Tua Harnon Ne jotka jäävät (Otava, 2013) on noussut esiin blogeissa ilmestymisensä jälkeen. Kehut ja Leonard Cohen saivat myös minut varaamaan kirjan kirjastosta, kiinnostumaan että mistä tässä oikein on kyse.
Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toisen lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun.
Leonard Cohenin näköisen miehen tytär Frida ei tiedä kuinka olisi. Vierellä on Emil, Teatterikorkeassa opiskelut, kaikki on ihan hyvin. Fridan mieltä askaruttavat Raimo-isän ja hänen isänsä Pojun historia. Matkojen varsilta on kerääntynyt lentolippuja, tulitikkuaskeja ja niitä, joiden luota on lähdetty, vain vähän niitä joiden luokse on jääty. Lopulta tarina muuttuu jonkinlaiseksi Hernkilin suvun kertomukseksi, todistajanlausunnoiksi joissa äänen saavat niin lähteneet kuin ne jääneet.
Ääneen pääsevät miehet ja naiset, aikuiset ja lapset. Lähtijät matkustavat lentokoneilla ja junilla, joskus tosin vain mielensä varassa. Jäävät vetävät henkeä, tekevät omat ratkaisunsa, pysyvät paikallaan. Kukaan ei jää säröttömäksi, vaikka yrittää esittää toisin.
Minulle tarina jäi hieman hajanaiseksi, kerronta siirtyi Fridasta Raimoon ja Pojuun ja välillä Emiliin. Aikatasot vaihtuvat. En ehtinyt aivan uppoutua kenenkään ajatusmaailmaan, kaikki jäivät hieman vieraiksi. Tai ehkä se oli tarkoituskin, että henkilöt pitävät turvavälinsä, eivät edes halua jäädä minun luokseni.
Jos en olisi lukenut Westön Leijoja Helsingin yllä tämän vuoden puolella, olisin varmaan pitänyt tästä enemmän. Nyt kuitenkin Bexarit kummittelivat Fridan, Raimon ja Pojun takaa, huhuilevat omia juttujaan Munkkivuoresta. Harno viittaakin Westöön hienosti, Fridan ja ehkä hänen itsensäkin arvostamana kirjailijana. Se ei ole huono asia, lähtökohtaisesti, viitata toiseen. Nyt nämä vain sattuivat niin lähekkäin.
Ne jotka jäävät on taiten ja kauniisti kirjoitettu esikoinen rikkinäisistä ihmisistä, lähdöistä ja paluulennoista, rakkaudesta ja valinnoista. Vaikka se piti minuun etäisyyttä, ei se ole varmasti lainkaan huono valinta vuoden esikoisten joukosta.
Krista antoi teokselle erityisplussaa Cohenista, Liisa kiittää lähtemisen monipuolista käsittelyä.
Otava, 2013. 369 s.
Kannen suunnittelu: Timo Numminen
