Täysin rinnoin uutta päin: kuohari ja valkkari sekä pari apukaljaa kylmässä, kahvia koneeseen, pyyhe ympärillä - kohta alkaa meikkaus ja laitto - aloittelut Lindalla ja jatkot seuraavassa osoitteessa. Nyt on hyvä.

Olemme V:n kanssa olleet kimpassa kuusi vuotta.

Ikkunat jäässä

Tämä talvi tuntuu jotenkin oudolta, kun on koko ajan lunta ja pakkasta. Missä ovat normaalit loskakelit ja uusien lumien odotus? Ei missään! No, tyydyn kohtalooni. Joskin olisi kiva, jos ikkunat eivät jäätyisi. Pelkään, että ne räsähtävät vielä rikki! (Voiko niin käydä?)

Uusi vuosi lähestyy. Ihanaa! Tämä nykyinen on ollut vaikein koskaan läpikäymäni, joten odotan innolla puhdasta pöytää. Vaikka hieman aina mietityttääkin, miksi muka vuodenvaihde olisi jotenkin erikoinen tai erilainen. Yksi päivä siellä täällä. Tosin kyllähän sitä ihminen kaipaa jonkinlaista taitekohtaa, ja vuodenvaihde sopii siihen tehtävään paremmin kuin hyvin.

Itse asiassa tarkemmin asiaa pohtiessani tämä on ollut sellainen vuosi, josta en tunnu paljoa muistavan. Alkuvuosi on ainakin kadonnut taivaan tuuliin johtuen ymmärrettävästi salakavalasta sairastumisesta ja ylisuorittamisesta. Toki seminaarin teko ja läpikäyminen ovat mielessä - siinä oli sitä oikeaa yliopistomeininkiä - mutta muuten melkein koko kevät on pelkkää harmaata. Oikeastaan aika pelottavaa, ettei muista. En halua vielä olla siinä vaiheessa elämää, kun menneistä vuosista ei oikein enää muista muuta kuin syntymät ja kuolemat muiden taitekohtien hautautuessa toisiinsa sekoittuviin muistoihin. Tosin tässä tapauksessa annan tämän itselleni anteeksi. On ollut niin paljon kaikkea.

Kaivoin tenttikirjankin jo esiin, ettei sitten taas tule kiire. Tammikuu ja lukukauden alku on lähempänä kuin uskoisikaan. Ja kun hiljaksiin lueskelee, ei tule stressiä. Ainakaan heti. Muutakin olisi, opehommiin liittyen ja ilman. Katselen ja kuulostelen. Nyt keskityn kuitenkin olennaiseen: pitämään huolta kirppispöydästä seuraavat kuusi päivää ja käymään läheisellä kuntosalilla, jonne hankin eilen CityDealista 10 kerran käyntikortin kahdellakympillä. Jospa menisin heti tänään rääkkäämään unohdettuja lihaksiani bodypumpiin.

Välipäiväblues

Tuli ja meni sekin juhla taas. Melko mitäänsanomatonta, olimme aaton kolmestaan perheeni kanssa, mutta veljelleni iski päänsärkykohtaus ja äidille väsymys, joten loppujen lopuksi istuin yksin joulupöydässä iskemässä savulohta naamaan. Ei suoranaisesti mikään huippuhetki. Illalla oli sitäkin mukavampaa, istuksimme V:n kanssa hänen vanhempiensa olohuoneessa (vanhukset olivat V:n siskon luona Hollannissa), kuuntelimme vinyyleitä, joimme viiniä ja söimme juustoja. Sellaista voisi joulu olla minulle useamminkin, hiljaista ja rauhallista, sellaista mistä itse pidän. Ilman mitään velvollisuuksia, pakon edessä lämmitettyä porkkanalaatikkoa tai muutakaan. Ehkä ensi joulun voimme olla V:n kanssa kahdestaan. Siitä minä pitäisin. Perheen kanssa joulun paras hetki oli käynti hautausmaalla iskän haudalla. Siellä oli kaunista, lumista ja hiljaista. Vein kynttilän myös lokakuussa kuolleen kaverini haudalle, onneksi äiti sattui sattumalta tietämään oikean paikan. Ja tietenkin muistimme muualla nukkuvia viemällä muutaman lyhdyn muistokivelle. Hautausmaatunnelmista lienen kirjoittanut joskus aiemminkin, ja ne pitävät edelleen kutinsa. Olen päässyt yli nuorempana kärsimästäni hautausmaa-angstista. Jonkinlaista aikuistumista, kenties?

Lahjoja tuli juuri sopivasti. Marimekon ihana luumunvärinen olkalaukku, supermagicwhatever-hiiri Macilleni, Riikka Pulkkisen Totta, Scrabble, muutamia astioita ja kodin tarpeita. V lahjoi hopeaisella koivunlehtikaulakorulla, joka on aivan ihastuttava. Suklaata ei tullut, onneksi, paitsi riisisuklaata anopilta, jonka senkin V on tainnut jo hotkia suihinsa.

Tänään olen lukenut Outi Pakkasta, käynyt lenkillä, tehnyt ruokaa, pessyt pyykkiä, syönyt muutaman viime viikon bileistä ylijääneen konvehdin ja katsonut jokusen jakson Sinkkuelämää. Ei mitään supervilliä, mutta sainpahan sentään nukuttua viime yönä reippaat 12 tunnin unet kissa kainalossa. Maistuu hyvältä salakavalasti palanneen unettomuuden päälle.

Sitäpaitsi minulla on nyt loma. Huomenna menen alennusmyynteihin, vaikka taivas putoaisi niskaan.

Jouluja!

Päivät kuluvat, velvollisuudet unohtuvat. Esisopimus on palautettu HOASille, joten uusi koti odottaa jo kulman takana. Haluaisin muuttaa heti, ja olenkin jo pakannut useamman laatikon, lahjoittanut kirjahyllyni eteenpäin ja orientoitunut jättämään Tampereen taakseni. Hieno kaupunki, ei siinä mitään, mutta uusi odottaa. Hyvä niin.

Vielä pitäisi pakata tavarat, hypätä ruuhkaiseen junaan ja suunnata joulunviettoon etelämpään. Tästä vähitellen, kunhan saan aamukahvin ja toissapäiväisten bileiden rääppiäiset kiskottua naamaani.

Rauhallista joulua!

Terhi kirjoitti onnellisuudesta. Minä olen onnellinen myös. Tänään saimme V:n kanssa asuntotarjouksen. Katajanokalta. Aivan unelmiemme ylittävä paikka. Asunnossa tilaa molemmille ja kissallekin. Ikkunoista näkyy meri ja jäänmurtajat. Minulla on varaa maksaa se yksinkin, sitten kun V lähtee vaihtoon.

Onnea on. Pienesti ja joskus enemmänkin.

Maailmanvalloitusta

Tuli reaalimaailmassa huutia, kun en ole bloggaillut. No, on ollut muuta tekemistä, tenttejä ja sen semmoista. Vielä on kaikenmoisia tehtäviä tekemättä, samoin yksi tentti ja kaksi harkkatuntia. Joululomani alkaa vasta 21.12. kansainvälisen oikeuden tentin jälkeen. Kestän sen. Ensi perjantaina menen ehkä kirkkoon (siis minä), siellä on Norssin konsertti ja kai jotain jumalanpalveluksen tynkää päälle, mutta sillä saa helposti pari tuntia läsnäoloa johonkin paperiin. Sitäpaitsi paikallinen tuomiokirkko on sen verran hieno, että kyllähän siellä melkein huvikseen istuu. Jopa perjantai-iltana. Ainakin jos vaihtoehtona on lukea tenttiin. En muistakaan milloin olen viimeksi ollut kirkossa - ehkä häissä muutamia vuosia sitten. Ei kuulu tunnetusti tapoihin.

Paukkupakkaset tulevat iholle ja ihon alle. Vannoin, että viime talvena ostamani takki palvelee vielä, mutta jotenkin kylmältä se silti tuntuu. Sain viikonloppuna äidiltä hänen kutomansa lapaset, mitä pidän pienimuotoisena ihmeenä - minun äitini ei todellakaan harrasta käsitöitä. Ehkä hän mummoutuu vähitellen, vaikka väittääkin toistaiseksi olevansa varsin tyytyväinen isotädin kunniakkaaseen asemaan serkkuni tyttösille.

Itse tapasin ihanan vauvan lauantaisissa pikkujouluissa. Voi mikä suloinen möhkäle hän olikaan! Viitisen viikkoa taitaa jo neidillä olla ikää ja ensi viikonloppuna hän saa ikioman nimen. Pikkujouluja on tosiaan riittänyt, nämä mainitut olivat kolmannet viikon sisään. Mistäköhän johtuu, että eräätkin kehitysesseet ja tenttiinlukemiset ovat jääneet ns. viime tippaan...? No, suunta oli ihan hyvä, sillä selvisin majapaikkaan vaikeuksitta enkä hukannut lapasia. Anteeksi Sanna, mutta olen tainnut viimeisimpien pikkujoulu- ym. huvitusten yhteydessä hukata molemmat minulle lahjoittamasi lapasparit. Nyyh.

Lomaan on tosiaan vielä viikko, vaikken oikeastaan ole laskenut juurikaan sen varaan: tekemistä on, paljon. Mutta jos nyt muutaman päivän ottaisi rennosti ja vetäisi niin paljon suklaata kuin napa ottaa vastaan. Ja ehkä lähden ulkomaillekin, kuka tietää... Vähintään brunssille ja illastamaan pääkaupungin sykkeeseen.

Ulkomaille lähden kuitenkin viimeistään maaliskuun ensimmäisellä viikolla, lähdemme nimittäin huippulikkojen kanssa juhlimaan sekä 26-vuotista elämääni että hiihtolomaamme Edinburghiin viskinkatkuun. Liput ostettiin perjantaina, meikän luottokortilla. Onneksi olin juuri edellisellä viikolla hakenut tonnin lisää luottoa. Saattaapi tulla tarpeeseen tuolla mualimalla. Toiset nimittäin hulluttelee luottokortilla, toiset opintolainalla. Ja jotkut ostavat luontoarpoja ja raaputtavat kummisedän lahjoittamasta joulukalenteriarvasta hullunkiilto silmissään joka aamu yhden luukun.

Ensimmäinen luukku avattu!

Olen viettänyt jo monta päivää käytännössä verkkareihin hukuttautuneena, tukka sikin sokin ja tenttikirja naaman edessä. Neljä tenttiä olisi edelleenkin luvassa seuraavien viikkojen sisään, joten muu ei nyt auta. Lisäksi on tekemättä muutakin. Onneksi tässä hienossa tietokoneessani on näppärä muistilapputoiminto, joten käytin äsken monta arvokasta minuuttia to do -listoja kirjoitellen. Tietenkään ei ole yhdentekevää, millä fontilla ne tehdään, hyvänen aika. No, sen lisäksi sain luettua pitkälle kolmatta sataa powerpoint-diaa, eikä kirjoistakaan ole lukematta kuin enää 3/4 viimeisestä, joskin kuivahkosta opuksesta. Ja tentti on sentään vasta ylihuomenna - minähän olen jo melkein oppinut tavoille!

Glögiä tuntuu kuluvan litrakaupalla, mutta ei se mitään. Olen myös kaivellut esiin kaikki kätköissä vuosikausia maanneet kynttilät, ja aion polttaa ne kaikki pois vielä ennen joulua. HAH. Minähän kyllä kovasti tykkään kynttilänvalosta ja kaikenlaisesta tilpehööristä, mutta välillä se ihan unohtuu. Tänä kesänä sain kyllä Lauralta niin kauniin lyhdyn, että siinä kelpaa poltella ihan erikseen hankittuja tuoksukynttilöitäkin. Olenpas romanttinen ja tunnelmallinen. Tai sitten en.

Tänään olisi sään puolesta ollut ihanteellista painella kunnon juoksulenkille, mutta taidan säästellä voimiani huomiseen sulkapallo-otteluun. Viime viikolla nimittäin hävisin räikeästi 2-1, enkä tahdo joutua samaan häpeään uudelleen.

Suosittelen

Lauantaina kävimme V:n kanssa syömässä pitkän kaavan mukaan Amigossa Tehtaankadulla. Tapaksina talon tomaattivalkosipulileipää, valkosipulisieniä ja juustoa, pääruoaksi mieheke otti lihavarrasta ja minä Paimentytön kanaa, jota päällysti about 250 gramman vuohenjuustonokare (nommmmmmmm!). Juomana tietenkin viiniä, Raimat Abadia Crianza. Erittäin hyvä!

Kuva: www.meiranova.fi

Viereisessä pöydässä ruokaili varmaan yhdeksänkymppinen setä, joka ei enää kovin hyvin nähnyt. Ei haitannut menoa, herra oli selvä kanta-asiakas, jolle tarjoilijat toivat "sen tavallisen" ja neuvoivat, millä puolella lautasta on salaatti ja kumman käden puolella on olutlasi. Jälkiruoaksi tietenkin kahvi ja konjakki. Illallisen jälkeen yksi tarjoilijoista saattoi sedän taksiin. Juuri näin!

Kuva: www.fonecta.fi

Mää diggasin, menkää ihmeessä muutkin!

Voikohan olla mitään parempaa kuin aamiainen (kahvia, mansikkapirtelöä, paahtoleipää kunnon juustolla) valmiiksi pöytään katettuna ja miehen lupaus lähteä shoppailuseuraksi helsinkiläiseen ostoskeskukseen ja TAIKin joulumyyjäisiin?

Mitäköhän täällä on meneillään?

Pilleripurkilla

Viime päivinä on taas nukuttanut tavallista enemmän, mutta olen antanut itseni nukkua, kun siihen on kerran ollut mahdollisuus. Ekstravahvat vitamiinitabutkaan eivät tunnu auttavan kaikkeen. Läsnäolopakolliset suoritteet tältä syksyltä alkavat olla jo aika hyvin pulkassa, ja minähän kusen vain omiin muroihini jos nukun niinä päivinä, kun pitäisi lukea tenttiin. Useampi kappale niitäkin olisi nyt kuukauden sisällä tulossa, neljä, jos tarkkaan laskin. Lisäksi pitäisi kasailla jonkinlainen kehitysessee syksyn opinnoista (jep... tasan yhtä kiinnostavaa, miltä kuulostaakin) ja kai jotain muutakin, en nyt vain muista mitä. Yksi essee on roikkunut kesästä saakka, mutta en jaksa olla kovin kiinnostunut siitä. Kirjoitan sen joskus.

Tampereella on sattunut ja tapahtunut. Lauantaina olin tuhlailemassa pennosiani kädentaitomessuilla ja sen jälkeen illastamassa pitkän kaavan mukaan äidin ja tuttavaperheen naisten kanssa. Oli hauskaa! Otamme keväällä uudestaan. Sen jälkeen eksyin anniskeluravintolaan tapaamaan tuttuja, ja onneksi jopa selviydyin kotiin saakka - muistikuvia loppuillasta ei ole, mutta kännykän puhelutietojen mukaan olen harrastanut luurijuopumusta joskus kolmen jälkeen - anteeksi. Puhelimen akku loppui sopivasti aamuyöllä ja asunnostani kosahtivat jälleen sulakkeet, joten vietin varsin eeppisen krapulasunnuntain pimeässä ja osin sähköttömässä asunnossa. Silloin en ollut suorastaan elämäni huipulla, jos nyt näin voi arvottaa. Olimme muuten lauantaina etkoilemassa juurikin samassa talossa, jossa sitten sunnuntaiyönä pamahti. Hui.

