Ajanhallintaharjoituksia

On ollut haipakkaa menoa viime aikoina. Olen muun muassa käynyt Tampereella tapaamassa uutta graduohjaajaani ja saanut erinomaisen hyvää ja paneutunutta ohjausta kaupan päälle. Ajattelin, että saisin lähinnä kommentteja tasolla "no yritäpäs nyt vaan saada tää homma kasaan ja se siitä", mutta sen sijaan sainkin erinomaisia ideoita uusille poluille ja näkökulmille. Glup. Lisäksi ohjaajani huomautti – kerrottuani valmistuvani ainakin paperilla nimenomaan opettajaksi – että "eihän se opettajan homma mikään este ole jatkoa ajatellen, ainahan sitä voi ottaa virkavapaata kun saa rahoitusta jatkotutkimusta varten jostain muualta..." Heh. No, oma vieno ajatukseni on, että jos nyt tehtäisiin tämä gradu tästä alta pois, ennen kuin aletaan leipoa meikäläisestä minkään sortin jatko-opiskelijaa...

Tampereella oli muutenkin mukavaa, koska tapasin siellä jälleen kaikkia huipputyyppejä. Esim. nooran.   Plus Doriksen tiistaitarjoukset (2,5 euroa per juoma) maittoivat melkein pilkkuun saakka. Jännä.

Töissäkin on ollut ihan mukavaa, vaikka (tai ehkä pikemminkin koska) työpäivät vähenevät kovaa kyytiä. Laskujeni mukaan niitä on jäljellä kahdeksan, koko syyskuulle ripoteltuna. Mainio homma on se, että olen parin viikon päästä menossa tekemään ihkaensimmäisen sijaisuuteni! Jännää! (No, se on vain yksi päivä, mutta silti.) Tai no, syksyllä 2006 olin kyllä kertaalleen bilsansijaisena tamperelaisessa lukiossa, joten ihan ensimmäisestä keikasta ei ole kyse. Mutta ensimmäisestä noin niin kuin opettajankoulutusta saaneena.

Välillä on kyllä valloillaan tunne siitä, etten ihan hallitse tätä ympärilläni pyörivää aikatodellisuutta. Kalenteri on kovassa käytössä, mutta koska olen perusluonteeltani erittäin mukavuudenhaluinen, en pidä ylettömästä (ja turhasta) kiireen tunnusta. Toki on kivaa, että on tekemistä, mutta toisaalta olisi myös huikeaa saada eteensä tyhjä kalenterin sivu, jonka voisi päättää pyhittää kokonaan opiskelulle. (Tai lomailulle, kröhöm.) Se yksi vihonviimeinen pakollinen hissan suorituskin kummittelee takaraivossani, joskin sen verran sain aikaiseksi, että päätin antaa sen noin puolitoista vuotta harkitusti hautuneen esseeajatuksen olla, ja varata napsautin parin viikon päähän sähköisen tenttivarauksen. Valitettavasti kirja, jota maanantaina aloin lukea, osoittautui aivan jäätävän vaikeaksi. Huoh. Mutta mä taistelen!

Sen verran mukavaa tekemistä kalenteriin on löytynyt, että huomenna osallistun ensimmäistä kertaa kirjabloggaritapaamiseen! Hui! Uskallankohan sittenkään tulla paikalle, vai jäänkö vakoilemaan tilannetta nurkan takaa? Jää nähtäväksi... No ei, olen innoissani!

Tapaamista odotellessa ehdin vielä kuitenkin tehdä vaikka mitä. Tänään voisi esimerkiksi mennä tutustumaan Kaisa-talon uuteen kirjakahvilaan. Ja spinningiin.

Mutta sitä ennen on palattava Armas Niemisen seuraan. Taistelu sukupuolimoraalista (1951) onkin suorastaan hilpeää luettavaa mihin tahansa torstaipäivään.

Lumottu niitty – Erään tien tarinoita

Jouko Sirola: Lumottu niitty – Erään tien tarinoita
Teos 2012
293 s.

Arvostelukappale.


Pidämme tien varressa hiljaisen hetken. Riisumme hellehatun päästä ja kunnioitamme menneitä säädystä, teoista ja elämäntavoista riippumatta. Samalla julistamme Kallen tarinoiden maineen lopullisesti palautetuksi tällä kylällä ja näillä tienoilla. Kalle on yhdessä käräjäpöytäkirjojen kanssa näyttänyt meille, miten tarinat saavat alkunsa, kehkeytyvät ja elävät, ja miten ne kasvavat joskus arvaamattomiin suuntiin ja mittoihin. (s. 256)

Vihdin kirkonkylästä lähtee Nummelaa kohti tie, joka on vuosisatoja vanha. Kaikki paikallisetkaan eivät sitä enää tunne tai muista, ja osin se on peittynyt uusien teiden ja muiden maisemanmuutosten alle. Tämä vajaan kymmenen kilometrin mittainen reitti kulkee kiehtovien aikojen, tarinoiden ja ihmiselämien läpi tai niitä sivuten. Lähdetkö mukaan vaellukselle?

Jouko Sirolan Lumottu niitty – Erään tien tarinoita on mielenkiintoinen yhdistelmä tietokirjaa ja mielikuvituksen lentoa. Se on paikallishistoriikki, joka avaa näkökulman myös laajempiin aihepiireihin, Suomen historiaan ja kansanperinteeseen. Kirjassa sivutaan niin kansantarinoita, huhuja kuin "tiukkoja" historiallisia faktoja. Vanhimmillaan mainitaan kivikautisia asuinsijoja, ja samalla eletään myös vahvasti nykyhetkessä, jota peilataan menneisyyttä vasten.

Vihdin alue ei ole minulle missään määrin tuttua, vaan olen Keski-Uudenmaan tyttöjä. Sirolan elävä kuvaus mahdollisti kuitenkin seutua tuntemattomallekin vahvasti kuvitetun matkan läntisen Uudenmaan historiaan ja maisemaan. Eri aikatasojen yhdistäminen toimii suhteellisen luontevasti, joskin paikoin sen korostaminen alkaa jo tökkiä: kirjan idea siitä, kuinka maisemaan taltioituneet ajat, hetket ja tapahtumat voidaan aistia yhtä aikaa olisi tullut selväksi hienovaraisemminkin ilmaistuna. Turha alleviivaaminen haalistaa hyvää ideaa.

Tietä kulkiessa päästään kurkistamaan 1600-luvun tupiin, kestikievareihin ja paimensaariin. Vilkaistaanpa ohimennen myös jättiläisen kotina tunnettua kivimuodostelmaa. Kuljetaan järven rantaa ja joen piennarta, siltoja ja mäkiä. Yhtä lailla vuosi 1918 ja sen väkivaltaiset tapahtumat nimenomaan Vihdissä paljastuvat lukijalle, ja paikallisen nuoren miehen teloituspaikalla oleva muistomerkki sykähdyttää karuudessaan ja kauneudessaan. Varsinaisten merkkimiehien sijaan keskitytään pikemminkin paikallisiin, ihan tavallisiin ihmisiin: mökkien muoreihin, talonpoikiin, kirkon kävijöihin, kaupustelijoihin, nuoriin, tarinaniskijöihin, jopa maantierosvoihin. Julkkiksista tavataan Venny Soldan-Brofeldt, jolla oli kesänviettopaikka lähistöllä elämänsä ehtoopuolella.

Nykyajan jälki maisemassa saa kritiikkiäkin osakseen, eikä varmastikaan aivan syyttä.

1940-luvun sotien päätyttyä Suomessa käytiin toinen, hiljaisempi mutta laajempi sota. Me kutsumme sitä arvomaailmojen taisteluksi. Tarkoituksenmukaisuus, hyötyajattelu ja edullinen hinta yhtyivät rintamaan kauneusarvoja ja vanhan säilyttämistä vastaan. Taistelujen aiheuttamat tuhot ovat nähtävissä melkein jokaisessa suomalaisessa kirkonkylässä ja pikkukaupungissa. Ne jotka halusivat rakentaa uuden halpa-Suomen, voittivat, ja voitto oli ylivoimainen. (s. 223)

Kevyt nostalgian ja ennen-oli-kaikki-paremmin-ajattelun henki on kiistämättä valloillaan, mutta se ei käy häiritsevästi päälle. Pientä perusteltua kipakkuutta osaan lukijana arvostaa, myös tällaisessa muodossa esitettynä. Ja vaikken aina samaa mieltä olisikaan.

Jouko Sirola hallitsee eläväisen historiasta kirjoittamisen yleisystävällisessä muodossa. Hän ei jää jaarittelemaan, vaan tarina etenee sutjakkaasti, ajasta ja paikasta toiseen, löydettyä tietä pitkin edeten. Mitään mullistavan suuria uusia tietoja kirja ei tarjoa, vaan esimerkiksi vilkaisut suomalaisiin hautaustapoihin, kanssakäymisiin kuolleiden kanssa sekä kirkkoperinteisiin ovat hyvin yleistiedollista tasoa. Sirola on kuitenkin sitonut ne hyvin osaksi paikallista tarinaa ja perinnettä, ja esimerkiksi paikannimistä hän ammentaa paljon.

Pyyhkeitä on annettava kuvista. Vaikka on ilahduttavaa, että kirjaan on liitetty valokuvia, jotka elävöittävät tarinaa selvästi ja sitovat kokonaisuutta, mustavalkoiset, suhteellisen pienet kuvat eivät pääse tällaisessa kirjamallissa ja taitossa oikeuksiinsa. Kuvatekstit puuttuvat myös, joskin kuvien tiedot löytyvät kyllä kirjan lopusta. Tämä lukija ei tosin jaksanut joka kerta sinne selata, vaan tyydyin arvailuun. Toisaalta kannen sisäpuolella oleva kuljetun reitin kartta saa ehdottoman kiitoksen: mainio asettelu ja idea!

Henkilökohtaisesti en tottunut tarinaa kuljettavaan me-kerrontaan, mutta ymmärrän sen tyylillisenä, perusteltuna ratkaisuna. Uskon tähän kirjaan tarttumisen olevan helppoa sellaisellekin, joka ei yleensä historiallista tutkimustekstiä lue, sillä kirja on hyvin lukijaystävällisesti kirjoitettu. Eikä tarvitse olla edes vihtiläinen kirjasta kiinnostuakseen.

Paikallishistoriana ja uudenlaisena näkökulmana menneisyyden ja nykyisyyden kanssakäymiseen, eroihin ja yhtäläisyyksiin Lumottu niitty on raikas ja ilahduttava. Se tekee näkyväksi menneen monimuotoisuuden ja nekin asiat, jotka usein unohtuvat. Mennyt kun on myös tässä ja nyt, ja nykyisyys on kohta menneisyyttä: arvostakaamme siis aikaan jääviä jälkiä ja niiden merkitystä ja kertomaa tarinaa. Me olemme osa sitä.

Kuusi kovaa kotimaista IV: Kahvila Mabillon

Satu Waltari: Kahvila Mabillon
WSOY 1952
187 s.

Omasta hyllystä.


Koko maailma, tai ainakin koko metsä, oli täynnä aurinkoa ja pieniä valkoisia kukkia ja sinistä taivasta ja onnellisia ihmisiä ja hiukan surullisia ihmisiä, jotka huomenna taas olisivat onnellisia, ja taivaalla uiskenteli hauraita hattaroita, ja tästä sunnuntaista lähtien me olisimme aina yhdessä ja pitäisimme suuria, punaisia ruusuja vanhassa pesukannussa emmekä koskaan riitelisi. (s. 97)

Kahvila Mabillon kertoo 1950-luvun alun Pariisista. Kirjan sivuilla tulevat tutuiksi boheemipiirit, Pariisin eri kaupunginosat, pienet ullakkohuoneet, sillat ja Seinen rannat, franginvenytys ja se ihanan kamala nuoruus. Parikymppiset pitkätukat notkuvat menemään, osa taidetta tehden, osa opiskellen, osa työskennellen. Luetaan Sartrea ja podetaan eksistentialistisia kriisejä, ihastutaan, suudellaan, ihmetellään naapurin kissaa ja kuljetetaan lemmikkimarsua korissa piknikille Luxemburgin puistoon.

Suomalaistytön hyppäys ulkomaille on kuvattu lämpimästi ja aidosti, mutta sopivasti väritellen. Ei ole puhettakaan koti-ikävästä tai mistään muustakaan yhtä proosallisesta, vaan maailmannaisen elkeet löytyvät kuin luonnostaan ja oma paikka boheemista Pariisista siinä samalla. Ikuinen rahapula on vain viehättävä kuriositeetti, epämääräiset ihmissuhteet kuuluvat asiaan, opiskelu antaa sen, minkä siltä haluaa ottaa. Aivan päämäärätöntä haahuilu ei kuitenkaan ole, sillä lopulta on kotiinlähdön aika, itse kullakin.

