Kirjeitä keväältä 2020 - Middle eastern bloc presents Spring '20

Sain jokin aika sitten European theatre collectivelta sähköpostia, jossa kysyttiin kiinnostaisiko minua kirjoittaa heidän tällä viikolla alkaneesta englanninkielisestä podcast-sarjastaan. Kiinnostihan minua. Erityisesti siksi, että saatavilla olisi edes jonkinlaista kulttuuria tähän tyhjiöön, sellaista joka on alunperinkin on suunniteltu koettavaan formaattiin. Podcastin tekstejä varten oli avoin haku ja niiden kirjoittajat ovat kieli- ja kulttuurivähemmistöihin kuuluvia eurooppalaisia.

Tässä istuessani, kirjoittaessani, näen ulos ikkunasta, joka on työpöytäni takana. Ennen viime kevään ensimmäistä lockdownia käytin kotona olevaa työpöytääni yllättävän harvoin. Läppäri majaili olohuoneen sohvapöydän alla valmiina käyttöön, työpöydälläni lojui epämääräinen pino papereita ja kaikenlaisia toimistotavaroita.

Nyt olen lähes vuoden tehnyt työni tämän pöydän ääressä. Läppäri ei matkusta enää olohuoneeseen, sillä en jaksa käyttää sitä enää iltaisin. Ehkä hyväkin niin.

Tässä istuessani kuuntelin myös ensimmäisen Middle eastern block presents Spring '20 -podcastin jakson, Jay Albaosin kirjoittaman ja Amira Khalifan lukeman Letters to Sea. Sen teksti sijoittuu Belgiaan, Leuvenin kaupunkiin. Tunsin äkillistä yhteyttä kertojaan: olen käynyt Leuvenissa, siellä asui ja asuu edelleen henkilö, jonka kanssa kävin vuosia kirjeenvaihtoa. Kuinka hämmentävää.

Ajattelin, että jakson kuunteleminen olisi ollut raskasta. Ajattelin, että sisimmässäni en oikeastaan jaksaisi kuunnella yksinäisyydestä, korona-ajan alkuvaiheesta, en mistään siitä.

Ensimmäinen jakso kesti 7 minuuttia 41 sekuntia. Sen ajan koin olevani jossain muualla.

Ja vaikka se muualla oli paikassa, jossa ulos ei saa lähteä, kolmen ihmisen kokoontuminen on likimain laiton ja yksinäisyys on fyysistä, olin silti hetken jossain muualla. Pääsin hetkeksi pois tästä omasta ahdistuksestani erilaiseen tilaan, toiseen kehoon, jossa epätietoisuuden tunteet ovat tunnistettavia. Surullisuudestaan huolimatta se tuntui jollain tapaa hyvältä. Että on muita ihmisiä, jaettu kokemus, kurkotus toisen luo.

Podcast tulee sisältämään kymmenen jaksoa, jotka julkaistaan tästä viikosta lähtien perjantaisin Soundcloudissa. Aion kuunnella loputkin.

***

A while back, European theatre collective sent me e-mail to inquire if I would be interested to write about their new podcast series. And indeed I was. Especially because it would allow me to experience some culture in this void, culture that has been planned to be in this format from the beginning. The texts for the podcasts were gathered through an open call and all the writers are Europeans belonging to language and cultural minorities.

As I'm writing this, I can see through the window behind my desk. Before the lockdowns started last spring, I rarely used this desk. My laptop resided underneath the living room's coffee table ready to be used and my desk was cluttered with piles of paper and office supplies.

Now I have worked here almost a year. The laptop does not travel to the living room anymore, since I am tired to use it in the evenings. Maybe it's a good thing, too.

Here I also listened to the first episode of the Middle eastern block presents Spring '20 podcast, Letters to Sea written by Jay Albaos and narrated by Amira Khalifa. The text is from Leuven, Belgium. I felt strangely connected to the narrator: I have actually been to Leuven, a person I corresponded with for years and years used to live there and to my knowledge still does. How curious.

