Juha Hurme & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet

Kohinaa radioaalloilta

Pyysin siippaa valitsemaan minulle kesällä 2017 yhden kirjan mukaan Hanko-reissulleni ja hän tyrkkäsi kouraani Juha Hurmeen ja Radiopuhelinten yhdessä kirjoittaman bändihistoriikin Radiopuhelimet (Like, 2006). On täysin mahdollista, että en ole kuullut yhtyeeltä ainuttakaan kappaletta, mutta kun suositus vahvistettiin vielä kahdelta ystävältä tulleilla kehuilla nappasin teoksen mukaani.

Hieman tätä luki kuin fiktiivistä romaania, välillä meno on nimittäin niin omituista että voinee taas todeta että joskus todellisuus on tarua ihmeellisempää. Jokseenkin kronologisesti etenevä historiikki koostuu muun muassa erilaisista keikka- ja matkakuvauksista ja bändin sisäisten muutosten kuvailusta.

Kirjaa pohtiessa mieleen tulee vain sana rötväyslukeminen, onhan tässä sellaista sekoilua ja toisaalta ihailtavaa periksiantamattomuutta. Oma miljööni vain ei tukenut lukukokemusta, join kiltisti teetä ja söin kakkua kahviloissa, kun olisi ehkä pikemmin pitänyt istua jollain urbaanilla puistonpenkillä ja juoda pussikaljaa. No, kaikkea ei voi saada.

Aivan huikea musiikkikirja, peukutan.

Juha Hurme & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet
Like, 2006. 239 s.

Jenni Kirves: Aino Sibelius - Ihmeellinen olento

Hyvää Jean Sibeliuksen eli suomalaisen musiikin päivää! Kansallisaarteeksi nostetusta säveltäjästä on kirjoitettu useita teoksia, hänen vaimostaan Ainosta sen sijaan vähemmän. Teoksessaan Aino Sibelius - Ihmeellinen olento historiantutkija Jenni Kirves ottaakin näkökulmakseen Ainon, vahvan tahtonaisen, joka seisoi vakaasti miehensä rinnalla. Paljon kerrotaan kuitenkin myös puolisosta, sillä Aino eli vahvasti miehensä kautta ja pyrki elämässään nimenomaan tukemaan miehensä sävellystyötä.

Iso osa kirjasta koostuu lainauksista Ainon ja Jannen mittavasta kirjeenvaihdosta. Kirjeitä oli sinänsä mielenkiintoista lukea, sillä vanhahtava kieli vei oikeaan aikakauteen ja oli kiinnostavaa kuulla Sibeliusten omaa ääntä. Toisaalta olisin kaivannut teokseen enemmän analyysia ja kerrontaa Ainon elämästä muutenkin kuin juuri kirjeiden kautta. Lainausten suuri määrä teki myös lukemisesta hieman katkonaista tekstityylin vaihtuessa niin usein.

Myös teoksen aikajännettä oli hieman hankala seurata, sillä kirja oli kronologisen kerronnan sijaan jaksotettu teemoihin ja täten jokainen luku alkoi tavallaan samasta kohdasta. Tällöin kokonaiskuva Ainon elämästä jäi hieman epämääräiseksi, mieleen jäivät lähinnä hänen huolensa miehen juomisesta ja lupaukset olla onnellinen ja iloinen, kun Janne sitä häneltä pyysi.

Mikään vässykkä Aino ei kuitenkaan selvästi ollut. Perheessä tulot toi Janne, Ainon tehtävänä oli järjestää kaikki muu ja huolehtia, että talous pysyi pystyssä, pöydässä oli ruokaa ja Janne saisi sävellystyönsä vaatiman rauhan. Lainauksien mukaan Aino oli tästä tehtävästään ylpeä ja hän sai voimaa kuuntelemalla miehensä sävellyksiä. Vaimon tehtävien lisäksi Aino oli kiinnostunut yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, puutarhanhoidosta ja oli oman perheensä mallin mukaisesti fennomaani.

Parhaimmillaan Kirves on tekstissään viimeisissä luvuissa, joissa todella pohditaan Ainon luonnetta, asemaa yhteiskunnassa ja sitä, miten tämän niin sanottua uhrautumista miehensä taiteen alttarilla ei oikein voi arvostella nykypäivän näkökulmasta. Tällaista tekstiä olisin lukenut mieluusti enemmänkin.

Aino Sibelius - Ihmeellinen olento toimii hyvänä johdatuksena Sibeliusten elämään tällaiselle aiheesta varsin vähän tietävälle ja saa haaveilemaan, että vieläkin kirjoitettaisiin tuollaisia kirjeitä (ja säästettäisiin ne). Lukisin kuitenkin ilolla myös sellaisen teoksen Ainosta, jossa fokus olisi nimenomaan hänessä eikä kerronta valottuisi niin vahvasti Jannen kautta.

Oksan hyllyltä -blogissa arvostettiin muun muassa kirjan ajankuvaa, Hemulin kirjahyllyssä puolestaan kritisoidaan että teos ei juuri tuo uutta tietoa Sibeliuksista ja Järnefeltistä jo tietävälle.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan suomalaisesta naisesta kertova kirja.

Jenni Kirves: Aino Sibelius - Ihmeellinen olento
Johnny Kniga, 2015. 288 s.

Nils Hydén: Livingstone, Afrikan sankari

Pasilan kirjavaraston kappale tästä teoksesta muistutti kunnoltaan hieman tätä, öh, leijonaa.

Luin toissa vuonna Miehiä ja miesten tekoja -nimiseen sarjaan kuuluneen pompöösin tutkimusmatkakuvauksen Roald Amundsen, jääkenttien lentävä kotka ja suosittelin sitä sittemmin twitterissä @tomistrolle tutkimusmatkailijasta kertovaksi kirjaksi. Sitten minulta kysyttiin olenko lukenut tätä saman sarjan Livingstone-opusta ja päätin kokeilla. Pompöösiyttä oli tarjolla siinäkin, mutta onneksi Nils Hydénin Livingstone, Afrikan sankari on vain 84 sivua pitkä.

Hydénin teos kertoo tutkimusmatkailija ja lähetyssaarnaaja David Livingstonen ensimmäisestä tutkimusmatkasta vuosien 1849-1856 aikana. Lähetettyään perheensä takaisin Englantiin Livingstone lähti Linyantista (nyk. Botswana) kohti länsirannikkoa ja päätyen lopulta Luandaan (nyk. Angola). Matka oli jo lähtökohtaisestikin haastava eikä retkikunnassa ollut kuin reilu parisenkymmentä miestä, mutta lisäksi Livingstone sairastui matkalla malariaan.

Periaatteessa tutkimusmatkan kuvaus olisi voinut olla todella mielenkiintoinen ja myös Livingstone henkilönä on kiinnostava. Livingstone ilmeisesti muun muassa vastusti innokkaasti orjakauppaa ja kamppaili sen lopettamiseksi. Hydénin kuvaamana Livingstonesta saa kuitenkin jokseenkin ylimielisen kuvan, sillä vaikka hän tuntuu suhtautuvan matkakumppaneihinsa suopeasti olin rivien välistä lukevinani kuitenkin valkoisen miehen valta-aseman liiallista korostumista ja jopa perusteetonta ihailua Livingstonen erinomaisuutta kohtaan.

Lisäksi Hydénin kirjoitustyyli on suoraan sanottuna melko tylsä. Henkilöihailun lisäksi hän keskittyy lähinnä lainaamaan pitkiä pätkiä Livingstonen päiväkirjoista ja keskittyy jatkuvasti merkityksettömiltä tuntuviin kohtaamisiin unohtaen kokonaiskuvan. Minulle ei oikein käynyt selväksi, mitä matkan aikana tehtiin muuta kuin että Livingstone hikoili paljon ja heimopäälliköt vaativat helmiä, kankaita, härkiä, norsunhampaita. Toki myös sanasto oli vanhentunutta ja teki vähän pahaa lukea tätä teosta.

Oikeastaan mielipiteen kirjasta voi muodostaa sen viimeisen virkkeen perusteella. Kuinka mainio voi olla tositapahtumiin perustuva teos, joka päättyy taotaomaisesti sanoihin Mutta se on jo toinen tarina.

Enemmän ja luotettavampaa tietoa Livingstonesta ja tutkimusretkistään saanee lukemalla vaikka Wikipedian artikkelin.

