Ajan henki

Se on sitten pääsiäinen. Kaupat kiinni ja väki imee sisuksiinsa mämmiä ja lammasta ja suklaamunia ja mitä lie. Myöhäinen aika kyseisille kemuille, viikon päästähän on jo vappu! Kevät tulee, niin se vain on. Sopii meikälle.

Viime päivinä on ollut kumma fiilis, jonka alkuperää ja varsinaista olomuotoa en ole kyennyt määrittelemään. Vähitellen tajusin, mistä on kyse. Mulla on nyt aikaa. Aikaa istua kotona ja olla tekemättä mitään. Aikaa tehdä ruokaa. Aikaa tavata ystäviä. Aikaa miettiä, mitä haluan joskus myöhemmin tehdä. Aikaa nukkua kunnollisia yöunia. Aikaa käydä lenkillä tutkimassa kantakaupungin kujia. Lienee selvää, että olen melko tyytyväinen tilanteeseen?

Pedagogisten suorittamisesta puuttuu enää oikeastaan kehitysesseen kirjoittaminen ja läpikäyminen didaktikon kanssa (huraa), aiemmin mainitsemani hulppea loppuseminaari ja lippusten ja lappusten koostaminen yhteen ja palauttaminen Norssille. Laajentava harjoittelukin on nyt hoidettu, joskaan ei kovin tyylikkäästi, mutta kuitenkin. Tunnit pidetty, ohjaukset kuunneltu. Syventävää harjoitteluani ohjannut setäkin jäi jo kai eläkkeelle. Olin ajatellut tehdä jonkun tentin vielä toukokuussa. Päätin, etten tee.

Ylihuomenna lähden Itävaltaan kahdeksi viikoksi Erasmus-intensiivijaksolle. Mukaan tulee opettajaopiskelijoita ilmeisesti kahdestatoista Euroopan Unionin jäsenmaasta. Suomesta meitä lähtee seitsemän. Matkalaukku odottaa täytettä ja asiat ovat vielä levällään. Onhan tässä aikaa. Jännittää vähän, miten pärjään. En tunnetusti ole mikään riparinuori-henkinen ihminen, saati laululeikkitäti. Sellaiseksi minun kuitenkin pitää kahdeksi viikoksi muuttua, jos aion selvitä konflikteitta. Arvelin kyllä jo etukäteen, että henki saattaa olla tuonsuuntainen, mutta ihan näin överiä menoa en sentään odottanut, mitä tulevat matkakumppanini ainakin naamakirjassa viljelevät. Toki en tiedä, mitä todellisuus tuo tullessaan. Tai millaisia muiden maiden opeopiskelijat ovat. Tämä homma on ilmeisesti suunnattu enemmänkin luokanopettajille, jotka Suomesta poiketen eivät muualla Euroopassa pääsääntöisesti kouluttaudu yliopistossa vaan erinäisissä opettajainstituuteissa. Mutta ei se mitään. Pääsenpä Itävaltaan! Ja päiväretkelle Italiaan ja Sloveniaan! Lenkkeilemään Alppi-maisemiin! Keskieurooppalaiseen kevääseen! Kelpaa!

Lokit kirkuvat päivä päivältä kovempaa. Helsingin kesä odottaa minua.

Mississippi-joella

Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut (1884)

Kuva: www.americanlitterature.com

Klassikkoseikkailuni jatkuivat oivallisen seikkailukirjan parissa, Sonja lukuseuranani. Huckleberry Finnin seikkailut on kuulunut jo reilusti päälle vuosisadan ajan poikakirjallisuuden kiistattomiin kultakimpaleisiin ja mitä ilmeisimmin kulunut useamman sukupolven käsissä menettämättä kiiltoaan. Klassikon merkit ilmassa.