Satu Waltarihan (s. 1932) on Mika Waltarin tytär, joka lähti nuorena plikkana Ranskaan opiskelemaan, ja teki työuransa kirjailijana ja kääntäjänä. Moisesta taustasta ponnahtaminen ei varmasti ole ollut mitenkään helpoin mahdollinen homma, mutta ymmärtääkseni Waltari nauttii lukijoiden ja kriitikoiden kunnioitusta. Olen valmis yhtymään kuoroon, sillä Kahvila Mabillon on aivan valloittava teos.

Kirja on kiehtova yhdistelmä tarkkaa ajankuvaa ja samalla ajattomuutta. Monet esiin nousevat teemat, kuten nyt vaikka ikuinen nuorison paheksunta, oman identiteetin pohtiminen ja ihmissuhteiden sekamelskat, ovat aivan yhtä keskeisiä nyt kuin 60 vuotta sitten. Tietenkin, sillä sitähän se nuoruus on!

Kahvila Mabillon on selkeän juonellisen tarinan sijaan pikemminkin tunnelmapaloja ja hetkiä. Minäkertoja keskittyy itsensä sijaan kuvaamaan maailmaa ja ihmisiä ympärillään, ja hän taitaa halutakin jäädä hieman sivurooliin. Vasta loppupuolella hän nousee keskeisemmäksi, ottaa oman tilansa ja paikkansa tarinassa.

Pidän kirjan konstailemattomuudesta ja selittelemättömyydestä. Taustojen, syiden ja selitysten kartoituksen annetaan suosiolla olla, ja keskitytään siihen, mikä boheemikahvilan pöydässä on keskeisempää: tähän hetkeen, korkeintaan eiliseen, ehkä huomiseen. Tyyli ja toteutus sopivat tällaiseen lyhyeen romaaniin, pitemmän tarinan kohdalla olisin saattanut hieman turhautua. Nyt kaikki olennainen kerrotaan, mutta osataan myös päästää irti.

Ole niin kiltti ja pidä minua kädestä. Olen niin kauhean yksin näitten valkoisten kukkieni keskellä. Annetaan vain kaikkien mennä ohitse, emme ole velkaa kenellekään mitään, jokainen kuolee aikanaan ja omalla tavallaan ja yksin. Miksei voisi aina pysytellä yksin – tai melkein yksin. (s. 103)

Kahvila Mabillon on raikas pala historiaa, kurkistus nuoruuteen, aikaikkuna kuudenkymmenen vuoden taakse. Voi kun olisin saanut olla mukana, raitapaidassa ja savuke kädessä, juomassa halpaa kahvia ja myymässä ystävän runoja ranskaa taitamattomille turisteille! C'est charmant!

Pariisi-teema jatkunee jonkin aikaa, sillä katsoimme V:n kanssa aivan mahtavan Midnight in Paris -elokuvan perjantaina, josta itse asiassa sain innoituksen tarttua lopultakin tähän kirjaan. Lisäksi kaivoin hyllystä Hemingwayn Nuoruuteni Pariisin, jota jo varovasti kurkistin. Pirullinen matkakuume, sehän tästä vain seuraa, sanokaa mun sanoneen!

Kahvila Mabillon on neljäs Morren maailman Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen lukemani kirja. Ehdoton aarre myös Sonjan Lukuhetkien Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdissa! Ja kaiken kruununa yksi ruksi TBR90+10-listallani.

Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa (+ tunnustus!)

Velma Wallis: Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa – Atapaski-intiaanien legenda Alaskasta
Suomentaja: Tuomas Kilpi
Like 1998
207 s.
Bird Girl and the Man who Followed the Sun – An Athabaskan Indian Legend from Alaska (1996)

Kirjastosta.


Muinaisina aikoina, maassa jossa aurinko paistoi kesäisin yötä päivää ja katosi sitten suureksi osaksi kuolettavan kylmää talvea, asuivat gwich'init. Nämä intiaanit asuttivat maan äärestä toiseen ulottuvan vuorijonon eteläpuolella olevia tasankoja, jotka ympäröivät mahtavaa jokea, jota he kutsuivat Yuukoniksi. Pohjoisessa, vuorenhuippujen tuolla puolen, pohjoisen meren rannalla, asuivat ch'eekwaiit, eskimot, jotka olivat heidän vihollisiaan. (s. 13)

Lintutyttö on nuori nainen gwich'in-kansan pienestä heimosta. Hän ei ole ihan niin kuin muut, sillä sen sijaan, että olisi opetellut pienestä pitäen naisten töitä, hän on aina himoinnut vaeltamaan, kulkemaan metsissä ja metsästämään. Lintutytöstä onkin tullut tarkka, voimakas ja aikaansaava, mitä heimon miehet alkavat pitää uhkaavana. Pahinta, mitä gwich'in voi tehdä, on uhmata heimon päätösvaltaa, perinnettä ja siten koko elämänpiirin pysyvyyttä ja turvallisuutta. Niinpä Lintutytön vanhemmat päättävät, että hänen on aika mennä naimisiin ja tehdä, kuten muutkin tekevät. Omapäinen tyttö uhmaa kohtaloaan, karkaa ja päättää alkaa elää eristäytynyttä elämää osoittaakseen heimolleen olevansa niin hyvä metsästäjä, ettei se halua olla ilman häntä. Uhma ja huono onni viskaavat Lintutytön kuitenkin kauas siitä, mitä hän suunnitteli.

Samaan aikaan toisessa gwich'in-heimossa kasvaa poika, Daagoo, joka ei osoita riittävää kiinnostusta miesten töitä ja metsästämistä kohtaan. Sen sijaan hän kaipaa levottomana vaeltamaan kohti legendojen kuvaamaan Auringon maata, paikkaa, jossa aurinko ei katoa talveksi minnekään, vaan paistaa ikuisesti. Heimon vanhimmat eivät katso Daagoon haaveilua hyvällä, vaan hänet pakotetaan mukaan metsästysretkelle, jolla on traagiset seuraukset. Tahtomattaan Daagoosta tulee heimon päällikkö, jonka on tehtävä kipeitä ja vaikeita päätöksiä pitääkseen piskuisen heimonsa elossa talven yli. Levoton veri vetää kuitenkin edelleen mukaansa, ja aikanaan Daagoo pääsee kuin pääseekin lähtemään kohti Auringon maata. Yksinäinen vaeltaja on kuitenkin aina vaarassa, mutta kekseliäisyydellä Daagoo selviää kiperistäkin paikoista, löytää yllättävän onnen, mutta joutuu myös pohtimaan suhdettaan kotiin.

Jälleen kerran tein vahinkolöydön kirjastosta. Ai että se tuntuu joka kerta kivalta!

Olen kirjastoaddikti, ja käyn Rikhardinkadulla vähintään kerran viikossa. Yhden käden sormilla ovat laskettavissa ne kerrat, kun olen onnistunut vain vähentämään lainapinoani ja käynyt siis pelkästään palautusreissulla. Rikhardinkadun kirjaston palautusautomaatit sijaitsevat niin petollisella paikalla, että ihmisellä pitäisi olla sellaiset hevosten silmälaput voidakseen ohittaa BestSeller- ja palautushyllyt. Yleensä yksi asia johtaa toiseen ja päädyn niiden silmäilyn ohella "vaan käväisemään" toisessa kerroksessa kauno-osastolla. Ja kuinkas sitten kävikään... Odotan kauhulla hetkeä, jolloin saan palauttaa myös kaikki kaupunginkirjaston kautta hankkimani gradukirjat, ja lainauskiintiöni vapautuu paremmin muun kirjallisuuden käyttöön.

Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa pomppasi siis silmilleni kirjaston hyllystä. Mielenkiintoinen nimi sai käden nousemaan ja tarttumaan opukseen. Lainauspäätös oli nopeasti tehty, sillä en ole juuri lainkaan lukenut a) Amerikan alkuperäiskansojen omaa kirjallisuutta, b) muutenkaan aiheesta, vaikka se kiinnostava onkin.

Velma Wallis on itse gwich'in, tai atapaski, kuten kansan toinen nimi kuuluu. (En ole päässyt selvyyteen siitä, mitä nimiä kustakin alkuperäiskansasta pitäisi käyttää, jos haluaa olla kovin korrekti.) Kirjan loppusanoissa hän kertoo yhdistäneensä kaksi kansansa legendaa yhteen taiteilijan vapautta käyttäen mutta alkuperäisiä tarinoita kunnioittaen. Oli todella kiinnostavaa lukea, miten ja miksi kirjailija on päätynyt tekemään joitakin muutoksia ja toisaalta onnistunut säilyttämään sen hengen, joka kansatarinoissa vallitsee. Esimerkiksi Daagoon matka kohti Auringon maata on kirjassa kuvattu hyvin yksinäisenä vaelluksena kohti alueita, jotka tunnemme paremmin Kaliforniana ja Meksikona. Yksinäisenä siksi, että jos hän olisi tavannut enemmän muiden heimojen edustajia kuin nyt tapaa, hän tuskin olisi selvinnyt kovin pitkälle hengissä: alkuperäiskansat ovat Yhdysvaltojen alueella olleet Wallisin mukaan tarkkoja alueistaan ja pitäneet vieraita usein uhkana, jolta ei paljon kysellä, vaan pelataan mielummin varman päälle ja käytetään keihästä.

Tarinana Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa on kiehtova, ja siitä aistii kansanperinteen hengen. On myyttinen menneisyys, tiukka yhteisöllisyys, sitovat perinteet. Elämä on hengissäselviämistä, jossa individualismilla ei ole sijaa. Pikemminkin yksilökeskeisyys on vaara, jota on vältettävä viimeiseen saakka joko neuvottelemalla ja ohjaamalla tai viime kädessä pakottamalla.

Koko kirjan ajan tunnelma pysyy hyvin yllä. Juonenkäänteitä ei pohjustella, vaan asiat yksinkertaisesti tapahtuvat ja seuraavat toisiaan. Ei jäädä jaarittelemaan tai rakentelemaan valtavia kuvioita, vaan kerrotaan asiat kuten ne ovat. Tarinalla on opetuksensa, tietenkin, kun kansantarinoita jäljittelevästä kirjasta puhutaan, mutta se ei siltikään päädy moralisoimaan, vaan onnistuu yksinkertaisesti luomaan toimivan ja kiinnostavan kokonaisuuden. Kielellisesti Wallis on tavoittanut suullisen tarinaperinteen hengen: olisi helppoa kuvitella kuuntelevansa tätä tarinaa nuotion valossa pimeinä iltoina heimon tarinaniskijän kertomana. Pitemmän päälle tällainen teksti ei kuitenkaan minulle toimi, sillä se on yksinkertaisuudessaan hieman sävytöntä ja kuvailultaan simppeliä. Mutta tässä tapauksessa, sopivasti rajattuna, pidin siitä paljon.

Lukemieni parinsadan sivun ajan olin aidosti mukana Alaskan raaoissa luonnonoloissa, kahlitsevissa heimoperinteissä, metsästysretkillä ja ikiaikaisessa nuoruuden innossa. Jännitin, miten Lintutytölle ja Daagoolle käy, iloitsin heidän onnestaan ja surin heidän murheitaan. Tekee hyvää silloin tällöin lukea jostain aivan vieraasta. Usein kuin varkain huomaa, kuinka paljon samaa itsessä lopulta onkaan jonkin sellaisen kanssa, jota voisi päällepäin pitää vastakohtanaan.

So American: Modern Women Writers. 

---

Alkuperäiskansainnostuksen päälle sain vielä Raijalta Taikakirjaimet-blogista Post it -tunnustuksen. Kiitos, ilahduin!

Haluan itse muistaa seuraavia mainioita blogeja:

Anna Elina / Vielä yksi rivi

Jaana / Täällä toisen tähden alla

Noora / Tea with Anna Karenina

Maukka / Mitenköhän tässä kaikessa käy

Valkoinen kirahvi / Opuscolo - kirjasta kirjaan

Kirjoitatte kaikki kiinnostavia juttuja kirjoista ja kaikenlaisista muistakin asioista. Jatkakaa samaan malliin!

TUNNUSTUKSEN SÄÄNNÖT:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Rumat kapinalliset: Kellopeli appelsiini

Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini
Suomentaja: Moog Konttinen
Like 2007 (Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1991 Odessan kustantamana)
231 s.
A Clockwork Orange (1962)

Kirjastosta.


