Vaihtoehtohistoriaa, eläviä kuolleita ja enkeitä eli monipuolinen lukumatka Atorox-esiraatilaisena

Osa omasta Atorox-pinostani.

Suomessa julkaistaan todella paljon hyvää spefiä. Sain huomata tämän jälleen kerran ollessani tänä vuonna ensimmäistä kertaa osana Atorox-esiraatia ja sen jälkeen vielä mukana finaalivaiheen äänestäjänä. Esiraatilaisena sai lukea aikamoisen määrän novelleja ja aikataulujen kanssa sai hieman kiriä, mutta kokonaisuutena kokemus oli ehdottomasti positiivinen.

Esiraatiin päädyin yksinkertaisesti Twitterin kautta. Turun Science Fiction Seura haki lisää raatilaisia viime marraskuussa, joten lähetin heille sähköpostia ja pääsin mukaan. Hommaa aloiteltiin jo viime vuoden puolella, mutta suurimman osan novelleista luin helmi-maaliskuun aikana.

Esiraatilaisena olin välillä vahvasti oman lukumukavuusalueeni ulkopuolella. En esimerkiksi lue yleensä lainkaan kauhua, mutta nyt se oli käytännössä pakollista. Myöskään sotaisista aiheista ponnistava vaihtoehtohistoria ei aiheuta minussa pääsääntöisesti intohimoa, nyt pääsin lukemaan myös sellaisia tekstejä. Esiraadilta oletettiin joka tapauksessa sitä, että novellit on arvioitava objektiivisesti ja siihen pyrin parhaani mukaan, vaikka novellit eivät aina henkilökohtaisesti miellyttäneetkään.

Onneksi novellien jatkoonpääsy ei kuitenkaan ole yhden ihmisen harteilla. Meitä esiraatilaisia oli tänä vuonna viisi ja lisäksi sekä Atorox-vastaava Anna Mattila että TSFS:n sihteeri Katja Juusela lukivat muutamia novelleja. Novellit jaettiin esiraadin kesken luettaviksi siten, että jokainen luki noin kolmasosan novelleista ja jokaisen novellin luki kaksi esiraatilaista. Esiraatilaiset antoivat novelleille 1 tai 0 pistettä sen mukaan, kokivatko he novellin olevan riittävän hyvä jatkoon päästäkseen. Itse pidin ohjenuorana sitä, että novelli oli hyvin kirjoitettu ja mietitty kokonaisuus, jossa mahdollisesti oli vielä jotain yllättävää tai kiinnostavaa aiheensa käsittelyn suhteen. Novellihan voi olla hyvä, vaikka se käsittelisi myös ns. loppuunkaluttua aihetta perinteisin juonenkääntein, mutta se ei mielestäni riitä silloin, kun valitaan nimenomaan sen vuoden parasta spefinovellia.

Itse luin ehdokastekstejä 104 kappaletta, joista osa oli raapaleita. Olin hieman yllättynyt, että en ollut ehtinyt lukea teksteistä ainuttakaan ennen esiraatilaisuuttani, vaikka ainakin kuvittelen lukevani varsin paljon spefiä. Esiraatilaisuus antoi myös hyvän syyn viimein tutustua kotimaisten spefilehtien ihmeelliseen maailmaan ja totean, että syytä olisikin seurata niitä aktiivisemmin. Kiinnostavan novellitarjonnan lisäksi niissä nimittäin arvioidaan kiitettävästi vuoden aikana ilmestyneitä spefiteoksia ja lisäsin siinä samassa lukulistalleni useampia teoksia.

Luku-urakan jälkeen olikin kiitollista päästä osallistumaan myös varsinaiseen finaaliin eli äänestysvaiheeseen. Äänestys on tosiaan avoin kaikille, sillä siihen on vain ilmoittauduttava ja sitouduttava lukemaan kaikki ehdokasnovellit, joita oli tänä vuonna 21 kappaletta. Lopulliselle ehdokaslistalle pääsi useampi sellainen novelli, jota en ollut esiraativaiheessa lukenut, mutta äänestystä varten luin jokaisen novellin joka tapauksessa kertaalleen läpi. Äänestysaikataulu toimi hyvänä lukumotivaattorina ja tiukkamielisemmän esiraativaiheen jälkeen oli jopa rentouttavaa päästä arvottamaan tekstejä täysin omien mieltymysteni mukaan.

Nyt odotan kiinnostuksella, mikä novelleista sai finaalivaiheessa parhaat pisteet ja valitaan vuoden parhaaksi. Finaalivaiheen äänestäjiä ilmottautui tänä vuonna mukaan 101 kappaletta, joten hajontaa todennäköisesti on. Omalla listallani pääsi korkealla useampi novelli, jotka olivat kerronnaltaan lämminhenkisiä, jopa humoristisia, ja joissa ei ollut sijaa turhille, (nais)kehoa esineellistäville kohtauksille.

Lopuksi lähetän vielä kerran kiitokset Atorox-vastaava Anna Mattilalle. Anna hoiti viestinnän tavalla, että ensikertalainenkin pääsi kelkkaan mukaan, piti jämptisti huolta aikatauluista ja on selvästi spefikirjallisuuden puolella.

Voisin hyvin kuvitella lähteväni esiraatihommiin uudestaankin ja vähintäänkin aion ilmoittautua äänestäjäksi. On ilo huomata, että Suomessa julkaistaan niin paljon hyvää ja monipuolista spefiä.

Atorox-voittaja julkistetaan tänä vuonna Virtuaali-Finnconissa (10-12.7.). Atorox-voittaja julkistetaan samassa tilaisuudessa Nova-kirjoituskilpailun voittajan kanssa lauantaina 11.7. klo 13.15 alkaen.

Jos tämän vuoden ehdokasnovellit kiinnostavat, on koko lista nähtävissä täällä ja lisäksi Nörttityttöjen raati on arvioinut postaussarjassaan kaikki tämän vuoden ehdokkaat. Sarjan ensimmäiseen postaukseen pääset tästä.

Eveliina Nieminen: Late Bloomers

Suorita, ihminen, suorita

Eveliina Niemisen Late Bloomers on sellainen kirja, että se pitäisi lukea hitaasti ja nautiskellen, ehkä vähän siinä olevien ihmisten vouhotukselle naureskellen. Itse tietenkin luin kirjan kiireessä (ai miten niin palautuspäivä on jo huomenna?) ja ahmien (no tässähän on hyvin ehkä vartti aikaa, kun lapsi nukkuu). Hyvä se oli silti ja tällä tavalla luettuna pointti meni ehkä paremmin perille, tavallaan.

Iltalukemiseksi en välttämättä näitä pieniä tarinoita suosittele, sillä ainakin itselläni pulssi lähti kohoamaan kaikesta dynaamisesta veuhkuamisesta. Ihmisille asetetut tulostavoitteet, oman itsen jatkuva päivitys kaikenmaailman poppakonsteilla ja guruluennoilla sekä kyynärpäätaktiikan käyttäminen ahdistivat. Hahmot kumisivat tyhjyyttä, jota yritettiin täyttää maallisella mammonalla.

Neljään osaan jaettu opus sisältää sekä toisistaan irrallisia tarinoita että tarinallisia jatkumoita. Terävimmillään Nieminen oli mielestäni juuri näissä lyhyimmissä, jotka löytyvät heti kirjan alusta osiosta Driven. Sen maalailemat kuvat ylisuorittavista ihmisistä olivat terävän hauskoja ja silti kauheita. Pidin paljon myös teoksen lopettavasta Mount Egosta, jossa ihmisten nousupyrkimykset asetetaan unenomaisessa tarinassa perspektiiviin.

Kirjassa olevat Cassandre Montoriolin kuvitukset ovat elegantteja ja hyvin teoksen tyyliin sopivia. Ne muistuttavat paljon lehtikuvituksia eikä mikään ihme, sillä Montoriol tekee niitä paljon. Pidin rohkeasta, leveästä viivasta ja eloisista väreistä. Esimerkiksi juuri Mount Egon herkkäkorvaisen kauriin voisin ottaa seinälleni.

Hektisyydestä huolimatta Late Bloomersin ääreen oli hyvä pysähtyä. Tarinoissa maalailtu maailma ei ole miellyttävä, mutta toisaalta se muistuttaa hidastamisen tärkeydestä ja siitä, että minä en halua seistä vuoren huipulla yksin. Ei sillä, tuskin ihan lähiaikoina lakkaan yllättymästä ihan puskista tulevista palautuspäivistä sun muista, mutta vähitellen.

Eveliina Nieminen: Late Bloomers: Short stories of people overachieving without achieving
Kosmos, 2018. 87 s.
Kuvitus: Cassandra Montoriol

Novellihaaste 2 paketoituna

Viime tinka on hyvä tinka kuten niin usein aiemminkin ja muistin Nipvetin Juhan novellihaasteen sopivasti tammikuussa, vaikka olinkin siihen viime vuoden kesäkuussa innoissani ilmoittautunut. Tavoitteena haasteessa oli innostaa ihmisiä lukemaan enemmän novelleja ja lisäpiirteenä oli peukuttaa yksittäisiä novelleja jonkin listatun seitsemän piirteen suhteen.

Itse ehdin lukea haasteeseen juurikin seitsemän kokoelmaa ja yhteensä 105 novellia. Peukutuksia sain siis tehtyä myös seitsemän eli yksi per piirre. Peukuttaminen oli ehdottomasti haastavin osuus haastetta, sillä piirteen valitseminen tuntui vaikealta ja lopussa jouduin erikseen miettimään valittavaa novellia, jotta puuttuvat piirteet saisi täytettyä.