Minulla on jo ikävä teinejä, vaikka viimeisestä tunnistani on vasta viikko. Seuraavan kerran pääsen rääkättäväksi vasta tammikuussa, siihen on kauhean pitkä aika! No, sitä ennen on tosiaan puuhasteltavaa hieman enemmänkin, joten ehkä ihan hyvä niin. En vain oikein haluaisi siirtyä toisen ohjaavan opettajan hoteisiin, en nimittäin ole saanut hänestä erityisen pätevää kuvaa. Enkä voi sietää sitä, että jotkut roikkuvat asemassaan vain siksi, että niin nyt vaan on aina ollut ja odottelevat osa-aikaeläkkeen muuttumista kokoaikaiseksi välittämättä oikein tippaakaan tulevista kansankynttilöistä ongelmineen.

Tänään luennolla haastateltavana ollut lukion opiskelija muuten sanoi, että powerpointit on perseestä, kuten myös ryhmätyöt. Mikäköhän niille sitten kelpaa? Itse vannon hyvillä kuvilla kuorrutetun pp-shown nimiin vaikka mikä tulis. Ja ryhmätöitä joutuvat kakarat tekemään nyt ja tulevaisuudessa joka tapauksessa. Kiitos ja hei.

Kehuja kuulee mielellään, kritiikkiä unohtamatta

Perusharjoittelu, 6 op, on nyt onnellisesti takanapäin. Tänään sain palautteen viimeisestä tunnista ja kokonaisarvostelun ohjaavalta opettajaltani. Hän kehui. Sanoi, että minusta tulee varmasti hyvä opettaja, ja pärjään aivan kaikenlaisten porukoiden kanssa. Tietenkin aina on kehitettävää ja opittavaa, mutta tietenkin kehut maistuvat hyvältä. Ohjaava opettajani oli sitä mieltä, että olen persoonaltani niin rempseä ja positiivinen, että onnistunen motivoimaan oppilaita aiheeseen kuin aiheeseen. Ja empaattinenkin olen mitä ilmeisimmin. Kerroin haaveistani siirtyä ehkä joskus erkkapedan puolelle ja hän nyökytteli sille varsin tyytyväisen (?) näköisenä. Olen jo itse asiassa selvitellyt asiaa hieman, ja melko ongelmaton täydennyskoulutusmahdollisuus on olemassa ainakin Helsingin yliopistossa muutaman työssäolovuoden jälkeen. Jee! Kaikki on siis avoinna mielessä. Harjoittelut jatkuvat toki vielä: ensi viikolla tai sitä seuraavalla menemme parin auskukaverin kanssa amikseen aloittelemaan laajentavaa harjoittelua (sen pointti on nähdä koulu/opiskelu/sosiaalialan elämää Norssin ulkopuolella), joskin siitä tulee ohjaajan mukaan varsin rentoa touhua. Lisäksi tammikuussa alkaa sitten syventävä harjoittelu, johon kuuluu jälleen uusia pidettäviä harjoitustunteja yms. Mutta siihen tulee sitten ihan uusi ohjaava opettaja, josta minulla ei ole erityisen hyviä mielikuvia... Yritän olla tuomitsematta etukäteen! (Hah.)

Tänään tuli lunta. Poljin siitä huolimatta urheasti Norssille ja takaisin, joskin hieman pelotti. En todellakaan ole mikään talvipyöräilijä. Tämänpäiväinen saikin luvan riittää ja vein uskollisen Helkamani saman tien pyörävarastoon. Harmi, pyörä on nimittäin kätevä vehje. Itse nimittäin inhoan kävelemistä liikkumismuotona paikan A ja paikan B välillä - se on niin pirun hidasta ja tylsää. Lenkkeilystä pidän sitäkin enemmän, mutta siinä on minusta jotenkin joku pointti. Kävellen kulkeminen sen sijaan on daijua. On mullakin ongelmat.

Olen jo ostellut hieman joululahjoja (kiitosjeesus nettikaupoista!) ja virittäytynyt tunnelmaan. En sinänsä ole mikään älytön jouluihminen, miten sen kukakin määritteleekään, mutta tämä aika vuodesta on toki ihan ookoo. Kynttilöitä, litrakaupalla glögiä, hienoja sisustus- ja idealehtiä, you know the point. Mitään joulukoristeita en oikein harrasta, eikä minulla ole tiukkoja traditioita noudatettavaksi. Joka tapauksessa joulu on mukava juhla talven pimeyden keskellä. Siitä selviämistä sietääkin juhlia, vaikken tunnetusti missään määrin kristitty olekaan. Juhlin sitten vaikka Juppiteria vai mitä ne roomalaiset näihin aikoihin juhlivatkaan. Muutenkin ottaa päähän ajoittain pintaan pulpahteleva jeesustelu siitä, ettei ateistien tai muiden ei-kristittyjen pitäisi juhlia "kristittyjä" juhlia tai vaatia itselleen palkallisia vapaapäiviä. Öh, no, olkaapa hyvät ja irrottakaa lopultakin kirkko valtiosta, niin minäkään en enää niitä palkallisia vapaapäiviä viettäisi. Tosin samalla rahalla olettaisin, ettei yhteiskunnallinen elämä pysähdy satunnaisiksi henkipäiviksi kokonaan. Juhlia juhlisin ihan piruuttani edelleen, koska traditioiden omiminen jollakin perusteella vain itselle ja omalle jengille on melko urpoa. Minulla on täysi oikeus viettää ramadania tai juhlia joka hiton hindujumalaa, jos siltä tuntuu. Eri asia onkin se, miksi niin tekisin. "Kristityt" juhlat sen sijaan näkyvät, kuuluvat, tuntuvat ja maistuvat kaikkialla tässäkin pohjolan maassa, joten niiden välttely tekisi elämästä hankalaa. Ja minä pidän elämästä helpompana. Keitän siis edelleen glögini ja puputan 24.12. riisipuuroa mantelilla, enkä pidä sitä missään määrin outona, vaikken tuolloin kenenkään Jessen syntymäpäivää vietäkään.

("Kristityt" juhlat siitä syystä, että lähes kaikkien juhlien juuret juontavat jonnekin aivan muihin aikoihin, tapoihin ja perinteisiin. Ja käsi ylös: kuinka moni suomalainen ihan tosissaan viettää ja juhlii joulua jouluevankeliumin ilmoituksen vuoksi? Ihan tosissaan ja pelkästään siksi?)

Miksi te muuten vietätte joulua? Ja miten?

Helppo elämä?

Alkaa hieman kyllästyttää kiireestä hokeminen - se taitaa kuulua lähes jokaisen trenditietoisen urbaanin nuoren aikuisen elämään. Kateellisena luen ystäväni ajatuksia rauhan ja oikean paikan löytymisestä. Ehkä minäkin vielä löydän sen paikan, jossa on hyvä olla.

Tosin sen verran on avattava diagnoosien arkkua, että keväällä havaittu masennus alkaa olla mennyttä tavaraa, samoin koko viime talven vaivannut raastava unettomuus. Uni tulee sillä hetkellä, kun annan sen tulla, mieli ei enää ole maassa enkä vaivu siihen karseaan olotilaan, jossa mikään ei huvita, eikä mihinkään oikein pysty. Tammikuussa menen seuraavan kerran tapaamaan ihanaa lääkäriäni, ja luulen hänenkin olevan oikein mielissään, kun voimme aloittaa lääkityksen vähittäisen lopettamisen. En nyt siitä tiedä, kannattaako näistä aiheista niin paljon täällä intternetissä huudella, mutta mitäs väliä sillä on. Toukokuussa lääkäri, joka tämän kaiken minulle selvitti, tokaisi, että "kai sä ymmärrät, että tää on ihan samalla tavalla sairaus kuin toi sun migreeniskin. Saat lääkkeet ja sitten se paranee, kun sitä hoidetaan". No, niinpä. Vaikka välillä tuntuikin mahdottomalta. Osa kiitoksista menee ilman muuta tämän syksyn aikana tapahtuneelle elämän järjestäytymiselle: se, että saa tehdä jotakin sellaista, josta tulee hyvä olo, vaikka se kiireisenä pitääkin, on aika olennaisessa asemassa. Ja minä tykkään niistä teineistä, tykkään suunnitella niille tunteja, tykkään auskukavereistani aivan mahdottomasti ja tykkään siitä ajatuksesta, että joskus parin vuoden päästä tekisin tätä kaikkea työkseni. Ja erkkapedasta minä vasta tykkäänkin, sen olen tässä syksyn mittaan myös tajunnut. Eli voipi hyvinkin olla, ettei opiskelu sittenkään tähän jää, vaan hankin vielä täydennyskoulutuksena erityisopettajan manttelin.

Tiivistäen: kaikki tuntuu nyt olevan juuri niin kuin pitääkin. Vielä kun löytäisimme V:n kanssa sen yhteisen oman kotikolomme Helsingistä, ei mikään varmaan enää hiertäisi. (Vaikka tulemmekin tappelemaan sisustuselementtien ominaisuuksista useampaan otteeseen...) Joskin välillä tulee mietittyä, mitenköhän kaksi oman tiensä kulkijaa mahtuu saman katon alle. Omapäisiä pässinpäitä kaiken lisäksi. Jää nähtäväksi.

Lähipiiristä on putkahdellut mukavia uutisia, ne pitävät mielen hyvänä ja korkealla myös. Edes loskassa kastuvat mokkasiinit eivät vituta niin paljon, kun tietää asioiden kääntyvän parempaan. Tähän auttavat myös supervahvat D-vitamiininappulat, hiljalleen palaava liikuntainnostus ja - jumankauta - vapaa-aika! Tänäänkin olen aivan vapaalla, heräsin vasta tunti sitten ja aion vain hengailla itseni seurassa koko päivän. Käyn kirjastossa ja kaupungilla, ehkä kirpparillakin, enkä anna minkään vaivata.

Sitä paitsi pääsin tällä viikolla kahdesti nauttimaan ystävien seurasta kaljatuopposten äärellä, tein sopimuksen liittymisestä erääseen harrasteprojektiin ja olen jo melkein aloittanut tunkiokämppäni siivoamisen.

Huuh, lapsella on uusi lelu. Mies kävi ostamassa (minun rahoillani) MacBook Pron. Kyllä kuulkaas muuten kiiltää ja skulaa ja pelittää. Vähän on vielä jäykkää, pitää opetella omenaihmiseksi. Hihi. Ihanaa kun on kotona taas tietokone, kyllä se nykyihmiselle on asia, jota ilman on hiton hankalaa. Oma paastoni kesti sen reilut 4 kuukautta. Kyllähän se kesällä vielä oli jotenkin siedettävää (ja teki ihan hyvää vähän vieroittautuakin), mutta näin opintojen edetessä (ja varsinkin kiivastahtisissa pedagogisissa) on meinannut ajoittain tulla kyllä itku silmään, kun ei saa tehdä hommia silloin kun haluaa omassa rauhassaan. Kiitos vaan tietopinni, viihdyn ihan hyvin kotona.

Jippoja pitää vielä opetella, mutta vähitellen tässä palataan elävien kirjoihin. Huahahhahaha! Mii veri häpi!

Ei jumalauta tätä kiirettä. (Nytkin liikenteessä yhdeksättä tuntia.)

Eikä vieläkään ahdista, paitsi lukemattomat tenttikirjat. (Ei, näitä kahta tenttiä ei voi perua.)

Mies oli kylässä, kyllästyi ja lähti. (Tai sitten sillä oli omia opiskelujuttuja, whatever.)

Vituttaa vaatia itseltään liikoja, esim. sirkustemppuja tuntisuunnitelmiin. (Suurin osa opetustyötä on kuitenkin oikeesti ihan sitä peruskuivaa peruskauraa.)

Erkkapeda innostaa hetki hetkeltä enemmän. (Tänään tein miellekarttoja ysiluokkalaisen jampan kanssa, eikä sitä näyttänyt vituttavan yhtään.) (Tai sitten suljin siltä silmäni, ken tietää.)

Naamanpesuaine jäi äidin luokse, ja käsisaippua kuivattaa naaman. (Ei ole realistista mahdollisuutta ehtiä BodyShopiin sen aukioloaikana.)

Nytkin pitäisi tehdä jotain ihan muuta.

Tekemistä riittää

Huh, arkea riittää ja vieläpä kiireistä sellaista. Eilen ja tänään olen paahtanut aivan ympäripyöreitä päiviä ja vähän ylikin. Nyt ajattelin hetken hengähtää, sillä huominen tunti on ookoo ja ylihuominen kommentoitavana ohjaajalla. Tänään olin kivan seiskaluokan kanssa etsiskelemässä säätyjenmukaisen elämän kulmakiviä ja tunti meni oikein näpsäkästi. Palautteessa sanottiin, että selvästikin nautin luokan edessä olemisesta, olen innostava ja positiivinen, miellyttävä seurata. Ja hyvä vuorovaikutuksessa. Kyllä se oikeastaan siltä tuntuukin, tykkään nuorista ja niiden elämänilosta. Omat murheet katoavat kummasti, kun keskittyy sen 75 minuuttia olemaan kiinnostunut vain niistä itseäni tuijottavista silmäpareista. Huomenna onkin sitten vuorossa lukiolaisia, jotka ovat hieman haastavampia passiivisuudellaan. Mutta kaikesta selvitään, sano.

Viime viikko oli jotain ihan käsittämätöntä, kieriskelin tekemättömissä töissä ja itkin lukemattomia tenttejä. Torstaina irrottauduin paineista ollessani äidin koululla seuraamassa erityisluokan toimintaa (erkkapedan opinnot edellyttävät vierailukäyntejä), ja viihdyin oikein hyvin. Lapset eivät olleet moksiskaan, vaikka joku outo tyyppi istui niitä tuijottamassa. Ehkä heillä on parempaakin tekemistä. Perjantaina olimme Sannan kanssa Jyväskylässä Historiantutkimuksen päivillä. Matkalla sinne Sanna sai minut vakuuttuneeksi siitä, ettei enää tässä iässä ja opintojen vaiheessa tarvitse itkeä tenttien takia. Sinne voi vaan jättää menemättä ja kokeilla joskus uudestaan. Kannattaisi vissiin useamminkin puhua näistä ääneen, asiat asettuvat kummasti mittasuhteisiinsa, kun tajuaa kuinka tyhmää on märehtiä asioita, joille ei kannata tuhlata juurikaan ajatuksia. Historiantutkimuksen päivät sinänsä olivat pettymys. Osallistuimme kolmeen sessioon, joista ainoastaan ensimmäinen herätti ajatuksia ja mielenkiintoa. Kaksi muuta olivat ihan tylsiä. Jyväskylän yliopistossa sai kuitenkin hyvää ruokaa ja kirjamyynti kulutti lompakkoa oivalla otteella. Sitäpaitsi kaikenlainen matkustelu on aina hauskaa, vaikka se olisikin vain pendoliinolla puolentoista tunnin päähän.

