Meri – Neljä lyyristä esseetä

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri – Neljä lyyristä esseetä
Suomentaja: Asko Sahlberg
Teos 2012
165 s.
Havet – Fyra lyriska essäer (2012)

Kirjastosta.


Saaristo. Lapsena opin tulkitsemaan nimiä kartasta. Merikartasta. Trångsund. Stengrund. Byfjärden. Bisaballen. Saaristolaisnimiä. Nimiä jotka merkitsivät, merkitsevät. Niitä ei saa muuttaa sen kummemmin kuin paikannimiä maalla. Ne ilmaisevat. "Jätä Stengrund vasemmalle, jatka Trångsundin kautta ja niin saavut isolle Byfjärdenille." Siten tiedät miltä reitti näyttää, missä sinun tulee olla varovainen. (s. 81)


Monika Fagerholm ja Martin Johnson ovat kirjoittaneet kirjan merestä. He ovat kirjoittaneet siitä lyyrisiä esseitä.

Normaalisti saattaisin ajatella, että lyyrinen essee kuulostaa joltain, jonka ei kuulu päätyä minun lukupinooni. Olen hieman laiskistunut (tai tutustunut itseeni lukijana tarkemmin?), sillä en yksinkertaisesti jaksa mitään liian vaikeaa. Vaikeuden määrittely ei toki ole helppoa, eikä sille mitään yleispätevää kaavaa, mutta jos nyt lonkalta pitää heittää, lyyrinen essee voisi sellaista aika helposti olla.

Mutta hei, eihän tämä ollut yhtään vaikeaa.

Sen sijaan Meri on aivan ihana kirja, jonka sivuilla saa vain kellua. Se sisältää neljä laajempaa kokonaisuutta: Katastrofi, Pinnan alla, Labyrintti ja Yksinäisyys. Niihin taas on sidottu pienempiä tekstinpätkiä, haastatteluja, pohdiskelua, muistoja ja tietoa.

En sinänsä ole mikään meri-ihminen, vaikka tällä hetkellä sen rannalla asunkin. Sisämaassa olen kuitenkin suurimman osan elämästäni viettänyt, ja meri on lähinnä jotakin mystistä ja suurta. Ei kuitenkaan ylettömän pelottavaa, mutta jännittävää kuitenkin. Tämä ei siis ole mikään syvälle sieluuni osuva teos aihepiirinsä puolesta, mutta mukanaan se vei yhtä kaikki.

Aiheita on Meressä paljon. On ympäristönäkökulmaa, merirosvoja, yksinäisiä saaria, saariston lapsia, yllytyshulluja purjehtijoita, uima-altaan reunalle kahlehdittuja. Meri on lähellä ja silti saavuttamaton, ja ennen kaikkea se on valloittamaton. Meren edessä on oltava nöyrä, monin tavoin ja monesta syystä.

Meri oli hyvää lukemista mökillä, saaressa (joka on järvessä). Se oli lukukokemuksena enemmän tunnelmia kuin yhtenäinen tarina. Aina en ole sopivassa mielentilassa lukemaan sirpaleista tekstiä, mutta nyt olin. Jos sinulla esiintyy hetkellistä kaukokaipuuta, halua karata laineille keinumaan, tartu Mereen.

(Luin tämän heti Alkuvoimien perään, ja jouduin toteamaan, että Jonathan Franzen tunkeutuu kysymättä kaikkialle, sillä yksi Meren pidemmistä teksteistä rakentuu hänen ympärilleen. No, mitäpä sitä sitten kiertelemään: kai meidät on Jonathanin kanssa yksinkertaisesti vain tarkoitettu toisillemme.)

Merta ovat lukeneet myös Maria, noora ja Sanna.

Underbara finlandssvenskor vid papper: Sakprosa
Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Suomalaiset maailmalla

Jonathan Franzen: Alkuvoimat

Jonathan Franzen: Alkuvoimat
Suomentaja: Raimo Salminen
WSOY 2004
484 s.
Strong Motion (1992)

Kirjastosta.


Louis Holland on alipalkattu bostonilainen radiotyöläinen, jonka äiti perii maanjäristyksessä kuolleelta äitipuoleltaan 22 miljoonan dollarin omaisuuden. Rahat ovat kiinni Sweeting-Aldren-nimisessä kemianalan suuryrityksessä, jonka kunniakkaan ja nousujohteisen imagon taakse kätkeytyy vähemmän siloisia salaisuuksia. Kun Yhdysvaltojen itärannikolla alkaa vaikeasti selitettävien maanjäristysten sarja, Louisin ja harvardilaisen seismologin Renée Seitchekin polut risteävät. Kuvio laajenee kattamaan myös kiihkeästi abortteja vastustavan uskonnollisen liikkeen toiminnan, joka vaikuttaa osaltaan kaikkiin. Järisevä maa sekoittaa pakkaa kaikilla yhteiskunnan tasoilla ja paljastaa paljon sellaista, mitä kukaan ei olisi halunnut nähdä.

Jonathan Franzenin Alkuvoimat osui silmiin jälleen kerran kirjastossa houkuttelevasti esiin nostettuna. Nyt, kun olin tapani mukaan hautonut lainaa kotonani kuukausitolkulla, sain lopultakin avattua kirjan kannet. Rakastuin Franzeniin luettuani Vapauden, ja päätin, että tulen vielä lukemaan kaiken, mitä hän on kirjoittanut. Jatkoin seikkailujani Epämukavuusalueen kanssa, joka osoittautui pettymykseksi. Mutta nyt, kun palasin takaisin perusasioiden äärelle (=ihan tavalliseen proosaan), kuvio asettui kohdilleen.

Alkuvoimat on aivan mainio kirja. Franzen kuljettaa lukijaa kuin pässiä narussa ja osoittaa, miten monikerroksinen maailma on jopa silloin, kun sitä luulee tarkastelevansa hyvin rajatusta ja selitettävissä olevasta näkökulmasta. Alkuvoimat on vetävä tarina, jossa on liuta epätäydellisyydessään mielenkiintoisia ja ajoittain typeryydessään niin pirun uskottavia henkilöitä. Perhesuhteet ovat vaikeita ja vinksallaan, parisuhteet samoin. Ihailen tapaa, jolla Franzen raaputtaa yhdysvaltalaisen keskiluokkaisen unelman pintaa ja osoittaa, kuinka vääristyneitä rakenteita se pitääkään sisällään. Esimerkiksi Hollandin perheellä pitäisi kaiken olla noin periaatteessa kunnossa, sillä vanhemmilla, Melaniella ja Bobilla, on turvatut akateemiset työpaikat ja jotakuinkin järkeä päässään, ja lapset, Louis ja Eileen, räpiköivät kohti aikuisuutta niin kuin parhaaksi näkevät, kaidalla tiellä kaikin puolin kulkien. Ja silti pinta hämää.

Renée nousi suosikikseni. Hän on kolmekymppinen tieteelliselle uralle lähtenyt nainen, joka joutuu jatkuvasti kamppailemaan menestyksensä eteen miesvaltaisella alalla. Hän kärsii osaltaan kiltin tytön syndroomasta ja kun se alkaa olla liian raskas rooli kantaa, Renée joutuu huomaamaan, ettei moni muukaan rooli ole sen kevyempi. Pystyin hyvin samaistumaan Renéen hahmoon, sillä hänessä on paljon tuttua. Valitako ura vai parisuhde ja perhe (jota kukaan ei edes ole tarjoamassa)? Miksi pitäisi valita, miksi naisen pitää valita? Miten selättää yksinäisyys, mistä saada potkua elämään? Ärsyttäväkin hän on, toki, mutta emmekö me kaikki ole sitä aika ajoin?

Ihailen Alkuvoimien monipuolisuutta. Siinä on mukana niin ympäristönäkökulmaa, yritysmaailman terävää kritiikkiä, perhesuhteiden sekasotkuisuutta, ihmisten henkilökohtaista irrationaalisuutta että suuria yhteiskunnallisia linjoja, joista aborttikysymys ja sukupuolten (epä)tasa-arvo nousee kenties keskeisimmäksi. Minusta kirja on yksinkertaisesti aito.

Mukana oli myös melkoinen kasa knoppitietoa maanjäristyksistä, maankuoren liikkeistä ja kemianteollisuudesta, mutta siinähän se meni alas, kaiken muun ohessa, ihan hyvin ja nikottelematta. Kyllä minä vaan niin kovasti tästä herra Franzenista pidän, ei sille mitään mahda. Hän on tarinankertoja, kannanottaja ja ravistelija. Ehkä vähän myös viisastelija, mutta olkoon. Nautinnollisia lukukokemuksia ja yllättäviä, herääviä ajatuksia hän silti tarjoaa.

So American: Dirty Realism.

"Chilin maku täyttää suun"

Vivi-Ann Sjögren: Meksikon-päiväkirja
Suomentaja: Raija Jänicke
Schildts 2010
296 s.
Mexikansk dagbok (1998)

Kirjastosta.


Kun suljin tämän kirjan kannet, huomasin, kuinka suussani maistui Meksiko.

Vivi-Ann Sjögren kirjoittaa Meksikon-päiväkirjassaan maasta, jossa en koskaan ole käynyt, mutta jonka pystyin lukiessani elävästi aistimaan. Kirja on takakannen mukaan kirjoitettu "kahviloissa, linja-autoasemilla, autioissa hotelleissa, virtojen varsilla, Chiapasin sademetsissä" ja hyvin matkapäiväkirjamainen se onkin. Varsinaisena juonena kulkevat Sjögrenin kaksi Meksikon-matkaa, mutta itse "tarina" muodostuu sirpaleista, näkymistä, hetkistä, tapaamisista, tunnelmista ja mauista. Sjögren kuvailee näkemäänsä ja kokemaansa elävästi ja terävästi. Paikoin tavataan paikallisia ihmisiä, kierrellään kujilla ja toreilla, paikoin kirjailija ripottelee mukaan omia muistojaan, mielipiteitään ja pätevää faktatietoa Meksikon historiasta ja alkuperäiskansojen asemasta. Kokonaisuus on eheä, joskaan itse en lukenut Meksikon-päiväkirjaa mitenkään tuntosarvet pystyssä ja silmä tarkkana, vaan sen sijaan annoin tekstin tunnelman viedä sanoja selvemmin ja ajoittain tajusin kulkeneeni useamman sivun elävässä Meksikossa, vaikken tarkasti lukemaani jälkeenpäin muistanutkaan.