I thought that listening to the episode would be exhausting. I thought that deep inside I actually don't have the energy to listen about loneliness, the beginning of the pandemic, nothing concerning it.

The first episode was 7 minutes and 41 seconds, and for that brief period of time, I felt like I was somewhere else.

And even though that somewhere else was in a place where you're more or less not allowed to go out, three people meeting is pretty much illegal and loneliness is physical, I still was somewhere else. For a moment I got to leave my own anxiety behind, I got to visit another body, where the feeling of not-knowing is recognizable. Despite the sadness, it also felt good. It felt good to experience that there are other people, a shared experience, a possibility to reach out.

The podcast will have 10 episodes in total and they will be published every Friday for the next nine week on Soundcloud. I will listen to the coming episodes as well.

Joutokummussa ahdistava muovi ja roska saavat uuden elämän

Minimesenaatti tutustuu T2+R kollektiivin PLAY-teokseen.

Toisinaan on hyvä laajentaa seikkailuhorisonttia pääkaupunkiseudun ulkopuolelle ja niinpä hyppäsimme minimesenaatin kera junaan ja suuntasimme kohti Tampereen Finlaysonin aluetta. Vooningissa pääsee tutustumaan vielä viikon ajan Joutokumpuun, jossa toisen roskat näyttäytyvät näyttelykävijälle aarteina. Yhdentoista taiteilijan luomat, kertakäyttökulttuurista ponnistavat installaatiot ja taideteokset ihastuttivat koko seuruettamme paikan päällä ja saivat aivot raksuttamaan kotimatkalla.

Pääosin kierrätysmateriaalista valmistetut teokset kutsuivat pariinsa kokeilemaan ja ihmettelemään. Satuimme paikalle hiljaisena hetkenä, joten saimme kuljeskella näyttelytilassa vapaasti ja tutustua teoksiin omaan tahtiimme. Myös minimesenaatti nautti vapaudestaan ja tutki teosten lisäksi innolla myös tilan arkkitehtuuria. Lapsen uteliaisuuden perässä tulikin loppupeleissä tutustuttua teoksiin monesta eri tasosta, mikä varmasti toi myös omaan näyttelykokemukseen lisää sisältöä. Esimerkiksi Anne Roinisen teoksessa Varjot vallitseva tunnelma tuntui itsestäni jopa hieman ahdistavalta, mutta pienihminen porhalsi tilassa iloista rataansa ja ihmetteli teosta antaumuksella.

Joutokumpu oli siis mitä oivallisin kohde vauhdikkaasti konttaavan, uteliaan taaperon kanssa. Kun kaikkiin teoksiin sai koskea, ei tarvinnut olla jatkuvasti sydän syrjällään siitä että pienet kätöset ovat kokeilemassa jotain turhan raisuin ottein. Toki joitakin haasteita tuli vastaan, minimesenaatti oli nimittäin esimerkiksi sitä mieltä, että aikuisnäkökulmasta varsin matalalle ripustetun kaihtimen alta oli mahtavaa ryömiä.

Annika Niskasen Jokakuinen piknikkimme -teoksen liepeillä oli mukavaa konttailla.

Kiinnostavimman teoksen tittelin minimesenaatilta sai tilassa viimeisenä oleva T2+R kollektiivin PLAY-teos. Itse lattialla olleet lelut jaksoivat kiinnostaa hetken, mutta paras osio oli tietenkin midipiano, jonka säätimillä sai luotua jos jonkinlaisia valoilmiöitä teokseen. Ilmeisesti teos on ollut laajalti pienempien näyttelyvieraiden suosiossa, enkä ihmettele. Itse vaikutuin eniten Eero Erkamon Merellä ilman aurinkoa -teoksesta, jossa soutulaitetta soutamalla saa eteensä ilmestymään ihmeellisen, suhisevan meren. Minimesenaatin mielestä pimeässä tilassa ollut teos taisi tosin olla hieman pelottava.

