In the year 2000...

Sannan innoittamana muistelenpa minäkin mennyttä vuosikymmentä. Sivuhuomautuksena todettakoon, että vituttaa aivan kympillä se nillitys siitä, ettei vuosikymmen oikeestaan matemaattisesti pääty tähän vaan vasta ensi vuodenvaihteeseen. EIPÄ. Onko vuonna 1970 eletty muka vielä 1960-lukua? Niinpä, sitähän minäkin.

--

2000

Vuodenvaihteessa palloilimme muistaakseni pitkin Järvenpään katuja. Olin tuolloin kiltti tyttö, ekat kännitkin join vasta vappuna 2000, siis 15-vuotiaana. Olin ihastunut yhteen ihan superujoon poikaan, jonka kanssa tekstailtiin aika paljon. Juttu ei koskaan edennyt mihinkään. Kesällä 2000 kävin päivärippikoulun, joka oli täynnä outoja friikkejä ja nysväkkeitä. Tutustuin siellä yhteen kivaan tyttöön, jonka kanssa taisimme aiheuttaa hieman pahennusta niitten nysväkkeitten keskuudessa. Yhteydenpito jäi sitten myöhemmin. Loppukesästä oli legendaarinen partioleiri Norjassa, ja aloin seurustella ensimmäistä kertaa elämässäni fiksun, eikä yhtään niin ujon pojan kanssa. Syksyllä menin yhdeksännelle luokalle. Hengailin aika paljon kotikaupunkini maailmankauppayhdistyksen toiminnassa ja kokeilin tulitaiteiluakin, se oli siistiä, mutta olin siinä kovin huono. Yhdistystoiminnassa sitäkin parempi.

2001

Erosin poikaystävästäni keväällä, ihan sulassa sovussa kylläkin ja olemme edelleen kavereita (terveisiä vaan, jos luet tätä). Kesällä olin kielikurssilla Brightonissa kolme viikkoa, matkalla sinne kävimme myös Pariisissa. Ihan hauska reissu, joskin vähän huonosti järjestetty kyseiseltä firmalta. Mutta tulipahan käytyä. Syksyn tullen aloitin lukio-opinnot Kallion lukiossa Helsingissä. Minulla oli rastat ja kova maailmantuska, kirjoitin aika paljon ja kuuluin yhteen kirjoittajaryhmäänkin, jossa oli todella siistiä. Juotiin myös aika paljon viinaa. Sain Kallion lukiosta kaksi uutta ystävää.

2002

Vaihdoin lukiota takaisin kotikaupunkiin, sillä en kestänyt Kallion sisäänpäin kääntynyttä kilpailumentaliteettia ja urpoja opiskelijoita. Koskaan ei ole kaduttanut, että tein niin. Jatkoin edelleen kirjoittamista. Aloitin tupakoinnin (hyi!) ja leikkasin rastat pois (ne oli kyllä siistit). Harrastukset jatkuivat innokkaina ja aktiivisina, partiossa tein paljon vastuullisia hommia ja pidin paljon ohjastamistani muksuista. Lisäksi tein kolmea eri lehteä. Bileitä oli paljon, niissä oli yleensä kivaa. Jotain ihastuksiakin varmaan oli, mutta en enää muista niitä. Pitäisi joskus lukea vanhoja päiväkirjoja, jos uskaltaisin. Olin muuten vuoden 2002 kesällä ekaa kertaa kesätöissä, Espoon kaupungilla. Näin jälkikäteen ajatellen olen aloittanut työnteon todella myöhään ja hitaasti, koska tästä seuraava työpaikka oli vasta vuonna 2004. Nykyajan nuoriso on niin ahkeaa ja reipasta, nehän tekevät enemmän töitä kuin käyvät koulussa. Voi voi...

2003

Täytin 18 vuotta ja muutin omilleni ystäväni Lauran kanssa. Mielessä varmaan ehti pyöriä jotain tulevaisuudensuunnitelmia, mutta keskityin pärjäämään lukiossa ja juhlimaan. Kesällä en tehnyt töitä, mutta olin kahdella eri partioleirillä vapaaehtoishommissa ja Provinssirockissa ja PoriJazzeilla. Minulla oli auto, mummin Nissan Micra. Oiva menopeli, se on myönnettävä (varsinkin kun asuimme siellä helvetin lähiössä kaukana kaikesta). Syksyllä alkoi abivuosi, enkä minä tiennyt yhtään, mikä minusta tulee isona. Jossakin välissä tätä vuotta huomasin ihastuneeni vähäsen erääseen söpöön hongankolistajaan.