Nils Hydén: Livingstone, Afrikan sankari (Afrikas store hjälte: från Livingstones sista vandringsår, 1943)
Kustannus oy Mantere, 1949. 84 s.
Suomentanut: ?

Masha Gessen: Ester ja Ruzja: miten isoäitini selviytyivät Hitlerin sodasta ja Stalinin rauhasta

Masha Gessen oli viime vuonna puhumassa Helsinki Litissä. Keskustelussa nousi esiin hänen isoäideistään kirjoittamansa teos, joka oli juuri saamasaa ruotsinnostaan. Suomennoksen perään haikailtiin, liityin joukkoon twitterissä. Onneksi valveutuneimmat tiesivät, että suomennos on saatu Tammelta jo vuonna 2006 joten ongelma ratkesi nakuttelemalla itsensä kirjaston varausjonoon.

Gessenin kertoma tarina tuntuu ihmeelliseltä, se voisi olla myös fiktiota. Ester syntyy Puolan Bialystokissa ja pääsee rajoituksista huolimatta ja venäjää osaamatta opiskelemaan Moskovaan kirjallisuutta samalla kun lähes kaikki muut kaupungin juutalaiset päätyvät keskitysleireille. Ruzja on syntynyt Venäjällä, juutalainen tosin hänkin, ja sodan aikana hän pystyy pysyttelemään pois pahimmista paikoista mutta jää yksinhuoltajaäidiksi. Sodan jälkeen on pysyteltävä hengissä, Puolaan ei voi palata ja haave Israeliin muutosta on kaukainen. Esteristä tulee lopulta taitava kääntäjä, Ruzja työskentelee valvovan silmän alla sensorina. Naisten tiet kohtaavat, lopulta heidän lapsensa menevät naimisiin ja saavat lapsia. Yksi näistä lapsista on Masha Gessen, toimittaja, joka kertoo lopulta isoäitiensä ihmeellisen tarinan.

Luin teosta hitaasti ja hartaudella. Lukiessani koukutuin nopeasti, sivut kääntyivät tiuhaan. Lukuhetken päättyessä saatoin kuitenkin laskea kirjan sivuun pitkäksikin aikaa. Tarinaa sorrosta, epäonnisista parisuhteista, painostavasta vallan ilmapiiristä, kuolemasta on paikoin hyvin raskasta lukea. On siellä myös ihmeellisiä tarinoita, valoisia ystävyyden hetkiä ja onnenpotkuja, mutta antisemitismi ja muut koetut vääryydet värittävät koko kerrontaa.

Suosittelen joka tapauksessa. Vaikka minulla väsyneinä aamuina tuppasi menemään paikoin sekaisin kummasta isoäidistä puhutaan ja missä kaupungissa tai ajassa ollaan olivat kirjan ihmiskohtalot tarttuvasti kerrottuja ja historia tuli siinä samassa ilman puuduttavia listoja nimistä tai vuosiluvuista.

HelMet-haasteessa tämä sijoittuu kohtaan elämäkerta tai muistelmateos.

Masha Gessen: Ester ja Ruzja: miten isoäitini selviytyivät Hitlerin sodasta ja Stalinin rauhasta (Ester and Ruzya: How My Grandmothers Survived Hitler's War and Stalin's Peace, 2004)
Tammi, 2006. 397 s.
Suomentanut: Veli-Pekka Ketola

Jane Mendelsohn: Minä olin Amelia Earhart

Amelia Earhart kiehtoo minua henkilönä kovasti, vaikka tiedän hänestä tavattoman vähän. Kiinnostavuutta lisännee se, että kukaan ei tiedä mitä Earhartille lopulta tapahtui, sillä hän katosi Tyynellämerellä 2. heinäkuuta vuonna 1937 yrittäessään maailmanympärilentoa navigaattorinsa Noonanin kanssa. Jane Mendelsohn on tarttunut tähän aiheeseen teoksessaan Minä olin Amelia Earhart (Gummerus, 1997), joka tapahtuu pääasiassa juuri katoamisen jälkeen.

Tapahtuma-ajankohdasta johtuen Mendelsohnin luoma Earhart on paljolti fiktiivinen hahmo. Tässä versiossa maailmanympärilento tyssää tuntemattomalle Tyynenmeren saarelle, jolla Earhart ja Noonan yrittävät säilyä hengissä. Kookospähkinöiden syöminen ja laavun rakennus muuttuvat arkipäiväksi, vaikka ikoninen silkkihuivi kulkee edelleen matkassa. Kirjassa käsitellään myös jonkin verran aikaa ennen kohtalokasta lentoa, mutta mikään tarkka elämäkerrallinen teos tämä ei varsinaisesti ole.

Marja Alopauksen suomennos on runollinen muttei imelä, teksti soljuu ja lukiessa pystyy näkemään auringonkilon Electran siivillä ja tuntemaan otsalla valuvan hien kun istuu laguunin rannalla. Tarina on kiinnostava ja viehättävä näkökulma Earhartin elämään. Ehkä luen joskus jonkin virallisemmankin elämäkerran, mutta toisaalta pidin tämän version arvoituksellisuudesta ja omaperäisyydestä.

Viime vuonna luin G. Willow Wilsonin ja M.K. Perkerin sarjakuvasarjan Air, jossa Amelia Earhart on yhtenä olennaisena henkilöhahmona. Sarjakuvan ja Mendelsohnin Earhartit fuusioituvat päässäni, teoksissa on paljon samaa tunnelmaa. Suosittelen molempia teoksia lämpimästi lentämisestä kiinnostuneille ja utuisista tunnelmista nauttiville.

Luettu HelMet-haasteen kohtaan oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja.

Jane Mendelsohn: Minä olin Amelia Earhart (I Was Amelia Earhart, 1996)
Gummerus, 1997. 158 s.
Suomentanut: Marja Alopaeus

David Lagercrantz: Minä, Zlatan Ibrahimovic

Noomin kanssa odotellaan skarppeina TiPS N2 -joukkueen pelin alkamista.

Seuraan jalkapalloa aktiivisen epäaktiivisesti, osaan säännöt jotenkuten ja katson peliä ihan mielelläni. Silti en täysin uskonut niitä kaikkia hehkutuksia, joita David Lagercrantzin Minä, Zlatan Ibrahimovicille (WSOY, 2015) sateli. Twitteristä saadun vinkin perusteella varasin kuitenkin äänikirjan, onhan lukijana Kari Ketonen joten täysi susi homma ei voi olla.

Zlatan on kiinnostava persoona. Taitava pelaaja, Rosengårdin kovaksi kasvattama, itsevarma ja vähän pöyhkeilevä, mutta toisaalta myös perheenisä, joukkueen menestykselle vihkiytynyt ja omat vikansa myöntävä. Ura kulkee kotipihan kikkailutreeneistä vähitellen Euroopan pelikentille Hollantiin, Italiaan ja Espanjaan, maajoukkuepeleihinkin. Vähän kerrotaan myös perhe-elämästä, Helena-vaimon löytämisestä ja poikien syntymistä, mutta pääpaino on nimenomaan peliurassa ja ehkä hyvä niin, siitähän tässä kai ensisijaisesti ollaan kiinnostuneita.

Ura selostetaan teoksessa monipuolisesti ja sen verran selkeästi, että perässä kyllä pysyy jos tietää jalkapallotermeistä edes alkeet. Pelaajakauppojen lainalaisuudet olivat itselleni melkein kiinnostavinta koko kirjassa, aikamoista vehkeilyä ja säätöä siellä harrastetaan että saadaan halutut tähdet siirtymään sopivilla summilla joukkueesta toiseen. Lisäksi pitää kyllä vielä etsiä YouTubesta pätkät niistä Zlatanin hienoimmista maaleista, kuulostivat kirjallisena melkoisen villeiltä ja taitavat sellaisia olla ihan oikeassakin elämässä.

Kari Ketonen on odotusten mukaisesti hyvä lukija. Eläytymistä on sopivasti ja artikulointi on selkeää, kirjaa kuuntelee kuin jännitysnäytelmää. Muutamassa kohdassa rytmitys oli tosin hieman outo, mutta se saattaa johtua myös editoinnista, en tiedä. Kokonaisuutena kuitenkin viisi kautta viisi –tyyppistä luentaa, suosittelen. Paperiversionakin tämä on kuulemma todella hyvä, joten reippaasti vaan kokeilemaan.