Tällä viikolla on luvassa tosiaan vielä kaksi harjoitustuntia ja muutamia luentoja. Perjantaina aion karata Helsinkiin paremman puoliskon luokse ja lauantaina kirjamessuille ja tupareihin. Viime lauantaina juhlittiin sekä Kaisun ("yllätys")vauvajuhlia että toisen ystäväni T:n syntymäpäiviä, ja tietenkin yritin taas uskotella itselleni ottavani ihan rauhallisesti. Joopa joo, Alkon viinihylly puhuu nopeasti ympäri (oli taas tullut uutta Reilun kaupan punkkua!), samoin erinomaisen hyvä seura. Bileitä jatkettiin baarissa ja myöhemmin jatkoilla SingStaria laulaen. Maailma on täynnänsä ihania ihmisiä, kunpa heidän seurastaan saisi nauttia useamminkin!

Huoh. Huominen havaintopiirustus on vielä hiomatta ja nälkäkin kurnii. Ainakaan tässä pyörityksessä ei ehdi murehtia!

Muistutukseksi itselleni:

Nainen, olet ihan hiton kiireinen näinä päivinä! Sinun pitäisi jälleen tehdä tuhatta asiaa yhtäaikaa ja ehtiä muutamaan paikkaan muuallekin. Vaikka saitkin sentään aloitettua ja tehtyä, se ei poista eilistä syntiä harteiltasi: mikäli muistat, joit jotain ällömakeita drinksuja kahden toverin kanssa toisen kotona aamukolmeen saakka kuunnellen Belle & Sebastiania vinyyliltä.

Vaikka sinun piti siis vaan käydä kokouksessa ja Sohon musavisassa ja jatkaa sen jälkeen hommia.

Välispiikki

Viikko on sujahtanut vikkelään, tuosta viime maanantain tunnista tuntuu olevan jo iäisyys. Perjantaina pidimme vielä yhden tunnin yhdessä kollega M:n kanssa, ja sekin meni ihan ookoo. Oli hauskaa pitää toinen tunti peräkkäin samalle porukalle - saattoi leikkiä ihan oikeaa opettajaa, joka jatkaa siitä, mihin viimeksi jäi. Seuraavaksi joudun leijonille aivan yksin, parin viikon kuluttua on luvassa nationalismia, ensimmäistä sortokautta ja säätyjen elämää. Jebou.

--

Eilen tuli hieman uutta perspektiiviä elämään, kun sain tiedon, että eräs vanha partiokaverini oli kuollut viime perjantaina. Järkyttävää, epäoikeudenmukaista ja kaameaa. Ei 32-vuotiaiden miesten kuulu kuolla. En ehkä ole vieläkään täysin sisäistänyt asiaa, vaikka jo järkkäilemmekin vanhalla jengillä adressia miehen porukoille. Vavahduttaa. Eipä elämä koskaan ole valmis, mutta että kolmekymppisenä pitäisi luopua kaikesta? Ei mene jakeluun.

--

Mummin asunnosta tuli varteenotettava ostotarjous, hyväksyimme sen velipojan kanssa. Toivottavasti homma ei jälleen kerran kosahda. Yksi huolenaihe poistuisi selvittämättömien asioiden listalta.

--

Juoksin eilen kahdeksan kilsan lenkin. Olen päästänyt treenaamisen löpsähtämään, asiaan on saatava muutos. Itseäni varten minä siellä juoksen.

--

Eilen tosin taisin juosta enemmänkin karkuun. Surua.

Ei jännitä enää

Huh.

Opetusharjoittelu on nyt toden totta alkanut. Eilen pidimme kollegan kanssa puoliksi ensimmäisen yhteisen tuntimme ja tänään hikoilimme samaisen jampan kanssa ihan palkallisella sijaisuustunnilla. Hauskaa! Kunhan jaamme hurjan tuntiansion puoliksi, saamme varmaan pari tuoppia per nassu.

Näillä kahdella nyt jo olleella tunnilla opettajuus on tuntunut hyvältä. Eilen en järkytyksekseni jännittänyt ollenkaan aamukahdeksalta seistessäni lukiolaisten edessä kertomassa huonoja vitsejäni. Tunti meni hyvin, ja oman osuuteni hoidin tyylilleni uskollisesti läppää heittäen. Olin myös askarrellut hienot kulttuurikortit, joiden perusteella puhuttiin suomalaisesta kulttuurista ja meihin liittyvistä stereotypioista. Tein materiaalin huolella, sillä aion käyttää sitä tulevaisuudessakin. Sain kehuja sekä tovereilta että ohjaavalta opettajalta. Ihan punastuin, kun sanoivat, että olen todella luonteva, puhun elävästi, osaan ottaa tilan haltuun, enkä varmasti tule painimaan auktoriteettiongelmien kanssa. On kivaa olla kehuttavana (ja kyllä minusta tuntuu, että olen kaikki kehut ansainnutkin). Inhoan sitä, että ihmiset vähättelevät itseään ja oikein kerjäävät kehuja ja säälipisteitä. Aaaargh! Olkaa ihmiset huoletta tyytyväisiä itseenne ja tietäkää vahvuutenne. Niistä ja itsestään pitää olla ylpeä! Kukaan muukaan ei sitä puolestanne ole.

Kohtalon ivaa on se, että olen vannonut inhoavani sotahistoriaa (tai no, ainakaan se ei ole suosikkini), ja niin vain tänäänkin sujuvasti puhuin talvisodan syttymisen syistä ja perjantaina vedän powerpoint-shown Lapin sodasta. Koska olen pari viimeistä opiskeluvuotta ollut varsin tutkimusorientoitunut, olen keskittynyt lähinnä oman kiinnostukseni kannalta relevantteihin aihealueisiin ja teemoihin. Nyt voi huoletta vilkuttaa hyvästiksi spesialiteeteille: on ryhdyttävä riipimään pintatietoa kasaan joka hiton aiheesta. Niin kuin nyt vaikka noista sodista.

Syys saa

On syksy, jos ei joku ole vielä huomannut.

Hengitys huuruaa iltalenkillä, aamulla ikkunan takaa näky ihana kirkas syksyaurinko. Kaulahuivia saa pitää joka päivä (ja joka päivä erilaista), mutta lapasia en vielä ole kaivanut esiin. Nyt on vielä hanska-aika. Ehkä kuun vaihtuessa on siirryttävä villaan. Pidän syksystä juuri nyt, se on kaunis ja inspiroiva, siitä saa voimaa. Mutta sateiden tullessa mieli muuttuu. Silloin aina toivoo, että saisi hautautua villasukissa ja collegehousuissa peiton alle ja juoda kolme litraa rooibosteetä putkeen ilman, että tarvitsee koskaan enää mennä ulos (ainakaan vielä silloin kun sataa).

Lääkärini sanoi minun olevan jo paljon paremman oloinen. Jatkamme hoitoa kuitenkin vähintään kevääseen, etteivät hyvät vaikutukset mene hukkaan. Nyt juuri tuntuu siltä, että kyllä tästä noustaan. Rutiinien ja puuhastelun täyttämä arki ja rennot viikonloput ovat taanneet sen, että olo on tasapainoinen ja hyvä. Tätä on sellainen arkielämä, jota minäkin jaksan elää. Piti ilmeisesti todella kovalla kantapään kolauksella oppia, mitä on liian paljon. Juuri näin on nyt hyvä.

Pieni kotini täyttyy yhä uusista tenttikirjoista (yksi on sentään jo tälle syksylle suoritettuna, eli tili on ikään kuin avattu), mutta ne eivät tunnu vierailta tai pahoilta. Tällä hetkellä on itse asiassa jonkinlainen tarve oppia ja opiskella. Vaikka omat harjoitustuntini eivät olekaan vielä alkaneet, olen jo oppinut, että opettajan hommissa ei voi koskaan tietää liikaa. Aina on heikkous. Useampikin. Olen siihen valmis, siis kestämään ne heikkoudet, jotka ne pirun penskat löytävät saman tien, mutta tokihan täytyy olla aseet valmiina. Eli eipä muuta kuin googleen.

Kunpa ei vielä tulisi pimeää. Tosin ostin jo purkillisen apteekin vahvinta D-vitamiinia. Aseeni talvea vastaan ovat jo latautumassa!

Rankkoja viikkoja...

Opiskelu on näemmä muutakin kuin tenttiin lukemista yöaikaan. Menneet viikot ovat todellakin olleet antoisia, mutta myös varsin väsyttäviä. En voi uskoa, ettei lukuvuosi ole kestänyt vielä kuukauttakaan! Tuntuu monelta viikolta... Normaalikoulu on käynyt jo varsin tutuksi paikaksi, ohjaavaan opettajaan on tullut hieman tutustuttua, auskujengi on erinomainen ja ainedidaktiikka paskaa. Ensimmäinen harjoitustuntini on maanantaina 4.10., kivasti heti aamukahdeksalta. Namnam. Onneksi pidän sen yhdessä toisen auskun kanssa, niin ei heti joudu susille heitettäväksi. Ensimmäinen ihkaoma tuntini on vasta syysloman jälkeen. Jänskää.

Opettajaksi opiskeleminen on tuntunut aika hyvältä. Ei ollenkaan niin oudolta tai ahdistavalta kuin ajattelin. Varmuus ja innostus ovat vain kasvaneet ja ammatinvalinta tuntuu järkevältä. Ei tässä turhia juttuja kasailla ollenkaan. Tietenkään en sulje pois sitä mahdollisuutta, että tekisin tulevaisuudessa maisterisnaisena muitakin kuin varsinaisia opettajan hommia, mutta nyt ainakin tuntuu siltä, että tämä on eri kivaa. Aloitin myös erityispedagogiikan opinnot, ja olen suureksi hämmästyksekseni todennut, että kasvatustieteeksi laskettavan oppiaineen luennolla ja seminaarissa voi olla myös äärimmäisen mielenkiintoista. Erkkapeda tuntuu tärkeältä ja antoisalta. Aion harkita laajentavan harjoittelun tekemistä kymppiluokalla. Päähän potkitut ja muuten vaan reunalla menijät kiinnostavat. Luulen, että minusta on siihen.

Hämmästytän itseäni, sillä tämä opettajajuttuhan lähti liikkeelle hieman vahingossa. Nyt se tuntuu ainoalta loogiselta vaihtoehdolta.

Musta tulee ope!

Lisää töitä, töitä, töitä

Sarasvuon Jartsa on taas pudotellut timantteja suustaan.

Melkein tekee mieli nostaa kädet pystyyn ja sanoa, että antaapa olla. Mutta en nyt millään viitsisi. Sen verran kaihertaa mieltä ja kieltä tuollainen urpoilu. Jartsan mukaan media on 1990-luvun puolivälistä alkaen lietsonut työnvastaista propagandaa, joka nyt sitten näkyy siinä, etteivät suomalaiset halua tehdä töitä - oikeastaan he inhoavat työtä. Jartsa on sitä mieltä, että suomalaiset elävät kollektiivisessa harhassa luullen hautautuvansa työtaakan alle, vaikka todellisuudessa täällä ei tehdä töitä millään mittapuulla liikaa tai edes kovin paljon. "Meille on syntynyt käsitys, että työ on rangaistus jostain pahasta", hän messuaa.

Voi Jari, mitä viisauden voimaa suustasi pulppuaakaan! Mikset jo ole presidentti? Tai pääministeri? Mikseivät ottaneet Sinua Nokian johtoon? Nuo typerykset! Kyllä kai Suomi yhdestä lamasta nostetaan ihan vain Sinun taitojesi avulla! Ratkaisuhan on selkeä: tehdään lisää töitä. Lisää lisää. Töitä. Enemmän. Lisää töitä. Vielä. Töitätöitä.

Jartsalla on myös ratkaisu loppuunpalamisen uhkaan: lisää töitä. Hän kertoo tälle laiskalle, sairaslomalla makaavalle kansalle jumalallisen viisauden: "Elämä on kuitenkin sellaista, että aina joskus tulee paha mieli". Mit vit? Jätkä kusettaa! Lääkkeeksi sopii kovempi työnteko, tietenkin. Hyvä isä jumala, miksi et jo ole tehnyt Jartsasta messiasta? Mainittiinko jo lisätyö?

Toisaalta Jartsaliini muistaa kuitenkin mainita, ettei työn inho koske aivan kaikkia. Osa suomalaisista nimittäin kärsii Jartsan kaikella lääketieteellisellä taidollaan diagnosoimasta mielenvikaisuudesta, ylitunnollisuudesta. Nuo ylitunnolliset pipipäät suostuvat kaikkeen, noudattavat orjallisesti sääntöjä ja kaiken lisäksi vielä palavat loppuun tehdessään "ihan turhaa työtä". Horray for the boobies! Moiset mielenterveyspotilaat vissiin sitten saavatkin uupua taakkansa alle ja poistua häritsemästä innovatiivista yritysmaailmaa. Kukaan ei kaipaa heikkoja! Ei kukaan! Vähiten kuningas Jari I Innovaattori.

En voi kuin huokaista ja miettiä kaikessa rauhassa kukkia ja perhosia. Syy tälle tarkan analyyttiselle työinholle ei tietenkään voi olla esimerkiksi paskoissa palkoissa, korkeakoulutettujen surkeissa pätkäduuneissa, epävarmuudessa, huonoissa esimiehissä, onnettomissa työyhteisöissä, väärin organisoiduissa työtehtävissä tai väärässä uravalinnassa. Ei. Syy on siinä, että joukkohysterian valtaama Suomen kansa yksinkertaisesti inhoaa työntekoa. Näin se on. Case closed.

Se on muuten jännä, että vaikka tässä on ajoittain tullut tehtyä kahta duunia opiskelun ohella, vetänyt usean viikon putkia ilman ainoatakaan vapaapäivää ja joka ikinen palkkapäivä tuijottanut epäuskoisena onnettoman pientä summaa palkkanauhan perässä, en siltikään ole koskaan inhonnut työntekoa. Ei töihin meno aina mitään juhlaa ole, mutta toisaalta on kivempi, kun tili on plussan puolella. Ei töissä olemisesta aina nauti, mutta ei siitä nyt mitään ylitsepääsemätöntä fyysistä tuskaa tule. Eivät työpaikkani ole tai ole olleet täydellisiä, mutta hei - en ole minäkään. Enkä tosiaankaan ole aina tehnyt työtä, jolla olisi tarkoitus, mutta ketä kiinnostaa? Työtähän se vain on - se jännä ilmiö, jossa minä myyn aikaani ja taitojani rahallista korvausta vastaan niistä kohtuullisesti maksavalle työnantajalle.

Sitäpaitsi kuka on koskaan missään todistanut, että työn edes pitäisi olla missään mielessä tärkein asia ihmisen elämässä? Onko sellaista absoluuttista totuutta olemassa? Jos on, kuulen siitä mielelläni ja olen valmis muuttamaan kantaani. Että terveisiä vaan Jartsaliinille.