Jos PLAYn kimpussa kulutettua aikaa ei lasketa, taisimme nautiskella pisimpään Annika Niskasen Jokakuinen piknikkimme -instaallation kuukuppipuun varjossa. Teos ilahdutti minua hirvittävästi, se oli visuaalisesti näyttävä ja kommentoi tärkeää aihetta. Lisäksi tila olisi ollut oivallinen eväiden syöntiin ja näyttelyyn tosiaan saisi tuoda omat syömiset mukanaan. Me tyydyimme tällä kertaa kuitenkin vain kahviin.

Retki Tampereelle oli siis kokonaisuudessaan todella onnistunut. Taidekokemuksen kruunasi pyörähdys Pikku Kakkosen leikkipuistossa ja mukaan hankitut Pyynikin munkkikahvilan munkit. Lämpimät kiitokset Mysteeri Co.:lle lapsiperheystävällisen ja riemukkaan näyttelykokonaisuuden luomisesta!

Joutokumpuun ehtii vielä retkelle tällä viikolla. Viimeinen aukiolopäivä on lauantai 3.11. ja tarkemmat tiedot löytyvät täältä.

Muistoja Mad Housesta

Nature Theatre of Oblivia. Kuva: Saara Autere

Mad Housen viides kausi tuli ja meni. Ilokseni ehdin vinguttaa kausikorttia niin, että sen hankkiminen oli jopa kannattavaa, mutta kaikista esityksistä en saanut aikaiseksi kirjoittaa kauden aikana. Päänsisäisen kovalevytilan vapauttamiseksi tässä lyhyesti muisteloita vielä kuudesta Mad Housen katon alla koetusta elämyksestä.

Oblivia: The Nature Theatre of Oblivia

Tämä esitys pinkaisi suoraan suosikikseni näkemästäni Oblivian tuotannosta. Viisi esiintyjää (Mikko Bredenberg, Alice Ferl, Timo Fredriksson, Anna-Maija Terävä ja Annika Tudeer) luovat äänimaiseman (Ferl) ja valojen (Meri Ekola) avustuksella lavalle metsän, sellaisen oikein perinteisen jossa vanhat puut natisevat, eläimet elelevät ja jonne toisinaan eksyy joku ihmisyksilökin lenkkeilemään. Työryhmän liikekieli on riemastuttavaa ja tunnistettavaa. Mieleen ovat jääneet erityisesti huolestunut peuralauma ja orgaanisen pomppivaiset puput sekä aivan riemastuttava pahka (jota en tosin tunnistanut, mutta heti kun se minulle kerrottiin oli pahkaisuus ilmiselvää). Meditatiivinen ja äärimmäisen miellyttävä esitys.

Tämän esityksen voi vielä nähdä Kanneltalossa 18.-20.4.

Antti-Juhani Manninen: Assholes

Tässäpä harvinaisen kaksijakoinen esitys, sillä ensimmäinen puolisko tästä oli mielestäni aivan huippu ja toisen aikana alkoi jopa vähän suututtaa. Tilaan saapuessa lavalla lojuu hämmentäviä, isoja naamiohahmoja aivan kuin jostain etelän kliseisillä suomalaisturisteilla kuorrutetusta lomahelvetistä. Muutama näistä hahmoista herää eloon ja oloon, alkaa viettää lomapäivää lukien (Dan Brownia, tietysti) ja kuvia ottaen. Ensinäkemältä tyypit tuntuvat vastenmielisiltä, mutta vähitellen heitä alkaa katsoa lämmöllä ja lempeydellä. Että tässä me ollaan, samassa tilassa.

Toisella puoliskolla hahmot ovat kadonneet ja lavalla on ihan vain ihmisiä, näyttelijöitä (Jouni Järvenpää, Jaakko Lilja ja Liana Potila). Toiminta on kooste omituisia hetkiä. Yhdessä vaiheessa eräällä on päässään jättimäinen persaukko, esiintyjät tuijottavat liian pitkään, en saa ajatuksesta kiinni. Alun lempeys on poissa, ahdistaa. Turvaudun katsomalla loppupuolella lavalle vapautettujen paristoilla toimivien kierivien pallojen (onko näille joku sana?) irrationaalista toimintaa. Puoliksi siis aivan super, puoliksi ei yhtään mun juttu.