Olen lukenut melkein kaikki Vivi-Ann Sjögrenin kirjat, ja rakastan hänen tyyliään kirjoittaa maailmasta ja sen eri väreistä. Hän on matkustelun grand old lady, sellainen kosmopoliitti, jota on helppo ihailla ja kunnioittaa: hän menee kohti vierasta arkailematta mutta kunnioittaen, löytää arjen toiselta puolen maailmaa, eikä koskaan ylenkatso sitä, mitä ei ymmärrä. Siinä olisi tavoitetta.

Meksikon-päiväkirjan loppuosaa ei kannata lukea nälkäisenä, sillä sinne Sjögren on koonnut hyväksi havaitsemiaan meksikolaisen keittiön reseptejä, jotka hän kirjoittaa auki tapansa mukaan hellästi kuin runot. Sjögrenin reseptit ovat taidetta itsessään – ja ne, joita olen joskus kokeillut, ovat osoittautuneet myös käytännössä erinomaisiksi. Siksi onkin sääli, että tämä kirja on kirjaston. Omassa hyllyssä tällaisesta teoksesta löytyisi aina jotain valmistettavaa.

Tämän kirjan lukeminen osui hyvään väliin. En haaveile Meksikosta mitenkään erityisesti, mutta Etelä-Amerikka laajemmin kiehtoisi kovasti matkustuskohteena. Meksikon-päiväkirjan elämäniloiset, pohdiskelevat ja tarkkanäköiset huomiot minulle vieraasta maasta ja kulttuurista toivat arvaamatonta piristystä tähän ankean sateiseen heinäkuuhun täällä pohjolassa. Voi olla, että "joudun" lähiaikoina matkustelemaan kirjallisesti enemmänkin, sen verran hyvän potkun Sjögrenin ihana kirja antoi.

Meksikon-päiväkirjalla osallistun sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (Suomalaiset maailmalla) että Underbara finlandssvenskor vid papper -haasteeseen (Sakprosa).

Jos olisin...

Sain Jos olisin -haasteen Sannalta ja nooralta. Kiitos molemmille. Lauseen alut tulee täydentää omasta hyllystä löytyvillä kirjoilla. Kokeillaan!

Ensin Sannan lauseenalut.

Jos olisin...

...kesä, olisin Säkenöivät päivät.
...näkymä, olisin Missä kuljimme kerran.
...elokuva, olisin Laivauutisia.
...matka, olisin Nykyaikaa etsimässä.
...kasvi, olisin Ruoho laulaa.
...hetki, olisin Nuku!
...tunne, olisin Vapaus.
Jos minulla olisi enemmän aikaa, olisin Kasvokkain.

Sitten nooran lauseet.

Jos olisin...

...harrastus, olisin Valasratsastaja.
...vastakohta, olisin Toinen sukupuoli.
...piilossa, olisin Pervot pidot.
...hetki, olisin Sanataiteilija kävi täällä.
...pala historiaa, olisin Kosmoksen siruja.
...pahuus, olisin Myrkkypuun siemen.

Tämän saa napata mukaansa, jos haluaa!

Palasin pohjoisesta yöjunalla, ja nukuin hävyttömän huonosti, vaikka makuupaikalla olinkin. Pitäisi varmaan harkita pieniä aamupäivänokosia, ennen kuin alan puuhailemaan mökkireissun valmisteluja. On tämä lomailu rankkaa! (Mutta ihanaa, mitä sitä kieltämään.)

Palataan.

Moji... siis loma!

Niin se loma alkoi! (Mojitolla.)

Ei, gradu ei ole niin pitkällä kuin taannoin suunnittelin. Ei se mitään. Olkoon olematta.

Seuraavat 19 päivää aion pääasiassa lekotella, istua junassa ja juoda moji... öh, terveysjuomia. Tänään menemme V:n kanssa katsomaan Peter Pania kesäteatteriin Suomenlinnaan, jihuu! Huomenna hyppään junaan ja matkustan Lappiin tervehtimään mummia (joka on kaikin puolin paremmassa kunnossa, muttei silti pääse sairaalasta enää kotiin, vaan odottaa siellä palvelutalopaikkaa). Ei-kepulaiset vaatteet on jo pakattu. Melkein.

Ensi viikolla kaasuttelemme laina-autolla jälleen Pohjois-Karjalaan mökkeilemään. En pane vastaan, kyseessä on kolmas mökkireissu tälle kesälle, mikä alkaa jo olla 450 kilometrin matkan ja autottoman elämäntavan huomioon ottaen ihan hyvä saavutus. Toivottavasti sään jumalat suovat sateettomia päiviä.

Mummoloinnin ja mökkeilyn lisäksi olen harkinnut vakavasti käyväni Tampereella (!) ja Porissa (!!). Viimeiselle lomaviikonlopulle pukkaa kahdetkin bileet, sillä ensin on läksiäiset ja sitten hissan auskujen reunion – molemmat kylläkin ihan koti-Helsingissä ja jälkimmäinen tapahtuma omassa olohuoneessani.

Ja siinähän se loma sitten menikin.

Alan ehkä ymmärtää, mitä sillä uskomattoman raivostuttavalla Tallink-Siljan "Ota lomaa lomasta" -mainoskampanjalla haetaan takaa – tai lähinnä alan uskoa, että se saattaa jopa vedota johonkuhun. Oma lomani sisältöineen ja menemisineen on toki aivan vapaaehtoisesti suunniteltu sellaiseksi kuin se on, mitään "velvollisuuksia" ei suoritettavana ole, mutta kyllähän tässä aika loppuu kesken, hyvänen aika! (Oi niitä tulevia vuosia, joiden kesät saan nauttia opettajan loma-ajoista... tai työttömyydestä, mutta sama se.)

Loman aikana aion myös lukea. Toivon tulevien kirjojen olevan parempia kuin toissapäivänä lopettamani Siri Hustvedtin Lumous, joka oli – anteeksi nyt vaan – aikamoinen lässähdys. Mistä tulikin mieleeni, että taidanpa vaihtaa yöpaidan säällisiin vaatteisiin ja lähteä sinne kirjastoon: uusittavien lainojen pino (gradukirjoja) on suuri ja päivä ennen illan teatteria lyhyt.

Adios amigos, nauttikaa heinäkuun huumasta! Niin minäkin teen!

Rumat kapinalliset: Precious – harlemilaistytön tarina

Sapphire: Precious – harlemilaistytön tarina
Suomentaja: Kristiina Drews
Like 2010
174 s.
Toinen, korjattu laitos. Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi Art Housen kustantamana nimellä Ponnista! vuonna 1998.
Push! (1996)

Kirjastosta.


Maikka käski kirjottaan fantasian meistä itsestämme. Siitä millasia me oltas jos elämä olis täydellistä. Yhden jutun mä voin sanoo saman tien: mulla olis vaalee iho, niin että kundit kohtelis mua hyvin ja tykkäis musta. Vaaleus on vielä tärkeempää ku laihuus; monilla vaaleilla kimmoilla on kundikaverit, vaik ne olis isoja ja läskejä. Kundit antaa paljon anteeksi jos ne vaan saa olla valkosen tai melkeen valkosen tytön kanssa, etenki sellaset kundit joilla on musta naama ja paksut huulet ja nenä, ne KUOLAA vaaleitten kimmojen perään. Mun ensimmäinen haave on siis tulla vaaleeks. Toinen on saada pitkä tukka. Sellanen tuuhee ja heiluva, niinku sillon ku mä otan pidennykset. Mut se olis mun omaa tukkaa, ja pysyis. (s. 115)

Precious Jones on kuudentoista ja raskaana isälleen - jo toista kertaa. Hän elää reilusti ylipainoisen ja väkivaltaisen äitinsä kanssa levottomassa Harlemissa sossun ruokakuponkien varassa. Precious ei ole oppinut koulussa lukemaan eikä kirjoittamaan kunnolla, ja hän saa sieltä lähtöpassit raskauden paljastuttua. Preciousin 12-vuotiaana saama esikoinen Mongo, jolla on daunin sidrooma, asuu isoäidin luona.

Kun Precious päätyy opettajansa patistamana yläasteen vaihtoehtoiseen koulutusohjelmaan / Opetamme toisiamme -ryhmään, alkavat maailma ja sen kirjoitetut muodot avautua uudella tavalla. Haparoiden mutta päättäväisesti Precious opettelee lukemaan ja kirjoittamaan, ja hänestä paljastuu luova nuori nainen. Pilalle potkitun elämänsä hän saa myös vähitellen koottua kasaan ensikodissa ja terapiaryhmissä, joista vähäisimmäksi ei jää valmistava koululuokka muine teinityttöineen. Precious ei ole ainoa, jota elämä ja läheiset ovat kohdelleet kaltoin.

Precious - harlemilaistytön tarina on kirja, jota saa lukea veren ja oksennuksen maku suussa. Kirjailija Sapphire on luonut elävän päähenkilön tarinaan, joka on totta vaikka missä. Hän antaa Preciousille aidon äänen ja lukijalle kovaotteisen tyrkkäyksen selkään: mene ja katso, miltä maailma voi näyttää.

Aina ei olisi tehnyt mieli katsoa, ei todellakaan. Perverssi isä, joka raiskaa tytärtään pienestä pitäen, yhtä perverssi äiti, joka pahoinpitelee tytärtään niin kovaa kuin käsistä ja jaloista lähtee, sosiaalitoimisto ja koulu, joilla ei ole hajuakaan, mitä on meneillään - eikä pienintäkään kiinnostusta selvittää asioiden oikeaa laitaa.

