Lavalta: Harlequin (Blaue Frau/ÖFA/LOSTI)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Liina Aalto-Setälä

Warning! Slippery floor!

Harlekiini-romaanit, nuo jokaisen kaupan kassan vierestä löytyvät pehmeät pokkarit. Lääkäreitä, länkkäreitä, tummakulmaisia miehiä ja naisia, joiden selkä taipuu kaarelle heidän antautuessaan suudelmaan. Kirjoja löytyy divareiden nurkista ja kesämökkien hyllyistä. Mielikuvani kirjoista ovat vahvoja ilman minkäänlaista todellista tietämystä. Mikäs siis sen parempaa, kuin tutustua genreen paremmin Mad Houseen saapuneen Harlequin-esityksen parissa.

Esityksen ensimmäisessä ÖFA-kollektiivi luo Harlekiini-tarinoita katsojien kuultaviksi. Katsomona on kasa tyynyjä, jalkojen sommitteluun kuluu aikaa jotta kaikki mahtuvat mkavasti istumaan. Tunnelma on tiivis, mutta jotenkin leppoisa kun Amanda Apetrea, Nadja Hjorton ja Lisen Rosell saapuvat harlekiiniasuissaan omien pöytiensä ääreen. Papereita kahistellaan ja sitten sulkakynät alkavat suhista kun tekstiä syntyy. 

Lukudraamamaisesti luetut tarinat alkavat tavoilla, jotka tunnistaa kliseisen harlekiinimaiseksi jo vähäisellä genretuntemuksella. Hyperseksualisoidut naiset katselevat itseään peileistä, vaatteita kuvataan yksityiskohtaisesti, asusteiden merkeillä on väliä ja nännit nöpöttävät milloin missäkin tilanteesta. Kaikilla miehillä on aaltoilevat hiukset. Kolmesta näkökulmasta kerrotut tarinat muuttuvat hetki hetkeltä absurdimpaan suuntaan, kunnes lopulta kaikki hahmot mönkivät katsojien keskellä ja "harrastavat villiä seksiä". Kaikki on hämmentävää, muttei silti ahdistavaa. Jotenkin tässä naurettiin yhdessä, vapautuneesti.

Esityksen päättyessä kuljemme käsikkäin takaisin KOHTA-galleriaan ja Whitney Houston soi. Rappukäytävään muodostetaan kuja, jonka läpi kaikki pääsevät kulkemaan. Naurattaa. Väliaika tuntui tarpeelliselta ja hyvältä, sen aikana ehti purkaa esityksen aiheuttamia ajatuksia ja latauksia.

Blaue Fraun esityspuoliskossa on enemmän sulateltavaa. Sonja Ahlgren, Joanna Wingren ja Nina Matthis seisovat iltapuvuissaan mikrofonien edessä ja manifestoivat romanttisen rakkauden ja monogamian puolesta. Romanttiseen rakkauteen on heittäydyttävä, kaaduttava holtittomasti sattumisen uhallakin. Esiintyjän puhe katkeilee ja loppuu, mutta jatkuu ääninauhan kautta. Kaikki, ihmiset ja viesti, tuntuu rikkinäiseltä ja väärältä. Iltapuvut putoavat yltä, avokadot, banaanit ja alushousut survoutuvat blenderissä, naiset kaatuvat yleisössä niiden katsojien käsivarsille jotka sen sallivat. Vaikka kukaan ei koske minuun, on olo hieman epämiellyttävä. Ruokahävikki tuntuu pahalta.

Vähitellen jokin kuitenkin muuttuu. Naisten käytös muuttuu holtittomaksi. Kuohuviinipullot aukeavat, lisää avokadoja murskataan, lattia muuttuu liukkaaksi kuin jää. Banan, Lacan. Minua ahdistaa istua eturivissä, pelkään että päälleni roiskuu avokadotahnaa. Jotain kuitenkin niksahtaa paikoilleen. Yhtäkkiä naiset liukuvat pitkin lattiaa kohti yleisöä, eivät enää kaatuile holtittomasti. Tunnelma muuttuu riehakkaaksi ja vapautuneemmaksi. Se helpottaa myös omaa oloa. Tuntuu yhtäkkiä ihan hyvältä istua eturivissä, olla riemun tasolla. Tuntuu, että raskaus ja ahdistus on ravisteltu yltä, enää ei tarvitse toteuttaa jotain ideaalia.

Hyvin ristiriitainen esityskokemus siis, mutta myös hyvin antoisa.

Ehkä nyt olisi aika viimein vaikka kuunnella yksi Harlekiini-kirja? Suosituksia?

Avokadoja en sen sijaan halua juuri nyt syödä.

***

Kiitokset Mad Houselle kutsuvieraslipusta esitykseen.

Muistoja Mad Housesta

Nature Theatre of Oblivia. Kuva: Saara Autere

Mad Housen viides kausi tuli ja meni. Ilokseni ehdin vinguttaa kausikorttia niin, että sen hankkiminen oli jopa kannattavaa, mutta kaikista esityksistä en saanut aikaiseksi kirjoittaa kauden aikana. Päänsisäisen kovalevytilan vapauttamiseksi tässä lyhyesti muisteloita vielä kuudesta Mad Housen katon alla koetusta elämyksestä.

Oblivia: The Nature Theatre of Oblivia

Tämä esitys pinkaisi suoraan suosikikseni näkemästäni Oblivian tuotannosta. Viisi esiintyjää (Mikko Bredenberg, Alice Ferl, Timo Fredriksson, Anna-Maija Terävä ja Annika Tudeer) luovat äänimaiseman (Ferl) ja valojen (Meri Ekola) avustuksella lavalle metsän, sellaisen oikein perinteisen jossa vanhat puut natisevat, eläimet elelevät ja jonne toisinaan eksyy joku ihmisyksilökin lenkkeilemään. Työryhmän liikekieli on riemastuttavaa ja tunnistettavaa. Mieleen ovat jääneet erityisesti huolestunut peuralauma ja orgaanisen pomppivaiset puput sekä aivan riemastuttava pahka (jota en tosin tunnistanut, mutta heti kun se minulle kerrottiin oli pahkaisuus ilmiselvää). Meditatiivinen ja äärimmäisen miellyttävä esitys.

Tämän esityksen voi vielä nähdä Kanneltalossa 18.-20.4.

Antti-Juhani Manninen: Assholes

Tässäpä harvinaisen kaksijakoinen esitys, sillä ensimmäinen puolisko tästä oli mielestäni aivan huippu ja toisen aikana alkoi jopa vähän suututtaa. Tilaan saapuessa lavalla lojuu hämmentäviä, isoja naamiohahmoja aivan kuin jostain etelän kliseisillä suomalaisturisteilla kuorrutetusta lomahelvetistä. Muutama näistä hahmoista herää eloon ja oloon, alkaa viettää lomapäivää lukien (Dan Brownia, tietysti) ja kuvia ottaen. Ensinäkemältä tyypit tuntuvat vastenmielisiltä, mutta vähitellen heitä alkaa katsoa lämmöllä ja lempeydellä. Että tässä me ollaan, samassa tilassa.

Toisella puoliskolla hahmot ovat kadonneet ja lavalla on ihan vain ihmisiä, näyttelijöitä (Jouni Järvenpää, Jaakko Lilja ja Liana Potila). Toiminta on kooste omituisia hetkiä. Yhdessä vaiheessa eräällä on päässään jättimäinen persaukko, esiintyjät tuijottavat liian pitkään, en saa ajatuksesta kiinni. Alun lempeys on poissa, ahdistaa. Turvaudun katsomalla loppupuolella lavalle vapautettujen paristoilla toimivien kierivien pallojen (onko näille joku sana?) irrationaalista toimintaa. Puoliksi siis aivan super, puoliksi ei yhtään mun juttu.