Blue Exhaust. Kuva: Saara Autere

Niko Hallikainen: Blue Exhaust

Blue Exhaust on Niko Hallikaisen ensimmäinen sooloteos, joka käsittelee muun muassa yksinäisyyttä ja unettomuutta sukeltaen syvälle tummasävyiseen mielenmaisemaan. Tästä huolimatta esitys ei ollut ahdistava. Hallikaisen puherytmi on hypnoottista ja siihen samplattu musiikki tukee tunnelmaa. Yleensä tämänkaltainen musiikki ei ole minulle sitä ominta, mutta äänisuunnittelultaan tämä teos oli aivan timanttinen. Mieleen on jäänyt vahvana sekä pelkitetty lava-asetelma että sen luomat mielikuvat romuttuvista Hudson-joen laitureista ja sumuisesta maisemasta, yksinäisestä vaelluksesta kohti jotain. Blue Exhaust oli täysi ja mieleenpainuva esitys.

Tästä esityksestä kannattaa lukea Jussi Keskitalon hieno bloggaus.

Orfee Schuijt: Shaking The Libidinous

Tästä esityksestä voin suoraan sanoa, että en kyllä tajunnut. Käsiohjelmasta lunttasin sitten jälkeenpäin, että Schuijtin esitys käsitteli muun muassa seksin dramaturgiaa ja totuttuja rooleja ja tavoittelee libidon abstrahoimista tanssillisen koreografian ja tekstieditoinnin keinoin. Esitys jakautui kahteen osaan: ensimmäisessä tilassa sai vaellella vapaasti ja ihmetellä ruutuja, joissa tavalla tai toisella seksiin liittyvät lauseet täydentyivät hitaasti ja toisessa katsottiin perinteisesti katsomosta käsin kahden tanssijan koreografiaa. Koreografia itsessään oli tavallaan ihan kiinnostava, mutta myös minun silmiini huvittava. Oli kuitenkin vaikea sanoa saisiko esitykselle nauraa, joten tyydyin puremaan posken sisäpintaa esiintyjän reisien osuessa läiskytellen kivilattiaan. Tulipa nähtyä tällä kaudella yksi tällainen ei yhtään mun juttu -esitys, vaikka idean puolesta tämä olikin oikein kiinnostava.

Näiden lisäksi ehdin katsomaan toista Juuso Kekkosen, Jamie MacDonaldin ja Miss Vinyl Envyn luotsaamaa Punch Up! - Resistance and Glitter -iltaa. Illan aikana nähtiin niin stand upia, burleskia kuin dragiakin. Line up oli kiinnostava ja olo oli illan jälkeen kohotettu. Itse tarvitsen selvästi tosin vielä katsojana rohkeutta ja kokemuspisteitä siihen, että osaisin innokkaasti remuta ja taputtaa burleski- ja dragnumeroiden aikana, olen liian rutinoitunut lopetustaputtaja. Näille illoille muuten lupailtiin mahdollisesti jatkoa, joten kannattaa pitää silmät ja korvat auki jos kiinnostaa.

Kokonaisuutena Mad Housen viitoskausi oli oikein mainio ja jätti taas hetkeksi kylläisen olon esitystaiteen suhteen (lisäksi söin varmaan viisi Mad Barin mutakakkua, se oli hyvää). Seuraavaa kautta odotellessa!

Lavalta: PRICE - Can't Say Much About Anything That's New & All Can Be Softer (Mad House)

PRICE. Kuva: Mirjam Graf

Mad Housen toinen viikko tuli ja meni. Meinasi mennä ihan kokonaan ohi, sillä flunssa iski ja mietin pääsenkö katsomaan mitään. Tsemppasin kuitenkin ja perjantaina matkasin taas tuplailtaan katsomaan Mathias Ringgenbergin PRICE - Can't Say Anything That's New:n ja Renée van Trierin All Can Be Softerin. Molemmissa musiikki oli suuressa osassa ja lavalle tuotiin varsin persoonallisia hahmoja, mutta vastakkain näitä esityksiä on samoista elementeistä huolimatta aika hankala laittaa.