Erittäin ajankohtainen teos on nyt vaikka jalkapallon EM-kisojen oheen, siellä se Zlatankin taas pelaa Ruotsin maajoukkueessa. Seuraavat bongauspäivät ensi viikon maanantaina (Irlanti-Ruotsi) ja perjantaina (Italia-Ruotsi).

HelMet-haasteesta kuitattakoon tällä perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja, ovathan veljelleni jalkapallo ja urheilu lähellä sydäntä.

David Lagercrantz: Minä, Zlatan Ibrahimovic (Jag är Zlatan, 2011)

WSOY:n äänikirja, 2015. 12 h 40 min.

Suomentanut: Miika Nousiainen

Lukija: Kari Ketonen

Joyce Carol Oates: Blondi

Kuukauden se vei tästä elämästä, viimeisinä iltoina kirjan kanssa tuli nukahdettua uupuneena. 943 sivua on takana, olo on hengästynyt, vaikuttunut ja surullinen. Joyce Carol Oatesin fiktiivinen elämäkerta Blondi (Otava, 2001) Norma Jeane Bakerista eli "Marilyn Monroesta" lainaa todellisuudesta, muuttaa ja vääntää omakseen ja on silti niin uskottavan aito ja kipeä, että sitä luulee koko ajan tutustuvansa todelliseen ihmiseen.

Norma Jeane Baker syntyi 1. kesäkuuta 1926 ja olisi täyttänyt tänä vuonna 90 vuotta. Yksi aikansa suurin tähti kuitenkin menehtyi vuonna 1962 vain 36 vuoden ikäisenä jokseenkin epäilyttävissä olosuhteissa, kuolinsyynään joka tapauksessa yliannostus. Tälle aikavälille sijoittuu myös Oatesin tarina epävarmasta Norma Jeanesta, josta tehtaillaan viehkeä seksisymboli, valkokankaiden tähti ja josta juorutaan milloin mitäkin. Järkälemäiseen romaaniinsa Oates on valinnut tiettyjä kiinnekohtia "Marilynin" elämästä, joitakin ihmisiä ja tapahtumia, valikoituja elokuvia, joskus viitteellisesti ja toisinaan suoremmin.

Blondi on majaillut hyllyssäni jo useamman vuoden kiinnostavana mahdollisuutena, mutta lannistaen maratonpituudellaan. Yllättäen teos kuitenkin veti aina mukaansa, oli lukemisen välissä taukoa tai ei, vei matkalle 40-50-lukujen elokuvateollisuuden maailmaan, epäonnisiin rakkaussuhteisiin, huumausaineiden väärinkäyttöön ja toisaalta tutustumaan hiomattomaan näyttelijäntyölliseen nerouteen.

Oatesin Norma Jeane on herkkä, epävarma, taitava ja sinnikäs nainen, joka muuntuu orpotytöstä kaikkien tunnistamaksi muttei tuntemaksi tähdeksi. Tavoitteena on saada muut rakastamaan itseään, sillä mitä muuta virkaa elämässä voisi olla? Rakkaus ei kuitenkaan ole aina pyyteetöntä, liiankin usein se satuttaa ja jättää jälkensä. Kaikkea Oates ei kuitenkaan näytä, paljosta pahasta saadaan vain aavistuksia sivulauseissa ja huuruisissa, epäselvissä maininnoissa.

Lukemisen jälkeen olo on pökertynyt. Oatesin tarina on massiivinen muttei missään nimessä kaipaa typistämistä ja Kristiina Drewsin taitava, moneen taipuva suomennos on jaksanut kaapata mukaan kielelliseen leikittelyynsä. Blondi saa uskomaan, että on todella tutustunut naiseen myytin takana, vaikka heti alkusanoissa painotetaankin tekstin fiktiivisyyttä. Suosittelen teosta lämpimästi elokuvan ystäville, suurten ja surullisten tarinoiden ystäville, haavoitettujen puolella oleville.

Kuittaan teoksella itseoikeutetusti HelMet-haasteesta kohdan kirjassa mukana Marilyn Monroe ja aloitan vihdoin Seitsemännen taiteen tarinat -haasteen.

Suurkiitos myös Suketukselle, jonka kirittämänä sain kirjan viimein luettua vaikka myöhästyinkin sovitusta takarajasta.

Joyce Carol Oates: Blondi (Blonde, 2000)
Otava, 2001. Seven-pokkari, 2012. 943 s.
Suomentanut: Kristiina Drews
Kansi: Milton H. Greene Archives Inc.

Andrew Hodges: Alan Turing: The Enigma

Andrew Hodgesin Alan Turing: The Enigma (Audible, 2012) kestää äänikirjana 30 tuntia ja 44 minuuttia. Guardian on listannut sen yhdeksi 50 tärkeimmästä kirjasta kautta aikojen. Minä puolestani huomasin jatkuvasti ajaessani, että en ole useampaan minuuttiin ollut lainkaan selvillä siitä mitä tapahtuu.

Kuten teoksen nimestä voi päätellä kertoo se Alan Turingista ja kuten kestosta voi päätellä Hodges tekee sen hyvin perinpohjaisesti. Totta puhuen en ole kyllä aivan varma kertooko tämä teos ihan hirvittävästi Turingista, sillä todella pitkät pätkät puhellaan myös koodinpurkamisen kehityksestä sota-aikaan, Turingin koneen teoriasta ja milloin mistäkin politiikasta. Alan Turingista muistan tässä kuukausi kuuntelemisen jälkeen seuraavat asiat:

1) Kouluaikaan hänellä oli ihastus nimeltä Christopher, joka kuoli, ja jolle jokin kellotorni oli todella tärkeä paikka
2) Turing oli kova juoksemaan
3) Turing melkein meni naimisiin, mutta ei sitten mennytkään
4) Elämänsä loppuvaiheissa Turingin nimi vedettiin lokaan ikävän nuoreen mieheen liittyvän skandaalin vuoksi
5) Turing kuoli

Nyt tästä ei sitten pidä ymmärtää, että en olisi ollut kiinnostunut Turingista ja elämästään, kyllä olin. Ihan kaikesta ei voi kyllä Hodgesiakaan syyttää, sillä lukija Gordon Griffinillä on sellainen ääni että en osaa keskittyä siihen ja toiseksi hänen valitsemansa ääni nuorelle Turingille oli rasittavan vinkuva.

Silloin kun pystyin keskittymään kuunteluun kirja oli kyllä kiinnostava, veikkaan silti että olisin saanut siitä enemmän irti perinteisenä paperiversiona. No, olipahan kuunneltavaa työmatkoilla tammikuusta huhtikuuhun.

Andrew Hodges: Alan Turing: The Enigma
Audible, 2012. Painettu versio ilmestynyt 1983. 30 h 44 min.
Lukija: Gordon Griffin

Karo Hämäläinen: Yksin

Oma suhteeni Paavo Nurmeen ei ole kummoinenkaan. Helsingin Stadionin edessä sijaitsevan patsaan ohi olen kulkenut toki lukuisia kertoja ja olen ollut katsomassa samaisella Stadionilla esitettyä oopperaa Paavo Suuri. Suuri juoksu. Suuri uni. vuonna 2000, mutta siitä en kyllä muista juuri mitään. Karo Hämäläisen romaani Yksin (WSOY, 2015) keräsi kuitenkin sen verran varteenotettavia kehuja, että nappasin sen marraskuussa mukaani kirjaston bestseller-hyllystä.

Heti lukiessa huomasin, että tietoisuuteni Nurmesta on tosiaan alkeellista. Hämmästyin todella tajutessani Nurmen syntyneen jo vuonna 1897, sijoitin hänet jonnekin paljon läheisempään historiaan. Sieti siis lukeakin tämä teos. Hämäläinen seuraa teoksessaan Nurmen juoksukenkien jäljissä ja valottaa Nurmen elämää tämän lapsuudesta läpi mitalinhohteisen juoksu-uran ja kohti yksinäistä vanhuutta. Pääosassa on juoksu, menestys ja juoksu. Ihmissuhteet ovat parhaimmillaankin minimaalisia vaikka hän menikin naimisiin ja sai pojan. Intohimoa osoitettiin juoksuradoilla ja Nurmi juoksikin käsittämättömän kovia aikoja. Ei tehnyt mieli muistella omia kesäisen juoksukoulun aikoja.

