Idealistin päässä

Miten näin paljon ajatuksia voi mahtua ihmisen päähän kerralla?

No, ei varmaan mahdukaan. Koko ajan pitäisi olla muistikirja hollilla, että saisi raapustettua ylös asiat, joita miettii, ihmettelee, paheksuu ja joista haluaa tietää lisää. Pari kertaa kirjoitin syksyn puolella töissä tajunnanvirtana ylös juttuja ja ajatuksia, mutta menneinä viikkoina se on jäänyt. Jossain se muistikirja kyllä on työpöytääni tehokkaasti valloittavan post it -lappupataljoonan alla.

Ensinnäkin: kyllä, empiria puhuu puolestaan. Mä tykkään mun työstä. Joka päivä enemmän. Suoraan sanottuna en olisi uskonut, kuinka paljon voin siitä pitää, vaikka siihen kuuluu tolkuton määrä asioita, joiden olen aina olettanut olevan sen kuuluisan mukavuusalueeni ulkopuolella. Nyt olen huomannut ja oppinut, ettei auta kuin henkäistä syvään ja käydä kimppuun. Kaikkein epämiellyttävimmät hommat on vielä kokematta, mutta niidenkin aika varmasti vielä on. Tosin nyt jo uskallan luulla – tai ainakin toivoa – että pärjään. Pärjään tässä työssä ja teen sitä tismalleen niin hyvin kuin vain voin. Ja se on itse asiassa aika paljon, ottaen huomioon, että hyppäsin kelkkaan aivan kylmiltään ja suoraan asian äärelle.

Outoja ja häiritseviä ja hämmentäviä asioita en kuitenkaan voi ajatuksissani välttää. Olen viimeisten viikkojen aikana miettinyt paljon sitä, kuka itse olen ja millainen olen työssäni. Opettajankoulutukseen hakiessani jouduin tiukan haastatteluraadin edessä päättämään noin puolessatoista sekunnissa, olenko idealisti vai realisti. Vastasin silloin olevani idealisti. Vielä.

Olen sitä edelleen, olen huomannut. Se ei tarkoita, että kulkisin pää pilvissä haaveilemassa, vaan se tarkoittaa sitä, että haluan uskoa aina parasta. Olen sielultani ehkä hieman pessimistinen ja kuvittelen ja pelkään välillä todella typeriä asioita, mutta pohjimmiltani uskon silti ihmisistä, asioista ja maailmasta hyvää. Uskon, että oppilas osaa olla myös fiksu. Uskon, että hän kykenee päättämään asioistaan, eikä päädy tietoisesti typeryyksiin. Uskon, että järjen valo palaa ja kaikesta on mahdollista selviytyä. Haluan uskoa niin.

Tietenkin on vähitellen hyväksyttävä se tosiasia, että asiat eivät mene todellisuudessa niin kuin kuvitelmissani. Vaikka kuinka itse toivoisin ja tekisin hyvää, tuuppisin kaidalle tielle, yrittäisin pitää (henkisesti) kädestä ja silittää päätä, vaikka kuinka käyttäisin työajan lisäksi vapaa-aikaani ja yöuniani oppilaitteni asioiden pähkäilyyn ja vaikka kuinka tahtoisin auttaa, se ei riitä eikä ole edes oikein. Ensinnäkin: en ole töissä vuorokauden ympäri. Kun suljen työhuoneeni oven, saan jättää työt taakseni. (Ja silti tulee kirjauduttua Wilmaan kotikoneeltakin, vaikka tiedän, ettei tarvitsisi eikä pitäisi.) Toiseksi: ihmistä ei voi aina auttaa, jos hän ei itse halua tulla autetuksi. Piste.

Onneksi niin moni oppilas on aivan huikea tyyppi. Olen pitänyt kovalla kiireellä ohjauskeskusteluita, jotka olisi pitänyt pitää jo syyslukukaudella, mutta koska edeltäjäni jäi pois niin vauhdilla ja minä aloitin hyppäämällä suoraan avantoon, aikataulut ovat jäljessä. Olen yrittänyt samaan aikaan sekä onkia vaikeimmat tapaukset ensin esiin että pitää mielessä selkärankaani hakkautuneen ajatuksen oppilaiden tasapuolisesta kohtelusta. On ahdistavaa, kun aikaa on niin vähän ja oppilaita niin paljon, ja kun en missään nimessä halua sortua samaan, mistä koen itse "kärsineeni" kouluaikanani: kiltit, hiljaisehkot, fiksut ja pärjäävät jäävät huomiota vaille, kun ongelmaiset, kovaääniset ja vaikeat kiilaavat kaikissa jonoissa ohi. Niinpä olen tarttunut hihasta niitäkin, jotka on luokiteltu leiman "helppo ja selvä tapaus, älä tuhlaa aikaa" alle. Ja jäljessä ollaan. Mutta on se vaan niin hienoa, kun oppituntien ja välituntivalvontojen kauhukakaroista paljastuu herrasmiehiä ja nohevia leidejä, jotka osaavat ja haluavat jutella asioista kunnolla ja järjen kanssa. Ei niitä aina uskoisi samoiksi teineiksi, joita työhuoneeni rauhan ulkopuolella joutuu paimentamaan. Jotenkin valtavana yllätyksenä on tämäkin tullut, myönnän. Ja sekin kertoo osaltaan siitä, kuinka suuresti olen vielä idealismini pauloissa, kuvitelmieni keskellä, maailmassa jossa asiat ovat olevinaan järjestyksessä ja aina etukäteen ennustettavissa ja ymmärrettävissä.

Aika ennen tätä työsuhdetta ja ennen kaikkea tätä työtä itsessään tuntuu todella kaukaiselta. Ehkä se kertoo ainakin siitä, että olen solahtanut osaksi tätä maailmaa ja ettei se ole aivan väärä paikka minulle. Ja toki se kertoo siitä, että koulumaailma vie mukanaan, päivät vain harppovat toistensa yli ja aika kuluu  samalla, kun omat ajatukset ja ammatillinen identiteetti ja tavoitteet vähitellen muhivat aina vain kypsemmiksi.

Tämä on sitä, mitä minä haluan.

30 päivää filosofiaa

Dominique Janicaud: 30 päivää filosofiaa
Englanninkielisestä laitoksesta suomentanut: Toni Snellman
WSOY 2008
136 s.
Les bonheurs de sophie: une initiation à la philosophie en 30 mini-lecons (2003)

Omasta hyllystä.


Ranskalainen Dominique Janicaud (1937–2002) oli filosofi ja filosofian historian tutkija, joka halusi kirjoittaa helppotajuisen ja ennen kaikkea helposti lähestyttävän tutustumisteoksen filosofiaan. Mielessä hänellä oli tyttärensä Claire, joka oli aloittanut filosofian opiskelun koulussa ja tuonut sen siten pitkästä aikaa ruohonjuuritasolta akateemisen isänsä saataville.

30 päivää filosofiaa on fyysiseltä olemukseltaan kepoinen ja vain 136-sivuinen. Siinä on nimen mukaisesti 30 pari–kolmesivuista lukua filosofiaan liittyen. Halutessaan sitä voi lukea luvun päivässä. Minä suunnittelin tekeväni niin, sillä teki kovasti mieli aloittaa uusi vuosi jollain tapaa ylevästi ja mikäpä sen tyylikkäämpää kuin lueskella hippunen filosofiaa päivittäin. Käytännössä lukuhetket kasautuivat ja lukuaikataulu jätätti, ja nyt lopuksi ahmaisin muutamat viimeiset luvut innolla ennakkoon. Mutta pointtia koetettu.

Janicaud itse pitää filosofian keskeisimpänä kysymyksenä olemassaolon pohdintaa. Hän ei kuitenkaan väheksy muita osa-alueita, vaan pikemminkin esittelee niitä hyvin avoimin mielin. Kirjassa käydään läpi klassisia filosofisia kysymyksiä elämästä, totuudesta, vapaudesta ja Jumalasta, noin muutamia mainitakseni. Mikään filosofian historian suurmiesten vuosikirja tämä teos sen sijaan ei ole, eikä se ole mitenkään erityisen kronologinenkaan. Janicaud kirjoittaa, että tärkeintä on oppia ajattelemaan itse ja suhtautumaan kriittisesti esitettyihin väitteisiin: siispä esimerkiksi suurmiesten luettelu ei aja tätä tavoitetta.

Itselleni jäi lukukokemuksesta lähinnä pintaraapaisun maku. Parisivuiset luvut eivät päästä kovin syvälle, ja olo tuntuu siltä, kuin olisi vain ohimennen vilkaissut jotain kiinnostavaa bussin ikkunasta ja sitten unohtanut sen. Toisaalta en taida olla ihan oikeaa kohderyhmää tälle kirjalle, koska en pelkää filosofiaa tai pidä sitä liian vaikeana tutustua ja ymmärtää (paitsi metafysiikkaa, tuota paholaisen kirousta kuolevaiselle ihmiskunnalle!). Ensikosketukseksi filosofiaan tämä ei ehkä myöskään ole paras mahdollinen, sen verran ohikiitävästi se etenee ja selvästi edellyttää joitakin pohjatietoja. Mutta ehkä jonkinlainen kertauskirja pahimpaan hätään tai siinä vaiheessa, kun filosofian opiskelusta on vierähtänyt jo tovi?