Blue Exhaust. Kuva: Saara Autere

Niko Hallikainen: Blue Exhaust

Blue Exhaust on Niko Hallikaisen ensimmäinen sooloteos, joka käsittelee muun muassa yksinäisyyttä ja unettomuutta sukeltaen syvälle tummasävyiseen mielenmaisemaan. Tästä huolimatta esitys ei ollut ahdistava. Hallikaisen puherytmi on hypnoottista ja siihen samplattu musiikki tukee tunnelmaa. Yleensä tämänkaltainen musiikki ei ole minulle sitä ominta, mutta äänisuunnittelultaan tämä teos oli aivan timanttinen. Mieleen on jäänyt vahvana sekä pelkitetty lava-asetelma että sen luomat mielikuvat romuttuvista Hudson-joen laitureista ja sumuisesta maisemasta, yksinäisestä vaelluksesta kohti jotain. Blue Exhaust oli täysi ja mieleenpainuva esitys.

Tästä esityksestä kannattaa lukea Jussi Keskitalon hieno bloggaus.

Orfee Schuijt: Shaking The Libidinous

Tästä esityksestä voin suoraan sanoa, että en kyllä tajunnut. Käsiohjelmasta lunttasin sitten jälkeenpäin, että Schuijtin esitys käsitteli muun muassa seksin dramaturgiaa ja totuttuja rooleja ja tavoittelee libidon abstrahoimista tanssillisen koreografian ja tekstieditoinnin keinoin. Esitys jakautui kahteen osaan: ensimmäisessä tilassa sai vaellella vapaasti ja ihmetellä ruutuja, joissa tavalla tai toisella seksiin liittyvät lauseet täydentyivät hitaasti ja toisessa katsottiin perinteisesti katsomosta käsin kahden tanssijan koreografiaa. Koreografia itsessään oli tavallaan ihan kiinnostava, mutta myös minun silmiini huvittava. Oli kuitenkin vaikea sanoa saisiko esitykselle nauraa, joten tyydyin puremaan posken sisäpintaa esiintyjän reisien osuessa läiskytellen kivilattiaan. Tulipa nähtyä tällä kaudella yksi tällainen ei yhtään mun juttu -esitys, vaikka idean puolesta tämä olikin oikein kiinnostava.

Näiden lisäksi ehdin katsomaan toista Juuso Kekkosen, Jamie MacDonaldin ja Miss Vinyl Envyn luotsaamaa Punch Up! - Resistance and Glitter -iltaa. Illan aikana nähtiin niin stand upia, burleskia kuin dragiakin. Line up oli kiinnostava ja olo oli illan jälkeen kohotettu. Itse tarvitsen selvästi tosin vielä katsojana rohkeutta ja kokemuspisteitä siihen, että osaisin innokkaasti remuta ja taputtaa burleski- ja dragnumeroiden aikana, olen liian rutinoitunut lopetustaputtaja. Näille illoille muuten lupailtiin mahdollisesti jatkoa, joten kannattaa pitää silmät ja korvat auki jos kiinnostaa.

Kokonaisuutena Mad Housen viitoskausi oli oikein mainio ja jätti taas hetkeksi kylläisen olon esitystaiteen suhteen (lisäksi söin varmaan viisi Mad Barin mutakakkua, se oli hyvää). Seuraavaa kautta odotellessa!

Lavalta: Nature Morte (Honkasalo-Niemi-Virtanen/Mad House)

Kuva: Saara Autere

Ihminen ihmiselle ihmisestä

Mad Housen viidennen kauden viimeinen viikko on nyt käsillä, itse kävin katsomassa viimeisen esitykseni lauantaina. Työryhmä Honkasalo-Niemi-Virtasen Nature Morte kuljettaa katsojat Levänluhdan lähteelle, josta on löydetty yli sata rautakaudella sinne haudattua ihmistä, lähinnä naisia ja lapsia. Teoksessa kuullaan muun muassa pätkiä asiantuntijoiden haastatteluista, joissa pohditaan millaisia nämä ihmiset ovat kenties voineet olla, mitä kieltä he ovat puhuneet, miksi heidät on haudattu sinne. Toisaalta lähestymistapa on myös pehmeä ja liikkeellinen, kun pohditaan voiko toista kauan sitten elänyttä ihmistä saati nyt aivan lähellä olevaa todella tavoittaa tai määrittää.

Emilia Kokko ja Elina Pirinen saapuvat esitystilaan lähes huomaamatta. Heidän saapumistaan on edeltänyt mystisen äänimaiseman luonti, samalla olen ihmetellyt näyttämöllä olevia pieniä muovisia vesipulloja, pyöreitä säiliöitä, punaisia muoveja ja pulputtavaa valaistua lähdettä. Mutta niin, sieltä he saapuvat, toisiaan kantaen, lempeästi koskettaen. Ja sitten tapahtuu kaikenlaista, puhutaan paljon, naksutetaan hampaita, kirjoitetaan kirjeitä menneisyyden ihmiselle.

Teoksen asiajärjestys on päässäni puuroa, mutta ehkä sillä ei ole väliäkään. Mieleen on jäänyt paljon sekä kauniita että huvittavia näyttämökuvia. Puhetta julkisista dissektionäytöksistä historiassa. Naksuttavat hampaat ja tuijottavat silmät. Välillä naurattaakin, esityksessä on myös paljon huumoria, jotain sellaista kun puhuja ei aivan tavoita kysymystä vaan lähtee tangentille, merkitys ei välity. Milloin ihmisen ruumis ei ole enää hänen, menetetäänkö omistusoikeus kun aivot eivät enää toimi? Kokon ja Pirisen läsnäolo esitystilassa on valloittava, puolitoistatuntinen esitys ei tunnu pitkältä, olo on keskittynyt ja hyvä.

Teoksen äänimaiseman luovat Akuliina Niemi ja Ilkka Saastamoinen. Lasiset, kiekuraiset torvet soivat hypnoottisesti ja en voi olla ihmettelemättä, miten niistä saa aikaan sellaisen äänen. Vastapainona torvien ikiaikaiselle äänelle on konemusiikin jytkettä, se toimii yllättävän hyvin. Mystistä tunnelmaa lisäävät Valdemar Virtasen pehmeät valot.

Nature Morte on erikoisen rauhoittava esitys, vaikka sen keskiössä onkin epävarmuutta ja hapuilua. Ajatukset toisen ihmisen saavuttamisesta, mielen ja kehon yhteydestä, kuolemastakin, saavat oman mielen hyrisemään miellyttävästi. Koko kotimatkan olen edelleen jonkinlaisessa transsissa, kuljen automaattivaihteella, ja ajattelen. Onko sielulla massaa, voiko menneisyyden ihmistä tuntea? Tämä oli ehdottomasti kaunein Mad Housen tämän kauden esityksistä, kiitos.

Teos on osa kolmiosaista teoskokonaisuutta. Toinen osa, installaatio Chimera, on esillä Galleria Sinnessä 8.4. asti. Kolmas osa, paikkasidonnainen ääniteos, toteutetaan Levänluhdan lähteelle syksyllä 2018.

