Jo se nyt on! (en jaksa selventää)

Alkaa pikkuhiljaa suoraan sanoen vituttaa tämä jotakuinkin tuhoutunut vastustuskyky, lehtikoriin pissaava kissa, jääkaappiin homehtuva sienisalaatti, röhä ja yleinen saamattomuus. On se kumma, kun asiat eivät hoidu, kuten haluan niiden hoituvan. Mitään töitäkään en ole saanut tehtäväksi, ja ensi kesä korpeaa jo valmiiksi niin, että korvat grillaantuvat sisältä päin. Miksi valitsin urani väärin? Miksen halunnut ekonomiksi, sairaanhoitajaksi tai huttuinsinööriksi? Kuka käski tehdä kaiken väärin? Kuka??

Tällä hetkellä eniten vituttaa kaikki, mutta keskitän voimavarani piinallisesta lenssusta toipumiseen, jotta pääsen huomenna lähtemään mökille uuden vuoden viettoon. En varmasti jää yksin kotiin, vaikka pää olisi irti. Kärsikööt mökkiseuralaiset ilmassa viuhuvista viruksista ja happamasta Finrexinin hajusta, minä en jätä iloa väliin. Nih. Ostin tänään kuumehoureissani pullon punkkuakin, ja aion juoda sen uuden vuoden aattona, vaikka siitä seuraisikin sekakäyttöä ja avautumista. Kuka haluaa lähteä messiin?

Joulu tuli ja joulu meni, ei siinä sen kummempaa. Aattona leikin discoa 14 kuukauden ikäisen serkuntyttöni ja 61-vuotiaan kummisetäni kanssa, opetin ensin mainitulle italiaa (hän ei vielä puhu, mutta pian puhuu ja kaiken lisäksi kielillä!), ahdoin itseeni ruokaa ja sain muutamia kivoja lahjoja. Viimevuotista nyyhkyshowta ei nähty edes yöllä sängyssä, hyvä niin. Tosin toissayönä makasin äidin työhuoneen lattialla patjalla ja kuuntelin niskavillat kauhusta jäykkinä viereisessä huoneessa nukkuneen mummini hiljaista valitusta - hän kaatui aiemmin illalla portaissa ja putosi sen jälkeen sängystä, päässä kuhmu ja sormessa tikeille altis haava (ei tietenkään suostunut lääkärin konsultointiin, joten sidoimme haavan vaillinaisilla ensiaputaidoillamme ja toivoimme parasta), mieli maassa ja jälkeläisillä syvä huoli rinnassa. Mummi oli pudonnut sängystä myös viime yönä ja lopultakin suostunut lääkäriin. Toissailtana hän istui sängyn laidalla ja kostein silmin toivoi pääsevänsä vielä kotiin. Kun voisin hänet sinne viedä ja jäädä seuraksi! Miksi antaa ihmisille huolta lähimmäisistä? Suurin osa maailman ihmisistä ei varmastikaan ole kiinnostunut sukulaistensa voinnista tai voimattomuudesta, miksi minun pitää olla? Antakaa tunteettomuus ja kylmyys, ottaisin ne heti vastaan!

(Mutta ehkä sittenkin kannan mielummin huoleni, ihmiselle inhimillisyys on ihan kiva piirre.)

Pelko pitää varpaillaan, mutten jaksaisi sitä nyt. Toisaalta minulta ei kysytä, mitä jaksan ja mitä en. Miksi mummit eivät voi olla kuolemattomia, vähän niin kuin Vivi-Ann Sjögren tai Muumimamma? Miksi mummit eivät enää ole samanlaisia kuin lapsena, mikseivät he enää jaksa siivota hammasharjan tarkkuudella, leipoa pullia pakastimen täydeltä, tehdä lumitöitä ja petata vierassänkyä valmiiksi?

En halua ajan kuluvan.

...ja rauhaa päälle maan

Rusinaista, lämmintä, ajatuksekasta ja tasapuolista joulua itse kullekin säädylle ja säädyttömillekin.

Palataan astialle. Voikaa hyvin!

Oi, Frida!

Katsoin juuri elokuvan. Se oli ihana. Minuun on helppo vaikuttaa, sillä rakastun niihin, jotka sen ansaitsevat. Mikä herkkyys ja tuska sellaisessa naisessa! Elokuvakin sen kertoi: mitä heikommaksi ruumis käy, sen vahvemmat värit saa luomisvimma, kun niin paljon on vielä sanottavaa. Aloin saman tien etsiä Frida Kahlon elämäkertaa, näyttäisi suomenkielisen teoksen painos olevan tiukasti loppu. Eiköhän kirjastosta löydy. Salma Hayek oli ihana myös. Mutta Frida! Jestas! Oliskohan minusta sittenkin taidehistorioitsijaksi? (No ei ole, mutta saa kai sitä ihastella silti...)



Lapin matka meni hyvin ja nopeasti. Pohjoisessa on niin kovin pimeää, etten itse siellä ehkä voisi kovin tasapainoista elämää elää. Kesällähän valoa tosin on senkin edestä, eikä se taas ole minua koskaan haitannut niinä loputtomina kesinä, jotka olen Rovavaaran juurella viettänyt. Selvisin jopa kunnialla mummin tiukan katseen alla suoritetusta joulusiivouksesta, iso käsi meikälle! Söimme lohikeittoa ja kuppisoosia, näin kummityttöäni (hän on iso tyttö jo ja praattaa svenskaa niin että heikottaa) ja luin vanhoja naistenlehtiä, dekkaria ja Toven elämäkertaa. Junamatka etelään sujui sutjakkaasti sekin, vaikka junavaunussa veti ja mummot kalkattivat. Omani kanssa teimme ristikkoa, söimme eväsleipiä ja pohdiskelimme elämää. Mummi rulettaa.

Päivät ovat kuluneet nopeasti ja minulla on liikaa tekemistä ja liian vähän aikaa. Torstaina kävin jälleen Helsingissä, tuhlasin rahaa ja suunnittelin partiojuttuja. Yön sainkin sitten kuorsata V:n kainalossa. Eilen juhlittiin L:n tupareita, eikä minulla ollut tänään krapulaa! Tänäänkin tuhlasin rahaa, suunnittelin lisää partiota ja katsoin Sinkkuelämää ennen Fridaa. Kommentoin verkkokurssin keskusteluja, vaikkei se voisi vähempää kiinnostaa. Tehtävänasettelut ovat mielestäni kummallisia, eikä minulla ole mihinkään mitään sanottavaa. Kunhan lämpimikseni jorisen. Provosoidakaan ei huvita. Pitäisi suunnitella ja kirjoittaa neljää eri esseetä, lueskella tammikuun kirjatentteihin ja ehkä lomaillakin hieman. Päässäni on liian kireälle viritetty jousi, enkä pysty olemaan kauaa paikoillani. Tunnen pursuavani ulos vaatteistani, en ole käynyt moneen moneen moneen aikaan salillakaan. Huomenna menen, muuten en enää kestä itseäni. Siivotakin pitäisi, lattiat ovat täynnä muruja ja kissanhiekkaa.

Minulla on irtonainen olo. Ihan kuin en kuuluisi tänne ollenkaan. Vastapäisessä talossa on valo neljässä ikkunassa - joku muukin valvoo vielä. Jos saisi nukkua monta päivää, eikä tarvitsisi vaihtaa pyjamahousuja ollenkaan pois, jos saisi vain olla, lukea dekkareita ja unohtaa kaikki muu. Tarpeettomuus on palannut jälleen. Mitä minustakin tulee?