Haasteeseen luin seuraavat kokoelmat:

Tom Hanks: Uncommon Type: Some Stories (17 novellia)
Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (7 novellia)
Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja (12 novellia)
Ted Chiang: Stories of Your Life and Others (8 novellia)
Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja (11 novellia)
Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (25 novellia)
Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua (25 novellia)

Sukupuolijakauma oli melko tasainen, neljä mies- ja kolme naiskirjailijaa. Kotimaisia kokoelmista oli oli kolme, käännöksiä kaksi ja englanniksi kaksi. Melkoisen monipuolisesti siis kuitenkin.

Peukutin haasteessa seuraavia novelleja:

Hahmo - Harry Salmenniemi: Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani (kokoelmasta Uraanilamppu ja muita novelleja)
Juoni - Lucia Berlin: Toda luna, todo año (kokoelmasta Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia)
Konflikti - Maija Sirkjärvi: Ullan ja Banskun tuho (kokoelmasta Barbara ja muita hurrikaaneja)
Näkökulma - Erkka Mykkänen: Hälytys (kokoelmasta Kolme maailmanloppua)
Sävy - Tom Hanks: Alan Bean Plus Four (kokoelmasta Uncommon Type)
Tapahtumapaikka - Ted Chiang: Liking What You See: A Documentary (kokoelmasta Stories of Your Life and Others)
Teema - Anna Gavalda: Kun koirani kuolee (kokoelmasta Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja)

Kiitokset Juhalle haasteen isännöinnistä, novellien lukeminen jatkukoon!

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

Tarina lyhyt, pohdinta pitkä

Erkka Mykkäsen esikoisnovellikokoelma Kolme maailmanloppua koostuu kolmeen osioon jaetuista 25 kuvitelmasta. Pääosin sivun tai muutaman pituiset, synkät ja usein aikakäsityksiltään vähintäänkin joustavat tarinat kuljettavat sumuisille järville, syöksevät alas jyrkänteeltä ja saavat näkemään Krista Kososen milloin missäkin.

Novelleissa seikkailevat lähes poikkeuksetta nimettömäksi jäävät miehet ja naiset. Jotkut heistä saavat jääpuikkoja naamoihinsa, toiset höyryttävät parsakaalia. Moni heistä tuntuu olevan jollain tavalla eksyksissä elämänsä kanssa, muutosten tai päätösten edessä. Tulevaisuus tuntuu epävarmalta ja sitä se monelle onkin.

En ole ihan varma mitä mieltä näistä novelleista olisin. Jollain tavalla ne resonoivat juuri lukemani Maija Sirkjärven novellikokoelman kanssa, samanlaista outouden tunnetta oli molemmissa. Toisaalta välillä ärsytti, erityisesti vaatteitansa alituiseet riisuvat naiset, että mikä pointti siinä alastomuudessa nyt oli ja pitääkö niitä miehiä sitten vielä sujautella sisäänsä. Välillä toiset kuvitelmat tekivät pesän jonnekin aivon harmaaseen osaan ja pulpahtanevat sieltä pintaan sopivan hetken tullen. Ajattelen jiistään riistettyä trapetsitaiteiliarta, eteisessä kompastunutta aviomiestä, aggressiivista siiliä. Minuakin on muuten purrut siili, mutta se tapahtuma ei päättynyt lainkaan niin dramaattisesti kuin tarinassa Siili.

Jotenkin aika miellyttävä lukukokemus kuitenkin. Pitkänmallinen, ohut kokoelma sopii mukavasti käteen ja sen kansi, Markus Pyörälän käsialaa, on nätti kuin mikä sekä paperikannellaan että ilman. Päässä surisee. Koska kuvitelmat olivat niin lyhyitä, voisin kuvitella palaavani niihin vielä uudelleen. Tuntuu, että lyhyestä mitastaan huolimatta tai juuri siksi niissä on vielä paljon pureksittavaa jäljellä.

Viimeinen novellihaasteen peukutus lähtee novellille Hälytys ominaisuuden näkökulma kautta. Tämä on yksi kokoelman harvoja minäkertojan kautta kerrottuja tarinoita. Olen kuullut tämän pari vuotta kirjailijan itsensä ääneenlukemana ja se muistui luettuna todella vahvana mieleen. Alkaako sinullakin tinnittää?

Luetut, lukemattomat -blogin Liisa ilahtui Mykkäsen kyvystä yllättää kerta toisensa jälkeen, Kirjakaapin kummitus nostaa myös esiin novellien pitkän jälkimaun.

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua
WSOY, 2015. 86 s.
Ulkoasu: Markus Pyörälä

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Räpistely läpi kielellisesti runsaiden novellien

Kiukutteleva novellienlukija tässä moi. Harry Salmenniemen Uraanilamppu ja muita novelleja -kokoelmaa (Siltala, 2017) nousi julkaisunsa jälkeen usein esille kulttuurikuplani sisällä. Itse pääsin kokoelmaan pariin näin vuoden myöhässä ja todettakoon, että tekstit turhauttivat minua suunnattomasti. En ollut varma pidetäänkö minua pilkkana, viihdytetäänkö minua vai kenties isketäänkö silmää. Ehkä näitä kaikkia.

Novellit ovat kielellisesti ansiokkaita ja yllätyksellisiä ja jättivät olon puullapäähänlyödyksi. On riemukasta sekaisuutta, kuten Fantastinen salaatti, tai tavallisuuteen naamioitua kuumottavaa dystopiahenkisyyttä kuten Uraanilampussa. En voi silti sanoa, että olisin hurmaantunut, koukuttunut tai ihastunut ja se harmittaa minua kauheasti, sillä olisin kovasti halunnut innostua näistä teksteistä.

Toisaalta Salmenniemi kirjoittaa myös Lukeminen on terveellinen, mukava pikku pahe joka auttaa ihmistä ymmärtämään itseään paremmin ja siitä olen ihan samaa mieltä. Nyt en tosin kyllä enää muista että mistä novellista on ylipäätään kyse, mutta kai tämänkin kirjan lukeminen oli jonkinlaista paheellisuutta sillä en tiedä tekikö se minulle mitään hyvää mutta luin sen silti (ja osan novelleista moneen kertaan).

Peukutan tästä kokoelmasta novellia Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani piirteen hahmo osalta, koska jostain (tai oikeastaan varmaan varsin tietystä) syystä tämä novelli, jossa kirjailija, niin, tuskastelee, tuntui jonkinlaiselta avaimelta koko kokoelmaan (vaikka en kyllä varmaan löytänyt sitä oikeaa lukkoa). Jostain syystä näin tämän tapahtuvan Lauttasaaren Mutterikahvilassa (jossa en tosin ole koskaan käynyt) ja se viehättää minua ajatuksena kovasti.

Lukekaapa tämän räpistelyni sijaan vaikkapa Ompun perinpohjaisempi kirjoitus tai Kiiltomadon Paavo Kässin analyyttinen pureutuminen teokseen.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Siltala, 2017. 177 s.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Vähäeleisesti viskihuuruista ja surullisista naisista

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjasta tuntuivat loppuvuodesta puhuvan kaikki tai ainakin törmäsin siihen jatkuvasti. Yhdysvaltalainen Berlin "löydettiin" uudelleen, kun kokoelma tämän novelleja julkaistiin postuumisti vuonna 2015. Pienieleiset novellit pureutuvat elämän kipupisteisiin ja lyhyisiin kohtaamisiin, sekoittavat kerronnassaan aikatasoja ja lopulta usein yllättävät, tosin pienesti mutta kuitenkin.

Noin puoliväliin kokoelmaa olin jokseenkin välinpitämätön. Ilmaisu on lakonista, jopa väsyneen oloista, en tiedä miksi minun pitäisi innostua näistä. Samat aiheet tuntuvat toistuvan, toistuvan ja toistuvan. Lopulta jotain naksahti, pääsin kiinni rytmiin ja maltoin keskittyä rivien väleihin. En edelleenkään tosin aivan hurmaantunut, mutta lopputeoksen jaksoin lukea mieli virkeänä.

Esipuheiden (jota ei kannata lukea, jos haluaa säilyttää kaikki novellit yllätyksellisinä) perusteella novelleissa on paljon omakohtaisuutta. Neljä poikaa, alkoholismi, Berlinille tutut työpaikat sairaanhoitajasta siivoojaan. Etenkin putkeen luettuna toistuvat aiheet tuntuvat paikoin tylsiltä, tuntuu siltä kuin lukisin samasta henkilöstä eri rinnakkaisuniversumeissa. Ehkä näin onkin ja ajatuksena se on kiehtova.

Peukutan kokoelmasta novellia Toda luna, todo año ominaisuuden juoni osalta. Tämän novellin aikana aloin kiinnostua Berlinin kerronnasta ja nauttia kielestä, toisaalta nautin myös novellin päähenkilön heräämisestä, värien lisääntymisestä. Vähän hassua, koska tarina on tavallaan aika naiivi ja pöhkö, mutta jotain siinä oli. Sinänsä tämä on myös kokoelmassa poikkeuksellinen novelli, sillä siinä tapahtuu paljon konkreettisesti, ei vain ajatuksen tasolla.

Vaikka innostumiseni oli siis loppupeleissä maltillinen, lukenen syksyllä kuitenkin myös toisen Berlinin suomeksi ilmestyvän kokoelman toisen osan Tanssia ruusuilla. Tiedä josko tätä aikaisempaa lukiessa olisin jäänyt liikaa ennakko-odotusten vangiksi.

Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika ihastui kokoelmaan vaikkei yleensä pidä novelleista, Lukuisa-blogin Laura toteaa löytäneensä uuden lempikirjailijan.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (A Manual for Cleaning Women: Selected Stories by Lucia Berlin, 2015)
Aula & Co, 2017. 293 s.
Käännös: Kristiina Drews

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Ihanan ällöttäviä novelleja

Minulla on kieroutunut suhde tarinoihin, joissa tapahtuu jotain yllättävää ja kamalaa. Tavallaan rakastan niitä, epäsovinnaisuutta ja yllätyksellisyyttä, toisaalta tulee vähän paha olo ja ehkä vähän hävettääkin. Ihmisten käsiä työnnetään blendereihin ja muita kauheuksia tapahtuu ja siitähän ei nyt saisi millään tasolla nauttia. Jotain tällaista tunsin lukiessani Maija Sirkjärven esikoisnovellikokoelmaa Barbara ja muita hurrikaaneja.