2004

Kirjoitin ylioppilaaksi erittäin keskinkertaisin arvosanoin (paitsi äidinkieli ja reaali menivät kyllä erinomaisesti) ja käväisin Helsingin yliopiston historiatieteen pääsykokeissa, joihin en ollut lukenut yhtään. Kesällä vaan sluibailin ja nautin elämästä, vaikken edelleenkään tiennyt, mitä tekisin. Ilmoittauduin seurakuntaopiston viestintälinjalle, mutta loppukesästä sainkin sitten ihan yllättävän työtarjouksen: minua pyydettiin au pairiksi suomalais-amerikkalaiseen perheeseen Kaliforniaan. Lähdin syksyllä iloisin mielin kohti seikkailuja, ja niitä kyllä ehdin saadakin. Aivan mahtava kokemus! Toisen suomalaisen au pair -tytön kanssa reissailimme vapaapäivinä työsuhde-etuautollani pitkin eteläistä Kaliforniaa, joka on jäänyt pysyvästi mieleeni. Jouluksi palasin kuitenkin Suomeen, sillä isäntäperheeni vanhemmat päättivät erota, eikä minun ollut järkevää jäädä enää.

2005

Uutena vuotena kävi sitten niin, että päädyimme pitkällisen soutamisen ja huopaamisen jälkeen yhteen sen söpön hongankolistajan kanssa. Seurustelu tuntui mahtavalta ja sujui aika kivasti, vaikka olinkin saanut töitä sairaalasta Helsingistä, jossa tein raskasta kolmivuorotyötä laitoshuoltajana. Yhdistystoiminta vei edelleen mukanaan ja minusta tulikin isohkon yhdistyksen puheenjohtaja. Halusin kuitenkin jo saada vähän suuntaa elämälleni ja suunnittelin hakevani Tampereen yliopistoon lukemaan tiedotusoppia, mistä ajatuksesta sittemmin luovuin. Päädyin hakemaan ammattikorkeakouluun opiskelemaan graafista suunnittelua, ammattikouluun kuvataidetta ja painotuotantoa sekä yliopistoon historiaa. Haut menivät miten menivät, hissan pääsykokeissa jätin tyhjän paperin eikä harmittanut yhtään. En ollut jaksanut tai ehtinyt lukea pääsykoekirjan kuin kerran, sillä kevät oli töissä oikeasti todella rankka ja sain tapella pomoni kanssa, että sain pääsykoepäivät vapaaksi. Sain opiskelupaikan sekä kuvataiteiden että painotuotannon puolelta, joista valitsin jälkimmäisen. Lopetin työt juhannuksen jälkeen ja lähdin reilaamaan pitkin Eurooppaa pariksi viikoksi - pääasiassa yksin. Mahtava reissu, pitäisi mennä uudestaankin! Palattuani maailmalta V oli lähtenyt inttiin ja minä muutin Porvooseen. Alkusyksystä luokseni muutti ihana karvainen kissakaveri nimeltään Riesa. Uudesta koulusta sain kavereita, mutta en oikein viihtynyt uudessa kaupungissa. Ammattikoulussa opiskeleminen oli.. no, mitä nyt olikaan. En viihtynyt kovin hyvin. Mutta lokakuussa olimme kuitenkin kahden viikon opintomatkalla Venäjällä, ja siellä oli aivan mahtavaa!