Näen ensi yönä unta Fridasta.

Hupimatkailua

Loppuviikon vietin migreenissä, mistä syystä kaikki kiva jäi tekemättä. Helsingin kaduilla hortoileminen pää raskaana ei ollut kivaa, mutta selvisin velvollisuuksistani ja nukuin seuraavat 24 tuntia V:n luona. Olisi minulla tekemistäkin ollut, mutta ei sitten. Päänsärkyni tuntuu piikikkäänä, sykkivänä kivenä vasemmassa otsalohkossa, ja siitä seuraa usein huono olo, välillä mrs. Pirjokin, eikä se saatana lopu vaikka mitä tekisi. Ajattelin huomenna soittaa lääkäriajan, joskin viimekertainen ylemmän lääketieteellisen tahon konsultointi lähetti minut kotiin surkeiden 200 mg lääkkeiden ja stressivakuuttelujen kera. Tällä kertaa en poistu vastaanotolta, ennen kuin minulla on jotain oikeaa kamaa reseptille kirjoitettuna. Varaudu, YTHS!

Olin eilen töissä ja menen tänäänkin. Siinähän se sujuu, dekkareita lukiessa. On kiva olla paska sijainen, kun ei jaksa edes yrittää tehdä vaikutusta vakihenkilökuntaan. Sitäpaitsi viikonloppuisin useimmat ihmiset ovat ihan ok, kun elämä sairaalan vuodeosastoilla on rauhallisempaa. Eilen tapasin potilaan, joka luki Wittgensteinia, kuulemma jo kahdettakymmenettä vuotta. Juttelimme, ja kerroin pitäväni Kantista. "Miellyttävän vanhanaikainen, joskin kiehtova valinta", potilas totesi. Hän kun oli uskonut, että suosisin jotakuta surkeaa postmodernia ajattelijaa (Esa Saarista vai? Come on!). Valitettavasti minun oli mentävä siivoamaan vessoja, emmekä voineet jatkaa pidemmälle. Tosin hän on varmasti lasaretissa edelleen, kun parin tunnin päästä menen taas - siivoamaan vessoja.

Lähden ensi yönä Lappiin ja palaan keskiviikkona. Ostin eilen satasen saapikkaat, koska pitäähän sitä olla talvikengät, kun Lappiin menee. Mitä se mummikin sanoo, jos tennareissa siellä mennä viipottaa? Minulla ei olekaan ehkä koskaan ollut noin kalliita kenkiä, paitsi ammoin vaelluskengät, joten on parasta toivoa niiden olevan hivenen kestävämmät kuin kahdet edelliset. Nämä ovat kyllä ihan merkkilaatua, toisin kuin aiemmat. Älkää ostako kenkiä Mekasta, se ei ole sen arvoista, uskokaa pois. Jos kengät kuluvat puhki kolmen viikon käytön jälkeen, ne eivät ole hintansa väärti, vaikka kauniit ovatkin. En tosin tiedä, millaiselle ihmiselle tätä pitää vakuuttaa. Itselleni?

Otan matkalukemiseksi Boel Westiniä. Tykkään Tovesta jo nyt, entäs sitten kun tuo tiiliskivi on kahlattu läpi? Kotijumala lienee syntynyt.

Menen nyt maalaamaan naamaa, sitten töihin ja illalla kohti pohjoista. Hajotkaa loskaanne!

Tänään on jo paremmin

Eilinen maailmantuskani on vaihtunut aktiivisuuteen ja tulevaisuususkoon. Lähetin työhakemuksen, jonka kirjoitin totuudenmukaisesti ja hyvin. Minä ainakin palkkaisin itseni sen perusteella. Jos niin ei käy, se ei ole minun ongelmani, vaan sen typeryksen, joka jättää tilaisuuden käyttämättä.

Tällä hetkellä minua kiinnostavat joulutortut (tomusokerilla, tietenkin), Tove Jansson, kirjastosta löytämäni superkiinnostava kirja, muutkin kirjat, joulu (niin, myönnetään), ensi viikon matka Lappiin ja huuto.netin selaaminen. Lisäksi, jostakin ihmeellisestä syystä, olen kiinnostunut kolikoista. V huijasi minulta aikoinaan julmasti yhden erikoisrahan (ja nauraa sille jutulle vieläkin toisinaan, perhana), tätä uusinta löytöä en päästä käsistäni. Aion muutenkin tarkastella jatkossa kouriini sattuvia kahden euron rahoja tarkalla silmällä, vaikka mitäänhän en numismatiikasta (vai mitä se nyt oli) tiedä. Tietenkin yleensä muutenkin kylven kahden euron kolikoissa, sehän on itsestäänselvyys jokaiselle kortin kanssa symbioosissa elävälle henkilölle.

Niin, tässä se kaunokainen:


Aika makee, vai mitä?

Pääsin muuten saksan tentin läpi ja sain kurssista kolmosen. Viel Spaß!

Talttumaton nuha

En ehkä pääse tästä nuhasta koskaan eroon. Olen muutenkin omituinen sairastaja: minulle ei yleensä nouse kuumetta, mutta jos lämpöä on 37,2 se tarkoittaa, että olen sairas. Selitä sitä sitten sairauslomatodistuksista päättäville pinkeille terveydenhoitajille. Ovat ne kyllä yleensä uskoneet. Nyt en ole tarvinnut saikkua, vaikka mieli olisi tehnyt: kaksi tenttiä kahden päivän sisällä ja kolme esseetä odottamassa. Onneksi kaksi niistä saa olla maksimissaan 5 sivua, joten ihan turhia ei tarvitse alkaa tarinoimaan. Asiaa kyllä senkin edestä. Yritän, joskus, ehkä huomenna. Enää yksi luento tälle vuodelle ja se on torstaina. Huomenna on aikaa esimerkiksi remonttiasian selvittelyyn, työhakemuksen kirjoittamiseen ja Neuvostoliitosta lukemiseen. Niin - ja siivoamiseen.

En ole ehtinyt ajatella paljoakaan muutamaan päivään, olen vain tankannut saksan passiivin muistisääntöjä ja yrittänyt opetella 22 esseen aihetta filosofian tenttiä varten. Tietenkin kysyttiin juuri se, josta olin räpeltänyt etukäteen kaksi riviä sisältöä. Toisaalta tapoihini ei kuulu antaa koskaan periksi, joten tässäkin tapauksessa raapustin tenttipaperiin melkein kaksi sivua asiaa, jonka toivon edes etäisesti liippaavan teorian empiirisen alimääräytyneisyyden ongelmaa. Voi hyvänen aika, mihin minäkin elämääni käytän, ystävät!

Haluaisin osata lukea dekkareita ruotsiksi, puhua yhteiskunnasta saksaksi ja tunnustaa tosiasiat suomeksi.

Joskus on niin helvetin riittämätön olo: kun ihmiset ovat idiootteja, kun yliopiston ruoka on rasvassa lilluvia perunoita ja sienisalaattia - saan syödäkseni joka ikinen päivä, mutten ole tyytyväinen -, kun reppu painaa kuin synti, kun elää keskellä fyysistä kaaosta, kun tekee mieli jakaa tavaransa pois ja vaeltaa Andeille, kun henkeä ahdistaa ja pelkää sairauksia ja kuolemaa, kun tietää, ettei voi koskaan tehdä kaikkea sitä hyvää, minkä haluaisi jättää jälkeensä. Kun tuntee, että on arvoton, tuottamaton, epäonnistunut esimerkki taivaanrannanmaalarista, josta ei koskaan tule tehokasta ruuvia yhteiskunnan hammasrattaaseen.