Jotain hyvin hurrikaanimaista tässä yhdentoista novellin kimarassa on. Se kaappaa mukaansa, pyörittää, näet välähdyksiä milloin mistäkin ja lopulta tömähdät maahan aivan eri paikassa kuin mistä aloitit. Ympärilläsi on sekalainen läjä kaikenlaista sälää ja siinäpä yrität itseäsi kokoilla sitten. Jollain tavalla kyyti oli ihmeellinen ja hieno ja sitten, niin, on vähän paha olo.

Sirkjärvi aloittaa aika leppoisasti Kolmella kuulustelulla, se on vain hieman erikoinen, mutta räjäyttää pankin heti seuraavassa Ullan ja Banskun tuhossa. Eihän tuollaista voi kirjoittaa! Eihän noin voi käydä! Mutta jotain kieroutuneen nerokasta ja ällöttävää siinä on. Samalla kaavalla jatketaan, välillä vähän maltillisemmin ja sitten taas karmeuksiin sukeltaen ja niissä piehtaroiden. Teräaseet, väkivalta ja omituisuudet tulevat tutuksi.

Kieroutuneen kerronnan lisäksi kirjassa on nerokkaita kuvailuja. Sirkjärvi tiivistää hienosti, esimerkkinä kuvaillen henkilöitä esimerkiksi sanoin Hän näyttää Suomen hiihtomaajoukkueen jäseneltä Lahden vuoden 2001 kisojen jälkeen tai Hän rakasti tuota keittiötä, niin kuin rakasti Aaronia. Kielenkäyttö on kuitenkin läpi kirjan yllättävän maltillista, se on toteavaa ja pelkistettyä vaikka tapahtumissa keulitaan kuin viimeistä päivää.

Osa tarinoista jää kuitenkin mielestäni hieman tyngiksi, ne alkavat lupaavasti ja tuntuvat loppuvan hieman kesken läsähtäen seinään kuin ylikypsä spagetti. Odotan jotain vielä hirveämpää, yllättävämpää, täydempää, sillä onnistuessaan Sirkjärven kynä on tappavan terävä. Ehkä yksitoista tykitystä peräjälkeen olisi voinut olla vähän too much, mutta niin sanotusti vaatimattomammat lopetukset saivat sormeni syyhyämään karmeuksien perään.

Kokonaisuutena omaan silmääni hieman epätasainen, mutta äärimmäisen lupaava novellikokoelma. Kieli on huoliteltua ja kiinnostavaa, tarinat tuntuvat epämiellyttävältä surinalta aivokuorella. Luen varmasti, jos kun Sirkjärvi kirjoittaa lisää.

Novelleista peukutan jo mainitsemaani Ullan ja Banskun tuhoa ominaisuuden konflikti osalta. Sisarusten ja lapsenvahdin uuden naapurin vakoiluoperaatio saa häkellyttävän käänteen, ei kannata mennä toisten pihoille nuuskimaan tai se saattaa päättyä, no, konfliktiin. Tämä novelli vei minulta jalat alta.

Kosminen K pohtii, mistä novellit todella pinnan alla kertoivat, Luettua elämää -blogissa pidettiin lukijalle annetusta tilasta ja Tekstiluolassa iloittiin vahvoista kauhuelementeistä.

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja
Teos, 2018. 240 s.
Kansi: Marika Maijala

Ted Chiang: Stories of Your Life and Others

Fantastisen tarkkanäköisiä spefinovelleja

Katsoimme tänä vuonna vihdoin elokuvan Arrival (2016) ja se oli todella hieno. En ole aikaisemmin nähnyt elokuvaa, jossa kohtaaminen avaruusolioiden kanssa on kuvattu niin kauniisti ja olipa tarina muutenkin upea. Uskoisin, että kyseessä on elokuva, josta moni scifiä yleensä vierastava pitäisi. Sittemmin huomasin tarinan perustuvan Ted Chiangin novelliin ja lainasin kirjastosta koko kokoelman Stories of Your Life and Others (2002), joka on julkaistu myös leffakannella nimellä Arrival (2016).

Chiangin tekstiä on fantastista lukea. Hän kirjoittaa esteettisesti ja pikkutarkasti, yksityiskohtiin keskittyen ja tarinan aihetta elävästi kuvaten. Tarinoissa muun muassa kuljetaan ylös Babylonin tornia aina konkreettiseen taivaankanteen asti, pohditaan matematiikan estetiikkaa, koetaan luonnonmullistuksina ja ihmeinä toteutuvia enkelien vierailuja ja kaiken tämän lisäksi katsotaan ihmistä jotenkin todella kauniisti ja ymmärtäen.

Oikeastaan voisin kirjoittaa kaikista kokoelman tarinoista vaikka kuinka pitkään. Ihailin, kuinka Story of Your Lifesta oli saatu tehtyä visuaalisesti niin näyttävä ja alkuperäistekstistä eroava elokuva, jonka ajatus oli kuitenkin säilynyt kirkkaana ja kauniina. Sen lisäksi että tarinassa pohditaan kiinnostavasti kieltä ja kommunikaatiota, on se samalla surullinen ja jotenkin myös lohdullinen tarina vanhemmuudesta, rakkaudesta ja elämän valinnoista. Hell Is The Absence of God puolestaan pohtii kiinnostavasti muun muassa ihmeitä, armon ansaitsemista ja uskoa. Novelli on voittanut lukuisia palkintoja (Hugo, Locus ja Nebula), enkä ihmettele. Chiang onnistuu tasapainoilemaan kerronnassaan puolia ottamatta ja tarjoaa siten hyvän tarinan lisäksi myös paljon ajattelemisen aihetta.

Understand-tarina sai minut ajattelemaan Kukkia Algernonille, tarinassa oli samaa surua ja hämmennystä vaikka se päättyikin lopulta hyvin erilaiseen tilanteeseen. Division By Zero kertoo niin kauniisti matematiikasta ja rakkaudesta, että pakahduin. Tower of Babylon oli minulla haastava tarina, sillä se kirjaimellisesti sai maailmallisen hahmotuskyvyn sekaisin. Huikeaa. En voi kuin ihailla Chiangin terävää kynää ja päätä.

Novellihaasteen puitteissa peukutan tarinaa Liking What You See: A Documentary tapahtumapaikan puolesta. Dokumenttimaisesti, usean kertojan puheenvuorojen kautta etenevä novelli pohtii ihmismielen muokkausta keskittyen erityisesti calliagnasiaan, jossa ihminen ei kykene luokittelemaan tai arvottamaan ihmiskasvoja kauneuden perusteella. Chiang onnistuu tarjoamaan asiaan monta näkökulmaa, jotka saavat ajattelemaan ja tekstissä olisi aihetta osuvaksi Black Mirror -sarjan jaksoksi.

Spefi-lukuhaasteesta kuittaan kohdan spefinovellikokoelma.

Ted Chiang: Stories of Your Life and Others
Vintage, 2010. 306 s. (Alkup. Tor, 2002.)

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja

Kaveriksi tälle kokoelmalle käy vaikka mehevä sitruunakakku.

Kertomuksia täynnä toivoa

Ahmaisin koko Anna Gavaldan novellikokoelman Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (Gummerus, 2018) muutamassa tunnissa. Tämä on sikäli merkittävää, että olen lukenut tällä tahdilla viime aikoina hyvin harvoin vaikka osasyynä tähän kiirehtimiseen olikin ohilivahtanut palautuspäivä. No, oli syy mikä tahansa on todettava, että tämän kokoelman lukeminen oli ihanaa.

Gavaldan kerrontatyyliin oli miellyttävää palata pitkän ajan jälkeen. Olen joskus lukiossa lukenut hänen esikoiskokoelmansa Kunpa joku odottaisi minua jossain ja rakastin sitä. Nyt lukiessa koin jotain sitä samaa uppoutumisen ja onnellisuuden tunnetta, tarinoihin vajosi kuin pehmeään, turvaa tuovaan sohvaan kuten Sotilaanelämää-novellissa. Gavaldalla on kyky piirtää esiin kiinnostavia ihmisiä (jotenkin perin juurin ranskalaisia, minun mielestäni) ja kirjoittaa kipeistä ja vaikeistakin asioista mutta silti toivoa herättäen ja synkkyyteen vaipumatta. Aina on valoa, lopulta.

Minusta on myös ihana yllättyä Gavaldan tarinoiden parissa, yleensä vasta siellä viimeisessä kappaleessa tai virkkeessä. Esimerkiksi tästä käy Happy Meal -tarina, jossa mies suostuu haluttomasti lähtemään seuralaisensa kanssa McDonald'siin nurkuen mielessään toivovansa että he voisivat syödä sivistyneemmin. Ehkä tarinan lopputulema oli tavallaan ilmeinen, mutta minä ilahduin siitä tavattomasti ja en todellakaan aio paljastaa sitä teille. Saatte lukea itse.

Ja toisaalta pidin hirveästi erilaisista yksityiskohdista kuten Minun kestopisteeni -tarinan rakennusteknisyydestä ja Pokémon-korteista, Jalkaväensotilaan kertojan intohimoisesta suhtaumisesta laadukkaisiin miestenkenkiin tai hänen naapurinsa rakkaudesta hyvään ruokaan ja Hollywoodin klassikkoelokuviin (voisinkin katsoa vihdoin Sabrinan, Audreyn kaula on tosiaan ihmeellinen) tai vaikkapa Ritarirakkauden pöhköistä runoista.