2006

Tammikuussa aloitin tiukan lukemisen Tampereen yliopiston historiatieteen pääsykokeisiin ja luin ahkerasti koko kevään. En juuri näyttänyt naamaani koululla, mutta nostin kuitenkin opintotukea. Välillä vissiin kaipailivat siellä vähän enemmänkin, mutta minä olin jo suunnitelmani tehnyt: halusin yliopistoon. V oli edelleen armeijassa, ja kaukosuhde oli raskas (voi kuinka vähän silloin tiesin... kaukosuhteenahan tämä on jatkunut tähän päivään saakka ja sellaisena pysyykin), mutta meillä oli kivaa yhdessä. Kesän olin töissä Porvoon sairaalan psykiatrisella osastolla, se oli aika rankka paikka. Serkkuni meni naimisiin ja häät olivat oikein ihanat. Heinäkuussa sain paksun kirjeen yliopistolta, ja se tuntui upeimmalta saavutukseltani koskaan! Elokuussa sitten muutin Tampereelle, ihanaan yksiöön pispalalaiseen puutaloon. Asuntokauppa tuntui isolta askeleelta, mutta aivan realistiselta, sillä sain neuvoteltua hyvät ehdot ja minulla oli säästöjä. Tykkäsin uudesta kodistani. Opiskelu alkoi ja minä viihdyin heti, sain ihania uusia ystäviä ja innostuin historiasta todella. Tampere oli paljon parempi kuin Porvoo. Aloitin tämän blogin.

2007

Vuodenvaihteen olimme V:n kanssa sumuisessa Pietarissa. Kevät kului opiskellen ja kaukosuhdetta hoitaen. Hankkiuduin vähitellen eroon yhdistystoiminnan vastuutehtävistä ja yritin opetella elämään aikuisen elämää Tampereella. Kesän olin töissä lihatehtaassa, siitä löytyy autenttisia muistoja tästäkin blogista. Syksyllä menin proseminaariin, josta tuli paljon stressiä, mutta joka oli erittäin opettavainen kokemus. Serkkuni sai ihanan tyttövauvan lokakuussa.

2008

Opiskelu jatkui, tahkosin pisteitä ihan hulluna. Keväällä liityin kuntosalin jäseneksi ja aloin urheilla. Ei ole kaduttanut. Kesän olin töissä sairaalassa, jälleen, mutta viihdyin kuitenkin ihan hyvin. Kaukosuhde jatkui. Kesällä kävin myös Provinssirockissa ja mökkeilemässä, mutta aika pitkälti tein vaan töitä. Talomme vakavat kosteusvauriot paljastuivat ja pakottivat minut muuttamaan pois ja aloittamaan helvetillisen paskarumban, joka pyörii siis edelleen. Alkusyksyn asuin M:n solussa, lokakuussa muutimme keskustaan loistavaan residenssiin. Ikävöin V:tä ja tunsin itseni välillä todella yksinäiseksi. Syksyllä kävimme V:n kanssa Roomassa.

2009

Minulla diagnosoitiin migreeni, johon sain vahvat lääkkeet. Sain kirjoitettua kandidaatintutkielmani ja tehtyä kaikki tarvittavat opinnot HuK-tutkintoa varten, jonka suunnittelin saavani keväällä. No, en sitten vielä saanutkaan, mutta ei se haitannut, sillä ilman sitäkin sain mahtavan oman alan kesätyöpaikan, jonne jäin hauskan kesän jälkeen roikkumaan ja siellä pyörin edelleen. Kesä oli kiva, matkustelin paljon kotimaassa ja sain uusia kavereita. Pääsiäisenä kävin Bremenissä. Syksy oli raskas, tein liikaa töitä ja mummi kuoli. Toisaalta serkkuni sai toisen lapsensa, ja minä olen kasvanut ihmisenä, siis henkisesti niinku. Matkakuume kasvaa, mutta asuntosotkujen takia täytyy malttaa. Kohta lähden kauppaan ostamaan töissö olevalle miehelleni kaljaa, illalla juomme kuoharia ja juhlistamme viittä yhdessä tallattua vuotta. Ei paha.

--

Riemukasta uutta vuotta, toverit!

Olen omena

Lihoin oikeasti joulun aikana pari kiloa. En ymmärrä. Parinsadan gramman pudotukseen menee viikko poikineen, mutta lisäkiloja kertyy neljässä päivässä. Ei ole reilua tämä, ei todellakaan. Antakaa minulle uusi aineenvaihdunta, kiitos. Tai kyky pärjätä jollain 1400 kalorilla päivässä. Perkele. (Karkkilakko alkaa muuten uudelleen, ja siihen voisi lisätä päälle kaiken muunkin hyvältä maistuvan. Ni.)

