Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
Suomentaja: Raija Mattila
Tammi 1986
230 s.
Valikoiman novellit ovat ilmestyneet kokoelmissa
Will You Please Be Quiet, Please? (1978)
What We Talk About When We Talk About Love (1981)
Cathedral (1983) 

Kirjastosta.


Hän oli onnellinen ja toistaiseksi hyväosainen – hän tiesi sen. Hänen vanhempansa olivat vielä elossa, hänen veljensä ja sisarensa olivat sijoittuneet hyvin, hänen opiskeluaikaiset ystävänsä olivat löytäneet paikkansa maailmassa. Siihen asti hän oli välttynyt kaikelta todelliselta pahalta, voimilta joita hän tiesi olevan olemassa ja jotka saattoivat lamauttaa ja suistaa ihmisen raiteiltaan, jos onni kääntyi, jos asiat yhtäkkiä muuttuivat. Hän ajoi pihalle ja pysäköi. (Pieni hyvä asia, s. 155.)

Mikäköhän tuon niminen kirja oikein on, pohdiskelin huomattuani Raymond Carverin nimen Karoliinan So American -haasteen Dirty Realism -osiossa. Ja jos se on kerran dirty realismia, pakkohan se on katsastaa, mietin.

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on neljäntoista kertomuksen kokoelma. Se kertoo sellaisesta Amerikasta, joka jää joskus tavanomaisemmassa kuvastossa muun jalkoihin: se on vaihtoehto kiillotetulle ydinperhekuvalle, köyhyyden kurimukselle, ylemmän keskiluokan itsetyytyväisyydelle, pintaliitoelämälle suurkaupungeissa ja paikoin kiveen hakatuille ihmissuhdekuvioille.

Jo ensimmäinen novelli Mitä te San Franciscossa teette? lupasi hyvää, vaikkei kokoelman helmeksi pääsekään. Carverin teksti on toteava ja myötätuntoinen, lämmin muttei hiukkaakaan imelä. Hän ei kikkaile kielellä, vaan antaa tarinan puhua puolestaan. Ihmiset novelleissa ovat haavoittuvia, mutta he eivät ole mitään yksioikoisia uhreja, joita lukija saman tien säälisi. Heissä kuvastuu useimmiten juuri se hetki, jolloin jokin särö alkaa hitaasti muodostua tavanomaisen elämän pintaan.


Hänen elämänsä oli muuttunut, sen hän kyllä ymmärsi. Oliko muita miehiä, hän pohti humalassa, jotka voivat tarkastella yhtä tapahtumaa elämässään ja nähdä siinä jo hiuksenhienot ainekset siihen katastrofiin, joka sitten muuttaa heidän elämänsä suunnan kokonaan toiseksi? (Olisitko jo hiljaa, olisitko? s. 52)

Kokoelman novellit kertovat siitä tunneskaalasta, jonka ihmiset kohtaavat rakkaudeksi sanotun ilmiön kanssa askarrellessaan. Mistään suloisista rakkaustarinoista ei kuitenkaan ole kyse, vaan pikemminkin siitä vaiheesta, kun rakkauttaan joutuu syystä tai toisesta kyseenalaistamaan, ehkä jopa toteamaan sen päättyneen tai nieleskellen antamaan sittenkin vielä yhden mahdollisuuden.

Suosikeikseni nousivat Olisitko jo hiljaa, olisitko?, joka sysää päähenkilönsä keskelle vaiettua aihepiiriä, käsittelemään asiaa, joka saattaa pilata kaiken, niminovelli Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, jossa neljän hengen pariskuntaillallinen saa salakavalasti osallistujansa puhumaan suunsa puhtaaksi, Sulat, jossa lapseton pariskunta vierailee vauvaperheen luona, jolla on lemmikkinä riikinkukko sekä Pieni hyvä asia, hienovaraisen piinaava kertomus siitä, kuinka ilo muuttuu hetkessä suruksi.

Yhtään kokoelman kertomusta en sanoisi heikoksi tai turhaksi, sillä niillä jokaisella on oma viestinsä sanottavanaan. Kokonaisuutena Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on ehyt ja kaunis, vaikkei mistään kauniista asioista kerrokaan. Myötätuntoa se kuitenkin tarjoaa, ja pienen toivonkipinänkin. Ihminen voi rikkonaisuudestaan huolimatta selvitä eteenpäin.

Istuessaan keittiössä pöydän ääreen hän painoi päänsä käsivarsia vasten. Hän ei tiennyt mitä tekisi. Ei vain nyt, hän ajatteli, ei vain tässä, tämän asian kohdalla, tänään ja huomenna vaan joka päivä maan päällä. (Olisitko jo hiljaa, olisitko? s. 57)

---

So American: Dirty Realism ja Kalifornia.

Rumat Kapinalliset: Unfun

Menetetty elämä ei ehkä ole "arvokkaampaa" kuin elämä joka sykkii ja jatkuu, mutta se antaa hämärän käsityksen siitä mikä tuo arvo voisi olla. Elämän poissaolo kertoo enemmän siitä miksi elävät ihmiset ovat niin hanakoita antamaan itselleen arvoa. Täytyy ikään kuin vaatia toisten arvoa, jotta saisi itse arvon. Tässä on päivän paradoksini: miksi ihmisen on otettava vakavasti toisten tunteet tai tuskat jos hän väheksyy omiaan? Onko hänen kohdeltava muita kuten itseään jos hän haluaa itselleen pahaa? Miten hän voisi arvostaa muiden elämää jos hän vihaa omaansa?
(s. 164)

Abo Rasul: Unfun
Suomentaja: Katriina Huttunen
Johnny Kniga 2010
262 s.
Unfun (2008)

Kirjastosta.


Lucy on elämäänsä vihaava entinen teiniäiti, norjalainen maahanmuuttaja, jolla on väkivaltainen ex-mies nimeltään Lahtaus ja parikymppiset kaikin puolin ärsyttävät, lähinnä tyhjää toimittavat kaksospojat Atal ja Vataman. Lucyn tausta on afrikkalaisessa ik-heimossa, jolla on erikoinen taipumus reagoida ikäviin, ahdistaviin ja pelottaviin tilanteisiin nauramalla hysteerisesti – siis vaikka saisit nyrkkiä naamaan tai veistä vatsaan. Pojat ovat perineet tämän piirteen äidiltään. Lahtaus on tuottamassa Deathbox-nimistä väkivaltapeliä, jonka päähenkilön ääneksi on saatu palkattua Homer Simpsonina uransa tehnyt Dan Castallaneta. Peliin ilmestyy työstövaiheessa bugi, joka ajaa muutenkin henkisesti epävakaan Lahtauksen vaarallisesti kohti täydellistä katkeamispistettä. Totaalisen kyyninen Lucy joutuu tahtomattaan mukaan pelin loppuhiontaan enemmän kuin olisi kenenkään hyvinvoinnin kannalta eduksi.

Luin Abo Rasulin (oik. Matias Faldbakken) Macht und Rebel -nimisen anarkistisen väkivaltamässäilyn jokunen vuosi takaperin. Kirja on ilmestynyt suomeksi 2004 ja se on Rasulin Skandinavisk Misantropi -trilogian toinen osa. Ensimmäistä osaa, The Cocka Hola Companya en ole lukenut. Tämä käsillä oleva Unfun on siis sarjan viimeinen. Macht und Rebel jäi mieleeni juuri ärsyttävän osuvan provosoivana ja mukaansatempaavana kirjana, joka on aika kaukana siitä, mitä normaalisti haluan kirjoista lukea, ja juuri siksi se oli kaikessa yllättävyydessään erinomainen lukukokemus. Niinpä en pelännyt tarttua Unfuniin, kun sen kirjastossa huomasin. Sopii vielä erityisen hyvin Rumiin Kapinallisiin, tulin ajatelleeksi.

Olipa tympeä kirja.

Ei mitään samaa kiehtovaa otetta kuin Macht und Rebelissä. Väkivalta, väkivaltainen seksi, ihmisviha, idioottimainen rasismi ja turhanpäiväisyys eivät herättäneet juuri mitään kiinnostusta tässä lukijassa. Aineksia olisi ollut, mutta ei niin ei.

Kirja ei ollut huono siksi, että se käsittelisi epämiellyttävällä tavalla todella epämiellyttäviä aiheita. Sen aihepiiri on erinomainen ja sellainen, josta on syytäkin kirjoittaa. Se ärsyttää tahallaan ja tökkii lisää juuri silloin, kun lukija kaipaisi hieman hengähdystaukoa. Tämä ei ole mitään hyvän mielen kirjallisuutta, ei todellakaan. Hyvä mieli tätä lukiessa ei ollut lähelläkään.

Eniten minua jarruttivat jonkinlaiset ennakko-oletukseni. Toivoin samanlaista pistävää tykitystä, jota Macht und Rebel aikanaan antoi. En saanut sitä, ja sitä on vieläkin vaikea uskoa. Ei, kirjassa ei anneta armoa kellekään. Kyllä, siinä on suoranaisessa nihilismissään kutkuttavan hyvät lähtökohdat saava kertoja (Lucy). Noup, tapahtumat eivät ole ennakoitavissa. Jep, lukiessa pulssi on koholla ja Rasul panee lukijaa halvalla.

Siltikään en voi kehua tätä kirjaa. Se on nimenomaan tympeä. Tympeydestä en pidä.

Rasulin tarkoituksena on kaiketi kritisoida pohjoismaista tekopyhyyttä ja mukaliberalismia. Hän ottaa kantaa väkivallan määrään ympärillämme ja ihmisten kyvyttömyyteen tulla toimeen toistensa kanssa ja vie kaiken sen toiseen potenssiin. Plussaa siitä: yhteiskunnan ja kulttuurin rumia puolia ei pidäkään peitellä tai silotella, vaan ne pitää iskeä vasten kasvoja. Jokin silti puuttui. Amman blogissa pohditaan parhaillaan sitä, onko tarina kuollut. Joudun toteamaan, että Unfunin tarina ei päässyt kiinni kaikkiin niihin mahdollisuuksiin, jotka sillä olisi ollut. Sekoilua on liikaa, ja se peittää alleen tarinan potentiaalin. Ja ilman kunnon tarinaa minä en ole kiinnostunut muustakaan sanomasta.