Lavalta: PRICE - Can't Say Much About Anything That's New & All Can Be Softer (Mad House)

PRICE. Kuva: Mirjam Graf

Mad Housen toinen viikko tuli ja meni. Meinasi mennä ihan kokonaan ohi, sillä flunssa iski ja mietin pääsenkö katsomaan mitään. Tsemppasin kuitenkin ja perjantaina matkasin taas tuplailtaan katsomaan Mathias Ringgenbergin PRICE - Can't Say Anything That's New:n ja Renée van Trierin All Can Be Softerin. Molemmissa musiikki oli suuressa osassa ja lavalle tuotiin varsin persoonallisia hahmoja, mutta vastakkain näitä esityksiä on samoista elementeistä huolimatta aika hankala laittaa.

When I was young I never needed anyone

Lavan kulmassa nuokkuu laskuhumalaisen oloinen hahmo. Mathias Ringgenbergin luoma esityspersoona PRICE siellä katselee katsomoon valuvia ihmisiä kyllästyneenä satunnaisia ääniä päästellen. Lavalle asetellut esineet saavat minut odottamaan jotain samanlaista esinetutkielmaksi muuttuvaa performanssia kuin viimevuotinen Mikko Niemistön Birthday, mutta olen väärässä. PRICE - Can't Say Much About Anything That's New pakoilee esityksenä tarkkaa määrittelyä, mutta ilahduttaa ja koskettaa yhtä kaikki.

Ringgenbergenin PRICE on hahmona vänkä. Jos tällaisen lippalakkinsa lipan alta päihtyneen oloisesti pälyilevän tyypin tapaisi luonnossa, saattaisin katsoa tarkkaan oman asemointini suhteessa häneen. Katsomossa tuntuu kuitenkin turvalliselta ja istuin eturiviin. Tuntuu pahalta sanoa, että olo on kuin eläintarhassa, joten käytettäköön sanaa tutkimuslaboratorio vaikka sekin kuulostaa väärältä.

Minulle hahmon hoippuminen näyttäytyy jonkinlaisena sydänsuruisena harhailuna, mutta kaipuun kohde ei näin jälkikäteen ajateltuna taida olla kukaan ulkopuolinen vaan henkilö itse, se jokin joka unohtui kaikessa kohkaamisessa ja on nyt tavoittamattomissa. Housut eivät enää mene jalkaan, yleisön edustaja epäröi kun hänelle tarjotaan lahjaa. Ääni sentään toimii, useampaankin kertaan yllätyn kun Ringgenberg alkaa laulaa todella upealla äänellä (kuuntele vaikka).

Esitys myös todella hauska. Ajoittaisesta haikeuden tunteesta huolimatta meininki on niin absurdia, että tyrskähtelen. Kaihoisan kuuloisen laulun lomassa voi esimerkiksi aivan hyvin selata tabletin näytöltä All By Myselfin sanoja kieltä käyttäen. Mitä tässä muuta sanoisi kuin että huikeaa ja kiitos.

Kuva: Saara Autere

Kehrää minulle, universumi

En todellakaan tiedä, mistä Renée van Trierin esitys All Can Be Softer kertoi. Jos sitä olisi kuvailtava jotenkin, sanoisin että se olisi erikoisten hahmojen kuvittama äänitaideteos videotaiteella ryyditettynä. Esityksen alkaessa olin jo vähän väsynyt ja mietin, että onko koko teos äänikohinaa ja haahuilua ja ajattelin etten jaksa. Onneksi olin väärässä.

van Trier esiintyy suipoissa haltiakorvissa ja erikoisissa asuissa. Ensimmäinen osio muistuttaa fantasiakirjallisuudesta ja avoimista tähtitaivaista, mutta seuraavaksi mennään jonnekin aivan muulle pussihousuissa ja hieman ärsyttävässäkin toisteisessa laulannassa. Vain vähän animoidut, kankaalle heijastetut taideteokset vääntävät mieltä mutkalle. En tajua, en ymmärrä, väsyttää edelleen.

Onneksi lopussa kakofonia väistyy ja päästään jonkin lempeämmän äärelle. van Trierin hahmo muuttuu sympaattiseksi beigessä kokopuvussaan katosta laskeutunut karvaton kissanpentu kainalossaan. Enää minua ei ärsytä, koen saapuneeni jonnekin parempaan. Pehmeys on hyvä, pehmeyttä kiitos.

Lavalta: Scarecrow ja Life is hard and then you die - part 3 (Mad House)

Scarecrow. Kuva: Saara Autere

Uuden vuoden alkamisen voi havaita monesta seikasta ja yksi niistä on Mad House -esitystaiteen talon uuden kauden alkaminen. Jo viidettä kertaa minulla on kausilippu, vaikka en tiedä kuinka paljon ehdin esityksissä käydä. Samapa tuo, käyn mitä käyn. Talo aukesi viime viikolla ja tänä vuonna esityksiä on viikottain pääsääntöisesti torstaista lauantaihin, tietoja esitysaikataulusta saa täältä. Ensimmäisen viikon esityksinä nähtiin esitystaiteen ryhmä Every house has a doorin Scarecrow ja Juli Apposen omaelämäkerrallinen performanssiluento Life is hard and then you die - part 3.

Hitaasti liikkuva etana ja sekalaiset ajatukset

Olen usein ajatellut, että esitystaidetta katsoessani minulla on helpompaa, jos en tiedä teoksen teemoista ja näin olen vapaa tulkitsemaan tai olemaan tulkitsematta teosta. Jälkikäteen voi sitten tutustua teosesittelyyn ja pohtia, osuiko lainkaan "oikeaan". Every house has a doorin Scarecrown kohdalla päinvastainen olisi voinut olla hyödyllistä, siis se että olisin lukenut edes nämä muutamat sanat teoksen teemoista ennen esitystä:

Lajien välinen kommunikointi, ihmisen ja kasvien väliset suhteet, ihmisen ja eläimen väliset suhteet, etanan hidas eteneminen.

Toisaalta, en tiedä olisiko sekään auttanut sen enempää kuin että olisin tajunnut lavalla olleen etanan olleen etana. Luulin sitä hahmoa nimittäin välillä siemeneksi ja jossain vaiheessa tulkinta hajosi aivan atomeiksi. Totta puhuen en tainnut tajuta teoksesta ihan hirveästi mitään.

Tällä kertaa se ei kuitenkaan haitannut, sillä olin vain onnellinen päästessäni pitkästä aikaa katsomaan esitystaidetta ja siitä, että aina ei tarvitse tajuta. Ehkä lopetan jaarittelun ja laitan tähän vain muutaman esityksenaikaisen haja-ajatuksen:

Kuinkakohan pitkä tämä puhekohta on. Ja tippuukohan tuo bambumattohattu kohta päästä.
Miltäköhän orkideamulta tuntuu jalan alla? Ei varmaan satu yhtä paljon kuin lego kuitenkaan. 
Paperilehdet, sairaan hienosti leikattuja.
Jaha, nyt lavalle tuli lapsia repimään salaattia. On muuten vähän nälkä. Muodostuukohan noista kirjaimia? Onko salaatissa A-vitamiinia?
Onkohan täällä ketään, joka ymmärtää vaan englantia tai suomea? Niitä ei ehkä häiritse, että projisointi on vähän epätahtinen. 
Jaahas, limaa. Vai onkohan toi kiisseliä? Onneksi nostivat sen läppärin talteen, ahdisti jo vähän.
No niin, siellä se siemen (eli etana) taas liikkuu. Meneeköhän se tonne ovelle asti ennen kuin tää loppuu?