Tekisi kyllä itse asiassa mieli lukea taas vähän enemmänkin filosofiaa, kun nyt sen makuun pääsin. Joten ehkäpä Janicaud onnistui minunkin kohdallani kuin huomaamatta tavoitteessaan: tiedonjanoni heräsi ja haluan pysytellä tämän osaston kanssa kärryillä myös tulevaisuudessa.

Osallistun kirjalla Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteeseen (Filosofia).

Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Suomentaja: Leena Vallisaari
Teos & Schildts & Söderströms 2012
366 s.
Is (2012)

Kirjastosta.


Nuoren papin Petter Kummelin perhe muuttaa jatkosodan laannuttua Luodoille, syrjäiseen saaristoseurakuntaan, joka on pitkään ollut vailla pysyvää pappia. Papin vaimo Mona on tehokas ja liikkeissään vikkelä, toimeen kyselemättä tarttuva nainen. Petter itse sen sijaan on hieman haaveiluun ja idealismiin taipuvainen. Pariskunnan pieni tyttö Sanna ihailee ja ihmettelee maailmaa niin kuin vain lapsi voi.

Luodoilla elämä on raskasta mutta antoisaa. Ihmiset ja suvut ovat eläneet siellä ikuisista ajoista lähtien, ja vaikka Kummelit huumaantuvat saaristolaiseksotiikasta, heidänkään tietoisuutensa ei voi välttyä ymmärtämästä kahtiajakoa, joka itä- ja länsiluotolaisten välillä vallitsee. Jos itäluotolainen putoaa jäihin, ei länsiluotolainen välttämättä ojenna kättään. Ja toisinpäin.

Laulava ja sydämellinen pappi ihastuttaa seurakuntalaisia, ja papin rouva on tehokkuudessaan kuin kansanvalistusseuran opaskirjasta. Vähitellen perhe sopeutuu teräväreunaiseen elämään uudessa ympäristössä, ja ympäristö sopeutuu heihin. Taustalla vilahtelevat sekä Petterin että Monan lapsuudenperheet ja haastavat suhteet vanhempiin. Perheenlisäystäkin saadaan, kun sopivasti heinänteon jälkeen syntyy perheen toinen tytär, Lillus. Pastoraalitutkinnon suoritettuaan Petter on valmis nimitettäväksi Luotojen kirkkoherraksi. Hän ei aio enää lähteä.

Mutta saaristo on arvaamaton, eikä elämä siellä ole sellaisten sääntöjen mukaista, joita ihmiset yksin kirjoittavat. Luonto ei kysele mielialoja eikä mielipiteitä, se toimii kuten on aina toiminut. Ja ihmisen on vain sopeuduttava, otettava vastaan se, mikä tulee.

Lopultakin sain tämän viimevuotisen Finlandia-palkitun kirjan käsiini. Laitoin sen varaukseen jo ennen ehdokaslistan julkistamista, mutta kauan siihen kuitenkin meni, että vuoroni tuli. Ahmin kirjaa viikolla aina sopivissa väleissä, ratikassa ja junassa, ennen nukkumaanmenoa ja hetken aamulla.

Sanottakoon se suoraan, mutta olen pettynyt. Jää ei tarjonnut minulle sitä hekumaa, jonka odotin ja toivoin sen tarjoavan. Kirja käynnistyi hitaasti ja jatkui sellaisena aivan liian pitkään, vaikka eläväinen kuvaus ja kaunis kieli imaisivatkin mukaansa. Preesensissä kulkeva kerronta on paikoin jopa tajunnanvirtamaista, ja näkökulmat vaihtelevat kiinnostavasti. Liian pitkään jäädään kuitenkin kuvaamaan papin perheen saarelle asettautumista, arkirutiineja ja kirkollista elämää. En voi kuin ihmetellä, miksi kirjaan on jäänyt niin pitkiä jorinoita jumalanpalveluselämästä ja Jeesuksen pelastuksesta. Tottakai nämä teemat kuuluvat papin elämään, en sitä kiellä, mutta ne toistuivat uudelleen ja uudelleen, mitä ihmettelen. Kerta riittää, kiitos, etenkin, kun en havainnut toiston tuovat teemoihin mitään uusia tasoja.

Perheen sisäinen dynamiikka on mielenkiintoisesti kuvattu. Petter ja Mona sekä täydentävät että torjuvat toisiaan. Nuori pappi on melkein liian jumalinen ollakseen edes totta, ja vaikka miellyin häneen, olisin toivonut enemmän säröä pintaan kuin mitä lopulta annettiin. Hyvät kirjalliset henkilöt ovat mieleenpainuvia ja uskottavia juuri epätäydellisyydessään, eikä pelkkä korostettu nössöys ja sovittelunhalu riittänyt vakuuttamaan minua. Mona taas on kuin pyörremyrsky ja samalla kuin meren rasvatyyni pinta. Hänen vauhdissaan suorastaan hengästyy, ja vaikka en hänen tapaistaan kivikasvoista ihmistä haluaisi lähipiiriini, on hän henkilöhahmona mielestäni huomattavasti miestään uskottavampi ja aidompi. Äitinä hän on lähinnä ahdistava: voi Sannaa ja Lillusta! Vaimon käytännöllisyys tulee kuitenkin vähän turhan alleviivatuksi suhteessa miehensä idealismiin ja haaveiluun. Vähempikin olisi tehnyt selväksi, että Monaan kiteytyy jälleenrakennusta tekevä, tehokas ja toimelias Suomi, jolla ei ole aikaa jäädä unelmoimaan. Mistään.

Jää on joka tapauksessa täyteläinen kirja ja kertomus. Lundbergin tapa kuvata karua mutta kaunista saaristoa on suorastaan huumaava, ja hän paljastaa etenkin sivuhenkilöistä kiinnostavia puolia vähitellen tarinan aikana, vaikka osa niistäkin jää hieman puolitiehen. Ihmissuhteiden merkitys korostuu haastavissa asuinolosuhteissa pienessä ja eristyneessä yhteisössä, mutta eivät ne koskaan ole helppoja mantereellakaan, minkä Kummelin pariskunnan hankalat suhteet omiin vanhempiinsa osoittavat. Niihin olisin tosin kaivannut hieman syvempää selitystä.

Kirja ei missään nimessä ole huono, ei todellakaan. Jotenkin vain odotin jotain aivan taianomaista ja mukaansatempaavaa, mieltä ja sydäntä koskettavaa ja erityislaatuista. Näinhän se taas tuli todeksi, että ennakko-oletukset eivät aina toteudu, ja pettymys on siksi kovempi kuin olisi osannut odottaa.

___

Moni muu on pitänyt Jäästä huomattavasti minua enemmän (ei vähiten presidentti Tarja Halonen, joka sen Finlandia-voittajaksi valitsi). Tällä viikolla kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kaisa (joka rakastui kirjaan ja sen rauhalliseen tempoon) ja Valkoinen Kirahvi (joka ei päässyt aivan sisään kirjan alkupuolen idylliin ja jota jäi myös vaivaamaan kertomuksen tasaisuus).

Tämä on ensimmäinen Lundbergilta lukemani kirja, joten osallistun sillä Riinan Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

(Educa)messuamassa

Palauduin juuri Educa-messuilta olkapää kipeänä krääsäkassin kantamisesta. En ole aiemmin kyseisissä pippaloissa vieraillut, mutta kun tänä vuonna harvoin tarjolla oleva auskukaverini oli työnsä puolesta pääkaupunkiseudulla, oli helppoa hypätä mukaan.

Educahan on siis opetus- ja koulutusalan vuosittain järjestettävä messutapahtuma, jonne kaikenmalliset opettajat ja muutoin kasvatus- ja koulutusalalla työskentelevät ihmiset kokoontuvat sankoin joukoin. Joissain paikoissa sitä käytetään VESO-päivänä, ja aika innokkaasti jotkut näyttivät todistuksia asiasta itselleen keräävän. Minä menin ihan muuten vaan, enhän ole pätkäsijaisena edes VESO-velvollinen millään muotoa.

Kaikkea nähtävää ja näperrettävää riitti kyllä kahden naisen poppoolleemme. Tungimme itsemme ahkerasti koloon kuin koloon ja haistelimme uusia tuulia. Emme kumpikaan työskentele varsinaisesti opettajan tehtävässä, joten siinäkin mielessä oli hauskaa etsiä niitä sivupolkuja ja laajempia asiakokonaisuuksia. Niitä riitti.

Krääsää tarttui myös mukaan, karkkia ja kyniä, paperia ja oppaita. Muutamassa paikassa oli tarjolla kivoja julisteita, ja tajusin siinä palloillessani, että hitto vieköön, minullahan on työhuone, jossa on seinäpinta-alaa varsin kiitettävästi. Vaikka olen tönöttänyt siellä jo yli kaksi kuukautta, en ole tehnyt minkäänlaisia toimenpiteitä muuttaakseni huonettani oman näköisekseni. Nythän on kuitenkin niin, että se on minun huoneeni ainakin 30.6. saakka, joten kai sinne jonkun julisteen voi ihan hyvin seinälle laittaa. Maanantaina astelen siis töihin muutamat sisustuselementit kainalossani ja laitan sinitarran hommiin.