Voi tietysti olla, että en vaan tajunnut. Ehken ymmärtänyt kaikkia populaari-, splatterkauhu- ja pelikulttuuriin kohdistuvia viittauksia. En harrasta kahta viimeistä. Ainoa splatterelokuva, jonka koskaan olen nähnyt, on Peter Jacksonin (sinänsä mainio) Braindead, jota muistan katsoneeni hysteerisesti nauraen. (Paras kohtaus – juonipaljastus – oli ehdottomasti keittoon putoava korva.)

Oli miten oli, reilut kaksi ja puolisataa sivua olivat aikamoinen soppa. Kyllä Unfun paikoin viihdyttikin, mutta enemmän ehkä siksi, että tajusin ärsyyntyväni kuin mikäkin täti (rakkaudella kaikkia tätejä kohtaan!) ja aloin naureskella enemmän itselleni. Tästä kirjoittaminenkin oli vähän vaikeaa, sillä olisin halunnut käyttää ronskimmin kirjassa esiintyneitä sanoja ja käsitteitä liittyen esimerkiksi hieman ronskimpaan seksuaaliseen kanssakäymiseen, mutta jo nyt blogiini eksytään useimmiten ei sallittua -osastoon kuuluvilla sanayhdistelmillä, enkä halua kasvattaa niiden osumien määrää entisestään. (Kaikkea te ihmiset etsittekin internetistä! Hyvänen aika!) (Sen sijaan muita osumia olisi erittäin hauskaa lisätä...)

Rumat Kapinalliset -haasteen hengessä on siis todettava vielä, että rumaa ja kapinallista näkökulmaa tästä kirjasta ainakin saa. Maailma on ruma, ihmiset samoin, ja kapinaan on ryhdyttävä itse. Just sun. Tavallaan Unfun onnistuu erinomaisesti kuvaamaan epämiellyttäviä ihmissuhteita, itse asiassa enemmänkin ihmissuhteiden vastakohtia: täydellistä kyvyttömyyttä minkäänlaiseen empatiaan, kiintymykseen tai muihin suhteellisen positiivisia fiboja herättäviin tunteisiin. Toisaalta se ei anna myöskään juuri vaihtoehtoja. Maailma on paska, eikä se jeesustelemalla muuksi muutu – mutta eipä muutu nyrkeilläkään. Yksin oot sinä ihminen. Just deal with it.

***

Rumat kapinalliset ja Ikkunat auki Eurooppaan, Norja.

Realismin tajua

Maanantain ennustus on ainakin toistaiseksi osunut oikeaan, sillä päivät ovat kuluneet hyvässä vedossa. Gradu ei tosin ole edennyt milliäkään, mutta ehkä tänään on sen vuoro.

Tiistaina sen sijaan sain lopultakin kirjoitettua viimeisen suorituksen yleisen kirjallisuustieteen perusopintoihin. Aloitin kyseisen ylevän sivuaineen syksyllä 2007 täysin vahingossa, sillä tarkoitus oli vain "mennä katsomaan", mitä Johdatus kirjallisuuden poetiikkaan -nimisellä kurssilla oikein mahdetaan horista. Se oli sitten menoa. Länsimaisen kirjallisuuden historia -kurssi samana syksynä oli siinä mielessä kauhea, että sen kuluessa tajusin, kuinka saakelin vähän olen lukenut klassikoita, jotka kaikkien olisi jo pitänyt lukea. Tein kynä sauhuten (kyllä, se oli vielä aikaa ennen omppulogoisten tietokoneiden massiivista esiinmarssia luentosaleihin) muistiinpanoja ja listasin luennoitsijoiden mainitsemia kirjoja. Jotka päätin kaikki lukea. Joskus. Kaipa ne muistiinpanot edelleen jossain ovat, ja sieltä voi sitten joskus napata lisää luettavaa kehiin, jos joskus ei vaikka olisikaan mitään luettavaa. (Ahahahhahahahahhaha.) Muuten olenkin sitten suorittanut kursseja kirjatentteinä, sillä resurssipulasta johtuen lähiopetukseen otetaan pääasiassa pääaineopiskelijoita. Klassikkovajeeni on joka tapauksessa saanut ihan kiitettävää täydennystä näiden muutaman vuoden aikana. Ja olenpahan ollut pakotettu lukemaan myös runoja, kuten muutamat alkuvuoden kirjoituksetkin antavat ymmärtää. Nytkin minulla on kaksi (!) runokokoelmaa lainassa kirjastosta ja yksi näytelmä! Näinkö se vain on, että kärsivällisyys palkitaan, ja vaikka edelleen tunnen itseni todella tyhmäksi runoja lukiessani, en piru vie anna sen haitata. Aallonpohja näissä opinnoissa koettiin varmaankin kesätentissä vuonna 2008, jolloin tentin suomalaista proosaa, lyriikkaa ja draamaa samalla kertaa. Luettuna olisi pitänyt olla yhteensä 24 teosta. Ei ollut ei. Olin sen kesän sairaalassa töissä ja toisin kuin nyt, silloin piti ihan todella tehdäkin niitä töitä työvuoron aikana. Vaikka kyllä minä joskus iltavuorossa ehdin lueskella rauhassa romaaneja osaston keittiössä, ei siinä... No, oli miten oli, kirjoitin silloin tenttiin kolmesivuisen esseen Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -romaanin luontokuvauksesta. Olin lukenut kirjasta tasan nimiölehden, takakannen ja kirjan aloittavan kaksisivuisen runon. Sain kolmosen. Hmph. (No, korjaan tilanteen siinä mielessä, että Mukka on tuolla TBR-listallani sekä Kuusi kovaa kotimaista -haasteessa, joten tämän vuoden aikana ehkä lopultakin luen sen ja saan selville, millainen sen luontokuvaus siinä oikeasti on.)

Nyt tosiaan odottelen, että tuo viimeinen merkintä tulee opintorekisteriin, jotta voin hakea kokonaismerkinnän perusopinnoista. Erityispedagogiikkaa varten pitäisi tehdä vielä yksi ainoa käsitekartta, jonka jälkeen sekin olisi 25 opintopisteen laajuisena valmista kauraa. Historian opinnoista puuttuu vielä 10 opintopistettä syventäviä, yhteensä pitäisi kirjoittaa varmaankin nelisenkymmentä liuskaa esseitä historiankirjoituksen historiasta, vapaavalintaisesta historiankirjoituksen klassikosta (Weber, rakkaani!) ja vielä ihan pikkiriikkisen graduun liittyvää kamaa (ajattelin ehdottaa proffalle kirja-arvostelua, jota olen kirjoittamassa muutenkin erääseen lehteen graduuni liittyvästä kirjasta, enkä usko siinä olevan mitään ongelmaa). Sitten kaikki on gradua vaille valmista. Aikamoista. Nokkelimmat voivat tästä päätellä, että uhoamani valmistuminen keväällä 2012 ei tule tapahtumaan. Jotta niin voisi käydä, gradun pitäisi olla palautuskunnossa alle kuukauden päästä, mitä se ei todellakaan tule olemaan, vaikka kirjoittaisinkin sitä sen sijaan että jorisen tänne blogiin.

Mutta olen tämän kanssa jo ihan ok. Pääasiassa siksi, että maisteri-minua ei ole odottamassa kieli pitkällä mikään työpaikka vielä ensi syksynä, jolloin ehdin ihan rauhassa valmistua vaikka lokakuussa ja aloittaa työnhakuarvonnan ensi kevään aikana. Ja toisaalta myös siksi, että en vain jaksa. Olen tässä vähitellen alkamassa ihan oikeasti tajuta, että olen päässyt eroon niin valtavasta elämänlaatuuni ja jaksamiseeni vaikuttaneesta möhkäleestä, että sitä on vaikea edes sanallisesti mitata. Ja että ehkä saan edes vähän aikaa ihan vain toipua siitä.

Ihan lasarettiin en aio vetäytyä sentään (vaikka joskus mieli tekisikin), ja toki aion koko kevään (ja esim. myös tänään) viedä opintojani eteenpäin, mutta sellainen hysteerinen ahnehtiminen ja itseruoskinta saavat luvan loppua. Opintotukikuukaudet toki loppuvat toukokuuhun, mutta siinähän loppuvat. Kiitos niistä.

En aio muuten korvaani lotkauttaa sille, että viikonloppuna tulee muka takatalvi. Minun kevääni on nimittäin nyt virallisesti alkanut, ja tästä on enää pikkuruinen pyrähdys kesään. Mökkisaaren laituri ja juhannusyö ovat jo lähempänä kuin arvaisikaan!

Ps. Kivaa, että olen saanut uusia lukijoita! Tervetuloa tänne sillisalaattini sekaan!

Lesket ja lukupiiri

Tänään oli harvinaisen epähuono maanantai. Ensinnäkin oli vapaapäivä, aamupäivän treeni kulki hyvin ja sain luettua kirjoja.

Toisekseen päivä oli täynnä ihmisiä ja kulttuurikokemuksia. Kävin ystäväni Kaisun valokuvanäyttelyn avajaisissa Lasipalatsin galleriassa. Kaisu on kuvannut 19 leskeä ja kertoo kuvilla ja lyhyillä teksteillä heidän tarinansa. Kuvat ovat kauniita, yksinkertaisia ja koskettavia. 

Lesket-näyttely on Lasipalatsissa esillä 8.4. saakka, ja toukokuussa se siirtyy Kaapelitehtaalle Jukka Malen museoon. Suosittelen katsastamaan, jos Helsingissä liikkuu. 

 

Kaisun nettisivut löytyvät täältä.

Punkkulasillisen jälkeen ohjelmassa oli lukupiirin tapaaminen. Tarjoilukilpavarustelu osoittautui jälleen oivaksi, sillä herkkua oli tarjolla monenlaista. Huh. Vyöryn vieläkin. Juttelimme tämänkertaisesta kirjasta, Chimamanda Ngozi Adichien novellikokoelmasta Huominen on liian kaukana, josta kaikki olivat pitäneet jollain tavoin, osa varsin järisyttävästikin. Minusta kirja oli hieno, vaikkakaan ei mikään totaalinen täysosuma (minulle). Monin tavoin ajattelemaan paneva ja herättelevä kyllä. Lukupiiri on toiminut oivana keinona tavata ystäviä säännöllisen epäsäännöllisesti ja lukea myös sellaisia kirjoja, joita ei aina tule ajatelleeksikaan. Ja mahdollisuutena vaihtaa uusimmat juorut ja kuulumiset, tietenkin. 

Vaikka raitiovaunun ikkunaan läiskyi kotimatkalla räntää, tämä maanantai oli melkoisen mukava. Viikko jatkukoon nousujohteisena!