Lotta Toivasen suomennos tuntui hyvältä lukiessa. En osaa ranskaa, joten en tiedä millaista Gavaldan teksti alunperin on, mutta ainakin tätä Toivasen tekstiä on miellyttävää lukea myös ääneen (välillä nimittäin luin minimesenaatille, jotta en olisi aivan kelvoton kirjaan liimautunut äiti).

Viimeisin novellin Muaan poika aikana meinasin tosin kiukustua. Tällaisen typerän, krapulaisen ja ulkonäkökeskeisen miekkosenko parissa minä vietän viimeiset sivut? Onneksi tarinan loppu yllätti ja ilahdutti, jälleen kerran. Ei harmittanut enää.

Novellihaasteessa peukutan kirjan kolmatta kertomusta Koirani kuolee. Pääteemaksi siitä nostaisin surun käsittelyn, mutta voisi siitä mainita myös vanhemmuuden, parisuhteen, lamautumisen tai selviytymisen.

Että niin. Ihan nappi kertomuskokoelma tämä, pidin hurjan hurjan paljon jos ei vielä edellisistä käynyt ilmi.

Satun luetuissa iloitaan kuinka kokoelman novellit ovat vähintään yhtä hyviä kuin aiemmat, Kirjasähkökäyrässä todetaan novellien olevan kuin elämä itse.

Kuitattakoon tällä myös Helmet-haasteen kohta novellikokoelma, koska tämän lukeminen oli niin mainiota.

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (Fendre l'armure, 2017)
Gummerus, 2018.
Suomennos: Lotta Toivanen

Tom Hanks: Uncommon Type: Some Stories

Tom Hanksin novellit ovat sympaattisia, mutta jokseenkin tylsiä

Minä pidän hirvittävästi Tom Hanksista. Hänessä on jotain kovin turvallista, lempeää. Vanhemmiten hän on myös alkanut näyttää kovasti isältäni, mikä on hämmentävää ja hauskaa. Niinpä näyttelijän julkaisema novellikokoelma Uncommon Type: Some Stories siirtyi lukulistalle. Kirjaston kappaleen laina-aika oli ja meni, mutta löysin tämän sitten äänikirjana ja totesin että laitetaanpa samalla ensimmäinen novellikokoelma kuunteluun.

Kokoelmaa on miellyttävää kuunnella, sillä Hanks lukee itse kaikki tarinat lukuunottamatta viimeistä tarinaa Stay With Us, joka on näytelty kuunnelmaksi. Novellikokoelma äänikirjana oli yllättävän mukava kokemus, mutta selvästi olisin kaivannut jonkinlaista jaksotusta tai edes äänimerkkejä novellien välille. Olisi ollut myös mukava tietää, kuinka paljon kutakin tarinaa on jäljellä, sillä useammin kuin kerran lopetin kuuntelun kesken ja seuraavalla kerralla huomasin, että seuraava tarina alkoi jo muutaman virkkeen jälkeen.

Tästä onkin helppo hypätä aasinsiltana siihen, että aika moni tarinoista loppui mielestäni aika kesken. Tai ei välttämättä kesken, mutta todella yllättäen. Tuntuikin vähän siltä, että välillä Hanks kirjoitti pikemminkin tuokiokuvia kuin kokonaisia tarinoita, joiden tulisi päättyä jotenkin kohottavasti tai edes kokoavasti. Kuvailussa Hanks kuitenkin loistaa, sillä tapahtumapaikat on kuvattu usein hyvin tarkasti ja novellit on helppo nähdä päässään elokuvallisina kohtauksina.

Guardian antaa pyyhkeitä Hanksille ohuista naishahmoista ja harmillisesti joudun olemaan asiasta samaa mieltä. Vähän kyllä myös harmittaa, sillä luin tämän kommentaarin toki ennen lukemistani ja sitä myöten tulin myös kiinnittäneeksi asiaan erityistä huomiota. Mieshahmot ovat paljon monipuolisempia, mutta hekin olivat mielestäni usein hieman tylsiä tai ainakin liian ennalta-arvattavia, jotta olisin jaksanut olla heistä todella kiinnostunut. Oikeastaan koko hahmokavalkadia yhdistää jonkinlainen ytimessä kytevä tavallisuus, vaikka osa novelleista on tapahtumapaikoiltaan ja ajatuksiltaan hyvinkin mielikuvituksellisia.

Oikeastaan en tiedä, olisinko loppupeleissä lukenut tätä kokoelmaa kovinkaan innoissani. Tarinat olivat itsessään hyvin kirjoitettuja, mutta rehellisesti sanottuna hieman pitkäveteisiä. Monessa idea tai lähtökohta oli kiinnostava tarinan jäädessä kuitenkin useasti ihan kivaksi. Hauskana pidin kuitenkin sitä, että jokaisessa novellissa oli isommassa tai pienemmässä roolissa vanha kirjoituskone, joita Hanks ilmeisesti intohimoisesti keräilee.

Osallistun tällä kokoelmalla joka tapauksessa novellihaasteeseen ja peukutan novellia Alan Bean Plus Four piirteen tapahtumapaikka-osalta. Novellissa kertoja rakentaa kolmen ystävänsä kanssa avaruusraketin ja kiertää Kuun laskeutuen sitten takaisin maanpinnalle. Kertomus on ihastuttavasti kerrottu, sillä siinä avaruusaluksen rakentaminen pihatielle ja esimerkiksi kiinnityspulttien vaihtaminen jesariin on täysin selviö eikä mitenkään ihmeellistä.

Jos haluaa maistiaisen kirjasta, voi Guardianin sivuilla joko lukea tai kuunnella kokoelman aloitustarinan Three Exhausting Weeks. Ja niin, vaikka tämä kokoelma ei nyt niin innostanutkaan, niin pidän Hanksista silti. Onhan hän aika symppis.

Myös Kirjaluotsin Tiina on lukenut kokoelman ja on arviossaan positiivisemmissa tunnelmissa kuin minä.

Tom Hanks: Uncommon Type: Some Stories
Random House Audio, 2017. 10  h 1 min.

Marilyn, Marilyn - Tarinoita ikonista ja ihmisestä

Marilyn, Marilyn - Tarinoita ikonista ja ihmisestä vie kahdentoista kirjailijan voimin matkalle ilmiöön nimeltä Marilyn. Novellit kertovat Marilynista, jostain Marilynin ympäriltä tai ovat hänen inspiroimiaan. Mitä voi kirjoittaa ihmisestä, josta muistamme vahvimmin sen roolin, tuotteen joka hänestä tehtiin?

Kokoelman aloittaa Salla Simukan kertomus Drag Queen. Luin lumoutuneena tarinaa Marilyniksi pukeutuvasta henkilöstä, lopuksi hengähdin yllättyessäni. Olisihan se pitänyt arvata. Jari Järvelän Kaninkäpälä  viekin sitten aivan toiseen suuntaan värisevää kaniinia ihmettelemään, sitkeää mutta herkkää ja traagista.

Saara Turusen Minä ja se toinen saa pään pyörälle, Turusen tekstityyliin on helppo uppoutua. Pidän tarinan hatarasta otteesta todellisuuteen, siitä miten minä ja se toinen sekoittuvat ja ovat sama ja eri. Tilanne sopii omassa mielessäni hyvin Marilyniin, pyrkimykseen olla jotakin ja tulla rakastetuksi.

Tuntuu, että kokoelman lukeminen täydentää hyvin viime kesänä luetun Blondin tarinaa. Vaikka sekin on fiktiota, oli minulla teoksen lukemisen jälkeen selkeämpi mielikuva Marilynista ja Norma Jeane Bakerista. Ehkä tästä ihmisestä, hahmosta, ei muuta voi saadakaan kuin mielikuvan, totuus on ikuisiksi ajoiksi kadotettu. Jotain samaa on Peter Franzénin Nana-Jeanessa, siinä tosin kerronnan epävarmuus jää vaivaavaksi palaksi kurkkuun, itkettää vähän. Hotellikäytävien kuumuus tuntuu pakahduttavalta.

Päivi Haanpään Smart girlissä Marilyn on mukana vain postikortissa, mutta tietynlainen hauras, ihmissuhteiden vaikeus, tavoittamaton onni häilyy mukana. Kulmat rypistyvät, mutta Marilyn jää, ehkä hyvässä ja pahassa. Jatsityttökin kipuilee, hapuaa kohti tosimaailmaa tai oikeastaan sieltä pois Tommi Kinnusen tarinassa. Siinä Marilyn on vielä vähemmän, vain varjo jatsitytön mielessä.

Juhlat tuovat Marilynin näkyville höyhenenkevyenä, jo jollekin menetettynä. Milja Kaunisto sanoittaa tekstissään Hollywoodin kokaiinipölyistä elämää, juhlia vain, mutta joskus juhliakin on liikaa. Tekee mieli juoda juomia, joissa on jäitä. Marika Riikosen Kimaltava nainen rannalla vie jonnekin aivan muualle, suomalaiseen mökkirantaan ja huussiin istumaan, ihmisyyttä etsimään. Siellä epätoivo ei kuitenkaan ole vielä lopullista, veneen ei tarvitse antaa vajota pohjaan asti.

Helsingin kaduille sijoittuva Antti Tuomaisen Mustavalkoinen sykähdyttää, istun henkilöiden kanssa yhdessä Orionin penkeille. Tarinassa on jotain vaivaannuttavaa ja tirkistelevää, ehkä siksi että se tuntuu todelta vaikka mieli huutaakin salaliittoteoriaa. Tuttu ympäristö, ehkä se on se.

Taija Tuomisen Olen aina halunnut ajaa avoautolla läpi Amerikan keskustelee Kauniston Juhlien kanssa, henkilöt ovat osittain samat mutta asfaltin ja liian kuuman asunnon sijaan tuoksuu punapuiden pihka ja salista kaikuvat kasinon äänet. Tarinan kertoma osa historiaa on minulle aiemmin tuntematonta. Amerikkaan ei kuitenkaan jäädä nytkään, vaan palataan takaisin suomalaiseen mielenmaisemaan Riina Katajavuoren Tästä se lähtee -tarinassa. Marilyn hymyilee seinältä teini-iän kynnyksellä kipuilevalle, jää mieleen, kannustaa. Epätoivoa on vain vähän.