Toisena linjana kulkevat tahot, jotka kaikesta huolimatta ja juuri siksi välittävät kaltoinkohdellusta tytöstä: on vaihtoehtoinen koulu ja sen opettaja Blue Rain sekä muut luokan tytöt, on ensikoti ja terapeutit, ja on pieni ja ihmeen kaupalla terveenä syntyvä Abdul, johon Precious kiintyy voimakkaammin kuin olisi arvannutkaan. Voimakas kasvu- ja selviytymistarinahan tämä kirja ilman muuta on, mutta se on myös suoraa huutoa niiden puolesta, jotka eivät itse jaksa suutaan avata.

Rotukysymys ja syrjintä saavat myös olennaisen roolin. Sapphire osoittaa taitonsa monipuolisena ja kaikkea muuta kuin yksinkertaistavana kertojana, kun hän nostaa esiin mustien oikeudet ja toisaalta seksuaaliset vähemmistöt, sillä vähemmistö ei ole sen helpommin määriteltävissä kuin enemmistökään. Eikä ihmisen suhtautuminen toisiin perustu pelkästään tämän omaan väestöpoliittiseen taustaan. Kaikkea muuta.

Kieli on hurjaa ja luulen, että sitä joko vihaa tai siitä hurmioituu. Minä kuulun muutaman ensimmäisen sivun nikottelusta huolimatta ehdottomasti jälkimmäisiin. En usko, että tätä tarinaa olisi voitu mitenkään muuten kertoa.

Precious oli luettava yhteen putkeen, eikä ollut mitään syytä jäädä maistelemaan ainoatakaan yksityiskohtaa yhtään hitaammin tai tarkemmin. Tämä kirja ei anna armoa, vaan vetäisee silmälaput lukijan silmiltä saman tien pois: tarjolla on reilut 170 sivua niin rumaa tykitystä, että pahaa tekee. Uskallan kuitenkin sanoa, että juuri tällainen tämän kirjan kuuluu ollakin. Se on napakka, aggressiivinen ja anteeksipyytelemätön, eikä anna lukijalleen mahdollisuutta hidastaa.

Sannakin on lukenut Preciousin, samoin ANNI.

Precious on luettu osana Rumat Kapinalliset -haastetta. Lisäksi se sopii So Americaniin, osioon Black America.

Löytöjä

Sataa, sataa ja päätä särkee. Mikä kesä, hmph! Onneksi on ollut kaikenlaista kivaakin, kuten 1-vuotis-, 27-vuotis- ja maisterisjuhlia. Nyttemmin voin myös sanoa käyneeni Kuudennella linjalla. Olipa kovaäänistä musiikkia siellä, nimittäin! Tädin pöksyt vallan hytisivät. Kyllä on pöydän ja tuopin ääressä istuskelu enemmän makuuni, uskallan sanoa. Mutta kaikkeahan on kokeiltava.

Kokeilin vastikään ensimmäistä kertaa myös Sörnäisten Fida-kirpputoria. Kannatti! Ensinnäkin tein kirjalöytöjä ja sitä kautta innostuin menemään sinne seuraavalla viikolla uudelleen – tehdäkseni lisää kirjalöytöjä. Ei hassumpaa.

Olen siis kantanut kotiin seuraavaa, kohdallani lukematonta tavaraa:

Helmi Kekkonen: Kotiin (1,70 e)
Kekkosen esikoisteos, josta olen lukenut monista, monista blogeista.

Eric-Emmanuel Schmitt: Oscar ja Roosamamma (1,80 e)
10-vuotias kuolemansairas Oscar kirjoittaa lastensairaalassa kirjeitä Jumalalle seuranaan sairaalan leikkitäti Roosamamma.

Marjo Niemi: Miten niin valo (1,70 e)
Anni makaa keittiön lattialla jo toista viikkoa. Kristiinan elämän sekoittaa puhelu. Lääkäri Päivikki kohtaa molemmat naiset sairaalassa. Masennusta, ahdistusta? Kiinnostuin.

Maarit Turtiainen: Punainen paasto (2,50 e)
Suomalainen Satu kohtaa tuoksuvana hehkuvan Istanbulin ja Umutin tässä "aisteja hemmottelevassa romaanissa rakkaudesta, ystävyydestä ja itsenäistymisestä". Katsotaan!

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton (1,70 e)
Blogeissakin näkyvyyttä saanut tarina käräjäoikeuden tuomarista Aamusta, joka pakenee omaa suruaan uppoutuakseen muiden ihmisten kohtaloihin. Herätti kiinnostukseni heti, joten tämän ostamista ei tarvinnut harkita.

Sarri Nironen: Tähdenpeitto (1,50 e)
Nuoren esikoiskirjailijan tarina helsinkiläisistä nuorista.

Alex Capus: Léon ja Louise (2 e)
Ihan vasta julkaistu vuosikymmeniä ja kaksi maailmansotaa kattava rakkaustarina, josta on nähdäkseni kirjoitettu blogeissa runsaasti. Tätä voisi jo sanoa todelliseksi löydöksi!

Kovin pahasti en näiden ostosten kanssa päässyt köyhtymään. Täysin eri asia onkin se, milloin ehdin niitä lukea. Sääennusteista päätellen lukeminen sisätiloissa on toki lähiaikoina ihan ookoo – kukapa tuolla sateessa jaksaisi kököttää. (Tai ehkä joku jaksaakin, en minä sillä!) Mutta kun se luettavien pino on muutenkin jo korkea ja hutera...

valoa valoa valoa

Vilja-Tuulia Huotarinen: valoa valoa valoa
Karisto 2011
175 s.

Kirjastosta.


Sattuipa kirjaston nuortenosastolta silmiini tämä viime vuonna Finlandia Juniorilla palkittu Vilja-Tuulia Huotarisen valoa valoa valoa. Satuin kyseiselle osastolle aivan vahingossa (tahtoo sanoa: tavoistani poiketen), sillä Kirsin kirjoitettua oivallisen tekstin Tuija Lehtisestä olin saanut tietooni, että huippuhyvä Sara-trilogia on saanut jo jokunen vuosi sitten neljännen osan. Sitä lähdin siis metsästämään (ja löysinkin), mutta ennen kaikkea löysin myös valon.

Valoa valoa valoa on kertomus, ja hyvin itsetietoinen sellainen, 14-vuotiaista tytöistä, 1980-luvusta ja Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Sen kertoo meille Mariia, joka puhuttelee lukijoitaan suoraan ja käy samalla läpi kirjoittamistaan. Päähenkilöksi nousee ehkä kuitenkin Mimi, monin tavoin erityislaatuinen tyttö, joka pyytää Mariiaa näyttelemään ystäväänsä. Ehkä jonkinlainen rooli pysyykin päällä loppuun saakka, mutta ennen kaikkea Mariia ja Mimi rakastuvat. Niin kuin vain kaksi teini-ikäistä voi.

Kesä 1986 on kuuma ja se säteilee ydinonnettomuuden jälkihehkua. Sen aikana Mariia tutustuu Mimiin (paikoin minusta tuntui, että Mimi taas ei tutustunut oikein Mariiaan) ja tämän poikkeukselliseen perheeseen, johon kuuluu isoäiti, täti ja isoäidin kaksi veljeä. Mimin isä on poissa ja äiti on tappanut itsensä. Mariia peilaa itseään ja hyvin tavallista ydinperhettään Mimiin ja huomaa, kuten murrosikään kai väistämättä kuuluu, että omassakin perheessä on aukkoja, vaikka se päälle päin niin ahdistavan tavanomaiselta vaikuttaakin. Vanhempien etäisyys voi olla käsinkosketeltavaa, vaikka he istuisivat saman päivällispöydän ääressä.

Valoa valoa valoa on pieni kirja, mutta se kertoo paljon. Ennen kaikkea se on hieno kirja nuoruudesta, rakkaudesta ja menetyksistä, eikä se minun lukukokemuksessani vaivu ylitsepursuavaan melodramaattisuuteen. Toki 14-vuotiaiden tyttöjen elämässä on draamaa, tietenkin on, syviä tunteita ja huumaavia ekoja kertoja, mutta – hitto soikoon – niinhän se vain on.

Surullinenkin tämä tarina on, mutta jälkimakuna minun suuhuni jäi toiveikkuus ja se valo. Vaikka murrosikä on aivan karseaa aikaa (luojan kiitos sitä ei tarvitse koskaan elää uudelleen!), se on vain yksi vaihe elämässä, joka päättyy joskus. Ja siitä selviää kyllä.

Tyylillisesti valoa valoa valoa on kiehtova, mutta itse en ehkä olisi jaksanut yhtään pitempää tällä tavoin kerrottua tarinaa lukea. Ainakaan yhteen syssyyn. Rakastan Huotarisen Iloisen lehmän runot -kokoelmaa (2009), ja siksi kai hän on mielessäni ennen kaikkea runoilija. Lisäksi olen saanut ilon olla kuulemassa, kuinka ilmeikkäästi hän lukee runojaan. Valoa valoa valoa olikin lukukokemuksena minulle hyvin runollinen. Ei kuitenkaan ärsyttävyyteen saakka, vaan taidokkaasti tekstilajien rajoilla tasapainotellen.

Mutta silti minä olen niin onnellinen, ettei minun tarvitse ikinä enää olla se 14-vuotias tyttö, joka joskus olin. Kyllä elämä 27-vuotiaana on niin monin tavoin helpompaa. Huh.

Tätä kirjaa on luettu paljon. Muun muassa Linnea, Sonja, Hanna, Zephyr, Paula, Valkoinen Kirahvi ja Hreathemus ovat kirjoittaneet tästä.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Palkitut kotimaiset kirjat ja kirjailijat.  

Rakkausruno-haaste

Festarijalat.

Lumiomenan Katja haastoi minut kertomaan suosikkirakkausrunoni. Niitä on kaksi. Täältä pesee:

Uunisaari

Uunisaari
suuni kaari kääntyy hymyyn
selkäni on märkä hiestä
katson tuota miestä
jota rakastan

Kulta oot niin lempeä
en kestä tätä lempeä
anna mulle lapio
niin kaivan hiekkaan kuopan

Uimapallot
vesipoijut hohtaa keinuu
en tunne harteillani iestä
katson tuota miestä
jota rakastan

Lautta kulkee edestakaisin
ilman aikataulua
kaukana on Merikatu
muhun ei mikään satu
kun katson tuota miestä
jota rakastan

Anni Sinnemäki (Sokeana hetkenä, 2003.)