Vaikka Nurmi esiintyy teoksessa etäisenä ja surullisena hahmona, on hänessä myös jotain ihailtavaa. Myyttinen Lentävä suomalainen, josta kukaan ei tuntunut saavan otetta, eli omaa haavekuvaansa karvaaseen loppuun asti. Lukiessa tuli jotenkin haikea olo, mietti millainen hahmo siellä piikkareiden takana on oikeasti ollutkaan.

Itse luin teosta elämäkerrallisena romaanina ja välillä siinä sitten miettikin, että mikä on totta ja mikä tarua. Hämäläinen itse toteaa että on kohottanut, kärjistänyt ja tulkinnut todellisuutta niin kuin Aaltonen tehdessään Nurmesta antiikin esikuvan mukaisen jumalpatsaan ja näin sen lienee pakko ollakin. Lähdemateriaaleista olisin ollut kiinnostunut, siis siitä oliko Hämäläisellä käytössään esimerkiksi Nurmen harjoituspäiväkirjoja vai mitä, mutta taustatyötä on joka tapauksessa tehty selvästi paljon ja huolella. Yksin tuntuu elävältä ja kipeältä teokselta ja se on taiten kirjoitettu.

Isa ihasteli miten juoksusta oli saatu tässä teoksessa niin mielenkiintoista, Tuijata tunsi kaihertavaa myötätuntoa.

Vaikka Yksin ei olekaan varsinaisesti elämäkerta, kuittaan sillä kuitenkin viimeisen haastepisteeni Elämäkertahaasteesta ja saan siten myös vuoden viimeisen minihaasteen suoritettua. Kiitos Reeta loistavasta haasteesta!

Karo Hämäläinen: Yksin. Romaani Paavo Nurmesta.
WSOY, 2015. 238 s.
Graafinen suunnittelu: Martti Ruokonen

Ulf Tengbom: Roald Amundsen, jääkenttien lentävä kotka

Kuinka sitä voisikaan vastustaa teosta, joka on julkaistu sarjassa Miehiä ja miesten tekoja? No ei mitenkään, joten varasinpa kirjastosta Ulf Tengbomin teoksen Roald Amundsen, jääkenttien lentävä kotka. Onneksi on olemassa Pasilan kirjavarasto, joka säilyttää tätäkin mestariteosta.

Kansi ja nimi eivät pettäneet. Amundsenin kanssa seikkaillaan kirjassa niin Pohjois- kuin Etelänavalla käyttäen kulkuvälineinä suksia, rekiä, pienlentokoneita, veneitä ja jopa zeppeliiniä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää myrskyjen ja jääkarhujen yllättäessä, mutta onneksi tutkija Amundsen on rehti ja rohkea mies jonka johdolla kaikesta selvitään kutakuinkin ehjin nahoin. Teos muistuttaakin enemmän seikkailuromaania kuin elämäkertaa, sillä Tengbom kertoo tapahtumista värikkään vauhdikkaasti ja Amundsenia varauksetta ihannoiden. Kaiken totuudenperäisyydestä en ole aivan varma ja kovin tarkkaa elämäkerrallista informaatiota tästä teoksesta ei saa. Jännittävät tutkimusmatkat käydään joka tapauksessa läpi kaikkine sudenkuoppineen.

Oletettavasti jo Tengbomin alkuteksti on ollut pompöösiä, mutta täytyypä tässä kuitenkin kehua Elli Auhdon suomennosta. Tarina vie muassaan heti jännittävistä alkuhetkistä alkaen. Välillä kyllä vähän huvitti tämä Amundsenin lyömätön erinomaisuus, mutta kaiken kaikkiaan viihdyin tutkimusretkikuntien parissa erinomaisesti. Suosittelen lämpimästi ja aion tässä samalla selvitellä että mitäs muita loistoteoksia tässä Miehiä ja miesten tekoja -sarjassa on julkaistu.

HelMet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella. Myönnetään, että olin jo päättänyt lukea kirjan Amundsenista, mutta tämä elämäkertaversio oli valittava ihan vain kannen (ja sarjan nimen perusteella) vaikka laadusta ei ollutkaan varmuutta. Lisäksi osallistun tällä elämäkertahaasteen viimeiseen minihaasteeseen, jossa piti lukea norjalainen ja kotimainen elämäkerta.

Ulf Tengbom: Roald Amundsen, jääkenttien lentävä kotka (Nordens flygande örn: en berättelse om Roald Amundsen, 1945)
Kustannus Oy Mantere, 1947. 173 s.
Suomentanut: Elli Auhto
Kansi:?

Amy Pascale: Joss Whedon: Geek King of the Universe

Myös kuvan stalkkerikoirat ovat katsoneet Joss Whedonin käsikirjoittamia asioita telkkarista.

Muutamia vuosia sitten Joss Whedonin nimi ei olisi, rehellisesti sanottuna, kertonut minulle juuri mitään. Sitten menin hankkimaan miehelle joululahjaksi Buffy, the Vampire Slayer -sarjan dvd-boksin. Itse en ollut sarjaa ikinä katsonut ja ruvettiinkin sitten katsomaan sitä siipan kanssa. Sarja vei mennessään ja sitä myötä avautuivat ovet Whedonverseen. Seuraava Whedonin valmistama rakkaudenkohde oli vuosikausia odotettu The Avengers -elokuva. Sen kävin katsomassa ilmestymisen jälkeen kaksi kertaa leffateatterissa. Tätä myötä Joss Whedonin elämäkerta meni heti kirjastosta varaukseen kun siitä kuulin.

Elämäkerta noudattelee aluksi perinteistä kaavaa. Pascale esittelee Whedonin sukujuuret ja perhettä. Aloitetaan syntymästä ja liikutaan vähitellen kohti opiskeluaikaa. Suurin osa kirjasta poikkeaa perinteisestä elämäkerrasta kuitenkin siinä, että teoksessa käsitellään pääasiallisesti Whedonin taiteellisia projekteja ja niihin liittyneitä ihmisiä, jotka enemmän tai vähemmän muodostivat Whedonille perheen. Omaa perhe-elämää käsitellään varsin vähän ja se on itse asiassa hyväkin. Minua ainakin kiinnosti enemmän kuulla juttuja kuvauksien kulisseista ja näyttelijöiden, joista monesta tuli Whedonin hyviä ystäviä, haastatteluja.

Spoilerikammoisille tosin tiedoksi, että etenkin Buffyn juonikuvioita ruoditaan kirjassa varsin estotta. Samaa tehdään myös muille sarjoille ja elokuville, mutta pienemmässä mittakaavassa. Itse päätin olla välittämättä, koska Angelista olin jo spoilaantunut aiemmin ja ajattelin, että olen niin hidas katsoja että ehdin kuitenkin unohtaa olennaisimmat kohdat.

Ongelmallisinta tässä lienee se, että nyt minulla on pakottava tarve katsoa kaikki kirjassa esitellyt Whedonin työt, joita en ole vielä nähnyt. Katsomislistalle menevät siis Angel, loput Fireflysta, Serenity-elokuva, Dollhouse ja Cabin in the Woods -elokuva (jos vain uskallan). Kaiken lisäksi Whedon suositteli kirjassa Veronica Mars -sarjaa niin painokkaasti, että sekin on katsottava. Pitää toivoa, että nyt ei julkaistaisi hetkeen mitään kiinnostavaa katsottavaa, muuten loppuu tunnit kesken.

Kiitokset Pasi Ilmari Jääskeläiselle oivasta, Twitteristä jaetusta lukuvinkistä. Osallistun kirjalla myös elämäkertahaasteeseen.

Amy Pascale: Joss Whedon: Geek King of the Universe
Aurum Press Ltd., 2014. 440 s.

Patti Smith: Just Kids

Mielestäni vaikeinta on kirjoittaa tekstiä kirjasta, joka ei ole juuri tehnyt mitään vaikutusta tai sellaisesta, joka iski suoraan sydämeen. Patti Smithin teos Just Kids (2010), jonka luin valmistautuakseni Robert Mapplethorpen näyttelyyn Kiasmassa, oli jälkimmäistä laatua. Kirjasta on vaikea sanoa mitään ja lukukokemuksen jonkinlainen henkilökohtaisuus tuo tunteen, että paljastaa itsestään liikaa jos kirjoittaa mitään.