When I was young I never needed anyone

Lavan kulmassa nuokkuu laskuhumalaisen oloinen hahmo. Mathias Ringgenbergin luoma esityspersoona PRICE siellä katselee katsomoon valuvia ihmisiä kyllästyneenä satunnaisia ääniä päästellen. Lavalle asetellut esineet saavat minut odottamaan jotain samanlaista esinetutkielmaksi muuttuvaa performanssia kuin viimevuotinen Mikko Niemistön Birthday, mutta olen väärässä. PRICE - Can't Say Much About Anything That's New pakoilee esityksenä tarkkaa määrittelyä, mutta ilahduttaa ja koskettaa yhtä kaikki.

Ringgenbergenin PRICE on hahmona vänkä. Jos tällaisen lippalakkinsa lipan alta päihtyneen oloisesti pälyilevän tyypin tapaisi luonnossa, saattaisin katsoa tarkkaan oman asemointini suhteessa häneen. Katsomossa tuntuu kuitenkin turvalliselta ja istuin eturiviin. Tuntuu pahalta sanoa, että olo on kuin eläintarhassa, joten käytettäköön sanaa tutkimuslaboratorio vaikka sekin kuulostaa väärältä.

Minulle hahmon hoippuminen näyttäytyy jonkinlaisena sydänsuruisena harhailuna, mutta kaipuun kohde ei näin jälkikäteen ajateltuna taida olla kukaan ulkopuolinen vaan henkilö itse, se jokin joka unohtui kaikessa kohkaamisessa ja on nyt tavoittamattomissa. Housut eivät enää mene jalkaan, yleisön edustaja epäröi kun hänelle tarjotaan lahjaa. Ääni sentään toimii, useampaankin kertaan yllätyn kun Ringgenberg alkaa laulaa todella upealla äänellä (kuuntele vaikka).

Esitys myös todella hauska. Ajoittaisesta haikeuden tunteesta huolimatta meininki on niin absurdia, että tyrskähtelen. Kaihoisan kuuloisen laulun lomassa voi esimerkiksi aivan hyvin selata tabletin näytöltä All By Myselfin sanoja kieltä käyttäen. Mitä tässä muuta sanoisi kuin että huikeaa ja kiitos.

Kuva: Saara Autere

Kehrää minulle, universumi

En todellakaan tiedä, mistä Renée van Trierin esitys All Can Be Softer kertoi. Jos sitä olisi kuvailtava jotenkin, sanoisin että se olisi erikoisten hahmojen kuvittama äänitaideteos videotaiteella ryyditettynä. Esityksen alkaessa olin jo vähän väsynyt ja mietin, että onko koko teos äänikohinaa ja haahuilua ja ajattelin etten jaksa. Onneksi olin väärässä.

van Trier esiintyy suipoissa haltiakorvissa ja erikoisissa asuissa. Ensimmäinen osio muistuttaa fantasiakirjallisuudesta ja avoimista tähtitaivaista, mutta seuraavaksi mennään jonnekin aivan muulle pussihousuissa ja hieman ärsyttävässäkin toisteisessa laulannassa. Vain vähän animoidut, kankaalle heijastetut taideteokset vääntävät mieltä mutkalle. En tajua, en ymmärrä, väsyttää edelleen.

Onneksi lopussa kakofonia väistyy ja päästään jonkin lempeämmän äärelle. van Trierin hahmo muuttuu sympaattiseksi beigessä kokopuvussaan katosta laskeutunut karvaton kissanpentu kainalossaan. Enää minua ei ärsytä, koen saapuneeni jonnekin parempaan. Pehmeys on hyvä, pehmeyttä kiitos.