Isoveljen valvonnassa

Huh. Havainnointi on rankkaa. Olen tänäänkin ollut liikenteessä jo 10 tuntia. Seuraavaksi pääsen onneksi kotiin makoilemaan jalat seinää vasten ja kuuntelemaan Subin kohinaa, paljon enempää en tosiaan enää kyllä jaksaisi. Huomenna saan nukkua niin pitkään kuin haluan, ja ensimmäinen ohjelmanumero on vasta klo 15.15 oleva graduryhmän tapaaminen (jonne menen ilmoittamaan, etten ole tehnyt enkä aio seuraaviin noin kuuteen kuukauteen tehdä yhtään mitään siihen liittyvää). Illalla pääsee suureen cityyn tapaamaan ihanaa naisseuraa kesäkisan päätösillallisen merkeissä. Jee!

Laajensin havintotuntirepertoaariani tänään maantiedon ja filosofian suuntaan. Oli ihan jännää, joskin ymmärsin ajoittain ihan hyvin, miksi teinit kiehnäsivät tuoleillaan kuin satiaisia saaneet. Minuakin väsytti, katse ja ajatus harhailivat. Ei oo helppoo ei, tuohon kun päälle iskisi vielä joku hormonimyrsky, niin tere menemäst vaan. Saa nähdä, mitä tämä uravalinta oikein vielä tuokaan tullessaan, jaksaako murrosikäisiä ymmärtää vuodesta toiseen vai ei? Toistaiseksihan en ole oppilaisiin vielä ottanut kontaktia, omat harjoitustunnit ovat vielä kaukana edessäpäin, mutta kyllä sekin aika vielä koittaa ja luultavasti melko piankin. Ehkä jo parin viikon päästä. Hui.

Olen seurannut kasvavalla mielenkiinnolla tämänsyksyistä BigBrotheria, vaikka aloitusjakson aikana vannoin ja vakuutin ainoastaan vilkaisevani, keitä siellä tänä vuonna on tyrkyllä. Joopa joo, melkein joka ilta on tullut katsottua päivän kooste. Tosin meikäläinen jopa myöntää sen ihan avoimesti, toiset eivät kehtaa ääneen sanoakaan katsovansa moista moskaa. Minua BB ainakin viihdyttää oivallisesti, enkä koe minkään sortin häpeää siitä. Hauska rottakoe. Ensimmäinen kausi oli kyllä paras, koska osallistujat eivät vielä tienneet, mitä odottaa ja miten toimia. Nyt kun on menossa jo n:s vuosi, kilpailijat tietävät kyllä jipot ja konstit. Sosiaalipsykologia ei meikäläistä jaksanyt koskaan kiinnostaa sosiologian perusopintoihin sisältynyttä pakollista luentokurssia enempää, mutten yhtään ihmettele sitä, että tällaiset sosiaaliset kokeet herättävät tutkijoissa ideoita jos jonkinmoisia. Suljetut tilat ja ryhmän paine saavat aikaan paljon. Minä en ainakaan tiedä, miten käyttäytyisin tuollaisessa tilanteessa. Luultavasti huonosti.

Löytyykö muita BB-ihmisiä?

Mediakasvatuksen porteilla

Pitäisi hieman kasailla ajatuksia tästä blogista, sillä jonkinmoinen punainen lanka voisi olla tarpeen. Aloitin opeopintoblogin wordpressiin, mutta koska se toimii portfoliona ja koska siellä kirjoitellaan kaikenlaista hyvinkin raadollista opiskeluun liittyvää, blogi on salasanojen takana, eikä näkyvissä muille kuin auskuryhmälle ja ohjaajille. Joten tänne pitäisi kai edelleen suoltaa sitten muunlaista rompetta. Yritetään. Tällä hetkellä opeblogi kiinnostaa enemmän, kun samalla saa opiskella uuden blogialustan käyttöä, mutta ei hätää - en hylkää teitä, rakkaat lukijani.

Aloitin mediakasvatuksen peruskurssin, koska se liittyy osaltaan pedagogisiin opintoihin valinnaisena aineena. Kurssin aikana tulee tehdä erinäisiä tehtäviä, joista kaksi ensimmäistä minulla on edelleen rästissä. Kotonani ei ole toimivaa tietokonetta, mikä tietenkin vaikeuttaa elämää huomattavasti nyt, kun opinnot taas alkoivat ja viestinää pitäisi harjoittaa hyvinkin kovalla vauhdilla. Korjausoperaatiota aloiteltiin perjantaina, mutta emme vielä päässeet puusta pitkään. Ensi viikolla jatketaan. Kunhan saan rahaa kasaan, hankin uuden tietokoneen. Ompun. Mediakasvatus on herättänyt mielenkiintoni, sillä se tuntuu omien opetettavien aineiden olennaiselta kumppanilta: yhteiskuntaopissa ja historiassa on tärkeää olla perillä myös tästä päivästä ja sen tapahtumista. Nytkin minun pitäisi kirjoittaa mediapäiväkirjaa yhden vuorokauden mediankäytöstäni sekä tarkkailla julkisessa keskustelussa tapahtuvaa mediakasvatukseen liittyvää debattia. En ole löytänyt sopivaa kohdetta. Ehkä voisi vaikka vilkuilla Hesarin keskustelupalstan BB-osiota, sieltä löytyy varmasti jeesustelua aivan riittämiin.

Kasvavan sähköisen median edessä tunnutaan olevan hieman hukassa. Aikuisia pelottaa, koska lapset osaavat käyttää teknologiaa paremmin kuin vanhempansa. Vieras ja outo tarkoittaa yleensä uhkaa, eikä netti- ja teknologiapelosta tunnuta selviytyvän, vaikka 2000-luku on jo pitkällä vempaimineen. En nyt väitä, etteikö digitaalisessa maailmassa olisi ongelmia tai vaaroja, mutta vainoharhaisuus ja yltiöpäinen kontrollointi eivät ainakaan ole ratkaisu niihin - niin kuin eivät ole missään muussakaan asiassa. Toisaalta uudistukset pelkän uudistumisen vuoksi eivät nekään ole mistään kotoisin, mutta asia, joka kehittyy omalla painollaan, on mitä ilmeisimmin niin täynnä toteutumistaan odottavaa potentiaalia, ettei sen tukahduttaminen oikein nappaa.

Itsehän siirryn nykyaikaan muutaman viikon kuluttua, kun saan postitse uuden älypuhelimeni. Kun menin testailemaan mallia, en aluksi löytänyt nappulaa, josta koko koneen saa päälle. En antanut asian häiritä, näpyttelin menemään ja muutaman minuutin venkslaamisen jälkeen olin jo aivan sinut uudenlaisen teknologian kanssa. Tottumista se tietenkin vaatii, luultavasti muutamia hermoheikkoja hetkiäkin, mutta ei niiden edessä pidä nöyrtyä. Uuden vastustaminen sillä perusteella, että aina ennenkin on tehty näin, ei enää mene läpi. Nykyajan penskat eivät ole kännykätöntä maailmaa nähneetkään, ja se pitää aikuisten hyväksyä ja ymmärtää. Lapset ja nuoret elävät digitaalisen todellisuuden kanssa sujuvasti lomittain, eivätkä pelkää sitä.

Itse kuulun siihen sukupolveen, joka ei syntynyt kännykkä korvalla, vaan sai elää teininä sen mullistavan ajan, jolloin internetistä tuli joka kodin väline ja kännykästä käden jatke. Lama-ajan lapsena ala-asteella ei paljon ATK:ta opiskeltu, mutta kirjastossa pääsi kerran viikossa tunniksi Kiss FM:n chattiin. Koen itseni onnekkaaksi, sillä olen saanut elää kahdessa erilaisessa maailmassa: ajassa juuri ennen it-vallankumousta ja ajassa sen jälkeen. Yksi mullistava muutos on siis jo elettynä, vaikkei se mikään suoranainen perinteinen sukupolvikokemus (kuten sota tai pula-aika tai 60-luku) olekaan. Onpahan silti jotakin kättä pitempää.

Mikä ihmisiä pelottaa uudessa niin paljon?

Opeksi

Pedagogiset opinnot ovat alkaneet. Joka aamu kahdeksalta ainedidaktiikkaa pienissä ryhmähuoneissa, tutustumista Norssiin, tänään ensimmäiset havainnointitunnit (hissan abikurssi ja ysiluokan yhteiskuntaoppia). Milloinkohan sitä joutuu ensimmäisen kerran luokan eteen nolaamaan itsensä? Suunnittelin juuri, että viimeistään työpaikan joskus saadessani joudun hankkimaan moottoripyörän ja sen ajamiseen oikeuttavan dokumentin, jotta voin iskeä silmille hyppivien teinien sormille päräyttämällä aamuisin koulun pihaan makeella pärrällä. Luulisi, ettei ole vastaansanomista sellaiselle maikalle. Eihän?

Opintoihin liittyen pitäisi aloittaa blogi, mutten ole sitä vielä tehnyt. Nimi on jo mielessä. Meillä Tampereella ollaan niin innovatiivisia, että pedagogisten aikana pidetään sähköistä portfoliota, siis blogia, jonne jatkuvasti päivitetään koulutuksen ja harjoittelun aiheuttamia aatoksia. Niin vissiin. Minä ehdin jo haaveilla hyvästä syystä aloittaa paljonpuhuttu skräppäys, kunnes meille kerrottiin, että hissan auskut tekevät blogit. Piste. Ookoo, unohdetaan sitten ne vesivärimaalaukset.

Pitäisi hankkia ulkoinen kovalevy. Ja älypuhelin. Koska mä haluuuuuuun.

No hätä!

Olen kaivanut tauolla olleet lihakseni jälleen esiin. Juoksemassa olen käynyt nyt jo pari kertaa (turhan) kesätauon jälkeen ja tänään uskaltauduin hiippailemaan yliopiston liikuntatilojen kuntosalille. Siellä oli ihan mukavaa, joskin huomasin hartialihasteni löystyneen entisestään. Minulla on ongelmahartiat, totisesti. Täytyy olla niille hellä mutta tiukka. Kipuilevat paljon ja jännittyvät usein - ihan niin kuin äidillänikin. Treeniä, treeniä, treeniä vaan. Ensi viikolla alkavat jumpat.

Minusta on kuulemma oltu huolissaan kesällä, kun en jaksanut juuri evääni liikauttaa (ainakaan lenkkipolun suuntaan) vaan lähinnä join kaljaa terassilla. Lupaan parantaa tapani, ettei tarvitse enää murehtia. En minä ajatellut mitenkään erityisesti ryyppäämään alkaa, noin niin kuin ikinä, jos tarkkoja ollaan. Aina ei vaan jaksa tsempata, varsinkaan urheilussa. Nyt tilanne näyttää kuitenkin varsin mallikkaalta, ainakin lihasten tärinästä päätellen. Hyvä tästä tulee, ei huolta.

Olen vain ollut surullinen.

Viimeinen työpäivä alkaa kolkutella loppuaan. Huomenna alkavat opeopinnot ensimmäisellä luennolla - ennakkotehtävänkin sain tehtyä. Syksy on tullut, huomaan kietoutuessani takkiin ja kaulaliinaan. Leggingsajat ovat jo takana, nyt tarvitaan paksuja sukkahousuja. Hyvä niin, olen saanut tarpeekseni hikoilusta ja märistä hiuksista sekä levottomista öistä, kun en saa unta joko kuumuuden tai auki olevasta ikkunasta kantautuvan metakan vuoksi. Lenkkeilyäkin on ollut helpompi jatkaa, kun pelko nestehukasta ei vaani heti ulko-ovella.

Olen kai tulossa aikuiseksi. Naamakirjaa täyttävät kavereiden ja tuttujen erinäiset suhdetilojen muutokset sekä merkityt hääkuvat. Vatsakummut pyöristyvät siellä jä täällä (paitsi eivät siis täällä muuten kuin ehkä Ben&Jerry'sin vuoksi), ihmiset perustavat Koteja ja Perheitä. Tällä kertaa minä olen muutoksessa mukana, perustammehan V:n kanssa yhteisen ruokakunnan toivottavasti vielä tämän vuoden puolella. Se on jännittävää! Harmittavasti tosin muutto venyy, koska HOASilla on ymmärrettävästi ruuhkaa tähän aikaan vuodesta. Joku muukin tarvitsee kotia. Mutta toiveena olisi vuosi 2010. Olen jo aloittanut tavaroitteni perkaamisen, joskaan mikään perkuu tuskin riittää V:lle, joka ei osaa arvostaa purnukoitani tarpeeksi. Mokoma askeetti! (Vai olenko vain kateellinen kyvystä olla kiintymättä materiaan?)

Opintojen alku jännittää, uudet ihmiset ja asiat ja muut. Ja se luokan eteen meneminen, se vasta jännittääkin. Tosin olen työpaikassani kunnostautunut huonojen vitsien kertoja, ja etenkin teini-ikäisten seura laukaisee minussa halun heittää kummelijuttua minkä kieli antaa periksi. (Osa niistä sirkkusilmistä ei ole vielä ollut syntynytkään, kun minä olen jo kikattanut Mauno Ahoselle!) Katsotaan, mitä tästä tulee.

Ei tule uni, vaikka sängyssäni on mies, jonka kainaloon saisi mennä. Huomenna on vapaapäivä, tiistaina viimeinen rutistus kesätyössä. Keskiviikkona alkaa opiskelu täydellä höyryllä. Jihuu. Tänään tein baarikierroksen kolmen komean miehen kanssa. Se oli hauskaa.

Tulisiko se uni sittenkin?

Yhhyh

Inhoja vaivoja pukkasi vielä loppukesän kunniaksi, kiitos vaan. Tunnen itseni keski-ikäiseksi, mikä ei ole hyvä asia. Eipä muuta kuin apteekin itsehoitohyllylle.

Kävin katsomassa Bonoa ja muita uukakkosen poikia. Hyvin ne vetivät, show oli näkemisen arvoinen, samoin Bonon nahkabyysat. Satoikin vain hetken, sopivasti lämppärin ja itse keikan välissä. Stadikan penkit olivat jyrkät ja nuutuneet.

Muutama työpäivä vielä, ja sen jälkeen alkaakin aivan uudenlainen aherrus pedagogisten parissa. Hieman jännittää jo, vaikka onneksi seura on pitkälti tuttua ja mukavaa. Valitettavasti J tuskin tekee puolestani edes ennakkotehtävää. Nimmarini tosin ajattelin hänelle opettaa, josko selviäisi väärentämällä joistakin pakollisista vierailuista. Tunnen itseni aivan koululaiseksi. Pitäisikö mennä Tiimarin kautta kotiin ja täyttää penaali värillisillä tusseilla ja nallenmuotoisilla kumeilla? Tukka on liian lyhyt saparoiksi, mutta ehkä kehitän jonkin muun schoolgirl-lookin. Ainakin mulla on ne makeet fuksianpunaiset Adidas-tennarit, joita eräskin pimatsu kerran kehui. Näistä aineksista rakennetaan täydellinen ausku! (Ja maksoin jo liiton jäsenmaksunkin!)

Lenkkipolut on vihitty käyttöön syksyä varten, mutta sykemittarista loppui paristot. Jälleen yksi rasti kauppalistaan.

Tyyntä

Nainen on aivan uusi, tukka jäi nimittäin tänään kampaamon lattialle. Päässä sitä on entisestä enää murto-osa, ja hyvä niin. Värikin on uusi. Kampaaja kehui itseään ja syystä - lopputulos on parempi kuin uskalsin toivoakaan, vaikkei se ole kyllä läheskään sellainen kuin etukäteen ajattelin. Jännä!