Menen ensi maanantaina Turkuun tutkimaan, huisaa! Jännittää, oikeasti nimittäin. Soitin äsken arkistoon ja kyselin hieman, mutta kuulemma ei tarvitse varata mitään etukäteen. Noutavat sitten paikan päällä tilatessa. Edellisiin arkistotutkimuskokemuksiini kuuluu järkyttävä paniikki, jonka vallitessa kahmaloin tietoa käsiini ja kopiokone huusi punaisena - sanomattakin selvää, etteivät muistot ole kovin rohkaisevia. Nyt aion ottaa lunkimmin, koska aikaa on, ja tiedän jo nyt joutuvani tekemään uudenkin reissun joskus myöhemmin. Tästä on kuitenkin hyvä aloittaa, ja tavoitteena on saada kahlattua maanantaina läpi kahdeksan kokouksen pöytäkirjat liitteineen. Katsotaan, katsotaan... Mutta parasta on aito innostus. Minä haluan tutkia tätä aihetta, haluan löytää siitä tiedonmurusia, kahlata tekstejä ja toivoa kykyä ajatella aihetta kypsästi ja kenties, kenties, tuottaa relevanttia uutta tietoa.

Ja tietenkin kirjoittaa tästä vielä se gradu.

Talvinen Helsinki on kaunis. V lähti töihin, minä roikun Vallilassa ja harkitsen matkantekoa lähimpään Alkoon ja ruokakauppaan. Voisin myös käydä ehkä uimassa, hyvin ne läskit siellä altaassa löllyy. Enää pitäisi saada vaatteet päälle ja hampaat pestyä. Illalla on bileet.

Vuosi lähenee kiivaasti loppuaan. Helvetin raskasta tämä on ollutkin, mutta ehkä myös opettavaista, tavallaan. Ylös olen kuitenkin aina noussut, vaikka paino harteillani on ajoittain ylittänyt kantokykyni. Elämässäni kun on ihmisiä, jotka ottavat osan kantamuksistani, ja sitä minä arvostan. Terveisiä vaan niille heistä, jotka tätä lukevat. Ette ole mitään turhia tyyppejä hei.

Synnin palkka?

Olen luultavasti lihonut viimeisten kolmen päivän aikana ne pudotetut 11 kiloa. Olin äidin hellässä huomassa ja jääkaapin antimien äärellä näemmä aivan liian monta päivää. Ja pahalta tuntui, kun en pystynyt mahduttamaan laukkuihini mitään ruokatuomisia tänään kotiin palatessani. Huh. Tuntuu kuin vyöryisin.

Pukki oli antelias, tuli Fingerporia ja Westöä, sauvasekoitin ja muutamia muita kauniita ja käytännöllisiä keittiövermeitä sekä muuta pehmeää ja suloista ja ajatuksella hankittua. Rakkaimpana kaikista sain uuden lenkkeilytoverin (Special Triathlon Edition, kelatkaas sitä!), jota ehdin jo eilen käyttää ensimmäistä kertaa ulkona. Minusta tulee vielä Juoksija, sanokaa mun sanoneen. Kunhan ensin opettelen painelemaan oikeita nappuloita oikeassa järjestyksessä. Ja juoksemaan.

Äidin luona oli mukavaa, mutta kyllä oma koti on naiselle paras paikka. Saa levittää tavaransa just niin kuin haluaa, kaivautua peiton alle jo kuudelta illalla, jos siltä tuntuu, ahmia joululahjakirjaa silmät sirrillään, vetää puoli pakettia FazerMintejä putkeen, jos maha vetää. Huomenna on onneksi jo melkein normaali päivä. Minä menen ainakin ulos, kokeilemaan uuden toverini kanssa yhteiseloa myös Tampereen tuiskuissa.

Tuntuu siltä, kuin akut olisivat sittenkin latautuneet. Riittävä määrä sienisalaattia, pastasalaattia, juustoja, punaviiniä, rommirusinarahkaa, graavilohta ja suklaata näemmä auttavat asiaa.

Olo on hyvä, joskin turpea. Ehkä se siitä sulaa, maanantainahan voi sitten ostaa jo ensimmäiset laihdutusvinkkilehdet.