Lavalta: Greetings from Zoongary, Zooropa (David Kozma/Mad House)

17.1.2017 Ágnes Kaszás ja László Süle. Kuva: Saara Autere

Osaisipa olla ihminen ihmiselle 

David Kozma matkusti kesällä 2016 lapsuutensa maisemiin Unkariin ja Transilvaniaan. Kozma halusi selvittää, mitä Euroopalle ja eurooppalaisille ja etenkin unkarilaisille on tapahtunut. Voiko omaa identiteettiään enää määrittää unkarilaiseksi, jos ei kykene ymmärtämään maan tapahtumia, suljettua rajaa ja vihaisia ihmisiä? Tästä matkasta ja siltä kerätystä materiaalista muodostui Mad Housessa nähty installaatiomainen Greetings from Zoongary, Zooropa.

Esitys alkaa ja yritän pimeydessä saada pelastusliivejä kiinni. Huomaan, että klipsit ovat rikki ja kiinnittäminen on mahdotonta. Alkaa ahdistaa, jätesäkein verhotut seinät ja humiseva äänimaisema eivät auta asiaa. Vihdoin pääsemme pois pimeästä tilasta verkkoaidan taa. Katsomme videoita pakolaisleireiltä Unkarin rajalta. Ihmiset hymyilevät, joku heittää pellolla voltin, mutta olot leirillä ovat yhtä kaikki surkeat ja kurkkua kuristaa.

Matka jatkuu tilasta toiseen, seisomme kivilattialla ja kuuntelemme puheita. Jossain vaiheessa tajuan, että nämä ovat oikeiden ihmisten ääniä, eivät käsikirjoitettuja. Puheet tihkuvat turhautumista ja väsymystä. Osasta en saa edes selvää, muiden katsojien massan takaa katseeni ei yllä puhujaan ja keskittymiskykyni herpaantuu. Tunnelma on raskas, vaikka välillä sitä kevennetäänkin kieltämättä hieman mustalla huumorilla.

Tuntuu pahalta verrata parituntista matkaani esityksen parissa pakolaisten oloihin. Jaloissa tuntuva väsymys ja puheiden uuvuttava mieli tuskin ovat mitään verrattuna siihen, että on pakotettu lähtemään kotoaan vieraaseen maahan, jonne sinua ei haluta. Jollain tavalla tuntuu kuitenkin siltä, että ymmärrän enemmän vaikka voimattomuuden tunne on edelleen vahva. Mitä ihmettä tälle voi tehdä? Mitä minä voin tehdä?

Onneksi esitys loppuu omaan versioonsa paneurooppalaisesta piknikistä. Otan kiitollisena lautasellisen gulassia ja vajoan säkkituolille kuuntelemaan unkarilaista musiikkia ja kappaleiden hulluja sanoja. Hämmentyneenä huomaan, että en ole hetkeen kiinnittänyt huomiota pelastusliiveihini.

Olen ollut tämän viikon muutenkin aika väsynyt, mutta Zoongarysta lähdin entistä raskaammin askelin pää täynnä poliittista puhetta ja ahdistusta. Viime päivien uutisten valossa tilanne tuntuu entistä toivottomammalta.

Lavalta: Mazing Cities (Ingo Toben)

Otimme oppaani Lean kanssa selfien kierroksen jälkeen.

Helsinki toisen silmin

Kaikkea sitä pääseekin Helsingissä kokemaan kun vain pitää silmät ja korvat auki ja on valmis kikkailemaan kalenterinsa kanssa. Viime viikolla Mad House Helsinki ja FFT Düsseldorf toivat yhdessä sekä Helsinkiin että Düsseldorfiin mielikuvitukselliset Mazing Cities -kaupunkikierrokset, joissa oppaina toimivat toisessa kaupungissa olevat nuoret.

Osittain aikataulusyistä ja osittain haastaakseni kokemaani kammoa öistä Helsinkiä kohtaan lähdin mukaan illan viimeiselle kierrokselle kello 21.30. Yksin ei onneksi tarvinnut lähteä, sillä samalle kierrokselle lähti toinenkin katsoja ja yhteensä meitä olisi mukana kulkevan tabletin ääreen mahtunut neljä. Luurit korville, skype päälle ja matkaan.