Kävimme kuuntelemassa muutaman puheenvuoron, joskin huomattavasti enemmänkin niitä olisi ollut tarjolla. Manne Maalismaa piti tiiviin luennon vuorovaikutuksesta opetustyössä. Esitys oli mielenkiintoinen ja selkeä, ja ainakin minulle hyödyllinen. Joka päivä sitä oppii kaikkea uutta vuorovaikutuksessa olemisesta ja kuuntelemisesta, ja tukeakin siihen kyllä kaipaa.

Toinen kiinnostava esitys oli Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksen tutkijoiden Kirsi-Maria Hytösen ja Heli Niskasen kirjaesittely viime vuoden lopulla julkaistusta artikkelikokoelmasta Lapsi matkalla maailmaan – Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään (SKS 2012), joka minullakin nököttää lukuvuoroaan odottavien kirjojen pinossa. Vaikka oman, vahvasti synnytyskulttuuriin liittyvän graduni kirjoittaminen alkaa tuntua todella kaukaiselta (niin, onhan siitä jo hurjat kolmisen kuukautta...), tämä puheenvuoro toi mieleen kaikki ne kiinnostavat asiat, joihin gradua tehdessäni törmäsin ja joita ajattelin paljon. Taas käväisi mielessä, tokkopa se jatko-opiskelukaan aivan mahdoton ajatus on...

Ja no, pitihän lukutoukan muutama kirjakin pelastaa itselleen. Jari Lehtisen Mielekäs maailmanhistoria eli tarpeetonta tietoa eritoten parhaalla mahdollisella maulla maksoi vain 2 euroa, ja vaikuttaa sen verran hupaisalta kirjalta, että annoin armon käydä oikeudesta. Merja Leppälahden Vahvaa väkeä – Kotimaisia uskomus- ja fantasiaolentoja kustansi vitosen verran, eikä sitäkään voinut hyllyyn jättää. Hiisi minut vieköön, jos en saa sitä tämän vuoden kuluessa luettua!

Oli hauskaa kulkea nimilappu rinnassa oman alan ammattitapahtumassa, bongailla keskeisiä opettajasymboleita (Marimekkoa vaatteena tai asusteena, silmälaseja, sähäköitä ja lyhyitä kampauksia, isoja koruja) ja tuntea olevansa melkein kuin aikuinen ja ammattilainen. Ehkä jo ensi vuonna identiteettini on jo sen verran vahvistunut, että uin siellä kuin kala vedessä.

Ja ensi kerralla en kyllä ohita kuohuviinibaaria pistäytymättä sisäpuolella.

Lukudiplomi III: Kiitos, Jeeves

P. G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves. Jeeves-tarinoita 1.
Suomentaja: Kaisa Sivenius
Teos 2009
573 s.
Englanninkieliset alkuteokset: Right Ho, Jeeves (1934), Thank You, Jeeves (1934), Jeeves Makes An Omelette (1959)

Kirjastosta.


Rikkaalla tyhjäntoimittajalla Bertie Woosterilla on elämänsä helpottajana herrasmiespalvelija Jeeves. Bertie Wooster on hyväätarkoittava ja positiivinen, mutta tyypillisesti tavalla tai toisella hankaluuksiin ajautuva nuori mies, joka haluaa auttaa sukulaisia ja ystäviään erilaisista pinteistä, mutta päätyy lähes poikkeuksitta vaikeuksiin ja väärinymmärryksiin. Tyynen rauhallinen Jeeves on älynlahjoiltaan ylenpalttinen, aina korrekti ja kykenevä loogiseen päättelyyn ja katastrofeiksi muodostuneiden tilanteiden ratkaisemiseen – asiaankuuluvasti brittiläisellä herrasmiesmäisyydellä tottakai.

Kiitos, Jeeves sisältää kaksi romaania ja yhden novellin. Molemmissa romaaneissa mukana kuvioissa on  Woosterin sukulaisia, vanhoja koulukavereita, lemmensolmuja ja vaivaannuttavia tilanteita. Henkilöt ovat hupaisia, juonenkäänteet absurdin rajamailla ja sanailu ehdottoman nasevaa. Elämää ja maailmaa ei Jeeves-tarinoissa oteta ylen vakavasti, ja väärinkäsityksistä ja onnettomista sattumista ammennetaan tilannekomiikkaa pohjia myöten.

Tätä kirjaa oli ilo lukea. Ei se suoranaisesti pannut kierimään naurusta, mutta yleisesti tarinat ovat sen verran viihdyttävää ja kaikin puolin iloluontoista luettavaa, että aika ei ainakaan käynyt pitkäksi. Kirjailijalla on lempeä ja sympaattinen ote, ja vaikka tarinoiden henkilöt osaavat olla hölmöjä, he eivät rasita lukijaa. Joskus en millään jaksa lukea henkilöhahmoista, jotka ovat jotenkin ylettömän typeriä, mutta Wodehousen teksteissä typeryys on kevytmielistä ja hauskaa.

Ehkei näitä stooreja nyt putkeen ihan älyttömän montaa jaksaisi lukea, sillä aika lailla samat jekut niissä tuntuvat kiertävän, mutta suosittelen ehdottomasti tutustumaan, jos sitä ei vielä ole tehnyt. Ovat nämä ainakin vähän erilaista ajankuvaa 1900-luvun alkupuolen brittiläisestä yhteiskunnasta kuin mihin ehkä tavallisesti tulee tartuttua.


Lukudiplomi-haaste, suoritus III
Huumoria

Tehtävä 2. Piirrä teoksen henkilögalleria. Korosta hahmojen hassuja piirteitä.

Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.

Haha. Nyt on kokeiltu perheeseemme tulleen iPadin Paper-piirustusohjelmaa.

Kuvaan pääsivät kirjan ensimmäisessä osassa esiintyvät keskeiset henkilöt.

1. Itse Bertie Wooster, jolla on tapana kylpeä usein ja aina kumiankan kanssa.
2. Jeeves, oi Jeeves! Aina valmiina höyryävän teen ja muutaman nokkelan ratkaisuehdotuksen kanssa.
3. Bertien Dahlia-täti. Tiukkasanainen daami, joka on pelottavan kiintynyt ketunmetsästykseen.
4. Bertien ystävä Gussie Fink-Nottle. Ikuinen poikamies, ujo mutta lämminsydäminen. Outo viehtymys vesiliskoihin (kuten kuvasta selvästi huomaa). Ihastuu päättömästi Madeline Bassetiin (5.), mutta kosintayritys päätyy vesiliskoluennoksi.
5. Neiti Madeline Basset. Ihastunut Gussieen, mutta on yhtä lailla ujo runotyttöluonne, jonka mielessä ovat romanttiset kuutamokävelyt ja eteeriset runot.
6. Bertien ystävä Tuppy Glossop. Kyltymätön herkkusuu, erityisesti liha-munuaispiiras on hänen suurta herkkuaan. Kihloissa Angelan (7.) kanssa. Mutkia matkassa.
7. Bertien serkku Angela, Dahlia-tädin tytär. Aktiivinen ja ulospäinsuuntautunut nuori nainen, joka joutui Cannesissa melkein hain syömäksi harjoittaessaan vesihiihtoa. Kihloissa Tuppyn kanssa.
8. Dahlia-tädin kokki, ranskalainen (tietenkin, huomatkaa viikset!) Anatole, jonka ruoka on jumalaista, mutta joka onnettomien sattumien summana melkein irtisanoutuu.

Että sellainen seurakunta.

Maisteria on juhlittu

Ei olla ihan nuoria enää, sen sanon. Eilinen työpäivä oli viikonlopun päälle tuskaa. Puhdasta tuskaa. Teki mieli karjaista muutamallekin räpättäjälle, että olkaa jo hiljaa, opella on vielä darra. No okei, ei edes ollut, vaan pikemminkin migreeni, ja okei, en tehnyt niin.

Lauantai oli ihana päivä.

Aamulla karautimme laina-autolla automarketostoksille hankkimaan kaikkea tarpeellista juhlarompetta. Pankkikortti vinkui ja S-bonukset ropisivat. Sen jälkeen oli ohjelmassa pynttäytymistä ja suuntana ehkä Helsingin huipuin ravintola Weeruska, jonne olin kutsunut lähisukua lounastamaan maisterishengessä. Punajuuri-vuohenjuustopihvit ja viini maistuivat, ja kakku. Ja veljeni piti minulle puheen, mitä en olisi koskaan osannut kuvitella hänen tekevän. Vähän meinasi silmäkulma kostua.

Mahtavien annosten päälle Weeruska tarjosi hyvän mahdollisuuden antaa ruoan laskeutua ja vaihdella kuulumisia ja muita juttuja. Oli ihanaa nähdä taas sukulaisia, jotka ovat minun tapauksessani aivan huippua porukkaa. Ja olivat vielä ostaneet ihania lahjojakin, pirulaiset. Vaikken edes muistanut viedä gradua tai todistuksia paikan päälle töllisteltäväksi.