Hämmentävä Epämukavuusalue

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia.

Suom. Tero Valkonen

Siltala 2012

245 s.

The Discomfort Zone (2006)

Kirjastosta.

Ei varmaan ole viime aikoina jäänyt epäselväksi, että pidin Jonathan Franzenin Vapaudesta melko paljon? Kyse on kerta kaikkiaan yhdestä parhaasta koskaan lukemastani kirjasta. Sellaisista lukukokemuksista seuraa usein se, että on yksinkertaisesti pakko lukea moiseen kykenevän kirjailijan muukin tuotanto. Kirjaston Bestseller-hyllyn antimeen oli siis varsin helppoa tarttua.

Epämukavuusalue on Franzenin omaelämäkerrallinen esseekokoelma. Mukana on kuusi tekstiä, joissa kirjailija tekee tiliä elämänsä ja sen ihmisten kanssa. Liikkeelle lähdetään vastikään kuolleen äidin talon tyhjentämisestä, ja äidin kuolema myös päättää kirjan. Siinä välissä ehditään tonkia vajaat 50 vuotta Franzenin elämää.

Pidän kirjailijoita usein erittäin mielenkiintoisina henkilöinä. Tykkään käydä katsomassa ja kuuntelemassa, kun he kertovat teoksistaan ja kirjoittamisesta, tykkään omistuskirjoituksista ja nimmareista kirjojen etulehdillä. Naistenlehtien henkilöhaastattelut herättävät kiinnostukseni lähinnä silloin, kun niissä pääsevät ääneen kirjailijat. Viimeksi tänään selailin salilla jotain vanhaa Kodin Kuvalehteä, jossa oli Tuomas Kyrön haastattelu. Alkulämmittely sujui heti mutkattomammin. Olen siis sekä tekstin että tarinan ohella kiinnostunut myös ihmisistä niiden takana. 

Tämä perusinnokkuuteni oli pitkälti ainoa syy, miksi jaksoin lukea Epämukavuusalueen loppuun asti.

Anteeksi, Jonathan, mutta... Ei. 

En kiellä, etteikö Franzenin tarinaa olisi sinänsä ollut ihan miellyttävää lukea. Hänen kirjoitustyylinsä uppoaa minuun kyllä, tapansa käyttää sanoja ja tehdä niistä ketjuja on taidokas. Mutta en yksinkertaisesti voinut sietää sivukaupalla jatkuvaa selitystä siitä, miten monin eri tavoin nörttipoikien jengi keksi jäyniä koulunsa rehtorille (katso kuvat!) tai miten epävarma teini-Jonathan ei osannut oikein lähestyä tyttöjä tai miten katkera hän oli, kun äiti ei antanut käyttää koulussa farkkuja. Keskeinen sijainti -niminen teksti/luku/essee meinasi tehdä minut hulluksi, mutta hammasta purren ponnistin senkin loppuun.

En tiedä, mikä meni lukukokemuksessani tuon turhauttavan teinipoikapelleilyn ohella pieleen. Keskittymisvaikeudet? Liian pitkät luvut? Muut luvut eivät olleet yhtä tympeitä kuin mainittu, vaan itse asiassa imaisivat minut paikoin varsin vauhdikkaasti mukaansa, etenkin kirjan loppupuolella. Nuori aikuinen Jonathan kiinnosti minua teinipoikaa enemmän. Johtuneeko se samasta elämänvaiheesta? Ehkä.

Teksteissä parasta on Franzenin taito rakentaa aasinsiltoja ja yhteyksiä päältäpäin katsoen täysin eri todellisuuden tasoilla olevien asioiden välille ja pitää muodostelmansa koossa. Lintubongaus ja tuhoutuva avioliitto saadaan ongelmitta liittymään toisiinsa, siinä ei ole hätää. Samoin Tenavat-sarjakuva ja lapsuuden loppuminen. Hienoja tekstejä ne, Kaksi ponia ja Lintupulmani. Ne jättivät sen verran hyvän maun, että kokonaisarvioni kirjasta on plussan puolella.

Ehkä tällainen kirja olisi vaatinut hieman hitaampaa ja keskittyneempää tahtia. Minä vain olen huono hidastamaan lukiessani, silla haluan ahmia, kääntää sivuja, selvittää, mistä on kyse. Ihailen kyllä Franzenin rehellisyyttä (oletan hänen kertovan asioistaan suhteellisen totuudenmukaisesti, toki kirjailijan vapautta käyttäen), sillä liian kiillotettua pintaa en voi sietää. Franzenin perhe esitellään juuri niin epätäydellisenä kuin se varmasti on oikeasti ollutkin: isä, joka ei koskaan kerro vitsejä, äiti, jonka kaikki hankinnat liittyvät talon jälleenmyyntiarvoon, huomattavasti Jonathania vanhemmat isoveljet, jotka heiluttavat uhkaavasti vanhempiensa mukavuusaluetta valinnoillaan ja perheen kuopus, Charles M. Schulzin sarjakuvia, kepposia ja kirkon Veljeskuntaa rakastava kundi, josta sitten kuitenkin tuli kirjailija.

Ja näkyyhän tästäkin Amerikka, jälleen juuri siitä suunnasta, josta itse rakastan sitä tarkkailla. 

Jotain kovin häiritsevää Epämukavuusalueessa siis oli, mutta syytän osaksi ihan vain itseäni ja liian lyhyitä lukupätkiä esimerkiksi ratikassa. Tämä olisi vaatinut toista tunnelmaa, ja onneksi siihen lopulta ajoittain pääsinkin. Ja ehkä, ehkä olisin arvostanut hieman tiiviimpää ilmaisua siinä vaiheessa, kun ne tuskallisen pitkät (varhais)teinivuodet puuhineen eivät tuntuneet koskaan päättyvän. 

Seuraavaksi tutkailen Franzenilta taas ihan rehellistä proosaa, ettei tulee turhaa sanomista.

***

So American: Modern Men Writers

Tuplateatteria Hotakaisen tapaan

No niin, palataas sitten taas tuolta sielun syövereistä takaisin tavanomaisempaan elämänmenoon. 

Tai itse asiassa ei kovinkaan tavanomaiseen vaan elämyksellisiin teatteriesityksiin, joita olen nyt tälle viikolle saanut kokea kaksin kappalein. 

Torstaina sain ilon nähdä Helsingin Kaupunginteatterin älyttömän suosituksi ja tykätyksi osoittautuneen, Kari Hotakaisen loistokirjan pohjalta sovitetun Ihmisen osan. Pääosassa Salmena on upeaakin upeampi Ritva Valkama, todellinen suomalaisen teatterimaailmaan grand old lady, joka kiistämättä vei melkein koko shown. Muissa rooleissa esiintyvät Markku Huhtamo (Paavo), Sanna-Kaisa Palo (Helena), Teemu Palosaari (Kirjailija), Jaakko Saariluoma (Pekka), Armi Toivanen (Maija), Aslak Mamadou (Biko), Lotus Tinat / Laura Lempiäinen / Leeni Rantala (Sini), Kari-Pekka Toivonen (Kimmo) sekä Leena Uotila (kaikki loput sivuhenkilöt). Ohjauksesta vastaa Raila Leppäkoski.

Tarinassa Salme myy elämänsä aiheidenpuutteesta kärsivälle kirjailijalle 7000 eurosta, sillä rahan tarvetta on. Salmen mies Paavo on lopettanut puhumisen, vanhin tytär Helena on kohdannut työelämän paineet ja suuren surun, ainoa poika Pekka elää monin tavoin kaksoiselämää, nuorimmainen Maija etsii itseään ja myy lehtiä, Maijan mies Biko ajaa bussia, Kimmo on tienannut jo kaiken. Näytelmän kuluessa saadaan esiin monta näkökulmaa nyky-Suomen elämänmenoon ja siihen, mikä nyt sitten on kunkin osa tässä elämässä.

Huh. Hanat meinasivat aueta jo siinä vaiheessa, kun Ritva Valkama asteli lavalle, mutta hillitsin itseäni hieman. Intensiivinen, voimakas, aaltoileva, paikoin pirun ahdistava. Upea, nälkäinen, terävä. Mahtavaa teatteria. Ei syyttä lähes loppuunmyyty. (Alkusyksyn näytöksiin on näemmä vielä tilaa, hopi hopi lippuja varaamaan!)

Kaikki näyttelijät ansaitsevat hatunnoston, mutta Valkaman ohella erityisen mieleenpainuvasti esiintyivät Leena Uotila lukemattomissa pikkurooleissaan ja Jaakko Saariluoma hiljaiseen epätoivoon valuvana Pekkana. Heitä oli ilo (ja suru) katsoa. 

Lähes koko katsomo oli täynnä eläkeläisiä (jonkun yhdistyksen seuramatka epäilemättä), mutta onneksi vieressäni istui nuorehko kundi, joka hörähteli pitkälti samoille asioille kuin minäkin. Muuten olisi välillä tullut hieman orpo olo. Ainakin sain hyvän maistiaisen siitä, kuinka eri tavoin Ihmisen osaa voi seurata ja tulkita, ja kuinka erilaisista asioista se eri ihmisille kertoo. Se, mikä minulle nuorena pätkätyöläisenä ja paikkaani yhteiskunnassa etsivänä on tuttua, ei ehkä jollekulle eläkeläiselle edes näy. Ja toisin päin. 

Näyttelijät taputettiin valojen sytyttyä kolmesti takaisin. En yhtään ihmettele, miksi. Kotiin lähdin pala kurkussa. Jokin viilsi syvälle.

***

Eilen tunnemyrskyjen hieman laannuttua oli vuorossa toinen tämän viikon Hotakais-sovitus, Ryhmäteatterin Huolimattomat. Sen näyttelijäkaartin muodostavat Janne Hyytiäinen (Antero Mokka), Minna Suuronen (Leila Korhonen), Taisto Oksanen (Harri Boström), Inka Kallén (useat sivuroolit) ja Lauri Tilkanen (kuten myös). Ohjaaja on Aleksis Meaney, dramatisoinnin on tehnyt Juha Kukkonen. 

Antero Mokka on yksinäinen ratsastaja, rikoskomisario, joka ei ole vuosiin edes koskenut naiseen. Hän kohtaa henkirikoksesta epäillyn Leila Korhosen, hellyyshoitoihin keskittyneen puhdistusalan ammattilaisen, jonka auton verijäljet viittaavat kadonneeseen mieheen, Harri Boströmiin. Alkaa tapahtumien solmujen hidas aukeaminen, jonka aikana käy entistä selvemmäksi, mikä on nykyajan rutto: yksinäisyys, jota ei voi korjata, mutta jota koetetaan peitellä tai helpottaa kaupallisen seksin ja epärealististen odotusten kautta.