Oppaanamme toimiva Lea johti meidät CityCenteristä kohti Ruttopuistoa ja alkoi samalla kertoa tarinaa puiston fiktiivisestä historiasta soittaen välillä kitaraa. Pimenevä ja syksyinen kaupunki tarjosi kauhuelementeillä höystetylle tarinalle hienot puitteet, vähän jännitti. En muista myös koskaan katsoneeni Ruttopuistoa näin ajatuksella. Se on kirkon portailta iltahämärissä katsottuna todella hieno, kokeilkaa vaikka.

Lea oli mahtava ja innostunut opas. Hänen rakentamansa hieman alle tunnin pituinen kierros tarjosi jännitystä ja kiinnostavia ajatuksia ihmisyydestä. Oli myös mahtavaa olla näin suorassa kontaktissa esiintyjään. Tarvittaessa pystyimme kysymään tarkentavia kysymyksiä ja Lea vastaili hyvällä meiningillä.

Esityksestä jäi valoisa mieli, vaikka tarina paikoin synkkä olikin. Konsepti on kiinnostava, voi aistia että ohjaaja Ingo Toben on kehitellyt erilaisia taideprojekteja nuorten kanssa jo pitempään. Tekee vain mieli hihkua miten voikin olla näin hienoja tapahtumia! Ja vielä ilmaiseksi! Olen innoissani.

Tapahtuma päättyi jo, mutta Mazing Cities -esityksistä on tekeillä dokumentti. Itse odotan sitä kiinnostuksella, sillä Suomesta käsin oppaina toimineiden maahanmuuttajanuorten kierrokset Düsseldorfissa olivat varmasti kiinnostavia ja Helsingissäkin mahdollisia kierroksia oli kolme erilaista.

Lavalta: FR33MHZ: Shakespeare400 (European theatre collective)

Ikiaikaista rakkaudenpaloa kaupungin kulmauksissa

Kulttuurikeskus Caisan salissa on hämärää. Lavalla on neljä valkokangasta ja mikrofoni, siihen ei tosin kukaan puhu missään vaiheessa. Kankaille heijastetaan videokuvaa ja sitä myöten European theatre collectiven FR33MHZ-esityssarjan osa Shakespeare400 alkaa. Auditiivisessa ja visuaalisessa esityksessä on yhdistelty sekä näyttelijöiden että niin sanotusti tavallisten ihmisten lukemia Shakespearen sonetteja David Kozman kuvaamiin muuntuviin videokuviin Helsingistä. Taustalla junnaa Romulus Chiciucin matalataajuinen ambient-musiikki.

Noin tunnin kestävä esitys on pienieleisyydestään huolimatta haastava katsottava. Mieli tempoo milloin mihinkin suuntaan ja ihmettelee videoiden merkityksiä, yrittää löytää punaista lankaa ja yhdistelee asioita hektisesti. Sisällä velloo tarve ymmärtää ja saada kokonaisuus haltuun.

Irti päästäessä olo helpottaa. Kaikella ei ole välttämättä merkitystä tai jos on, se lienee vapaasti löydettävissä. Voin ihan hyvin keskittyä hetkeksi tuijottamaan aaltoilevaa videokuvaa satama-alueesta, metrolaiturista tai kaupunkimaisemasta ja tunnistamaan tuttuja paikkoja.

Sonetit löytyvät sieltä kaiken keskeltä suomeksi ja englanniksi luettuina irtonaisina mutteivät irrallisina pätkinä. Kyse on rakkaudesta, siitä miten se välillä pettää monin eri tavoin ja toisinaan taas jättää sanattomaksi. Vaikka sonetit ovat vanhoja, on niiden sanoma läsnä tässäkin päivässä. Osa tekstistä tosin soljuu ohi korvien, muuntuu osaksi äänimaisemaa ja jää kytemään jonnekin taustalle.