Ajan lapsi

Milloinkohan ihminen on tarpeeksi aikuinen saadakseen itselleen osoitettuja joulukortteja sukulaistädeiltä ja -sediltä, joille on tullut lähetettyä omin kätösin kirjoitettuja kortteja viimeiset kuusi vuotta? Kävi mielessä ohimennen, kun kuskasin viime viikolla postiin kasan pahvia. Onko se hetki silloin, kun asuu Miehen kanssa? Naimisiin mentyään? Lapsen saatuaan? Onko yksin asuva aikuinen nainen jotenkin korttien vastaanottajaksi kelpaamaton - siis ennen sitä, kun on "virallisesti" julistettu vanhaksipiiaksi? Milloin se on edessä? Kolmikymppisenä? No, sitä odotellessa tyydyn olemaan puolet nimikkeestä "+lapset" niissä äidille osoitetuissa korteissa. Söpöähän sekin tavallaan on, vaikka minusta noin yleensä on himppasen kammottavaa, että ihminen jotenkin määriteltäisiin aina muiden osana. Että ikäänkuin on "+lapset" niin kauan, kunnes on joku muu kuin se omakin nimi liitettävänä osoitekenttään.

Ehken ensi vuonna enää askartele niitä kortteja, sillähän siitä päästään.

Viime viikko oli tosiaan tavallaan lomaa. Kiva viikko se olikin, olin Helsingissä kahteen eri otteeseen ja ehdin nähdä serkun mukuloita myös. Lauantaina olin sitten taas töissä, ja hektinen päivä se olikin. Ensi viikolla sitten taas. Ja paskat minä mitään vapaata pidän tammikuussa sen enempää kuin ennenkään. Kai sitä sitten luetaan jotain kunnallisoikeutta öisin. Minkä ei oikeastaan pitäisi näillä näkymin olla edes ongelma, sillä olen nukkunut aivan levottoman huonosti viime aikoina. Esimerkiksi viime yönä sain kunnolla unta vasta aamukuudelta nappaistuani kolmiolääkettä koko yön jatkuneeseen migreeniin. Muutenkin nukun täällä kotona hyvin huonosti, V:n luona ei sen sijaan ole koskaan vaikeaa. En tiedä miksi näin on. Nukumme kuitenkin yhdessäkin ihan kuin normaalit ihmiset, eli kummallakin on ihan oma elintilansa ja yleensä jopa oma peitto. Ehkä V:n sänky on parempi. Tai sitten kyse on jostain vallan mystisestä henkimaailman asiasta...........jää selvitettäväksi. Yleisö vaatii empiirisiä kokeita!

Tänään oli yhtiökokous, mutta eipä siitä sen enempää, vituttaa jo muutenkin.

Joulusiivosin! Kyse on epäilemättä joulun ihmeestä tai jostain paimenten näystä. Hämmästelin itsekin saavutustani. Lähden äidin luo keskiviikkona, joten minähän ehdin nauttia tästä kokonaisen päivän. Siinä ajassa ehdinkin jo sotkea tilanteen ennalleen.

Ulkona on melkein kuin myräkkä.
Pidän lumesta.

Rakastan kirppareita. Oikeasti. Miten voi olla näin hyvä tuuri, että aina löydän jotakin kivaa, kun menen kirpparoimaan? Hyvä mieli. Jee! (Tämä on taas tietenkin jotain korkeamman henkimaailman asioita, eli kun puhun asiasta ääneen, onni kääntyy. Ha.)



Hauska lötkö ja pitkä t-paita herkkuvärisenä 3,5 euroa.

Hieman lyhyempi malli, yhtä kiva kuitenkin. 3 euroa.


Taas kerran sorruin ostamaan uuden olkalaukun. Oppisinkohan joskus säännöstelemään? Sitäpaitsi en edes tarvitse tällaisia pieniä laukkuja, mielummin sellaisen suuren, johon mahtuvat luentotarpeet ja pari kirjaa. 3 euroa maksoi joka tapauksessa, ja V:lle tiedoksi, että aion käyttää tätä(kin)!


Suloinen hiussolki lettiäni kontrolloimaan, 2 euroa.


Kunnolla roikkuvat korvikset, 2,5 euroa.


Tämä menee nyt osastolle todellista krääsää, mutta tulipahan nappaistua mukaan. Kynttilänjalka siis, 2 euroa.

Näitten lisäksi löytyi kolme uusinta Fit-lehteä 4,5 eurolla. Siirrynkin nyt lueskelemaan niitä ja hankkimaan lisää inspiraatiota liikkumiseen.

Kirpparit rulettaa!