Huolimattomat on rankka kuvaus onnettomista ihmisistä ja heidän onnettomista yrityksistään tulla vähemmän onnettomiksi. Näytelmän alku ei heti imaissut minua mukaansa ja ehdin jo epäillä, käykö niin ollenkaan, mutta kuin huomaamatta uin vähitellen tarinaan sisään. Todettava on, että hyvää työtä tämäkin, ehdottomasti. Eikä kyse ole pelkästä pahasta, huumoria ja tahatontakin komiikkaa mahtuu keitokseen sopivissa määrin.

Etenkin Leilan ja Mokan intensiiviset kuulustelutilanteet vievät tarinaa tehokkaasti eteenpäin, ja niiden varaan sen ydin rakentuukin - muu seuraa perässä. Erityispisteet Janne Hyytiäiselle, joka sulatti vähitellen sydämeni: aluksi ajattelin, ettei hän ole alkuperäisteoksen Mokkaa nähnytkään, mutta niin siinä vain kävi, että ensivaikutelma petti. Lavasteet ansaitsevat myös maininnan. Helposti liikuteltavat, tavallaan sairaalamaiset kalusteet korostavat tarinan melankolista pohjavirettä. Siinä missä ihmisenä olemme yksin, ei maailma ympärillämme anna sen enempää armoa sekään. Ehkä syy ei aina ole vain minun, jos en löydä kovasta maailmasta kiinnekohtia, joihin tarttua - ei niitä välttämättä edes ole.

Uskallan suositella, joskaan mitään yksiselitteisen lämmintä oloa tästä ei saa. Onneksi toivon pilkahdus kuitenkin näkyy, ja joskus on mahdollista saada maailman reunasta tukeva ote.

Alles gut

...und alles in Ordnung.

Nimet paperissa, osakekirjat siirretty eteenpäin, tilisiirto suoritettu, isännöitsijää kätelty viimeisen kerran. (Muita osakkaita en vaivautunut kättelemään. Tämä sopan paisuminen on pitkälti heidän ansiotaan.) Jäljellä on asianajajan lasku ja avainten postittaminen uudelle omistajalle, kunhan löydän ne jostain.

Kun astuin ulos pankista tuhat kiloa harteilta pois nostettuna, itku ei ollut kaukana. Tällä kertaa se olisi ollut helpotuksen itkua, ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Mutta ei se sitten tullutkaan.

Nyt keitän kahvit ja menen muumimukin kanssa istumaan kevätaurinkoon terassillemme. Kyytipojaksi otan pikkupullon superkuivaa kuohuviiniä. Illalla menen perheeni kanssa teatteriin. Sen itkun aika on joskus toiste.

Kiitos ihanista kommenteistanne. Tänään on hyvä päivä.

Välitilinpäätös

Huh kun jännittää huominen. Ei kai tässä enää voi mikään mennä pieleen, eihän? Tuntuu kuin sydän hakkaisi itsensä kurkun kautta ulos, olo on kaikin puolin levoton ja ajatukset harhailevat. En vieläkään usko todeksi, että melkein neljän vuoden pituinen ja suurin piirtein Mount Everestin kokoinen möykky on sulamassa pois.

Monta kertaa olen miettinyt, miten monen eri tekijän, käänteen ja sattuman summa tämä katastrofi on. Ja kuinka monta virhettä olen itse tehnyt. (Monta.) Ja miten voi olla mahdollista, ettei ole ollut tahoa, joka olisi voinut auttaa - ennen kuin hankin asianajajan. Ja miten ahneita ihmiset ovat, miten lyhytnäköisiä ja ilkeitä, miten vähän voikaan kiinnostaa muiden ihmisten asema. Oikeudentajuni ja uskoni ihmisten oikeudenmukaisuuteen on kärsinyt niin suuren kolauksen, että viimeistään tässä vaiheessa lapsuus on loppunut. Minun on vaikeaa enää uskoa ihmisistä mitään hyvää. Tai toki jotain, mutta pääasiassa vieraat ihmiset muodostavat uhkan. Se pelottaa, olen kuitenkin ollut joskus aika positiivinen ja avomielinen. En ole enää.

Toki viime vuosiin on osunut muitakin stressitekijöitä ja surua. Kaiken sen summana huomaan muuttuneeni paljon. Ehkä olen vähän vahvempi kuin joskus, mutta toisaalta taas en yhtään. Luulisi, että vastoinkäymiset vahvistavat, ja kai ne tavallaan tekevätkin niin, mutta minun kohdallani on ilmennyt myös sellainen ikävä seikka, että hyvin pienetkin poikkiteloin asettuvat asiat saavat hermoni katkeamaan nopeasti. Ei lupaa hyvää tulevalle opettajan uralle, mutta toisaalta ehkä työminä on kuitenkin hieman toinen tyyppi kuin minä-minä. Yhdet lehmän hermot ovat joka tapauksessa tilauksessa.

No, jos sinne huomiseen selviytyisi ehjänä. Kaikki on silloin hieman kirkkaampaa.

On muuten näin lähellä, etten ala haalia jostain jotain self-help-kirjallisuutta. Sehän tästä vielä puuttuisi.

Taidan kuitenkin tyytyä kuohuviiniin. Self-helpiä kuplivimmillaan.

Kun muut niin minäkin

Karoliina aloitti, monet muut jatkoivat, minä liityn joukkoon.

Tässä siis minun TBR100-listani. Se muodostuu kahdesta osasta: TBR90 oman hyllyn kirjoista ja 10 bonuskirjaa päälle. Hävettää, miten paljon lukemattomia kirjoja omistankaan! Jotkut ovat lahjaksi saatuja, jotkut tavalla tai toisella mutkan kautta kierrätettyjä, hyvin monet tietoisesti hankittuja joko uusina tai kirppareilta. Huoh. Miksi ihmeessä sitä aina tuleekin väheksyttyä oman hyllyn aarteita? En ymmärrä.

En aseta itselleni mitään aikatauluja. Luen näitä, kun luen, ja merkitsen listaan muutokset ihan itseäni varten. Tietysti voisi olla järkevää asettaa itsensä kirjojenhankintakieltoon, kunnes edes osa on luettu, mutta en halua. Kirjat ovat ystäviä, ja jos uusia mukavia tulee vastaan, hulluhan minä olisin, jos torjuisin ne. Mutta koetetaan nyt hetken aikaa pysyä kohtuudessa. Ei vähiten siksi, että hyllytilaa ei oikeasti ole ylimääräistä. Yhtään.

TBR90 omasta hyllystä

1. Aho, Juhani: Yksin

2. Alakoski, Susanna: Sikalat

3. Alcott, Louisa M.: Tytöistä parhain

4. Alcott, Louisa M.: Kahdeksan serkusta

5. Austen, Jane: Uskollinen ystävänne – Kootut kertomukset

6. Atwood, Margaret: Sokea surmaaja

7. Blomqvist, Anni: Myrskyluodon Maija

8. Brontë, Emily: Humiseva harju

9. Bryson, Bill: Lyhyt historia lähes kaikesta

10. Byatt, A. S.: Lasten kirja

11. Capote, Truman: Aamiainen Tiffanylla

12. del Castillo Michel: Tanguy, aikamme lapsi

13. Darrieussecq, Marie: Kummitusjuttu

14. Dostojevski, Fedor: Riivaajat

15. von Däniken, Erich: Vieraita avaruudesta

16. Döblin, Alfred: Berlin Alexanderplatz

17. Fitzgerald, F. Scott: Yö on hellä

18. Fletcher, Susan: Meriharakat

19. Frank, Anne: Nuoren tytön päiväkirja

20. Garcia Márquez, Gabriel: Patriarkan syksy

21. Haldon, John: Bysantin historia

22. Hemingway, Ernest: Kenelle kellot soivat

23. Hemingway, Ernest: Nuoruuteni Pariisi

24. Herrera, Hayden: Frida Kahlo

25. Hustvedt, Siri: Lumous

26. Ihimaera, Witi: Valasratsastaja

27. Ishiguro, Kazuo: Pitkän päivän ilta

28. Jackson, Charles: Tuhlattuja päiviä

29. Juul, Pia: Hallandin murha

30. Järnefelt, Arvid: Onnelliset

31. Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Harjukaupungin salakäytävät