Kyseessä on monia juonenkäänteitä itseensä ahtaava seikkailutarina ja pyrkimys vapauteen. Esiteini Huck karkaa kasvattikodistaan ja sen jälkeen juopporentun isänsä luota ja lähtee valloittamaan Mississippi-jokea kotikutoisella lautalla matkustaen. Mukaan matkalle tarttuu karkuteillä oleva orja Jim. Tarina etenee niin kuin joki virtaa: uusia mutkia ja suvantoja siellä täällä, ajoittain rantaviiva heittelehtii suurestikin ja toisinaan  uoma kapenee. Välillä ollaan piilossa, välillä kilpajuoksusilla. Kaipuu vapauteen on suuri, ja samalla Huck ehtii miettiä elämän monimutkaisuutta: miten kohdellaan toisia ihmisiä, miten toimitaan oikein, mikä on kenenkin asema ja rooli elämässä ja maailmassa. Jonkinlainen kasvukertomus, eittämättä.

Jäin jälleen jälkeen Sonjan vauhdista, mutta vähitellen kampesin tämänkin teoksen läpi. Tarinahan ei todellakaan ole tylsä, mutta ehkä murretyylin käyttö hidasti omaa lukemistani. Jotenkin vierastan todella paljon sitä, että pannaan kirjan sivistymättömämmät hahmot puhumaan murretta tai selkeästi puhekieltä muun, kirjallisemman ilmaisun seassa. Ymmärrän kyllä, mitä sillä haetaan takaa, mutta jotenkin se silti särähtää ja alkaa myös jossain vaiheessa kyllästyttää. Toinen seikka oli toki neekeri-sanan estoton viljely - joskin siihen tottui nopeasti. Hämmennyin ensi alkuun kirjan kuvaamasta rasismista, koska en ollut ihan varma, kuvataanko sitä aikansa ilmiönä rehellisesti sellaisenaan, vai onko kyseessä satiiri. Päädyin tuumailuissani jälkimmäiseen - sen verran överiksi homma vedettiin. Mielenkiintoinen aihe tietenkin, orjuus nimittäin, ja se, kuinka sitä kuvataan arkielämän osana ja oikeutettuna asiana. Itse keskityin enemmänkin tämän teeman ympärille kuin pohtimaan kummemmin poikakirjamaista seikkailua tai muuta. 

Seikkailua voisi toki pohtia orjuuden lisäksi vaikkapa sukupuolinäkökulmasta käsin tai kuvauksena siitä, kuinka nuori poika kasvaa kohti miehuutta. Toisaalta vaihtoehtona on vain seurata Huckleberry Finnin seikkailua syvässä etelässä sen hullunkuristen ja kummallisten ihmisten joukossa - itseään samalla etsien.

Summa Pedagogium in my ass

Minusta on tullut pirullisen aamuäreä. Tänään jouduin jopa lähettämään V:lle anteeksipyyntötekstarin poistuttuani sen verran tyylittömästi aamulla kotoamme. En oikein tiedä, mitä on tapahtunut, sillä ennen tällaista vitsausta ei ole ollut. Toisaalta ennen en ole myöskään asunut avomiehen kanssa, vaan saanut pääasiassa mutustaa aamupalani pahantuulisena keskenäni. Auttaako tähän jokin kikka? Terapiakasetin kuunteleminen yöllä korvalappustereoista? (Mistäköhän sellaisetkin antiikkijäänteet löytäisi...) Eteeriset öljyt? Terassiaamiainen? Säännölliset vapaapäivät?

Jos vielä huomisen jaksaisi pusertaa, saan luvan nauttia kahdesta (2) peräkkäisestä vapaapäivästä. En tosiaan muista, koska viimeksi olen kokenut tällaista ylellisyyttä. Viime kuussa? Aivan jatkuvassa liikkeessä oleminen ei tee ihmiselle hyvää, se on todettava. Onneksi tämä loppuu kohta. Kiitosjeesus. Olen tästä loppumattomasta viritystilasta johtuen muulloinkin äreä kuin aamuisin, tuijotan apaattisena ulos kulloisenkin liikennevälineen ikkunasta, en pysty keskittymään pitkäjaksoisesti mihinkään (edes romaanien lukemiseen) ja menetän hermoni tavallistakin helpommin. Viimeisin jäätävä napsahdus kuului, kun minulle selvisi, että yleispedagogiikan uskomattoman paskaan "kurssiin" kuuluu myös "esityksen" valmistelu toukokuiseen Summa Pedagogiumiin (=olevinaan jonkinsorttinen koontiseminaari koko pedagogisista opinnoista). Se on muuten aivan pirun varma homma, että meikäläinen ei sanoita uudelleen ainoatakaan kappaletta tai esitä minkään sorttista näytelmää "vuoden kommelluksista" auditoriolliselle auskultantteja. Pitäkää jo se tunkkinne, ihan tosi.