Sitten mä näin portaat alas halliin ja mä mietin itsekseni, että mä näytän niille epävakaisille ja arvottomille drugilleni, että mä olin parempi kuin ne kaikki kolme yhteensä ja enemmänkin. Mä tekisin kaiken ominnokkineni. Mä näyttäisin vanhaa kunnon ultraväkivaltaa sille entiselle ptitsalle ja sen kissanpaskamyllyille jos tarpeen, sitten mä ottaisin kunnon kouralliset kaikkee, mikä näyttäisi tosi käyttökelpoiselta tovaralta ja valssaisin etuovelle raz dva tri, rax dva tri ja avaisin oven hukuttaakseni odottavat drugani kultaan ja hopeaan. Niiden täytyy oppia johtajuudesta kaikki. (s. 73)

15-vuotias Alex elää tulevaisuuden yhteiskunnassa, jossa vallitsevat samaan aikaan anarkian ja totalitarismin pelko. Nuoret käyvät koulua, mutta viettävät sen ulkopuolisen ajan huvitellen kuka mitenkin: ryypäten, riehuen, rälläten ja tapellen. Väkivallan kohteeksi kelpaavat niin ohikulkijat kadulla, kilpailevat jengit kuin kuka tahansa, joka on liian varomaton avatakseen ovensa yön pimeydessä kulkeville.

Ylilyönneiltä ei voi pitemmän päälle välttyä, ja niin Alexkin huomaa olevansa vankilassa murhasta tuomittuna. Vähän ennen vapautumistaan hänet ohjataan valtion ylläpitämään, kokeiluluonteiseen kuntoutusohjelmaan, jossa nuorisoon imeytynyt väkivallan himo pyritään kitkemään pois eräänlaisella käänteispakkopsykologialla. Entisestä mummonpotkijasta tulee suhteellisen seesteinen yhteiskunnan osanen ja hänet palautetaan vapauteen. Mutta voiko väkivaltaisuudesta parantua? Mitä tehdä ihmisen sisällä piileville eläimellisille vieteille ja voimille? Mikä on järjestelmän mahti?

Stanley Kubrickin Kellopeli appelsiini on yksi suosikkielokuvistani, jonka edellisestä näkemisestä tajusin olevan jo aivan liian kauan. Samassa rytäkässä oli helppo tajuta, etten ollut koskaan lukenut elokuvan pohjana olevaa kirjaa.

Kaikessa absurdiudessaan Kellopeli appelsiini on aivan lyömätön teos. Se on väkivaltainen ja mässäilevä, pilkallinen ja vihainen. Siihen ei voi samaistua, eikä sen kuvaamasta maailmasta voi pitää. Kaiken kruununa on keksitty kieli, jonka osittaiseksi avautumiseksi suomenkieliseen painokseen on sentään tajuttu lisätä sanasto. Tuli tarpeeseen.

Alexin asenne ja toiminta ovat kuvottavia. Siitäkin huolimatta hän on jollain tasolla tavoitettavissa oleva, vihainen ja turhautunut teini. Emmekö me (lähes) kaikki kamppaile murrosiässä tavalla tai toisella maailmaa, vanhempia ja itseämme vastaan? Alexin hahmossa kaikki on vain viety sata kertaa pidemmälle. Jos ihminen tuntee, ettei hänellä ole mitään väliä millekään, onko välttämättä ihmekään, että turhautuminen purkautuu levottomuutena ja väkivaltana, tavalla tai toisella?

Niin nämä uudet naurettavat ajatukset ovat viimein saapuneet ja käskyt ovat käskyjä, joskin voisin sanoa sinulle luottamuksellisesti, että minä en niitä hyväksy – mitä suurimmassa määrin kieltäydyn hyväksymästä. Silmä silmästä, sanon minä. Jos joku lyö sinua, sinä lyöt takaisin, etkö lyökin? Miksi ei sitten Valtio, jota te raa'at huligaanit lyötte hyvin ankarasti, miksi ei se myös löisi takaisin? Mutta nyt on uusi näkemys, joka sanoo ei. Uusi näkökanta on sellainen, että me käännämme pahan hyväksi. Kaikki se näyttää minusta törkeän epäoikeudenmukaiselta – Hm? (s. 113)

Paitsi että Kellopeli appelsiini on kuvaus sairaasta yksilöstä, se kertoo myös tarinan sairaasta yhteiskunnasta ja sen ylläpitämistä järjestelmistä. Mitä seuraa, kun uskotaan ylettömän vahvasti siihen, että yhteiskunta puuttuu viime kädessä asioihin – hyvässä ja pahassa? Miten perustella vallankäyttö ja sen oikeutus? Mitä jos tajuaa, että joltisenkinlainen konsensus on pelkkää sanahelinää, sekoilua tai uhkaa?

Kirja on rankka ja raskaskin, mutta silti jollain tasolla hyvin viihdyttävä. Alex ivaa sekä järjestelmää että lukijaa, ja jossain, hyvin syvällä, on aistittavissa lopulta aivan tavallisen nuoren miehen aivan tavanomainen kapina. Anthony Burgess on vain onnistunut kuorruttamaan sen aimo annoksella piikkejä kynsien alla.

Kirjasta lisää: noora ja ANNI.

Kellopeli appelsiini on viides Rumat kapinalliset -haasteeseen lukemani kirja, ja sen myötä kuittaan kyseisen mainion haasteen suoritetuksi! Haasteen vaatimuksissa oleva koontipostaus seuraa vielä perässä.

Lisäksi tämä tuo brittiläisenä kirjana yhden pisteen Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa.

Kirottu Istanbul

Kissani omi kirjan aika ajoin haltuunsa.

Elif Shafak: Kirottu Istanbul
Suomentaja: Maria Erämaja
Gummerus 2012
495 s.
The Bastard of Istanbul (2007)

Kirjastosta.


Armanoushille valkeni hitaasti, että kenties hän odotti syyllisyyden tunnustamista ellei jopa anteeksipyyntöä. Mutta anteeksipyyntöä ei ollut tullut, ei siksi, etteivät toiset olisi tunteneet myötätuntoa häntä kohtaan, sillä he näyttivät olevan pahoillaan hänen puolestaan, vaan koska he eivät olleet nähneet minkäänlaista yhteyttä itsensä ja rikoksentekijöiden välillä. Armenialaisena hän edusti kansansa aiempien sukupolvien sieluja, kun taas keskivertoturkkilaisella ei ollut mitään sellaista käsitystä jatkuvuudesta esi-isiensä kanssa. Armenialaiset ja turkkilaiset elivät erilaisessa ajassa. Armenialaisille aika oli kehä, jossa menneisyys syntyi uudelleen nykyisyydessä ja nykyisyys synnytti tulevaisuuden. Turkkilaisille aika oli useiden väliviivojen katkoma jana, jossa menneisyys loppui jossakin tietyssä pisteessä ja nykyisyys alkoi uudelleen tyhjästä, eikä välissä ollut muuta kuin repeämä. (s. 231–232)

Armenialais-amerikkalainen Armanoush haluaa saada selvyyttä isovanhempiensa historiaan ja hän matkustaa salaa Istanbuliin turkkilaissyntyisen isäpuolensa Mustafan perheen luokse. Värikkäässä kaupungissa hän kohtaa Kazancin perheen, jossa on vain naisia, sillä perheen miehillä on ikävä tapa kuolla ennen 41-vuotispäiväänsä. Muun muassa siksi Mustafakaan ei ole käynyt kertaakaan kotonaan sieltä kaksikymmentä vuotta sitten maailmalle lähdettyään.

Kazancin perheeseen kuuluu naisia neljässä polvessa aina alzheimerinsa kanssa kamppailevasta isoisoäiti Petite-Masta 19-kesäiseen, isättömänä ikänsä eläneeseen Asyaan. Perheellä on omat salaisuutensa ja heikot kohtansa, mutta niin on Turkin valtiollakin. Armenialaisten kansamurhaa vuodelta 1915 ei haluta tunnustaa, eikä modernin ja wanhan, lännen ja idän välissä tasapainottelu ole aina aivan yksinkertaista.

Armanoushin vierailu avaa monia suljettuja suita ja on myös omanlaisensa aikuistumisriitti tilaa vievästä äidistä ja hallitsevasta diasporassa elävästä ja siitä edelleen katkeruutta ammentavasta armenialaissuvusta.

Olen lukenut Kirotusta Istanbulista monia, monia blogitekstejä, ensimmäisenä Leena Lumin ihanan kirjoituksen, ja päätin haluta kokeilla tätä kirjaa. Hieman epäilin, onko se liikaa minun makuuni: liian sentimentaalinen, liian melodramaattinen, liian... jotain. Mutta ei aina auta olla ennakkoluuloinen, joten laitoin kirjan varaukseen. Ja sainkin sitä odotella, laskelmieni mukaan reilusti yli puoli vuotta!

No, nyt on kirja luettu, muutamissa päivissä.

Ja ei, se ei ollut liikaa. Ihan täysin Kirottu Istanbul ei ole minun kirjani, mutta omassa lajissaan se toimii ja saa ahmimaan lisää. Minään ylettömänä kirjallisena taidonnäytteenä en sitä pidä, mutta oikein viihdyttävänä senkin edestä. Kirjassa on myös tummempia sävyjä, ennen kaikkea Turkissa tunnustamattoman kansanmurhan ja sen jälkivaikutusten vuoksi, mutta ne pysyvät lopulta varsin hallitusti hanskassa. Itse asiassa olin ehkä vähän pettynyt, sillä olisin mieluusti lukenut aiheesta enemmänkin. Nyt tuntui paikoin, että kansanmurha-aihe jäi eräänlaiseksi taustavaikuttajaksi, selittäjäksi, "innoittajaksi", eikä noussut keskeiseen asemaan. (Turkissa se on kyllä tulkittu hyvinkin keskeiseksi, sillä kirjailijaa vastaan nostettiin kirjan ilmestyttyä syyte ja häntä uhattiin vankeudella.)

Kirja käsittelee monia kipeitä aiheita: historian painolastia, nationalismin peikkoa, kertomatta jättämistä, sukusalaisuuksia, naisen asemaa, vähemmistöjä, uuden ja vanhan kohtaamista... Toisaalta se kuljettaa vahvaa ja hyvin, hyvin moneen suuntaan haarautuvaa tarinaa hyvin, hyvin monella henkilöllä varustettuna. Lisäksi kertojaääni sortuu paikoin rasittavaan lörpöttelyyn ja kuvailu toistoon (joskin pidän molempia tarkoituksellisina tehokeinoina), mutta ehdottoman positiivista on voimakas aisteihin vetoaminen. On makuja, tuoksuja ja tuntemuksia, paljon värejä.

Niin. Lopputulemana siis viihdyin, mutten hullaantunut. Pidin, mutten rakastunut. Luin intensiteetillä, mutten jää muistelemaan lukukokemustani luultavasti kovinkaan kauaksi aikaa.

Tästä on kirjoitettu todella monessa blogissa: ei muuta kuin Googlen kimppuun! ;)

Korkataanpa tällä lukukokemuksella Ikkunat auki Eurooppaan -haasteesta sekä Maailmanvalloituksesta Turkki.

Koulun vika?

Maarit Korhonen: Koulun vika?
Into Kustannus 2012
128 s.

Kustantajalle kiitos blogihistoriani ensimmäisestä arvostelukappaleesta.


Siiryn tietokoneelle ja kirjaudun oman luokkani tietoihin. No onhan se äiti jo vastannut ja pyytää palaveria maanantaille yhdeksältä aamulla. Tulkoon nyt sitten, laitetaan joku avustaja hommiin. Katson samalla sähköpostit: Ajankohtaista asiaa liikunnasta, Kulttuuripolku tiedottaa, Yrittäjyyspolku tiedottaa, Unicef tiedottaa, Viljapäivän palautekysely, Kokeile ja oivalla -koulutus, Taidemuseon info opettajille. Poistan kaikki. (s. 52)

Maarit Korhonen on työskennellyt luokanopettajana kolmekymmentä vuotta. Nyt hän on kirjoittanut kokemuksistaan Into-pamfletti-sarjan uusimman osan Koulun vika?. Kirja on tiivis ja nopealukuinen paketti ja puheenvuoro alakoulujen puolesta. Lisää aikaa keskittyä oppilaisiin – myös niihin, jotka tekevät kaiken kiltisti ja hiljaa, ilman ongelmia! Järkevyyttä alakouluopetuksen opettajakaruselliin – pois turha luokkahuoneiden, opetusjärjestelyiden ja opettajien vaihtelu, jos siihen ei todellista tarvetta ole! Oikaisua lainsäädäntöön – joustavuutta ja järkevyyttä sosiaalitoimen ja koulujen yhteistyöhön! Käytöstavat kunniaan! Vanhemmille järkeä päähän!