32. Kapuściński, Ryszard: Keisari

33. Kapuściński, Ryszard: Eebenpuu

34. Kettu, Katja: Kätilö

35. Kidd, Sue Monk: Mehiläisten salaisuudet

36. Kortelainen, Anna: Päivä naisten paratiisissa

37. Kundera, Milan: Olemisen sietämätön keveys

38. Kokko, Yrjö: Pessi ja Illusia

39. Kähkönen, Sirpa: Vihan ja rakkauden liekit

40. Kähkönen, Sirpa: Mustat morsiamet

41. Kähkönen, Sirpa: Rautayöt

42. Kähkönen, Sirpa: Neidonkenkä

43. Kähkönen, Sirpa: Lakanasiivet

44. Kyrö, Tuomas: Liitto

45. Laajarinne, Jukka: Muumit ja olemisen arvoitus

46. Lahtinen, Anu: Pohjolan prinsessat – Viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin

47. Lee, Harper: Kuin surmaisi satakielen

48. Lehto, Katriina: Ulrike Meinhof – Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta

49. Lessing, Doris: Ruoho laulaa

50. McCoy, Horace: Ammutaanhan hevosiakin

51. McEwan, Ian: Polte

52. McEwan, Ian: Vieraan turva

53. McEwan, Ian: Sementtipuutarha

54. Miller, Henry: Kravun kääntöpiiri

55. Miller, Henry: Opus pistorum

56. Montgomery, L. M.: Pieni runotyttö

57. Mukka, Timo K.: Maa on syntinen laulu

58. Mustakallio, Katariina: Uskonto ja yhteisö antiikin Roomassa

59. Niffenegger, Audrey: Aikamatkustajan vaimo

60. Niffenegger, Audrey: Hänen varjonsa tarina

61. Oates, Joyce Carol: Haudankaivajan tytär

62. Peura, Maria: Valon reunalla

63. Peura, Maria: Vedenaliset

64. Pekkalainen, Tuulikki: Susinartut ja pikku immet – Sisällissodan tuntemattomat naiset

65. Powers, Richard: Muistin kaiku

66. Powers, Richard: Laulut joita lauloimme

67. Proulx, Annie: Lyhyt kantama

68. Rechy, John: Kaupunkien yössä

69. Remarque, Erich Maria: Länsirintamalta ei mitään uutta

70. Robinson, Marilynne: Gilead

71. Roth, Philip: Portnoyn tauti

72. Sartre, Jean-Paul: Inho

73. Skagnes, Sarita: Vain tytär

74. Steinbeck, John: Eedenistä itään

75. Steinbeck, John: Oikutteleva bussi

76. Swift, Jonathan: Ohjeita palvelusväelle

77. Södergran, Edith: Elämäni, kuolemani ja kohtaloni – Kootut runot

78. Tammimaa, Essi: Paljain käsin

79. Tolstoi, Leo: Ylösnousemus

80. Tolstoi, Leo: Kreutzer-sonaatti

81. Valtaoja, Esko: Kosmoksen siruja

82. Vonnegut, Kurt: Teurastamo 5

83. Waltari, Mika: Feliks onnellinen

84. Waltari, Mika: Kaarina Maununtytär

85. Waltari, Satu: Kahvila Mabillon

86. Welsh, Irvine: Porno

87. Welsh, Irvine: Liima

88. Westö, Kjell: Isän nimeen

89. Westö, Kjell: Lang

90. Woolf, Virginia: Orlando

+ 10

91. Carpelan, Bo: Lehtiä syksyn arkistosta

92. Carter, Angela: Saints and Strangers

93. Ford, Richard: Roihu

94. Hemingway, Ernest: Vanhus ja meri

95. Itkonen, Juha: Seitsemäntoista

96. Linna, Väinö: Täällä Pohjantähden alla

97. Morrison, Toni: Rakkaus

98. Shriver, Lionel: Poikani Kevin

99. Tolkien, J. R. R.: Taru sormusten herrasta

100. Waltari, Mika: Sinuhe egyptiläinen

Ja sitten vähän selittelyä: juu, listalla on paljon kirjoja, jotka "jokaisen" olisi jo pitänyt lukea. Vaan enpä ole. Vanhin hyllyssäni oleva lukematon kirja on Montgomeryn Pieni runotyttö, jonka sain uudenuutukaisena vuonna 1993. Se on edelleen iskemätön. Hups.

Tarun sormusten herrasta olen saanut joululahjaksi vuonna 1995. Olen aloittanut sen lukemisen vajaat 10 kertaa ja päässyt korkeintaan sivulle 100+. Tiedän, minut pitäisi kivittää. Kokeilenpa siis jälleen kerran, josko pääsisin seikkailun loppuun saakka.

Uusimmat lukemattomat esittelinkin vasta viikko sitten, joten niiden suhteen ei (vielä) tarvitse olla häpeissään. Huom: vielä.

No niin, onko listalla jotain superhelmiä, joihin pitäisi tarttua heti? Entä sellaisia, joiden lukemisesta ei mitä luultavimmin tule yhtään mitään?

---

Edit. Niin, tosiaan Tolkien siis kuuluisi listan alkuosaan, kun se kerran omassa hyllyssäni nököttää, mutta enpä jaksa enää muuttaa mitään, kun alun perin numerot menivät niin mukavan symmetrisesti tasan.

Hengähdyksiä

Tavanomainen maanantaifiilis. Kirjoita gradua. Avaa ne tiedostot. Jatka siitä mihin viimeksi jäit. Tarkista viite. Tarkista uudelleen. Kirjoita. Kirjoita. Kirjoita.

Tämän päivän saldona on kolme uutta lausetta ja haahuilua erinäisillä nettisaiteilla. Intoa sain kuitenkin siitä, että vilkaisin pitkästä aikaa seminaariesitelmääni kahden vuoden takaa (joka siis toimi lähtölaukauksena gradulle ja sisältää kaiketi jo melkein sellaisenaan koko työn toisen puoliskon ja näkökulman) ja totesin, ettei se ole ollenkaan hullumpaa tekstiä. Olen tehnyt tarkkaa työtä silloin, kevättalvella 2010, kun ramppasin Turussa kiusaamassa arkiston henkilökuntaa ja hakkaamassa päätäni seinään paikoin tolkuttoman pitkäveteisten kirkolliskokousten pöytäkirjojen kanssa. Onneksi niissäkin on hetkensä ja helmensä. Teki siis ihan hyvää vilkaista sitä toista puoltakin ("kirkon virallinen näkökulma"), nyt kun olen oikeastaan koko talven ollut jumissa muistitieto-osion ("kansan näkökulma") kanssa. Kokonaisuus, sen hahmottaminen on hyväksi silloin tällöin. Kyllä tästä vielä jotain tulee, kunhan jaksan puurtaa. Ehkä nyt olisi viimein aika ottaa käyttöön metodi Tee-joka-päivä-jotain-graduun-liittyvää-ihan-mitä-tahansa-missä-muodossa-ja-laajuudessa-tahansa-kunhan-teet-jotain, jota olen harkinnut jo hyvän aikaa. Pitäisi varmaan lopettaa se harkitseminen vähittelen. (Pitäisi, pitäisi, -isi, -isi, -isi plaaaaaaaaah!)

Tämä viikko tulee kyllä olemaan aika hektinen, osin hyvässä ja osin pahassa mielessä. Superhyvä asia on se, että menen kahdesti teatteriin! Kyllä vain. Torstaina on luvassa Ihmisen osa ja perjantaina Huolimattomat. Vahva Hotakais-teema siis. Ajankohdat määräytyivät sattumalta, ja on erittäin mielenkiintoista nähdä, miltä kaksi Hotakais-tulkintaa tuntuvat kahden päivän sisään nautittuina. Luin vasta Huolimattomat (eräänlaisena valmentautumisena), mutta se ei vakuuttanut samalla tavoin kuin pökerryttävä Ihmisen osa. Avoimin mielin olen kuitenkin liikenteessä.

Töitä on myös luvassa jokunen päivä. Ja perjantaina katastrofaalisen asuntokeissini pitäisi saada viimeinen piste, eli koko paska myydään (polkuhintaan) pois. Huoh. (Kirjoitin tästä vähän viime kesänä.) Kohta neljä vuotta asiaa on väännetty ja käännetty, vehdattu, viivästytetty ja ajoittain jopa koetettu ratkaista, ilman tuloksia. Nyt, vuoden verran asianajajan palveluksia käytettyäni jutun loppu häämöttää. Vielä en uskalla olla helpottunut. Jotain on tähän mennessä aina tullut vielä mutkistuttamaan tilannetta. Perjantaina, kun nimi on paperissa ja kauppahinta tilillä, uskallan ehkä vetää hieman henkeä. Ehkä.

(V:n töistä saama shampanjapullo tyhjennettiin vauhdikkaasti synttärijuhlissani joskus pikkutunneilla, mutta jos tuo elämääni äärimmäisen tehokkaasti pilannut prosessi todella saadaan perjantaina päätökseen, voisin ensimmäistä kertaa elämässäni hankkia itse pullollisen pirun kallista kuohuvaa ja kitata sen naamaani ihan vain siitä ilosta, että olen kaikesta huolimatta hengissä ja melkein kaikissa ruumiin ja sielun voimissani.)

Linna vedessä

"Pyhän Eerikin torniin liittyy osa keskiaikaista kehämuuria
jossa on hyvinsäilynyt porttiaukko.

Hyvinsäilynyt porttiaukko. Niitä on paljon.
Mutta itse portit ovat hävinneet, ja usein myös kehykset
ja ympäröivä seinä ja muuri
niin että jäljellä on pelkkä aukko. Reikä ilmassa,
jälki jäljettömiin."

(Lassi Nummi, 1975)

Rakastan linnoja. 

Suomen harvat linnat ovat upeita, ainutlaatuisia kulttuurihistoriallisia muistomerkkejä, joihin ei voi olla ihastumatta. (Paitsi jos on jotenkin outo.) Ne ovat karuja mutta näyttäviä, hiljaisia ja samalla täynnä historiaa. Jos et ole vielä niissä vieraillut, mene ensi kesänä. Ei vastaväitteitä. Ja kun menet, mene opastetulle kierrokselle. Siellä kerrotaan juuri niistä porttiaukoista, joilla ei enää ole kehyksiä. Ja ihmisistä, jotka niistä porteista ovat kulkeneet.

Tänään satuin jälleen kirjastoon. Rikhardinkadun kirjaston kirjastovirkailijat osaavat vetää oikeista naruista, siellä on nimittäin aina jotain mielenkiintoista houkuttelevasti esiin asetettuna. Tällä kertaa huomasin, että juuri kuolleen Lassi Nummen tuotantoa oli asetettu esille. Herran tuotanto on minulle vierasta, mutta katselin silti kirjat läpi. Jonkin toisen teoksen alle oli hautaunut runokokoelma, jonka kansi ja nimi hätkähdytti.

Lassi Nummi: Linna vedessä
Otava 1975
126 s.

Kirjastosta.


Kyseessä on runoelma Olavinlinnasta, suomalaisista linnoista kenties jämäkimmästä (ja pisimpään jälkipolvien arvostamasta), jolla on ikää jo yli 500 vuotta. Kieltämättä hieman hymähdin pohtiessani, mitenköhän runoilija on intoutunut juuri siitä ja mitä kirjan sivuilta oikein löytyy.

Sieltähän löytyi. Nimittäin tarinaa keskelle korpea, kalliosaarelle rakennetusta linnasta, sen upeista pyöreistä torneista (myös siitä, jota ei enää ole), linnanherroista, kuninkaista, sodasta ja savolaisesta ihmisestä kaiken tämän keskellä.

"Kun kokonainen härkä paistettiin keittiössä tornin takana,
lämpö kohosi ilmakanavan kautta Kuninkaansaliin.

Onnellinen kuningas, jonka laitumilla käyskenteli sellaisia
härkiä.
Onnellinen härkä, joka sai lämmittää
sellaista kuningasta."

Olen käynyt Olavinlinnassa kahdesti aikuisiällä, toisella kerralla myös oopperassa. Ylettömän tuttu paikka ei siis minulle ole, enkä todellakaan tunne sen kulmia ja muureja, mutta Linnaa vedessä lukiessani tunsin tietäväni, mistä on puhe. Näinhän ei minun kohdallani kovin usein käy, mitä lyriikkaan tulee.