Vietän aikaa yliopiston hiljaisessa mikroluokassa selvitellen syksyn opintoja. Kalenteri täyttyi jo kovaa kyytiä, vaikkei kaikista opintojaksoista ole vielä aikataulullista haisuakaan. Katsotaan niitä sitten. Missäköhän välissä sitä ehtisi muuttaa? Kai se aika löytyy samalla kuin asuntokin. Jota ei siis vielä ole.

Syksy tuoksuu jo ilmassa ja minä pidän siitä. Sandaalit napsuvat edelleen jalassa, enkä ole peittänyt ihottuman raiskaamia käsivarsiani, mutta syksy se on, joka korvan takana kuiskailee. Kohta se on täällä, kaikkien murrettujen muotisävyjen kanssa. Huomasin tänään syysmuodin saapuneen kauppoihin. Shoppailua harrastin silti vain kirpparilla (kahdet housut ja farkkumekko, jollaista en kuunaan 0lisi uskonut hankkivani), vannon nimittäin joka kerta Hennesin muovipusseja heilutellessani, etten enää kuunaan hae sieltä ainoatakaan rättiä. Kun olisikin varaa hankkia vain laatua! Kai sitä olisi, jos kuluttaisi niin kuin nyt järkevästi kulutetaan, eikä hankkisi aina niitä letkuja toppeja. Ehkä sitten joskus.

Lenkkipolut huutavat, mutta olen ollut laiska. Huomenna menen Lahteen esittelemään asuntoa uudelle asuntokauppiaalle. Jospa sen joskus saisi myytyä.

Hikeä ja hellettä riittää, eivätkä työvaatteet hengitä. 11 työpäivää jäljellä tälle kesälle, ihme, että tästäkin selvittiin. Lähellä oli.

Oma tietokoneeni on edelleen mäsänä, enkä jaksa tai saa tehtyä asialle mitään. Kotona on toisaalta ihan rauhallista ilman jatkuvaa internetin selailua, ja tietokoneeni päälle onkin jo kertynyt kasa DVD-levyjä ja graduun epämääräisesti liittyvää kirjallisuutta. Yksi klassikkoessee pitäisi raapaista kasaan, jos vain jaksaisin lukea sitä samperin Weberiä. Ehkä ensi viikolla.

Asioita on vaikea hoitaa, edes puhelimitse. Ottaa päähän käännellä samoja kiviä kerta kerran jälkeen, jankata asioita edes takaisin, säätää, olla vastuussa. En jaksa.

En jaksa en jaksa en jaksa en jaksa. Antakaa jostain jotain energiaa, ihan mitä tahansa.

Väläys

Berliinissä oli ihanaa, kuten odottaa saattaa. Kuvia en juuri jaksanut napsia, sillä keskityin haistelemaan, maistelemaan, kuuntelemaan ja fiilistelemään kaupunkia. Hukkaan ei mennyt, sen voin sanoa. Syötiin, juotiin ja nukuttiin hyvin, seilatttiin edes takaisin erinäisillä raiteita pitkin kulkevilla välineillä, ihailtiin Frida Kahlon töitä, luuhattiin kuppiloissa. Viimeisenä päivänä hieman shoppailtiinkin - pitihän se aika ennen lennon lähtöä jotenkin saada kulumaan - mutta Berliini noin yleisesti on kyllä varsin oiva paikka osittaiseen budjettimatkailuun. Uudestaan täytyy taas lähteä.

Tarkoitukseni oli olla tehokas ja ilmoittautua yliopistoon ja opeopiskelijaksi. Jämähdin kuitenkin matkan varrella olevaan mikroluokkaan, enkä taida saada itseäni hetkeen liikkeelle. Sitäpaitsi OKL on kaiketi suljettuna vielä tämän viikon, joten pitäkää tunkkinne. Meen sitten ensi viikolla.

Kesä sulattaa aivot pois.

Silence

Hiljaista on pidellyt, lähinnä blogimaailmassa. Pahoitteluni kaikille postauksiani kieli vyön alla odottaville henkilöille. Parannan tapani heti, kun jaksan. Tällä hetkellä ongelmana on se, ettei kotonani ole toimivaa tietokonetta - vanha tuttu FujitsuSiemens hajotti aivan oma-aloitteisesti näyttönsä, joten intternetin selailu hivenen vaikeutui. Toverin parempi puolisko lupasi hoitaa asiaa kuntoon ehtiessään. Tietokoneeton kotielämä on tavallaan ihan jees, ainakin nyt kun alkupäivien vieroitusoireista on selvitty. Olen katsonut telkkaria ja leffoja, lukenut kirjaa ja silitellyt kissaa. Niin, ja tehnyt töitä, puhunut saksaa, vältellyt kodinhoidollisia toimenpiteitä ja juonut olutta ja muita juomia. Kesä on sujahtanut ohi nopeammin kuin... no, kuin olisin kuvitellutkaan. Töitäkin on käytännössä enää kuukauden päivät jäljellä, sillä huomisen rutistuksen jälkeen olen kahdeksan päivää lomalla ja sitten onkin jo kohta elokuu. Perjantaina lennämme V:n kanssa Berliiniin neljäksi päiväksi, super! Tuskin maltan odottaa. Ich komme, ich komme!

Unettomuus on osittain väistynyt ja tilalle on tullut raukeus ja jatkuva nuutuneisuus. Koko kansaa puhuttaneilla helteillä voinee olla jotakin tekemistä asian kanssa. Toisaalta olen hämmentänyt itseäni nukkumalla kuumassa asunnossani suhteellisen hyvin. Enkä edes omista tuuletinta. Sitä paitsi pidän helteistä ja jonkin verran jopa hikisestä kehosta. Ainakin tuntee elävänsä. Tosin olisin mielummin toki lomalla kuin vaikkapa töissä, mutta kaikkea ei voi valita. Kesäkuun lomailu teki tehtävänsä, joskaan en ihan täydessä iskussa ole vieläkään. Katsellaan ajan kanssa, aikahan ne haavat parantaa vai miten se nyt oli.

Kuluneina viikkoina olen myös käynyt festareilla paahtumassa, istunut lukemattomia tunteja eri terasseilla, nauttinut mukavien ihmisolentojen seurasta, ajanut satoja kilometrejä autolla, harrastanut kotimaanmatkailua (esimerkiksi Joensuuhun ja Savonlinnaan), istunut Tammelan torilla syömässä mansikoita, saanut rakot jalkoihin ja parantunut niistä, kahlannut läpi Frasierin ykköstuotantokauden ja kaikki kaudet Sinkkuelämää, haalinut muuttolaatikoita ja alkanut odottaa muuttoa entistä enemmän, pitänyt yllä hetkellistä shoppailulakkoa ja vältellyt kaupungilla luuhailua.

Jatkan taas, kun sen aika on.

Ah. Lomapäivät vähenevät, mutta mieli paranee. Hyvä näin. Olemme kissan kanssa loikoilleet kotona ja nauttineet elämästä, minkä lisäksi olen nähnyt ystäviä ja juonut kaljaa. Tänään starttaan äidiltä lainatun Peugeotin kohti Joensuuta, parhaaseen vitostien juhannusruuhkaan. Kyytiin hyppää neljä toveria, kissa ja koira.

Sitä ennen pitäisi kuitenkin kenties jopa pakata ja käydä kaupungilla asioilla (esimerkiksi hakemassa viiniä).

Rentouttavaa juhannusta itse kullekin!

Miksi menin keskustelupalstalle, ei olis pitäny!

Taas pohdituttaa pientä ihmistä.

Helsingin Sanomat uutisoi, että 2000-luku on tuonut mukanaan seksihaluttomuuden kasvun. Toisaalta esimerkiksi naisten seksikumppanien määrä on kasvanut. Kuten tavallista, kyseisen lehden keskustelupalstalla pureudutaan suoraan asian ytimeen runollisesti ja rakentavasti. Miksi menin sinne taas, miksi??

Ihmetyttää, kuinka vihaisia ihmiset voivatkaan olla, ja kuinka suurta katkeruutta toista sukupuolta kohtaan voidaan tuntea. Viha on käsin kosketeltavaa. Käykää itse katsomassa, jos ette usko.

En tiedä, olenko itse jotenkin erityisen nuori ja naivi, vai miksi en löytänyt itseäni ja omaa parisuhdettani millään tasolla koskevaa puhetta laisinkaan. Onko seksi todellakin kauppatavaraa, joka hinnoitellaan tiettyjen kotitöiden, lahjojen tai käytöksen perusteella? Onko naisen tyydyttäminen (muutenkin kuin seksuaalisesti) todellakin mahdotonta, kuten keskustelu antaa ymmärtää? Onko kylmyys aina naisessa, onko syy aina siinä, että populaarikulttuuri opettaa naiset haluamaan Calvin Kleinin alusvaatemalleja ja miehet olettamaan seksin olevan samanlaista kuin pornossa?

Olen hämmentynyt.

No, toisaalta, itse en vielä asu parisuhteessa, ja vaikka yhteistä polkua on tallattu viisi ja puoli vuotta, emme tietenkään jonkin koulukunnan mukaan edes vielä ole mitenkään vakavasti otettavasti yhdessä. Joten mikä minä olen sanomaan, saako eteiseen unohtunut roskapussi seksihalut kaikkoamaan ja vaihtokaupan alkamaan. Siitäkin huolimatta lukemani rökitys sai minut surulliseksi. Ovatko ihmiset ihan oikeasti noin vihaisia, ja kohdistavatko he vihansa todella noin vahvasti vastakkaiseen sukupuoleen? Onko parisuhde oikeasti vain kahle, joka vie elämästä kaiken hyvän?

Miksi en ymmärrä tätä?

Ehkä siksi, että nuorena femakkona ilmeisesti oletan, että parisuhteessa on kyse vapaaehtoisesta kumppanuudesta, josta molemmat saavat haluamansa, ja jossa molemmat antavat sen, mikä tekee toisen onnelliseksi. Ja jos joku ei tyydytä, siitä puhutaan, ongelma ratkaistaan ja elämää jatketaan. Jos ratkaisua ja kompromissia ei löydy, joko erotaan tai kelataan ihan omassa pikku päässä, mahtavatko omat vaatimukset olla jollain tasolla himppasen pielessä.

Omenamehun makuinen aamu

Jos asia ei ole jostain syystä vielä tullut selväksi, rakastan tätä lomailua. Saa rötvätä ja vaan olla, kurkistella verhojen välistä aurinkoista aamua (tai sateista tai pilvistä), juoda hitaasti jamaikalaista tuliaiskahvia ja ihastella Vickanin ja Danielin onnea. Pätkääkään ei muuten kiinnosta, kuinka paljon verorahoja niihin bileisiin käytettiin saati onko monarkia kovinkaan 2000-lukulaista, koska hei - rakkaus voittaa kaiken. Niin. Hiljennän kyynikon sisältäni ja huokailen syvään. Kyllä tästä mielummin lööppejä lukee kuin luonnonmullistuksesta, sodista ja terrorismista. Huomenna on taas niiden vuoro.

Pitäisi hieman järjestellä juhannusta, mutta juuri nyt en jaksa ottaa puhelinta esiin soitellakseni minnekään. Myöhemmin sitten. Kykyni ja intoni asioiden hoitamiseen on suoraan sanoen melko dramaattisesti vähentynyt viime aikoina. Joskus ennen se ei ollut lainkaan vaikeaa tai vastenmielistä, vaan oikeastaan mukavaa ja antoisaa. Enää en jaksa tai halua olla vastuussa tai organisoida. Ehkä into löytyy vielä joskus. Toivoisin niin.

Kesäjuhlia riittää, mutta aivan kaikkialle en taivu. Jaksaminen on vieläkin vähän niin ja näin, tarvitsen paljon omaa aikaa ja hiljaisuutta kotona. Suon sen itselleni. Lomakin on rajallinen luonnonvara. Valitettavasti.

Uutta

Tarkkasilmäisimmät huomannevat, että muutin hivenen ilmettä. Mainoksen uhrina kokeilin huvikseni Bloggerin tarjoamaa suunnittelutyökalua ja päätinkin panna koko höskän uusiksi samoin tein. Samaa näköä blogillani olikin jo ollut neljä vuotta, eli tässä sosiaalisen meedian myllertämässä maailmassa pienen ikuisuuden. Aallonharjalla oleminen onkin jo sitten toinen tarina, mutta kokeillaan nyt tätä huvin ja urheilun vuoksi. Valitukset voi osoittaa kommenttilaatikkoon, lupaan olla ottamatta niitä huomioon.

Aamukahvi maistuu hyvinnukutun yön päälle etenkin, koska tililleni oli tupsahtanut työnantajalta rahaa huomattavasti enemmän kuin odotin. Ilmeisesti kevään koulutuspäivien palkkiot tulivat viimeinkin. Palkkapäivät ovat usein aika jännittäviä, sillä firmallamme ei ole tapana lähettää palkkakuitteja etukäteen, vaan odotukset ovat omien laskelmien varassa. Yleensä lauantailisät puuttuvat ja niin edelleen. Mitä näitä nyt on. Perussettiä. Syksyn suunnitelmat eivät tule sisältämään erityisen paljon töitä, mikä on ainoastaan hyvä asia. Rahaa täytyy sitten kehitellä jollain muulla konstilla. Pääni ei kestä toista talvea tällaista työ- ja opiskelurytmiä, eikä palkkatyön tekeminen ainakaan arkisin onnistu lainkaan samalla tahdilla opeopintojen kanssa rinnakkain. Joten työ saa nyt mennä. Ehtiihän tuota. Loppuikänsä.

Tekisi melkein mieleni aloittaa jo muuttolaatikoiden pakkaaminen, mutta se voisi olla hivenen ylilyötyä. Jos nyt ensin saisi sen uuden asunnon. Pakkaamisen sijaan voisinkin lähteä nauttimaan hyvillä mielin jatkuvasta lomastani kaupungin sykkeeseen, ainakin nyt hakemaan eilen varaamani PuistoBlues-liput.

Juoksua ja hyväksyntää

Tänään ylitin jonkinlaisen maagisen rajan juoksuharrastuksessani juoksemalla yhteen putkeen reilun tunnin ja 8,5 kilometriä. Pisin lenkkini juosten ikinä. Enempäänkin olisin taipunut, mutta Kaupin kolmen kilometrin pururadalla on pari sen verran vittumaista nousua, että ne veivät kahteen kertaan puserrettuina voimat ja sykkeen äärimmilleen. Jolkottelin kuitenkin loppuun saakka ja mittarit vilkuttivat hyviä lukemia. Hyvä mä! Enää ei edes haittaa se, että missasin suunnittelemani juoksutapahtuman, sillä ensi keväänä voisi sitten ihan iisisti vetäistä Naisten kympin. Tai miksei jopa puolimaratonin, jos nyt jalka kulkee ilman kremppoja tätä vauhtia. Tiedän kyllä, että kunnolla treenamalla kehittyminen on hyvinkin nopeaa ja tuloksellista, mutta ehken lähde tässä asiassa tavoittelemaan taivaita ainakaan vielä. Viime aikoina kun on ollut havaittavissa jonkin sorttista ylisuorittamista, kun sille tielle lähdetään. Joten tyydyn puuskuttelemaan tällaisia oivallisia pyrähdyksiä säännöllisesti ja kiltisti.