Koulun vika? oli otsikoissa ilmestyessään jokunen viikko sitten. Opettajan puheenvuorona se on tärkeä pelinavaus, puolustuspuheenvuoro niiden suulla, jotka eniten koulun arjesta tietävät. Kirja antaa nykymenosta vähän masentavan kuvan. Korhosen mukaan vanhemmuus on monilta hukassa, eikä ongelma katso tilipussin kokoa tai sosiaalista statusta. Yhtälailla alkoholiongelmaisissa vähävaraisissa perheissä kuin hyväosaisten kartanoissa kasvaa lapsia, jotka joutuvat olemaan aikuisia liian varhain, kun sitä ei kukaan oikea aikuinen taloudessa vaivaudu olemaan. Tämä näkyy tietenkin koulutyössä: on väsymystä, kun on kerätty pulloja ruokarahaa varten koko viikonloppu tai kun on oltu sen seitsemässä eri harrastuksessa joka päivä. Korhonen kuuluttaa ihan tavallisen lapsuuden ja perhe-elämän perään.

Oma ongelmavyyhtinsä on kouluun tungettu ylimääräinen sälä. On tiimiä, työryhmää, projektia, tapahtumaa. On kolmiportaisen tuen tuomaa paperinpyöritystä, puheluita sosiaalitoimeen, vaikeasti sovittavia vanhempainvartteja – jatkuvasti työajan ulkopuolella tehtävää työtä. Korhonen ei asettaudu marttyyriksi mutta toteaa, että enää kolmannes opettajan työajasta kuluu luokassa olemiseen, opettamiseen ja oppilaiden kohtaamiseen kaikessa rauhassa. Ja se on liian vähän.

On enää ajan kysymys, kun minä saan kutsua itseäni opettajaksi. ("Gradua vaille valmiit" eivät Korhosen mukaan sitä nimittäin mitenkään päin ole, ja kaiketi hän on aivan oikeassa.) En ole luokanopettaja, mutta voi hyvin olla, että tulevan talven aikana löydän itseni myös alakoulusta sijaistamasta. Omat opettajankokemukseni ovat peräisin auskuvuodelta, eli tuttavallisemmin Norssin labrasta, joten en todellakaan tiedä oikeasta nykykoulusta yhtään mitään. Paitsi sen, mitä äidiltäni ja luokanopettajaystäviltäni olen kuullut.

Näistä lähtökohdista katsoen olen vielä idealisti. Tosin sen tasoinen, että tiedostan kyllä realiteetit, enkä todellakaan oleta opettajan työn olevan mitenkään auvoista. Intoa kyllä on, halua oppia itsekin ja ennen kaikkea päästä tekemään työtä, jonka uskoo olevan itselleen oikea. Katsotaan, kauanko pilvilinnojen romahtamiseen menee.

Koulun vika? ei ainakaan onnistunut minun intoani latistamaan. (Eikä kirjailija varmasti ole siihen pyrkinytkään. Toivottavasti.) Itse asiassa se nosti sitä entisestään, enkä malttaisi odottaa, että pääsen itse tunkemaan sormeni peruskoulusoppaan. Sitä en tiedä, kuinka kirjaa lukee, jos on vaikkapa alakouluikäisen vanhempi. Kolahtaako syyllisyys? Herääkö epäusko? Koulun vika? on toki voimakkaasti kärjistävä, ja Korhonen kyllä sivumennen toteaa, että suurin osa vanhemmistakin on ihan järki-ihmisiä, mutta paikoin kirja häivyttää todellisuuden rajoja ja lukija tempautuu vain ääriesimerkkien mukaan.

Kirja on nopealukuinen, mutta hieman jäsentymätön. Lyhyet luvut on kyllä otsikoitu informatiivisesti ja jaettu suurempiin kokonaisuuksiin, mutta toistoakin on, eivätkä teemat erotu erityisen suuresti toisistaan.  Periaatteessa kirjassa kuljetaan lukuvuosi alusta loppuun, ja lopuksi Korhonen listaa, miten kullekin oppilaalle alakoulun jälkeen käy. Kirjassa esiintyy joukko nimettyjä oppilaita, jotka ovat fiktiivisiä mutta perustuvat kirjoittajan työuran aikana keräämiin kokemuksiin. Varmasti tällaisia jessicoita, kareja ja mikkoja on olemassa, joten heidän hahmoihinsa on helppo uskoa.

En ole ihan kaikesta samaa mieltä Maarit Korhosen kanssa, mutta eiväthän opettajat (tai no, mitäpä tällainen gradua vaille valmis itseään yrittää korottaa...) mitään yhtenäistä massaa olekaan. En kuitenkaan jäänyt jumiin erimielisyyksiin, sillä Koulun vika? ei ole pedagoginen puheenvuoro, vaan sen tavoite on raottaa koulun arkea sitä tuntemattomille.

Koulumaailma ei ole helppo eikä kaunis maailma. Mutta se on se maailma, jossa kaikki suomalaiset elävät vähintään yhdeksän vuotta. Muun muassa siksi se ja sen toiminta on kaikkea muuta kuin olankohautuksella ohitettava asia. Ja siksi on hyvä, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan. Eipä pääse asiat unohtumaan.

Joku on sanonut, että opettajan työ näkyy sadan vuoden päähän, kun oppilas elää 80-vuotiaaksi ja vielä muistaa jonkun opetuksen ja kertoo sen eteenpäin. Se vetää nöyräksi. Mietin aina, olisinko voinut tehdä jotain toisin. Tuliko pahojakin traumoja jollekin? Olisiko monikin asia koulun vikaa? Tarkoitus ei ollut, mutta nuorena en ymmärtänyt ja vanhempana en aina jaksa. (s. 115)

Kvanttivaras (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras
Suomentaja: Antti Autio
Gummerus 2011
440 s.
The Quantum Thief (2010)

Kirjastosta.


"Peli ei ole vielä menetetty", Mieli huudahtaa Raymondelle. "Tehdään rynnäkkö ja jatketaan matkaa!" Hän työntää esiin kanuunansa kvanttipisteterän, henkäisee syvään ja säntää suoraan hiljaisjoukkoa päin. (s. 419)

Kujerruksia-blogin emäntä Linnea haastoi minut mainiossa Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa lukemaan Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan. Huh, mietti tämä, yleensä Maapallon kamaralla visusti pysyttelevä lukija, mutta hieraisi hien otsaltaan ja nappasi kirjan mukaansa, kun se sattui kirjastossa tyrkyllä olemaan.

Eletään jossain kaukana tulevaisuudessa, universumissa, jota meidän on vaikea kuvitella olevankaan. Teknologia on huippuunsa hiottua, muistot ja tunteet voidaan jakaa valtavien, elollisia organismeja muistuttavien tietoverkkojen välityksellä, kuolema ei ole välttämättä lopullinen ja aika on todellakin rahaa, sillä kellon käytyä kierroksensa loppuun alkaa elämä hiljaisena, yhteiskuntaa hyödyttävänä työläisenä. Kierto palaa aika ajoin alkuunsa, ja ihminen pääsee tietyn uurastusajan jälkeen taas jalosyntyiseksi, nautiskelemaan hyvästä elämästä.

Tämän kaiken keskellä mestarivaras Jean le Flambeur on kaltereiden takana dilemmavankilassa, tuomittuna ratkomaan peliteoreettisia ongelmia omia kopioitaan vastaan. Vankila-arjen panee säpäleiksi yllätyshyökkäys, jossa salaperäinen Mieli-niminen nainen vapauttaa varkaan – sillä ehdolla, että tämä suostuu hoitamaan keikan Marsissa, Oublietten liikkuvassa kaupungissa. Alkaa seikkailu samaan aikaan tutussa ja vieraassa ympäristössä, jossa Jean le Flembaurin siinä missä Mielenkin on opeteltava tai palautettava mieleen marsilainen sosiaalinen koodisto ja selvitettävä kutkuttava arvoitus. Mukaan kuvioon saadaan Oubliettessa asuvaa väkeä, osa varkaan omasta menneisyydestä tuttua, osa uutta. Kaiken taustalla on jotain suurempaa, jota aika ajoin vilautetaan.

Nyt mentiin rytinällä uuteen aluevaltaukseen, kuten Linnean idea tämän kirjan suhteen taisi ollakin. Aloin lukea kirjaa jonkin hummailuyön jälkeisenä aamupäivänä, ja parikymmentä ensimmäistä sivua tuntui siltä, ettei meistä taida Kvanttivarkaan kanssa tulla oikein mitään. Ja päänsärky sen kun lisääntyi.

Mutta sitten jokin naksahti paikoilleen, ja annoin tekstin viedä. Seikkailuahan tässä kirjassa riittää, mutta suurin kysymysmerkki meikäläisen kohdalla olivat uudissanat ja se maailmanjärjestys, joka Kvanttivarkaan kuvaamassa maailmankaikkeudessa vallitsee. Kirjassa ei ole erillistä sanastoa, vaan lukijan on käytettävä omia harmaita aivosolujaan tajutakseen gevulotit, kvanttipisteaseet, kuptaukset, gogolpiraatit ja mitä näitä nyt kaikkia olikaan. Osan ymmärtää nopeasti, osa jää hämärän peittoon loppuun saakka. Tottumattomuuteni scifiin saattoi vaikuttaa siihen, että minun oli vain pakko luottaa kirjailijaan ja hänen logiikkaansa, sillä missään nimessä en olisi huomannut ontuvia kohtia järjestelmässä, vaikka sellaisia olisikin ollut.

Mielenkiintoisen ja mieltä kutkuttavan maailman Rajaniemi on joka tapauksessa luonut. Kyse ei ole pelkästään teräksenkovasta ultramodernista teknologiasta, vaan myös siitä, miten erilaisessa järjestelmässä eletään ja käyttäydytään. Ajatus siitä, että ihmisen muisti perustuu pohjimmiltaan koneen pyörittämään tietojärjestelmään ja on siten jatkuvasti muokattavissa, jaettavissa ja myös pois pyyhittävissä, on hieman pelottava. Aivan avointa kaikki ei Kvanttivarkaan maailmassakaan ole, sillä gevulotin avulla jokainen voi säädellä sitä, paljonko muille itsestään paljastaa, ja muistaako keskustelukumppani tapaamisesta jälkikäteen mitään vai ei.

Luin kirjaa siis osaksi erittäin innoissani, mutta paikoin oli vaikeaa pysyä kärryillä. Luulen, että suurempi kuvio, jota kirjassa selvästi rakennetaan, meni minulta ohi. Trilogian avausosastahan tässä on kyse, kakkososa Fraktaaliruhtinas ilmestyy tänä syksynä, joten siinä mielessä kaikkea ei tietenkään vielä Kvanttivarkaassa edes paljasteta. Voi kuitenkin olla, että jos jossain vaiheessa innostun lukemaan tarinalle jatkoa, joudun lukemaan tämän ensimmäisen osan uudestaan. Ehkä.

Otin siis riskin, mutten suoranaisesti rakastunut. Ilolla kuitenkin tervehdin itselleni uutta aluevaltausta, sujuvaa tarinankuljetusta ja kiehtovaa maailmaa. Kiitos Linnea haastekirjasta!

Kvanttivarkaasta muualla: Mikko/Kirjavinkit, Jori/Kaiken voi lukea, Merenhuiske/Kirjoista, Linnea/kujerruksia ja Raija/Taikakirjaimet.

Kuittaan täten Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen kolmannen suoritukseni (viimeinen vielä odottaa, kirja on sentään saatu jo kirjastosta kotiin, tämä tiedoksi Maukalle!). Lisäksi se on pirtsakka löytö Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdissa (Scifi ja fantasia), ja sopiihan se ilman muuta omaan Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haasteeseenikin.

James Franco: Palo Alto

James Franco: Palo Alto. Novelleja.
Suomentaja: Jaakko Kankaanpää
Schildts & Söderströms 2012
205 s.
Palo Alto. Stories (2010)

Kirjastosta.


Sinä perjantaina menimme koulun jälkeen Fredin kanssa kaverilleni Barrylle. Ulkona oli vielä valoisaa, mutta me pidimme silti pienet juhlat. Ostimme kimppaan pullon Kessler-viskiä. April, yksi tyttö josta tykkäsin, oli siellä myös. Ajattelin, että jos joisin itseni känniin, meistä voisi kehittyä jotain. Voisin kertoa, miltä minusta oikeasti tuntui, ja loppuillasta pääsisin ehkä panemaan häntä. (April, s. 106)

James Francon esikoisnovellikokoelma tarjoaa karun ja ilottoman näköalan kalifornialaisten esikaupunkiteinien elämään. Se kertoo siitä, millaista on olla nuori maailmassa, jossa pitemmän päälle oikein millään ei ole väliä. Kun ei pidä muista ihmisistä, eikä pidä itsestään, kun joutuu hyväksikätetyksi tai hyväksikäyttää itse, kun tulevaisuus on jossain todella kaukana ja nykyhetki ylitsepääsemätöntä sontaa.

Yksitoista tarinaa hukassa olevasta nuorisosta, viinasta, pilvestä, koulukiusaamisesta ja seksistä. Se on aika paljon se.