Eikä nuha parane. Ehkä se on omaa syytäni.

Mehr denn je

Olen kirjoittanut tänään zeppeliineistä ja von Zeppelinistä, tehnyt saksan kielioppiharjoituksia internetissä ja haistellut raitista ilmaa noin kolmen minuutin ajan kauppamatkalla. Aloin katsoa Sputnik-dokkaria, mutta se kertoikin asioista jenkkinäkökulmasta, eikä se kiinnosta minua. Joten keskityin ilmalaivoihin. On muuten huomattavasti vaikeampaa puristaa sanottavaansa 2500 merkkiin kuin jorista jonninjoutavia kymmenen liuskaa. Siksi minun kirjoitukseni merkkimäärä olikin lähes 3000, en vain saanut siitä lyhyempää, enkä halunnut jättää von Zeppelinin perhettäkään mainitsematta. Niih. Pitäkää tunkkinne.

Kello on jo miljoona, ja minun pitäisi vielä kerrata sivukaupalla saksaa. Kiitän kaikkia hindujumalia, Jahvea, Allahia ja lentävää spagettihirviötä, jos pääsen kunnialla huomisesta tentistä läpi! Tämä kurssi pitäisi nimittäin saada pakettiin nyt, koska aion sisällyttää sen tutkintovaatimuksiin kuuluviin kieliopintoihin. Sitten joskus kun saan sen paskan kanditutkielman palautettua, käytyä kypsyyskokeessa ja suoritettua vielä yhden metodikirjatentin, osaan HuK-todistukseni mukaan saksaa. Sen vuoksi kannattaa uhrautua, vaikka voisi samaan aikaan lukea dekkareita ja leventää persettään vaikka sipseillä. Joten eipä sitten muuta kuin uusi satsuma käteen ja kertaamaan nominilausekkeita. Spaß beiseite!

Ostoksilla, minäkö?

Huoneessani on mies, ollut jo keskiviikosta alkaen. Lähtee kuulemma huomenna pois. Sitten saan oman nettipiuhani takaisin. Miehestä on hyötyäkin, meillä on nyt lopultakin seinässä kiinni oleva pesukone ja uutuuttaan hohkaava digiboksi! Katson huomenna linnanjuhlat ja syön fetasalaattia ja suklaata, jos jokin suklaata myyvä paikka on huomenna auki. Muussa tapauksessa vain fetasalaattia. Ja pesen pyykkiä, kun se on lopultakin mahdollista. En käsipyykkää enää koskaan! Ei ihmekään, että Värttinällä on oma pyykkäyslaulu, ei sellaista touhua ole nyt eikä aiemminkaan kukaan voinut ihan täysissä järjissään laulamatta tehdä. Hyh.

Olen pakannut ostamani joululahjat. Vielä muutama on hakusessa. En ota paineita. Ostoksien tekeminen on ihan kivaa, paitsi silloin, jos kaikki muut ympärillä olevat tyrkkivät. Älkää stressatko! Älkää kuluttako, vaikka Jyrki käskee! Miettikää, harkitkaa, lahjokaa ajatuksella. Ei se tavara ja glitter, vaan jokin muu, jonka voi löytää muualtakin kuin käärepaperien alta.

Käytiin katsomassa uusi Bond. Bond on ihan jees. Bond-tyttö oli lähes onnistunut tapaus, mutta viime hetkillä menetti siltikin naisvoimansa ja inisi vaan huoneen nurkassa ja Jamesin piti pelastaa. Ehkä jotkin asiat eivät vain muutu.

Keitä te ootte te nuoret poijjat...

Totesimme eilen Sinkkuelämää-maratonin alkuvaihessa, että miehet on paskoja ja haluamme kaikki olla Samantha edes kerran elämässä. M väitti olevansa neurooseineen kuin Charlotte (vai oliko se sittenkin J?), ja joskus työntävänsä päänsä pensaaseen kuin Carrie. Itse sanoin halunneeni aina olla Miranda, mutta nyt kun olen pettynyt elämään, miehiin ja hallinnointisopimukseen, haluankin olla Samantha ja pukeutua tiikerikuosisiin kledjuihin homobaareissa. Mielestäni vaatimukset ovat ihan ymmärrettäviä!

Minulla on tänään vapaapäivä. Uhosin meneväni salille ja olevani hyvä ihminen. No, en mennyt, vaan nukuin yli kahteentoista ja nyt välttelen moodlen avaamista ja saksan viimeisen harjoitustehtävän tekemistä. Mikä vapaapäivä se sellainen on, jolloin pitää saksaakin ajatella? Kysyn vaan! Tieteenfilosofiaakin pitäisi päntätä, mutta oloni ei viimeöisen punaviinin jäljiltä ole kovinkaan filosofinen. Tai ehkä sittenkin! Jos lukisinkin tieteenfilosofiaa saksaksi ja kasvattaisin mursuviikset! Enää puuttuu liivi ja taskukello ja teräväkärkiset nahkakengät. En ole kaukana.

M "lukee italiaa" olohuoneessa, eli luultavasti selailee kissakuvia internetistä. Olemme molemmat yhtä hyviä tekemään pakollisia tehtäviä. Siis loistokkaita! Minun pitäisi oikeastaan tänään käydä vielä kirjastossakin, samoin ruokakaupassa, mutta eihän kello ole kuin vasta kaksi. Ehken ole vielä omaksunut sitä, että asun seitsemän minuutin kävelymatkan päässä molemmista (lähimpään kauppaan on oikeastaan neljän minuutin matka, jos mukaan lasketaan hitaan hissin odottaminen), ja luulen, että näitä asioita täytyy aikatauluttaa ja suunnitella. Ollapa pr-nainen Samantha ja aina oikeassa paikassa tai sitten huutamassa puhelimeen.

Aika monta vilkaisua tämän bloginrääpäleen laskuriin on jo tullut, vaikka se toki laskeekin nimenomaan sivun avaukset, ei yksittäisiä ja erillisiä kävijöitä. Ihan noin itsekkäänä ihmisenä kiinnostaisi kyllä tietää, keitä te oikein olette ja mitä te täältä haette? Ei siinä, senkun roikutte. Onpa joku syy höpistä vähän lisää.

Ihan pikkasen itkin

Tällä hetkellä asiat ovat liian raskaita kantaa.

Vaikka olenkin varsin kyyninen, vittumainen ja ylipäänsä huono ihminen, olen aina luottanut siihen, että suurin osa ihmisistä on ihan kivoja edes jollain tasolla, vähintään ammatillisesti, kun saavat siitä palkkaakin. Uskoni on varsin lähellä romahtamistaan nyt, kun asuntoasia uhkaa kaatua niskaani kaikella painollaan, eikä ketään isännöintitoimistossa kiinnosta auttaa, neuvoa tai palvella. Ihmettelen, miksi yhtiömme maksaa isännöinnistä monta sataa kuussa, jos mikään pulmamme ei kuulu kyseiseen hallinnointisopimukseen. Hallinnointisopimus on muuten uusin inhokkisanani, jos käytän sitä julkisesti, kannattaa varautua siihen, etten puhu perhosista ja pikkuporoista.

Jätin menemättä viimeiselle saksantunnille, koska nukahdin. Tentti on viikon päästä, harkitsen vakavasti lukemistoimia, mutta kaikenlaista muutakin olen menneinä aikoina harkinnut. Harkitseminen on sinänsä ihan hauskaa, voi aina uskotella itselleen, että saa jotakin aikaan.