Linna vedessä kuljettaa lukijansa viidensadan vuoden läpi varsin kivuttomasti. Se antaa kuninkaiden ja linnanherrojen puhua, mutta antaa äänensä myös rahvaalle. Vallitseva tila on sota tai sen odotus, kuten levottomalle rajaseudulle on tyypillistä. Mutta arkeakin on elettävä: on varustettava linnaa, kasvatettava karjaa, viljeltävä viljaa, kohdattava toisia ihmisiä. Kaikki tapahtuu Hänen Majesteettinsa vallan alla, ja vaikka kuninkaat vaihtuvat, liittolaiset pettävät ja uskokin "puhdistetaan", valta linnan yllä säilyy, kuten myös yksilöt sen muurien sisäpuolella.

Tyyliltään teos ei ole raskas, kaikkea muuta. Kieli ei paina lukijaa, vaan kulkee sujuen eteenpäin. Kertojat vaihtuvat, yhteen asiaa ei jäädä jumiin. Paikoin kokeillaan jopa kalevalaiseen suuntaan taipuvaa poljentoa, hetkittäin mukana on loppusoinnut, mutta pääasiassa kyse on vapaasta runomitasta, jopa puheenomaisesta kerronnasta.

Tietenkin voi aina pohtia, kuinka paljon voidaan puhua todella eläneiden ihmisten äänellä, mutta tällä kertaa en ärsyyntynyt siitä. Olen muutenkin kai pääsemässä yli kammostani oikeiden ihmisten kuviteltuja (kirjallisia) elämiä kohtaan, eikä runoilija tokikaan väitä antavansa autenttista kuvaa vaikkapa Eerik Akselinpoika Tottista. Varsinkaan, kun kukin henkilö on areenalla vain hetken, pienen välähdyksen.

Enemmän kuin henkilöistä kyse on ajan kulumisesta ja muutoksesta, toisaalta siitä, mikä on pysyvää. Kuvittelemme kai kaikki olevamme maailmamme keskipisteitä, tärkeimpiä koskaan eläneitä ihmisiä, jotka peilaavat muuta universumia itseään vasten. Se, minkä minä Nummen teoksesta tavoitin, on, että meillä on siihen myös oikeus. Yhtä lailla savolainen talonpoika kuin Ruotsin kuninkaan käskynhaltija saa katsoa uljasta linnaa ja pitää sitä turvanaan. Minun, kaoottisen nykyajan lapsen, täytyy kuitenkin kai etsiä turvani muualta:

"Mikään kilpikonnankuori, mikään haarniska ei voi suojella
ihmistä.
Mikään kivinen varustus ei enää voi tarjota turvaa.
Suojeleeko meitä tuhon uhka? Sinessä risteilee näkymätön
holvisto
joka ruusuikkunoiden leimahtaessa räjähtäisi urkujen
viimeiseen pauhaavaan sointuun.
Ei ole varustusta kohtaloa vastaan, ei meitä itseämme
vastaan.
Meidän on kasvettava sisällämme. Lujiksi ja selkeiksi
ja pysyttävä avoimina silti.
Se on vaikeaa.
Sen täytyy onnistua."

Erittäin hauska ja yllättävä tuttavuus, suoranainen vahinkolaukaus! Ei mitenkään räjäytä galakseja, mutta aihepiirinsä ja lähestyttävyytensä vuoksi se saa minulta hyväksyvän nyökkäyksen. Plussaa tulee myös siitä, että Olavinlinnan taakkana oleva lattea pihlajatarina mainitaan vain kerran.

Käykää linnoissa, hyvät ihmiset! Tai ainakin lukekaa niistä!

(Ja voih, olisipa taas kesä...)

---

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti, Runokokoelmat.

Nelisiipinen lokki

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki
Gummerus 2012
156 s.

Kirjastosta.


Miltä on opettaminen tuntunut? sellainen rillipäinen englannin kielen lehtori kysyi minulta opettajainhuoneessa. Vitun pahalta, minä sanoin sille. Historianopettajan pitäisi kai olla tarinaniskijä. Minä olen nilkki. Ei maksa vaivaa kuvailla kutkuttavia historian henkilöitä ja kyhätä kertomuksia ja niihin jännitteitä. Pinna on sen verta kireällä, että siinä on jännitettä kerrakseen. 
(s. 34)

Voi Matias! Sielussani kihersi kyynisen historianopettajasi takia. Hieno hahmo, vaikka oli esillä vain kolme sivua.

No, ne tosiaan olivatkin ne kirjan ainoat sivut, joilla oikeasti viihdyin ja jotka tempaisivat minut mukaansa. Muuten jäi varsin kalsea tunne. En kokenut Nelisiipisen lokin kanssa kolmesivuista samaistumista enempää oikeastaan minkäänlaisia tuntemuksia.

Kyseessä on eräänlainen episodiromaani. Novelleiksi en näitä muutaman sivun mittaisia erillisiä tarinoita sanoisi, tuskin kukaan muukaan. Yhdistävänä tekijänä eri kertojille on ankea koulurakennus, joka kätkee sisäänsä ja laitamilleen koviksia ja läskejä, sadistisen liikunnanopettajan (voi huoh oikeasti, plussaa tosin siitä, että se sadismi pysyi opettajan päänsisäisenä huutona), perverssin siivoojan, jo mainitun hivenen pessimistisen historianopettajan, työväenopiston verhoiluopiskelijoita, raksamiehen ja lokkeja, lokkeja, lokkeja.

Kertojat siis vaihtuvat, ja minun oli hankalaa tajuta, kuka kulloinkin puhuu. Toisaalta en valitettavasti jossain vaiheessa enää välittänyt. Huono yhdistelmä. Kaipasin koko ajan kunnollista sidettä kertojien väliin, mutta sellaista ei kokonaisuutena koskaan muodostunut.

Sana on Riikosella kyllä hallussaan. Lauseet soljuvat eteenpäin ja ovat osin varsin oivaltavia. Tunnelma pysyy koko teoksen ajan harmaana ja ankeana, yhtenäisenä kokonaisuutena, mutta minä kaipaan lukijana sille selitystä, perusteita. Miksi minun pitäisi haluta lukea selittämättömästä ankeudesta ilman, että sillä on jokin merkitys? Voin katsoa ikkunasta ulos ja löytää ankeuden sieltä. Se riittää.

Niin. Nelisiipinen lokki ei siis purrut minuun, mutta jokin Riikosen kirjoitustavassa saa kyllä odottamaan, mitä hän vielä keksii. Aineksia on. Voi myös olla, että en vain yksinkertaisesti nyt ymmärtänyt, mitä tällä teoksella halutaan kertoa. Se on aivan mahdollista. Ikävä kyllä en tosiaan jaksanut myöskään välittää. Tämä kirja ei vain tuntunut yhtään miltään.

Nelisiipisestä lokista ovat kirjoittaneet Amma ja Jori.

Aarrejahdissa kohtaa joskus myös pettymyksiä, ei mahda mitään. Menköön silti osaksi Sonjan haastetta, Kotimaisten esikoiskirjailijoiden teokset -kategoriaan.

Suuri Vapaus

Jonathan Franzen: Vapaus
Suomentaja: Raimo Salminen
Siltala 2011
634 s.
Freedom (2010)

Omasta hyllystä.


Tuntuukohan mikään kirja tämän jälkeen enää miltään? (Yksi Hunter S. Thompson jo kokeiltu ja vastaus on: ei.)

Olen lukenut Vapauden. Luin sitä kuusi päivää (en yhtään yötä, käyn kuitenkin päivätöissä, hah) ja nautin joka hetkestä. Varoituksen sanana: tästä eteenpäin ei ole luvassa kriittisiä äänenpainoja (koskien kirjaa). Ne eivät pääse tähän todellisuuden, joka rakentui minun ja lukukokemukseni ympärille. Jos tätä on liian vaikea kestää, vain anni.M saa jatkaa lukemista.

Mikä ihme se on, joka vetää kohti Yhdysvaltoja? Vaikka vasta lauantaina sai taas Hesaristakin lukea, kuinka tennesseeläisessä pikkukaupungissa lauottiin ajattomia viisauksia siitä, kuinka en ole koskaan aiemmin tavannut ketään eurooppalaista (ja soitettiin siitä hyvästä pomolle) tai Eurooppa on iso valtio, eikö olekin? (Tähän voisi tietysti joku foliohattunsa liian kireälle nyörittänyt huutaa, että eiks se muka oo sitä?!). Vaikka on republikaanit (ja varmaan osa demokraateistakin, en minä sitä), hullut abortinvastustajat, fundamentalistikristityt, itselleen ja muille vaarallinen white trash, omahyväinen keskiluokka. Aihe pyöri mielessä, kun joitain viikkoja sitten satuin kuntosalilla puhistessani katsomaan MTV:n 16 and pregnant -ohjelmaa (kukaan ei varmaan usko, jos sanon, että katson käytännössä telkkaria pelkästään salilla ollessani?), jossa niin tuleva teiniäiti kuin tämän oma (ex-teini)äiti olivat niin kujalla kuin kujalla voi olla ja minua oksetti se sosiaaliporno, jota en vain voinut olla katsomatta loppuun. Vaikka minua on varsin nuoresta pitäen koetettu suodattaa kohti maailmaa, jossa ihan kaikki ihailtava/matkittava/uskottava/rakastettava ei tulisi Amerikan Yhdysvalloista. Vaikka.

Vapaudessa on kyse paljosta. On avioliitto. On ihmiskohtaloita. On sukusaagaakin (joskaan ei aivan siinä mittakaavassa, jossa yleensä haluan sukusaagani nauttia). On politiikkaa alkaen 1970-luvusta päättyen meidän päiviimme. On rahaa, sen himoa, sen puutetta, sen menettämisen pelkoa, suhdanteiden vaihtelua. Tulehtuneita perhesuhteita, kummallisia ihmisiä, itsekkyyttä, vihaa. Toisaalta on myös kiintymystä ja rakkautta, halua olla hyvä, halua miellyttää ja tukea.