Juli Apponen. Kuva: Saara Autere

Keho, kipu, kuolema, elämä

Ruotsinsuomalaisen Juli Apposen Life is hard and then you die - part 3 on yksityiskohtainen, henkilökohtainen katsaus omaan kehoon ja identiteettiin, mutta en katsojana kokenut itseäni tirkistelijäksi. On pöytä, pino paperia, muutama kynä, vesilasi, mikrofoni ja Apponen mustissa vaatteissa. Papereissa on sirpaleinen tapahtumakuvaus oman identiteetin vahvistumisesta, astrologisista kartoista, omaan muuttuvaan kehoon tutustumisesta, kivusta ja epäonnistuneista leikkauksista, kauniista sanoista. Vaihtaessaan sivua Apponen usein nuolaisee sormeaan välttääkseen paperien tarttumista toisiinsa.

Apposen puhetta kuunnellessani mieleeni nousi adjektiivi deadpan. Suomenkielinen ilmeetön tai pokerinaama ei kuvaa Apposen ilmaisua lainkaan niin hyvin. Tämä ulkoisesti tunteettomalta vaikuttava puhe, kuin tiedotustilaisuudessa, jätti tilaa omille ajatuksille ja ihmetykselle, ehkä järkytyksellekin. Aiheen puolesta olisi ollut mahdollista raivota, mehustella ja sokeerata, mutta todennäköisesti tämä oli vaikuttavinta juuri näin. Kuiva huumori tasapainottaa. Huutoon voi hukkua, mutta paperin rahinassa ja rauhallisessa ilmaisussa mahtuu katsojana hengittämään.

Jouduin lähtemään esityksen jälkeen kiireellä pois, mutta ajatukset seurasivat tiiviisti mukana. Bussissa lukeminen olisi ollut mahdotonta. Pohdin kehoa ja kipua, niitä tarinoita joita jokainen meistä piilottaa kehonsa syövereihin ja jotka ulkoisesti tarkasteltuna näyttäytyvät kliinisinä lääkärinlausuntoina ja ammattilaisten arvioina. Ja toisaalta sitä, miten niihin tarinoihin on vaikea samaistua, vaikea ymmärtää jos ei ole kokenut samaa. Helposti kauhistuu, järkyttyy, ajattelee että tässä on liikaa ja olisinko halunnut tietää tätäkään, mutta lopulta totean että tämä esitys oli hyvä, empatiaa ja ymmärrystä kasvattava, mieltä avartava ja kliinisessä rujoudessaan tosi kaunis.

Lavalta: Teon teesejä (Petri Kekoni/Mad House)

Kuva: Erno Soralipas

Keskittynyt liike vei synkkiin syövereihin

Huhtikuussa Mad Housen neljäs kausi lähestyi loppuaan ja viimeisinä esityksinä paneuduttiin Petri Kekonin taiteilijajuhlan Suomi 100 Kekoni 10 kautta nykytanssin maailmaan. Itse ehdin käydä katsomassa vuonna 2011 kantaesitetyn Teon teesejä, jossa tutkittiin liikkeen kasvamista teoksi.

Teos oli teknisesti taidokas, mutta en kyennyt varsinaisesti nauttimaan siitä. Liikekieli tuntui väkivaltaiselta, väistyvät kehot ahdistavilta. Toisaalta kokemukseni sisältä lähtevästä liikkeestä tuki ilmeisesti Kekonin perusajatusta, joten sinänsä teos ei aivan hukkateille minua vienyt. Ja lisäksi lähtiessä jaloissa tuntui tanssin ja liikkeen riemu, askel oli kevyt, mutta mieli kovin synkissä vesissä mikä aiheutti epätasapainoisen olon.

Neljän tanssijan (Maija Kiviluoto, Riina Huhtanen, Tuomas Mikkola ja Tanja Illukka) yhteistyöskentely oli yhtä kaikki kiinnostavaa. Vaatii luottamusta paiskautua, kaatua, antautua toisen käsien varaan. Totaalinen keskittyminen myös näkyi, ei tuntunut siltä että tässä lasketaan iskuja seuraavaan liikkeeseen vaan työskenneltiin orgaanisesti.

Oli teoksessa minun silmiini silti kauneuttakin. Erityisesti lopussa nähty taulukohtaus, jossa tanssijoiden kehot piirsivät hiilellä valkoiseen pintaan, viehätti silmää ja rauhoitti lepattavaa ahdistusta.

Arvostin siis kovasti teosta liikkeellisesti, kokemus oli hypnoottinen ja ilmaisu vahvaa. Todettava kuitenkin on, että katsojana en ollut omalla alueellani ja pidän enemmän erityyppisestä tanssista. Hieno ja outo kokemus siis, vaati paljon sulattelua ja avasi ajatuksia omasta katsojuudesta.

Lavalta: Hurraa! eli esitystaidetta lapsille ja nuorille (Mad House/Hurraa!-festivaali)

No(s) Futursin nuoret Marie Bergholm, Amos Korkeamäki, Mathilda Korkeamäki, Victor Lietz ja Max Uusitalo. Kuva: Saara Autere

Reilun viikon ajan myös Mad Housessa juhlittiin Hurraa! -festivaalia lapsille ja nuorille suunnatun esitystaiteen merkeissä. Ehdin itse nähdä esityksistä neljä ja kaikista parhaimpia olivat ne hetket, kun sai seurata nuoren yleisön innostunutta reagointia edessä tapahtuvaan.

Kaksin verroin Obliviaa

No(s) Futursin lähtöajatus viehätti. Mitä jos teatteri voisi olla paikka, jonne voisi mennä turvaan ja ajattelemaan, paikka, jossa voisi keksiä radikaaleja ideoita? Ja onhan se, oikeasti, mutta toivoisin että yhä useampi löytäisi tiensä teatteriin haaveilemaan, keksimään uutta. Sillä vaikka tässä maailmantilassa on kuullut monen aikuisen ihmisen suusta siitä, mitä meidän pitäisi tehdä, kuulosti se vakuuttavammalta nuoren suusta. He joutuvat olemaan täällä todennäköisesti kuitenkin pitempään ja soisin, että maailmassa olisi tilaa teatterille ja haaveille vielä vuosienkin päästä ilmahälytysten ja bunkkereiden sijaan.

Oli ilo nähdä Oblivialta tällainen nuorten kanssa yhteistyössä tehty projekti. Nuoret olivat olleet syksyllä teatterileirillä Ranskassa yhdessä romanialaisten ja brasilialaisten kanssa ja siellä syntyneistä ajatuksista oli Suomeen palattua muokattu tämä esitys. Liikekieleltään esitys oli viehättävä ja nuorten puheet sykähdyttivät.

Oblivian Candide puolestaan meinasi mennä sivu suun pitkän työpäivän ja unohtelevaisen mielen yhteisvaikutuksesta. Tajusin sentään lopulta saapua paikalle kuudeksi, mutta vireystila ei ollut se parhain ja heijastui valitettavasti myös omaan keskittymiskykyyni. Yritin seurata peruukkipäisten hahmojen ajatuksenjuoksua ja hypähtelyä, mutta kotiin päästyäni pää oli jo tyhjä. Valaistuksen aika ei tällä kertaa tavoittanut hyytynyttä työläistä.

Mieleen jäivät kuitenkin kahiseva muovilaahus, naurettavan symmetrinen puutarha, kuurunous. Ruotsinkin ymmärsin, se oli hyvin selkeää. Ja Oblivian liikekieli oli tuttua, jollain tasolla leijuin katsomossa ollessani siinä sumuisessa perjantai-illassa jona olin katsomassa Entertainment Islandia. Ehkä minä ja Candide kohtaamme toisella kertaa paremmissa vireyksissä.

Leena Kela.

Esitystaide naurattaa ja hämmentää

Lauantaina oli mahdollisuus nähdä kaksi esitystä, kovasti odottamani Leena Kelan Alphabets of Performance Art ja Sonja Jokiniemen Oh No. Tällä hetkellä iltaväsymystä potiessa oli mukavaa painella Tiivistämölle jo iltapäivästä ja päästä silti kotiin ihmisen aikoihin.