"Luen tenttiin heti facebook-kierroksen jälkeen."
"Aloitan lahiksen heti ensi maanantaina."
"Käyn ihan oikeesti neljä kertaa viikossa salilla, heti kun mun aikataulut on rennommat."
"Suunnittelen noi vastuualueeni tehtävät ihan jo tällä viikolla."
"Soitan, soitan - hoidan, hoidan."

HALLINNOINTISOPIMUS!

Muutamia joululahjoja sain ostettua tänään, en niitä edes kovin suurissa määrin harrasta. Kaverit kyselivät, millaisen joulukoristelun teen kotiini. Joo, en tee. Ei kuulu tapoihini nyt eikä tulevaisuudessa. Pari kynttilää voisi tietenkin polttaa ihan vaan piruillakseen. (Tai polttaa Pispalan asunnon????)

Niin, huomenna on tosiaan hallintotieteen kirjatentti, johon olen tuskissani huudellen lukenut melkein kaiken. Lukuprosessin (itkun) aikana olen todennut, että edes jollakin tasolla tunnen itseni todella hyvin. Minä olen suurien linjojen, kuvioiden, kehityskulkujen ja ilmiöiden nainen, en yksityiskohtien ulkoaopettelija. Inhoan joka ikistä uutta käsitettä, joka on melkein sama kuin aiempi, mutta tarkoittaakin sitten ihan eri asiaa. Älä vaan sekoita näitä keskenään, herranen aika! Ehkä tästä syystä olen niin huono saksassakin, en ole koskaan jaksanut kunnolla opetella eri prepositioiden merkityseroja, sanojen sukuja tai edes sanoja. Minä haluan laajempaa näkökulmaa, kiitos hei!

Pitäkää Eurooppa-neuvostonne ja typerät virkamiehistönne ja sihteeristönne. Paskapäitä koko sakki.

HALLINNOINTISOPIMUS!

Junamatkailun ihanuudesta

Istuin tänään neljä tuntia junassa välillä Tampere-Helsinki-Tampere ja olen ihan poikki. Jotkuthan tekevät samaa päivittäin työmatkana. Minä vain harrastuksen vuoksi. En edes voinut mennä V:n luo yöksi, sillä matkakulujani ei korvata kuin tapahtumapäivältä. Kiitti vaan.

Paluumatkalla luulin jokaista junan alta kuuluvaa kolahdusta ihmisluuksi.

Minulla on paljon tekemistä ja se on hyvä asia. Tosin tenttikirja voisi toki olla kiinnostavampikin. Onneksi se on kohta luettu. Enää kolmas opus jäljellä, sitten olen valmis tiistaina odottavaan hallintotieteen pieraisuun. Menen tosin viikonlopuksi töihin, mutta on siellä ennenkin luettu tenttikirjaa osastokeittiössä. Hoitsut eivät siitä kylläkään pidä noin yleensä, mutta enpä ole ennenkään niitä koettanut miellyttää. Hapannaamoja mahtuu joka porukkaan maailman tappiin saakka. Joitakin asioita ei voi muuttaa.

Meidän uusi kotimme on viihtyisä, ja joka kerta kaivaessani avainta esiin ulko-ovella, minusta tuntuu, että tulen kotiin. Harmi vain, että M viihtyy niin hyvin muualla, on niin kivaa, kun on ihmisseuraa, jolle puhua. Riesa on lähinnä nimensä mukainen ja tuijottaa nurkissa. On täällä ihan tavallisia houseniggereitakin roikkunut, viimeisin oli imuroinut lähtiessään, kiitti vaan <3
Tosin toivoisin silti, että Pispalan murheenkryyni edes hieman selkenisi. Kaikki on ihan todella ja oikeasti niin vaikeaa! En olisi uskonut. Nyt uskon.

Huomenna menen pesemään pyykkiä yliopistolle (kyllä, se on mahdollista!), kuntosalille, ruokakauppaan ja illan istun kotona ja luen tenttiin. Olen tehokas ja hyvä ihminen. Hajotkoon muut ongelmiinsa, minä en jaksa omiani juuri nyt surra - ensi viikolla on taas aikaa siihenkin.

Kummisetäni lähetti minulle Veikkauksen joulukalenterin. Ajattelin olla jouluaattona 10 000 euroa rikkaampi. Ja lotota ensi lauantaina.

Ahdistaa aika helvetisti.

Ei tässä muuta.

Kelalle kiitos

Tosiaan, jopa byrokratia voi joskus yllättää positiivisesti: Kelan toiminta on tukimuotoni muutoksessa ollut hämmästyttävän nopea, ja mikä parasta, asumistukeni nousee 120 euroa. En siis ole vielä muutamaan kuukauteen ihan paljailla puilla, ensi perjantaina on palkkapäiväkin kaiken muun hyvän lisäksi. Ja koska suostuin parin vuoden tauon jälkeen taas mukaan maamme suurimman nuorisojärjestön toimintaan (tosin ihan yhden projektin ajaksi vain), minulle maksetaan muutamia Helsinginmatkoja. On mukavaa olla kiitollinen pienestä. Suuresta en osaa olla.

Lupasin tänään, että käyn joulukuussa Lapissa hakemassa mummin etelään. Kolmen yön siisti matkapaketti, liput maksaa minua edeltävä sukupolvi. Samalla kun etsin netistä bussiaikatauluja Kemistä Ylitorniolle, eksyin Kemin nettisivuille ja aloin jo miettiä, mitä minä täällä etelässä teen, paraskin etelän varis. Ei sillä, että missään nimessä valitsisin Kemiä seuraavaksi kohteekseni, mutta onhan tässäkin valtiossa aika monta kylää ja kaupunkia, jossa ihminen voi koettaa olla onnellinen. Miksei jossain muuallakin, Münchenissä on kuulemma hyvä tekniikan museo...

Tietokoneaparaattini on temppuillut eilisestä alkaen, se sammuu yks kaks yllättäen ja sekoilee muutenkin iskien ruudulle sinistä screeniä ja fatal erroria. Tänäänkin se sammahti, ja käynnistyi vasta toisella yrittämällä. Pitäisiköhän minun tehdä asialle jotakin? Takuuta on kai vielä jäljellä.

My-räkkä

On säitä pidellyt meinaan! Ikkunat tuntuvat irtoavan tuulen voimasta, jotain valkoista kampetta näyttää lentävän ilmassa vaakatasossa ja minulla on kylmä, kun nuo typerät patterit eivät toimi kunnolla! Myönnettävä kyllä, että on täällä lämpimämpää kuin Pispalan kolossani, jonka toivon saavani kaupaksi ensi vuonna. En ole koko asuntoasiaa kauheasti miettinyt, välillä se pulpahtaa mieleeni lähinnä epätoivona ja konkurssikypsyytenä. En ymmärrä, kuinka siinä voi kestää näin kauan! Mitään varsinaisia toimiahan ei ole vielä aloitettukaan. Joskus tuntuu siltä, että aika pysähtyy - yleensä niin käy silloin, kun jokin asia olisi kiireellistä saada kuntoon. Ja juuri silloin mitään ei tapahdu.