Ilta tarjosikin sitten jo diskovaloja, ammattimaista tiskijukkatoimintaa, ruokaa, boolia, ystäviä, halauksia, onnentoivotuksia, yllätysuutisia, hymyjä, värisevää ääntä ja epäilyttäviä tanssiliikkeitä. Noin viidenkymmenen hengen porukalla saimme aikaan sellaiset kekkerit, että muistan ne vielä kiikkustuolissakin. Vaikka rakkaat Parikkani vaihtuivat pikkutunneilla kiinantossuihin ja vaikka kaikki tärkeät eivät päässeetkään paikalle, ilta (ja yö) (ja aamu) olivat sen verran mahtavat, että vieläkin hymyilyttää. Ja niin moni rakas siellä oli, että menin jo laskuissani sekaisin. Ja tajusin, että taidan olla aika onnekas, kun elämässäni on niin monta ihmistä, joiden kanssa voin ja haluan juhlistaa isoja asioita.

Itkettävän ihania kortteja, juttuja, sanoja ja hetkiä. Ajatuksella tehtyjä ja mietittyjä, haaveiden kuuntelua,  yllätyksiä. Kouluajan kaverit pistivät pahan, kun käteen iskettiin kengän muotoinen suloinen kortti ja kirjekuori, josta paljastui lahjakortti Minna Parikan liikkeeseen. Kevätmallistoa odotellessa... ja kuinkas sattuikaan, Aleksin liike on työmatkani varrella. Hupsista.

Ja vaikken arvottamisesta ja tärkeysjärjestyksistä niin piittaa, V vei tällä kertaa koko potin. Joskus aamuyön tunteina, mustikkaboolin huumaamana, käteeni iskettiin Lahjakirjaksi nimetty paperi, jonka sisältö oli just eikä melkein:

Pahoittelen surkeaa kuvankäsittelytaitoani, mutta jäljelle jäänyt sisältö puhunee puolestaan.

Oma ex libris! Minulle!

Jopa boolinhuuruisissa aivoissani ehdin tajuta, että toistaiseksi hallussa pitämäni tämän perheen parhaan lahjanantajan titteli meni sen siliän tien toiselle osapuolelle.

Tämä maisterisnainen on vieläkin väsynyt, mutta sitäkin onnellisempi. Mahtavien ihmisten kanssa elämä on jotenkin piirun verran helpompaa. Ja juuri sitä, mitä haluan. Myös arkena.

Työn ilo

Jokohan uskallan sen sanoa vai onko liian varhaista, mutta kyllä mä vaan tykkään mun työstä.

Se on raskasta ja sitä on paljon, se jatkuu näillä puheilla juhannuksen korville, mutta sen jälkeisestä ajasta ei ole hajuakaan, se on paljon enemmän kuin osasin aavistaa, eikä se ole tasan sitä, mihin minulla on koulutus.

Mutta kyllä, se on aika ihanaa.

On aivan uskomaton tunne, kun tajuaa olevansa tärkeä. Pitkään aikaan (josko koskaan aiemmin?) ei työelämässä ole tuntunut siltä, että olisin ehdottoman kaivattu ja tarvittu. Melkein korvaamaton. Nyt on. Olen sitä sekä työnantajalleni että ennen kaikkea nuorille, joiden kanssa olen tekemisissä. Se on aika villiä. Minä muka? Mutta kyllä, juuri minä, eikä kukaan muu.

Joka päivä opin aivan tolkuttomasti uutta. Opin työnkuvastani ja työni sisällöistä, koulumaailmasta, byrokratian kiemuroista, järjestelmistä ja rakenteista, kasvatuksesta, kanssakäymisestä ja itsestäni. Ja niistä nuorista. Ihanista, kamalista, lapsellisista, kasvavista, kypsistä, höhlistä ja vaikeista ihmisistä. Välillä on tuskaisen hankalaa löytää sopivaa kommunikointikeinoa, välillä kaikki on kuin linnunmaitoa. Hassua, hämmentävää ja pirun palkitsevaa.

Ensimmäinen vanhempainiltakin on hoidettu. Jumankekka kuinka jännitti. Mutta jos jotain opin museomaailmasta, se on jännitystilan ylittäminen esiintymistilanteissa ja sujuva aiheesta kuin aiheesta joriseminen sekä hankalien kysymysten kiertäminen kysyjän sitä huomaamatta. Käytännössä hyväksi havaittuja kikkoja. Käyttänen jatkossakin.

On ihan mieletön tunne, kun huomaa, että nuori alkaa luottaa. En olisi arvannut, kuinka hyvältä se tuntuu. Tuntuu se painavaltakin. Olen vastuussa. Mutta se, että olen onnistunut tekemään tiettäväksi, että luokseni saa tulla, että minua saa "vaivata" ja että olen töissä jokaista oppilasta varten – se saa minut uskomaan itseeni ja siihen, että taidan olla oikealla alalla.

Eikä pidä ymmärtää väärin: on niitä töyssyjäkin. Niitä on. Joka päivä. Mutta jos vähitellen onnistun kääntämään nekin paremmin päin, homma etenee juuri niin kuin pitää.

Tätä lisää koko kevät – ja loppuelämä –, niin johan menee hyvin.

(Tosin sen lukuajan voisin ottaa elämääni ihan mielelläni takaisin, kiitos. No, ehkä jo ensi viikolla.)

Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Otava 2012
727 s.
My sister, my love (2008)

Saatu lahjaksi.


Kuusivuotiaasta Bliss Rampikesta piti tulla kaikkien aikojen luistelutähti. Hänen uransa alkoi jo neljävuotiaana virtuoosimaisella pikkulasten luistelukilpailujen voitolla, ja se oli suorassa nousukiidossa – ei vähiten Blissin äidin, Betseyn, kunnianhimoisen uurastuksen vuoksi. Kaikki näytti hyvältä ja lupaavalta, menestys ja kuuluisuus alkoi jo koputtaa olkapäätä, kun jokin meni vikaan. Vain vähän ennen seitsenvuotispäiväänsä Bliss löytyi murhattuna newjerseyläisen kotinsa kellarista, mutta murhaajaa ei koskaan saatu selville, vaikka tunnustuksia kuultiin.

Tarinaa kertoo kymmenen vuotta myöhemmin Blissin "eloonjäänyt" isoveli, kymmenet diagnoosit, lääkereseptit, hoitolaitokset ja -osastot kiertänyt Skyler. Hän haluaa vähintään alitajuntansa (sen S. Freudin mukaan määritellysti) tasolla tulla sinuiksi menneisyyden kanssa, ehkä tunnustaakin jotain. Skylerin elämä tuntuu menneen lapsuudesta, oikeastaan jo Blissin syntymästä alkaen vain yhteen suuntaan: alas. Jo pienenä poikana hän jäi sisarensa varjoon, vanhempiensa huomion reunamille, pelkäksi elämän alaviitteeksi. Vakava vammautuminen voimisteluharjoituksissa – joihin perheen isä Bix, entinen yliopistotason jalkapalloilija, poikansa pakottaa – tuhoaa Skylerin mahdollisuudet urheilu-uraan ja siten mitä ilmeisimmin myös menestykseen. Se myös vie pojan vähitellen kohti särkylääkekierrettä, johon lisätään vielä varsinainen cocktail erilaisia mielen sairauksien ja syndroomien diagnooseja lääkityksineen, jolloin lopputuloksena on sekava, mielensä hämärtänyt nuori mies, jonka elämää sisaren julkisuus ja myöhemmin lööppikuolema sekoittaa entisestään.

Betsey Rampike keskittyy kiipimään elämässään ylemmille oksille, sinne, minne hänellä ei ennen ilmiömäistä tytärtään tuntunut olevan mitään asiaa. Tyttären lahjojen kautta hän voi toteuttaa omia, olosuhteiden pakosta kuolleita haaveitaan, eikä mikään, mikään saa olla enää niiden tiellä. Niin lähellä hän jo on suurimpien unelmiensa kiinnisaamista. Bix Rampike on nousujohteisella uralla eettisesti kestämättömässä geeniteknologia-alan yrityksessä, ja käärii rahaa minkä kerkiää. Työ on tärkeintä, joka miehen elämässä voi olla – satunnaisten toisten naisten ohella – joten perheelle ei valitettavasti aina ole niin paljon aikaa, kuin isi ihan tosissaan haluaisi olevan. Samalla kun oma asema yrityksessä kohoaa kuin taikaiskusta, voi ohimennen haastaa erinäisiä tahoja oikeuteen ja sopia korvaussummista kiusallisen julkisuuden välttämiseksi kulissien takana. Vaikka Skyler-pojasta ei koskaan tule Bixin toivomaa urheilijanuorukaista, hänestä on hyötyä, kun haastehimoa kutkuttaa: käräjille kutsutaan vuosien kuluessa niin valmentajia, opettajia, terapeutteja kuin oikeastaan keitä tahansa Rampiken perheen elämässä tavalla tai toisella käyneitä.

Kaiken taustalla on sairas perhe sairaine kuvioineen sairaassa yhteisössä, ylemmän keskiluokan esikaupunkihelvetissä, jossa aitoa on vain antiikki. Kukaan Rampikeista ei ole taakastaan vapaa, ja toisille se konkretisoituu selvemmin ja nopeammin kuin toisille.