Alphabets of Performance Art kuljettaa läpi Kelan valikoimien performanssitaiteen aakkosten. A on apple eli omena, P lapsiyleisön riemuksi piss eli pissa ja näin pois päin. Esitys on riemukkaan anarkistinen ja leikkii odotuksilla kääntäen ne päälaelleen. Lavalla tuskin näkee sellaista, mitä odottaisi kyseisen asian yhteydessä näkevänsä. Tai sitten näkee juuri sitä, mutta jollakin vinkeällä twistillä.

Lapset osallistuivat Kelan esitykseen reagoimalla voimakkaasti ja sanoittamalla näkemäänsä ja kokemaansa. Katsomossa arvailtiin mitä seuraavaksi tapahtuu, jännitettiin ilmapallojen puolesta, luettiin kankaalle ilmestyvät tekstit niille jotka eivät lukea osanneet, naurettiin ja kommentoitiin omia mielipiteitä. Tämä teki esityksestä entistä viihdyttävämmän. Alphabets of Performance Art on sympaattinen perehdytys esitystaiteen monimuotoisuuteen ja paikoin vinksahtaneeseen maailmaan, nautin kovasti.

Sonja Jokiniemen esityksen alkaessa oma turnaskestävyyteni alkoi taas nikotella ja meinasi käydä samalla tavalla kuin Candiden kanssa. Omassa pienoismaailmassa möyhyävän jättiläisen meininki kahden kynänsä kanssa tuntui käsittämättömältä ja vaikealta, en päässyt aivan tunnelmaan kiinni. Vuoret järisevät, vastaan tulee kauniita ja rumia asioita, kohdattujen sanoittaminen on paikoin haastavaa.

Esitys kuitenkin jäi mieleen hautumaan ja jotain alkoi avautua. En vieläkään osaa sanoittaa kokemustani, mutta jotenkin symppaan paikasta toiseen haahuilevaa tyyppiä ja yritystä kohdata erilaisia asioita omassa ympäristössä. Ehkä meditatiivinen väsymystila oli siis sittenkin katsomiseen otollinen tiedostamisen valon syttyessä jälkikäteen.

Esitystaiteen pyörteissä Mad Housessa

Helmi-maaliskuussa hiissasin taas useana iltana itseni Suvilahden Tiivistämölle ihmettelemään esitystaidetta. Runosuoni ei vain ole laulanut esitysten tahtiin, kaikki rästiytyy ja haipuu mielestä. Tässä rutistettuna kolme lyhytarviota tai ajatusketjua, miten haluatte.

 Kuva: Saara Autere

Esineiden merkityksellinen merkityksettömyys

Mikko Niemistön Birthday oli minulle haastava esitys. Verkkaisessa koreografiassa esiintyjä, Niemistö itse, liikkuu esineiden seassa, liikuttaa ja asettelee niitä, luo niille tarkoituksia ja merkityksiä. Ihmiskeho värisee ja hengittää, jää sulaa, serpentiini soittaa kitaraa.

Esitys on kaunis. Tavalliset esineet, lamput, johdot ja kahvinkeitin muutamia mainitakseni, asettuvat kollaasiksi tilaan. Mahdollisia tulkintoja tuntuu olevan niin paljon, että aivot menevät lukkoon. Tuntuu, että en ymmärrä, en pääse sinuiksi esityksen rytmin kanssa.

Lopulta annan olla, rentoudun. Katson hengittävää rintakehää, ihmettelen sitä miten taitavasti sähkötykset on ajastettu. Bassomainen sydämentykytys rytmittää oloa. Lopulta kirkkaat valot syttyvät taas, Niemistö kumartaa, esitys on päättynyt. En vieläkään koe ymmärtäväni, totean vain että kaunista oli. Ehkä se riittää.

Kuva: Volumen Express

Joustava sisaruus

Samana iltana Niemistön esityksen kanssa nähtiin Volumen Expressin Sisters. Luentomainen esitys pureutuu esiintyjien sisarsuhteisiin. Moran Sanderovichin sisko asuu tiukan uskonnollisessa yhteisössä Länsirannalla lapsikatraansa kanssa, Veronika Bökelmannin sisko puolestaan on muuttanut Intiaan ryhdyttyään Hare Krishnan palvelijaksi. Vaikka siskot nykyään siis elävät hyvin toisistaan poikkeavia elämiä, on suhde silti säilynyt kaikista eroavaisuuksista huolimatta.

Pelkistetty esitys koostuu pääasiassa esiintyjien jaksotetusta puheesta. Lattialla kyllä lojuu suuri paperi täynnä piirroksia, mutta siihen ei erityisemmin kiinnitetä huomiota. Esitys ei oikeastaan tarvitse mitään muuta, eloisa kerronta vie mukanaan ja siskojen elämän poikkeavuus omastakin kokemuspiiristä on kiintoisaa kuultavaa. Naisena ja ihmisenä voi tällä pallolla olla olemassa niin monella eri tavalla.

Sistersistä jää hirvittävän hyvä mieli. Vaikka omien siskojen valintoihin suhtaudutaan myös huumorilla, on lämpö koko ajan läsnä. Sisko on sisko, vaikka asuisi muurin takana tai kumartaisi jumalilleen päivittäin. Sisko on sisko, vaikka joskus joutuukin livistämään hotellista siskon nukahdettua syömään salaa miekkakalaa.

Kuva: Saara Autere

Kiinnostava kehomatka korinoihin ja lotinoihin

Rosalind Goldbergin, Sandra Lolaxin ja Stina Nybergin Immunsystemet syleilee kehon vaiettuja osia, niitä jotka vuotavat, falskaavat ja erittävät. Henkilökohtaisia kerrottuja kokemuksia siivittävät koreografialliset elementit ja erilaisten ulokkeiden puristelu. Kokonaisuus on hämmentävä mutta jollain tavalla hellyyttävä: mystinen mamelukkikala, duokohtaus hoitopöydän kanssa ja purskahtelevat ulokkeet sopivat loppujen lopuksi kivasti yhteen.

Esimerkiksi ilmassa leijuva suolisto viehättää pitkään. Kohtaus on meditatiivinen ja jollain tavalla hellyyttävä. Omaa suolistoaan tulee harvoin ajateltua lämmöllä, mutta nyt lähetän muutaman lämpimän ajatuksen ohutsuolen mutkiin ja paksusuolen kaarteisiin. Kiitos että olet.

Immunsystemetin kehokuva on viehättävä. Keho ei aina toimi niin kuin haluaisi, siitä purskuu nesteitä milloin mistäkin aukosta ja välillä sitä täytyy korjailla, mutta oma se silti on, finneineen ja aukkoineen ja silloin kun se toimii se on ihana.

Lavalta: Teloitetut tarinat (Juha Valkeapää / Mad House)

Kuva: Tani Simberg

Kirveellä, kivellä, hirressä roikkuen

Harvoin sitä jaksaa istua teatterissakaan yli kahta tuntia paikoillaan täysin tyytyväisenä. Juha Valkeapään Teloitetut tarinat -esityksessä jaksoin. Teloitusten, kuolemanrangaistusten ja teloittajien historiasta kertova, lukemattomia yksityiskohtia sisältävä luento ja esitys piti otteessaan enkä malttanut edes nousta hakemaan virvokkeita, vaikka niitä tarjolla olikin.