Teoksessaan Patti Smith kertoo elämästään ja vaiheistaan Robert Mapplethorpen rinnalla. Tapaaminen New Yorkissa 1960-luvun loppupuolella, taiteellistien urien eteneminen, vähittäinen teiden erkaneminen muttei yhteyden katkeaminen ja lopulta Mapplethorpen kuolema, siinä teoksen sisältö raadeltuna. Tämän rungon ympärille kääriytyy Smithin kuvaus elämästä New Yorkin hotelleissa ja pienissä huoneissa, viimeiset kolikot joilla ostetaan vähän ruokaa ja käydään museoissa, taidetarvikeliikkeestä pihistetyt siveltimet.

Smithin tekstiä oli ilo lukea. Jonkinlainen rauha siinä laskeutui, teksti soljui, kaikki tuntui kiinnostavalta vaikka sekä Smith että Mapplethorpe olivat ennestään tuttuja vain niminä. Muitakin tuttuja nimiä tipahtelee kotikärrykaupalla, mutta flowtilassa ei onneksi tarvitse tarkistella tai ahdistua tietämättömyydestä, lukee vaan. Kerronta on intiimiä, rakkaudella kyllästettyä. Samanlainen fiilis tuli aikoinaan lukiessani Bob Dylanin Chronicles I -teosta ja sehän sopii, Dylanhan oli yksi Smithin tärkeimpiä esikuvia.

Kirjan lukemisen lomassa ehdin myös käydä Kiasmassa katsomassa Mapplethorpen valokuvanäyttelyn. Oli mielenkiintoista nähdä reaalimaailmassa kuvat, joista kirjassa puhuttiin tai esimerkiksi katsoa kokeellinen lyhytelokuva Still Moving. Näyttely oli ehdottomasti kokemisen arvoinen. Erityisesti pidin muotokuvista ja ihmiskehon veistoksellisuutta tutkineista töistä, näyttelyn Eros-huoneessa pääsi puolestaan näkemään Mapplethorpen eroottista kuvastoa ja aikalaisia (ja nykykatsojia) shokeeranneita töitä.

Että niin, tykkäsin ihan hirveästi. Jotenkin iski tähän hetkeen ja tunnetilaan.

Kiitos E:lle vielä kirjan lainasta, kun e-kirja piti palauttaa ja muut kappaleet olivat liesussa.

Lisäksi tällä kirjalla raksi elämäkertahaasteeseen ja HelMet-haasteeseen täppä kohtaan kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä.

Patti Smith: Just Kids
Ecco, 2010. 320 s.

Minna Lindgren: Leif Segerstam Nyt!

Teos pääsi poseeraamaan meidän rakkaan harmonimme päälle.

Elämäkertahaasteen kesäiseen minihaasteeseen piti keksiä jostain elämäkerta, joka kertoisi suomalaisesta elossa olevasta miestaiteilijasta. Pallottelin siinä eri vaihtoehtoja ja jostain muistin syövereistä nousi jonkinlainen havainto Minna Lindgrenin Leif Segerstam Nyt! -teoksesta (Teos, 2005). Segerstam ja vapaapulsatiivisuus olivat tuttuja lähinnä ohimenevin maininnoin, mutta ennakkoluulottomasti tartuin kohtuulliseen massiiviseen kirjajärkäleeseen.

Vuodesta 1944, siis Segerstamin syntymävuodesta, ponnistava teos luotaa runsaasti ja suurella sydämellä musikaalisen pojan kasvua suureksi Maestroksi, ihailluksi kapellimestariksi, vapaapulsatiivisuuden kehittäjäksi ja elämän iloista nauttivaksi mieheksi. Konsertit, ulkomaan pestit, sävellykset ja elämäntapahtumat seuraavat toisiaan hengästyttävällä nopeudella, mutta kirja ei sorru turhaan luettelointiin vaan elää ja hengittää ja on tavattoman kiinnostava. Lindgren antaa Segerstamista kuvan kiinnostavana taiteilijana ja antaa kohteelleen kunniaa siellä minne se eittämättä tuntuu kuuluvan, muttei sorru turhaan idolisointiin. Perhe-elämä ja naiset saavat kirjassa myös omat lukunsa ja niistä jää sellainen kuva, että vilpittömyyteen on pyritty mutta kaikkea ei tarvitse kertoa tai sillä retostella. Aina ei ole ollut niin idyllistä, mutta harvoinpa se onkaan niin.

Segerstamin oma ääni kuuluu läpi kirjan erilaisina kommentteina, jotka toisinaan liittyvät asiaan tai lähtevät iloisesti tangentille jonnekin aivan muuhun suuntaan. Mielenkiinto pysyy yllä, kun ei koskaan tiedä minne tarina kuljettaa ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Välillä lennetään pienkoneella, toisaalla ajetaan taksilla lempiravintoloihin ja sitten taas saunotaan ja syödään hyvin. Kerrontaa piristävät ja värittävät myös lukuisten työtovereiden ja orkesterisoittajien kommentit ja tarinat. Melkoinen mies tuo Leif.

Segerstamilaisen numerologian mukaisesti tämä päivä, 31.8., ei tosin taida olla kovin hyvä. 3+1 kun on 4 ja 4+4 on 8 eli ikäviä nelosia on joukoittain, mutta päätän muuttaa sen nyt muotoon 22222222 joten onnea tuovia kakkosia on nelosia enemmän ja kaikki hyvin.

Huh. Äitini varmaan sanoisi että mieletön kirja ja mieletön on myös Segerstamin elämä (nykyään vielä varmaan entistä mielettömämpi), kannatti lukea ja seilailla segerstamilaisessa mielenmaisemassa. Suosittelen, vaikkei kapellimestaruus tai vapaapulsatiivisuus tai tonaalisuus lähtökohtaisesti soittelisikaan sielun säveliä.

Niin ja minihaaste suoritettu, huh, vähän vaan meni tiukille.

Minna Lindgren: Leif Segerstam Nyt!
Teos, 2005. 476 s.
Kannen kuva: Maarit Kytöharju (suunnittelijan nimi kirjastotarran alla)

Jung Chang: Kiinan viimeinen keisarinna

Jung Changin Kiinan viimeinen keisarinna (Otava, 2013) kiinnitti alunperin huomioni pokkarikaupan elämäkertahyllyllä ja päädyin sitämyöten hankkimaan kirjan kirjastosta. Aikamoinen järkäle sieltä sitten tulikin, pokkarina sutjakka kirja osoittautui suomenkielisenä käännöksenä melkoiseksi tiiliskiveksi, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Keisarinna Cixi, joka hallitsi Kiinaa vuosina 1835-1908, ei ollut minulle ennestään tuttu historian henkilö. Kuudentoista ikäisenä Cixi päätyi keisarin jalkavaimoksi ja sattui synnyttämään pojan valtakunnan perijäksi. Keisarin kuollessa poika nousi valtaan, mutta taitavilla poliittisilla manöövereillä Cixi teki käytännössä itsestään Kiinan hallitsijan ja tasapainotteli tässä asemassa neljä vuosikymmentä. Valtakauden aikana Kiinaa koettelivat muun muassa boksarikapina ja useat sodat, joiden lisäksi suureen valtioon kohdistui valtavia muutospaineita kohti modernisoitumista. Historiassa Cixistä on ilmeisesti luotu kuva julmana hallitsijana ja tällä teoksellaan Jung Chang pyrkii osittain oikaisemaan tätä näkemystä.

Eittämättä Cixin tarina on kertomisen arvoinen. Arvonnousu jalkavaimosta hallitsijaksi on melkoinen ja sellaisena vaatinut sekä oveluutta että rankkoja ratkaisuja. Suuret päätökset eivät hallintokaudella olleet myöskään aina aivan onnistuneita ja harvassa taitavatkin olla ne hallitsijat, joilla ei näin olisi. Aivan putipuhtoista kuvaa Chang ei kuitenkaan saa Cixistä luotua, sillä hallitsijan roolissa hän antoi useita kuolemantuomioita ja syyllistyi salamurhiin, tosin kuulemma vähäisempiin määriin kuin väitetään. 1800-luvun Kiina on toisaalta jo itsessään hyvin kiinnostava, sillä valtakunta eli murroksen aikaa tapakulttuurin muuttuessa ja länsimaiden vaikutuksen lisääntyessä. Tapoja ja yhteiskuntaa Chang kuvaakin paikoin hyvin kiinnostavasti ja elävästi ja tällöin teksti rullaa eteenpäin miellyttävästi.