Näistä joudun luopumaan, jos kukaan sitä homeläävää koskaan ostaa:
Samalla voisin harkita kameran viemistä putsattavaksi, tarkennus on ihan päin sitä itseään.
Hukun tekemättömiin töihin ja kesätyöhaaveisiin. Saisinpa rahaa kaikesta siitä paskasta, mitä suollan verkkokurssin lomaketehtäviin. En vaadi paljon, enhän? Joulunajan töistäkään ei ole tietoa, en kelvannut siis Postille kortteja lajittelemaan enkä Stockmannille lahjoja pakkaamaan - voiko tämän alemmas enää päätyä? V vakuutteli, että ne käyttävät samoja työntekijöitä kuin aina ennenkin, ja ainoastaan lain pakottamana laittavat ilmoituksen julkisesti esille. Haluan uskoa siihen mielummin kuin kyvyttömyyteeni saada typeriä pätkätöitä siivoojan työkokemuksella.

Olisinpa joku muu, ihan kuka tahansa.

Juhlahumua ei voi estää

Lumen tulo piristi etenkin kämppistäni, eikä siinä nyt niin suurta vikaa ole minunkaan mielestäni, mitä nyt eilen leikin akrobaattia korkokengilläni jäisillä kaduilla. En kuitenkaan kaatunut, mikä lienee jonkin sortin ihme.

Olin siis ainejärjestön vuosijuhlassa, joka oli ihan kiva kylmästä salaattipöydästä huolimatta. 70-luvun historianopiskelijoista napsitut kuvat - ja yksi sellainen puhetta pitämässä - toivat näkökulmaa nykyopiskeluun. Meitä ei enää saa kaduille marssimaan minkään puolesta tai mitään vastaan, istumme lämpimissä koloissamme tietokoneillamme ja suurin mielenosoitus on kiistely kreationismista jollain nettifoorumilla. Yliopistolakiuudistus ei hetkauta ketään, emme vaadi mitään, raahaamme itseämme ja eksistentialistisia kriisejämme mukanamme kohti putkitutkinnon päässä odottavaa epävarmuutta ja lamaa. Kukaan ei ota kantaa, ja jos ottaisikin, se nauretaan pihalle häiritsemästä breezereiden juomista. "Mitä näistäkään tulee?", huomaan miettiväni kaljapäissäni yo-talon nurkkapöydässä. Juhlapuheet vakuuttavat asiaankuuluvasti menestystä. Siihen on vaikea uskoa, kun monen elämän sisältö näyttää olevan piilolinssien päässäpysyminen ja uuden pikkumustan hankkiminen. "Pysyköön koloissaan", tuumaan, ja haen uuden oluen.

Jatkoilla juon kallista punaviiniä proseminaariohjaajani kotona, seurana muutama opiskelutoveri ja laitoksen henkilökuntaa (myös ylintä johtoa). Vaadin laitokselle teknologian historian tutkielmaryhmää, kerron osaavani sitoa kirjan ja keskustelen Sivistyneesti humanistien palkkatilanteesta vilkuillessani villieläinkuosista tapettia.

Paskemmissakin bileissä olen joskus ollut.

When in Rome...

Lähdimme matkaan maanantaina 20.10. kello kuuden tietämillä. Olimme lentokentällä tasan tuntia ennen lentokoneen lähtöä, ehdimme siis hyvin ja e-liput toimivat moitteettomasti, vaikkakin matkan ensimmäinen riita meinasi puhjeta jo tässä vaiheessa. Saatan kuulostaa toisinaan ns. rennon kivalta, mutta en todellisuudessa ole sitä, vaan hämään ja koetan peittää hermoilua, pingottamista ja stressaamista.

Lento oli Finnairin. Minua jännitti, edellisestä lentomatkasta oli jo yli kaksi vuotta, ja puristinkin käsinojia hikisin kämmenin. Jännitys ehkä auttoi, koska hiljalleen totuin ajatukseen leijua pilvien päällä ja sain luettua jopa Hufvudstadsbladetia ja ratkottua ristikkoa kaikessa hengen harmoniassa. Kolmessa tunnissa tavoitimme Italian maaperän.

Laukkuja tovin odoteltuamme ja matkaoppaita selailtuamme suunnistimme jotakuinkin hyvin kohti lentokentän junaterminaalia, jossa hyppäsimme Leonardo Expressiin, junaan, joka kuljetti meidät (ja muutaman muunkin) puolessa tunnissa 11 eurolla Terminille. Matkan aikana koetin vilkuilla radanvartista Roomaa, mutta eihän siinä pimeydessä mitään nähnyt, lentokentän lähihotellit, autoja, mainoksia ja muutamia taloja vain. Hämmennyimme hostellista tulleesta puhelusta – halusivat tietää, koska tulemme. Pian, pian.

Terminillä kävi kuhina, vaikka kello oli jo lähemmäs puoltayötä. Kylttien opastamana löysimme oikeasta ovesta ulos ja saman tien kadulle, jolla hostellimme sijaitsi. Ongelma tosin ilmeni siinä vaiheessa, kun numero 13 puuttui maagisesti numeroiden 9 ja 43 välistä. Hm? Talsimme katua edes takaisin, mutta ei sitä kolmeatoista vaan näkynyt. Lopulta rimpautus hostellin numeroon auttoi, löysimme nuoren ystävällisen miehen kadulta huitomasta (ja myös sen numeron 13…). Hostelli ylitti kaikki odotukset. Suosittelen RetRomea kaikille teille tuleville Rooman matkaajille – erinomainen sijainti, siisti, suhteellisen edullinen ja toimiva systeemi. Sinne! Nälkä ja jano ajoivat meidät vielä kadulle etsimään jotakin suuhunpantavaa, mutta vuorokausi oli jo vaihtunut, emmekä löytäneet lähikorttelista muuta aukinaista kuin kadulla olleen myyntikärryn, jonka epäystävälliseltä myyjältä ostimme kolajuomaa pahimpaan hätään. Ensimmäisen yön nukuimme kuin pienet porsaat, eikä pulujen pulputuskaan haitannut vielä.

Tiistaiaamu oli aurinkoinen ja kaunis. Koska matka-ajatus ja intohimo olivat olleet minun, sain lähes diktaattorimaiset oikeudet suunnitella ohjelmistomme. Minä halusin Colosseumille, joten lähdimme hostellin pitäjältä saamamme turistikartan kanssa suunnistamaan kohti vanhan mallin hurvittelukeskusta. Matkalla näimme nunnia, pari kirkkoa ja paljon, paljon skoottereita.

Mondon matkaopas ei valehdellut. Muinaishirviön pilkistäessä kadunkulman takaa olo oli suorastaan mykistynyt. Miten jotain niin vanhaa, jykevää ja – sanotaanko – rumaa voi seistä jököttää keskellä kaupunkia autokaistojen halkoessa sen vierustaa? Colosseum oli hieno, en kiistä sitä. Kävimme sekä siellä että viereisellä Palatino-kukkulalla, jossa oli paljon kivikasoja ja hienot maisemat kaupungin muille kukkuloille. Antiikkisen ilman hengittäminen on sanoinkuvaamatonta. Se on aistittava itse. En kuvitellut itseäni kävelemässä toogassa pitkin polkuja, jonkun toisen niinkin.

Lounastimme kahden opiskelutoverini kanssa, joista toinen on parhaillaan vaihdossa Roomassa ja toinen Ruotsissa, mutta sattui samaan aikaan kaupunkiin heilaansa hellustamaan. Talon valkoinen viini maistui, ja olisimme mielellämme istuneet ravintolassa pitempäänkin, mutta henkilökunta osoitti varsin varauksettomasti halunsa viettää siestaa. Lähdimme tutustumaan Musei Capitoliniin. Museot eivät varsinaisesti kuuluneet alkuperäiseen suunnitelmaan, mutta kun seurue oli asiantunteva ja museoon pääsi opiskelijahinnalla, ei ollut helppoa kieltäytyä. Capitolinissa oli pyttyjä, patsaita, maalauksia ynnä muuta varsin tuttua rompetta, mutta onneksi olen tähän ikään mennessä muutamat massiiviset kokoelmat läpi puskettuani jo antanut itselleni luvan olla ihastelematta jokaista barokkimaalausta. Ähky, se niistä tulee, jos liiaksi yrittää. Musei Capitolinissa on muun muassa se kuuluisa susi-patsas.