Juha Valkeapää on esittänyt Teloitettuja tarinoita jo vuodesta 2013, mutta vasta nyt se nähtiin ensimmäistä kertaa suomeksi. On nostettava hattua sille, miten hyvin polveileva ja lukuisilla yksityiskohdilla höystetty teos pysyy kasassa ja jaksaa kiinnostaa. Asia maltetaan esittää kiirehtimättä, välillä voi pysähtyä kuuntelemaan kaikessa rauhassa Christoph Willibald Gluckin Dance of the Blessed Spirits -teoksen ja jatkaa sitten siihen liittyvällä anekdootilla.

Puhetta täydennetään demonstraatioilla erilaisista teloitustavoista. Sähkötuoli, teilipyörä, tuomitun repiminen kappaleiksi hevosten vetäminä, kivittäminen. Yleisökin saa auttaa, mutta itse en tällä kertaa saa itseäni nostettua tuolista ylös. Tuntuu väärältä heittää kivi, olkoon se sitten teipattu paperipallo ja kohteena täytetty tyyny.

Katsominen on oikeastaan ristiriitaista. Tuntuu väärältä viihtyä, kun lavalla esitellään henkilö toisensa jälkeen, kuolleita ja kuoleman tuoneita, ihan lähihistoriastakin. Toisaalta ei voi kieltää etteikö minua kiinnostaisi kuulla esimerkiksi pyövelin ammatin siirtymisestä isältä pojalle ja kaikenmoisista erikoisuuksista, mitä ihmiset ovat toisen ihmisen teloittamiseksi keksineet.

Esitys päättyi siihen, että eräs katsojista sai syödä toivomansa viimeisen aterian koko yleisön edessä. Nuori mies oli tästä kyseenalaisesta kunniasta ehkä hieman hämmentynyt, mutta ruoka näytti maistuvan. Mahdottoman kiinnostava esitysformaatti ja mainio toteutus viimeistä piirtoa myöten.

Sitä vain toivoisin, että tämä esityksessä kuultu Elvis Costellon Let Him Dangle vaihtuisi johonkin muuhun korvamatoon, alkaa jo riittää tämä roikkuminen.

Lavalta: Pond (Kaaos Company, Maija Mustonen, Erno Aaltonen / Mad House)

Kuva: Saara Autere

Hetki lammen rannalla

Kaaos Companyn, Maija Mustosen ja Erno Aaltosen Pond oli kuin lahja. Tammikuisena lauantaina matkasimme bussilla kuin luokkaretkeläiset, eväät paperipusseissa, Suvilahdesta Korpilammelle. Matkapuhelimet pyydettiin sulkemaan ja pääsimme yhdessä retkelle lammen rannalle.

Hotelli Korpilampi on miljöönä mystinen. Sateisena iltapäivänä kivinen ja kostea julkisivu ei ole millään tavalla kutsuva. Allasosastolla tunnelma on kuitenkin omanlaisensa, kuin tasku ajan ulkopuolella. Ei ole kuin allas, sauna, avanto, kehot vedessä, metsä ikkunoiden ulkopuolella. Hyvä niin.

Varsinainen esitys koetaan heti saapumisen jälkeen. Tanssijat liikkuvat ja kelluvat vedessä, me katsojat altaan laidoilla. Taustalla jyllää Erno Aaltosen luoma äänimaailma. Suoraan sanottuna en muista esityksestä hirveästi mitään yksityiskohtia, olin sen alkaessa jostain syystä levoton ja oikeaa asentoa oli vaikea löytää. Lopulta mielen valtasi rauha ja ajatus siitä, että vesi on upea elementti. Siinä voi ihminen kellua, oli millainen tahansa. Vesi tasoittaa, mahdollistaa, rauhoittaa.

Esityksen jälkeen meillä katsojakokijoilla oli noin puolitoista tuntia aikaa vain olla. Sai saunoa, käydä avannossa, tulla kellutetuksi. Minä istuin kerrankin rauhassa saunassa ja vihdoin katajavastalla, kävin ensimmäistä kertaa elämässäni avannossa ja olin kellutettavana. Mieli oli rauhallinen ja tyyni.

Mieli on tyyni edelleen, kun ajattelen esitystä. Kirjoittaminen vain on jäänyt, kokemusta on vaikea sanoittaa. Tuntuu turhalta ja höperöltä yrittää selittää miten vedessä kuului vain satunnaisia kilahduksia kun minua kannateltiin, miten avanto oli hyytävä mutta lempeä, kuinka katajavasta pistelee muttei satuta. Selitinpä kuitenkin. Kiitos tästä lahjasta koko työryhmälle.

Lavalta: Goodbyes (Erich Weidle / Mad House)

Kuva: Saara Autere

Jäähyväisten ilta

Mad Housessa tehtiin alkuvuonna ohjaaja ja käsikirjoittaja Erich Weidlen luotsaamana näyttämöteos Goodbyes. Esitys valmistettiin improvisaatio- ja käsikirjoitusharjoitusten kautta työryhmässä, joka koostui pääasiassa teatteriharrastajista. Kohtaukset käsittelevät kaikki jäähyväisiä omasta näkökulmastaan, jäähyväisiä kun voi jättää niin rakkaille ihmisille, työpaikalle kuin ihmisyydellekin.

Kaksitoistahenkisen työryhmän esitys on sympaattinen. Koska esiintyjät tosiaan olivat joko ensikertalaisia tai harrastajia, tuli esitystä katsottua hieman erilaiset lasit päässä. Ammattiteatterilta voi mielestäni odottaa erilaisia asioita, harrastajia katsoessa huomaan keskittyväni enemmän innostukseen ja yhteispeliin. Työryhmä onnistui tässä esityksessä mielestäni hyvin yhdessä ja kohtaukset vaihtuivat varsin sujuvasti.

Esityksen tunnelma vaihtelee humoristisesta traagiseen. Koomiset, sketsimäiset kohtaukset tuntuvat olevan niitä helpoimpia, niissä voi helposti laittaa homman vähän överiksi eikä se haittaa. Esimerkiksi Airport Café - Goodbye Job lähti menemään niin reippaasti tragikoomisen puolelle, että en voinut olla nauramatta. Haastavimpia olivat vastavuoroisesti ne traagiset kohtaukset, ihmiskauppa, vankilat, toisistaan erotetut perheenjäsenet. Ei ole helppoa siirtyä hupailusta vakavaan. Käsittely myös tuntui paikoin turhan kliseiseltä, kuvasto oli liian tuttua ja jollain tavalla siistiä.

Kirkkaimpana esityksestä jäi kuitenkin mieleen sen ensimmäinen kohtaus Share The Moon - Goodbye Tenerife, joka esitettiin lukudraaman tapaan ja vain vähän kuvittaen. Punaiset tomaatit ja keltaiset banaanit viltillä, lämmin uimaranta, äidin ja tyttären välinen yhteinen, tärkeä hetki. Siitä jäi lämmin tunne.

Lavalta: Greetings from Zoongary, Zooropa (David Kozma/Mad House)

17.1.2017 Ágnes Kaszás ja László Süle. Kuva: Saara Autere

Osaisipa olla ihminen ihmiselle 

David Kozma matkusti kesällä 2016 lapsuutensa maisemiin Unkariin ja Transilvaniaan. Kozma halusi selvittää, mitä Euroopalle ja eurooppalaisille ja etenkin unkarilaisille on tapahtunut. Voiko omaa identiteettiään enää määrittää unkarilaiseksi, jos ei kykene ymmärtämään maan tapahtumia, suljettua rajaa ja vihaisia ihmisiä? Tästä matkasta ja siltä kerätystä materiaalista muodostui Mad Housessa nähty installaatiomainen Greetings from Zoongary, Zooropa.