Lukumukavuudesta ehkä tinkien olisin silti kaivannut teokseen selkeämpää viittausjärjestelmää. Useassa otteessa lainataan milloin kenenkin sanomisia tai kirjoittamia, mutta lähteet ovat kirjan lopussa könttänä luvuittain ja lukemisen aikana ei tullut mieleen selata kirjaa jatkuvasti. Jäi siis välillä vähän hämäräksi, mistä esimerkiksi juuri ihmisten suuhun laitetut lainaukset olivat peräisin (ts. olivatko ne esimerkiksi [jonkun toisen kirjoittamia] päiväkirjamerkintöjä). Toki lukuisat viittaukset olisivat saattaneet tehdä tekstistä raskaamman lukea, mutta lainauksiin olisi ollut mukava saada edes sellainen "yläindeksinumerointi" sillä nyt täytyy oikeasti nähdä vaivaa tekstikatkelmien alkuperien selvittämiseksi.

Kaiken kaikkiaan Kiinan viimeinen keisarinna jätti jälkeensä hieman ristiriitaisen tunnelman. Kirjan kronologia ei aina toimi saumattomasti, kun peräkkäisissä luvuissa käsitellyt asiat limittyvät ja itselläni ainakin henkilöt ja tapahtumien järjestys tuppasivat tässä viidakossa menemään sekaisin. Myös Changin selkeän puolusteleva suhtautuminen kohteeseensa oli paikoin hieman häiritsevää ja sai epäilemään teosta, vaikka minulla ei mitään ennakko-odotuksia ollutkaan. Tästä huolimatta Kiinan historiaa käsittelevät osuudet olivat kiinnostavia, samoin palatsin elämän kuvaus, joten täysin hukkareissu ei tämäkään teos ollut.

Norkku nautti kirjan historiallisesta kuvauksesta, Kirjavinkkien Maarit puolestaan tiivistää tekstissään oivasti Cixin elämänvaiheet.

Elämäkertahaasteen toiseen minihaasteeseen tämä on kirjoista ensimmäinen täyttäen kriteerit kuollut ulkomaalainen poliitikkonainen. Saa nähdä ehdinkö lukea vielä tätä haastetta varten hankkimani toisen kirjan, toki olisi voinut aloittaa aiemminkin mutta cést la vie!

Jung Chang: Kiinan viimeinen keisarinna (Empress Dowager Cixi: The Concubine Who Launched Modern China, 2013)
Otava, 2013. 528 s.
Suomentanut: Jaana Iso-Markku

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona

Tietokirjoja lukiessani tartun mieluiten joko sellaisiin joiden aihe kiinnostaa tai sitten niihin, joita on minulle painokkaasti suositeltu. Mirkka Lappalaisen Tieto-Finlandiallakin palkittu Pohjolan Leijona: Kustaa II Adolf ja Suomi 1611-1632 (Siltala, 2014) on kerännyt palkintonsa lisäksi paljon kiitosta kirjabloggareilta, joten sota-aihetta vierastavanakin tartuin rohkeasti teokseen.

Pohjolan Leijona kertoo yhtäläisesti sekä Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin elämästä, Ruotsin valtiokoneiston kehittymisestä että Suomen roolista siinä kaikessa. Kustaa II Aadolf määritellään teoksessa sotaisaksi kuninkaaksi, joka nousi valtaan teini-ikäisenä ja oli kansansa kovasti arvossa pitämä. Kuningas kuitenkin piti tärkeänä Itämeren herruuden saavuttamista ja valta-asemansa vahvistamista, joten sotatoimissa viihtyvän kuninkaan tueksi piti samalla kehittää valtionhallinto myös ilman kuninkaan jatkuvaa läsnäoloa toimivaksi systeemiksi. Kustaa II Aadolfin lisäksi suureen osaan nousevatkin muun muassa hänen kanslerinsa Axel Oxenstierna sukulaisineen ja suojatteineen sekä lukuisa aatelin jäsen. Kyseessä ei siis ole niinkään itse Kustaa II Aadolfin elämäkerta, vaikka sitäkin käsitellään, vaan enemmänkin historiikki yhden aikakauden tapahtumista ja kuningasmyytin inspiroimista tapahtumista.

Lappalainen kirjoittaa selkeästi läpi koko teoksen. Termit selitetään samoin tein ilman alaviitteitä ja kerronta rullaa jouhevasti. Helppolukuisuus onkin varmasti ollut yksi niistä tärkeimmistä seikoista, jotka ovat antaneet tälle teokselle kiitosta ja kunniaa. Lappalainen kykenee myös kertomaan aiheestaan kiinnostavasti, jopa sen verran että loppupuolen teoksesta luin suht kevyesti puolessa päivässä eräpäivän hönkiessä niskaan.

Itselleni suurin haastavuus kirjaa lukiessa olivat sen teemoihin jaetut luvut. Toki tällainen teemoittelu esimerkiksi tiettyihin sodan vaiheisiin ja valtakunnassa aloitettuihin uudistuksiin on selkeyttävää, mutta itse huomasin välillä hukkuvani vuosilukujen viidakkoon. Kronologia kun, luonnollisesti, alkaa jossain määrin alusta jokaisen aiheen kohdalla ja välillä tipuin kärryiltä että missä se Kustaa nyt mahtoi ollakaan vai oliko vielä edes kuninkaan hommissa.

Sota-aihetta vierastavallekin Pohjolan Leijona tarjosi kiinnostavan lukuelämyksen. En lupaa muistaa teoksesta detaljeja ja briljeerata tiedoillani, mutta nyt ainakin tiedän pääpiirteissään mitä Ruotsin valtakunnan alueella Kustaa II Adolfin valtakautena tapahtui ja kuka Axel Oxenstierna oikein on.

Tarukirjan Margitin teksti rohkaisi minua tarttumaan tähän teokseen, Suketus puolestaan kirjoittaa teoksesta ammattimaisin ja kiinnostavin ottein.

Kuitataanpa tällä vielä lisäksi HelMet-haasteen kohta muistelmateos tai elämäkerta.

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632
Siltala, 2014. 321 s.

Carol Shields: Jane Austen

Elämäkertahaasteen ensimmäistä minihaastetta, josta tosin auttamattomasti myöhästyin, varten tuli lukea yksi ennen 1900-lukua eläneen ihmisen elämäkerta. Valinta osui tällä kertaa Carol Shieldsin Jane Austen -teokseen (Ajatus Kirjat, 2006), josta olin kuullut kehuja jo aiemmin. Lisäksi molempien kirjailijoiden kirjoitustyyli oli tuttu ja pidetty, joten tuskin siitä mitään huonoa saisikaan aikaan.

Jane Austenin (1775-1817) elämästä ei ole säilynyt jälkipolville mitenkään runsaasti tietoa. Kirjeistä ja aikalaisten huomautuksista on kuitenkin koottu jonkinlainen kuva vanhaksipiiaksi jääneestä ja upeita romaaneja kirjoittaneesta teräväkielisestä ja älykkäästä naisesta. Shieldsin kirjoitustyylissä kuultaa lämpö Austenia kohtaan, mutta se ei kuitenkaan tee tekstiä pelkästään ylistyslaulun kaltaiseksi. Shields on löytänyt kirjailijan luonteesta myös säröjä ja ne tuovat Austenin elävämmin tähän päivään.

Pokkarina alle 200-sivuista teosta ei ole pituudella pilattu, mutta pienestä koostaan huolimatta teos on kattava. Itsekin ajattelin reteästi lukevani kirjan hetkessä, toisin kuitenkin kävi. Toki pokkariversion fontti on myös pieni, mutta kuvailu on niin tarkkaa ja terävänäköistä, että puolet menee ohi jos sivujen yli yrittää juosta mahdollisimman nopeasti. Tyydyin siis lukemaan mainion kirjan rauhassa ja ajan kanssa.