Olen lukenut aivan hengästyttävän hyvän kirjan tämän uuden vuoden aluksi. Melkein kaksi viikkoa siihen meni, mutta tänään aamulla suljin Sisareni, rakkaani kannet ja huokasin syvään.

Osasin odottaa hyvää, mutta sain vielä parempaa. Joyce Carol Oatesin teos on kokonaisvaltainen, massiivinen, viiltävä ja ahdistava. Samalla se on taiturimainen, koukuttava ja lukijan itsetietoisuutta korostava: se saa lukijan kiinni rysän päältä, tirkistelemässä sitä samaa sontaa, jota eri mediat suoltavat vuorokauden ympäri. Se sekä ivaa että jäljittelee niitä lööppihelvettejä, joissa elämme pakottamalla katsomaan kirkuvien otsikoiden, salamavalojen ja tv-kameroiden taakse ja miettimään, mikä on julkisuuden hinta.

Oates ei jätä juuri mitään arvailujen varaan, vaan Sisareni, rakkaani repii auki sellaisiakin mätähaavoja, jotka ehkä haluttaisiin pitää salassa tai ainakin poissa puheista. Tarina pohjautuu todellisuuteen, lapsimissi JonBenét Ramsayn selvittämättömään murhaan vuonna 1996. Monilta muiltakin osin se on totta monin paikoin joka päivä. Minuun koski eniten lukea koko ajan kiihtyvästä diagnosoinnin ja lääkinnän kierteestä, johon kirjan kuvaaman ylemmän keskiluokan lapset ajetaan pienestä pitäen. Ajatus siitä, että lähes kaikelle käytökselle on olemassa diagnoosinumero ja reseptilääke, on niin kieroutunut, ettei tiedä, miten reagoida. Mutta sitähän se alkaa olla, väistämättä. Jos surukin on sairaus, mikseivät muutkin tunteet olisi?

Sisareni, rakkaani käy päälle ensimmäisistä sivuista alkaen ja pitää otteessaan loppuun saakka. Se on toki kirjana paksu, mutta minun lukukokemukseni intensiteetti ei himmennyt hetkeksikään. Nautin, vaikka aiheet tarinassa ovat rankkoja. Nautin, koska Sisareni, rakkaani on upeaa tarinankerrontaa, se rakentaa kokonaisen, ehjän ja täyteläisen maailman, saa uskomaan kuvaamaansa todellisuuteen, joka tosin on kauhea, mutta sitäkin koskettavampi. Nautin, koska tajusin lukevani laadukasta kirjallisuutta, joka jättää minuun näkyvän jäljen.

Tätä kultakimpaletta on luettu monissa blogeissa, ja lähes poikkeuksetta siitä on myös vaikututtu. Liityn joukkoon. Upea, upea kirja. Täysi kymppi ja toinen päälle.

Kari Enqvist: Suhteellisuusteoriaa runoilijoille

Kari Enqvist: Suhteellisuusteoriaa runoilijoille
WSOY 2005
211 s.

Kirjastosta.


Gravitaatiokuopassa aika venyy suhteessa vertailukelloon. Tähden lähellä kellot näyttävät siis käyvän hitaammin kuin kauempana – eli kuten fyysikot niin mielellään sanovat, äärettömyydessä. Tässäkään ei kannata filosofoida äärettömyyksillä. Äärettömyys fysiikassa on vailla syvällisyyttä. "Äärettömän kaukana" tarkoittaa vain "aivan järjettömän etäällä", niin kaukana, että taskulaskin ei enää huomaa eroa vaikka vielä kuljettaisiin metrin verran eteenpäin. (s. 133)

Fyysikko ja tietokirjailija Kari Enqvist kirjoitti suhteellisuusteorian 100-vuotisjuhlan kunniaksi kenen tahansa tavallisen ihmisen ymmärrettävissä olevan tiiviin tietopaketin tuosta intohimoja herättävästä teoreettisesta rakennelmasta, jonka eräs tuntematon fyysikko vuonna 1905 esitti. Kirja on sekä hatunnosto Albert Einsteinille että yritys paketoida luonnontieteellisesti selitettävää maailmaa populaariin muotoon.

Suhteellisuusteoriaa runoilijoille koostuu lyhyistä, vain reilun sivun mittaisista luvuista, joissa käydään läpi sekä Albert Einsteinin ajattelua ja elämänvaiheita, fysiikan tieteenhistoriaa että maailmankaikkeuden rakennetta ja toimintaa. Enqvist kirjoittaa selkeää ja mukaansatempaavaa tekstiä, jossa on sekä viihdyttävä että pedagoginen ote: hän haluaa tehdä ymmärrettäväksi sen, mitä monet syyttä pelkäävät ja mitä monet syyttä pitävät mahdottomana ymmärtää.

Omista fysiikantunneistani on todella kauan, enkä suoraan sanottuna ole lukion pakollisen oppimäärän jälkeen päätäni fysiikalla vaivannut. Enqvistin kädestä pitäen neuvomat asiat soittivat epämääräisesti jotain kelloja, mutta vaikka teksti on selkeydessään moitteetonta, paikoin tipahtelin tyylikkäästi kärryiltä. Kirjan rakenne on siinä mielessä armollinen, ettei se haittannut, sillä teksti on napakkaa ja etenee kompuroimatta – silloinkin, kun en ollut ihan varma, mistä on kyse, tiesin, että lukemista kannattaa jatkaa, sillä aiheet vaihtuivat tiuhaan.

Enqvistin kynä on kevyt, eikä hän ota omaakaan tieteenalaansa liian vakavasti. Kevennykset, vitsit ja kaskut sopivat tähän kirjaan, sillä ne vahvistavat ajatusta siitä, etteivät luonnontieteetkään ole popularisoinnin ulottumattomissa. Toisaalta kirja on hieman tasapaksu, eikä siinä ole varsinaista huippua tai huipennusta. Yhtäkkiä se on vain luettu.

Suhteellisuusteoriaa runoilijoille sopinee pehmeäksi laskuksi fysiikan, suhteellisuusteorian ja maailmankaikkeuden perusasioiden äärelle siinä vaiheessa, kun yleissivistävästä koulutuksesta on jo jokunen tovi. Alan ihmiselle se lienee kiinnostava vain siinä tapauksessa, jos itseä kiinnostaa tieteen popularisointi ylipäänsä. Tiedolliselta sisällöltään se on tehty niille, joille tällaiset asiat on väännettävä rautalangasta (kuten minulle), mutta sellaisena se on hyvä ja hiottu esitys maailmasta ja avaruuden kokoonpanosta.

Osallistun kirjalla haasteisiin Kansankynttiläin kokoontumisajot (Luonnontieteet) sekä Kosmoksen lumoa ja tähtisumua.

Seitsemän vuotta

Onnea minä ja mun blogi! Tänään on Eniten minua kiinnostaa tie ollut pystyssä seitsemän vuotta!

Vaikka itsekehu ehkä vähän haiseekin, seitsemän vuotta on intternetsissä aika pitkä siivu. Ja täällä vain sitkeästi ollaan. Kulumallakaan en pois lähde.

Blogin ulkoasu on vaihtunut kahdesti, mutta sen suurempia muutoksia täällä ei näinä vuosina ole tapahtunut. Alkuun mentiin päiväkirjaperiaatteella, lyhyehköillä välähdyksillä, palasilla. Sitten alkoi tulla vähän pitempää tarinaa, kuvia ja elämää. Jossain vaiheessa alkoi tulla jopa lukijoita ja kommenttejakin silloin tällöin.

Isoin muutos tapahtui pyytämättä ja yllättäen kaksi vuotta ja yksi päivä sitten, jolloin kirjoitin ensimmäisen kirjatekstini. (Huom! Lukeminen omalla vastuulla!) Siitähän sitten alkoikin ihan uudet kuviot monellakin tapaa.

Ja nyt ollaan tässä.

Mukavasti sekavasti iloisesti täällä raapustellaan, kirjoista, kirjojen vierestä ja elämästä. Blogista on tullut minulle tärkeä (tai pikemminkin se on pysynyt tärkeänä) ja ennen kaikkea olen päätynyt osaksi blogiyhteisöä. Tavannut huikeita ihmisiä blogien takana ja kokeillut uusia juttuja. Ihmetellyt, hämmentynyt, hämmentänyt, sekoitellut soppia. Ei paha ollenkaan.

Ja vaikka juuri nyt on vähän hiljaisempaa (ymmärrän nyt, miltä tuntuu olla märkä rätti, koska juuri sitä olen työpäivien jälkeen), kyllä täältä taas aktivoidutaan. Sekä kirjojen että muunlaisen tekstitavaran kanssa.

Että eipä tunnu hullummalta olla seitsemänvuotiaan blogin emäntä, ei ollenkaan!
Kuulumisiin vastaisuudessakin!

Mielenhautomispäivät

Ulkona näyttäisi paistavan aurinko, mutta omat saavutukseni liittyvät lähinnä siihen, että olen saanut puettua vaatteet päälle. Väsymys ja vetämättömyys ovat taas huipussaan, enkä edes voi puhtain sieluin syyttää siitä pelkästään uudenvuoden juhlintaa ja toissapäiväistä pikaista Tallinnan-reissua. Mielikin on vähän maassa, melankolia iskenyt.