Mikä valtava maa! Miten monimutkaiset järjestelmät! Miten valtavat erot! En vähättele Suomessa vallitsevia kammottavia ja koko ajan kasvavia eroja yhteiskuntaluokkien välillä (enkä halua vähätellä niiden olemassaoloa, niin kuin joskus tuntuisi olevan pakollista tehdä, jotta olisi jotenkin poliittisesti korrekti (mitä en muutenkaan pyri läheskään aina olemaan)), mutta Yhdysvallat on jotain aivan muuta. Siellä painitaan niin eri sarjassa. Jos Patty pääsi rankatuksi yliopistokoriksen toiseksi kovimpaan sarjaan, Suomi on jossain hyvin kaukana puulaakiliigassa. Vielä. Toisinaan tulee miettineeksi, onko tältä tieltä enää paluuta? Onko Suomi todella sellainen pikku-Amerikka, joksi se on nimetty jo aikaa sitten? Vai olisiko meillä vielä mahdollisuus olla paljon muutakin?

Patty on siis entinen jo-melkein-huipputason koripalloilija, josta tuli kotirouva ja ennen kaikkea hyvä äiti. Walter on feministi-lakimies, joka pyöräilee töihin ja haluaa pelastaa maailmaa, edes vähän, ja joka päätyy töihin säätiöön, joka yhtäältä suojelee latvuskerttuleita ja toisaalta harrastaa vuorien ja ympäristön tuhoamista avolouhinnan suosiollisella avustuksella. Berglundien lapset ovat luku sinänsä: Jessica hyväkäytöksinen mutta silti melkein koko ajan vihainen nuori kustannustoimittaja, Joey pirskahtelevan yliopistoajan läpikäynyt ja vanhempiaan vastustaakseen republikaanisen katsannon valinnut rahanahne nuorimies, jota naapurintyttö Connie rakastaa, kun ei muutakaan voi. Richard on Walterin paras ystävä, rock-muusikoksi päätynyt renttu, jolle naiset ovat vain objekteja mutta kiintymys parhaaseen ystävään pysyvää laatua. Lalitha taas on Walterin avustajaksi palkattu nuori, näppärä ja aikaansaava nainen, jolla on vähintään yhtä suuri palo saada maailman liikakansoitus kuriin kuin Walterillakin. Ja on muitakin.

Voin sanoa olevani usein varsin kriittinen henkilöhahmojen suhteen. Haluan tuntea heidät ihollani, ymmärtää heitä, uskoa heihin. Plussaa saa, jos onnistuu olemaan samaistuttava. Joku, jonka kanssa tunnen hengenheimolaisuutta syystä tai toisesta, tai joku, joka on vaan omalla tavallaan oikea. Monet kirjojen henkilöt ovat ihan kivoja. Sellaisia, jotka sopivat paikkaansa, mutteivät jää sen kummemmin mieleen. Vapaudessa keskeisimmät henkilöt olivat minulle jotain muuta. Patty tukahtuneisuudessaan ja aikaansaamattomuudessaan. Walter maailmanparannuksessaan. Jessica ärtyisyydessään. Joey ärsyttävyydessään ja uskomattomassa itsekeskeisyydessään. Connie riippuvaisuudessaan. Olen nähnyt heidät. He olivat minulle lukiessa oikeita.

Kirjan tarinan tiivistäminen järkevästi ei minulta luonnistu. Kyse on ihmisistä, jotka muodostavat yhdessä perheen ja muita ihmissuhteita, jotka he sitten hitaasti mutta varmasti vähitellen näivettävät hengiltä: osin tahallaan, osin ajattelemattomuuttaan. Toisaalta on myös suhteiden kehittymistä ja kasvua, vahvistumista ja muutosta parempaan.

Asuin yhden syksyn Yhdysvalloissa. Olin au pairina kalifornialaisessa perheessä. Lähdin reissuun takki auki, ylioppilaskevään jälkeen, kun minulla ei ollut mitään suunnitelmia elämälle tai millekään. (Paitsi että olin aika ihastunut yhteen ihmiseen, josta sittemmin tuli se henkilö, jonka kanssa puolitan vuokrani Katajanokalla. Mutta silloin ei tainnut kumpikaan olla ihan valmis yhtään mihinkään.) Joten oli ihan helppoa lähteä, muuttaa pois jo puolitoista vuotta asutetusta ekasta omasta kämpästä, viedä tavaraa äidin nurkkiin odottamaan ja ostaa lentoliput Los Angelesiin. Isäntäperheeni oli mukava ja viihdyin heidän luonaan hyvin. Lapset olivat kivoja, kuskasin heitä kouluun ja jalkapalloharkkoihin, putsasin kylpyhuoneita, pesin valtavan terassin ikkunoita, joista näkyi auringonlaskun suuntaan, ja viikonloppuisin reissasin pitkin eteläistä Kaliforniaa netistä löytämäni toisen suomalaisen au pairin kanssa. Los Angeles, Hollywood, Venice Beach, San Diego. Se ei varmaan maantieteellisesti ole paljon, mutta minulle se oli valtava siivu maapalloa. Ja on edelleen.

En tiedä, olisiko Vapaus iskenyt minuun näin kovaa, ellen olisi itse asunut joskus Yhdysvalloissa ja kokenut edes hippusta sen elämänmenosta itse. En todellakaan väitä olevani asiantuntija, mutta sen verran rohkenen röyhistää rintaani, että kokeiltu on. Enemmänkin olisi takana, elleivät isäntäperheeni vanhemmat olisi päättäneet lopulta erota ja sanoa minulle, ettei minun ole järkevää jäädä enää kevääksi. En pannut vastaan, vaan lähdin kotiin. Sitä ennen olin jo ehtinyt suunnitella, kuinka olisin keväällä tehnyt inter"railin" Amerikassa Greyhoundia käyttäen – olin jo suunnitellut yli puolet reitistä – ja nähnyt suuria unia Amerikan valloituksesta. No, yksi avioliitto mureni silmieni edessä, kuten murenee Vapaudessakin. En vain pitänyt silmiäni silloin niin auki kuin nyt ehkä osaisin. (Mutta voimmeko aina syyttää menneisyyden itseämme jostain, minkä ymmärrämme vasta nyt? Tuskin. Sitä paitsi se asia ei kuulunut minulle silloin, kuten ei nytkään, pätkääkään.)

Vapaudessa on paljon politiikkaa. Suoraan sanottua ja rivien välistä kaivettavaa. Se ei haitannut minua. Joskus ärsyynnyn liiallisesta osoittelusta niin paljon, että alan inhota sen lähdettä enemmän kuin olisi ehkä tarpeen, mutta nyt niin ei käynyt. Osoittelulla oli tarkoituksensa. Tajuatteko te, mistä kaikesta on kyse? En minäkään. Vapaudessa on myös erinomaista dialogia, uskomattoman ärsyttäviä ja ehkä juuri siksi niin todentuntuisia ihmisiä, masturbointia, puhelinseksiä, toisten ihmisten hyväksikäyttämistä omia tarkoitusperiä varten ja hyytävän todellinen kuvaus siitä, kuinka masennus salakavalasti käy päälle. Se on tarkkanäköinen, painava teos. Upea kirja, joka saa miettimään, mitä helvettiä se vapaus sitten lopulta on olevinaan. Onko sitä?

Olen minäkin maistanut amerikkalaista vapautta. Sitä on isossa autossa, Pacific Coast Highwayssa, mielikuvituksellisissa drive-in-palveluissa, Tyyneen valtamereen laskevassa auringossa, yksilön oikeuksissa, vanhoissa hipeissä, turismissa, koskaan hyytymättömissä hymyissä, uskossa itseensä ja omiin kykyihinsä. Se jää mieleen, ja vaikka siitä on jo kahdeksan vuotta, en unohda, miltä tuntui ensimmäisen kerran istua auton rattiin Kalifornian kadulla ja painella menemään.

Onneksi saan olla vapaa joka ikinen päivä.

---

Tämä on So American: Dirty Realism, Modern Men Writers ja Missouri.

Vapautta ovat maistaneet ainakin anni.M, Karoliina, Katja, Valkoinen kirahvi, Susa ja Minna.

Vitosen päivä (ja Vapauden)

Koska saan pitkästä aikaa nauttia taas kahdesta peräkkäisestä vapaasta viikonlopusta, ja viime viikonloppu meni juhlien, jotain muuta hauskaa oli keksittävä tällä kertaa. (Gradua olisi tietysti voinut tehdä, mutta ihmisellä täytyy vakaan käsitykseni mukaan olla joskus rehellisiä vapaapäiviä, jotta mielekäs elämä on mahdollinen.) Päätin korkata Valtterin kirpputorin, jossa en ole koskaan käynyt.

Olihan se kirpputori. Tupaten täynnä väkeä ja tönijöitä. Haahuilin menemään niin rauhallista tahtia kuin se siinä massassa oli mahdollista ja silmäni hakeutuivat väistämättä kirjapinoihin. Mitään tavarantarvetta minulla ei ole, olen huono shoppailemaan vaatteita, en keräile varsinaisesti mitään, mutta kirjojen päälle ymmärrän. Siksipä voinkin onnellisena silitellä tämän päivän löytöpinoani:

* Annie Proulxin Laivauutisia ja Margaret Atwoodin Sokea surmaaja molemmat Otavan kirjaston hyväkuntoisina painoksina.
* Irvine Welshin Porno englanninkielisenä hyväkuntoisena pokkarina.
* F. Scott Fitzgeraldin Yö on hellä törkeällä ysärikannella mutta toivottavasti sitäkin paremmalla sisällöllä.

Näiden yhteishinta oli 5 euroa. Ei paha, jos nyt suoraan sanon.

Vähän ehkä alkoi ahdistaa se väentungos ja tyrkintä, mutta kiersin kuitenkin koko hallin ja lähdin tyytyväisenä kotiin. Kirppisretkeä seurannut iltapäivä on sisältänyt superherkullista fetapastaa, muutaman turkinpippurin ja pitkän siivun Vapautta. (Jota on vielä/enää satakunta sivua jäljellä, hui!) Kohta keitän ehkä kahvit ja nautiskelen lisää Vapautta. En ole juonut kahvia ollenkaan kohta 1,5 viikkoon. Vieroittautuminen tapahtui jälleen täysin kivuttomasti, enkä aio hetkeen palata mihinkään päätoimiseen kahvinlipittämiseen, koska siitä tulee huono olo, mutta nyt voinen jo hyvillä mielin nauttia pitkästä lauantaisesta iltapäiväkahvittelusta itseni seurassa.

Illalla lähden ystäväni kanssa ja yllytyksestä katsomaan ruotsinkielistä teatteriesitystä. Sekin on eka kerta. Saapi nähdä, miten eukon käy. Varsinainen neitsyysteema tällä viikonlopulla, kun tarkemmin asiaa mietin.