Kokoelman lopettaa Siri Kolun Alas, alemmas joka näyttäytyy minulle jonkinlaisena sisarena Simukan aloitustarinalle. Marilynin kerrokset puretaan pala palalta, kunnes jäljelle jää jotain, joka on tai ei ole Marilyn. Emme voi tietää.

Salla Simukka & Marika Riikonen (toim.): Marilyn, Marilyn - Tarinoita ikonista ja ihmisestä
Tammi, 193 s.

Jatkuu! - Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista ja Minna Canthin Hanna

Suomi 100 -meno pursusi tuossa syksyllä jo korvista ulos, mutta Gummeruksen julkaisema Jatkuu! - Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista oli virkistävä poikkeus tasavuosijuhlintaan. Kymmenen kotimaista kirjailijaa on valinnut itselleen klassikon, jota he ovat lähteneet joko tyyli-imitaation keinoin jatkamaan tai ponnistaneet alkuperäisteoksen innoittamana omanlaisensa tekstin tuottoon. Tuloksena on monipuolinen novellikokoelma, jonka voi hyvin lukea vaikkeivät kaikki alkuteokset tuttuja olisikaan.

Itse ilahduin jo ensimmäinen novellin kohdalla, jossa Petri Tamminen on lähtenyt Seitsemän veljeksen matkaan kirjoittaen teokseen viidennentoista luvun. Pörröpäiset jullikat lähtevät Eeron johdolla pohtimaan tasa-arvoasioita ja toksista maskuliinisuutta, Kiven tyyli taipuu vinkeästi tähänkin tarkoitukseen. Menin novellin jälkeen hykerrellen nukkumaan.

Suoraa jatkoa valitsemalleen tarinalle kirjoittaa myös kokoelman ideoinut ja toimittanut Erkka Mykkänen, joka astuu Mika Waltarin saappaisiin ja pohtii novellissaan Hän joka sai mittansa täyteen mitä Sinuhelle elämän ehtoovuosina tapahtui. Omasta Sinuhen lukemisestani on jo vuosia, mutta tekstityyli soitteli kelloja mielessä yhtä kaikki. Tämä novelli jäi taidokkuudestaan huolimatta kuitenkin lukukokemuksena hieman etäiseksi, samaistuminen erakoituneeseen ja vanhenneeseen lääkäriin ei ollut ruuhka-ajan junassa istuessa helppoa.

Vieraammiksi jäivät myös Laura Lindstedtin Tarinoita kaapista eli kuinka kuollutta rakastetaan (alkuteos Rakastunut rampa) ja Iida Sofia Hirvosen Mirdja. Lindstedtin novellissa pidin kuitenkin kertojasta, joka yritti korjata tarinoita sopiviksi siinä välttämättä onnistumatta ja Hirvosen novellin nykyaikaan siirretyn Mirdjan kaipuu rakkauteen ja arvostukseen oli hienosti kuvattu. Vaikeasti tavoitettava on myös Anu Kaajan Taikatalvesta ponnistava Toinen talvi, jossa parisuhde on hauras, muumimukit kolisevat kaapissa ja päähenkilö kääriytyy muumipeikkomaisesti paksuun valkoiseen untuvatakkiinsa. Nämä kolme novellia aiheuttivat kaikki minussa jonkinlaista levottomuutta ja olisivat vaatineet minulta enemmän keskittymistä avautuakseen kunnolla.

Juha Hurme ja Antti Heikkinen luottavat puolestaan hurttiin huumoriin novelleissaan Ylistalon huussissa ja Puolue. Alastalon salin jälkimainingeissa keikkuva Hurmeen novelli vie kirjaimellisesti huussiin ja kuvaa omaan makuuni turhankin tarkasti aamuista suolentoimintaa. Heikkinen puolestaan lähtee nykyaikaistamaan Kiannon Rautatietä, mutta ihmetyksen kohteena onkin torille saapuva kaikille sopiva puolue. Hymähdytti.

Viimeiseksi jätin tähän tekstiin omat suosikkini. Saara Turusen Hanna äityy omakohtaiseksi, pohtii naisen asemaa ja Minna Canthia. Novelli sopi täydellisesti syyspäivänä luettavaksi ja sai haaveilemaan siitä, että ehtisin lukea Rakkaudenhirviön uudelleen. Joonas Konstigin Kerro miulle, ristiturpa seikkailee Kalevalan maisemissa ja pohtii kuolemaa, kostoa ja luopumista. Jossain sykähti tätä lukiessa. Juhani Karilan Suenmorsian - Halfbreed puolestaan vie Aino Kallaksen runomuotoisen teoksen pelimaailmaan ja nuorten keskustelun alle, siinä ihastutaan ja puhutaan kirjoista, hymisin tyytyväisenä.

Kokonaisuutena kokoelma on laadukas ja useista novellikokoelmista poiketen sen voi myös ahmaista hetkessä, sillä tekstien erilaisuudella vältetään tarinoiden puuroutuminen yhtenäiseksi massaksi. Mieleen jäi tunne, että teokseen palaisi mielellään myös myöhemmin.

Kurkkaa lisäinnoittajaksi vaikka Tuijatan arvio, olimme iloksemme pitäneet paljon samoista novelleista.

***

Teoksen innoittamana luin lopulta myös Minna Canthin Hannan etsiessäni Helmet-haasteen suomalaiseksi klassikkokirjaksi sopivaa teosta. Pienoisromaani ruotii kiinnostavasti naisen asemaa ja mahdollisuuksia syrjäänvetäytyvän ja aranpuoleisen Hannan kautta. Teoksessa Hanna tuntuu koko ajan jäävän sivuun tärkeistä tapahtumista lähinnä seuraten vain muiden ohjeita ja jättäen omat tunteensa huomiotta. Paikoin nuoresta naisesta löytyy kyllä ponttakin, sillä esimerkiksi isänsä suunnittelemaan naimakauppaan hän ei suostu. Siinä kohdassa teki mieli hurrata!

Puolivälin tienoilla aloin kuitenkin pelätä, että onko tämä nyt sellainen ikävä teos, jossa masennutaan ja jäädään varjomaiseksi hahmoksi. Aivan lopussa Canth kuitenkin pelastaa hahmonsa, antaa tälle ryhtiä ottaa itseään niskasta kiinni. Haluan kuvitella Hannalle hyvän lopun, iloa elämään ja pontta seistä omilla jaloillaan. Oikein hieno teos siis, vanhahtava kieli viehätti ja hahmon kehitys ilahdutti. Teos on muuten luettavissa ja ladattavissa Project Gutenbergistä, sinne siis jos tämä tai jokin muu Canthin teos kiinnostaa.

Erkka Mykkänen (toim.): Jatkuu! - Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista
Gummerus, 2017. 252 s.

Minna Canth: Hanna
1886. 145 s.

Tove Jansson: Bildhuggarens dotter

Finlandssvenka läsutmaningenin huhtikuun teemana oli en inhemsk klassiker med bokstaven A i titeln eller i författarens namn. Omasta kirjahyllystä löytyi teemaan sopivasti Tove Janssonin Bildhuggarens dotter, jota en tosin ehkä itse ensisijaisesti klassikoksi mieltänyt mutta joltain klassikkolistalta sen kuitenkin internetiä selaillessani löysin. Olen ostanut teoksen taannoin kirjamessuilta sen kummemmin asiaan perehtymättä ja ajattelin pääseväni lukemaan jonkinlaista omaelämäkertaa. Paikkansahan se sitten pitikin, tavallaan, sillä teos olikin kokoelma lyhyitä kertomuksia Janssonin lapsuudesta ateljeessa mutta sisällyttäen kerrontaan lapsen maailman ihmeellisyyden.

Tätä kirjoittaessa lukemisesta on, jälleen kerran ja vähän nolosti, jo varsin reippaasti aikaa, joten terävimmät muistikuvat kirjasta ovat jo aikaa sitten haipuneet jonnekin. Mieleen on kuitenkin jäänyt ateljeen kipsipöly, isä-Janssonin ja silkkiapinan erikoinen yhteiselo ja nuoren Toven vaeltelu saaristossa.

Ruotsiksi tämä soljui kauniisti enkä muuta odottanutkaan. Välillä kompastelin vaikeampien sanojen kanssa, sillä runollisuus on vielä vaikeaa luettavaa andra inhemskalla. Tunnelmaan on kuitenkin helppo päästä ja kun Janssonin tyyli on tuttu pysyi tässä hyvin mukanakin.

Totta puhuen on myönnettävä, että muistan kirjasta todella vähän. Kevään lukemiset menivät syystä jos toisestakin vähän sumussa ja kun luin tätä vielä lähinnä iltaisin ennen nukkumaanmenoa ovat muistijäljet tavattoman hatarat. Kirja saa siis jäädä vielä kotihyllyyn, palaan siihen joskus uudelleen. Uskallan silti suositella tätä Toven tekstien ystäville.

Tove Jansson: Bildhuggarens dotter
Schildts, 1968 (uusintapainos 2003). 146 s.
Kannen kuva: Per Olov Jansson

Katri Alatalo: Älä riko pintaa

Kauhu on minulle verrattain vieras fantasian alalaji, mutta tutun kirjailijan kanssa uskaltaa lähteä kokeilemaan. Katri Alatalon Älä riko pintaa (Vaskikirjat, 2016) kuljettaa lukijan Talvilaakson ja Kesäsaarten maahan. Novelleissa hahmot lähtevät matkalle tai kohti kuolemaa, aikuistuvat ja joutuvat kohtaamaan mielen synkimpiä puolia. Tarinoita on kymmenen, osa niistä on julkaistu aiemmin esimerkiksi Portti- ja Usva-lehdissä. 