Paras adjektiivi, jonka tästä teoksesta keksin, on miellyttävä. Siinä on jotain samaa kerronnallista poljentoa kuin Austenin romaaneissa ja on kiinnostavaa, kuinka elämäkerran avulla kerrotaan myös teosten historiasta yrittämättä ylitulkita niiden yhteyksiä Austenin omaan elämään. Ehdottoman kiinnostava, herkkä ja selväsanainen, suosittelen.

Luetut, lukemattomat -blogin Liisa ihailee, kuinka Shields on onnistunut tekstissään välttämään persoonattoman objektiivisuuden, Kirjojen keskellä -blogin Maija kehuu tätä ensiluokkaiseksi.

Carol Shields: Jane Austen (Jane Austen, 2001)
Ajatus Kirjat, 2006. 208 s.
Suomentanut: Maria Lyytinen

Outi Popp: Näyttelijätär - Ritva Oksanen

En ollut tainnut nähdä Ritva Oksasta aiemmin lavalla ennen viime kevään Gummeruksen kirjatapahtumaa. Siellä, syksyn uutuuskirjojen esittelyssä, esiteltiin myös tämä Outi Poppin kynäilemä Näyttelijätär Ritva Oksanen (Gummerus, 2014) ja samalla Oksanen itse lauloi. Esitys oli vangitseva, mikä karisma näyttelijällä voi ollakaan. Teos meni siis lukulistalle.

Niin kauan kuin etsitään uutta ja tehdään kunnianhimoisesti työtä, teatteri on peili. Näyttelijän työ on kysymistä ja löytämistä. Mitä tämä tahtoo sanoa? Mistä tämä ihminen on tullut, mitä hän ajattelee? Näyttelijä luo ihmiselle taustan.
Lehdet puhuvat mielellään "elämän roolista". Se on aina se, joka on työn alla. Näyttelijän täytyy lähteä siitä, että jokainen työ on parasta mitä minä olen tehnyt.

Tämän elämäkerran alkuperä on teatteriesityksessä, jonka Popp ja Oksanen yhdessä tekivät Oksasen 50-vuotistaiteilijajuhlaa varten. Materiaalia jäi niin paljon yli, että lopulta tehtiin myös kirja. Teos esittelee kuvin ja sanoin Oksasen elämää lapsuudesta kohti teatterikoulua ja sen jälkeistä menestystä lavoilla näyttelijänä ja laulajana. Jotain on näytelmästä kirjaan selvästi jäänyt, sillä rakenne muistuttaa monologia, jota muut henkilöhahmot eli ihmiset Oksasen elämässä toisinaan kommentoivat. En ole alkuperäistä esitystä nähnyt, mutta teatteriesityksenä minä tämän teoksen joka tapauksessa koin.

Oksanen on elänyt melkoisen huiman elämän. Teatterikouluun lähdettiin lähes itsepäisesti, avioliitto rakoili ja lapsia syntyi, mutta teatteria oli yhtä kaikki tehtävä. Onnellisia sattumuksia ja kiittäviä arvioita säestävät rakkaushuolet, sopimuskiistat ja onnettomuudet, alkoholi ja väsymys. Sitkeästi Oksanen on kuitenkin selvästi pysynyt haluamallaan uralla. Eipä sillä, kirjan perusteella ei Oksanen itsekään vaikuta siltä helpoimmalta ihmiseltä, pohjalaasta tahtoa kun on vaikka muille jakaa. Siitä nostan ehdottomasti hattua. Ja karismaa Oksasella on huimasti jo sen pienen hetken perusteella, mitä hänet lavalla näin.

Vaikka Oksasen ura ei ollut tuttu, oli kirja yhtä kaikki kiinnostavaa luettavaa. Rakenteeseen sai kyllä hetken totutella, jotta teksti lähti soljumaan luontevasti päässä. Rytmin löytämisen jälkeen kirja tuli luettua huikean nopeasti. Hieman kyllä kompastelin nopeissa hypyissä kohtauksesta toiseen, näytelmät ja levytykset vilisivät silmissä, vaikka punainen lanka siellä alla kuitenkin virtasi.

Teoksen lukemisen jälkeen mielen valtaa tietynlainen haikeus, lähinnä siksi että ei ole nähnyt noita Oksasen uran hienoja näytelmiä. Etenkin Maria Callasin Mestariluokan, Medeiaan perustuvan Hyvän neuvon tietäjän ja Marlenen olisin tahtonut nähdä. Ja toki myös itse Näyttelijättären. Oikeastaan kirjan oheen voisi saada vaikka jonkinlaisen dvd-taltioinnin, olisi ollut kiva nähdä esityksistä ja rooleista myös liikkuvaa kuvaa tähän oheen vaikka se lukurytmin olisi rikkonutkin. Hieno teos yhtä kaikki ja upea Ritva Oksanen.

Kirjavinkkien Kini on myös lukenut ja pitänyt tästä teoksesta kovin paljon.

Tästä teoksesta yksi suoritus elämäkertahaasteeseen ja sen ensimmäiseen minihaasteeseen kohtaan taiteilijaelämäkerta.

Outi Popp: Näyttelijätär - Ritva Oksanen
Gummerus, 2014. 300 s.

Liikkuvaa kuvaa: Kaiken teoria (2014)

Working Title Films.

Sähköpostin jokseenkin pakkomielteinen tsekkailu tuottaa toisinaan tuloksia. #kirja-sivusto lähestyi viestillä, jossa nopeimmille oli tarjolla lippupaketteja muun muassa Stephen Hawkingista kertovaan Kaiken teoria (A Theory of Everything) -elokuvaan. Salamannopea sähköpostittelu tuotti tuloksia ja painuimme sitten muutamaa päivää ennen ensi-iltaa järjestettyyn kutsuvierasnäytökseen.

Elokuva perustuu Hawkingin ensimmäisen vaimon Janen elämäkertaan Traveling to Infinity: My Life With Stephen. En itse ole kirjaa lukenut, mutta tätä myötä sekin alkoi kiinnostaa. Lähdeteoksensa mukaisesti elokuva alkaa Hawkingin tohtoriopintojen ajasta Oxfordissa ja päättyy jonnekin avioliiton loppumetrien tienoille. Pääasiallisesti elokuvassa käsitellään parisuhdetta ja toisaalta sen vaikeutta: vahvatahtoiset ihmiset päättävät yhdessä taistella Hawkingin sairautta vastaan, vaikka ennusteet ovat huonoja ja taudin pysäyttämätön eteneminen on tiedossa. Samalla seurataan Hawkingin uraa väitöskirjan julkaisusta kohti maailmanmainetta. Hawking näyttäytyy päättäväisenä hahmona, jolla kuitenkin on omat heikkoutensa ja toisaalta humoristiset piirteensä. Vakavan sairauden rinnalla mielen vahvuus näyttäytyy vaikuttavana.

En tiedä kuinka suuri osa elokuvan kohtauksesta oli kuvauksellisuuden tai muun elokuvallisuuden vuoksi dramatisoitu oikeasta elämästä poikkeavaksi, mutta itse koin Kaiken teorian lämminhenkisenä elämäkertaelokuvana. Eddie Redmayne tekee tavattoman hienon roolisuorituksen kosmologina, joka ei suostu luovuttamaan kehoa rappeuttavan sairauden edessä. Redmayne vaikuttaa humaanilta ja samalla tavattoman fiksulta ja näyttää hämmentävän paljon Hawkingilta itseltään. Tästä on luonnollisesti kiittäminen varmasti myös elokuvan maskeeraustiimiä. (Redmayne muuten voitti roolistaan juuri BAFTAn eli suoritusta arvostetaan myös yleisesti.)

Ei sillä, Redmaynen vierellä Jane-vaimoa esittävän Felicity Jonesin roolisuoritus on oikein mainio sekin. Jones on voimakastahtoinen ja omapäinen nainen, joka ei kuitenkaan ole epäinhimillisen täydellinen vaan hyvin ihmismäinen roolissaan. Kerronta myös tuntuu jotenkin kaiken puolin rehelliseltä: Hawking ja tämän ensimmäinen vaimo esitellään toki kauniisti mutta ei sievistellen. Omista tavoitteista luopuminen toisen vuoksi ei ole helppoa kellekään eikä rakkauskaan kanna aina kaiken yli.