Pidin kuitenkin, paljon. Francon ilmaisu on simppeliä, toteavaa ja saarnaamatonta, jopa yksinkertaista. Lyhyet lauseet seuraavat toisiaan, eivätkä suuretkaan tapahtumat saa kertojaääniä hätkähtämään. Elämä on niin kuin se kerrotaan, ja siihen on helppo uskoa.

Ongelmaksi voi tosin muodostua se, että novellit ovat varsin paljon toistensa kaltaisia. Ne sekoittuvat. Samat henkilöt esiintyvät useammassa, mutta koska he ovat hyvin samantapaisia, eroja on vaikeaa tehdä tai nähdä. Toisaalta tämä lienee kirjailijalta tietoinen valinta, sillä yksilöt eivät uniikkeina persoonina ole tämän kokoelman keskiössä. Pikemminkin olennaista on tunnelma, teot, tapahtumat, nuoruus ylipäänsä.

Joen kanssa ei ole paljon puhumista, koska hän on ääliö. En tiedä, mitä hän luulee olevansa tai miksi hän luulee olevansa olemassa. Joidenkin ihmisten elämä on kai sellaista, että kukaan ei sano heille, mitä heidän pitäisi olla, joten he eivät ole mitään. Ennen vanhaan kaiken sai jo syntymässä, valinnat oli tehty, ja siinä sitä viljeli maata kuolemaansa asti tai tyhjensi kuninkaallisia vessoja. (Jack-O', s. 196)

Palo Alto on aika rankka lukukokemus, sillä se ei anna juurikaan toivoa tähän hetkeen. Nuoren arki ei ole helppoa eikä aina edes siedettävää, vaan sen eläminen voi johdattaa hyvin harkitsemattomiin tekoihin, rötöksiin, rikoksiin ja väkivaltaan. Kiintymys, ystävyys, rakkaus - tuntemattomia käsitteitä kaikki. Kokoelman nuoret elävät tasan ja vain oman napansa ympärillä, jolloin muut ihmiset ovat pääasiassa jotain, mitä voi käyttää hyödyksi jollain tavalla, kuten tekee vaikkapa nuori jamppa, joka alkaa järjestelmällisesti parittaa koulun uutta tyttöä, joka taas luulee (tai toivoo) olevansa tämän tyttöystävä.

Vanhemmat loistavat poissaolollaan, sillä heillä lienee muuta tekemistä kuin olla vanhempia lapsilleen. Opettajat tai valmentajat tai sosiaalityöntekijät eivät juuri vakuuta hekään. Osa tekee vain työtään, eikä tippaakaan enempää (aina eivät sitäkään), osa ryhtyy uudeksi lenkiksi hyväksikäytön ketjuun. Franco näyttää vanhan totuuden jälleen uudessa valossa: ulkokuori pettää, myös keskiluokka on onnetonta.

Huumoriakin kirjassa on, joskin hyvin mustaa sellaista. Palo Alto keikkuu jossain kurkkua kuristavan ahdistuksen ja inhorealismin välimaastossa, sillä voisin hyvin kuvitella sen olevan jollain tasolla, valitettavasti ehkä jopa kokonaan, täyttä totta.

Muita aatoksia: Hanna/Kirjainten virrassa ja Anu/Kirjaston kummitus.

So American: Dirty Realism. 

Johanna Sinisalo: Salattuja voimia

Johanna Sinisalo: Salattuja voimia, opas valoisille ja pimeille poluille
Teos 2012
361 s.

Kirjastosta.


Salattuja voimia on Johanna Sinisalon uusi lyhytproosa- ja tietopankkikokoelma. Sen teemana on patikoiminen, Sinisalon intohimoinen harrastus. Kirja on koottu palasista: siihen sisältyy kahdeksan novellia (joista kirjan avaava Salattuja voimia on pikemminkin pienoisromaani), Sinisalon kommentaarit kustakin proosatekstistä, tietoiskuja eri maiden ja maanosien patikointireiteistä ja kirjailijan pieniä anekdootteja vaellusretkien tapahtumista ja niillä kohdatuista ihmisistä. Kirjan lopussa on vielä osio "Kävelemisen käytännöstä", johon Sinisalo on koonnut hyväksi havaitsemiaan vinkkejä ja neuvoja patikointia varten.

Kirjan niminovelli (tai pienoisromaani) Salattuja voimia kertoo neljästä toisilleen vieraasta naisesta, jotka päätyvät yhdessä vaeltamaan Skotlantiin ja tekevät sieltä erikoisen löydön. Kotimaahan palattuaan he järjestävät muisteloillan, jossa valokuvien katselun sijaan alkaa paljastua synkkiä salaisuuksia. Tarinan naiset ovat keskenään riittävän erilaisia, joten lukijan kiinnostus pysyy yllä, mutta hitaasti rakentuva salaperäinen tunnelma lässähtää minusta lopussa.

Toinen Iso-Britanniaan sijoittuva novelli, Panos-tuotosajattelu, kertoo pikkukylän kilpailevista majatalonpitäjistä. Höpsöt ja hyvää tarkoittavat naiset nokittelevat ensinnäkin toisiaan, mutta lopulta myös pahaa-aavistamattoman asiakkaan tilanne kärjistyy. Tässä novellissa on nokkela ristiriita: viaton tunnelma ja tarinan rakentaminen, jota ravistellaan yllättävillä ratkaisuilla.

Alpeilla ollaan kolmessa kertomuksessa. Metsästäjäkuningas on kansantaruista ja legendoista ammentava lyhyt tarina kuningas Vittorio Emanuelesta ja vuorikauriin yllättävästä vaikutuksesta ihmisten maailmaan. Tyylillisesti Metsästäjäkuningas on hiottu aidonoloisen kansantarun muotoon, ja se voisi hyvin olla sellainen. Sherpa Eva -nimisessä novellissa naiivi ja epärealistinen noviisipatikoija Laura päätyy luonnonolojen ja epävarmuutensa vuoksi sekä ylittämään itsensä ja taitonsa että oppimaan maailman realiteetteja kantapään kautta. Lyhyt Heinäpäivä on pieni siivu vaihtoehtohistoriaa nationalismin hengessä. Minun makuuni se on liian lyhyt ja ohimenevä.

Appalakeille Sinisalo on sijoittanut oman suosikkitarinani, Fast Chuckin. Novellissa parikymppinen jamppa lähtee patikoimaan Appalachian Trailia, AT:ta, yhtä maailman pisimpää yhtäjaksoisista, merkittyä patikkapolkua (noin 3500 kilometriä). Polkunimen Fast Chuck saanut mies haluaa voittaa itsensä, mutta saatuaan vahingossa samaa matkaa suunnilleen samalla aikataululla kulkevaa seuraa eurooppalaisesta, keski-ikäisestä pariskunnasta, kilpailu muuttuu astetta vakavammaksi. Erinomainen kuvaus mielen rakoilusta, joka sekoittuu yltiöpäiseen uhmaan.

Down Underiin mennään Danten hengessä novellissa Divina Commedia: Inferno, jossa on hieman kaikuja Sinisalon Linnunaivot-romaanista luonnon muodostaman uhkan vuoksi. Lisäksi (ja ennen kaikkea) se kertoo hetkestä, jolloin solidaarisuus ja yhteishenki loppuu.

Kirjan viimeinen novelli on Drachental, jossa varsin itsetietoinen nainen huomaa, ettei itsevarmuus aina riitä samaan kaikkea, mitä haluaa, ja että joskus sitä saattaa kohdata vertaisensa, vaikkei siihen olisi uskonutkaan.

Salattuja voimia on kiinnostava kirja, mutta siinä on liikaa toisistaan poikkeavia aineksia ollakseen täysin minun makuuni. Kirjasta huomaa, että sen aihepiiri on kirjoittajalleen rakas ja läheinen, mutta paikoin mietin, mikä kokonaisuuden tarkoituksena on. Pitääkö se kyetä nauttimaan kokonaan, vai onko ok hypätä yli ne osiot, jotka eivät itseä kiinnosta? Tietenkin se on lukijan oma valinta, mutta silti... Omalla kohdallani voimakas vaihtelevuus oli miinus, sillä juuri kun pääsin proosan makuun, tuli vuoroon jotain muuta, ja lukukokemus tuntui epätasaiselta ja katkeilevalta.

Novelleistakin on todettava, etteivät ne kaikki suorastaan vakuuttaneet. Muutama erinomainen tapaus mukana on, Fast Chuck, Sherpa Eva ja Panos-tuotosajattelu mainitakseni, mutta myös yhdentekeviä ja jotenkin ylimääräisiä. Kiinnostavaa oli kyllä lukea Sinisalon kunkin tekstin perässä olevia jälkisanoja, joissa hän kommentoi kirjoituksiaan ja kertoo, mistä ideat ja aihiot ovat syntyneet.

Luulen, että Salattuja voimia antaa paljon, jos patikoiminen ja vaeltaminen kiinnostavat, sillä silloin koko kirjan lukee (luultavasti) innolla. Itse en lajia harrasta, enkä ihan yletöntä kiinnostusta sitä kohtaan tunne, joten lähdin lukiessa hakemaan nimenomaan Sinisalon hyväksi havaitsemaani proosaa. Tämän kirjan jälkeen tartun varmaankin entistä suuremmalla innolla niihin puhtaasti fiktiivisiin kirjoihin, jotka minua vielä Sinisalon tuotannosta odottavat. Mutta tulipahan tehtyä loikka itselle suhteellisen vieraan liikunta- ja harrastusmuodon pariin, ja vahingossa varmaan opin jotain uuttakin.

Vaikken aarretta löytänytkään, yritys oli hyvä. Siispä jälleen yksi teos Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin, osioon Suomalaiset maailmalla.

Kosmoksen siruja

Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja
Tähtitieteellinen yhdistys Ursa 2010
328 s.

Omasta hyllystä.


Me olemme ydinjätettä, tai oikeastaan miehet ovat ydinjätettä ja naiset tähtipölyä, osa samaa tarinaa kuin taivaalla loistavien tähtien syntymä, elämä ja kuolema, pieni osa koko maailmankaikkeuden historiaa. Maasta olet sinä tullut ja maaksi olet sinä jälleen menevä maapallon elämän pienessä kierrossa; mutta myös tähdistä olet sinä tullut ja tähdiksi olet sinä jälleen menevä kosmoksen elämän suuressa kierrossa. (s. 26)

Kosmoksen siruja on kokoelma Esko Valtaojan kirjoittamia tähtitiedettä popularisoivia lehtijuttuja, kolumneja, puheita ja muita tekstejä. Kirja on jaettu teemoihin Valo ja pimeys, Ikuisuuden historiaa, Todellisuutta etsimässä, Tulevaisuus ja Pimeys ja valo. Tekstit on varustettu jälkisanoilla, kirjaa kootessa Valtaojan mielessä olleilla lisäyksillä ja tarkennuksilla.

Valtaoja on epäilemättä Suomen kuuluisimpia tähtitieteilijöitä, ja hän määrittelee itsekin itsensä varttijulkuksi. Ennen kaikkea hän on kuitenkin tehnyt vuosikausia tärkeää työtä tieteen popularisoijana ja kantaaottavana keskustelijana. Ilman hänenlaisiaan kirjoittajia esimerkiksi minä en tietäisi tai tajuaisi tähtitieteestä hevon hittoa.

Kirja on tosiaan kokoelma lyhyempiä tekstejä, jotka käsittelevät laajaa aihekirjoa aina mustista aukoista, pimeästä aineesta ja energiasta, multiversumeista ja maailmankaikkeuden synnystä uskontoon ja sen lieveilmiöihin, tieteenfilosofiaan ja scifihenkiseen tulevaisuuden spekulointiin. Siinä missä Valtaoja osaa vääntää monimutkaiset fysiikan opit helposti lähestyttävään muotoon, hän myös heittäytyy peliin persoonallaan, elämäkerrallisilla aineksilla ja henkilökohtaisilla, rautaisesti perustelluilla mielipiteillään.

Ostin Valtaojan palkitun teoksen Kotona maailmankaikkeudessa (Ursa, 2001) joitakin vuosia sitten Tampereen pääkirjaston poistomyynnistä. Luin sen vasta paljon myöhemmin, ja, no, hullaannuin. Umpihumanistina tarkkailen maailmaa epäilemättä usein turhankin ihmiskeskeisesti, ja Valtaojan kansantajuinen, luonnontieteellinen näkökulma oli kuin kylmä suihku niskaan. Mitä laajempi katsanto, sitä suurempi ymmärrys, aloin ajatella.