***

Toinen on Juicea, jolla oli kynässään kaikki maailman sanat.

Kuule,

kuule,
nukutaanko vierekkäin
toisissamme kiinni,
vaikka välillämme on
tällä kertaa
neljättä tuhatta kilometriä

Juice Leskinen (Aika jätti, 1999.)

***

Kuulisin mielelläni, mikä tai mitkä ovat Disan ja Merenhuiskeen suosikit!

***

Näissä tunnelmissa onkin mukavaa mennä nukkumaan viereen, toiseen kiinni, kun välillä ei ole yhtään kilometriä.

Särkynyt huhtikuu

Ismail Kadare: Särkynyt huhtikuu
Ranskankielisestä käännöksestä suomentanut Annikki Suni
Gummerus 2006
225 s.
Albaniankielinen alkuteos Prilli i thyer (1978)

Kirjastosta.


Ollaan jossain kaukana Albanian ylängöllä, syrjäseudulla, jossa valtion rakenteiden sijaan vaikuttaa voimakkaana Kanun, kaanon, kirjoittamaton laki. On nuori mies Gjorg, verikoston kierteessä elävän suvun viimeinen vesa, jonka on vuorostaan kostettava veljensä kuolema, josta tuulessa kuivuva veritahrainen paita joka päivä muistuttaa. Kiväärin laukauksen jälkeen alkaa Kanunin mukainen kuukauden kestävä aselepo, jonka aikana Gjorgin on maksettava alueen hallitsijalle verivero. Aselevon kuluttua umpeen 17. huhtikuuta kostovuoro siirtyy vastapuolelle.

Tuskin puoli tuntia oli kulunut siitä kun hänelle oli myönnetty kuukauden aselepo ja hän oli jo melkein tottunut ajatukseen, että hänen elämänsä oli jakautunut kahteen osaan. Nyt hänestä suorastaan tuntui siltä kuin se olisi aina ollut tällä tavalla puolittunut: kahdenkymmenenkuuden vuoden mittainen pitkästyttävän hidas elämäntynkä, joka koostui kahdestakymmenestäkuudesta maaliskuusta, kahdestakymmenestäkuudesta huhtikuusta ja jossa oli saman verran talvia ja kesiä; toinen osa olisi lyhyt ja kuukauden mittainen, kiivaskulkuinen ja hillitön kuin lumivyöry, puoliksi maaliskuuta ja puoliksi huhtikuuta kuin kaksi kuurasta kimaltelevaa katkennutta oksaa. (s. 23)

Samaan aikaan kirjailija Bessian Vorps matkustaa vuoristoon vastavihityn vaimonsa Dianan kanssa viettämään kuherruskuukautta. Bessian kokee, että vuoristossa eletään vielä kansatieteellisesti katsoen oikein: kauhea mutta kunniakas verikoston perinne ja muut Kanuniin liittyvät tavat tekevät vuoristolaisista yleviä, vanhan kulttuurin perinteenjatkajia, joita kaupunkielämä tai nykyaika ei saa turmella. Diana katselee itselleen vierasta elämää avoimin mutta pelokkain silmin – samalla hän totuttelee tuntemaan uutta itseään ja uutta rooliaan aviovaimona. Kun Vorpsien ja Gjorgin polut hetkellisesti kohtaavat, Kanunin määräykset, perinnäistavat ja nuorten ihmisten ajatukset menevät ratkaisevasti sekaisin.

Luin huhtikuussa Ismail Kadaren Kolme surulaulua Kosovolle, ja pidin lukemastani paljon. Särkynyt huhtikuu päätyikin sen enempää pohtimatta kirjaston lainapinoon. Nyt, kun uusintoja alkoi olla maksimimäärä käytettynä, sain lopultakin tartuttua tähän Booker-palkittuun teokseen.

Särkynyt huhtikuu on väkevä teos, joka kertoo julmista asioista. Kadare kuljettaa lukijan mukanaan maailmaan, jossa perinne ja kunnia ovat tärkeintä, mitä ihmisellä on. Niitä myös noudatetaan ja vahvistetaan pilkuntarkasti, Kanunin mukaan ja tarvittaessa kylänvanhimpien tai alueella kiertävän asiantuntijan lopullisella sanalla. Toisaalta Särkynyt huhtikuu on jopa tavallaan kepeä teos, sillä Kadare kirjoittaa tarinaansa eräänlainen julmanhauska pilke silmäkulmassaan. Hän ei pilkkaa niitä, jotka elävät keskellä Kanunin määräämää maailmaa, vaan hän pilkkaa Kanunia itseään: sitä, kuinka perinne alkaa elää omaa elämäänsä ja sitä, kuinka ihminen jää orjallisen tapakulttuurin jalkoihin sekä sitä, mitä tapahtuu, kun nykyaika ja turmeltumattomaksi kuviteltu kansanperinne kohtaavat. Nuoren Gjorgin kautta verikosto osoittaa typerryttävyytensä ja absurdiutensa, sillä Gjorg tappaa tahtomattaan, eikä luovu elämänhalustaan vaan pikemminkin vahvistaa sitä, vaikka armonaika lyhenee päivä päivältä.

Bessian on arkkityyppi niin sanotun sivistyneistön edustajasta, joka kaikessa ylemmyydentunnossaan ihailee omia mielikuviaan ja käsityksiään vuoristolaisista ja heidän tavoistaan. Hän on kuin 1800-luvun antropologi pahimmillaan: ei suostu hyväksymään sitä, että hänen jalo ja idealistinen kuvansa vuoristolaisista ei pidäkään paikkaansa, eikä ymmärrä, ettei ihannekuvaa ole koskaan käytännössä ollutkaan, sillä vuoristolaiset jopa kehtaavat arvostella omaa Kanuniaan ja samaan syyllistyvät muutkin tilannetta tarkkailleet. Bessian sen sijaan haluaa pitää kiinni ajatuksestaan, jonka mukaan vuoristossa eletään julmassa mutta ylväässä kuoleman kulttuurissa, kuin vuoriston Hamletit.

Diana on nuori, viattomalla ja avoimella mielellä varustettu nainen, jota maailman raadollisuus ei vielä ole pilannut. Hän kyseenalaistaa aluksi tiedostamatta, sittemmin selkein sävelin miehensä idealismin, mitä Bessianin taas on vaikea ymmärtää. Kadare kuva osuvasti sitä, miltä unelmien ja haavekuvien murtuminen ja raadolliseen todellisuuteen havahtuminen tuntuu, ja hän tekee sen monella tasolla: on Bessian, jonka ylevät aatteet saavat kolauksen, on Diana, joka ymmärtää, miltä maailma suojatun ylhäisön elinpiirin ulkopuolella ja toisaalta avioliitossa näyttää ja on Gjorg, joka koko elämänsä Kanunin mukaan elettyään havahtuu huomaamaan, ettei ylhäältä määrätty välttämättä olekaan aina oikein.

Tänä vuonna kevät oli alkanut erittäin huonosti. Mark Ukacjerra vavahti ajatellessaan maaliskuun 17. päivää. Maaliskuun seitsemästoista! hän toisti. Jos sitä Brezftohtin murhaa ei olisi tapahtunut, sinä päivänä ei olisi ollut ainoatakaan verikostoa. Se olisi ollut ensimmäinen tyhjä päivä vuosisataan, ehkä kahteen, kolmeen tai viiteen vuosisataan, ehkä koko verikoston historian aikana. Vielä nyt tilikirjaa lehteillessä Markista tuntui että hänen sormensa vapisivat sen päivän takia. Maaliskuun kuudentenatoista laskettiin kahdeksan murhaa; kahdeksantenatoista yksitoista; yhdeksäntenätoista ja kahdentenakymmenentenä kumpanakin viisi; mutta seitsemästoista maaliskuuta oli vähällä jäädä vaille kuolemaa. Ajatuskin sellaisen päivän mahdollisuudesta sai Markin kauhistumaan. Ja kuvitella että se oli melkein toteutunut! (s. 148–149)

Tämä kirja on erinomainen esimerkki siitä, kuinka ilmiöiden absurdiuden osoittaminen tehdään ilman, että sorrutaan saarnaamaan. Kadare ei säästele sanoissaan, mutta antaa kuitenkin tarinan kuljettaa ja kertoa sanottavansa. Vaikka paikka paikoin revitellään vauhdilla, kuten ylläolevan lainauksen kuvaamassa kohtauksessa, jossa katkeroitunut virkamies, verikoston valvoja, selailee muistikirjansa sivuja ja kauhistuu mahdollisuudesta joutua merkitsemään edes yhden päivän kohdalle murhien määräksi nollan, mitenkään ylettömän irvokas Särkynyt huhtikuu ei kokonaisuudessaan ole. Monia tunteita se kyllä herättää, samoin ajatuksia ja turhautumista, ja se keikkuu kepeyden ja synkkyyden rajamailla. Juuri siksi uskallan suositella kelle tahansa tätä matkaa Albanian ylängöille.

Särkyneen huhtikuun ovat lukeneet myös Elma Ilona ja Satu.

Ikkunat auki Eurooppaan: Albania.

Tallinna ja elämä

Kesä. Ja paljon tekemistä. Eilen kävin Suomenlahden vastarannalla pitkästä aikaa ihan maissa asti. Tallinnan satamassa on tullut käytyä pari kertaa tässä välissä, mutta niitä kertoja ei lasketa, koska en niiden aikana ole laskenut myöskään laivan baarissa nautittuja alkoholiannoksia. Kaupunkikohteena Tallinna on ihan söpö, minkä totesin tällä kertaa hyvillä mielin, sillä maissaoloaikaa oli noin yhdeksän tuntia, ja siinä ajassa ehtii jo paljon. Koska oli maanantai, museot olivat poissuljettu käyntikohde, mutta muuten vanhakaupunki tarjosi helteen hellimiä kujia ja muurinreunustoja, valtavan määrän suurissa laumoissa liikkuvia jenkkituristeja, puoteja ja kohvikeja sekä oikein oivallisen kesäfiiliksen. Tuliaisiksi toin tietenkin karkkia ja vähäsen myös ilolientä: sorruin mainoksen uhriksi ja ostin vastikään lanseerattua Gräpevine Absolut -vodkaa. Juuri minunlaisteni ihmisten vuoksi alkoholimainonta varmaan halutaan kieltää...