Ilmoittauduin kesäyliopiston diskurssianalyysikurssille. Proffan mielestä ajatus oli hyvä ja tukee hyvin graduani (jota ei siis todellakaan vielä ole edes tutkimussuunnitelman vertaa, joskin toki aion sen pitkälti seminaarityöni ympärille rakentaa). Saas ny kattoo sitten. Joku tietysti siellä huutaa, että anna nyt jo olla ja relaa se fucking kesä, mutta minä en oikeastaan osaa olla tyytyväinen, jos ei jotain häppeninkiä ole meneillään. Sitäpaitsi kyseinen kurssi - toisin kuin ylivoimaisesti suurin osa pedagogisista - ihan vakavalla naamalla kiinnostaa minua. Gradun tekeminenkin kiinnostaa. Valmistuminen. Ihan tosi.

Energiasta kauhuun on lyhyt matka

Eilen tuntui hetken siltä, että on jo kevät. Tartuin Jenniä hihasta, kun kuljimme yliopistolta linja-autoasemalle ja hihkaisin: "Kato, nyt on kevät! Kato tota aurinkoa!". Ja Jennihän katsoi. Totesimme kevään tunnun tulleen yhdessä yössä, ja se johtui auringonpaisteesta, kuivahkoista kaduista ja hiekoitussoran poiskeräämisestä. Tänään on taas sateista ja harmaata, mutta lumi kuitenkin sulaa vähitellen ja eilinen todisti, ettei aurinko ole sammunut.

Olen yllättävän energinen. Eilen tein kunnon kotirouvan tapaan omin kätösin muhevaa pataruokaa, ohrarieskoja ja mozzarellasalaattia. V:n ilme oli onnellisen tyytyväinen, kun hän saapui pitkän päivän jälkeen valmiiseen pöytään. On kuulemma kivaa, kun olen kotona. No, huomenna lähden jälleen. Energiapurkaus johtuu osaltaan putkeen menevistä opiskelujutuista: maanantaina hoidin opponoinnin ainedidaktiikan seminaarissa ja eilen käsiteltiin minun työni. Vaikka tein sitä hammasta purren ja viskiä kului, olin tyytyväinen lopputulokseen. Ja sainkin kehuja. Itse asiassa työ hyväksyttiin sellaisenaan ja ainedidaktikko kehotti marssimaan yksikön professorin puheille ja tekemään tutkielmasta sivuainegradu. Jään miettimään asiaa, sillä se ei ole lainkaan mahdoton ajatus, vaikka seminaaritoverit sille naureskelivatkin.

Ajoittain mieleen pulpahtavat kuitenkin myös ahdistavat asiat, kuten asuntoprojekti. Vaatimuskirjelmä on lähtenyt taloyhtiölle, ja siinä vaaditaan välittömiä toimenpiteitä. Muussa tapauksessa vaatimukset esitetään käräjäoikeudelle. Toivon, että jotain tapahtuu pian. Suurimman osan päivästä olen miettimättä asiaa, mutta aika ajoin se tulee kuitenkin ja iskee keuhkot sisään.

Kylmät väreet kulkivat selkää pitkin, kun tutustuin tähän blogiin. Ilmeisesti esittämäni teoria siitä, että nykymaailmasta on kadonnut kokonaan halu/kyky toimia ammattietiikan mukaisesti, pitää paikkansa. Saan siitä koko ajan lisää todisteita. Ammatti-ihmisiä ei kiinnosta työn laatu saati asiakkaan etu. Ammatti-ihmiset peittelevät tekosiaan ja pyrkivät koko ajan pääsemään helpommalla. Ammatti-ihmiset kusevat silmään ja heittävät vastuulla vesilintua. On se nyt saatana.

Mielessä kieltämättä myös kävi, pitäisikö itsekin kirjoittaa aiheesta tarkemmin. Ehkä teen sen vain itselleni, jonkinlaisena terapiamuotona.