Mainiota viikonlopun jatkoa itse kullekin siellä ruutujenne toisella puolella!


P.S. Mainitsinko jo, että nautin Vapaudesta?

Päässä liikkuu

Alkuviikko meni hujauksessa. Maanantaina ostin itselleni syntymäpäivälahjaksi kirjoja (Akateemisessa oli ihmeellinen löytöpöytä, josta tarttui kaikenlaista jännittävää mukaan parilla eurolla per kipale plus Uusi uljas maailma oli saanut uuden painoksen, jota en vain millään voinut jättää huutelemaan perääni) ja hengailin, nautin auringosta ja kiireettömyyden tunnusta. Eilinen ja toissapäivä menivätkin sitten silmät sikkaralla gradua hakaten. Meinasin taas lyödä hanskat tiskiin, mutta sitten yksinkertaisesti pakotin itseni avaamaan tiedostot. Tästä pakkoliikkeestä seurasi se, että aloin kirjoittaa. Ja löysin hyvän keinon käsitellä aineistomassaani. Hämmennyin. (Joskin edelleen poden jonkinlaista synkkää itsekriittisyyden ruttoa, joka yrittää huudella korvaani, ettei toi tarkoita mitään tai ei sulla ole perusteita tohon tai kuka sä kuvittelet oikein olevasi. Koetan tukkia sen suun parhaan kykyni mukaan.)

Ylimääräisen ajan olen käyttänyt haaveiluun. Elämän järjestämisen suunnitteluun. Asioiden pohdiskeluun. Yksi todella ikävä, jo pian neljä vuotta ristinäni ollut asia on ratkeamaisillaan pian (jos Allah, Buddha, Jahve, Vishnu ja Hare Krishna niin lopultakin suovat), mutta sen sijaan, että kokisin suoranaista helpotusta, vanha tuttu epävarmuus nostaa päätään ja saa aikaan hengenahdistusta ja - kuten esimerkiksi eilen - hysteerisen itkukohtauksen. Koetan nyt pitää itseni kasassa, mutta vaikeaa se on. Onneksi on kodinturvajoukot tukena.

Iloisemmissa tunnelmissa olen siksi, että kohta on kevät! En ole koskaan erityisemmin inhonnut talvea, mutta tänä vuonna mittani on kyllä täyttynyt jo aikaa sitten. Helmikuussa vihasin sohjoa, nyt vihaan jäätä. Ei ole ihmismäiset olosuhteet nämä, sen sanon. En malta odottaa hetkeä, kun tuo valkoinen scheisse alkaa tosissaan sulaa pois tieltäni. Tule pian, tule jo! (Kesästä puhumattakaan, mutta ihan niin kauas en uskalla vielä katsoa.)

Ja jos vielä muutaman toiveen saisi esittää, niin...

...haluaisin aikaa käydä kirppareilla (ja vinkkejä hyvistä kirppareista Helsingissä julkisten kulkuneuvojen tavoitettavissa!)
...toivoisin jonkun käskevän minua ihan tosissaan tekemään kaikki puuttuvat esseet ja muut opintosuoritukset. Nyt.
...tahtoisin, että maanantaina aloittamani Franzenin Vapaus ei loppuisi koskaan.

Kas niin. Torstaissa on toivoa, ehkä.

Ja virtahevot kiehuivat altaissaan

William S. Burroughs & Jack Kerouac: Ja virtahevot kiehuivat altaissaan
Jälkisanat: James W. Grauerholz
Suomentajat: Sami Heino (Kerouac) ja Elina Koskelin (Burroughs + jälkisanat)
Sammakko 2010
157 s.
And The Hippos Were Boiled In Their Tanks (2008)

Kirjastosta.


Vuonna 1944 nuori ja komea Lucien Carr kyllästyi lopullisesti häntä pitkään piirittäneen vanhemman miehen David Kammererin suosionosoituksiin ja puukotti hänet. Carr pyöri samoissa piireissä vielä tuntemattomien suuruuksien, Burroughsin ja Kerouacin kanssa, joille hän myös ensimmäisenä tunnusti tekonsa. Nämä eivät hiiskuneet tiedostaan poliisille, mistä seurasi myöhemmin hankaluuksia. Burroughs ja Kerouac kirjoittivat tapahtumista, "murhasta joka synnytti beatin" yhteistuumin yhtä vetelehtivää viikkoa kuvaavan teoksen, Ja virtahevot kiehuivat altaissaan, jota kukaan ei kuitenkaan halunnut silloin julkaista. Sitten kun julkaisuhaluja olisi ollut, varsin kunniakkaan uran nuorisolaitosrangaistuksen jälkeen tehnyt Lucien Carr esitti vienohkon pyynnön, ettei kirjaa julkaistaisi hänen elinaikanaan. Toimitustyön tehnyt James W. Grauerholz, William S. Burroughsin perikunnan uskottuna miehenä, oli luvannut kunnioittaa pyyntöä. Carr kuoli vuonna 2005, jonka jälkeen Virtahevot oli mahdollista saattaa kansan luettavaksi.

Beat-sukupolven sedät ovat minulle hieman etäisiä tyyppejä. Niminä toki tuttuja, mutta kirjalliselta tuotannoltaan lähinnä selailutason tuttavuuksia. Ja virtahevot kiehuivat altaissaan oli kuitenkin taannoin kirjastossa houkuttelevasti esillä, ja sen hauska nimi kiinnitti huomioni. Pitihän se nappaista lainaan, ilman muuta.

Burroughs ja Kerouac kertovat tappoon johtaneen viikon tapahtumista vuorotellen, peitenimien takaa. Tuo elokuinen viikko vuonna 1944 pitää sisällään luvattoman paljon alkoholia, tupakkaa, baarissa lojumista ja yleistä ajantappamista. Porukka koettaa keplotella eteenpäin vähäisin rahoin, pummien, nujakoiden, hanttihommia etsien. Carr ja Kerouac (kirjassa nimillä Phillip Tourian ja Mike Ryko) koettavat päästä pestautumaan merimiehiksi rahtilaivaan, jonka kyydissä heidän olisi mahdollista matkustaa Ranskaan kokemaan uusia seikkailuja. Muutama typykkäkin pyörii jaloissa, mutta heistä ei ole niin väliksi. David Kammererin hahmo (Ramsay Allen) on oikea surullinen ritari: toivottoman pihkassa häntä huomattavasti nuorempaan ja pahaksi onneksi heteroon nuorukaiseen, joka lähinnä käyttää hyväkseen ihastuneen miehen lompakkoa ja hyväntahtoisuutta.

Surkeiden sattumusten sarja päättyy Ramsay Allenin kuolemaan ja Phillip Tourianin tuskaiseen tunnustukseen. Kirjassa jokin naksahtaa kohdilleen vasta silloin: muun ajan ihmiset vain roikkuvat, laahustavat ja tuhlaavat aikaansa. Kukaan ei ole erityisen miellyttävä henkilö, lähinnä moiset loiset herättävät ärtymystä. Mikä on ehkä tarkoituskin.

Ajankuvana kiehtova, todellisuutta värittävänä fiktioon kallistuvana tuotoksena mainio. Loppusanat kruunaavat kokonaisuuden: näistä hemmoista haluan tietää lisää. Kammererin kuolema oli aikanaan lööppitason uutinen ja vaikutti merkitsevästi beat-sukupolveen ja sen ihmisiin. Tuskinpa olisin tällaisestakaan tullut muuten tietoiseksi.

Kiitos siis perikunnille käsikirjoituksen säilyttämisestä ja Grauerholzille sen toimittamisesta. Ovathan nämä nyt omalta osaltaan melkoisia kulttuurihistoriallisia helmiä.

Kirjan erikoista nimeä avataan hieman tarkemmin jälkisanoissa, joskaan sen alkuperää ei aivan varmaksi uskalleta väittää. Tarinassa se on upotettu radiouutisiin, joissa kerrotaan eläintarhassa syttyneestä tuhoisasta tulipalosta, jossa virtahevot kiehuivat elävältä altaissaan. 

Juuri sopivan outoa häröilyä meikäläisen makuun. Lisää näitä.

---

So American, Beatniks. 

Rokkitähti-ikä

Jaaha, piti sitten taas juhlia. Vanhenen nimittäin huomenna. Päivän kirjaksi voisi sopia 27 eli kuolema tekee taiteilijan. 

Eilen kävi ensin sukulaisia juomassa kahvia ja tuomassa kirjekuoria. Veljeltäni sain hienon lasisen teepannun. Hän tuntee makuni yllättävän hyvin, jaksan hämmästellä sitä kerta toisensa jälkeen. Joululahjaksi sain esimerkiksi lumitiikerin näköiset tohvelit. Tein myös ehkä elämäni toisen täytekakun, vanhan köksänkirjan ohjeen mukaan. Onnistui muuten hyvin. Olisipa siinä Hyvää pataa -teoksessa ohjeita muillekin elämänaloille. Helpottaisi suuresti monessa probleemissa. Illan pimetessä olohuoneen matolle kertyi vajaat kymmenkunta toveria, joista osa toi kukkia ja osa viinipulloja. Sekä minulle että itselleen. Tyhjensimme ansiokkaasti viinakaappimme sisältöä jonnekin aamuseitsemään saakka, joten ei kannata mulle tulla sanomaan, että ikä alkaa painaa. Tässä viimeaikoina tällaiset aamuun asti jatkuvat juhlat ovat näemmä käyneet suorastaan tavaksi. Toista se oli nuorempana, kun pilkun maissa alkoi aina väistämättä silmät painaa. Nyt ei puhettakaan.

Teimme V:n kanssa alkuillasta pyhiinvaellusmatkan rantaa pitkin paikalliseen nepalilaiseen, josta irtosi erinomaiset take away -mätöt. Valtavan kokoiset annokset ja tabloidkokoinen naan-leipä. Aiemmin tällä  viikolla kävimme harrastamassa fine diningia varhennetulla synttäri-illallisella Murussa. Kieli taisi jäädä sille tielleen, ruoka oli nimittäin aivan jumalattoman hyvää, kuin myös kunkin ruoan kanssa tarjottu viini. Palvelu erinomaista, miljöö viihtyisä, tunnelma kohdallaan. Ai että. Varauksettomat suositukseni!

Tulevalla viikolla aion olla aktiivinen ja kaikin puolin hyvä ihminen. Kirjoitan gradua, urheilen, elän siveellisesti.

Ja täytän piru vieköön 27 vuotta.