On ollut aikaa pohdiskella asioita ja vähän ahdistuakin. Oikeasti sekin aika olisi ollut hyvä käyttää G:n kirjoittamiseen, mutta kun ei niin ei. Kai tässä ollaan kovaa vauhtia havahtumassa siihen, että valmistuminen tosiaan odottaa ihan kulman takana, enkä sen jälkeen ole enää identiteetiltäni opiskelija vaan akateemisesti koulutettu nainen. Se on jännittävää ja pelottavaa, enkä osaa oikein suhtautua tulevaan muutokseen. Yksi osasyy pelolle on epäilemättä se, että en ole tutkintotodistus kädessäni marssimassa suoraan mihinkään työpaikkaan, vaan edessä on vuori byrokratiaa, epävarmuutta ja työttömän työnhakijan leima. Minähän olen tällä hetkellä vakituisessa (osa-aikaisessa) työsuhteessa, mutta työni ei ole sellaista, että siihen voisi opiskelun jälkeen jäädä. (Tai ainahan voin, mutten missään nimessä halua.) Pitänee odottaa, että pomo palaa lomilta, pyytää audienssia ja keskustella vielä kerran siitä, haluaako hän pitää minut talossa vai irtisanoudunko syyskuun loppuun. Luultavasti mitään toista, järkevää työtehtävää ei tarjolla ole, joten vajaan kolmen kuukauden kuluttua on uusi vaihe alkamassa. Sekin on aiheuttanut pohdiskelua, olenko ihan idiootti, kun irtisanoudun vakituisesta työsuhteesta tällaisena aikana. Mutta haluan uskoa siihen, että tekevälle löytyy kyllä töitä, enkä toisaalta halua kalliisti koulutettuna ja alastani innostuneena tuoreena opettajattarena jäädä työhön, joka vastaa koulutustani noin 5-prosenttisesti (ja josta saadulla palkalla ei yksinkertaisesti elä). Kyllä se perhana vieköön on niin, että tässä täytyy vaan uskaltaa uskaltaa niin maan pirusti. Hitto.

Ihme lillumista tämä elämä. Suunnan etsintää, häiriintymistä, epäilyä. Onko tämä jollekulle jotenkin erityisen helppoa, kysyn vaan? Onko jollain suunnitelmat kirkkaana mielessä ja toteutuvatko ne just eikä melkein? Miksen minä ole sellainen? Toisaalta haluaisinko edes olla?

Kai kyse on aika paljon luonteesta ja taipumuksista, ainakin niin pyrin selittämään tämän itselleni. Minä kun olen tällainen haahuilija, pohdiskelija, monin tavoin hitaasti lämpeävä. Tuskin olisin minä, jos elämäni menisi muistiinpanojen mukaan, jos olisin ehdoton tai ylettömän päättäväinen. Tietysti minulla on päämääriä ja tavoitteita, mutta verrattuna johonkuhun toiseen lienen liikkeissäni vähän hidas.

Toivottavasti tälläkin tavoin löytyy vielä jonkinmoinen kiintopiste ja polunpää sen kiintopisteen tavoittelun aloittamiseen. 

Munro-viikonlopun hedelmiä: Karkulainen

Alice Munro: Karkulainen
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 2005
386 s.
Runaway (2004)

Kirjastosta.


Hanna Kirjainten virrassa -blogista ehdotti Alice Munro -kimppalukuviikonloppua ja meikäplikka päätti ottaa osaa. Rouva Munroon en ole aiemmin tutustunut laisinkaan, mutta tiesin etukäteen, että hän on kirjoittanut pääasiassa novelleja ja tehnyt sen taidolla.

Karkulainen on kahdeksan novellin kokoelma, joka pitää otteessaan alusta loppuun. Novellit on nimetty yksinkertaisesti, voisi jopa sanoa hieman tylsästi, mutta otsikon taakse kätkeytyy kerta kerran jälkeen paljon enemmän kuin uskoisi.

Avaus tapahtuu niminovelli Karkulaisella. Siinä nuori Carla elää aggressiivisen miehensä Clarkin ikeessä ratsastustallilla, josta naapurin varakas leskirouva yrittää häntä auttaa pakenemaan. Carla on jo kokenut karkaaja, sillä aikanaan hän karkasi kotoaan Clarkin matkaan vastoin vanhempiensa tahtoa. Ihminen kuitenkin kummasti kiintyy olotilaansa, jopa epätyydyttävään sellaiseen, eikä pakeneminen ole todellakaan helppoa.

Kolmen novellin sarja muodostaa laajemman tarinakokonaisuuden Karkulaisen sisään. Tilaisuus, Pian ja Hiljaisuus kertovat kaikki Julietista, joka lähtee nuorena opiskelemaan klassisia kieliä, mutta päätyy lopulta jonnekin aivan muualle. Novelleissa käsitellään niin Julietin elämän käännekohdaksi muodostuva junamatka Kanadan halki, hänen haparoiva alkunsa nuorena naimattomana äitinä ja lopulta elämä ikääntyneenä naisena, joka huomaa karvaasti, miten syvältä yllättävä yksinäisyys ja pyytämätön hiljaisuus voivat kouraista.

Intohimo-nimisessä novellissa nuori Grace viettää kesää pienen ravintolan kesätyöntekijänä ja kohtaa pojan, jonka perheeseen hän muodostaa merkittävän ja vaikutuksiltaan hallitsemattoman suhteen.

Syntejä ja rikkomuksia on hämmentävä yhdistelmä painostavaa uhkaa ja kevyttä otetta. Lauren on nuori tyttö, perheensä ainokainen, joka on muuttanut boheemien vanhempiensa kanssa uuteen kaupunkiin. Menneisyys tunkee pyytämättä keskelle perheen elämää, ja lopulta kaappien ovet on avattava, vaikkei kukaan haluaisi.

Temppuja kertoo sairaanhoitaja Robinista, joka huolehtii sekä työstään että sairaalloisesta siskostaan, mutta matkustaa kerran vuodessa naapurikaupunkiin ykköset yllään nauttimaan Shakespearen tulkinnoista. Yhtenä ratkaisevana kesänä hän kohtaa sattuman oikusta kiehtovan montenegrolaisen miehen, ja heidän välilleen muodostuu voimakas mutta silti hauras side. Elämän näytelmä ei kuitenkaan vastaa näyttämöllä esitettyjä tulkintoja, vaan itse asiassa päihittää ne turhankin tehokkaasti. (Tämä novelli sai minut kyyneliin. Huh.)

Viimeinen novelli, Selvänäköä, kertoo syrjäkylän tytöistä Tessasta ja Nancysta ja siitä, kuinka Tessan erityiset kyvyt muodostavat lopulta vahvan seitin molempien naisten elämän ylle tuoden mukanaan hallitsemattomia asioita.

Luulen, että löysin itselleni uuden suosikkikirjailijan. Alice Munron novelleissa on sellaista imua, jota en voi vastustaa: ne ovat näennäisesti kepeän tuntuisia, soljuvalla kielellä kerrottuja tarinoita, joissa pinnan alla kuplii ja koukku odottaa valpasta lukijaa. Karkulaista lukiessa tuntui, kuin olisin tullut kotiin, sillä juuri tällaista kirjallisuutta haluan lukea, ja juuri tällaisen kirjallisuuden kanssa haluan olla.

Novellit kertovat naisista, ja ne kertovat heistä usein pitkän tarinan. Munro kuljettaa mukanaan ajan kulkua ja elämän kaarta ja osoittaa, kuinka turhaa on luulla, ettei pienellä olisi merkitystä tai silmänräpäyksellä painoa. Ihmiset ovat epätäydellisiä, mutta kolhujen takaa voi paljastua myös kaunista, tasaista pintaa – ja toisinpäin.

Mitenkään lällyä kamaa tämä ei ole, vaikka päällisin puolin lukiessa syntyy rauhallinen vaikutelma. Munro ei silottele eikä piilottele, muttei myöskään tarjoa herkkujaan tarjottimella. Lukijan on todellakin luettava itse, ajateltava itse ja ymmärrettävä itse.

Kiitos Hannalle innoittamisesta, Alice Munro sai tämän viikonlopun aikana uuden fanin.

Maailmanvalloitus: Kanada.

Kuusi kovaa kotimaista III: Sinuhe egyptiläinen

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
WSOY 1945
786 s.

Omasta hyllystä.


Sinuhe egyptiläinen on tarina lapsettomaksi jääneen thebalaisen pariskunnan, köyhien lääkärin Senmutin ja hänen vaimonsa Kipan, elämään kaislaveneellä ilmestyneestä poikalapsesta, josta kasvaa isänsä jalanjäljissä lääkäri. Sinuhe kiertää niin maailmaa kuin egyptiläistä yhteiskuntaa nurkalta nurkalle, aina faaraon henkilääkäriksi asti. Matkansa maailmassa hän taittaa seuranaan yksisilmäinen palvelijansa Kaptah ja vaihtuvat naiset: on femme fatale Nefernefernefer, neitseellinen Minea ja äidillinen Merit. Farao Ekhnatonin lisäksi Sinuhe kuuluu sotapäällikkö Horemhebin lähipiiriin siitä lähtien, kun he kaikki ovat vasta nuoria poikasia. Tarinansa Sinuhe haluaa kertoa, ei jumalien tai ihmisten, vaan itsensä tähden, eläessään vanhuuttaan Egyptistä meren äärelle karkotettuna.

Ja mikä tarina se onkaan!