Erottuamme mukavasta seurasta lähdimme viettämään siestaa. Rooman ilmanala oli luvattua lämpimämpi, joten omat varusteeni olivat himppasen tukalat. Kengätkin hiostivat, mutta onneksi oli edes vaihtosukkia riittävästi mukana. Olisi muutenkin ollut ihan hävitty peli lähteä matkaan pelkällä repulla, hikoilin antiikin pölyssä kuin porsas ja oli ihan kiva, kun oli puhdasta vaatetta päälle. Tiedoksi siis: Roomassa on ihan riittävä kesä vielä lokakuussakin.

Siesta venähti, ja kun lopulta raahasimme itsemme ihmisen näköisinä ulos hostellista, menikin hetki ennen kuin löysimme sopivan oloisen apetta tarjoavan yrityksen. Terminin seutu ei liene gastronomian luvattua aluetta, ja päädyimmekin kiivaan katujen halkomisen jälkeen hostellinpitäjän suosittelemaan pikkuiseen ravintolaan – jossa sittemmin söin elämäni parhaan pasta-annoksen! Ravintolan nimi on Dell’omo ja se sijaitsee Via Vicenzalla. Käykää tekin.

Keskiviikkona hyppäsimme metroon ja huristimme kohti toista maata (ja maailmaa, joka elää ihmeellisessä menneisyydessä) – siis Vatikaaniin. Ennen sen hehkuttamista todettakoon, että Rooman metro on hyvin helppokäyttöinen, siihen sisältyy vain kaksi linjaa, jotka risteävät Terminillä. Kertaliput ovat halpoja, jonkinmoisia turistilippujakin varmaan on saatavilla. Metro auttaa siinä vaiheessa, kun jalat ovat hionneet Converseissa irti kehosta.

Vatikaanista pidin, todella. Pöllähdimme keskelle täyteen ahdettua Pyhän Pietarin aukiota, ihmettelimme hetken torikokousta ja kirkon rappusilta kuuluvaa jorinaa, kunnes V hoksasi, että kyseessä oli todellakin paavin keskiviikkomessu – häiskällähän on tapana kaupungissa ollessaan pitää jonkinmoinen siunausrituaali sitä kaipaaville nimenomaan keskiviikkoisin, ja ilmeisesti tämä tilaisuus oli osa settiä. Itse siunaukseen olisi kai pitänyt varata lippu etukäteen.

Kirkkoon ei siis vielä päässyt, joten otimme pari valokuvaa ja lähdimme kiertämään muuria Musei Vaticania kohti. Hintaa oli 14 euroa ja olo kuin teurasnaudalla kuljetushihnalla. Museo oli suuri ja luulen, että teimme varsinaisen kardinaalivirheen seuraamalla vain kylttejä kohti Sikstiiniläiskappelia (niin, ja sitä valuvaa ihmismassaa, jonka virrassa oli henkensä kaupalla pysyttävä). Taisimme ohittaa aika monet aarteet sillä matkalla. Itse päänähtävyys oli ristiriitainen kokemus. Täyteen ahdettu huone, jossa epätoivoiset museovahdit yrittivät saada ihmisiä pysymään hiljaa (turhaan) ja olemaan valokuvaamatta (turhaan). Itse pyrin kumpaankin pyytämättä ja onnistuin välttämään päälle puskevan ahdistuskohtauksen katselemalla kattoon. Valuessani massan paineessa ehdin muutaman minuutin ihailla Michelangelon kätten jälkiä, sitten karjaa jo vietiinkin eteenpäin. Kokemus oli mykistävä aivan väärällä tavalla, mikä sääli! Katson jatkossakin ne maalaukset kirjoista.

Kävimme tankkaamassa turistipizzaa, joka ei olosuhteisiin nähden ollut lainkaan hullumpaa. Täytettyämme vatsamme pääsimme lopultakin Pietarinkirkkoon asti. Eteisessä vastassa ollut Pietà kosketti sydäntäni syystä, jota en itsekään tiedä. Se vain on ihana. Saisikohan siitä pienoismallin jostakin?

Vaikka vannoutunut agnostikko olenkin, olen aina (kuulemma ihan pikkutytöstä lähtien) viehtynyt kirkoista. Niitä ramppasin edes takaisin myös reilatessani kesällä 2005. Pietarinkirkko ei tuottanut pettymystä, se on valtava, upea, mykistävä, kaunis ja surullinen. Pyhiinvaeltajat koskettelivat Pietarin patsaan varvasta, kamerat räpsyivät ja niska meni jumiin taivaisiin kurkottelevan kupolin tuijottamisesta. Se oli sen arvoista. Menkää itse katsomaan, en osaa sitä paremmin selittää.

Pietarinkirkon kupoliin on mahdollista kiivetä, ja mehän kiipesimme hintaan 5 euroa (hissillä puoleen väliin maksaa muutaman euron enemmän). Jo kiipeäminen oli kokemus sinänsä, ahtaimmissa kohdissa liiankin intensiivinen. Näkymä Rooman ylle riitti kuitenkin palkinnoksi, vaikka kupolissa oli olosuhteisiin nähden liikaa ihmisiä kerralla (ahdistunut teuraslehmä puhuu jälleen). Puolimatkan tasanteella oli nunnien (tai sellaiseksi pukeutuneiden) matkamuistomyymälä, josta ostin Neitsyt Maria -avaimenperän ja paavikortin. Pakolliset (minulle tosin ihan mieleiset) postikortit olimme jo lähettäneet Vatikaanimuseosta.

Päivällinen tarjoiltiin Hard Rock Caféssa. Älkää naurako, vaan käykääpä joskus kokeilemassa – jouduimme lähestulkoon kierimään sieltä ulos. Drinkit olivat herkullisia nelivärikuvissa, mutta hinta niin suolainen, ettemme taipuneet. Sen sijaan kuljimme Fontana di Trevin kautta Via Nazionalelle, josta löysimme oivallisen kadunvarsibaarin pahimpaan oluen- ja siiderinkaipuuseen.

Tähän väliin voisi todeta, että Terminin seudusta kuullut huhupuheet eivät ainakaan meidän matkamme aikana osoittaneet minkäänlaista paikkansapitävyyttä. Totta kai suurkaupungin rautatieasemat asettavat omat haasteensa selviytymiselle, mutta toisaalta ihmisvilinä tuo myös suojaa. Mitään uhkaavaa, ahdistavaa tai muulla tavoin negatiivista ei tiellemme osunut – mitä nyt torstaina joku mies lähenteli linja-autossa matkalla sinne, mutta se on kuulemma tavallista (hm). Huoli siis pois! Tosin järkeä voi toki käyttää valintansa mukaan, mikäs minä olen siitä aiheesta saarnaamaan.

Viimeisenä kokonaisena päivänä suunnistimme Espanjalaisille portaille (voi turhuus!) ja Pantheonille (matkan kohokohta Vatikaanin ja taivaallisen sienipastan ohella), joista voisi toki sanasen sanoa, mutten taida jaksaa. Ne typerät rappuset vain jököttivät siinä, ja samaan aikaan alkoi sataakin. Kirkko portaiden päässä on kyllä ihan siisti. Pantheon sen sijaan oli salaperäinen, tumma, aavemainen ja syvän rauhallinen. On se onni, että tajusivat tehdä moisesta pakanatemppelistä kristityn oikeaan aikaan!