Niin, perjantaina napsahti tähänkin osoitteeseen hyväksymiskirje opettajankoulutuslaitokselta. Tunteeni ovat hivenen ristiriitaiset, sillä olen tässä kevään mittaan muutamaankin kertaan puhunut luotettavien ihmisten kanssa siitä, jaksaakohan sitä vuoden mittaista rääkkiä suorittaa. Haluaako sitä suorittaa? Nyt näyttää kuitenkin siltä, että rastitan kohdan "vastaanotan opiskelupaikan" ja toivon parasta. Edes pelottelut pedagogisten raskaudesta ja suoranaisesta mahdottomuudesta suorittaa ne toisesta kaupungista käsin eivät lannista. Katotaanpa vaan!

Day 10 + happiness

Kymmenes päiväni lomalaisena ja hyvältä tuntuu. Olen harjoitellut tänään tulevaa tiukkaakin tiukempaa rooliani helsinkiläisenä avovaimona - kyllä, se on se suuri salaisuus - ja siivonnut kotonani. Into tosin loppui ennen kuin pääsin pölyjenpyyhintävaiheeseen (saati ikkuinoiden pesuun, hyvänen aika), sillä eihän kukaan huomaa pölykerrosta kirjojeni takana? Etenkään, kun kohta on aika taas pakata ne muuttolaatikoihin. Joka tapauksessa vähän suhailin siellä ja täällä kuitenkin. Ruokaakin laitoin pitkästä aikaa, mutta ihan vain itselleni.

Niin, syksyllä minusta tulee helsinkiläinen. Tai heti kun löydämme kodin. Luultavasti vasta syksyllä. Joskin kesä Helsingissä olisi ollut kyllä aika rouheeta, mutta ehkäpä niitä kesiä sitten tulee vielä jatkossa. Nautitaan nyt sitten viimeisestä kesästä Tampereella, ainakin tähän putkeen laskettuna. Joskohan se seuraava koti olisi hieman pysyvämpi kuin viime aikaiset yritelmäni? Toivon ainakin. Ja parasta tässä on tietenkin tuleva asuinkumppani, joka ei ole enää pelkkä kissa. Hihi. Mies talossa. Joopa joo.

Näillä mennään. Lomaa on vielä kolme viikkoa jäljellä ja se tuntuu ruhtinaalliselta ja hyvältä. Aion luuhailla pitkin kyliä, kavereiden kämppiä, terasseja ja kauppoja. Huomenna suuntaan pääkaupunkiin, ehkä voisimme hieman kierrellä haistelemassa ilmaa ja mahdollisia tulevia asuinalueita... ehkä.

Olen juonut viime aikoina aika monta olutta, mutta koska kesämekot ja puuvillahousut eivät kiristä, en anna sen haitata. Sitäpaitsi oluthan on laskettavissa käytännössä ravinnoksi, ainakin aurinkoisella terassilla nautittuna.

Saaressa oli ihanaa. Voisinpa muuttaa sinne. Onneksi mies souti suurimman osan matkoista, haki mukisematta rannasta nuohoojan ja palotarkastajan ja vei ne poiskin, puski läpi tuulen ja aallokon kotimatkalla. Kyllä minäkin soudin, mutten aivan niin paljon, kaikilla niillä lihaksilla, jotka jossain pehmeän olomuotoni alla ovat. Kissa oli ihmeissään, lähinnä pelkäsi ja hienosteli. Mutta kaiketi sekin nautti ympäristön hetkellisestä vaihdoksesta, ainakin se kehräsi kovasti. Saimme neljä ahventa, jotka minä perkasin omin kätösin, kuulemma hyvin. Terassin lepotuolissa makoilu, keskiolut ja mökiltä löytynyt harlekiinikirja (ehtaa brittiläistä 1980-luvun lääkärikirjallisuutta!) pitivät loman mielessä. Teimme me hieman puhdetöitäkin, siinä sivussa. Suosittelen!

Kaupungissa on kylmää ja meluisaa, naamaan pitää maalata väriä ja illalla ottaa unilääkettä. Tänään olen kiertänyt kirpputoreja (varsin hyvällä saaliilla) ja tallaillut kaupungilla muuten vaan. Illan kruunasi kaksilla käyminen ystävän kanssa. Voikohan yhteiskuntaa ymmärtää? Pitäisikö luopua keskiluokkaisista haaveista, olisiko elämä helpompaa? Ei tämä ole meidän vika!

Uudet tuulet puhaltavat ainakin 15 metriä sekunnissa, mieleni tekee vain hymyillä hölmönä (ja sitä teenkin), enkä voi uskoa, että olen ollut lomalla vasta kuusi päivää.

Nyt on vielä salaisuuksien aika.

Loma!

Tänään se alkoi, loma. Sulkiessani työpaikan ovea ja tarkistettuani sen napsahtaneen lukkoon tuli hyvä olo. Hei vaan. Nähdään heinäkuussa. Tältäkö se lomailu tuntuu? Tuntuisi varmasti paremmaltakin, jos jossain mahdollisessa maailmassa lomailusta saisi vielä palkkaa. Sitä on vaikea kuvitella. Ehken edes yritä.

V tuli maailmalta kotiin ja ajoi luokseni melkein samoin tein. Murinaa ja kihinää, tiukka rutistus heti kynnyksellä. Väriä sillä on ainakin pinnassa kuin kuparipannulla konsanaan ja tukkakin vaalennut. Viiden minuutin jälkeen tuntui, ettei se poissa ole ollutkaan. Oli niin kauhea ikävä.

Päässäni ei ole tilaa kokonaisille ajatuksille, mutta en anna sen häiritä. Huomenna starttaamme täyteen pakatun kaaran kohti Joensuuta ja pakenemme mökille ainakin perjantaihin saakka. Toivon aurinkoisia päiviä ja kasaa halloumijuustoa. Ehkä vähän viiniäkin ja muutaman savukkeen.

Seitsemän päivää, joista viisi töitä. Sen jälkeen kuukausi lomaa, koko kesäkuu. Palkatta, tietenkin, mutta nyt on tehtävä näin. Muuten en jaksa enää, ja tämä on aika suuri myönnytys itseltäni. Rahatilanteen kannalta katastrofaalista, mutta jos vaihtoehtona on työkyvyn menettäminen mahdollisesti hyvinkin pitkäksi aikaa, valitsen rahaongelmat.

Viikon päästä mies palaa maailmalta ja me lähdemme mökille.

Joskus on pakko hidastaa, ennen kuin törmää.

Viikko on ollut pitkä ja raskas, väsyttävä ja tummasävyinen. Skippasin viimeisen tentin tältä vuodelta (se olisi ollut tänään), mutta ei kiinnosta juuri nyt. Poltin pari tupakkaa, mutta annettakoon se anteeksi. Niistä tuli hyvä olo. Hikoilen kämpässäni, koetan muistaa juoda tarpeeksi vettä hikoilemani nesteen tilalle. Kävin tänään kaupungilla täydentämässä kosmetiikkavarastojani, ja kotimatkalla liikennevaloissa tuntui että happi loppuu keuhkoista. Ei minulla ole varaa elämiseen. Maksan kuukausittain kahdesta asunnosta, eivät minun tuloni riitä tähän enää kauaa. Valehtelin, ne eivät ole riittäneet tähän missään vaiheessa, mutta nyt kun säästötili tyhjenee uhkaavasti, olen tajunnut, ettei tämä tilanne voi kauaa jatkua enää. Umpikujalta näyttää. Ylimääräinen yhtiökokous on parin viikon päästä, mutta minä olen silloin mökillä. Päättäköön mitä haluavat, en jaksa enää.

Hiljaiseksi vetää. Minkäs teet.

Hiljaista

Nyt ei mene kovin kovaa. Aamulla häpäisin itseni puhumalla paskaa pedagogisten soveltuvuuskokeessa, jonka jälkeen istuin kahvilla yliopiston ruokalassa ja itkin puhelimessa esimiehelleni. Ei näin. Pyyhittyäni laikukkaan naamani wc:ssä menin kirjoittamaan viimeistä tämän kevään edellyttämää kirjoitustehtävää, jonka jälkeen olen maannut pakahduttavan kuumassa kämpässäni nukkumassa. Energiatasoni on aika alhainen, jos nyt totta puhutaan. Kiinnostustaso mihinkään olematon. Huomenna on noustava töihin, kuten niin monena aamuna tähänkin saakka, ja kuten nyt normaalit ihmiset viisi kertaa viikossa tekevät.

The heat is on

Eilen tuli kesä.

Kaksi päivää jaksoin korjailla seminaariesitelmääni annetun palautteen ja omien mieltymysten pohjalta, kunnes totesin, että tässä tää nyt on. Palautin paperinivaskan professorin lokeroon ja suuntasin ystävän kanssa Telakan terassille kiskomaan ensimmäistä kunnollista kesäterassilonkeroa. Ja voi pojat miten hyvältä se maistuikaan! Aurinko paahtoi kasvoihin lähes pilvettömältä taivaalta, ja minusta tuntui melkein siltä kuin kaikki vuoden aikana kertynyt kuona olisi sulanut auringonvalon voimasta pois. Ehkä se sulikin, ainakin osittain. Illalla istuimme Tuomiokirkon puistossa juomassa pussikaljaa, jonka jälkeinen loppuilta kului ainejärjestön kevätjuhlissa jääkiekkoa katsoen, jutustellen ja mutustellen. Tänään ei ollut krapulaa, hyvä mä! Sitäkin leppoisampi mieli sen sijaan.

Tänään on ollut lämmintä ja mukavaa. Palautin kangaskassillisen seminaarikirjoja kirjaston luukkuun ihan vain siitä ilosta, että saatoin niin tehdä. Luultavasti joudun hakemaan ne samat kirjat jossain vaiheessa takaisin, kun alan kelailla tarkemmin gradua, mutta se on todellakin sen ajan murhe. Tänä kesänä en vaivaa päätäni sillä sanottavasti, sen sijaan aion täyttää kotini dekkaripinoilla ja laahustella kirjaston historia- ja yhteiskuntaosastoilla ilman suurempia suunnitelmia ja tarttua juuri siihen, mikä näyttää kiinnostavalta. Ainoa merkittävä tavoitteeni on lukea hieman Weberiä ja tehdä pienimuotoinen essee, mutta sen suhteen en ota minkäänsorttisia paineita. Palautuspäiväksi on sovittu "joskus elokuussa". Tänä kesänä en nosta edes tukia.

Lämpö menee koko ajan syvemmälle. Rentoutus tulee todella tarpeeseen. Antakaa lisää!

Minun piti kirjoittaa tänne siitä, että olen onnellinen nainen. Piti kirjoittaa, että viikonloppuna oli ihanaa, tapasin kasapäin vanhoja ystäviä, joiden kanssa kaikki oli ennallaan - jatkoimme juttua siitä, mihin se viimeksi oli jäänyt. Piti kirjoittaa siitä, kuinka tajusin, etten olekaan niin ulkopuolinen kuin olen luullut, sillä muutkaan eivät tapaa niin usein. Nämä ovat niitä ihmisiä, joiden kanssa on puuhasteltu teinivuosina iltakausia suunnitellen lapsille aktiviteetteja, reissattu Viroon, Norjaan ja Ruotsiin leireilemään, puhuttu ja naurettu ja tehty. Se aika ei enää tulee takaisin, mutta se ei haittaa. Kunhan sen muistaa. Ja kyllähän sen muistaakin!

Piti kirjoittaa, että joku - en enää muista kuka - sanoi, että minä ja V olemme niin hyvä pari. Minä vain hymähtelin, sillä mitä tuohon nyt voi sanoa. Piti kirjoittaa, että olen niistä sanoista onnellinen. Olemme me minustakin niin hyvä pari. Mitä nyt välissä on hieman liian monta tuhatta kilometriä ja kuutiometreittäin vettä.

Piti kirjoittaa alkavasta keväästä, kaupan simasta, lisätyistä body pumpin painoista.

Tänään ei kuitenkaan ollut sellainen päivä. Tämä päivä oli paska ja niin syvältä arsesta, ettei tosikaan. Tämä toivoton asuntotilanne ei ratkea saatana koskaan.

Suunnitelmallisuus

Vappu tuli, vappu meni. Tietämättäni osallistuin jonkin sorttiseen mellakkaan, tosin tiettävästi poistuimme paikalta ennen kuin virkavaltaa alettiin heitellä esineillä. Meillä oli kyllä oikein mukavaa, kuuntelimme punkkia, joimme taskulämmintä olutta nurmikolla istuen ja ruodimme tiedettä. Rauhallisin vappuni aikoihin, kävelin sentään omin jaloin kotiin jotakuinkin tiedostavassa tilassa.

Aamukampaa tarvittaisiin. Vielä olisi toukokuun aikana tehtävä pienempiä kirjoitushommia, hiottava seminaari valmiiksi, suoritettava kolme tenttiä, käytävä soveltuvuuskokoeessa ja siinähän niitä olikin. Enää ei tosin haittaa oikein mikään. Seminaarin valmiiksisaaminen oli niin suuri rutistus, että olen siitä ehkä ylpeä vielä syksylläkin. Ajoittain en olisi uskonut, että kykenen, jaksan ja onnistun. Mutta niin se vain tulla tupsahti, 46 liuskaa tutkimusta. Haha.

Nyt, kun mielessäni on tilaa muillekin ajatuksille, sinne tunkevat kaikenlaiset kuolevaisten murheet. Pitäisi hoidella kuolinpesän asioita (ja saada se pirun asunto kaupaksi!), murehtia omaa asuntoa, miettiä tulevaa, järjestellä, tehdä, olla aikuinen. Ajoittain asiat rullaavat, ajoittain eivät. Odotan silti kesää, sillä pitkillä vapaillani aion todella - no, lomailla. Ja lukea kirjoja rannalla, puistossa, kahvilassa, syödä mansikoita ja herneitä kieli kirpeänä, roikkua miehen luona Helsingissä, olla. Ja jotain puistojoogaa voisi kokeilla, tai ihan sisätiloissakin jatkaa astangan kanssa. Hyvä kesä, ainakin näin etukäteen ajatellen.

Ennen sitä on kuitenkin selvitettävä toukokuun mukanaan tuomat haasteet. Niistä ensimmäinen on viikon kuluttua olevaan tenttiin lukeminen. Aloitan sen nyt. (Tai heti pyykkivuoron jälkeen.)

Munkkia!