Luettua-blogin Sanna alkoi lukea Sinuhea loppukeväästä, ja siitä sain itsekin lopullisen potkun tarttua tähän klassikkoon, jonka olin kirjannut omalle Kuusi kovaa kotimaista -haastelistalleni sekä niin ikään TBR90+10-listalle (jossa se on +10-osiossa, vaikkakin hankin sitten kuitenkin ikioman kappaleen). Mitä sitä enää lykkäämäänkään! Sannan kanssa yhdessä lukeminen tuntui hyvältä idealta, koska sitä kautta pysyi jonkinmoinen tahti yllä, eikä kirjaa kehdannut jättää täysin sivuun. Sitäpaitsi olen pitkään tuntenut itseni jotenkin vajaavaiseksi ja/tai raajarikoksi, kun en tätä suuriin suomalaisiin klassikkoteoksiin lukeutuvaa kirjaa ole häpeäkseni lukenut.

 
Vaan nyt olen.

Waltarin vajaan 800 sivun eepoksesta on yli kuudenkymmenen vuoden aikana sanottu jo "kaikki". Ei se kai silti muuta tai vähennä oman lukukokemuksen ja sen pohdiskelun arvoa. Tietenkään.

Myönnän, etten pitkin lukumatkaa ollut aivan täysin myyty. Alku oli lupaava, mutta sitten aloin junnata paikoillani. Kirja oli niin paksu, etten uskonut saavani sitä koskaan loppuun. No, tietysti sain, mutta paikka paikoin runttasin eteenpäin hammasta purren, päätöksenäni lukea vielä tämän luvun loppuun. (Itsensä pakottamisesta voi tietysti olla montaa mieltä, etenkin kun kuitenkin puhutaan harrastuksesta ja omaksi iloksi toimimisesta, mutta joskus se on minun kohdallani paikallaan, sillä tiedän, että lopputulos - eli loppuun luettu kirja - on usein sen arvoinen.)

Sinuhe egyptiläisessä on oikeastaan kaikkea. Historiaa, monipuolinen henkilökavalkadi, rakkautta, seikkailua, matkakertomusta, sotaa, uskonnon ja yhteiskunnan tarkastelua monesta vinkkelistä. Lisäksi se on vahva ja vaikuttava kuvaus ihmisestä itsestään, siitä, mitä ihmisenä oleminen, valintojen tekeminen, erehtyminen ja oppiminen, toisten ihmisten kohtaaminen ja kohteleminen on.

Tarinan rytmi on jännittävä, sillä se muodostuu sekä itse tapahtumista että Waltarin maalailevasta kielestä. Paikoin lähdin virran mukaan ja kääntelin sivuja vauhdilla, paikoin tökki niin, etten meinannut edetä ollenkaan. On kai siis olemassa jonkinlainen Sinuhe-moodi, joka on saatava päälle, jotta lukeminen sujuu.

Kaikesta kamppailustani huolimatta kirjan loppu kruunasi kaiken: annoin anteeksi joka ikisen rämesuossa rämpimisen, junnaamisen ja tuskailun. Sulkiessani kirjan kannet viimeistä kertaa olin niin vaikuttunut ja niin liikuttunut, että hämmennyin. Mitä oikein tapahtui?

Kokonaisuus voitti. Tarinan eheys, monipuolisuus, sen lukemattomat kasvot ja nyanssit. Waltari on luonut ihmeellisen, täyden maailman, joka kertoo meistä kaikista jotain keskeistä ja olennaista. Se kertoo elämästä, täydellisen epätäydellisestä, herkästi hajoavasta ja uudelleen rakentuvasta, niin ilon kuin surunkin täyttämästä elämästä, jota me kaikki elämme - yksin. 

Ehkä minun sittenkin kannatti "odottaa" näinkin kauan, ennen kuin luin Sinuhen. Se antoi minulle paljon, oli lukukokemuksena lopulta paljon enemmän kuin kirjan lukemista, johdatti uusille poluille. 

Voiko kirjalta, tarinalta, vielä muuta edes pyytää?

Minä en ainakaan pyydä.

Sinuhe egyptiläisestä ovat kirjoittaneet ainakin Amma, Paula, Jokke ja Salla.

Kuusi kovaa kotimaista -haaste (3/6)

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Klassikot

TBR90+10 

Pääsiäissaari

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari 
Suomentaja: Annika Eräpuro
Otava 2004
396 s.
Easter Island (2003)

Kirjastosta.


On kaksi aikaa. Vuonna 1913 brittiläinen kotiopettajatar Elsa päätyy järkisyistä avioliittoon itseään tuplaten vanhemman antropologin Edwardin kanssa. Elsan isä on juuri kuollut, ja hänen on pidettävä huolta autistisesta sisarestaan Alicesta. Edward haluaa lähteä tutkimusmatkalle maailman toiselle laidalle, Pääsiäissaarelle, selvittääkseen moai-patsaiden arvoituksen. Elsa ja Alice pakkaavat tavaransa ja lähtevät pienen retkikunnan vahvistuksiksi. Pitkän matkan jälkeen he saapuvat syrjäiselle saarelle keskelle Tyyntä valtamerta, ja tutkimustyö alkuperäiskansan parissa voi alkaa. Elsa keskittyy salaperäisten ronga-ronga-kirjoitustaulujen tulkintatyöhön ja koettaa tasapainotella haastavan sisarensa ja uuden vaimoroolinsa välissä. Seurue on autuaan tietämätön Euroopan tapahtumista, maailmansodan syttymisestä ja saarta lähestyvästä yksinäisestä saksalaisesta sotalaivueesta, jonka käynnillä on suuria seurauksia.

1970-luvun Pääsiäissaarelle saapuu kasvitieteilijä Greer, joka on vastikään jäänyt leskeksi kuuluisan miehensä tohtori Farradayn menehdyttyä sydänkohtaukseen. Greerin ja hänen kuolleen miehensä yhteinen intohimo on ollut selvittää, mikä oli maailman ensimmäinen kukka. Pääsiäissaari tarjoaa Greerin siitepölytutkimukselle ihanteelliset olosuhteet eristäytyneisyytensä vuoksi: se on ympäristönä tutkijalle paratiisi, ja lisäksi Greer pääse pakoon suruaan. Saarella on pieni tutkijoiden yhteisö, johon Greer liittyy, mutta edes pedantti tohtorisnainen ei voi hallita elämänsä kaikkia muuttujia, ei edes – tai etenkään – menneisyyttään.

Lukuvinkin tähän kirjaan sain Elma Ilonan tekstistä, josta innostuin varsin paljon. Hieman seikkailuhenkeä eksoottisessa ympäristössä, historian havinaa, arvoituksia... Kuulostaa oivalliselta kesälukemiselta. Sitä tämä toki olikin.

Vähän jäin kuitenkin kylmäksi. Tarina kulkee kyllä sujuvasti kolmesta näkökulmasta tarkasteltuna: on 1910-luku sekä Elsan että saksalaisen sotalaivaston – tai itse asiassa siitä kertovan kirjan – näkökulmasta ja on 1970-luku. Henkilöt ovat suhteellisen kiinnostavia, eikä esimerkiksi dialogissa tai kielessä muutoin ole moitteen sijaa. Ympäristönä Pääsiäissaari arvoituksineen on todella mielenkiintoinen, ja erityisen innostunut olin 1970-luvun tiedemaailman kuvauksista. Ei ollut naisella silloin helppoa, ei.

Jäin ehkä taas jumiin sivuseikkoihin, mutta jo alkuvaiheessa, kun Alicen autismia kuvataan, olin aistivinani turhan anakronistisia yksityiskohtia. Jotenkin en usko, että 1900-luvun alkuvuosina psykiatrit olisivat sujuvasti puhuneet aivokuoren neuroneista (korjatkaa toki jos olen itse väärässä!) tai muutoinkaan kovin, no, modernisti, sillä esimerkiksi juuri autismi oli pitkään erittäin väärinymmärretty oireyhtymä, jonka tuomio on Pääsiäissaaren kuvaamana aikana ollut aika yksiselitteisesti vajaamielisyys ja passitus mielisairaalaan. (Plussaa siitä, että autismi-sanaa ei kirjassa käytetä, ainakaan en huomannut, sillä sekin on kehitetty vasta kirjan tapahtuma-ajan jälkeen.) Noin muuten Alice on kiehtova ja keskeinen, varsin aidon oloinen henkilö tarinassa, joskaan hänestä ei mielestäni oteta aivan kaikkea mahdollista irti.

(Ja olenko ihan nillittäjä, jos valitan siitäkin, että Greerin ja hänen tutkijakollegansa keskustelussa puhutaan Intian miljardista ihmisestä, vaikka kyseinen väestömäärä saavutettiin siellä virallisesti vasta vuosituhannen vaihteessa? Taidan olla. Mutta minua ärsyttää, jos ei olla huolellisia!)

Pääsiäissaari on ennen kaikkea kahden naisen kehitystarina kuudenkymmenen vuoden välein. Elsa on todella moderni ja itsenäinen nainen, joka ei anna yhden järkiavioliiton paljon hidastaa, kun on mahdollisuus ottaa asioista selvää omin päin. Hänen miehensäkään ei puutu vaimonsa tekemisiin, vaan pikemminkin kannustaa niihin – oman mielihyvänsä, mukavuutensa ja ajan oloihin sopivien oletusten kustannuksella. Greer on itse asiassa vähän ongelmallisempi tapaus, vaikka saakin nauttia 1970-luvun eduista, sillä hän jää tähtitutkijamiehensä jalkoihin kaikessa, eikä edes itse myönnä sitä. Onneksi kehitystä ja valaistumista tapahtuu. Tarinan lopussa langat solmitaan nätisti yhteen ja tulevaisuus on valoisa.

Pitkästyttävä tämä kirja ei kuitenkaan ole, vaan kuten jo mainitsin, tarina rullaa hyvin eteenpäin. Hieman höttöinen olo minulle kuitenkin jäi, huolimatta siitä, että Pääsiäissaari tarjoilee oivan kattauksen siitepölytutkimusta, monin tavoin maailman laidalla sijaitsevan saaren arvoituksiin liittyvää spekulaatiota ja armottoman (luonnon)tiedemaailman kuvausta.