Loma (so. työttömyysjakso) on lopuillaan ja maanantaina palaan sorvin ääreen. Tai no, mitäänhän ei paperilla ole, mutta siitä huolimatta oma työhuone odottaa sellaisena, joksi sen 21.12. jätin – eikä sinne ole kukaan muu menossa. Hieman alkaa jo kuumottaa, mitä kaikkea tammikuu ja alkuvuosi ylipäänsä tuovat tullessaan, ja toisaalta ehkä juuri siksi väsyttää ja ahdistaa. Pitäisi mieluummin olla intoa täynnä, mutta juuri nyt en osaa. No, ainakin saan uuden työparin, jonka olen kertaalleen pikaisesti tavannut, ja josta sain hyvän ensivaikutelman. (Samalla mietin tietysti, millaisen vaikutelman minusta saa. Synkän?)

Valmistujaisjuhlatkin lähenevät, mutta into niiden suhteen ei ole herännyt juurikaan. No, pari viikkoa on vielä aikaa löytää bilemoodi. Juuri nyt ei vain tunnu hetkauttavan juuri mikään. Mälsää.

Vähän on sellaista todellisuuspakohalua ilmassa. Kun pääsisikin jonnekin ihan muualle, irti tästä tavallisuudesta. Ja mielellään jossain muussa kuin kirjallisessa muodossa, vaikka tietysti lukeminenkin hieman auttaa asiaa. Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani on hyvässä vauhdissa ja juuri niin hieno – ellei hienompikin – kuin odotin. Eli eipä ole luvassa tästäkään osoitteesta moitteen sanaa. Joskus kollektiivinen mielipide voi vain olla ohittamaton. Eikä se aina ole pelkkää harhaa.

Harhaksi haluaisin sen sijaan määritellä tämän olotilan, ja vaikkei se sitä pohjimmiltaan lienekään, käyn joka tapauksessa sen kimppuun jalkautumalla ulos ahdistavasta asunnosta ja ajatuksista. Sitä paitsi uudet silmälasini odottavat optikolla noutoaan – ehkä niiden mukana tulee myös virkeämpi versio meikäläisestä. Ainakin vähän.

Veljeni Sebastian

Annika Idström: Veljeni Sebastian
WSOY 1998 (1. painos 1985)
180 s.

Kirjastosta.


11-vuotias Antti on yksinäinen ja erikoinen poika. Hän elää kahdestaan äitinsä Kaarinan kanssa helsinkiläisessä betonilähiössä, tarkkailee maanisesti Itäväylän liikennettä, kirjoittaa kortistoa tapaamistaan ihmisistä ja kärsii koulukiusaamisesta. Antti on älyllisesti varsin varhaiskypsä, jopa huippuälykäs, mutta sosiaalisia taitoja hänellä ei ole.

Kun Antin ja Kaarinan elämään tulee Mika, äidin uusi miesystävä, perheen kuviot menevät totaalisesti uusiksi. Antin despoottinen suhde äitiinsä joutuu koetukselle, kun uusi mies merkitsee reviiriään. Koulussa ei mene sen kummemmin, sillä Antin on vaikea saada aikaiseksi ihmissuhteita, jotka perustuisivat johonkin muuhun kuin hyväksikäyttöön ja alistamiseen. Yksi poika tuntuu kuitenkin tekevän poikkeuksen: Sebastian, joka on Antille kuin veli.

Annika Idströmin Veljeni Sebastian on mainio esimerkki kirjablogien voimasta: olen lukenut tästä tekstin muutamassakin eri blogissa ja painoin kirjan nimen visusti mieleeni. Kun se sitten tuli kirjastossa vastaan, lainaamista ei tarvinnut paljon pohtia.

Kirja on vaikea ja ahdistava. Antin kertojanääni on voimakas ja hallitseva, mutta erinomaisen epäluotettava. Poika on monin tavoin kykenemätön kohtaamaan elämää ja ympäristöään sellaisena kuin se on, sillä hänellä on selviä vaikeuksia hallita ja ymmärtää tunteitaan – sikäli kuin niitä hänellä edes on. Tarina kerrotaan visusti Antin näkökulmasta, vain hetkeksi Kaarina saa äänensä kuuluviin kirjoittamansa novellin kautta, ja kerrontaratkaisuna se on oivallinen. Lukija ei voi kuin ihmetellä Kaarinan käytöstä (tai pikemminkin käytöksen ja toiminnan puuttumista) poikansa suhteen, mikä samalla vahvistaa kertojan epäluotettavuutta. Tapahtuuko kaikki todella niin kuin Antti väittää?

Veljeni Sebastian saa loppupuolella jo varsin hurjia käänteitä, ja tarina tiivistyy huippuunsa aivan viime sivuille saakka. Ihailen Idströmin taitoa rakentaa ja pitää yllä kauhean tarinan jännitettä ylettömästi mässäilemättä. Lukijan suhde Anttiin vaihtelee säälistä ja myötätunnosta hämmennykseen ja lopuksi melkein raivoon ja hiljaiseen kauhuun: en todellakaan haluaisi tavata ainoatakaan oikean elämän Anttia. Ikinä.

Toisaalta lapsen ja nuoren vaikeuksiin on ehkä hyvä tutustua kaunokirjallisuuden kautta, vaikka ahdistaakin. On selvää, että joudun vielä työni kautta tekemisiin – jos en nyt aivan Antin tapaisten, niin melko lähellä olevien – nuorten kanssa, jotka eivät ole niin kuin muut, eivätkä ole sitä välttämättä laisinkaan omasta tahdostaan. Ihmismielen kiemurat kiehtovat ja kauhistuttavat, ja Veljeni Sebastian on hieno esimerkki tarinankerronnan voimasta ja täyteläisyydestä myös sellaisissa aiheissa, joihin luulee olevansa turtunut.

___

Sanna koki kirjan rankaksi, muttei päässyt siihen aivan sisään, Minnan teki mieli jättää lukeminen kesken, Luru koki kirjan aivan toisenlaiseksi kuin etukäteen ajatteli ja Zephyr yllättyi kirjan synkkyydestä ja outoudesta, muttei lainkaan pettynyt.

Lukudiplomi II: Tainaron (Fantasiaa)

Myös kissani kiinnostui Tainaronista.

Leena Krohn: Tainaron – Postia toisesta kaupungista
WSOY 1985
126 s.

Kirjastosta.


Leena Krohnin erikoinen pieni kirja Tainaron on yhtä vanha kuin minä. Se on kahdenkymmenenkahdeksan kirjeen mittainen kertomus Tainaronin kaupungista, joka on hieman kuin nämä omat kaupunkimme, muttei kuitenkaan.

Kirjan nimettömäksi jäävä minäkertoja kirjoittaa kirjeitä ystävälleen kotiin. Hän ei aivan muista, miksi ja miten on Tainaroniin tullut, mutta siitä huolimatta hän pyrkii sopeutumaan uuteen paikkaan. Valitettavasti ystävä ei vastaa kirjeisiin, mikä paikoin ärsyttää, paikoin huolestuttaa niiden kirjoittajaa. Kirjoittaminen on joka tapauksessa keino käsitellä sitä uutta, vierasta ja osaltaan tuttua, johon Tainaronissa törmää.

Tainaron on erilaisten asukkaiden ja elämäntapojen sulatusuuni. Sen asukkaat ovat kukin tavallaan hyönteismäisiä ja samalla hyvin inhimillisiä. Kullekin on kaupungissa oma paikkansa ja tehtävänsä, jokaisella on päiviensä määrä, asiat otetaan pitkälti niin kuin ne annetaan. Tämän kaiken kirjan kertoja oppii vähitellen Tainaronissa viettämänään aikana.

Minulle jäi kirjasta hyvin surumielinen mutta samalla lohdullinen olo. Vieraus ja sijattomuuden tuntu, jonka kertoja kirjeissään niin kauniisti kuvaa, on sydämeenkäypää. Tarkkailu, oppiminen, epätietoisuus ja ymmärrys vaihtelevat päivästä toiseen, uuden kulttuurin avautuminen vie aikansa, mutta palkitsee lopulta.

Kertojan ihmetys uusien asioiden äärellä, epäsopivat kysymykset ja etikettivirheet, itselle vieraan kulttuurin vähittäinen avautuminen ja siihen sopeutuminen ovat Tainaronin keskeisiä elementtejä. Matka Tainaroniin on samalla sekä matka vieraaseen että siihen ehkä tutuimpaan – omaan itseen. Mitä opimme itsestämme, kun näemme ja koemme vierasta? Epäilemättä paljon, sillä muutos voi olla pysyvyyttä, outo helposti lähestyttävää ja vieras juuri sitä, mitä on kaivannut ja etsinyt.

Hieno kirja, kaunis, outo ja vaikea, jota lukiessa piti monin paikoin pysähtyä maistelemaan kaunista kieltä, palata muutama rivi takaisin ja miettiä, mistä milloinkin on kyse.


Lukudiplomi-haaste, suoritus II
Fantasiaa

Tehtävä 3. Valitse jokin tärkeä kohta kirjasta. Kuvittele itsesi mukaan tapahtumiin. Kuinka kirjan sankarin toiminta muuttuisi, jos sinä olisit mukana tapahtumissa? Kirjoita.