Se olis sitten se aika vuodesta, kun kaivetaan se valkoinen lätsä esiin ja pannaan muovia nenän päälle. Ja juodaan ruskeita juomia ja syödään ruskeita ruokia. Itse tyydyn toistaiseksi kahviin, mutta täytynee ehkä laajentaa valikoimaa iltapäivää kohden. Meillä on tänään viimeinen seminaari-istunto, jossa meikäläisen täytyy vetää opponointi, joten mitään rohkaisuryyppyjäkään en kehtaa ottaa. Tosin proffa mietti eilen, tohtisiko tarjota meille kuohuvaa raskaan rutistuksen päätteeksi, mutta päätyi lopulta kahviin. Eli tänään kilistellään kaffetta ja munkkia 13 valmiin seminaariesitelmän kunniaksi. Itse sain eilisessä istunnossa aika kovaa kyytiä, lähinnä tartuttiin teoreettiseen ja metodiseen puoleen niiltä osin, jotka eivät edes olleet olennaisia. Vähän jäi paskan maku suuhun ohi aiheen menneestä keskustelusta, koska varsinaisesti työn sisältöön ei kommentoitu juuri lainkaan. Mutta menköön näin. Pitäkää tunkkinne. Opponenttini oli kyllä muuten asiaan paneutunut. (Joskin olen silti katkera, että työtäni ruodittiin epäolennaisilta osin, etenkin siksi, että pääsääntöisesti muissa töissä ei ole mainittu teorioita tai metodeita juuri lainkaan. Mur.)

Tästä sitten kohti gradua ja elämää. Huahaha. Niin vissiin. Sunnuntaina alkaa jälleen uusi työsuhde ja tällä kertaa se on sitten se kokoaikainen (joskaan ei edelleenkään normaaleilla asteikoilla oikeaa täysipäiväistä työtä...). Jippii. Kesä kesä tule jo.

Ai niin, ja tuolla pöydällä lojuu nyt sinetillä tai millä lie vesileimalla varustettu paperinpala, jossa lukee, että meikämanne olis nyt humanististen tieteiden kandidaatti. Hihi.

Niin hyvää ettei sanotuksi saa

Vahingossa leipaisin jääkaapin aineksista helvetin hyvää tonnikalapiirakkaa. Tässä ohje, var so goda. (Ei ole muuten mitään laihdutuspiirakkaa, mutta eipä sellaista taida olla olemassakaan.)

Kipparipiirakka


Pohja:

3 dl vehnäjauhoja
1 dl juustoraastetta
125 g rasvaa
0,5 dl vettä

Kuivat aineet nypitään yhteen ja vesi sekoitetaan joukkoon. Taputellaan isoon vuokaan, pistellään haarukalla muutamia reikiä ja isketään uuniin noin 10 minuutiksi 225 asteeseen.

Täyte:

1 prk tonnikalaa
1 tomaatti
4 aurinkokuivattua tomaattia leikeltyinä
1 pieni sipuli
1 dl juustoraastetta
1 prk Kippari-ruokakermaa
3 munaa
ripaus suolaa

Heitä roippeet esipaistetun pohjan päälle, lisää lopuksi yhteensekoittamasi kerma ja munat. Tyrkkää koko komeus uuniin vielä reiluksi 20 minuutiksi.

Kutsu kaverit kylään herkuttelemaan!

HuKkaa!

En lakkaa ihmettelemästä, kuinka nopea olotilan muutos voikaan olla. No, tokihan olen aiemminkin kokenut jos jonkinsorttisia tunnemyrskyjä, kuten nyt normaalit ihmiset kokevat, mutta se, että pitkäkestoinen ankeus ja harmaus kirkastuu yllättävän nopeasti, tuntuu erikoiselta. Ja hyvältä, tietenkin. On taas aikaa hitaisiin aamukahveihin, herätyksiin ilman kelloa, mietiskelyyn... ja urheiluun! Muutama viikko meni vain muutamalla satunnaisella lenkillä, mutta eilen polkaisin hyvillä mielin rääkkäämään lihaksiani poweriin parin viikon pakkotauon jälkeen ja voi pojat mitä nannaa se olikaan. Piruuttani lisäilin painoja ja puhisin menemään. Hyvältä tuntuu edelleen.

Vahingossa ostin eilen myös ihastuttavat Vagabondin sandaalit kesäkengiksi. Hups. Nokunsielläoliloppuunmyynti. Ja alennus kyseisistä popoista hurjat 6 euroa. No, onhan tässä palkkapäivää pukkaamassa ja lomarahoja tuloillaan. Plus olen lopultakin maksanut luottokorttilaskuni pois. Halleluja! Joten ehkä nyt yhdet kengät saa ostaa. Ehkä toisetkin.

Seminaaritoverit ovat tehneet hyvää työtä. Tällä viikolla käsittelemme nimittäin viitenä päivänä kaikki 13 työtä, eilen oli jo vuorossa kolme ensimmäistä. Pelkäsin palauttaa omani, koska mielestäni se oli (ja on) keskeneräinen eikä tarpeeksi kypsä teoreettisesti. Luettuani muiden töitä totesin, ettei se haittaa. Eivät nekään pääsääntöisesti ole keskittyneet teoriaosuuteen juuri lainkaan. Hyviä töitä joka tapauksessa, mielellään niitä lukee. Aivan toista kuin proseminaariaikaan, jolloin ei olisi jotenkin yhtään huvittanut käyttää aikaansa muiden sepustuksien selailuun (vaikka hyviä töitä sielläkin oli, terveisiä vaan Sannalle) etenkään siinä vaiheessa, kun oma esitelmä oli pidetty jo kolme kuukautta aiemmin ja jäljelläolevat tempoilivat ja venyttivät aikataulujaan. Muutenkin syventävien opintojen seminaari on kokemuksena ollut parempi, ryhmä on kivempi ja kaikin puolin asiallisempi ja ohjaaja kannustava ja varsin graduorientoitunut. Tiedän, että olen vannonut, etten kesällä koskekaan opintoihin, mutta ei se tule pitämään paikkaansa. Gradua alan ainakin jo suunnitella, samoin ajattelin yhden pakollisen esseen tempaista kasaan. Mutta se on sitten kesällä se. Mustakantinen gradukirja on jo hankittuna, laadukasta merkkiä ja Hemingwayllakin oli kuulemma samanlainen (uskon mitä tahansa tehokasta markkinointia). Tänään on jännittävä päivä, sillä aion viedä tiedekuntaan hakemuksen tutkintotodistuksen saamiseksi! Olen sen nyt huolella täyttänyt, ja ihan kivalta se näyttää. 228 op. Kolme sivuainetta. Hyvä minä! Neiti HuK. Hämmentävää. Jos pääsen ensi vuodeksi pedagogisiin, aion valmistua maisterisnaisiksi jouluksi 2011. Näin on näreet.

Eilen oli taas palohälytys, ehkä neljäs tai viides tässä talossa. Lähdin ulos, kun kuulin, että tällä kertaa naapuritkin liikkuivat. Yleensä eivät liiku. Syynä hälytykseen oli kolmannessa kerroksessa harrastettu leivänpaahtaminen. Luulen, että hälyttimet ovat liian herkät. Ihan snadisti ehkä.

Kevennä

Se on hiiviskellyt selkäni takana aivan huomaamatta, antanut välillä pienesti ymmärtää, että saattaisi olla lähettyvillä, mutta karannut sitten taas. Tänään minä sain siitä kiinni, toistaiseksi ihan kulmasta ja nurkasta vain, mutta enää en päästä irti.

Keveys. Huolten karkotus. Stressittömyys.

Koko mennyt talvi on ollut pelottavan synkkä, aivan kuin sitä olisi elänyt joku ihan muu kuin oikea minä. Oikea minä ei ole väsynyt, surullinen, itselleen vihainen pessimisti. Oikea minä on hilpeä ja ihan kiva, joskus ehkä ärhäkkä, mutta aina kuitenkin loppujen lopuksi siedettävä. Myös omasta mielestään. Tänään se on kaivautunut taas esiin kolostaan. Mikä lie sen sinne viime syksynä ajoi, suru ja pelko kenties, en tiedä. Älä karkaa enää. Pidän tästä enemmän näin.

Vaikea määritellä, mistä talven raskaus johtui. Liian suurista saappaista, joihin jouduin astumaan vai aikuisten elämästä, jossa ei ole aikaa pitää vapaapäiviä milloin huvittaa? Työn ja opiskelun ja tutkimuksen yhdistämisestä, johon en ollut valmis vielä? Solmuista Pispalassa? Raiteita pitkin kulkevasta parisuhteesta? (Kuvitellusta) yksinäisyydestä?

Enää en mene siihen takaisin. Sellaisessa ei ole mitään järkeä.

Tulisikohan minusta hyvä self help -kirjojen kuluttaja? Hurahtaisinko helposti homeopatiaan tai muuhun humpuukiin, jos antaisin hieman liekaa? Olisinko hyvä uhri aivopesulle tai käännytystyölle? En usko, mutta tällaisen harmaan kaaoksen jälkeen en ihmettele sitä, että toiset ovat. Pakoteitä etsii kuitenkin aina. Ei pelko ole mukavaa. Ja heikkoon on helppo iskeä.

Nyt on hyvä, juuri näin. Joskin maailmanmatkaajan voisin jo ottaa takaisin kotiin. Kuukausi vielä/enää.

Guten Morgen!

Kas perhana, tämä päivä taisi alkaa kivasti aamun kajossa kello neljän pintaan. Kenties toissaöinen rymyäminen ja eilinen dagen efter ovat jollain tasolla tekemisissä tämän kanssa. Eihän tässä kummempaa, päivän aikana ehtii varmasti tehdä kaikenlaista kivaa, kun sen aloittaa näillä main. Tai sitten nukahdan minuuttia ennen sitä hetkeä, kun pitäisi ilmoittaa jossain Jamaikan vuorella kipuava parempi puolisko johonkin seminaariin.

On ollut kiirettä ja kaikenlaista. Seminaarin palautin ajallaan, joskin keskeneräiseksi se vielä jäi. Ensi viikolla otan opponoinnin tyynesti vastaan ja korjaan sitten sen, mitä korjattavissa on. Luojan kiitos olen ylittänyt sen pisteen, jossa vaadin itseltäni asioita, joita en kykene toteuttamaan. Tässä vaiheessa opintoja (ja elämää?) se tarkoittaa sitä, että "näillä mennään", eikä tyhmyys/älykkyys ole kiinni siitä, mitä pystyy tuottamaan tekstinkäsittelyohjelmaan rivivälillä 1,5 ja fonttikoolla 12. Uskallan väittää jollakin muullakin olevan merkitystä.

Tenttiä pukkaa vielä pariin otteeseen, pedagogisten hakuaikaa on jäljellä vielä viikko (eikä sen viimeisen kurssin suoritus ole vieläkään näkyvillä NettiOpsussa, pirulainen!), ja kaipa tässä pitäisi vähän miettiä jotain motivaatiota vai mitä näitä nyt on. Opettajaksi päätyminen ei tunnu ikävältä tai huonolta vaihtoehdolta, vaan oikeastaan aika kivalta. Vaikka pitäydyn toki realismissa: tällainen pätkätöiden ja epävarmuuden sukupolven edustaja ei näe itseään yläkoulun hormonihirviöiden sylkykuppina ainakaan loppuikäänsä. Saas kattoo kuin eukon käy, kun joutuu haastatteluun tentattavaksi. Saatan puhua ohi suuni tai sitten en.

Niin, se auto. Se ansaitsisi ihan oman merkintänsä, sen verran erikoisesta menopelistä ja tunneskaalasta on kyse. Vakuutus maksoi enemmän kuin auto, parkkipaikkaa on niin hankala löytää, etten ole uskaltanut liikuttaa autoa sen jälkeen, kun ajoin sen tämänhetkiselle paikalleen viime sunnuntaina ja bensaa kuluu näemmä niin että suhisee. Mutta siellä se kuitenkin kököttää, mielikuvituksekkaasti Hexaksi nimeämäni rautahepo. Valmis kuljettamaan V:n sanoja mukaillen lastin hippejä pitkin motaria. Kyllä. Näin se tekee. Veljeltäni vääntyy niskat nurin, jos Hexa leviää motarille. Onneksi ottamani osakasko korvaa hinauksen ilman omavastuuta.

Push

Olen koko viikon ollut aivan horroksessa seminaariesitelmäni kanssa. Tänään kirjoitin sitä 7 tuntia putkeen, jonka jälkeen pääni meinasi räjähtää. Lenkki auttoi, ja mansikanmakuinen vissy. Vieläkään ei ole valmista, mutta en enää tälle päivälle avaa tiedostoa. Luen printatut matskut läpi punakynän kanssa ja yritän nähdä tekstini opponentin silmin. Tuossa on aukkokohta, tätä ei ole perusteltu, tässä toistat itseäsi, tuo on paskaa.

Pari päivää aikaa vielä ennen palautusta, mutta huomenna siirryn hetkeksi ulos tästä rinnakkaistodellisuudesta matkustamalla Järvenpäähän ja tapaamalla ystäviä. Samalla reissulla haen sen auton. Hui.

En ole matkalla

Istun tässä tietokoneen ääressä hiukset kosteina ja mietin, mitä elämältäni haluaisin. Peruskauraa tiistaiaamupäiväksi, varsinkin kun pitäisi parhaillaan lukea kunnallisoikeuden luentokuulusteluun, joka on tänään kello 16. Finlex on auki tuolla toisella välilehdellä, mutta nyt kirjoitan tänne.

Olen ollut aika levoton siitä saakka, kun etäisesti parannuin tiukasta flunssastani. Pidin viimeviikkoista olotilaani jotenkin erityisen dramaattisena, koska en Pispalan homeläävästä muutettuani ja urheilun aloitettuani ole sairastanut juuri lainkaan. Minä en sairasta. Minä olen terve. No, tämä tuli kumottua, mikä on ihan hyvä asia todellisuudessa pysymisen kannalta. Flunssa on ehkä ihan ok juttu toisinaan, jos se on tullakseen. Migreeni sen sijaan ei ole, mutta se nyt ei kuulu tähän.

Koska minulla oli monta päivää aikaa maata sängyssä ja sääliä itseäni, levottomuus sisälläni ehti kasautua suureksi möykyksi. Raivostuttaa se, etten saa itseäni repäistyä kohti Tavoitteita, vaikka kuinka siitä inisen. En minä halua elää tällaista elämää, mököttää yksiössä kissan kanssa ja kirjoitella jotain urpoa seminaariesitelmää ja stressata typeristä ja turhanpäiväisistä pakkokursseista, joilla ei ole mitään substanssia. No, tiedän kyllä, ettei tämä ole pysyvää. Pari vuotta enää, sitten se on siinä. Jotenkin vain koen identiteettikriisiä sen suhteen, etten enää viihdy opiskelijan roolissa. Haluan tehdä jotain muuta. Tämä vaihe on jo nähty.

Tein kolme päivää aika runsaasti töitä ja kirjoitin myös paljon. Vajaan viikon ajan yritän vielä puristaa itsestäni ulos tiukan tieteellistä ajattelua ja argumentaatiota, sen jälkeen voin keskittyä kasaamaan parit irtotentit ja tämä kevät olisi sitten siinä opiskelujen osalta. Hurraa. Työt jatkuvat tietenkin samaan malliin kuin ovat jatkuneet koko kuluneen vuoden, joskin työmäärä toki hivenen kasvaa, kun työsopimus vaihtuu kesäksi "kokoaikaiseksi". Odotan kyllä kesää, siitä tulee varmasti hyvä. Pidän työnteosta.