Esityksen jälkeen olo on pöllämystynyt mutta rentoutunut. Pinnalle jää tunne rakkaudesta ihmisiin, kaupunkiin, tähän paikkaan. Aina se rakkaus ei ole ruusuista tai kesäpäivän kaltaista, vaan toisinaan riipivää ja rumaa, mutta rakkautta se on kuitenkin. Ja rakkauspuhetta tähän maailmaan mahtuu aina vähän enemmän.

Lavalta: B Funeral ja Young Dionysos (Mad House)

B Funeral. Kuva: Saara Autere

Rankan viikon jälkeen ajatus illallisesta esitystaidetta tuntui hieman raskaalta, mutta kulttuurimenoja ei ole tullut aiemminkaan kaduttua joten bussi alle ja kohti Suvilahtea. Perjantai-illan aikana oli mahdollisuus päästä näkemään kolme esitystä, joista tässä postauksessa käsittelen kahta eli B Funeralia ja Young Dionysosta.

Jovanka Trbojevic & co: B Funeral

Jovanka Trbojevicin ja kumppaneiden B Funeral on esittelynsä mukaan kunnianosoitus dadalle sen 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Tämän lisäksi se on jatko-osa Trbojevicin videotyölle Death in the swimming pool, jossa ampiainen käy viimeistä kuolinkamppailuaan kylmillä laatoilla ja taustalla kuuluu Trbojevicin ja Juha Valkeapään musiikki-improvisaatiota. Video on myös osa tätä esitystä, jossa sen lisäksi nähdään Petri Kekonin tanssia ja liikettä ja seremoniamestarina toimii Juha Valkeapää.

Kuolevan ampiaisen kamppailua uima-altaassa on vaikea katsoa, tuntuu pahalta. Surraava ja tummasävyinen äänimaisema lisäävät väsymystä ja toivottomuuden tunnetta. Kaivan vaivihkaa laukusta pastillin, että silmät pysyvät auki, esitys kutsuu minua vajoamaan unisuuteen. Ei se tylsä ollut, ehei, mutta tunnelma vain vei kohti kohtalolleen alistumista.

Pää oli tämän esityksen aikana niin sumussa, että kokonaisuus ei hahmottunut, mutta muistan paljon hetkiä. Hiekkakakut, silitysraudan, taskulampulla osoitettavan Kekonin, yksi kerrallaan sytytetyt tulitikkuristit, liukumäen. Paljon tummaa, synkkää, mutta toisaalta energiaa.

Young Dionysos. Kuva: Saara Autere

Sándor Vály: Young Dionysos Part IV

Young Dionysos lupaa katsojalle kivun katarttisen elämyksen, ei viihdettä. Vály ei tässä kuvia kumartele, lavalla on ainoastaan hän itse frakissaan ja maihinnousukengissään miekkailunaamio kasvoillaan ja edessään piano. Äänien ohjelmoinnista, samplauksesta ja luuppauksesta vastaa niin ikään naamioon pukeutunut Suny Seppä.

Pianokonserttina mainostamisesta huolimatta kyseessä ei ole mitään perinteistä kilkuttelua, vaan pianoa soitetaan niin hiomakoneella, rumpukapuloilla kuin kirveellä, vähän tosin käsinkin. Murjottu piano soi loppuun asti yllättävän kauniisti joskin sydäntäsärkevästi. Jokin osa sisälläni myös värähtää aina kun kirves osuu koskettimiin, tai ehkä se on vain äänivallin aiheuttama kokonaisvaltainen tärähdys.

Kun kasvot oli peitetty miekkailunaamiolla pysyy tunnelma omituisen persoonattomana ja kylmänä, vaikka paikoin otteet pianon kanssa ovat jopa helliä. Sitten taas otetaan se kirves ja huudetaan tuskaa ja eloa ja oloa. Armoa ei tosiaan katsojalle anneta koko puolituntisen aikana, mutta tavallaan se on virkistävää. Pianosta ei paljon jäänyt jäljelle, me taputimme hämmentyneinä.

Esitysilta on arvioitu myös Rondossa Tatu Tammisen toimesta.