Talvilaakson ja Kesäsaarten ollessa tuttuja on tarinoihin helppo heittäytyä. Ne osaa sijoittaa jonkinlaiseen kontekstiin, ajatella tuntevansa maaperän. Tuntuu tosin myös siltä, että uppoutuminen onnistuisi myös ilman Mustien ruusujen maa -trilogian lukemista. Tarinat eivät ole jatko-osia eivätkä niissä täten esiinny samat henkilöt.

Kauhun sävyt kulkevat mukana novelleissa, toisissa lähempänä pintaa ja toisissa synkissä syvyyksissä. Kaltaiselleni kauhunvierastajalle tarinat olivat sopivan pelottavia, joten suurkuluttajille novellit eivät välttämättä tuo suurta jännitystä. Luin tarinoita hitaasti yhden illassa, pitemmät useammissa pätkissä. Nukkumaan uskalsi mennä, mutta välillä tarinat hiipivät uniin ja jäivät myös ajatuksiin pitemmäksi aikaa.

Alatalo kirjoittaa laadukkaasti ja monipuolisesti. Tarinat ovat erilaisia, puutumaan ei pääse. Pidin Alatalon luomista henkilöhahmoista ja tavasta antaa lukijalle aikaa pohtia itse. Omia suosikeitani olivat Talviyön tarina ja Tee minulle syksy, niistä ovat jääneet vahvimmat tunnemuistot. Erityisesti Talviyön tarina hiipi luihin ja ytimiin kylmyydellään ja näyttämällä ihmisluonnon itsekkyyden.

Kiitokset arvostelukappaleesta kirjailijalle. 

Katri Alatalo: Älä riko pintaa

Vaskikirjat, 2016. 302 s.

Kansi: Jarno Kantelinen

Supernova - uusien kirjoittajien antogia

Novelleja tulee luettua turhan harvoin ja etenkin kokoelmat ovat minulle vähän haastavia. Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien Supernova-antologiaa (2015) lähestyin kuitenkin vaihteeksi eri tavalla. En ottanut stressiä lukemistahdista, luin yhden novellin silloin kun ehdin (tai muistin). Täten lyhyen kokoelman lukemiseen meni monta kuukautta, mutta koin että sain kerrankin novelleista paljon irti yksittäisinä tarinoina kun niitä ehti haudutella.

Kokoelman aloittaa Marko Järvisen Tuuleton taivas, seisovat vedet. Maailma on mystisesti alkanut haipua Niklaksen ympäriltä, onneksi autioituneesta kaupungista löytyy myös Salla. Yhdessä he yrittävät selvittää oudoksi muuttuneen maailman lainalaisuuksia. Järvisen kirjoitustyyli on vetävä ja teksti rullaa hyvin, mutta etenkin novellin loppupuolella tapahtuu melkoisia hyppyjä ja tuntuu että tarina olisi tarvinnut enemmän tilaa. Kiinnostavia juttuja kuitenkin ja pysähtyneellä Tampereella oli jännittävää hiippailla.

Liisa Näsin Koiratalo lähtee humoristisempaan suuntaan, mutta on hieman hupsun kuoren alla oikeasti aika kuumottava tarina. Jere tapaa Iinan koiranäyttelyssä ja he laittavat välittömästi hynttyyt yhteen Jeren roudatessa tavaransa Iinan ja tämän coton de tuléarien kanssa samaan taloon. Novellimuoto toimii tarinassa hyvin ja vinkkejä tulevaan pudotellaan omaan makuuni sopivasti.

Limiaika-novelli oli yksi omia suosikeitani tästä kokoelmasta. Santeri Lanér on kehittänyt mainion idean ihmisten jaottelusta aamu- ja iltavirkkuihin ihmisiin. Novellipituus toimii tässä tarinassa erinomaisesti, sillä aihe on hyvin rajattu ja tilannetta selitetään sopivasti, mutta lopussa jätetään myös tilaa omalle ajattelulle.

Rami Helosmaan novelli Huomaaton kohtaaminen toi mieleen Italo Calvinon teoksen Kosmokomiikkaa. Rinnakkainen havainnointi avaruudesta ja maanpäältä toimi hyvin, mutta novelli olisi mielestäni kaivannut hieman tiviistämistä. Nyt tuntui, että sama asia selitettiin useaan kertaan, vähemmälläkin olisi selvinnyt sillä idea oli hyvä.

Yksi kokoelman kuumottavimpia novelleja oli Pyry Palermon Kuolemantanssi. Lappiin sijoittuva tarina kertoo erikoisesta taitelijasta Launis Variksesta, hänen uudesta taideluomuksestaan ja avustaja-xstä, joka saa selville asioita joiden olisi pitänyt pysyä salassa. Pidin kovasti taiteen ja spefin yhdistämisestä ja novellin jännittävyydestä.

Mikko Rauhalan Höyryväki-novellissa oli miellyttäävä Downton Abbey -meininkiä vanhassa kartanomiljöössä, tässä yläluokan vallan murtumisen sijaan palveluskuntaa vain oltiin vaihtamassa ihmisistä höyrykoneisiin ja uusi kotitonttukin haluaa puuron sijaan moottoriöljyä. Jännite kuitenkin jää kuplimaan pinnan alle eikä oikein pääse purkautumaan, itse olisin kaivannut jonkinlaista loppuhuipennusta. Toisaalta pidättyväisyys ehkä myös sopii novellin tunnelmaan,

Kuolleena syntynyt toimisi hyvin prologina tai lähtöasetelmana pidemmällekin tarinalle. Hanna Hohenthal kirjoittaa salaperäisesti pudotellen vain pieniä vihjeitä siitä mitä tarinan ulkopuolella tapahtuu. Tunnelma on jopa pelottava, mikä aikaansaadaan oivasti sillä että kerrotaan vain vähän ja annetaan oman mielikuvituksen täyttää aukot välistä.

Aino-Kaisa Koistisen Tullivirkailija-novellissa on paljon tuttuja dystooppisia elementtejä auringon korventamasta maapallosta tiukasti kastijakautuneeseen yhteiskuntaan. Novelli on yksi antologian pisimpiä, mutta tässä mitta kuitenkin toimii eikä tarina vanu tarpeettomasti vaan jännite pysyy kasassa. Taitavaa kerrontaa ja muutamia yllätyksiäkin.

Anna Salosen kirjoittamaa Kahdeksanjalkaisia-novellia en suosittele yhdellekään hämähäkkikammoiselle. Itsekään en näistä kahdeksanjalkaisista otuksista erityisemmin pidä ja jos kammoaisin niitä, en ehkä uskaltaisi tämän lukemisen jälkeen mennä nukkumaan. Novellimitta toimii tarinassa oivallisesti ja juttu on sopivasti kiinni arkipäivässä lähtien siitä sitten aivan omiin sfääreihinsä.

Viimeisenä novellina antologiassa on Mia Myllymäen Talven lapset. Tunnelmaltaan Lappiin sijoittuva novelli on surullinen ja aiheeltaan kiinnostava. Kyllä jumaluuksia Lapin metsiin mahtuu, toivottavasti tällaisia lempeitä ainakin kuin tarinan Laphi ja hänen kansansa. Tarinaan olisin voinut jäädä pitemmäksikin aikaa, mutta toisaalta novellin pituus toimi hienosti kurkistusikkunana kiinnostavaan ideaan.

Kokonaisuutena antologia oli positiivinen lukukokemus. Toki novellien välillä oli pientä epätasaisuutta, toisilla kirjoituskokemusta oli selvästi enemmän kuin toisilla ja osa novelleista olisi voinut hyötyä vielä hiomisesta, mutta hyviä tarinoita olivat kaikki. Koska yhteistä teemaa ei genren lisäksi ollut, on novelleja hassua vertailla keskenään joten jätän sen nyt tekemättä. Joka tapauksessa toivon, että kirjoittajat jatkavat tarinoiden kertomista ja että heistä mahdollisimman monesta kuullaan vielä lisää.

Kiitokset arvostelukappaleesta Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittaja ry:lle.

Mia Myllymäki, Katri Alatalo, Leila Paananen ja Shimo Suntila (toim.): Supernova - uusien kirjoittajien antologia
Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry, 2015. 160 s.
Kansi: Arren Zherbin ja Venja Suntila

Ruumiittomat - suomalaisia aavenovelleja

En erityisemmin välitä kauhukirjallisuudesta tai oikeastaan en lähtökohtaisesti pidä siitä, sillä pelkään helposti. Lukuhaastetta varten piti kuitenkin valita pelottava kirja, joten päätin turvautua edes osittain tuttuihin kirjailijoihin ja lainasin Osuuskumman kauhunovellikokoelman Ruumiittomat - suomalaisia aavenovelleja (2014). Valinta osui nappiin, sillä pelottavuusaste oli tällaiselle nyhverölle juuri sopiva. Neljäntoista novellin kokoelmassa seikkaillaan jos jonkinlaisissa maisemissa ja tunnelmissa, ilokseni pääsosin kuitenkin nykypäivässä tai tulevaisuudessa eikä pelkästään pölyisen viktoriaanisissa kartanoissa. Myös aaveet ovat jotain aivan muuta kuin kahleita kalistelevia lakanoita. Kirjoitin jokaisesta novellista muutaman sanan muistiin aina ne luettuani, tässä näitä mietteitä lyhyesti.

J.S. Meresmaan Kielolinna-novellissa oltiin kesäisen painostavassa tunnelmassa ja olisin viihtynyt novellin parissa pitempäänkin. Kuin tyhjästä ilmestyvä talo avaa salaisuutensa vähitellen ja jää kutkuttamaan mieleen.

Anni Nupposen Maitoa mandariinilasissa tuntuu hieman ahdistavalta edelleen, siinä oli säikyttelyä ja jännä tunnelma. Kammottavuutta lisäsi se, että kuvittelin novellin isovanhempieni entiseen asuntoon. Novelli tuntui mukavan pituiselta, se ei tuntunut jäävän kesken.