Yksi nahkea juttu tapahtuu ensi lauantaina: minusta tulee autonomistaja ensimmäistä kertaa elämässäni. Tätä asiaa on nyt viikkotolkulla pohdittu ja mietitty ja surtu ja puitu, joten ehkäpä se on vain tyynesti hyväksyttävä. Ostan auton veljeltäni kesän ajaksi työmatkoja varten. Porvari.

Matkakuume vipattaa sisälläni, mutta sitä täytyy hieman toppuutella. Kesällä on luvassa pieniä reissuja sinne ja tänne, ne saavat riittää toistaiseksi. Se yksi maailmanmatkaaja saisi kyllä tulla jo kotiin. Tai no, ei sentään, reissussa on varmaan niin hauskaa, ettei sieltä ehdi paljon kolkkoon Suomeen kaipailla (en minä ainakaan kaipaisi). Aika monta viikkoa vielä...

Hupaisa ajatus tuli mieleeni: ne molemmat miehet, joitten kanssa olen koskaan seurustellut, sijaitsevat molemmat reppumatkalla Yhdysvalloissa tällä hetkellä. Jännää. Tosin he eivät ole reissussa yhdessä. (Sehän siitä vielä puuttuisikin.)

Mummoissa on tulevaisuus!

Kevätflunssa tuli ja iski, mutta jouduin tänään siitä huolimatta lähtemään bussilla isännöitsijän pakeille panemaan nimeä paperiin. Vaativan toimenpiteen jälkeen odottelin rauhassa bussia pysäkillä, samoin teki muutama muukin henkilö, joista kaksi edusti nuorisoa ja yksi mummoja. Bussi saapui, ovi aukesi, olin astumassa siitä sisään, kun yhtäkkiä kuulin mummon avaavan suunsa ja aloittavan jumalattoman mäkätyksen toiselle nuorison edustajista (joka, sanottakoon, oli selvästi täysi-ikäinen, joskin itseäni nuorempi naishenkilö).

"Miten sinä kehtaat polttaa tupakkaa tässä bussipysäkillä, ihmisten ilmoilla? Heitit sen tumpinkin maahan? Ällöttävää! Ja pahaltakin haiset! Hyi!"

Nainen tuijotti mummoa sanomatta sanaakaan, nousi bussiin ja jatkoi kesken ollutta puheluaan. Mummo jäi etupenkkiin jatkamaan mutinaansa.

Onhan se mielipiteen ilmaisu tietenkin jännä juttu ja noin. Onneksi toiset tietävät elämästä aina enemmän ja paremmin!

Kuvaavaa oli, että kun kävin bussimatkan jälkeen S-marketissa ja pyysin hyvin ystävällisesti tieni täysin blokannutta (eri) mummoa siirtymään sanoilla "Anteeksi, rouva, pääsisikö tästä ohi?" sain perääni pilkallisen "No, kyllä pääsee, olkaapa neiti hyvä vain".

Että tee tässä nyt sitten asiat jollakin tapaa oikein. Kertokaa vaan, hyvät rouvat, että miten helvetissä se onnistuu?

Ein schön Tag

Lueskelin eilen illalla opiskelutavoitteiden kannalta epäonnistuneen päivän päätteeksi uutta Mondoa, joka tällä viikolla oli ilmestynyt postiluukkuuni. Vilkuillen olin ohittamaisillani alkupuolen pikku-uutisosaston, mutta sitten silmät eksyivät tutunnäköisen taulun kuvaan. Kuvan alapuolella ilmoitettiin, että Berliinissä on ensi kesänä, 30.4.-9.8., esillä tähän mennessä kattavin retrospektiivi Frida Kahlon töistä ja lisäksi valokuvanäyttely hänen elämästään. Hupsis. Muutama tekstiviesti läntiselle naapurimantereelle ja lopputuloksena klikkailin tänään omistukseeni kaksi kappaletta lentolippuja Berliiniin heinäkuun loppupuolelle. Ohopsista.

Hei kaverit, minä lähden heinäkuussa Berliiniin neljäksi päiväksi! Maailman parhaaseen kaupunkiin, katsomaan kenties maailman parhaimman taiteilijan töitä, seuranani (nyt menee söpöilyosastoon) maailman paras mies. Oi beibe. Loma. Matka. Lomamatka. Berliini! Oh boy.

Hold my horses, haluaisin sinne heti.

--

Kaunis päivä muutenkin: kirjoitin nelisen liuskaa asiaa seminaariesitelmääni ja jäsentelin kokonaisuutta muutenkin, kävin powerissa ihailemassa habaani ja kirppispöydästä oli jo mennyt tavaraa (sitä en tiedä, ovatko ne kulkeneet kassan kautta, mutta samapa tuolle). Ja nyt marinoin itseäni punaviinillä varmana siitä, että näitä päiviä tulee uusia.

Kevät on!

Pilke?

Ikkunasta näkyy joka päivä enemmän kuivaa asfalttia. Kyllä se kevät tulee, jos oikein kovasti toivoo. Kesäkin, jos vielä enemmän.

Olen nukkunut viime päivinä paljon, valvonut myöhempään kuin aikoihin ja sitten taas nukkunut. Jokohan talven selkä alkaisi taittua konkreettisesti? Jokohan väsymys loppuisi ja kurkkuun juttunut pala irtoaisi? Jokohan saisi vetää tekemättömät työt yli tappavalta to do -listalta?

Palaan sorvin ääreen, essee on saatava tänään valmiiksi (alun perin jo eilen, mutta näin siinä taas kerran kävi).


Ps. Huomasin saaneeni kolmannen julkisen/virallisen lukijani, tervetuloa joukkoon Terhi!

Selviydyin tentistä helpolla: en mennyt sinne lainkaan. Kyse ei ollut ainoastaan pelkuruudesta ja laiskuudesta, vaan myös siitä, että sain kutsun töihin, johon vastasin innolla. En taida olla tarpeeksi fiksu metafysiikalle, mutta ei se haittaa.

Pitäisi kirjoittaa monia tekstejä. Yhden sain juuri valmiiksi, maailmojasyleilevän kehityspsykologian esseen, jota varten luin aivan kipeetä kamaa sisältäneen kerubikirjan ja selailin toista, vähän asiallisempaa, sen verran, että saatoin poimia sieltä muutamia termejä ja sitaatteja osoittaakseni, että kirja on sentään haettu kirjastosta kotiin. Toinen pitäisi vielä vääntää kasaan (kirjasta, jota en ole hakenut kirjastosta kotiin), samoin eräs hyvinkin vapaamuotoisempi teksti, seminaariesitelmä, you name it. Huoh. Olen huomannut, viimeistään nyt, ettei minusta ole toimittajaksi. En saa soitettua kustantamoon ja kysyttyä kirjailijan yhteystietoja. Hankalaahan se onkin. Huoh jälleen.

Asuntoni lainehtii kirpparikamoja ja muutakin tavaraa. Aiemminkin olen pohtinut, vaikuttaako ulkoinen kaaos sisäiseen olotilaan. Luulen, että vaikuttaa. Kotona on rauhaton olo, lähinnä tekee mieli nukkua ja lähteä taas pois. Vaikka sillähän ei asioita saa valmiiksi. Toisaalta - eipä saa näemmä muutenkaan. Jos nyt vappuun saakka puristaisi, kuukausi enää. Yritä edes, nainen, kasaa itsesi!

Huoh.

Mitä tarkoitetaan olemassaololla?

Huoh. En ole eläissäni lukenut yhtä vaikeaa tenttikirjaa. Aivot tuntuvat sulavan korvista ulos yrittäessäni ymmärtää lausehirviöitä, kuten "Kant joutui olettamaan, ettei aksiomaattisella avaruuden geometrialla ole loogista perustaa, vaan euklidisen geometrian aksioomat noudattavat tiettyjä ajallis-avaruudelliselle havainnolle tyypillisiä ei-loogisia rakenteita..." Öh, oke. Sama vika Rahikaisella, voi Kant parkaa. Melkein samalle tasolle pääsin männäviikolla tankatessani jotain kasvatustieteen tenttitutkimusta, jonka tutkimusmetodi oli kvantitatiivinen. Mä olen niin sinut noiden tilastollisten menetelmien kanssa, ettei tosikaan! Tällä kertaa epätoivo tosin on aitoa, koska tiedän, että tästä kirjasta pitäisi kai jotain ihan tosissaan tajutakin, postmoderni fragmentoitunut yhteiskunta ei tällä kertaa kelpaa. Voi luoja. Ja tämä on sentään perusopintojen kirjatentti. (Ei ihme, ettei meikästä tule filosoofia.)

Muussa mielessä opinnot maistuvat, olen parin päivän sisällä alkanut tavoittaa jotain olennaista tutkimuksen tekemisestä ja lähinnä omien argumenttieni pätevyydestä. Jännä tunne, jonka toivon kestävän siihen saakka, kun saan jättää aikanaan graduni tarkistukseen. Milloin se lieneekään. Lähivuosina. Onhan tässä jo ikääkin (lähinnä opiskeluun käytettyjen vuosien määrässä laskettuna) siihen malliin, että pitäisi pikkuhiljaa punkea pihalle yhteiskunnan varoilla pyöritetyn laitoksen uumenista ja ruveta kunnialliseksi veronmaksajaksi. Toistaiseksihan en sitä valtiovallan silmissä ole, vaikka töissä käynkin. Kaikkeahan ei saisi ottaa kerralla - siis sekä tulonsiirtoja että palkka-ansioita - joten olen vain itsekäs pullamössölapsi, joka ei suostu putken vietäväksi ja nousujohteiseen (ennalta määritettyyn) elämänuraan. Nyyh. Melkein harmittaa. Varmaan yhtä paljon kuin Kantia.

Jos vielä kupillinen kahvia ennen uutta erää metafysiikan kanssa.

Arjessa

Nyt minä uskon sen: kevät on tullut. Heräsin aamulla, vähän ennen kahdeksaa aivan valoisassa huoneessa. Istuessani aamupalan ja -kahvin kanssa tietokoneelle, oli pakko vetäistä verhot tiukasti kiinni, sillä silmiin oikein sattui, kun aurinko häikäisi niin kovasti. Hämmentävää. Ulkona on tosin tappavan liukasta varmaan vielä viikkokaupalla, eilenkin köpöttelimme Jennin kanssa lenkillä kuin kaksi mummoa konsanaan, mutta parasta tässä on tuo kellertävä möllykkä taivaalla. Paista vaan, niin kauan kuin mahdollista, minä haluan sinut! (Loppuviikoksi on luvattu sadetta, joten se siitä. Pekka Pouta näytti kovin pahoittelevalta eilen sanoessaan tämän. Pekka on symppis.)

Keväinen olo johtuu myös vaaleista lakanoista ja kevättakkien hipelöimisestä. En ole tulevanakaan kesänä niin hyvässä rantakunnossa kuin haluaisin, mutta ei surra sitä nyt. Ennen sitä on kevät, jolle olennaisinta on ihanat kepeät takit ja tennareiden käyttö. Tykkään!

Olen menettänyt täysin kontrollini suhteessa espanjan kurssiin ja tentti on jo kahden viikon päästä. O-ou. Voisin liimailla post it -lappuja espanjankielisillä sanoilla höystettynä pitkin kämppää ja opetella sillä tavoin edes huonekalut (jotka kai sitä paitsi kuuluvat varsinaisesti alkeiskurssin ykkösosan sisältöön, jonka olen siis käynyt syksyllä 2007). Olen onnettoman... saamaton. Semmakaan ei etene, eikä mikään muukaan. Hävettää. Kaukana ovat ne ajat, kun olin vielä ahkera. Enää en ole. Toisaalta, mitä väliä sillä edes on. Ehkä elämässäni on muuta sisältöä nykyisin? (Hahahahahahahahaha... ha.)

Otin käyttöön perintöastiani, nykyisin sikamaisen kalliit Arabian Kimmelit. Saattaapa vituttaa, kun ensimmäinen lautanen hajoaa, mutta se on sen ajan murhe. Minusta astioiden pitäisi olla käytössä, nehän ovat käyttöesineitä. Mummi ei käyttänyt niitä juuri koskaan, korkeintaan jossain tasavuotissyntymäpäivillä ja joskus ehkä jouluna, ja silloinkin valikoiden. No, ovatpahan ainakin hyvässä kunnossa. Sitäpaitsi tuntuu perverssillä tavalla mielettömän hauskalta syödä nuudeleita ja Lidlin pastaa helvetin kalliilta kultareunaiselta designlautaselta.

Dreihundert.

Terve vaan te anonyymit tyypit.

Tämä on kolmassadas kirjoitukseni tähän blogiin. Jännittävää! Neljän vuoden ahkeroinnilla ei lainkaan huonommin. Ja ilmeisesti joku näitä tekstejä käy lukemassakin, kun tuo kävijälaskuri tuossa raksuttaa. Ihan vaan pikkuvinkkinä, että saa niitä kommenttejakin jättää. Tosin ymmärrän, ettei harrastamani arkipäivän kuonan kaato välttämättä ole mikään inspiroivin mahdollinen blogiformaatti. Mutta sen kanssa on vain elettävä, koska en harrasta sen enempää muotia tai lifestyleakaan.

No eilen harrastin lifestylea sen verran, että siirsin hieman huonekaluja paikasta toiseen sen verran, mitä se nyt yksinäiselle naisihmiselle on mahdollista. Tulipa samalla tyhjennettyä cd-hylly, jossa oli, krhm, aika paljon pölyä (tarkalleen ottaen 5,5 kuukauden pölyt, kertaakaan en sitä ollut pyyhkinyt sen jälkeen, kun muuttopäivänä iskin levyt paikoilleen). Joka tapauksessa muutoksen syynä oli tarve saada paikka uudelle perheenjäsenelleni, Philipsin tv:lle. Päätin, että samainen pölyinen 5,5 kuukauden televisioton elämä saa nyt päättyä, ja kun tädiltäni ja kummisedältäni sopivasti vapautui ihan suhteellisen uusi tv, adoptoin sen itselleni. Digiboksin hain Marilta pitkäaikaislainasta ja eilen virittelin koko komeuden kasaan. Ensimmäisenä ruudusta pompsahti täysin pyytämättä ja yllättäen TV7 ja Israelin toivon tähden: Yossi Ovadia. Messiaaninen pastori Galileasta. (Kyllä, oli pakko etsiä tämäkin tieto intternetin ihmemaailmasta ja nyt kun sen tänne kirjoitin, blogini löytyy tietenkin jatkossa Googlesta jollain aiheeseen liittyvillä hakusanoilla, heti sieltä "perse kiinnostaa" osion vierestä.) (Joku überpervo saattaisi googlettaa noita yhdessä, kokeilkaapa vaan.) Vaihdoin kanavaa, kun siihen kikatukseltani kykenin ja vietin oikein mukavan illan tv:n ääressä ja ilmeisesti koukutuin saman tien True Bloodiin. Cool. Tämä tietää hyvää vallan kiireiselle elämälleni, mutta onneksi olen juuri päättänyt, ettei kiirettä tarvitse olla, jos niin ei tahdo (kts. edellinen postaus). Tosin lauantainen metafysiikan tentti kutkuttelee mukavasti takaraivossa, ja on tässä kaikenlaista muutakin puuhailtavaa... mmmm...

Mitäs sieltä tv:stä tänään tuleekaan?