Yhdeksännessä kirjeessä, joka on otsikoitu "Niin kuin turkkilot", päähenkilö tuskailee ystävänsä vastaamattomuutta, mutta haluaa silti jatkaa kirjoittamista hänelle. Hän kertoo vierailustaan erääseen tainaronilaiseen liikkeeseen, hautaustoimistoon. Siellä hän utelee, millainen hautausperinne Tainaronissa on ja saa siihen kouriintuntuvan vastauksen, kun hautaustoimiston kautta pääsee laskeutumaan huonosti valaistun portaikon kautta suureen hautakammioon. Tainaronissa ruumiit käsitellään ohikulkijoilta salassa ahkerasti puurtaen: "ruumistyöläiset"ovat äitejä, jotka ruokkivat ruumiiden avustuksella jälkeläisiään. Kaikki ruumiit käytetään viimeiseen hippuseen saakka hyödyksi uusille tainaronilaisille.

Päähenkilöllä on mukanaan tainaronilainen ystävänsä Jäärä, mutta jos minäkin olisin ollut siellä Tuonelaan tutustumassa, luulen, että tilanne ei olisi ollut niin pelottava. En toki ole tottunut kuolemaan ja ruumiisiin, mutta olen ollut töissä sairaalassa ja sitä kautta tullut edes vähän sinuiksi kuoleman fyysisyyden kanssa. Haju kuvataan kirjeessä aika jäätäväksi, minkä pystyn helposti kuvittelemaan, ja synkkä tila, kellarimaiset olosuhteet ja jatkuva tohina panevat vähemmästäkin pään pyörälle. Jos meitä olisi ollut paikalla kaksi täältä tutusta maailmasta, olisimme voineet kommentoida tilannetta saman tien, sanoa ihmetyksemme ääneen ja pohdiskella kokemaamme vähän turvallisemmin, pelkäämättä, että rikomme tabuja ja kyselemme sopimattomia. Toisaalta tilanne ei lopulta ollut niin kauhea, kuin päähenkilöstä aluksi tuntui, vaan se auttoi häntä ymmärtämään elämän kiertokulkua taas uudesta näkökulmasta:

"Ja tässä oli siis heidän työnsä: tislata sellaisesta saastasta puhdasta nektaria, uuttaa kuoleman niljaisesta liemestä terveyttä, voimaa ja uutta elämää. Kuinka voisin milloinkaan moittia sitä, mitä Tainaronin Tuonelassa tapahtuu. Totisesti, se on laboratorio, jonka rinnalla parhaankin alkemistin saavutukset jäävät häpeään, ja kuitenkin siellä tehdään vain sama, mitä maa saa aikaan joka vuosi, kun se rakentaa uuden kevään siitä ja sen päälle, mikä syksyllä lahosi ja kuoli." (s. 52)

___

Aivan vastikään Tainaronista on kirjoittanut Nafisan. Myös Luru tutustui Tainaronin maailmaan ja teki siitä huikean tapahtumakartan Lukudiplomia varten. 

Blogistanian Finlandia 2012

Blogistanian Finlandia on epäkaupallinen kilpailu ja äänestys, johon jokainen kirjoista blogiinsa kirjoittava voi osallistua. Kilpailun emännöi Salla, jonka blogiin tulokset tulevat tänään klo 20.

Omat ääneni menevät seuraaville kirjoille:

1. Aki Ollikainen: Nälkävuosi (3 pistettä)

Koska Nälkävuosi on yksi upeimpia koskaan lukemiani kirjoja, joka tuntuu syvällä edelleen.

2. Jyrki Heino: Kellari (2 pistettä)

Koska Kellarin tarina toimii, 1700-luvun Turku kiehtoo ja luutnantti Wennehielm jää mieleen.

3. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (1 piste)

Koska Teemestarin kirja on huolella tehty, kaunis ja kiehtova tarina, joka on sopivasti epätäydellinen.

So American 2012

Vanha vuosi on saatu pakettiin ja niin myös monen hauskan lukuhaasteen aikaraja on umpeutunut. Kirjavan kammarin Karoliina avasi viime vuonna alkuvuodesta So American -haasteen, jossa oli mahdollista lukea yhdysvaltalaista kirjallisuutta erilaisia kategorioita suorittaen. Haaste oli minulle erittäin mieluisa, sillä yhdysvaltalainen kirjallisuus on lähellä sydäntäni. Nyt on siis jälkipyykin aika.

Luin vuonna 2012 yhteensä 45 yhdysvaltalaista kirjaa. 24 oli miesten ja 21 naisten kirjoittamaa.

Haasteesta suoritin 11 kategoriaa ja aloitin yhtä. Early American Litterature, American (Dark) Romanticism, Slavery ja American Crime jäivät vaille suorituksia, vaikka etenkin tuo orjuusteema kyllä kiehtoo minua. No, tänä vuonna sitten senkin edestä, vaikkapa. Tässä lopullisessa koonnissani olen laittanut kunkin kirjan vain yhteen kategoriaan, vaikka tuplabuukkaus olikin haasteessa luvallista.

Osavaltio-osuuden kanssa kieriskelin pohdinnoissani, sillä en osannut päättää, mitä käyttäisin pääasiallisena perusteena osavaltion valinnalle. Nyt perusteita on kolme: kirjailijan syntymäpaikka tai (pääasiallinen/nykyinen) asuinpaikka tai kirjan tapahtumapaikka. Osavaltioita sain tällä tavoin valloitettua yhteensä 22.

Tein upeita kirjallisia löytöjä, tutustuin pitkään suunnitelmissa olleisiin nimiin ja jokusen kerran jouduin myös pettymään. Bloggasin lähes kaikista tämän haasteen kirjoista, mutta muutama jäi vaille blogihuomiota eri syistä.

Sylvia Plathin runokokoelma Ariel (1965) jäi bloggaamatta, koska luin sen kiireellä alkuvuoden kirjallisuustenttiä varten. En saanut siitä paljoakaan irti, mutta tunnelma jäi mieleeni surumielisenä ja masentavanakin.

Kurt Vonnegutin Kissan kehto (1963) oli hauska yllättäjä. Olen vuosia ajatellut, että Vonnegutiin olisi syytä tutustua, mutta aina se on jäänyt. Kissan kehto tarttui kuitenkin yhdellä kirjastoreissulla mukaani, ja luin sen innosta hihkuen. Vonnegutin ilkikurinen, paikoin jopa hämäävän lapsenomainen ja silti veitsenterävä tyyli ja huikeat juonenkäänteet maittoivat mainiosti. Tästä erinomaisesta lukukokemuksesta viisastuneena olenkin jo hankkinut omaan hyllyyni Teurastamo 5:n ja Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewaterin. Niiden aika on toivon mukaan tänä vuonna.

David Eaglemanin Tarinoita tuonpuoleisista (2009) oli myös kirjastokeikan sattumankauppaa. Hauska pieni kirja on kokoelma kuolemanjälkeisiä skenaarioita, kuvitelmia siitä, mitä silloin tapahtuu, miksi ja miten. Pienet tarinat ovat samaan aikaan huvittavia, surullisia ja lohdullisia.

Lionel Shriverin Poikani Kevin (2003) oli valtavan voimakas lukukokemus. Luin kirjaa – pienipränttistä pokkaripainosta – ahmien, enkä meinannut malttaa nukkuakaan. Kirja oli syvästi vaikuttava, kauhea ja upea. Siitä kirjoittaminen tuntui mahdottomalta, eikä onnistu oikein vieläkään. Syyttä ei tätä kirjaa suitsuteta. Kävin myös katsomassa kirjasta tehdyn elokuvan, joka ei vetänyt vertoja alkuperäisteokselle, mutta oli mielenkiintoinen ja voimakas tulkinta siitä yhtä kaikki.

Sekä So American -haasteen, menneen lukuvuoden ja itse asiassa kaikkien aikojen kokonaisvaltaisesti parhaisiin lukukokemuksiini nousee kaksi kirjaa. Toinen niistä on Jonathan Franzenin Vapaus (2010), upea teos, joka vei mukanaan ja toi samalla palan kurkkuun. Onneksi luin sen, sillä en ennen sitä tiennyt herra Franzenista mitään – nyt en haluaisi elää ilman. Huh. Onneksi lukemattomia franzeneita vielä on, ja toivo syvästi, ettei hän kirjoita seuraavaa teostaan yhtä kauan kuin Vapautta (n. 10 vuotta).

Toinen, elämäni kirjojen joukkoon saman tien porhaltanut teos on Jeffrey Eugenidesin Middlesex (2002), jota luin pitkään ja hartaasti, tarinan kaaresta ja joka sanasta nautiskellen. Jos tämä kirja on vielä lukematta, tee asialle välittömästi jotain!

Koonnin kuvitukseksi valitsin osan haasteen parhaista kirjoista. Niistä kirjoittamiini teksteihin pääsee allaolevan listan linkeistä.

Kirjalliset seikkailuni jatkuvat Yhdysvalloissa tänäkin vuonna, sillä So American vain vahvisti entisestään mieltymystäni Atlantin takaiseen kirjallisuuteen. Jokin siinä puhuttelee ja kolahtaa. Kovaa.

Kiitokset haasteesta Karoliinalle!