Torstai-iltana haikeus valtasi mielen: joko täältä on huomenna lähdettävä? Rooma ihastutti minua suuresti, olisin viihtynyt siellä pitempäänkin. Viimeisen illan kunniaksi taivalsimme Trastevereen, josta löysimme (Mondo-raamattumme avulla) varsinaisen helmen ravintolaksi, Taverna Medicin. Etsikää itse, pizza sulaa suuhun! Löimme vetoa, josko eräs lähipöydän pariskunta olisi suomalainen (olin siitä varma), mutta edes kaksi taktista ohitusta eivät sitä paljastaneet. (No, Helsinki-Vantaalla ne odottivat laukkuja sittemmin saman hihnan varrella, olisi pitänyt lyödä uhkapelillä rahaksi.) Istuskelimme ruoan päälle satunnaisella terassilla savukkeilla ja olusilla, mutta varsinaiseksi yöelämän kehdoksi ei Roomaa tosiaan voi sanoa. Jotkut muut tämän ehkä tietävät jo ennen kuin matkustavat sinne, mutta ei se mitään. Juhlaeläimet sisällämme pysyttelivät hiljaa. Matkasimme yöbussilla hostelliin, jossa kovaääniset espanjalaispojat olivat tyhjentäneet viininsä ja kadonneet yöhön.

Viimeinen päivämme ikuisessa kaupungissa oli pitkä ja hidas, kiertelimme mahdollisia ostosparatiiseja, mutta tulos oli kehno. Ostin kuitenkin hienon huopahatun, söimme jäätelöä ja istuimme puistossa katselemassa jalkapalloa pelaavia poikia (sielläkin oli nunnia). Ilta alkoi hämärtää, kun suuntasimme jälleen Leonardo Expressiin (koetimme taitojamme myös paikallisella junamaatilla) ja kohti lentokenttää ja Suomea. Paluumatkalla ei tapahtunut mitään ihmeellistä, mitä nyt jätin Hufvudstadsbladetin tällä kertaa väliin. Suomessa oli kylmää ja pimeää, jotain kuonaakin taivaalta tuli.

Rooma jätti jälkensä, aion palata sinne vielä. Sään jumala oli suosiollinen ja saimme nauttia ihanasta auringonpaisteesta ja lämmöstä, siitä pisteet Juppiterille tai kelle vaan. Kadunkulmissa virtaava vesi on juomakelpoista ja hyvää, antaa palaa vaan. Kerjäläisiin ja kaupustelijoihin ei neljässä päivässä tottunut, pitemmässä varmaankin helposti. Talon viini toimi ainakin meillä, emme ole mitään viiniasiantuntijoita, ja karahvit tyhjenivät silti ongelmitta. Ravintoloiden suhteen kannattaa olla ehkä vaativa, eikä astua ensimmäiseen eteen osuvaan, vaikka joskus nälkäisenä, hikisenä ja väsyneenä houkutusta voi olla vaikea vastustaa. Ruoka on joka tapauksessa taivaallista.

Kylläpä tässä kesti. Pahoittelen, toisaalta en. Varsinaista matkapäiväkirjaa en ehtinyt pitää, toivottavasti muistan tuntemukset siitä huolimatta. Rooma oli kaunis, ja se kosketti minua. Minä sain Roomalta jotakin. Suosittelen kokeilemaan, ehkä se jakelee muillekin.

Hei sun heiluvilles

Kaikkien tuhansien lukijoideni harmiksi ilmoitettakoon, että päivittäminen hidastelee puhtaasti teknisistä syistä: oma nettiliittymäni vaihtaa osoitetta joskus hamassa tulevaisuudessa (ihan tosi, kuinka kauan voi postmodernissa tietoyhteiskunnassa mennä parin piuhan liittämiseen? Ei sillä, että tietäisin, kuinka nettiliittymät toimivat puhelinpistokkeen toisella puolella, mutta kumminkin, ihan tosi hei!) ja uudessa kodissa tarjolla olevat suojaamattomat langattoman yhteydet eivät toimi. Eli sori nyt vaan. Ei oo mun vika.

Nythän on siis sunnuntai-ilta ja minä olen yliopistolla tietokoneella. Alibinani toimii saksan netitse palautettava sanastotehtävä, todellisuudessa olen vain ollut liian kauan ilman BB-nettisivuja ja naamakirjaa.

Kuulin, ettei ketään enää kiinnosta Rooma-postaukseni, kun matkasta on jo niin kauan. Öhöhöhö, jättäkää sitten lukematta, meinasin laittaa kuviakin.

Hammasharjan vaihto kannattaa

Olo on meinaan kuin uudella ihmisellä konsanaan.

Asiaan saattaa vaikuttaa kyllä myös uusi koti ja kissan saaminen takaisin sängylle kehräämään. Tulipa kokeiltua lemmikin kuljettamista junassakin, ja olemme molemmat edelleen hengissä! Samana päivänä, siis menneenä lauantaina, kuljetin sekalaisen muuttoporukan kanssa kaikenlaista muutakin tavaraa pitkin Tamperetta. Tällä hetkellä noin 65 neliötämme ovat tupaten täynnä lähinnä minun omaisuuttani. M hallitsee minimalistisen elämän ja se se vasta järkevää onkin. Olen aiemminkin saattanut mainita hamsteriluonteestani, ja määritelmä on edelleen validi. Tosin nyt asun asunnossa, joka on suurempi kuin kaksi edellistä yhteensä. Tulossa on kiinnostavia aikoja...

M pakeni Itä-Uudellemaalle jo eilen, minä sen sijaan käväisin töissä ja siirtelin avaamattomia pahvilaatikoita muutamia senttejä puolelta toiselle. Vaikea päättää, mistä aloittaisi. Tiskasin vähän, asetin tietokoneen kaiuttimineen sekä kirjoituspöydän lampun paikoilleen - siinähän ne tärkeimmät. Netin käyttäminen on toistaiseksi ylellisyyttä, sillä oma liittymäni siirtyy uuteen osoitteeseen vasta joskus, ja suojaamattomat langattomat verkot ovat hitaita ja muutenkin vaikeita. Luulen kuitenkin selviäväni tästä suuresta kurimuksesta esimerkiksi lueskelemalla mainoksia ja Kjell Westöä. (Mikä pyhäinhäväistys, ei noita pitäisi edes koettaa ahtaa samaan lauseeseen!)

Nukuin pommiin, enkä siis taaskaan mennyt saksan maanantaitunnille. Huomenna jää jälleen tieteenfilosofia väliin, sillä saksantunnit on parempi korvata nyt kuin murehtia joulukuussa tentin jälkeen sitä, että oli liikaa pois ja menetti mahdollisuutensa uusintaan. Tunnin päästä pitäisi joka tapauksessa mennä pakolliselle puheopin kurssille, eikä se taas ole missään määrin kivaa.

Näen ikkunastani vastapäisen talon ikkunoita ja parvekkeita. Joku on tupakalla, minunkin tekisi mieleni.

Väliaikahuomio

Ne lukijoistani, jotka harjoittavat junamatkailua pääkaupunkiseudulla, lienevät joskus kiinnittäneet huomiota ns. uusissa paikallisjunissa pyöriviin infoteksteihin. No, niin teen minäkin, ja eilen koin syviä epätoivon hetkiä niitä jälleen seuratessani. Kuinka voi olla mahdollista, ettei Valtion Rautateillä ole kykyä a) oikeinkirjoitukseen ja b) tavuttamiseen ja palstojen tasaamiseen? Kyse on kuitenkin vain muutamasta hassusta lauseesta, jotka pitäisi saada kulkemaan ruudulla ymmärrettävästi.