Kotona maailmankaikkeudessa on saanut kaksikin "jatko-osaa", joita kumpaakaan en ole lukenut, mutta aion kyllä. Tämä Kosmoksen siruja oli kuitenkin hyvä välipala, pätkittäin lähestyttävä ja löyhästi teemoiltaan kokonainen. Tarkkana sai lukiessa kyllä olla, ettei tipahtanut kärryiltä, sen verran tiukkaa tavaraa tämä kuitenkin paikoin on. Toisaalta pieni hajanaisuus hieman häirisi, sillä tiettyä toisteisuutta oli havaittavissa, ja juuri kun jokin teema kävi tutummaksi, se vaihtui toiseen. Toiston ymmärrän johtuvan siitä, että suurin osa kirjan teksteistä on tosiaan eri lehdissä aiemmin julkaistuja. Kokoelmilla ja Greatest Hitseillä on aina omat sudenkuoppansa.

Ihailen taitoa, jolla Valtaoja ottaa lukijansa. Hän todella hallitsee alansa, josta hän osaa – ja ennen kaikkea haluaa – kertoa muillekin kuin kollegoilleen. Valtaoja liputtaa laajan yleissivistyksen ja ennakkoluulottomaan tiedonhankinnan puolesta: hän suorastaan vaatii niin tavallisia talliaisia kuin teräksenkovia tieteentekijöitäkin ottamaan selvää ja katsomaan myös oman lokeron ulkopuolelle. Tieto tekee ihmisen, hän ajattelee.

Tieteen ja uskonnon vastakkainasetteluunkin tartutaan, vaikkei se keskeisin teema kirjassa olekaan. Valtaoja perustelee kantansa järkähtämättömästi, muttei todellakaan rienaa uskontoa sinänsä. Sen sijaan sen vähemmän ylväät lieveilmiöt kuten kreationismi ja älykäs suunnittelu, saati fundamentalistinen Raamatun tulkinta, joutuvat hänen hampaisiinsa, mutta edelleen erinomaisen hyvin argumentoiden. Valtaoja määrittelee itsensä agnostikoksi, joten mitään ateistista hyökytystä hänen teksteistään on turha etsiä. Kiinnostaisi kovasti lukea Valtaojan ja Juha Pihkalan yhdessä kirjoittamat uskonnon ja tieteen suhdetta käsittelevät kirjat. Lukulista siis sen kun pitenee.

Loppujen lopuksi en voi kuin nostaa hattuani Esko Valtaojalle. Hänen humaani elämänasenteensa, hyvin perustellut mielipiteensä ja terävä huumorintajunsa suodattuvat teksteistä niin hyvin, että lukiessa on todella miellyttävä olo, vaikka kvanttifysiikka tai yleinen suhteellisuusteoria menisivätkin noin ylipäänsä ohi korkealta ja kovaa. Hän ei väheksy tai aliarvioi lukijoitaan, eikä hän saarnaa tai messua, vaikka ottaakin paikoin voimakkaasti kantaa. Sen sijaan hän tarjoaa huikaisevan näköalan tähtitieteen ja fysiikan maailmaan jokaiselle, jolla on vähänkään halua yrittää ymmärtää meitä ympäröivää mykistävää maailmankaikkeutta sen uskomattoman moninaisissa muodoissaan.

Kosmoksen siruja ovat keräilleet myös Miia ja Mikko.

Avaan tällä oman Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -lukuhaasteeni. Lisäksi Kosmoksen siruja pääsee osaksi Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia (Tietokirjat) ja on yksi ruksi lisää TBR90+10-listallani.

Ei mikään heikoin lenkki

Onpa ollut monin tavoin erikoinen viikko. Jos voisin sietää edes jollain tasolla termiä voimaannuttava, saattaisin käyttää sitä tästä viikosta.

First things first: irtisanouduin eilen nykyisestä työpaikastani.

En sentään heti ensimmäisenä päivänä loman jälkeen (vaan vasta kolmantena), enkä missään määrin huonolla fiiliksellä. Lupasin olla talossa syyskuun loppuun saakka. Sitten se on siinä. Finito. Kiitos ja hei. Pomon kommentti oli syvällä huokauksella varustettu: "Kyllähän mä tiesin, että tää on tulossa, mutta..." Sain kuulla itsestäni paljon hyvää, lupauksen muikeasta työtodistuksesta ja suositukset. Lämmittäähän se ihmisen mieltä, mitä sitä kieltämään.

Olo on helpottunut ja tyytyväinen, kun lopultakin uskalsin uskaltaa. Uutta työpaikkaa ei ole tiedossa, mutta eiköhän jotain löydy. Ainakin opiskelukavereilleni soitellaan ja pyydetään töihin, siis opettajan töihin, vaikkei ole hakemuksiakaan lähetetty. (No, en jää odottamaan, että minua tullaan hakemaan kotoa töitä tekemään, mutta kyllähän se nyt vähän rohkaisee kuulla, että sitä saattaa joskus olla tilanteessa, jossa on kieltäydyttävä kiinnostavasta työpaikasta, kun on niin monta, mistä valita.)

Toinen hyvä asia on rakas graduni, jota olen saanut ison nykäyksen eteenpäin. Edes se, että ohjaaja vaihtui lennosta edellisen jäätyä pyytämättä ja yllättäen (siis minun kannaltani) virkavapaalle, ei haittaa. Itse asiassa se alkaa osoittautua erittäin hyväksi tapahtumaksi, sillä viransijainen on jo nyt osoittanut kiinnostusta minuun ja graduuni melkeinpä enemmän kuin edellinen ohjaaja koko aikana yhteensä... Pää surraa, tekstiä tulee – kyllä tässä vielä päästään melkomoisiin tuloksiin, sanokaa mun sanoneen. Tulevan viikonlopun pyhitän gradulle käytännössä kokonaan, joskin huomenna aion mennä pilatekseen (hmm!) ja illalla katsoa kun keihäs lentää ja juoksu kulkee, mutta noin muuten aion elää siveellisesti ja ahkerasti. Viime viikonlopun kahden päivän bileputki ei nyt valitettavasti saa uusiutua.

Tuli kyllä tosiaan pitkästä aikaa suorastaan bailattua viikko sitten, kun erittäin onnistuneen viini&juusto-nyyttäribuffetin jälkimainingeissa lähdettiin Looseen. Edellisellä kerralla ajattelin, ettei Loose taida ihan olla minun paikkani, mutta läpimärkänä hiestä kolme tuntia tanssittuani aloin olla toista mieltä.

Huh. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että elämässä on ryhtiä ja menoa. On selkeä suunta, on jaaritteluiden sijaan tekoja, itseluottamusta ja ennen kaikkea energiaa. Hyviä aineksia loppuvaiheen maisterinleivontaan, uskoisin.

Camera Obscura

Johanna Holmström: Camera Obscura. Novelleja.
Suomentaja: Asko Sahlberg
Teos & Söderströms 2011
347 s.
Camera Obscura (2009)

Kirjastosta.


Hän osti minulle taloni ja sitten hän osti minulle sydämeni. Minä olen hänelle kiitollisuudenvelassa elämästäni. Mutta millaisesta elämästä. (Sapfon fragmentit, s. 320)

Parikymppinen opiskelija Ida tuskastuu elämään ja ennen kaikkea kuluttamaan luonnonvaroja. Ainoa kestävä ratkaisu, jonka aidosti maailmasta välittävä ihminen voi tehdä, on hänen mielestään tappaa itsensä. Ja niin Ida hyppää.

Camera Obscurassa on seitsemän pitkähköä novellia, jotka kaikki kietoutuvat tavalla tai toisella, selkeämmin tai etäisemmin Idaan. Opiskelija aloittaa koko sarjan, ja siinä kerrotaan Idan elämästä ja läheisistä, etenkin hänen isästään ja itsemurhan selvittämisestä. Tämä on ehkä perinteisin kokoelman novelleista, ja se antaa selkärankaa muille.

Suden vuodessa Idan ekoanarkistiystävät muuttavat metsämökkiin elääkseen mahdollisimman yksinkertaista elämää. Kahden pariskunnan rinnakkaiselo ei kuitenkaan ole niin idyllistä kuin he ovat ehkä odottaneet. Metsässä vaanii jokin uhkaava, jokin paha, jota ei vahvimmallakaan aatteella saa kuriin. Tämä nousi toiseksi suosikikseni.

Nukentekijän lapset on tarina, jossa vanha nainen kirjoittaa auki menneisyyttään toisessa ajassa ja paikassa, kaukaisessa kaupungissa, jossa tapahtuu lasten sarjamurha. Samalla hän joutuu katselemaan muuttuvaa nykyisyyttään sellaisistakin näkökulmista, joita ei olisi halunnut valita.

Camera Obscura -novelli vie valokuvaaja-Lauran ulkomaille, näennäisesti työmatkalle, mutta todellisuudessa pikemminkin pakoon hänen itsensä rakentamia, luhistumaisillaan olevia elämän käänteitä. Laura on yksinäinen, kylmä, jotenkin tunteettoman oloinen nainen, josta kuitenkin paljastuu mielenkiintoisia puolia novellin edetessä.

Sinivuokkokunnas kertoo siitä, mitä tapahtuu kun oikeus otetaan omiin käsiin. Keski-ikäisen pariskunnan takapihalle ollaan alkamassa rakentaa golfkenttää, eivätkä he tai muutkaan lähiseudun asukkaat ole ajatuksesta yhtään innoissaan, vaikka sen on kunnallispoliittisesta näkökulmasta tarkoitus tuoda seudulle mainetta ja mammonaa. Päähenkilön muutos tavallisen kiltistä keski-ikäisestä suorastaan vihaiseksi terroristiksi on uskottavasti kuvattu.

Sapfon fragmentit kertoo sänkyynsä sidotusta naisesta, jonka elämä ei mennyt niin kuin piti, ei edes kalliisti ostetussa Tulevaisuudessa. Tämä oli toinen suosikkini, sillä tunnelma novellissa oli ihastuttavan outo: kuin Stepfordin naiset Espoossa.

Kokoelman päättää lyhyt Laajakulma, Ida # 2, jossa vielä palataan alkuun ja tarjotaan hieman vastauksia, ehkä. Tai sitten lisää kysymyksiä.
 
Camera Obscura on runsas ja voimakas novellikokoelma, tai Lumiomenan Katjan termiä lainatakseni, mosaiikkiromaani. Siinä on kiehtovia teemoja luonnon ja ihmisen suhteesta, hierarkioista ja vallankäytöstä, pahasta sisällämme. Holmströmin kieli on kaunista, mutta jotenkin outoa korvaani, hieman raskasta. Yksityiskohtaista kuvailua on paljon, mistä Morrekin arviossaan antaa moitetta. Keskittymiseni ei aina riittänyt, ajatus harhaili.

Odotin tältä kirjalta yksinkertaisesti liikaa.

Yleensä pidän siitä, että tunnelmaa rakennetaan suhteellisen hitaasti, ja aivan ehdottomasti tunnelma saa olla synkkä. Niin oli nytkin, mutta kuten Liisa, minäkin koin sen paikoin turhankin raskaaksi ja hitaaksi. Mentiin siis himpun verran liian pitkälle sillä seurauksella, että muutamissa kohdin tuntui, etten saa sivuja kääntymään millään eteenpäin. Aavituksen tiiviimpi muoto niin kielessä kuin sisällössäkin olisi ollut enemmän mieleeni.

Ehdottoman positiivista on se, että jäin miettimään Camera Obscuran teemoja ja joitakin juonenkäänteitä pitempäänkin lukemisen jälkeen. Totesin, etten ehkä ollut koko ajan ihan parhaassa vireessä: paljon jäi kaiketi tajuamatta, kun eteneminen väsytti ja tuskastutti. (Miksi siis lukea silloin? Niinpä. Kysyn sitä usein itseltäni. Yleensä jätänkin kirjan sellaisten tuntemusten vallassa joko tauolle tai kesken, mutta nyt en pystynyt. Olkoon se kunniaksi Holmströmille: halusin kaikesta huolimatta lukea Camera Obscuran loppuun ja vieläpä suhteellisen nopeasti.) Vaikka koin, etten aivan ollut kirjallisuuden vietävänä, tunnen saaneeni varsin paljon irti ja jälleen kerran osoituksen siitä, kuinka suuri merkitys kirjan tunnelmalla voi olla, ja kuinka haastavaa sen luominen on. Ja kuinka vähästä on kiinni, mennäänkö rajan yli.   

Camera Obscuran ovat lukeneet siis myös Katja, Morre ja Liisa.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Novellikokoelmat
Underbara finlandssvenskor vid papper: Finlandssvenska damer 

Kosmoksen lumoa ja tähtisumua - Tarjolla lukuhaaste!

Pantheon, Rooma. Seitsemän planeetan ja
niiden jumalien pyhäkkö.

Curiosity has landed! Huh, on todella jännää tämä meno niin koti-Telluksella kuin naapuriplaneetallakin. Kuinka mahtavaa tiede onkaan, kysyn vaan! Noin vaan lähetetään ihmisen rakentama menopeli toiselle planeetalle, ja kappas, siinä on kuvaa Marsin pinnalta. Katsottavana. Omalta tietokoneen ruudulta.