Into piukeena

Mainitsin joskus aiemmin syksyllä, että toivoisin urheilukärpäsen puraisevan perseestä sen verran kovaa, etten enää jättäisi liikkumatta mistään tekosyystä. Voin nyt paljastaa, että tämä ihme on aivan huomaamatta päässyt tapahtumaan. Ilmeisesti se kärpänen oli sen verran huomaamaton, etten tajunnutkaan, mitä tapahtui. Toisaalta hanurissani on ihan riittävästi pehmustetta, ei kai sitä kaikkea huomaakaan...

Olen innoissani. Liikkuminen tuntuu mahtavalta, lähden mielelläni lenkille tai salille tai sulkapalloilemaan. Parempi olo tulee, kun lähtee, kuin jos jättäisi menemättä. Power-tunneilla painot kasvavat tangossa (eivät tosin aivan holtittomasti, mutta vähitellen) ja hiki valuu, en enää luovuta kesken pitkienkään sarjojen, vaan jatkan loppuun vaikka lihakset huutavat leipää. Vaikka olen yleensä työpäivien jälkeen todella naatti, lähden silti kohti urheilusuoritteita ja olo on sen jälkeen tuhannesti kevyempi. Lähestulkoon mikään ei tunnu paremmalta kuin urheilulla rääkätty kroppa illan pimetessä. Suosikkilajejani ovat tosiaan tuo salillani tarjolla oleva Power (meinaa siis Bodypumpia) sekä lenkkeily Jeepaun kanssa. Sulkapallo on myös mahtavaa ja olen menossa tunnin kuluttua läiskimään sitä A:n kanssa. Toivottavasti tästä tulee yhtä säännöllistä ja hauskaa kuin lenkkeilystäkin. Uimisesta pidän myös, mutten ole koko syksynä saanut aikaiseksi uimahalliin menoa. En pidä ruuhka-ajoista, mieluusti menisin aikaisin aamulla polskimaan, mutta kuten tunnettua, olen hyvin aamu-uninen. Katsotaan mitä asialle voisi tehdä. Jokin tanssilaji voisi myös olla ihan hauska, viinipäissäni yleensä sheikkaan pebaa tanssilattialla ihan innoissani, vaikkei se ehkä mikään kovin inspiroiva näky olekaan... mutta tanssi voisi siis olla kivaa myös selvinpäin. (No shit...)

Minullahan on tässä jo vajaan vuoden ollut sellainen laihdutusproggis meneillään, tällä kertaa aivan tosissaan. Kiloja on lähtenyt 11. Se ei ehkä näy, mutta se tuntuu. Tällä hetkellä on taas jonkinlainen suvantovaihe, ja paino heittelehtii muutamalla sadalla grammalla suuntaan ja toiseen. Olen ylittänyt jonkinlaisen kulminaatiopisteen, sillä en enää vedä herneitä nenään nousseesta painosta. Tiedän, että urheilu ei laihduta, ja varsinkin tuo lihaskunnon treenaaminen itse asiassa vain lisää sitä. Eri asia onkin se, mistä ne kilot koostuvat - rasvasta vai lihaksista. Olekin päättänyt, että höllään nyt hieman narua ja pidän pääasiassa vaatteita mittarina (ja tietenkin yleistä olotilaa). Syömisten kanssa olen tarkkana edelleen (ja sitä minun on oltava luultavasti loppuelämäni, koska lihon todella, todella helposti), mutta urheilu on nyt se asia numero 1. Ja se, miltä minusta tuntuu.

On ollut mielenkiintoista tutustua tähän uuteen ihmiseen sisälläni. Tunnen kroppani aivan uudella tavalla nyt, kun olen urheillut ja koetellut sen kestävyyttä. Vähittäinen lihasmassan kasvu tuntuu jännittävältä, ja vielä jännittävämpää on se, kuinka tarkkaan todella alan havaita muutoksia ja olotiloja vartalossani. Kokonaisuuden hallinta, sitä se on. Elämäntapamuutos, todella. Olen päässyt siihen vaiheeseen, jossa huonosti syöminen ja liikkumattomuus tuntuu väkivallalta omaa kroppaa kohtaan. Enkä minä halua itseäni pahoinpidellä. Olen oppinut kuuntelemaan, mitä tuo kanssani kulkeva solukko oikein huutelee - sillä on yllättävän paljon asiaa. Välillä olemme edelleen eri mieltä asioista, mutta yhä suuremmissa määrin kykeneväisiä kompromisseihin.