Esitys alkaa ja yritän pimeydessä saada pelastusliivejä kiinni. Huomaan, että klipsit ovat rikki ja kiinnittäminen on mahdotonta. Alkaa ahdistaa, jätesäkein verhotut seinät ja humiseva äänimaisema eivät auta asiaa. Vihdoin pääsemme pois pimeästä tilasta verkkoaidan taa. Katsomme videoita pakolaisleireiltä Unkarin rajalta. Ihmiset hymyilevät, joku heittää pellolla voltin, mutta olot leirillä ovat yhtä kaikki surkeat ja kurkkua kuristaa.

Matka jatkuu tilasta toiseen, seisomme kivilattialla ja kuuntelemme puheita. Jossain vaiheessa tajuan, että nämä ovat oikeiden ihmisten ääniä, eivät käsikirjoitettuja. Puheet tihkuvat turhautumista ja väsymystä. Osasta en saa edes selvää, muiden katsojien massan takaa katseeni ei yllä puhujaan ja keskittymiskykyni herpaantuu. Tunnelma on raskas, vaikka välillä sitä kevennetäänkin kieltämättä hieman mustalla huumorilla.

Tuntuu pahalta verrata parituntista matkaani esityksen parissa pakolaisten oloihin. Jaloissa tuntuva väsymys ja puheiden uuvuttava mieli tuskin ovat mitään verrattuna siihen, että on pakotettu lähtemään kotoaan vieraaseen maahan, jonne sinua ei haluta. Jollain tavalla tuntuu kuitenkin siltä, että ymmärrän enemmän vaikka voimattomuuden tunne on edelleen vahva. Mitä ihmettä tälle voi tehdä? Mitä minä voin tehdä?

Onneksi esitys loppuu omaan versioonsa paneurooppalaisesta piknikistä. Otan kiitollisena lautasellisen gulassia ja vajoan säkkituolille kuuntelemaan unkarilaista musiikkia ja kappaleiden hulluja sanoja. Hämmentyneenä huomaan, että en ole hetkeen kiinnittänyt huomiota pelastusliiveihini.

Olen ollut tämän viikon muutenkin aika väsynyt, mutta Zoongarysta lähdin entistä raskaammin askelin pää täynnä poliittista puhetta ja ahdistusta. Viime päivien uutisten valossa tilanne tuntuu entistä toivottomammalta.

Lavalta: Cock, Cock.. Who's There? (Samira Elagoz/Mad House)

Oikeudesta omaan kehoon

Esityksen jälkeen totean siipalle, että sopiiko jos en keskustele esityksestä nyt mitään. Samira Elagozin dokumenttiesitys Cock, Cock.. Who's There? laittoi koko mielen niin ravisteltuun tilaan, etten yksinkertaisesti kyennyt sanomaan siitä ainuttakaan järkevää sanaa.

Kimmoke esitykseen lähti siitä, kun Elagoz raiskattiin edellisessä parisuhteessaan. Teko laittoi taiteilijan pohtimaan omaa kehoaan ja sitä mitä miehet siitä ajattelevat, miten häneen suhtaudutaan. Craigslist-ilmoituksensa kautta hän alkoi etsiä miehiä, jotka haluaisivat tavata Elagozin omassa kodissaan ja kaikki tapaamiset kuvattaisiin. Halukkaita miehiä löytyi ympäri maailman. Näistä pätkistä, Elagozin ystävien kuvaamista lyhyistä videoista, vanhempien kanssa käydyistä keskusteluista ja Elagozin omasta lavapuheesta muodostuu hyvin rytmitetty kokonaisuus siitä, miten voi saada takaisin vallan omaan seksuaalisuuteensa.

Elagozin kuvaamat videot ovat intiimejä ja paljastavia, mutta en koe olevani tirkistelemässä. Videoilla esiintyvät miehet ovat hämmentävä kokoelma persoonia. Osa haluaa esitellä omia erityistaitojaan, toinen puhua ja analysoida, seuraava osoittaa seksuaalista ylivaltaansa. Itse en uskaltaisi tällä tavalla lähteä tapaamaan vierasta ihmistä tai miestä, oli sitten läheisillä tieto siitä missä olen tai ei.

Tekisi mieleni sanoa, että Elagoz on ollut rohkea tehdessään tällaisen esityksen. Rohkeus tuntuu kuitenkin väärältä sanalta, parempi on ehkä rehellinen. Elagoz on tehnyt oman elämänsä raskaasta kokemuksesta taideprojektin, joka onnistuu olemaan informativiinen, monipuolinen ja vakavuudestaan huolimatta myös viihdyttävä.

Jos on joutunut koskaan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi pystyy samaistumaan moneen Elagozin esittämään tunteeseen. Kun valta omaan kehoon ja päätösvaltaan kokeaa, ovat häpeä, voimattomuus ja turhautuminen mahdollisia tunteita. Jos tapauksesta kertoo, ei kuulijan reaktioita voi ennustaa. Toinen järkyttyy tavattomasti, toinen kyseenalaistaa, joku jää kylmäksi. Tämä esitys ei tehnyt mitään näistä. Laittoi se kyllä miettimään ja vähän järkyttymään ihmisluonnon synkistä syövereistä, mutta päällimmäiseksi jäi tunne hallinnasta. Minä voin päättää, minä voin kääntää asian päälaelleen. Se tuntuu hyvältä.

Kiitos Samira Elagoz. Kiitos Mad House, että toitte tämän nähtäville.

Lavalta: Mazing Cities (Ingo Toben)

Otimme oppaani Lean kanssa selfien kierroksen jälkeen.

Helsinki toisen silmin

Kaikkea sitä pääseekin Helsingissä kokemaan kun vain pitää silmät ja korvat auki ja on valmis kikkailemaan kalenterinsa kanssa. Viime viikolla Mad House Helsinki ja FFT Düsseldorf toivat yhdessä sekä Helsinkiin että Düsseldorfiin mielikuvitukselliset Mazing Cities -kaupunkikierrokset, joissa oppaina toimivat toisessa kaupungissa olevat nuoret.

Osittain aikataulusyistä ja osittain haastaakseni kokemaani kammoa öistä Helsinkiä kohtaan lähdin mukaan illan viimeiselle kierrokselle kello 21.30. Yksin ei onneksi tarvinnut lähteä, sillä samalle kierrokselle lähti toinenkin katsoja ja yhteensä meitä olisi mukana kulkevan tabletin ääreen mahtunut neljä. Luurit korville, skype päälle ja matkaan.

Oppaanamme toimiva Lea johti meidät CityCenteristä kohti Ruttopuistoa ja alkoi samalla kertoa tarinaa puiston fiktiivisestä historiasta soittaen välillä kitaraa. Pimenevä ja syksyinen kaupunki tarjosi kauhuelementeillä höystetylle tarinalle hienot puitteet, vähän jännitti. En muista myös koskaan katsoneeni Ruttopuistoa näin ajatuksella. Se on kirkon portailta iltahämärissä katsottuna todella hieno, kokeilkaa vaikka.

Lea oli mahtava ja innostunut opas. Hänen rakentamansa hieman alle tunnin pituinen kierros tarjosi jännitystä ja kiinnostavia ajatuksia ihmisyydestä. Oli myös mahtavaa olla näin suorassa kontaktissa esiintyjään. Tarvittaessa pystyimme kysymään tarkentavia kysymyksiä ja Lea vastaili hyvällä meiningillä.

Esityksestä jäi valoisa mieli, vaikka tarina paikoin synkkä olikin. Konsepti on kiinnostava, voi aistia että ohjaaja Ingo Toben on kehitellyt erilaisia taideprojekteja nuorten kanssa jo pitempään. Tekee vain mieli hihkua miten voikin olla näin hienoja tapahtumia! Ja vielä ilmaiseksi! Olen innoissani.