***

Kategoriat

*American Poetry (3/3)

Walt Whitman: Valitut runot. Sammakko 2007. Suom. Markus Jääskeläinen.

Sylvia Plath: Ariel. Kirjayhtymä 1983. Suom. Kirsti Simonsuuri. (Ariel, 1965.)

Patti Smith: Viattomuuden tunnusmerkit. WSOY 2010. Suom. Risto Ahti. (Auguries of Innocence, 2005.)

*American Realism (3/3)

Kate Chopin: Herääminen. Faros 2009. Suom. Raija Larvala. (The Awakening, 1899.)

Henry James: Naisen muotokuva. WSOY 1955. Suom. J. A. Hollo. (The Portrait of a Lady, 1881.)

Louisa M. Alcott: Tytöistä parhain. WSOY 1944. Suom. Lyyli Reijonen. (An Old Fashioned Girl, 1870.)

*"The Lost Generation" + Depression-era (3/3)

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi. Tammi 2010. Suom. Jouko Linturi. (A Moveable Feast, 1964.)

Gertrude Stein: Ida. Kirjayhtymä 1988. Suom. Kaarina Ripatti. (Ida, 1941.)

F. Scott Fitzgerald: Yö on hellä. WSOY 1996. Suom. Pentti Saarikoski. (Tender is the Night, 1934.)

*Post-World War II Classics (3/3)

Kurt Vonnegut: Kissan kehto. Tammi 1975. Suom. Marjatta Kapari. (Cat's Cradle, 1963.)

John Updike: Juokse, jänis. Otava 1992. Suom. Oiva Oksanen. (Rabbit, Run, 1960.)

John Steinbeck: Helmi. Tammi 2008. Suom. Alex Matson. (The Pearl, 1947.)

*Beatniks (3/3)

William S. Burroughs & Jack Kerouac: Ja virtahevot kiehuivat altaissaan. Sammakko 2010. Suom. Sami Heino (Kerouac) ja Elina Koskelin (Burroughs + jälkisanat). (And The Hippos Were Boiled In Their Tanks, 2008.)

Charles Bukowski: Etelän vetelät. Sammakko 2008. Suom. Seppo Lahtinen. (South of No North, 1973.)

Allen Ginsberg: Huudon jälkeen. Runoja 1972–1992. Sammakko 1999. Koonnut ja suomentanut Markku Into.

*Jewish-American Experience (1/3)

Adam Langer: California Avenue. Otava 2006. Suom. Annika Eräpuro. (Crossing California, 2004.)

*Black America (3/3)

Sapphire: Precious – harlemilaistytön tarina. Like 2010. Suom. Kristiina Drews. (Push, 1996.)

Alice Walker: Häivähdys purppuraa. WSOY 1986. Suom. Kersti Juva. (The Color Purple, 1982.)

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen. Gummerus 1984. Suom. Maija Westerlund. (To Kill a Mockingbird, 1960.)

*Immigrant Background (4/3)

Jeffrey Eugenides: Middlesex. Otava 2003. Suom. Juhani Lindholm. (Middlesex, 2002.)

Téa Obreht: Tiikerin vaimo. WSOY 2012. Suom. Irmeli Ruuska. (The Tiger's Wife, 2011.)

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti. Tammi 2001. Suom. Kersti Juva. (Interpreter of Maladies, 1999.)

Siri Hustvedt: Lumous. Otava 2009. Suom. Kristiina Rikman. (The Enchantment of Lily Dahl, 1996.)

*Southern Fiction (3/3)

Sue Monk Kidd: Mehiläisten salaisuudet. Bazar 2005. Suom. Helinä Kangas. (The Secret Life of Bees, 2002.)

Kathryn Stockett: Piiat. WSOY 2010. Suom. Laura Beck. (The Help, 2009.)

Charlaine Harris: Veren voima. Gummerus 2010. Suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo. (Dead Until Dark, 2001.)

*Dirty Realism (5/3)

Jonathan Franzen: Vapaus. Siltala 2011. Suom. Raimo Salminen. (Freedom, 2010.)

Jonathan Franzen: Alkuvoimat. WSOY 2004. Suom. Raimo Salminen. (Strong Motion, 1992.)

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Tammi 1986. Suom. Raija Mattila.

Richard Ford: Roihu. Tammi 1991. Suom. Sirkka Suomi. (Wildlife, 1990.)

James Franco: Palo Alto. Novelleja. Schildts & Söderströms 2012. Suom. Jaakko Kankaanpää. (Palo Alto. Stories, 2010.)

*Modern Women Writers (7/5)

Annie Proulx: Näin on hyvä. Otava 2011. Suom. Juhani Lindholm. (Fine Just the Way It Is, 2008.)

Eve Ensler: Vaginamonologeja. Otava 2001. Suom. Annu James. (The Vagina Monologues, 1998.)

Lionel Shriver: Poikani Kevin. Avain 2008. Suom. Sari Karhulahti. (We Need To Talk About Kevin, 2003.)

Suzanne Collins: Nälkäpeli. WSOY 2009. Suom. Helene Bützow. (The Hunger Games, 2008.)

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari. Otava 2004. Suom. Annika Eräpuro. (Easter Island, 2003.)

Velma Wallis: Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa. Like 1998. Suom. Tuomas Kilpi. (Bird Girl and the Man who Followed the Sun, 1996.)

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys. Tammi 2012. Suom. Heikki Karjalainen. (A Visit from the Goon Squad, 2010.)

*Modern Men Writers (7/5)

Richard Powers: Suopeus. Gummerus 2011. Suom. Raimo Salminen. (Generosity, 2009.)

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia. Otava 2012. Suom. Arto Schroderus. (The Marriage Plot, 2011.)

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue. Siltala 2012. Suom. Tero Valkonen. (The Discomfort Zone, 2006.)

Jonathan Tropper: How to Talk to a Widower. Orion 2007.

David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista. Avain 2011. Suom. Itä-Suomen yliopiston opiskelijat. (Sum – Forty Tales from the Afterlives, 2009.)

George R. R. Martin: Valtaistuinpeli. Kirjava 2011. Suom. Satu Hlinovsky. (A Game of Thrones, 1996.)

John Irving: Sirkuksen poika. Tammi 1994. Suom. Kristiina Rikman. (A Son of the Circus, 1994.)

Osavaltiot

Alabama

Herper Lee (syntymäpaikka, kirjan tapahtumapaikka)

Alaska

Velma Wallis (syntymäpaikka)

Connecticut

Suzanne Collins (syntymäpaikka)

Georgia

Alice Walker (syntymäpaikka, kirjan tapahtumapaikka)

Illinois

Richard Powers (syntymäpaikka, kirjan tapahtumapaikka)

Adam Langer (syntymäpaikka, kirjan tapahtumapaikka)

Patti Smith (syntymäpaikka)

Ernest Hemingway (syntymäpaikka)

Indiana

Kurt Vonnegut (syntymäpaikka)

Kalifornia

John Steinbeck (syntymäpaikka)

Charles Bukowski (pääasiallinen asuinpaikka, kirjan tapahtumapaikka)

James Franco (syntymäpaikka, kirjan tapahtumapaikka)

Louisiana

Kate Chopin (kirjan tapahtumapaikka)

Charlaine Harris (kirjan tapahtumapaikka)

Massachusetts

Sylvia Plath (syntymäpaikka)

Jack Kerouac (syntymäpaikka)

Louisa M. Alcott (pääasiallinen asuinpaikka, kirjan tapahtumapaikka)

Michigan

Jeffrey Eugenides (syntymäpaikka, kirjan tapahtumapaikka)

Minnesota

F. Scott Fitzgerald (syntymäpaikka)

Siri Hustvedt (syntymäpaikka)

Mississippi

Kathryn Stockett (syntymäpaikka, kirjan tapahtumapaikka)

Richard Ford (syntymäpaikka)

Missouri

William S. Burroughs (syntymäpaikka)

Jonathan Franzen (pääasiallinen asuinpaikka)

New Hampshire

John Irving (syntymäpaikka)

New Jersey

Allen Ginsberg (syntymäpaikka)

George R. R. Martin (syntymäpaikka)

New Mexico

David Eagleman (syntymäpaikka)

New York

Walt Whitman (syntymäpaikka, pääasiallinen asuinpaikka)

Téa Obreht (nykyinen asuinpaikka)

Eve Ensler (syntymäpaikka, nykyinen asuinpaikka)

Henry James (syntymäpaikka)

Sapphire (pääasiallinen asuinpaikka, kirjan tapahtumapaikka)

Jhumpa Lahiri (nykyinen asuinpaikka)

Jennifer Vanderbes (syntymäpaikka, asuinpaikka)

Jennifer Egan (nykyinen asuinpaikka, yksi kirjan tapahtumapaikoista)

Jonathan Tropper (syntymäpaikka, asuinpaikka)

North Carolina

Lionel Shriver (syntymäpaikka)

Oregon

Raymond Carver (syntymäpaikka)

Pennsylvania

Gertrude Stein (syntymäpaikka)

John Updike (syntymäpaikka)

South Carolina

Sue Monk Kidd (kirjan tapahtumapaikka)

Wyoming

Annie Proulx (nykyinen asuinpaikka, kirjan tapahtumapaikka)