Enkä nyt yritä kiillottaa mitään sädekehää pääni päällä. Edelleenkin koen suuria houkutuksia syödä mitä sattuu ja mitä tekee mieli - juusto on suurin paheeni missä muodossa tahansa. Karkkilakossa olen ollut marraskuun alkupuolelta saakka ja se jatkuu jouluun. Kieltäytymiselläkin on siis rajansa, itse en saa tyydytystä liian rankasta asketismista, mutta ymmärrän kyllä, jos joku toinen saa. Katsotaan miten projekti kokonaisuutena etenee, nythän ollaan edelleen alkutekijöissä kuitenkin.

Miltäs teistä tuntuu?

Kävin joskus toissaviikolla (kun viimeksi oli aikaa Elämään) kirpparilla. En tehnyt suuria löytöjä, mutta muutamia pieniä kyllä. Kivoja nekin.


Kivan värinen emalimuki, 3,5 euroa. Sopii hyvin yöpöydälleni. Laitoin siihen nenäliinoja.


Hauska muurahaispussukka, 2 euroa. En ole vielä keksinyt käyttöä.

Tää oli paras! Viiden litran keittiötölkki, 6 euroa. Näiden lasipurnukoiden kanssa minulla on aika tiukka toleranssi - en suostu maksamaan niitä hintoja, joita näistä yleensä kiskotaan, mutta tämä oli pöydässä -50% hintaan ja 6 euroa tuntui ihan kohtuulliselta, isosta tölkistä. Jee, lisää purnukoita (niitä ei vielä yhtään olekaan...). Nyt kun asun taas yksin, ei ole kukaan urputtamassa purnukoista. (M:lle terveisiä, että en nyt puhu sinusta vaan kesäkämppiksestä...)

Huomenna ajattelin mennä yrittämään onneani taas kerran. Tänään alkoi nimittäin loma.

Voihan velka

Salamyhkäisesti sähköpostiin tipahtelevat viestit, kokoukset, joissa en haluaisi olla läsnä, koko ajan kasvava miinusmerkkinen euromäärä... Äsken alkoi jo tuntua siltä, etten voi muuta kuin maata pimeässä huoneessa seinää tuijottaen. Mihin muuhun tässä enää kykenee? Pispalan remontti takkuaa ja kustannukset kohoavat koko ajan (minä en ymmärrä, kuinka kaivinkoneella maan kaivaminen voi maksaa niin paljon!), tällä hetkellä ollaan pattitilanteessa ja odotetaan reilun viikon kuluttua pidettävää yhtiökokousta. Summat ovat suuria. Ja puhun nyt todella, todella oikeasti suurista summista. En tiedä, nouseeko asuntooni kohdistuva velka lopulta sen ostohintaa suuremmaksi. Kuivin jaloin en tule tästä selviämään, se on selvää. Saanko asuntoa koskaan myytyä - sekään ei ole enää varmaa. Nyt siis puhutaan jo uudisrakentamisesta, mikä käytännössä tarkoittaa prosessin venymistä vielä yli vuoden päähän ja - niin, niitä kustannuksia. No, joka tapauksessa laitoin valot takaisin päälle, kaivoin laskimen esiin ja aloin miettiä, kuinka selviän ensi vuodesta, jonka ajan hyvin luultavasti maksan kahdesta asunnosta, edelleen. Kirjoitin ylös, laskeskelin, arvioin. En antanut epätoivon tulla, vaikka se tuossa vieressä koko ajan odottaakin, milloin lasken puolustukseni, milloin se voi iskeä. Ahdistus tuntuu fyysisenä hengenahdistuksena, pulssi kohoaa ja silmissä kimaltelee tähtiä. Olen toistaiseksi onnistunut sen selättämisessä, mutten tiedä, kauanko tuuli on myötäinen. (Myötäinen? Tässä asiassa ei ole mitään myötäistä. Mikään vaihe prosessissa ei ole parantanut lopputulosta. Ei mikään.)

Kaikesta huolimatta nimesin tiedoston fraasilla "I Will Survive", ja tallensin sen työpöydälle.

Minä en saatana soikoon luovuta, en millin vertaa.

