi, etteivät nuoretkaan rouvat siedä, että heidän tyhmyydelleen nauretaan. Eiväthän kirjekyyhkyset kanna mitään kirjeitä nokassaan. Niille sidotaan jalan ympärille rengas, jonka sisällä on viesti. Sitä paitsi langaton lennätin on syrjäyttänyt jo kirjekyyhkyset.
– Oih kultani, huokasi rouva Sepelkyyhky. – Minä olen niin tyhmä, hän sanoi ja koetti olla herttaisempi kuin koskaan aikaisemmin.
– Sellaisena minä rakastan sinua kaikkein enimmän! huudahti herra Sepelkyyhky onnellisena. Mitä ovatkaan viisaat naiset muuta kuin itsetietoisia ja torailevia! Eivät he osaa tehdä miestä onnelliseksi! He ovat viisautta hankkiessaan menettäneet sen taidon. (s. 99–100)

Muutenkaan en aivan ihastunut ajatukseen esittää eläimet naimisiin menevinä ja muutenkin ylettömän ihmismäisinä hahmoina, mutta annettakoon se sadussa kuitenkin anteeksi. Samalla se ehkä tasapainottaa yksityiskohtaista luontokuvausta. Aikansa kuvana teos on kiinnostava kokonaisuus.

Suosittelen sadunnälkään, luonnonkaipuuseen ja pehmeään laskuun sota-aiheisiin.

***

Hengästyttävän upeita luontokuvia voi katsella vastikään avatussa järvenpääläisen luontokuvaajan Jouko Veikkolaisen muistoblogissa. Suosittelen tätä ihan jokaiselle. Uusia kuvia julkaistaan joka arkipäivä.

***

Lukudiplomi-haaste, suoritus IX
Luontotarinoita

Tehtävä 1. Etsi kolme lehtikuvaa, joiden avulla esittelet kolme teoksen tapahtumapaikkaa.

© CC Anssi Koskinen 

© CC Faisal Saeed

Rukajärvi, elokuu 1944. Kuvaaja tuntematon. (PD.)

___

Pessin ja Illusian ovat lukeneet myös hdcanis, Sanna, Maija ja Jami.

Haasteet: Lukudiplomi ja TBR90+10. 

F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja

F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja
Suomentaja: Samuli Arkko
Kansi: Kalle Pyyhtinen
Iván Rotta & Co. 2013
335 s.
Hierba Santa (2009)

Arvostelukappale.


Frida Kahlo on tunnetuimpia (ja sanalla sanoen kiehtovimpia) moderneja taiteilijoita. Hänen lyhyehköksi jäänyt elämänsä on kiehtonut elämäkertureita ja muita taiteilijoita vuosikymmeniä. F. G. Haghenbeckin kirja on Fridan elämästä ja hänen salaperäisestä muistikirjastaan ammentava fiktiivinen tarina naisesta, josta kukaan ei ehkä lopulta saanut otetta.

Fridan kukkaan puhkeava nuoruus loppuu, kun hän joutuu vakavaan raitiovaunuonnettomuuteen, jossa hengen lähtö on hyvin lähellä. Selvitäkseen takaisin elävien kirjoihin Frida tekee sopimuksen kummitätinsä Kuoleman kanssa. Frida saa elää, mutta tuskaa ja kipua hänen on kestettävä loppuikänsä, eikä kuoleman jatkuvaa läsnäoloa tule unohtaa. Pitkä toipumisaika saa Fridan tarttumaan siveltimeen sillä seurauksella, ettei hän koskaan siitä enää luovu.

Fridan elämässä ei juuri tasaisia vaiheita tule. Seuraa myrskyisä avioliitto taiteilija Diego Riveran kanssa, taistelu koko ajan pettämässä olevan kehon kanssa, rakastajia ja rakastajattaria, läpilyönti taiteilijana, suuret ja sekalaiset seurapiirit. Koko ajan taustalla on ajatus kummitäti Kuolemasta, ja eräänä päivänä koittaa se hetki, kun sopimus raukeaa.

Frida Kahlo on ehdottomasti suosikkitaiteilijani. Näin hänen upean retrospektiivinsä Berliinissä muutama vuosi sitten, ja muistan, miltä tuntui uppoutua hänen taianomaisiin maalauksiinsa. Niissä on jotain niin rajua ja samalla samaistuttavaa, että kokonaisuus pakottaa katsomaan vielä kerran.

Pyhän lehden kirja on omalla tavallaan haastavaa kirjallisuutta, sillä se kertoo fiktiivisen tarinan historiallisesta henkilöstä. Se ei ole elämäkerta, mutta se käyttää kehyksinään faktoja. Usein minun on vaikeaa heittäytyä vastaavan kirjallisuuden vietäväksi, mutta nyt se onnistui yllättävän hyvin. Ehkä siksi, että tyylilaji tuodaan niin rehellisesti esiin.

Pyhän lehden kirjan ongelma on kuitenkin lopulta siinä, ettei se ole oikeaa Fridaa. Ei se toki sitä koetakaan olla, mutta minulle se muodostui lopulta häiriötekijäksi. Se on kuvitelma Fridasta, kertomus hänestä ja hänen lähipiiristään maagisilla elementeillä ja mausteisilla resepteillä kuorrutettuna. Se on kuitenkin erilainen kuvitelma, kuin joka minulla hänestä on. En väitä, että omani olisi sinänsä sen "oikeampi", mutta sen verran vahva se minulle on, että toisen kuvitelma ei sitä ylitä.

Kirjan jokainen luku päättyy – kerrotun mukaan – Fridan muistikirjoista löydettyihin lyhyisiin kommentteihin ja erilaisiin elämäntilanteisiin ja tapahtumiin liittyviin resepteihin. Olin jo ajatellut kokeilla jotakin kirjan resepteistä, mutta sen verran erikoisia ainesosia niihin pääsääntöisesti kuuluu, ettei taida osaamiseni (saati lähikaupan valikoima) riittää. Ja ne ovat myös kovin lihapitoisia, mikä ei tässä osoitteessa ole suoranainen hitti.

Kirja on varsin episodimainen, ja paikoin sen unenomainen eteneminen meinasi pudottaa minut kärryiltä. Samalla se on värikäs, herkullinen ja kiehtova. Frida oli nainen, joka ei voi jättää ketään kylmäksi. Kaikessa kiinnostavuudessaan hänen tarkkailunsa – myös näin fiktion muodossa – on omalla tavallaan raskasta ja väsyttävää. Onnea hän ei liiemmin saanut kokea, mutta syytä taisi olla paljolti hänessä itsessäänkin. Surulliseksi se silti minut saa, kerta kerran jälkeen.

___

Muiden mietteitä: Sanna / Luettua, Paula / Luen ja kirjoitan.

Valloitan kirjalla Meksikon.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.