Kokonaisuutena Kaiken teoria oli hyvin brittiläinen, kauniisti kuvattu ja lempeästi itseään kantava elokuva. Katsomisen arvoinen, jos Hawking tai hyvät elämäkertaelokuvat ylipäätänsä kiinnostavat.

Myös Norkku oli katsastamassa leffaa ennakkoon ja olipa lukenut tuon Jane Hawkingin kirjankin!

Eva Wahlström: Rajoilla

Kiinnostuin nyrkkeilystä lajina vuonna 2005 nähtyäni elokuvan Million Dollar Baby. En ole tähänkään päivään mennessä kokeillut lajia itse, mutta sen tekniikka on kiinnostanut ja samoin siitä kertovat kirjat. Eva Wahlströmin ensimmäisen kirjan, Homma hanskassa, luin muistaakseni jo teoksen julkaisuvuonna 2007 ja pidin siitä kovasti. Niinpä naisnyrkkeilijän toinen teos Rajoilla (SKS, 2014) kiinnosti myös ja se lähtikin sopivasti mukaan kirjaston bestseller-hyllystä.

Nostaessani katseeni näen kuvani suuresta peilistä. En näe jälkeäkään siitä epävarmuudesta, mitä tunnen. Näen ammattinyrkkeilijän. Vahvan naisen, jolla on kauniit, erottuvat lihakset, vaseliinilla rasvatut kasvot, kaidat posket ja keskittynyt katse. Naisella on kädessään pienet, kivikovat hanskat ja yllään musta kaapu, jonka huppu varjostaa hiuksia ja mustia, keskittyneitä silmiä. Yksi tunne kohoaa yli epävarmuuden ja pelon. 
Olen juuri siellä, missä minun kuuluukin olla. Tämä on minun elämäni.  

Vuonna 2007 taskussa on yhdeksän Suomen mestaruutta ja kymmenes on hakusessa, tavoitteena kiiltää maailmanmestaruus. Kovassa rääkissä jo monta vuotta ollut keho alkaa kuitenkin ilmoittaa itsestään. Jalkoja ja käsiä särkee, selkä ei taivu ja olo on huono. Kymmenes mitali tulee, mutta sitten tulee stoppi. Maajoukkueessa ei katsella sairasta urheilijaa ja Wahlström jää kipujensa kanssa yksin.

Urheilusta ei kuitenkaan pääse eroon vain lopettamalla. Vaikka kehoon sattuu, ei treenaamista osaa jättää väliin ja veri vie salille. Lapsen syntymä tuo uutta sisältöä elämään, mutta sekään ei ratkaise ongelmaa. Valmentaja on löydettävä ja houkuttelemalla Wahlström saa sparrikaverikseen ja lopulta valmentajakseen jo eläkkeelle jääneen "Ripa" Merosen. Ripan avustuksella homma alkaa toimia vaikka keho ei edellenkään toimi ja nyrkkeilykehiin paluu tapahtuu lopulta ammattilaiseksi siirtymisen jälkeen. Euroopan mestaruutta voi jälleen alkaa tavoitella.

Wahlströmin uraa tarkemmin seuranneille ei edellinen varmaan ole mitään uutta. Euroopan mestaruuskin saavutettiin lopulta, vuonna 2012. Urakuvaus ei kuitenkaan ole tämän teoksen tärkeintä antia vaan se, miten Wahlström kuvaa huippu-urheilun maailmaa ja sitä, kuinka omista unelmistaan ei osaa päästää irti vaikka työvälineenä toimivaa kehoa hoidettaisiin jatkuvasti kortisonipiikeillä ja leikkauksilla. Rajoilla oli minulle ennenkaikkea kuvaus intohimosta, periksiantamattomuudesta ja rakkaudesta omaan lajiin. Toisinaan oma tahto vei myös onnettomuuksiin ja uuteen kipuun, mutta katumusta ei näy.

Teksti kulkee napakasti ja vahvasti. Tilanteista on helppo saada ote, vaikka oma elämä olisi kaukanakin Wahlströmin kokemista vaikeuksista. Jollain tasolla kysymykset ovat kuitenkin samoja kaikilla: mitä haluan tehdä elämälläni ja mitä olen valmis sen vuoksi uhraamaan? Päätökset on myös loppupeleissä tehtävä itse, kukaan ei voi päättää puolestasi ja tehdä sinua onnelliseksi.

Ei tämä self-help-oppaaksi kuitenkaan taivu. Wahlström kirjoittaa rehellisen oloisesti ja sydämeenkäyvästi. Itselleni kirjaa lukiessa hyvin läheiseksi muodostui myös Ripa, vakaa kallio Wahlströmin rinnalla, vaikka välillä naisnyrkkeilijän meno kovasti huolettikin. Muutenkin oli helpottavaa lukea siitä, kuinka hyviä ihmisiä Wahlströmin elämään tuntuu eksyneen. Ilahduttavia olivat myös kohtaamiset sairaalassa muiden potilaiden kanssa.

Arvostan tämän kirjan lukemisen jälkeen Wahlströmiä enemmän ihmisenä samalla kun pyörittelen vähän päätäni. Voisin kutsua kokemusta jopa voimaannuttavaksi, vähintäänkin kirjasta tuli jollain tavalla helpottunut olo. Että kyllä tämä tästä. Kiitos.

Ja kiitos myös Meroselle. Et koskaan pääse maaliin, jos tapat itsesi matkalla.

Kirjakirppu jäi heti kirjaan koukkuun, Anneli puolestaan oppi lajista enemmän muttei pitämään siitä.

Rajoilla on ensimmäinen suoritukseni Elämäkertahaasteeseen.

Eva Wahlström: Rajoilla
SKS, 2014. 282 s.
Kannen suunnittelu: Ville Karppanen

Stephen Fry: More Fool Me

Olimme lokakuussa katsomassa Stephen Fryn More Fool Me -teoksen lanseeurausta, kun julkkarit järjestettiin mukavasti livestreamin kera. Koska Fry näin yleisesti ottaen on kovin mukavan oloinen mies ja koska olen pitänyt lukenut ja pitänyt kahdesta hänen kirjoittamastaan teoksesta, hankin tämän uusimman samoin tein itselleni äänikirjana Audiblesta.

More Fool Me on kolmas Fryn kirjoittama omaelämäkerta. Olen lukenut edellisistä vain sen keskimmäisen, The Fry Chroniclesin, ja pidin siitä tavattoman paljon. Odotukset tälle olivat siis varsin suuret. Ennakkoon tiesin sen verran, että kirjassa käsiteltäisiin Fryn kokaiiniaddiktiota.

Ja käsiteltiinhän sitä, tosin lähinnä kirjan alkuosassa. Nyt tosin täytyy heti sanoa, että äänikirjaa kuunnellessa osioiden pituudet sun muut eivät pysy kovin hyvin mielessäni. Tästä huolimatta totean, että suurin osa teoksesta kului Fryn 90-luvun alkupuolen päiväkirjan lukemiseen. Päiväkirja on kirjoitettu ajalla, jolloin Fry kynäili romaaniaan The Hippopotamus (suom. Virtahepo) ja jonka jo innostuksissani myös hankin Audiblesta.

Harmikseni itse More Fool Me ei puolestaan ollut niin innostava. Etenkin päiväkirjakohta tuntui kestävän tuhottoman kauan, sillä namedroppailu ja pikkutarkka päivittäisten askareiden kuvailu ei oikein jaksanut kiinnostaa. Tämän päiväkirjaosion aikana paluu kirjan pariin oli myös jokseenkin nihkeää. Onneksi, onneksi, tälle valinnalle annettiin kirjan lopussa syy ja se sekä loppukaneetit pelastivat tämän kuuntelukokemuksen enemmän positiivisen puolelle.

More Fool Me on looginen joskin poikkeava jatkumo Fryn elämäkerroille. Itse olisin mieluusti kuunnellut edellistä osaa muistuttavan kuvailun tästäkin elämänvaiheesta (A Bit of Fry and Laurien ja Black Adderin kuvauksista olisi varmaan ollut paljon kerrottavaa, mutta onko vielä liian aikaista?), mutta tällaisena fanikamana tämä oli varsin jees. Ja saipa se minut hankkimaan tuon Hipon, joten ei hukkareissu.

Lukunäytteen voi kuunnella täältä.

Stephen Fry: More Fool Me
Penguin Audiobooks, 2014.
Lukija: Stephen Fry