Saavumme Riihimäell
e joka on tämän junan
p ä ä t e a s e m a
InterCity2 juna Tampe
reelle l ä h t e e rait
eelta 4.

Juuri näin.

Megalomaaninen Rooma-postaus on vasta hautumassa mielessäni, mutta tiedoksi, että huisaa oli, lämpöä reilusti päälle luvatun, Converseilla oli hyvä kävellä, mutta hieman hiostivat, valokuvaaminen oli mukavaa, mutta siinä pahuksen kaupungissa on ihan liikaa linssin kohdistamisen arvoisia kivikasoja ja muuta sellaista. Ja minä aloin nyt sitten juoda valkoviiniä, kyllä vain.

Eilen olin katsomassa Värttinää Tavastialla ja se oli ihana. Minäkin haluan olla rokkaava kansanmuusikko ja pukeutua huovutettuihin esiintymisasuihin. Sitä odotellessa keskityn folkloristiikan ja kansatieteen ainoisiin alma materissani tarjolla oleviin luentokursseihin. Kuulemma ei ole soveliasta ajatellakaan etnologian lisäopintoja muissa yliopistoissa, "sä haluut kuitenkin rahaa sun työstä, eikä se nälkä pitemmän päälle oo kovin kivaa". Sí, senor, mutta kun mutta kun...

En saanut apurahaa ja aamulla liukastuin suojatiellä peilijäällä suoraan perseelleni. Onneksi se on pehmoinen, luut ei ainakaan kolise. Illalla revin tapetteja ja viikonloppuna muutan. Toimeliaisuus olkoon hyveemme!

So long, farewell!

Nyt alkoi sitten soida Sound of Music päässä.

Jonotin tänään melkein kaksi tuntia lippuja Metallican keikalle järvenpääläisen askartelukaupan edessä, enkä edes saanut niitä. Lohdutuksen sananen itselleni on se, etteivät liput olisi minulle itselleni edes tulleet. Eipä pääse poikkis kavereineenkaan tukkaansa heiluttamaan, ainakaan minun ostamillani lipuilla. Voisin tosin itsekin joskus mennä jotakin stadiontason bändiä katsomaan (rouheena esimerkkinä vaikka Spice Girlsin comeback, hehhe), mutta jonotus ei kyllä ollut yhtään niin coolia, kuin yötä myöten paikalla olleet nappulat antoivat olettaa. Hyvänen aika, en minä ainakaan olisi saanut 14-vuotiaana istua mitään lippuja jonottamassa! Ehkä nykynuoret eivät kysele lupia, tai sitten ne jonottavat lippuja samalla vanhemmilleen. Mene ja tiedä. Teki kyllä melkein mieli potkaista strategisesti polvitaipeisiin muutamaa hobitin kokoista (ja näköistä) riemuidioottia, jotka huutelivat viimeisistä lunastetuista kenttälipuista lipunmyynnin kestettyä huimat 13 minuuttia. Joka tapauksessa omat suosikkini ovat helpompia käsiteltäviä: kuolleita, keikkailun lopettaneita tai tyytyvät jopa klubikeikkoihin.

Blogger sekoilee fonttien kanssa, en pidä siitä. Perehdyn asiaan tarkemmin palattuani Roomasta. Siihen saakka:

Arrivederci amici!

On jälleen krapula...ton sunnuntai

Minun piti mennä tänään pelaamaan sählyä, mutten mennytkään. En jaksa. Olen viime viikkoina urheillut hävettävän huonosti, mutta ehkä tilanne korjaantuu, kunhan tässä on ensin matkusteltu ja muutettu. Urheilu ei ole asia, joka vain tapahtuu, sen eteen on aina nähtävä vaivaa. Minä kun en tosiaan ole mikään Lenkkeilijä, vaan haluan toteuttaa lihasten rääkkäämistä valvotuissa sisätiloissa loisteputkivalaisimien lämmössä. Sitä varten pitää aina siirtyä paikkaan E, mikä taas vaatii aikatauluja (ach, wie schön), aikaa ja bussikortin (joo, tiedetään, pyöräily on kivaa jne.). Parannan tapani marraskuussa, lupaan sen! M saa sitten luvan kanssa lukita minut rappukäytävään ja olla päästämättä sisään, ennen kuin olen käynyt salilla.

Huomenna nousen lentokoneessa korkealle ilmaan ja matkustan Roomaan. Ihanaa! L-O-M-A! Aion tukehduttaa itseni pitsaan, pastaan, viiniin ja mahdollisesti olueen, jäätelöön, raunioihin, syysaurinkoon (siellä EI sada!), metroon, Vatikaaniin ynnä muuhun. Tähän liittyen olisi ehkä syytä pukea alusvaatteet päälle ja mennä käymään äidin luona hakemassa vähän vaatteita ja ehkä jokin kassikin. Minulla on vain reppu, jolla olin aikonut selvitä. Kävi kuitenkin ilmi, että matkaseurani, jolla on y-kromosomi, aikoo ottaa isomman laukun. Mit vit?? En kai voi jäädä kakkoseksi tässä asiassa! Ja toisaalta, pitäähän sitä olla tilaa tuliaisillekin (paavin kuva ja rukoushelmet). Joten yritän ryhdistäytyä ja raahata ahterini toiselle puolen tätä Keski-Uudenmaan megapolin keskustaa. Samalla reissulla voisi tarkistaa mamman jääkaapin sisällön.

Tili tyhjeni huomaamatta, kun maksoin tulevan asunnon takuuvuokran. Hoaaargh. Olen täytellyt työhakemuksia ja soitellutkin vähän tiedusteluja joulunajan töistä. Kun nyt jotain saisi. Voisin mennä ihan hyvin tekemään jotain aivokuollutta siivoushommaakin, mutta ainakin mol.fi:n avoimet siivouspaikat ovat pääsääntöisesti kestoltaan yli 12 kk. Minä haluan töitä vain joulukuuksi tai niille main. Tässäkin asiassa voisi tietenkin lähestyä siivousfirmoja suoraan, mutta odottelen nyt ensin, josko pääsisin näyttämään taitoni vaihteeksi jossain muussa pikkukivassa näpertelyssä. Olen motivoitunut, kyllä olen!

Olin perjantaina Lahdessa humalassa. Puhuin kieliäkin (en norjaa, vaan ihan lontoota) ja hauskaa oli. Kumman hyvin se tarjouskalja uppoaa napaan oli baari mikä hyvänsä. Pyysin pokelta luvan näyttää papereita: ”Et en mä siish niinku niin vanha oo!”. Pokea ei kiinnostanut.

Seuraavana päivänä oli tietenkin sukujuhlat, joissa olin jälleen kerran ainoa krapulainen. Onneksi koko serkussarjamme (4 henkilöä) on kuitenkin vuorollaan ollut ”vähän huonovointinen”, mutta viime aikoina se olen kumma kyllä ollut aina minä. Se oli vahinko! Onneksi serkuntyttöni, jonka 1-vuotissynttäreitä siis juhlimme, ei ollut moksiskaan, vaan leikki kanssani ihan mielellään. Jo puhekykyiset osanottajat sen sijaan huomauttelivat sameista silmistäni ja ruokahalun puutteesta. Useasti.