Kari Välimäen Uudet perunat jäi mieleen kytemään suureellisilla visioillaan, jotka olivat mielikuvituksellisuudesta huolimatta hämmentävän uskottavia. Tämän jälkeen hautausmaalla liikkumisessa on ihan uusi elementti.

Taru Luojolan Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa toi mieleen Buffy, vampyyrintappaja -sarjan ja oli melkoisen kylmäävää kamaa. Tässä oli myös jotain mukavan perinteistä ja lukeminen oli miellyttävää.

Maria Carolen Ruusunnuppuni, kaikkeni kallistui eroottisempaan suuntaan, olen muistiinpanoihini kirjoittanut huhhui komiikka erotiikka kauhu. Lähtökohta oli vinkeän erilainen ja mustasukkaisuustriangelina tämä toimi mahtavasti.

Samuli Antilan Synnytettyä luin samaan aikaan Mary Shelleyn Frankensteinin kanssa ja tiettyjä yhtäläisyyksiä näistä löytyykin. Tästä novellista jäi mieleen ihmisen uteliaisuus ja tietty vastuuttomuus.

Heikki Nevalan Syyllisyyden varjot jäi tästä kokoelmasta yhdeksi etäisimmistä. Suomalaiseen historiaan sijoittuva puukottelutarina ei aivan natsannut omaan kummitusmakuuni. Olisin ehkä kaivannut enemmän yliluonnollisia elementtejä. Yllättävän hyvin tarina muistuu kuitenkin mieleeni, jos tulee vaivaispoikia vastaan niin pitää tiputtaa kolikko.

Tarja Sipiläisen Henkien polku oli myös jollain tavalla haastava. Tyylillisesti se oli hyvin erilainen muista novelleista, jotenkin irtonainen, mutta Meksiko oli miljöönä viehättävä. Tämä pitäisi ehkä lukea uudelleen, tuntuu etten ehkä jaksanut aivan keskittyä ensimmäisellä lukukerralla ja siksi en päässyt tarinaan mukaan.

Anne Leinosen Tyttö niityllä sisälsi monta kivaa twistiä ja se nykii mielessä jotain muistolankoja toisesta novellista. Pidin novellin oveluudesta ja yllättävyydestä ja tämä taisi olla lopulta yksi suosikeitani tässä kokoelmassa.

Minna Roinisen Vielä yhdet jäähyväiset oli yksi kokoelman pisimmistä ja pidin sen lukemisesta kovin, tyylillisesti se oli hyvin samantapainen kuin Roinisen mainio romaani Unohdetut ovet. Pidin vaihtoehtoisista selitystavoista, tietystä realismista ja kerrontatyylistä.

Jussi Katajalan rikostarinaa mukaileva Odottaja oli kiinnostava Helsinkiin sijoittuva aavetarina. Tässä oli ehkä vähemmän sellaista pelottavuutta, mutta yllättävyyttä sitäkin enemmän. Mainio looginen palapeli.

Jani Kankaan Tyhjiö 29B sai iloiseksi siitä, etten enää työskentele toimistorakennuksen aulavartijana eikä minun siten tarvitse tehdä iltatarkistuskierroksia. Hyh. Hämmentävä ja kiinnostava novelli eräänlaisesta työpaikkahelvetistä.

Janos Honkosen Vespula oli jollain tavalla lohduton ja samalla melkoisen ovela. Melkoisen masentavan tulevaisuudenkuvan se kyllä maalaa, onhan näitä yksinäisiä ihmisiä nykyäänkin mutta Vespulan porukka on omaa luokkaansa.

Kokoelman päätti Shimo Suntilan Chudakovin aaveet, joka oli oikein kiinnostava kuuseikkailu. Tässä novellissa oli mielestäni miellyttävä sekoitus pelottavuutta, surua ja lohdullisuutta. Oikein hyvä ja jäänee myös suosikeiden joukkoon.

Kokonaisuutena Ruumiittomat oli oikein mainio ja sopivan jännä. Novellit olivat vaihtelevia ja niitä luki mielellään muiden lukemisten ohella yhden tai kaksi kerrallaan. Oli mukavaa lukea tuttujen tekijöiden tekstejä ja pelätä riittävästi. Suosittelen tällaisille vähän nössöille lukijoille.

HelMet-haastessa tämä on siis kirja, joka pelottaa sinua.

Heikki Nevala, Anni Nupponen & Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat - suomalaisia aavenovelleja
Osuuskumma, 2014. 285 s.
Kannen kuva: Sandra Cunningham

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus

Anu Kaajan nimi ja esikoisproosateos Muodonmuuttoilmoitus (Teos, 2015) tarttuivat mieleen jostain Hesarin jutusta. Houkuttelevan punerva kansi ja kirjan paikallaolo kirjaston bestseller-hyllyssä yhdistettynä edelliseen saivat pienen teoksen lähtemään mukaan. Olin tosin siinä vaiheessa vielä uskossa, että tämä on pienoisromaani, mutta aina ei voi onnistua.

Muodonmuuttoilmoitus koostuu 27 novellista, joita yhdistävät jonkinlaiset muodonmuutokset tai myyttisten olentojen ilmentyvät reaalimaailman kontekstissa. Seksuaalisuus on lähes kaikissa teksteissä voimakkaasti läsnä. Kieleltään novellit ovat paikoin kokeilevia, toisinaan hersyvän hauskoja, välillä rytmitykseltään minulle haastavia. Samanlainen kerronnan vimma niissä kuitenkin. Mieleennousevia adjektiiveja ovat absurdi, kaunis, ruma, lihallinen, väkivaltainen ja omaperäinen.

Näin aluksi haluaisin sanoa, että minä en ole luonnostani yhtään taikauskoinen ihminen. Kaikki kuitenkin alkoi siitä, kun yhtenä aamuna näin vessassa tontun, enkä minä vielä tänäkään päivänä tiedä miten se oli sinne päässyt. (novellin Nokkosvyö alku)

Yritin tässä selailla kirjaa ja miettiä, mistä novellista tai novelleista pidin eniten. Huomasin, että monen kohdalla en voi nimenomaan sanoa pitäneeni. Kaajan kertomukset näyttäytyvät julmina, kuvotuttavina, hermostuttavina. Ei niistä voi ehkä sanoa pitäneensä. Yksi vähemmän brutaali, oikeastaan jo huvittavaksi taipuva, oli ehkä Jäätelö, jossa miespuolinen enkeli saapuu häiriköimään nuoren naisen ikkunanpesupuuhia.

Mutta jotain kiehtovaa näissä novelleissa oli. Mustan huumorin, synkkien katsantokantojen ystäville suosittelen tätä kokoelmaa. Olihan tämä elämys.

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus
Teos, 2015. s.
Ulkoasu: Jenni Saari

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni

En lue novelleja mitenkään tavattoman paljon, lyhyt muoto ei toisinaan riitä ja en ehdi tarinaan sisään. Näin ei kuitenkaan käynyt Tiina Raevaaran En tunne sinua vierelläni -teoksen (Teos, 2011) kohdalla. Se sisältää 14 novellia, joissa jokaisessa kaivataan, hukutaan, etsitään ja joskus myös löydetään. Kaipuun kohteena saattaa olla oma itse tai joku muu, mutta se ei määrää vähennä.

Täällä lintujen sairaalassa ikkunat on peitetty ristikoilla, ettei kukaan syöksyisi niistä läpi. Lasit ovat kuitenkin kirkkaat, pihan puut ja taivaan pilvet näkyvät yhtä terävästi kuin ulkoapäin. Mutta sinua ei ulkoilma kiinnostanut. (novellin Gordonin tarina alusta)

Harmittaa, että kirjoitan tästä vasta kun lukemisesta on jo aikaa. Tuntuu, että sanottavaansa ei enää löydä vaikka tästä olisi voinut olla paljonkin kirjoitettavaa. Joudun nyt siis tyytymään siihen, että pidin tästä kokoelmasta aivan valtavasti, niin tarinoista kuin Raevaaran kerrontatyylistäkin. Toki minua viehätti myös se kummallisuuden elementti näissä, sopiva pelottavuus ja outous. Myös monen novellin luontoteemat iskivät suoraan mielihyväkeskukseen.

Suosikkinovellejani olivat kokoelman aloittava Gordonin tarina, jossa kuikka kirjaa muistiin huonetoverinsa tarinaa ja Sääkset, jossa vanha mies odottaa kalasääksien saapuvan vuosi vuoden jälkeen samaan pesimäpuuhunsa. Ei sillä, pidin tavalla tai toisella niistä kaikista. Kauniita, pelottavia, julmia ja helliä tarinoita. Tarinoita, joita oli luettava vähän kerrallaan, sillä lyhyestä pituudestaan huolimatta ne olivat niin täysiä että tauko ja tila oli välttämätön.

Raevaara asettuu teoksineen komeasti suomikumman kentälle. Suosittelen lämpimästi. (ja suositellaan tätä myös virallisesti, sillä teos voitti julkaisuvuotenaan Runeberg-palkinnon)

Lukuun kirja lähti Sivukirjaston Liinan suosituksilla.

HelMet-haasteesta kuittaan tämän myötä kohdan novellikokoelma.

Tiina Raevaara: En tunne sinua viereilläni
Teos, 2011. 259 s.

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Jhumpa Lahirin Suomen-vierailun aktivoimana (toukokuussa) tajusin, että en ole tältäkään kirjailijalta lukenut yhtikäs mitään. Niinpä ensisijaisesti suositusten ja toissijaisesti kirjaston hyllytilanteen pohjalta päädyin aloittamaan tutustumisen Lahirin esikoisnovellikokoelmasta Tämä siunattu koti (Tammi, 2001; Interpreter of Maladies, 1999).