So American: Modern Women Writers
Maailmanvalloitus: Pääsiäissaari 

(PS. Kirjaa lukiessa minulla soi melkein katkotta päässä Ultra Bran Kahdeksanvuotiaana. Pitemmän päälle melko raivostuttavaa, vaikka hyvä biisi onkin.)

Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Siltala 2012
141 s.

Kirjastosta.


Sillan ylitettyään Teo kääntyy vielä katsomaan taakseen. Voi teitä, Katajanokan huorat ja hampparit. Noilla jyrsityillä kynsillänne te yritätte roikkua kiinni tässä maailmassa. (s. 25)

Torppariperheen äidin Marjan on lähdettävä kahden lapsensa, parivuotiaan Juhon ja hieman vanhemman Mataleenan kanssa kotoaan alkutalvella 1867. Ruoka on loppunut, pettua ei enää ole, jäkälää ei uskalla syödä, sillä naapuri kuoli sen aiheuttamiin vatsavaivoihin. Perheen isä Juhani on niin sairas, ja hänet on vain jätettävä tekemään kuolemaa. Jalkapatikka lumessa ja tuiskussa kohti Pietaria on pitkä, ja Marja lapsineen liittyy osaksi yhä kasvavaa kerjäläisten joukkoa. Matkalla he kohtaavat ihmisyyden kirjon laidasta laitaan aina armeliaista leivänpuolittajista pahoinpitelijöihin.

Pääkaupungissa säätyläisveljekset Teo ja Lars Renqvist käyvät omaa kamppailuaan. Lars on Senaattorin apulaiskamreeri, joka ihailee esimiestään ja tämän päätöksiä varauksetta. Teo on lääkäri, joka etsii helpotusta yksinäisyyteensä ja omatuntoonsa Katajanokan ja Punavuoren bordelleista. Teo pohtii elämän epäreiluutta, tekojen seurauksia ja oikeutusta ehkä enemmän kuin itse huomaakaan.

Muutamaan otteeseen kurkistetaan myös itse Senaattorin pään sisään ja hänen asuntonsa huoneisiin, joissa tiukka valtiomies alkaa vähitellen taipua uskomaan, että kenties sittenkin valtio voisi – edes tämän yhden kerran – olla kansaa varten eikä toisinpäin.

Nälkä on armoton, talvi ei tuo siihen lohtua. Jokaisella on oma taistelunsa käytävänä, toiset selviävät ja toiset eivät.

Nyt on luettu sellainen aarre, että vieläkin värisyttää. Teemana Suomen suuret nälkävuodet ei todellakaan ole mistään kevyimmästä päästä, mutta millään tavalla tämä esikoiskirjailija Ollikainen ei ajaudu paatokseen. Realismin ote on voimakas, se on armoton mutta jotenkin kovin oikea. Nälkävuosi on lyhyestä mitastaan huolimatta niin täysi, ettei enempää olisi missään nimessä tarvittukaan.

Matias nauraa kertomukselle kuin se olisi hauskakin kasku. Teonkin on pakko hymähtää tilannetta muistellessaan. Samalla hän kuitenkin miettii, että jos kaikki tämä kurjuus ympärillä vain huvittaa heitä, miten se voisi heitä koskettaa? Jos he sen todella itsessään tuntisivat, voisivatko he enää nauraa? Kun pitäisi katsoa ihmistä, he katsovat peiliin. Kas siinä lähimmäinen, se, jonka Jumala on muovannut omaksi kuvakseen. Sen, minkä teet hänelle, sen sinä teet Jumalalle, palvele siis häntä ja tee hänelle hyviä töitä parhaan taitosi mukaan. (s. 72)

Nälkävuosi kertoo niin paljosta, että olisi sitä lukematonta kohtaan väärin edes yrittää avata kaikkea. Itse jäin eniten pohtimaan nälän tematiikkaa ja sitä, kuinka monin tavoin Ollikainen sitä käsittelee. On fyysinen, lohduton, loputon nälkä, se, joka vie lopulta hautaan 150 000 suomalaista. Ollikainen kuvaa nälkää niin, että se tuntuu. Minä en ole koskaan nähnyt nälkää, enkä uskalla väittää, että voisin ikinä, ikinä edes kuvitella, millaista se on, mutta Ollikainen onnistuu antamaan aavistuksen siitä: epätoivosta, pelosta, hirveistä valinnoista, joita ihmisen on tehtävä.

On myös rakkauden ja läheisyyden, toisen ihmisen kosketuksen nälkää. Tulkitsin Teon etsivän siihen tyydytystä prostituoitujen luota, vaikkei hän sitä ehkä myöntänytkään. Yksinäinen mies, joka ei sitä muualta saa, päätyy hamuamaan yhä enemmän maksettua kosketusta. Omalla tavallaan nälkäinen on myös Larsin vaimo Raakel, joka on tahtomattaan jäänyt lapsettomaksi. Tämä osuus Nälkävuodessa on ehkä pieni, mutta mielestäni sitäkin merkityksellisempi.

Vaikka Senaattori, J.V. Snellman, ei lopulta ole kovin suuressa äänessä, hänen vaikutuksensa näkyy kaikkialla. Myös hän hamuaa jotain: valtaa, kansakunnan nousua, oman politiikkansa onnistumista. Toisaalta hän kaipaa syvästi lapsivuoteeseen kuollutta vaimoaan – yksinäinen on suurmieskin hyväksyntää janoavien alaistensa ja tottelevaisuutta vaativan keisarikunnan puristuksessa.

Ja sitten on Mataleena, pieni tyttö, joka elää vielä lapsen maailmassa, kaivaten ja muistaen ja odottaen paluuta kotiin, ja joka jotuu liian varhain kokemaan, miten inhimillisyys ja lähimmäisyys punnitaan.

Nälkävuosi on hyvin tummasävyinen, muttei täysin vailla valoa. Ollikainen pitää teoksessaan kiinni ihmisyydestä, siitä, ettei mikään voi tai saa tuhota sen viimeistä ripettä, kun lapsen hihitys auraa railon harmaaseen toivottomuuteen. (s. 88) Kaikin puolin hallittu, mietitty ja hiottu, muttei missään tapauksessa kulmiaan menettänyt, tärkeä ja – oikeasti – jopa kaunis kirja.

Paljon tätä on luettu, lisää soisin luettavan. Tässä muutamia muiden aatoksia: Kirsi, Jori, jaana, Amma, Minna, anni.M, Karoliina, Morre, Booksy, Sanna, Maija ja Arja. (Hmmm, "muutamia" on näemmä suhteellinen käsite...)

Ehdoton aarre Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdissa (Kotimaisten esikoiskirjailijoiden teokset).

Hullu vapaana (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Beate Grimsrud: Hullu vapaana
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry
Like 2012
392 s.
En dåre fri (2010)

Kirjastosta.


Kun noora haastoi minut ottamaan riskin ja rakastumaan kirjaan ja määräsi luettavakseni norjalaisen Beate Grimsrudin romaanin Hullu vapaana, minua ei tarvinnut kahdesti käskeä. Haastajani itse kirjoitti kirjasta sen verran kiinnostavasti, että olisin muutenkin lukenut sen, mutta nyt sain hyvän potkun takalistoon.

Eli on kirjailija ja taiteilija, Ruotsiin nuorena lähtenyt norjalainen maahanmuuttaja, jonka luovuus on massiivista. Samalla Elin mieli on herkkä kuin riisipaperi, sillä hänessä elävät myös pojat: Emil, Espen, Erik ja prinssi Eugen. Eli on kuullut ääniä jo lapsesta saakka, muttei ole kertonut siitä koskaan kellekään. Lisäksi hänellä on ollut koko ikänsä vaikea lukihäiriö, liian myöhään havaittu näkövamma ja pahoja keskittymisvaikeuksia.

Aikuinen Eli kokeilee ensin laajaa päihdekavalkadia elämänsä helpottamiseen, mutta päätyy lopulta ruotsalaisen sairaanhoidon "hellään" huomaan. Luvassa on vuosikausia jatkuvia hoitojaksoja psykiatrisella osastolla, vuoroin vapaaehtoisesti ja vuoroin lääkintöhallituksen määräyksellä, avohoitokokeiluja, vaihtuvia yhteyshenkilöitä, erilaisia terapiamuotoja. Elin elämä on ääripäätä: joko akuuttia psykoosia ja vainoharhaa, taiteilijan työhulluutta tai kykenemättömyyttä nousta sängystä ja mennä ikkunaan, sillä Eli pelkää putoavansa tai hyppäävänsä siitä milloin tahansa.

Tarina kulkee mosaiikkina, jossa kuvataan Elin lapsuus- ja nuoruusmuistoja, merkkejä tulevasta, sekä aikuisen Elin hoitojaksoja ja selviytymiskamppailua. Rakenne on raskas, mutta perusteltu. Grimsrudin kieli on aggressiivista, lyhyitä ja napakoita lauseita, armotonta tykitystä, mutta se imee mukaansa. Neljäsataa sivua mielisairautta on tietysti aika paljon, mutta jännite pysyy hyvin yllä – sitähän se sairastaminenkin on, armotonta ja vaativaa.

Grimsrud kuvaa sairastunutta mieltä niin todentuntuisesti, että pahaa tekee. Tai siis hyvää, hän on loistava kirjailija ja tarinankertoja. Vaihtuvat mielialat, ylä- ja alamäet, toisten armoilla oleminen ja oman mielen kadottaminen tulevat iholle ja oman pään sisään. Elin kautta kritisoidaan melko voimakkaasti psykiatrista hoitoa, sillä esimerkiksi lääkitys vedetään äärimmilleen, isketään pillerit kouraan ja piikkiä kankkuun, eikä kuunnella potilaan omia tuntemuksia esimerkiksi ylettömistä sivuvaikutuksista ja halusta vähentää lääkkeitä. Toisaalta pakkokeinot – lepositeet, eristyshuoneet ja tarkat aikataulut – ovat nekin sellaisia vallankäytön muotoja, joissa on petrattavaa.