Tietenkin tässä saa syyttää vain itseään ja omaa typeryyttään, vastuussa olen yksin minä, ei kukaan muu. Kukaan ei tähän tilanteeseen minua pakottanut. Ihan itse lähdin. Innosta kiljuen vieläpä. Mutta kyllä se silti korpeaa, ja ihan helvetin lujaa korpeaakin. Miten voi olla näin paljon ylämäkeä ja huonoa tuuria? Miten tässä voi oikeasti kaikki mennä koko ajan vain huonompaan suuntaan? En ole selvästikään ollut paikalla, kun reilukerho kokoontui. Jos uskoisin kohtaloon tai johonkin, olisi ehkä helpompaa. Voisin ajatella tätä uskon koettelemuksena tai jonain.

Ei auta pennin jenin vertaa.

--

Vituttaa tämänpäiväinen tenttikin. Viimeinen kysymys oli totaalisen urpo anekdootti, johon en tietenkään tiennyt oikeaa vastausta, koska en koskaan lue kirjoja niin tarkkaan. Yritin keksiä ratkaisua kolmen sivun verran. Pieleen meni, kun kotiin tultuani asian tarkistin. Uusintaan ei huvittaisi mennä, niin paskoja kirjoja olivat. Hyvää joululomaa vaan sullekin, herra tentaattori.

--

Nyt menen urheilemaan, muuten alan ehkä heitellä tavaroita.

Huurre

Jatkaakseni meteorologisia havaintojani: ulkona on näemmä pakkasta! Mahtavaa! Maassa on selvästikin huurretta, aurinko näyttäisi uhkaavasti pilkistävän jostakin esiin - nyt on talvi, ystävät hyvät!

Eilen kuljin vielä kumisaappaissa töihin, tänään en. Tosin en mene tänään töihin lainkaan, lauantaina vasta seuraavan kerran. Tänään minulla on melkeinpä vapaapäivä. Neljäksi menen yliopistolle, mutta ennen sitä aion lööbailla Madonna-paidassani kissa kainalossa. Seuranani tosin on myös kasvatustieteen tenttikirja, mutta se onkin osoittautunut pelottavan kiinnostavaksi. Johtuu ehkä siitä, että se on sosiologiaa. Opinnoista tulikin mieleeni, että minusta tulee kandidaatti luultavasti helmikuussa. Lopultakin. Tarvittavat opinnot ovat olleet kasassa melkein vuoden, mutta ajattelin olla jälleen kerran kokonaisuuksia ajatteleva, ja suorittaa pedagogisiin vaaditut 60 op yhteiskuntaopin opetettavan aineen opintoja ennen tutkinnon ulostamista. (Nyt kun kirjoitin tänne tuollaisen sanan, pervojen googlettajien määrä kasvaa luultavasti räjähdysmäisesti. Öhöhö.) Tämä siis tarkoittaa yhtä hallintotieteen tenttiä (joka sekin on roikkunut jo vuoden) ja julkisoikeuden johdantokurssia. Nämä hoidan tammikuussa. Jauz! Ajattelin pitää välivalmistumisen kunniaksi kekkerit, ja niihin voisikin sitten samalla yhdistää maaliskuussa tapahtuvan neljännesvuosisataisen vanhenemiseni. Juhlaa pitää ihmisellä olla, syystä tai syyttä! (Huomenna on muuten tuparit ja pikkujoulut, hihii!)

Töiden suhteen oloni on ristiriitainen. Haluaisin pitää vapaata ihan kunnolla, jotta saisin irrotettua opinnot jähmeydestään ja ehkä jopa - hyvänen aika - lomailisin. Mutta mutta... velvollisuudentuntoni on liian suuri ja kilttityttömäinen, sillä tiedän, että arkipäivien tekijöitä ei oikein ole. Niin, miksi minun pitäisi uhrautua, jos en halua? Kai tässä on kyse pelonsekaisesta kauhusta (mitä sekin on?) ja pakonomaisesta halusta pitää kiinni ensimmäisestä koulutusta vastaavasta työstä.

Näistä asioista tulee puhuttua myös ääneen, ei hätää. Jännää muuten, miten täällä riittää kävijöitä, vaikka blogissani ei mitään kiinnostavaa teemaa olekaan. Arkielämän pohdintaa vain. No, sen kun käytte. Jonkinlaista itsensäpaljastamistahan tämä on.

Askartelin eilen joulukortteja ja katsoin Frendejä. Ihan kiva ilta.