"Niin", vastasi rouva Sen. Sanan lausuminen näytti kirvoittavan hänessä jotakin. Hän kohensi sarin reunaa joka kulki vinottain rinnan poikki. Hänkin katsoi ympärilleen ikään kuin näkisi lampunvarjostimissa, teekannussa ja lattiaan jähmettyneissä varjoissa jotakin mitä muut eivät nähneet. "Kaikki on siellä." (novellista Senin täti)

Yhdeksästä novellista koostuva kokoelma kertoo intialaisista Intiassa ja muualla, poismuuttaneista, kotiinkaipaavista, uutta elämää aloittavista. Arkisuus on vahvasti läsnä, pienet asiat muuttuvat Lahirin novelleissa suuriksi. Tunnelma on usein surumielinen, mutta ei masentava.

Jo ensimmäinen novelli, Väliaikainen järjestely, antaa esimaun siitä mitä kokoelma pitää sisällään. Toisistaan vieraantunut pariskunta kykenee keskustelemaan keskenään vain, kun sähkökatkos saa valot sammumaan koko kaupunginosasta. Samaa vaikenemista, kertomatta jättämistä, on myös muualla.

Kun lukemisesta on jo viikko, tuntuu vaikealta kirjoittaa mitään tyhjentävää. Novellien tunnelma on kuitenkin jäänyt mieleen, se haikeus ja kaiken hauraus, vaikka ihmiset yrittävät olla vahvoja. Kuten novellissa Senin täti, jossa kotimaahansa kaipaava intialaisrouva yrittää opetella ajamaan autoa.

Hassua muuten, että novellin nimeksi on suomennoksessa valittu eri novellin nimi. Englanninkielistä nimeä vastaisi Tuskien tulkki, mutta nimeksi on silti otettu Tämä siunattu koti. Eipä sillä, jälkimmäinen on kyllä yksi suosikeitani tässä kokoelmassa. Siinä nuori pari alkaa löytää uudesta kodistaan piilotettuja, kitchmäisiä kristinuskon symboleita.

Tämä siunattu koti vakuutti minut siitä, että Lahiri voisi hyvinkin olla minun kirjailijani. Seuraavaksi ajattelin ottaa luvun alle esikoisromaanin Kaima vaikka myös se uusin, Tulvaniitty, kiinnostaisi myös.

Mikä on sinun Lahiri-suosikkisi?

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti
Tammi (Keltainen pokkari), 2010. 221 s.
Suomentanut: Kersti Juva

Saara Henriksson & Erkka Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat

Tänään ei vielä tuule.

Viime keväänä putkahti Osuuskumman uunista mielenkiintoinen novellikokoelma Huomenna tuulet voimistuvat (2013) pullollansa ekologista scifiä. Yhdessätoista novellissa maalaillaan tulevaisuudenkuvia muun muassa ruoka-ja energiatuotannosta sekä kansalaisaktivismin uusista muodoista. Aloitin kokoelman lukemisen jo keväällä, mutta jätettyäni iPadin käytön lähinnä miehelle jäi kokoelma kesken. Nyt sain otettua itseäni niskasta kiinni ja rykäisin antologian kokonaisuudessaan loppuun.

***

Kokoelman aloittaa Janne Harjun Niin lähti kaunis päivänsäde. Sen maalaamassa tulevaisuudessa puuvillavaatteet, tai oikeastaan mikä tahansa kankainen, on hippien hommaa ja imagosuunnittelulla saa itselleen kunnioitusta. Puhekielinen kerronta vaatii hieman totuttelua, mutta lopulta nuori kertoja saa maalattua esiin hälyttävän tulevaisuudenkuvan kertakäyttökulutuksen maailmasta ja läheisyydestä vieraantumisesta.

M.G.Soikkelin Urho ja kettu-novellissa kettutarhaus on kannattava elinkeino, vaikka sitä mediassa kritisoidaan ulkomaita myöten. Asutus on keskittynyt Etelä-Suomeen, muualla tehdään asioita joista ei puhuta. Soikkeli kertoo tarinan erilaisista ketuista ja kettutytöistä, tarinan joka avautuu vähitellen ja saa epäilemään ihmiskunnan hyvyyttä, taas kerran.

Pisimmäksi aikaa vaivaavaamaan jäi Jussi Katajalan Mare Nostrum. Valtioiden sukellusveneitä tuhotaan eikä kukaan tunnu tietävän kuka on asialla. Samaan aikaan San Franciscon Sea Lifesta varastetaan älykäs mustekala, humboldtinkalmari. En tohdi paljastaa novellista enempää, mutta sen hurja tulevaisuudenvisio on kaikessa uskomattomuudessaan silti häiritsevän uskottava. Novellin tehosta kertonee jotain se, että luin sen alunperin keväällä ja se on tähän asti pyörinyt mielessäni säännöllisin väliajoin. Se myös nousi kokoelmasta omaksi suosikikseni.

Anni Nupposen Juurissa maapallon ruoantuotanto on äärimmäisessä tilassa. Muunnellut lajikkeet ovat niin herkkiä, että olosuhteen muutokset tuovat eteen katastrofeja ja risteytymistä villilajien kanssa ei sallita. Samaan aikaan sellikuulustelija yrittää saada selville vangitun nuoren naisen salaisuuksia, naisen joka on pidätetty ruokapropagandasta. Asetelma kuitenkin heilahtelee ja lopulta valtion virkamies huomaa saavansa jotain kauan kaipaamaansa takaisin.

Samuli Antilan Sadasta tuhanteen vie lukijan öiselle saarelle, jossa kaksi kalamiestä yllättävät epähuomiossa varkaan. Varkaalle käy ohraisesti, samoin hänen viemälleen paketille. Kalamiehet eivät silti säästy seuraamuksilta, sillä paketin ympäristöön levinneellä sisällöllä on laajamittaisia seurauksia. Antila piirtää pelottavaa kuvaa siitä, mitä kemikaaliteollisuus voisi pahimmillaan saada aikaiseksi.

Saara Henrikssonin Painovoiman sieppaamissa tutkitaan valaita ja niiden solujen poikkeuksellista uusiutumista. Uljaita grönlanninvalaita on maailmalla enää vähän eikä niitä saa juurikaan pyydystää, mutta tutkijat ovat sinnikkäitä. Novellin päiväkirjamaisessa esityksessä seurataan erään projektin kulkua ja saadaan samalla nauttia merenalaisesta maailmasta ja valaiden rauhoittavasta läsnäolosta.

J.S. Meresmaan Lintukoto esittelee uutta asumisen muotoa upeassa ekologisessa plus-energiatalossa. Talo tuntuu toimivan mitä parhaiten ja on moderniudessaan upea. Jotain outoa tuntuu rakennuksessa kuitenkin olevan. Perheenjäsenet alkavat tuntea kummaa väsymystä ja talon ulkopuolelta löytyy kuollut harakka. Aika ei ehkä sittenkään ole uudelle energiamuodolle kypsä.

Christine Torelin novellissa Metsä minun pyhäiseni Tyyti osoittaa mieltä metsien hakkaamista vastaan vanhempiensa paheksunnasta huolimatta. Isä yrittää joka tapauksessa työllään pitää vanhoja perinteitä hengissä ja käy antamassa uhrilahjat teollisuusmetsille työnkuvansa mukaisesti. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin vieraantunut jo oikeista metsistä ja luonnosta, virallista palvontaa tehdään kliinisissä oloissa. Luonto ei kuitenkaan ole unohtanut sitä, mitä ihminen on. Thorelin kerronnassa oli jotain niin viehättävää, että Metsä minun pyhäiseni noussee toiseksi suosikikseni.

Mixu Laurosen ja Anastasia Lapintien Vilja(R) liikkuu samoissa maisemissa kuin Nupposen Juuret. Maapallon ruoantuotannon muuttuminen on tehnyt luonnonmukaisesta viljelystä laitonta ja viljelijöitä kontroilloidaan monilla säädöksillä. Kaikki rintamat eivät kuitenkaan ole murtuneet ja toivoa on vielä.

Tarja Sipiläisen Puuttomassa maassa uusiutuvia energianlähteitä on valjastettu käyttöön, mutta kehityksen edetessä niin ihmiset kuin luontokin alkaa unohtaa menneet ajat. Puut eivät enää muista miten yhteyttää ja pelastusta etsitään tutkijoiden voimin kuumeisesti. Kuten monessa edellisessäkin Sipiläinen ei kuitenkaan anna henkilöidensä vajota epätoivoon, vaan ratkaisuja tarjotaan yllättävältä taholta.

Risto Isomäen Luonnon järjestys päättää kokoelman. Tutkija Feldman rämpii Sundarbansin mangrovemetsässä ja yrittää löytää todisteita toksoplasmoosin selviämisestä tiikereiden elimistössä. Luonto kuitenkin on ihmistä viisaampi. Kuka huijaa ja ketä?

***

Kokonaisuudessaan kokoelma on monipuolinen ja kiinnostava. Tekstien taso on kauttaaltaan mainio ja sekä aihepiirien että kirjoitustyylien vaihtelu tuntuu lukiessa mukavalta. Kirjailijat ovat luoneet kiinnostavia ja myös varsin pelottavia visioita. Seikka, josta kuitenkin itse pidin suunnattomasti, oli se, että epätoivolle ei kuitenkaan annettu valtaa vaan synkkienkin kuvailujen alta löytyi toivoa paremmasta. Vaikka maapallon kanssa on sössitty, ei peli ole vielä menetetty.

Holvin kirjakaupassa on muuten meneillään kampanja, jossa Osuuskumman kirjoista saa samalla rahalla sekä painetun että e-kirjaversion. Tämänkin kirjan saa sieltä. (tämä maininta ei ole maksettu mainos, tulipahan vain mieleeni)

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.

Saara Henriksson & Erkka Leppänen: Huomenna tuulet voimistuvat
Osuuskumma, 2013.
Kansi: Mira Heija