Olin yhden kesän kesätöissä sairaalan psykiatrisella osastolla, ja tunnistin monia kirjan kuvaamia asioita sairaalan arjesta. Tietenkin olen itse kokenut sen aivan eri näkökulmasta kuin potilaat tai hoitohenkilökunta (olin sairaalahuoltajana), mutta monet tunnelmat olivat tuttuja. Käytävien tyhjentäminen muista hankalan potilaan saamiseksi eristyshuoneeseen ja lepositeisiin, hiljaa ikkunasta päivät pääksytysten tuijottavat ihmiset, tupakkahuoneen ankea savu, pelko liian kauan lukittuna olleen vessan oven takaa löytyvistä asioista.

Hullu vapaana on kuvaus yhden ihmisen sairaudesta, mutta se kertoo samalla ihmistä ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen asettamista esteistä, joista pääpainon saa kasvottomuus ja massa-ajattelu, jonka takia toisinaan unohdetaan katsoa ihmistä potilaskertomuksen takana ja kysyä häneltä, kuka olet ja mitä kuuluu. Toisaalta se on kuvaus myös toimivasta tukijärjestelmästä, pyrkimyksestä hoitaa jokainen potilas niin hyvään kuntoon kuin on mahdollista, läheisten ihmisten ja myös palkattujen antaumuksellisesta avusta ja tuesta.

Kirja on raskas, mutta se on antoisa. Ei kannata antaa kielen pelottaa, siihen tottuu ja siitä oppii pitämään. Ehkä tämän lukukokemuksen myötä olen taas himpun verran vähemmän ennakkoluuloinen ja ymmärrän jotain enemmän.

Otin riskin ja rakastuin kirjaan, kiitos noora haasteesta!

Lisäksi Hullu vapaana solahtaa osaksi Mieleni on rajaton -haastetta, ja saa tällä yhden pojon Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseenkin, josta ruksin jälleen kerran Norjan.

Vuoden puoliväli

En olekaan aikaisemmin harrastanut minkäänmoisten osavuosikatsausten tekemistä lukemisen suhteen, mutta nyt voisin tehdä poikkeuksen tässäkin asiassa. Olen ottanut niin innokkaasti osaa moniin lukuhaasteisiin, että tilannetta voisi olla ihan fiksua hieman pohdiskella.

Vuodesta on siis kulunut puolet ja olen tähän mennessä lukenut 102 kirjaa. Aika mainiota! Kuukausissa ei ole kovin suuria eroja, mutta kesäkuu vie nyt voiton 21 luetulla kirjalla. Kesäkuun alkupuolellahan hikoilin 24h-lukumaratonin kanssa, joka tietenkin vaikutti kuukauden kirjamäärään selvästi. Kotimaisia kirjoja olen lukenut 44 ja ulkomaisia 58. Eniten luen proosaa, sekä novelleja että romaaneja, mutta olenpa sentään lukenut myös seitsemän runokokoelmaa, viisi näytelmää, kaksi sarjakuva/kuvakirjaa ja seitsemän tietokirjaa tai elämäkertaa. Kaikesta lukemastani en ole kirjoittanut blogiin, joko ei ole huvittanut tai ei ole ollut mitään erityistä sanottavaa. Poikani Kevinin tapauksessa lukukokemus (ja pian sen perään nähty elokuva) oli niin voimakas, etten löytänyt sille kirjallista muotoa. Enkä löydä vieläkään.

Nyt jo tiedän, että vuoden (ja elämäni!) parhaita lukukokemuksia tulevat olemaan Jonathan Franzenin Vapaus, Jeffrey Eugenidesin Middlesex ja Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Miten upeita kirjoja!

Haasteisiin olen tosiaan lähtenyt innolla, vaikka vielä viime vuonna ajattelin, ettei se taida olla ihan minun juttuni. No, väärässä oltiin.

Isoista haasteista Kirjavan kammarin So American on ihan suosikkini, ja on ollut hauskaa pohtia lukemaansa yhdysvaltalaista kirjallisuutta tiettyjen teemojen kautta. Osavaltio-osuus on vähän hakusessa, kun en ole saanut päätettyä, mikä olisi pääasiallinen jakoperiaatteeni. Voikin olla, että luovun siitä kokonaan, ellen keksi sopivaa ja loogista ratkaisua. Muuten kategorioiden kanssa menee oikein mukavasti, sillä olen saanut jo viisi osuutta täyteen (joskaan en valmiiksi, ei niihin sopivien kirjojen lukeminen ole mihinkään loppumassa): American Poetry, Immigrant Background, Dirty Realism, Modern Women Writers ja Modern Men Writers ovat siis jo tavallaan "suoritettuja". Yhteensä olen lukenut 25 yhdysvaltalaista kirjaa.

Sonjan lukuhetkien Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti on ollut mukava haaste, sillä vaikka en koe erityisiä ennakkoluuloja suomalaista kirjallisuutta kohtaan, tekee kumminkin hyvää koettaa laajentaa asteikkoaan myös sen osalta. Olen lukenut tähän mennessä tänä vuonna 41 44 (tarkistus auttoi, kolme luettua kirjaa on jäänyt merkitsemättä haastesivulle) kotimaista kirjaa, jotka ovat siis kaikki päässeet osaksi jahtia. Kaikista en ole kirjoittanut, mutta ehkä jossain vaiheessa voisin tehdä jonkinlaisen koosteen niistäkin, jotka eivät kokonaista postausta ole osakseen saaneet eivätkä tule saamaan. Korkkaamatta on vielä Kotimaisten mieskirjailijoiden teokset ennen 2000-lukua, Lastenkirjallisuus, Nuortenkirjallisuus, Eräkirjallisuus, Suomi ja sodat sekä Suomalaiset maailmalla. Eiköhän tässä ehdi!

Kirjavan kammarin Ikkunat auki Eurooppaan on ollut virkistävä haaste, sillä on hyvä katsella sillä silmällä Yhdysvallat–Skandinavia–Iso-Britannia-akselin ulkopuolelle ihan vakavissaan. Olen vieraillut nyt 12 Euroopan maassa ja lukenut 26 eurooppalaista kirjaa. Lisäksi olen aloittanut maailmanvalloitustani, ja tsekattuja maita on tällä hetkellä 18.

Tea with Anna Karenina -blogin mainio Rumat kapinalliset -lukuhaaste on edennyt hyvin, luettuna on kolme kirjaa viidestä. Neljäs haastekirja on jo hankittuna, katsotaan, missä vaiheessa siihen tartun. Samaten nooran Mieleni on rajaton -haaste on osaltani avattu yhdellä kirjalla, ja se jatkuu juuri parhaillaankin kesken olevan kirjan myötä.

Morren maailman Kuusi kovaa kotimaista -haasteesta olen selättänyt nyt puolet eli kolme kirjaa kuudesta. Aikaahan on itsenäisyyspäivään saakka, joten hyvin menee. Jo nyt voin sanoa, että tämä on ollut minulle tarpeellinen haaste, sillä olen saanut tartuttua kirjoihin, jotka muuten voisivat vieläkin odottaa lukijaansa. Ja sehän koko haasteen pointtina taisi ollakin.

Sinisen linnan kirjaston haasteet ovat jääneet hieman vähemmälle huomiolle. Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen olen lukenut vasta yhden kirjan, ja haluaisin kyllä lukea lisää. Onneksi aikaa vielä on. Kirjallisuuden äidit -haastetta en ole vielä avannut, mutta mukana siis ollaan!

Kujerruksia-blogin Hyppää lavalle! -haaste on oikeastaan jo suoritettuna, sillä olen lukenut sen "vaatiman" yhden näytelmän, joka tosin jätti hieman kylmäksi. Koska haasteaikaa on vielä lokakuun loppupuolelle, saatanpa ehtiä lukea jonkin toisenkin näytelmän vielä.

Kirjavan kammarin kolmas haaste, Underbara finlandssvenskor vid papper, on edennyt laiskanlaisesti. Kolme kirjaa on kuitenkin luettuna, ja vieno tavoitteeni on lukea suomenruotsalaista kirjallisuutta tähän hätään vielä vähintään sen verran, että tutustun jokaiseen kategoriaan. Onnistunee.

Marjiksen mahtava Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste sisältää minun tapauksessani neljä haastekirjaa, joista ensimmäinen on parhaillaan kesken. Tämä, jos mikä, on todellinen lukuhaaste – tykkään!

TBR90+10-listani on edennyt jo yhdeksän kirjan verran, missä etenkin 24h-lukumaraton oli oivallinen apu. Oma henkilökohtainen haasteeni eli Pulitzer-palkittujen kirjojen kahlaaminen on vielä alkutekijöissään, mutta siitä se etenee. Tällä hetkellä luettuna on kuusi kyseisellä kirjallisuuspalkinnolla kunnioitettua teosta.

Huh! Onhan tätä tekemistä ja lukemista. Tarkennuksena vielä kerrottakoon, että vaikka siltä ei välttämättä vaikuta, pidän kyllä järjen päässä ja kohtuuden kaikessa – en menetä yöuniani lukuhaasteiden takia, enkä puserra niitä kasaan mitenkään väkisin. Minä vain yksinkertaisesti tykkään listoista, luokittelusta ja itseni haastamisesta, se riittää.

***

Loppuun vielä pientä suitsutusta eilisestä. Olin nimittäin Järvenpäässä PuistoBluesissa, ja olipahan taas niin mainio viikonloppu, että! Eväät ja blues-seura kohdallaan, suhteellisen hyvä sää (vähän ripsi iltapäivällä ja sitten myöhemmin illalla, mutta silloin se ei enää todellakaan haitannut) ja erinomaista musiikkia. Herra John Fogerty ei tuottanut pettymystä, vaan keikka oli tunnelmaltaan huipputasoa. Iloa tuotti myös se, että suurin tuntemani CCR-fani, eli äitini, pääsi mukaan ja näki Fogertyn 15 vuoden tauon jälkeen.

Have you ever seen the rain?