Maanantai kului hetkellisessä identiteettikrisiisissä kun menin itseeni ja mietiskelin, miksi minusta ei sittenkään koskaan tullut tähtitieteilijää, vaikka joskus yläasteella sitä hetken ihan oikeasti pohdiskelin. (Uteliaille vastaus on: koska matematiikka.) No, minusta tuli (tulee) sen sijaan kaikin puolin mukiinmenevä historioitsija, olkoon niin. Ursan jäseneksi voi onneksi liittyä kuka vaan.

Avaruustunnelmissani mietin, josko pyhittäisin lähiajat avaruusaiheisen kirjallisuuden lukemiseen ja selasinkin hyllyjäni vähän siihen malliin, löytyykö sieltä valmiiksi luettavaa. Löytyihän sieltä, ja lisää on olemassa vaikka millä mitoin. Siinäpä tuli mieleeni, että miksipä en haastaisi muitakin mukaan. Joten tässä se tulee, meikäplikan ensimmäinen lukuhaaste!


Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -lukuhaaste

Lue vähintään kaksi (2) avaruutta käsittelevää kirjaa ensi vuoden helmikuun loppuun mennessä. Kaikki kirjat käyvät: kaunokirjat, sarjakuvat, lastenkirjat, tietokirjat – mikä tahansa, missä maailmankaikkeus vilahtaa. Jopa kaikenmoinen tiedevastainen hömpänpömppä käy, mutta sen yhteydessä toivon hieman kriittisempää tarkastelukulmaa. (No, toki muutenkin.)

Ilman blogiakin voi osallistua, mutta silloin edellytän luettujen kirjojen lyhyttä kommentointia tähän postaukseen, luonnollisesti nimimerkillä varustettuna.

Osallistuneiden kesken suoritetaan tietenkin kaikkien kosmisten sääntöjen mukainen arvonta maaliskuun 2013 alussa. Katsotaan, millaisiin palkintoihin tässä vielä innostutaan... (Ihan Mars-matkaa en voi taloudellisten rajoitteiden vuoksi luvata.)

Ei muuta kuin katseet taivaalle ja avaruusmatkalle!


Ps. Ylläolevaa kuvaa saa käyttää, jos haastetta haluaa linkittää.    

Kirjallisuuden äidit: Korvaamaton

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton
Tammi 2012
203 s.

Omasta hyllystä.


Aamu on käräjäoikeuden tuomari, joka lähtee uusperhekuvioistaan vieraaseen kaupunkiin hoitamaan äitiyslomansijaisuutta. Hän on päätynyt odottamatta tilanteeseen, jossa ei koskaan aiemmin uskonut voivansa olla: urasuuntautuneesta ja määrätietoisesta, yksin viihtyvästä oikeustieteilijästä on tullut äitipuoli kolmelle lapselle ja avovaimo sympaattiselle Harrille. Aamu on joutunut kohtaamaan raskaan surun, sillä hän on menettänyt syntymättömän lapsensa, Helmin, eikä osaa tai halua käsitellä menetystään. Uppoutumalla oikeusjärjestelmän rattaisiin ratkomaan mitä erilaisimpia riitatapauksia Aamu kuvittelee voivansa upota pois omasta elämästään. Ihminen ei kuitenkaan ole kone, ja Aamu joutuu kohtaamaan elämänsä raskaimman kautta.

Kiinnitin Korvaamattomaan huomiota muutamissa blogeissa aiemmin tänä vuonna, ja kun kirja tuli vastaan kirpputorilla 1,70 euron hintaan, en voinut vastustaa. Olin tietenkin löydöstäni iloinen kuten kuka tahansa kirppari-intoilija ja kirjojen rakastaja, mutta toisaalta tuntui hieman surulliselta: niin vain kevään uutuuskirjan rahallinen arvo romahtaa, kun se kannetaan ulos kirjakaupasta. Saman tien. Huokaus.

Korvaamaton on fyysiseltä olemukseltaan kevyt ja kapoinen, väljähkösti taitettu ja kahteensataan sivuun mahtuva. Se kätkee kuitenkin sisäänsä paljon enemmän kuin päältäpäin näyttää. Vanhatalolla on seesteinen, rauhallinen ja eheä tyyli kertoa tarinaa, joka ei ole helpoimmasta päästä. Kohtukuoleman kokeminen on aihe, josta saisi aikaiseksi paljon. Paljon sellaistakin, missä niin sanottu hyvä maku on enää muisto vain. Vanhatalo käsittelee aihettaan taitaen, eikä sorru melodraamaan. (Niin, mikään ei tietenkään estä käsittelemästä tätäkään aihetta ihan niin kuin mieli tekee, mutta minua lukijana sellainen ei koskettaisi.)

Toisena tarinan linjana kulkee suomalainen oikeusjärjestelmä ehkä arkisimmalla tasollaan. Vanhatalo tasapainottelee mielestäni onnistuneesti kahden vaikean aiheen välillä, sillä hän käsittelee sekä perhe-elämän syvimpiä ja mustimpia tuntoja että työelämän kiemuroita todentuntuisesti ja arkisesti muttei pätkääkään tylsästi. Aamu joutuu kohtaamaan hyvin erilaisia oikeustapauksia ja pohtimaan omaa rooliaan oikeuden jakajana ja oikeusjärjestelmän edustajana. Varmasti jokainen on joskus pyöritellyt epäuskoisena päätään lukiessaan uutisointeja vaikkapa vankeusrangaistuksista tai vahingonkorvauksista tai vertaillessaan talousrikollisten ankaria tuomioita pahoinpitelyistä tai raiskauksista määrättyihin. Korvaamaton osoittaa – ei kaikenkattavasti tai selittävästi, mutta yhden näkökulman tarjoten – ettei oikeusjärjestelmä ole täydellinen, muttei sitä ole aina myöskään arkijärkeilymme. "Mitä se ihminen kuvittelee? Eikö se ymmärrä että jos kaikella on hinta, millään ei ole arvoa?", pohtii kirjassa tuomari Kvist.

Niin. Kaikella ei voi olla hintaa, sillä jotkin asiat ovat korvaamattomia.

Kirjassa käsitellään äitiyteen kasvamista tyylikkäästi ja hellästi. Tarinallisesti olisin kaivannut ehkä vähemmän tasaista pintaa, sillä paikoin Korvaamaton tuntui hieman liian huolelliselta kokonaisuudelta. Särmää ja säröä, lisää rikkonaisuutta, niin oltaisiin lähellä loistavaa kirjaa. Nyt luulen, että hienoudestaan ja rankkuudestaan huolimatta tämä kirja unohtuu minulta ajan myötä.

Minä en ole äiti, enkä voi kuvitellakaan, miltä lapsen menettäminen tuntuu. Pauliina Vanhatalo antaa kuitenkin kirjassaan aavistuksen, kurkistuksen, kevyen kosketuksen siitä, millaisia tunteita ja ajatuksia se voi herättää. Kunnioitan häntä suuresti tämän herkkyyden vuoksi, ja luen vielä muutakin hänen kirjoittamaansa.

Korvaamattomasta ovat kirjoittaneet myös Susa, Kirsi, Hanna ja Unni.

Osallistun tällä lukukokemuksella Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset 2000-luvulla).

Nostalgiatrippi ja paluu teinivuosiin

Tuija Lehtinen: Missä olet, Sara?
Otava 2009
250 s.

Kirjastosta.


Punkkarityttö Saran edesottamuksia ei kukaan hänen tielleen osunut voi unohtaa. Kun Saran 15-kesäinen siskopuoli Pinja joutuu jälleen kerran verratuksi aikaa sitten hatkat ottaneeseen isosiskoonsa, hän päättää etsiä Saran käsiinsä. Pinjan muistot teräväkielisestä ja pistäväkatseisesta siskopuolesta ovat hatarat, mutta koska Sara on jättänyt jälkensä kaikkialle, missä on kulkenut, hänet tunteneita ihmisiä löytyy siltä täältä ja heiltä Pinja kerää tiedonmurusensa. Samaan aikaan hän viettää suhteellisen huoletonta kesälomaa parhaan ystävänsä Nessan kanssa ja kuin huomaamattaan tutustuu paremmin myös Nessan ärsyttävän söpöön isoveljeen Nicoon.

Kirsi kirjoitti aiemmin kiinnostavan tekstin Tuija Lehtisestä, jonka ansiosta huomasin Sara-sarjan saaneen päätösosan jo kolme vuotta sitten. No, kieltämättä en seuraa nuortenkirjaskeneä enää samoin kuin kymmenen vuotta sitten, mutta näemmä syytä olisi. Olenkin pohdiskellut, että alan tietoisesti lukea jatkossa enemmän etenkin kotimaisia nuortenkirjoja, niin kovaa laatua ne pitkälti ovat. (Plus haluan tietää, mitä teinit lukevat, tai ainakin sen, mitä heille luettavaksi kirjoitetaan.)

Noin 12-vuotiaasta alkaen luin Tuija Lehtisen nuortenkirjoja ahmien. Muistaakseni aloitin Mirkka ja riparikesä -kirjasta (1987), ja vaikka siinä olikin aika voimakkaat kasarifibat, tykästyin kovasti. Siitä se sitten lähti. On luettu Mirkat, Laurat, Kundi kesätukkaiset, Siskokullat, Minun veljeni Jonit, R.I.P.:it ja Asvalttisoturit, sekä monet, monet muut. Lähtemättömimmän jäljen on kuitenkin jättänyt ketään kumartamaton Sara, joka tavataan ensimmäisen kerran juuri Asvalttisoturissa. (Loistava kirja sekin, muuten.)

sara@crazymail.com (1998), Nottingham kesällä kello 6 (1999) ja Sara ja levottomat jalat (2001). Siinä nuoruuteni rakkaimmat kirjat. (Anu Jaantilan Sannan jenkkivuosi -setti on ehkä vielä rakkaampi, mutta siitä lisää joskus toiste.) Etenkin kaksi ensimmäistä osaa olen lukenut monet, monet kerrat, viimeisen ehkä kahdesti. Nyt sain siis tietää, miten Lehtinen Saran tarinan päättää.

Ja hyvinhän hän sen päättää, tietenkin.

Pinja on kirjan keskushenkilönä ja kertojana oivallinen: sopivan näpäkkä ja terävä likka, selvästi sukua siskolleen, mutta häneen verrattuna syvällä pumpulissa kasvanut. Minulle tuli lukiessa olo, että Pinja on ehjän perheen ja tavallisen nuoruuden versio Sarasta, että Lehtinen on halunnut itsekin kuvitella, miten Saralle olisi voinut käydä, jos kaikki olisi mennyt toisin. Silti Pinja on ihan oma henkilönsä, noheva hahmo nuortenkirjaan ja Saraa helpommin lähestyttävä, samaistuttavampi. Sara on ehdottoman hieno romaanihenkilö, mutta lukijallekin vaikea pala niellä arvaamattomuutensa ja piikikkyytensä vuoksi. Pinja on erilainen.

Saran kohtaamat (ja jyräämät) vanhat tutut ponnahtavat esiin kuka mitenkin, ja heidän kuvaamisensa Pinjan silmien läpi on hupaisaa. On Saran karkotuskaupungin henkilöpaletti: Kyösti ja Oilimaija, Inkeri, Hellevi ja Pelle, jotka kaikki muistavat, keheen ovat joskus törmänneet. Mona Lisasta on tullut julkaiseva runoilija, joskin koulukiusaamisen jäljet ja Saran pompottelu ovat edelleen pinnassa. Rauskista on tullut oopperalaulaja, Noelista sirkustähti. Myös Iso-Britannian tutuista, Markista ja Simonesta kuullaan. Diana-kissa on yhtä "rakastettava" kuin aina ennenkin. Tavataanpa nopeasti jopa Sid, kaiken pahan alku ja juuri. Lehtinen on kumminkin antanut hahmojensa kasvaa ja muuttua, onhan aikaakin kulunut. Mikään ratkaisu ei minun silmääni tuntunut falskilta.

Missä olet, Sara? ei kuitenkaan ole pelkkää vanhojen kaivelua, vaan oma tarinansa. Aika on muuttunut, ja sen näkee. Pinjalla on oma nuoren naisen elämänsä: bestiksen kanssa hengailua, vanhempien pienimuotoista ravistelua, ihastumista. Samalla, kun Pinja etsii Saraa, hän tulee löytäneeksi paljon muutakin, eikä vähiten itsestään.

Tietenkään tämän kirjan käänteet eivät aivan vedä vertoja Saraan keskittyville tarinoille: niin värikästä ja kulmikasta persoonaa on vaikeaa korvata. Eikä se liene tarkoituskaan. Onhan Pinja toki silopintaisempi, mutta hän ei ole lainkaan tylsä ja nössö, vaan omanlaisensa. Joitakin osuvia luonteenpiirteiden ja asenteiden samanlaisuuksia Lehtinen on häneen kirjoittanut, mielestäni erittäin onnistuneesti, osoittelematta.

Niin, kuten mainittua, en ole enää nuortenkirjojen asiantuntija. Uskallan silti sanoa, että Missä olet, Sara? on aivan erinomainen nuortenkirja. Se on ehjä kokonaisuus, sopivan terävä ja menevä, muttei sorru jeesusteluun tai turhaan selittelyyn (johon Lehtinen ei mielestäni sorru muutenkaan). Se kertoo hyvän tarinan ja antaa ajattelemisen aihetta.

Ja kyllä, kirja sai minut vähäsen kyynelehtimään lopussa. Nostalgiasta, lukemisen ilosta, tärkeän lukukokemuksen mieleen palauttamisesta, syvästä mutta hyvältä tuntuvasta haikeudesta. Hei, olen lukuitkupilli ja ihan vähän ylpeä siitä!    

Minulla oli vuosia pitkä rivi Lehtisen kirjoja hyllyssäni, mutta jokunen vuosi sitten päätin lahjoittaa ne äitini koulun kirjastolle, jotta uudetkin teinit saisivat mahdollisuuden lukuharrastuksen heräämiseen. En ole katunut, että annoin kirjani pois. Jos yksikin nuori lukija on lainaamansa kirjan luettuaan innostunut lukemisesta enemmän, tavoitteeni on toteutunut.

Tuija Lehtiselle haluan sanoa: kiitos. Syytän ja kiitän häntä siitä, että minusta tuli lukutoukka – se on tasan, vain ja ainoastaan hänen erinomaisen mahtavien nuortenkirjojensa ansiota. Ettäs tiedätte.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Nuortenkirjallisuus. (Ehdottomasti suurimpia tämän lukuhaasteen aarteita minulle!) 

Kuusisataa

Nyt on sillä tavalla, että tämä on 600. blogikirjoitukseni. Hupsista.

Perustin blogini tammikuussa 2006 ihan vain huvikseni. Pitkään tämä oli säännöllisen epäsäännöllinen päiväkirja, jolla ei ollut sen kummempaa tarkoitusta. Kunhan kirjoittelin. Asuin tuolloin Porvoossa ja opiskelin (tai "opiskelin") paikallisessa ammattiopistossa, kun en muutakaan ollut jo yhden välivuoden jälkeen keksinyt. Noihin aikoihin olin tosin jo päättänyt hakea Tampereen yliopistoon lukemaan historiaa, ja koko kevät kului ahkerasti Rantarosvojen saaristossa kahlaten. Luin, näin ja pääsin – syksyllä 2006 alkoi opiskelu, joka jatkuu sinnikkäästi edelleen...

Olen ehtinyt näiden blogivuosien aikana asua kolmessa kaupungissa ja viidessä asunnossa, kolmen eri ihmisen ja yhden kissan kanssa. Työtä olen tehnyt laskujeni mukaan seitsemälle työnantajalle neljässä eri kaupungissa. Opintopisteitä on kertynyt, mieli on avartunut, aikuisuus on tullut. Olen auskultoinut historian ja yhteiskuntaopin opettajaksi, kirjoittanut gradua ja löytänyt jotakuinkin suunnan sille, mitä haluan isona tehdä. Olen menettänyt mummin, mutta saanut ja pitänyt uusia ja vanhoja ystäviä ja muita ihmisiä elämääni. V on ja pysyy. Monet näistä asioista ovat tallessa täällä blogissa. 

Viime vuoden alussa innostuin kirjoittamaan kirjoihin liittyviä tekstejä, sillä luin läpi tiiliskiviromaaneja yleisen kirjallisuustieteen tenttiä varten, eikä huvittanut tehdä niistä mitään tavanomaisia muistiinpanoja. Sille tiellenihän sitten olen jäänyt, epäilemättä pysyvästi. Enää ei tosin tarvitse lukea tenttikirjoja eikä kirjoittaa niistä, mikä on pelkästään positiivinen asia.

En minä silti päiväkirjastani tai avautumisistani luovu, vaikka ne ovatkin nyt jääneet kirjatekstien varjoon. Että jos joku niitä kaipaa, niin kyllä niitä vielä tulee. Ja jos jotakuta ne taas eivät kiinnosta, niin... no, netissä on helppoa jättää klikkaamatta. Sillisalaattiversio ei ehkä palvele parhaiten kaikkia käyttötarkoituksia, mutta uskallan väittää, että kyllä tänne world wide webiin mahtuu ihan kaikenlaisia blogeja. Myös tämä omani, oli se sitten juuri tällainen tai jokin toisenlainen.

Koko blogin ajalta minulla ei ole olemassa mitään kunnollista statistiikkaa, ja tällä hetkellä tuo VisitorCounterkin näyttää olevan kaatunut tai linkki rikki tai jotain. Kyllä täällä kuitenkin jonkin verran liikennettä on – eikä pelkästään omaani. Kivaa, että lätinäni kiinnostaa, mahtavaa, että kommenttejakin jätetään! Pidän niistä aina, ja yritän myös muistaa vastata. Tervetuloa myös uusille rekisteröityneille lukijoille, uudet numerot tuossakin taulukossa piristävät kummasti. Ja muillekin, nimellä tai ilman.

Toukokuusta 2008 alkaen (mistä asti Blogger tietonsa tarjoaa) suosituin teksti on tämä. Joskus minäkin vielä alan tosissani googlettaa, nykyinen käyttötapani taitaa olla jotenkin tylsä... Noin niin kuin järkevistä teksteistä eniten on käyty lukemassa arvosteluani (tai mutuhuttuiluani) KOM-teatterin Totta-näytelmästä (185 sivun lukua). Syksyllä saattaa olla luvassa lisää KOM-teatteria, verkot ovat jo vesillä... Kirjateksteistä eniten on houkuttanut Pimppini on valloillaan (101 lukukertaa). Myös Lapsuus lahkon vankina ja Middlesex ovat keränneet lukijoita, mahtavaa! Ja toki muutkin, enemmän tai vähemmän, se on kaikkein kivoin asia. Että joku lukee, mitä tänne kirjoittaa.

Nimimerkin takaa aion huudella jatkossakin, mutta sanojeni takana pysyn tottakai. Joskin kun blogilla alkaa olla ikää pian seitsemän vuotta, ei voine olettaa, että kaikki kuusisataa kirjoituskertaa olisi tehty kaikissa ruumiin ja sielun voimissa ja syvää harkintaa käyttäen. Etenkään silloin aiemmin, kun en edes tiennyt, lukeeko tätä kukaan. Että jos sieltä menneisyydestä löytyy jotain pahojakin luurankoja, niin sori. Ei kyllä pitäisi. Tunnemyrskyissä, väsyneenä, vittuuntuneena tai yltiöhattaraisena kirjoitettuja sen sijaan hyvinkin. Hölmöjä, naiiveja, mustavalkoisia – niitäkin.

Parasta bloggaamisessa on nykyisin ehdottomasti se, että saa olla kunnolla vuorovaikutuksessa muiden bloggaajien ja lukijoiden kanssa. Toivottavasti se jatkuu yhtä hyvässä hengessä jatkossakin. Kirjoista – ja elämästä – ei voi puhua liikaa.

Blogini nimi tulee Anni Sinnemäen runosta ja Ultra Bran biisistä Eniten.

Eniten minua kiinnostaa yö
että voisin mennä
vuoteeseen murehtimatta
ja olisi hiljaista


Eniten minua kiinnostaa tie
että voisin taas
rakentaa kiskoja
että pääsisin kauemmaksi


Sillä linjalla pysytään.

Kiitos teille kaikille siellä ruutujenne takana. Otan mielelläni vastaan palautetta, jos sellaista on tarjota ja sitä haluaa antaa. Tämä bloggaaja on iloinen harrastuksestaan ja suuntaa tästä eteenpäin kohti seuraavaa kuuttasataa! Tervetuloa mukaan! 

Häivähdys purppuraa

Alice Walker: Häivähdys purppuraa
Suomentaja: Kersti Juva
WSOY 1986
360 s.
The Color Purple (1982)

Kirjastosta.


Et sitte kerro kellekään paitti Jumalalle. Äitis kuolis jos kuulis.

Celie on musta nainen maailmansotien välisen ajan Georgiassa. Käytännössä se tarkoittaa sitä, ettei hän ole mitään. Celie naitetaan nuorena itseään huomattavasti vanhemmalle Isännälle piiaksi ja lastenkaitsijaksi. Mihinkään muuhun hänestä ei isänsä mukaan olekaan: onhan hän pilalla, käytetty, synnytettyään kaksi aviotonta lasta. Isälleen.

Elämä ei näissä lähtökohdissa ole ruusuista, pikemminkin se on joka ikisen päivän aamusta iltaan kestävää rämpimistä. Ainoa ihminen, johon Celiellä on hyvä suhde, on hänen siskonsa Nettie, joka ottaa ohjat omiin käsiinsä ja karkaa toivotonta tilannetta maailmalle. Vuosiin Celie ei saa tietää, onko Nettie edes elossa.

Häivähdys purppuraa on kirjeromaani, jonka alkupuolella Celie osoittaa kirjeensä Jumalalle, mutta myöhemmin vastaanottajaksi vaihtuu Nettie. Celie kuvaa arkipäiviään koruttomalla, epätäydellisellä kielellään, ja saa kerrottua huomaamattaan paljon enemmän kuin luulee edes osaavansa kertoa. Kokonaisuus on vahva, ravisuttava ja koskettava.

Luin Sapphiren Preciousin muutama viikko sitten. Siinä Häivähdys purppuraa on keskeisessä roolissa, sillä kirjaa luetaan ja siitä saadaan voimaa ja uusia näkökulmia elämään, jolla nyt vertaillessani on huomattavia yhtymäkohtia esikuvansa kanssa. Mustan, päähänpotkitun naisen kasvutarina ja omanarvontunnon löytyminen ympäristön lannistamisesta huolimatta, rasismin arkipäiväisyys, sanalla sanoen kieroutuneet perhesuhteet ja uudistusmielisten, itsenäisten naisten esimerkki muodostuvat keskeisimmiksi tekijöiksi molemmissa kirjoissa.

En yhtään ihmettele, miksi Häivähdys purppuraa on jo klassikko.

Sitä ihmettelen, kuinka olen jälleen onnistunut pimittämään itseltäni tällaisen helmen.

Puhekielinen teksti oli tällä kertaa helpompi niellä, koska olin tosiaan juuri lukenut Preciousin. Kieli on melkein oma henkilönsä tarinassa, niin paljon sen avulla kerrotaan. Celie on rehellinen itselleen ja Jumalalle, hän ei kaunistele muttei myöskään väritä elämäänsä – se on jo sellaisenaan riittävä. Yhteiskunta ympärillä tekee Georgian mustien elämästä jo puitteillaan tarpeeksi hankalaa, mutta kun soppaan heitetään vielä sukupuolten eriarvoinen asema ja pinttynyt perheväkivalta, ei voi kuin puistaa päätään ja nieleskellä.

Häivähdys purppuraa on kuitenkin voimakkaasti kasvutarina, eikä se ole läpeensä epätoivoinen. Celie kokee ensinnäkin uskonnollisen heräämisen siinä mielessä, että hän lakkaa uskomasta Jumalaan sellaisena, kuin tätä on hänelle koko ikänsä tuputettu: valkoisena, miehisenä, vieraana. Toisekseen hänen lähipiirissään on naisia ja miehiä, jotka antavat pirullisille "perinteille" (kuten vaimon kurittamiselle selkäsaunalla) kyytiä, eivätkä suostu alistumaan muihinkaan ylhäältäpäin asetettuihin rajoihin, elleivät niitä itse hyväksy.

Mielenkiintoinen juonne on myös seksuaalisuus, jonka Celie lopulta saa osaksi omaa elämäänsä ja identiteettiään. Seksuaalisesta väkivallasta kärsineestä naisesta kasvaa itsensä, kehonsa ja tuntemuksensa tunteva ja hyväksyvä. Tämä kuvataan kirjassa niin luonnollisesti, etten voi kuin ihailla Walkerin hienovaraista taitoa punoa tarinaa.

Tästä kirjasta saa paljon irti, ja sitä voi lukea monella tavalla. Minä luin sen ihaillen ja syvästi kunnioittaen. Kaikesta voi selvitä, kunhan arvostaa itseään tarpeeksi. Melko hyvä sanoma kirjalle, sanoisin.

Muita kirjoituksia: Sanna, ee, Kirjakirppu, Ahmu, Merenhuiske.

So American: Black America
Pulitzerit