Tapahtuma päättyi jo, mutta Mazing Cities -esityksistä on tekeillä dokumentti. Itse odotan sitä kiinnostuksella, sillä Suomesta käsin oppaina toimineiden maahanmuuttajanuorten kierrokset Düsseldorfissa olivat varmasti kiinnostavia ja Helsingissäkin mahdollisia kierroksia oli kolme erilaista.

Lavalta: La Folia @ 2016 (Liisa Pentti + Co)

Kuva: Esko Koivisto

La Folia @2016 on rekonstruktio Liisa Pentin vuonna 1993 tekemästä esityksestä La Folia Melancolia. Teoksen pohjana oli käytetty Hitlerin puolustusministerin ja arkkitehdin Albert Speerin muistelmia ja siitä lähtenyttä pohdintaa ihmisen ristiriitaisuudesta ja kyvystä selviytyä, selittää itselleen kauheuksia. Teema on tälläkin kerralla sama, mutta sen muoto on käsiohjelman mukaan uusi. Lavalla nähdään Pentin lisäksi Katariina Vähäkallio, joka esiintyi teoksessa myös vuonna 1993.

Tanssi alkaa tärinästä, vähitellen myös Vähäkallio nousee ylös lattialta jossa on siihen asti maannut koko alustuksen ajan. Liike muuttuu vähitellen, kopioituu tanssijasta toiseen. Kehot liikkuvat ja päästävät ääniä, välillä huutonauretaan että itsekin on pakko hymyillä. Huomaan pään kuitenkin surraavan tuhottoman paljon, tuntuu etten ymmärrä, tämä tanssin laji on edelleen niin vieras että siihen uppoutuminen on vaikeaa.

Annan siis itselleni luvan olla analysoimatta ja tuskastumatta, joskus ei vain osu. Siirryn esityksen lisäksi tarkkailemaan ympäri salia istuvia kanssakatsojia ja heidän reaktioitaan, se on suhteellisen vaivatonta siinäkin mielessä että esityksen muutokset eivät ole niin nopeita ettei niitäkin ehtisi seurata. Ilmeitä oli monenlaisia, innostuneista hämmentyneisiin, voin kuvitella niiden peilaavan aika hyvin omaa tunneskaalaani.

Esityksen aikana ajatukset vaeltavat tulkinnasta toiseen. Ajattelen Hitlerin koiraa Blondia, pyöriviä dervissejä, Muumit-animaation noitaa, teloitusjonossa seisovia ihmisiä ja kaloja. Eheää tulkintaa ei katsontahetkellä synny, en edes yritä. Kolme tuntia esityksen jälkeen palasia kuitenkin loksahtelee paikoilleen kun luen käsiohjelmaa, koen ymmärtäneeni jotain. Kahden päivän päästä mieleen nousee jo ehjiä ajatuksia ihmisluonteesta ja sen hauraudesta.

Ei helpointa mahdollista katsottavaa siis, mutta olen tyytyväinen että menin ja koin vaikken ehkä nauttinut, tekee aivoille hyvää tällainen nyrjäyttäminen. Sen sijaan voin kyllä sanoa nauttineeni teoksen valoista. Meri Ekolan luoma valosuunnittelu kattaa Tiivistämön kivilattiaisen hallin paikoin pehmeän keltaiseen, paikoin kirkkaaseen valoon. Jään ajattelemaan esityksen lopun valokeiloja ja hiljaista tilaa, jätän sen kuvan mieleeni.

Lavalta: 3 Musketeers - East of Vienna (Klockriketeatern / Mad House)

Kuva: Laura Karen

Euroopan kriisiä ei ratkota pistomiekoin

Alexandre Dumas'n muskettisoturit heräävät eloon Klockriketeaternin ja latvialaisen Gertrudes ielas teatriksen yhteisproduktiossa 3 Musketeers - East of Vienna. Athos, Porthos ja Aramis löytävät toisensa nykypäivän Wienistä ja päättävät lähteä etsimään taistelua, sillä sehän on muskettisoturien tehtävä. Kolmikko matkasi lokakuussa 2015 halki itäisen Euroopan etsien sankareille sopivaa tekemistä taltioiden samalla edesottamuksiaan videokameralla.

Lähtökohtaisesti sulkahattuiset ja pussihousuiset muskettisoturit naurattavat. Matka läpi Euroopan on täynnä uhoa, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Kuninkaita ei kuitenkaan enää juuri löydy käskyjä antamaan, konfliktit eivät ole pistomiekoin ratkaistavissa ja korruptio rehottaa. Musketöörien matka kulkee Wienistä Tsekin, Unkarin, Romanian, Moldovan, Ukrainan ja Transnistrian alueiden halki.

Matkalla kohdataan pakolaisia, poliitikkoja, kymmeniä rajavartijoita ja avuliaita paikallisia. Osa näkymistä, kuten hylätty pakolaisleiri rajalla, vetävät kovin hiljaiseksi. Chisinaussa pidätetään korruptoitunut entinen pääministeri Vlad Filat juuri kun musketöörit ovat paikalla, Kiovassa sytytetään kynttilöitä Maidanin aukiolla kuolleiden muistoksi. Sulkahattusankareiden aika tuntuu olevan ohi.

Aramis (Carl Alm), Porthos (Matti Raita) ja Athos (Noora Dadu). Kuva. Laura Karen

Noora Dadu, Matti Raita ja Carl Alm puhaltavat erinomaisesti yhteen hiileen tässä kolmikielisessä, pääasiassa kuitenkin englanniksi, rullaavassa esityksessä. Ranskalaisella aksentilla solkkaavat sankarit yrittävät löytää tekemistä ja omaa paikkaansa nykypäivän kuohuvassa Euroopassa siinä kuitenkaan onnistumatta. Onneksi on kuitenkin olut, karaoke ja ennen kaikkea oikeanlaiset passit, niillä rajanylitys onnistuu vaikka kuvauslupia ei aina herukaan. Valters Silisin ohjauksen tuloksena livetoiminta vaihtuu videon katseluksi ja takaisin hyvin rytmitetysti.

Matka halki Euroopan on absurdi tai ainakin niin sen omassa päänsisäisessä narratiivissani selitän. On hankala hahmottaa sitä kaikkea ihmeellistä ja kamalaa, korruptiota ja ihmisten hätää, vaikka sitä tuutataan päivittäin uutisista. Vastapainona tälle on kauniita maisemia Sibiun kaupungin lähettyvillä ja roskakorista löytyvä ukulele. 3 Musketeers tuo oman kortensa poliittiseen keskusteluun ja esittää tärkeän kysymyksen: kuinka paljon sinun tulisi tietää voidaksesi sanoa olevasi jonkun tietyn ryhmittymän puolesta?

Esityksiä on Mad Housessa vielä koko huhtikuun ajan.

Lavalta: Puhuva pää (Janne Saarakkala / Mad House)

Kuva: Saara Autere

Ajatusvirran lempeää poljentoa

Janne Saarakkalan Puhuva pää -esitys on joka kerralla erilainen. Tunnin mittaisessa yhden miehen stand up -show'ssa Saarakkala puhuu ulos kaiken, mitä hänelle tulee esityshetkellä mieleen. Ajatukset liikkuvat muun muassa kehon tuntemuksista ja esitystilassa nähdystä muistoihin, sellaisiinkin joita ei ehkä julkisesti haluaisi ääneen ajatella.

Voisi kuvitella, että toisen ajatusvirran kuunteleminen tunnin ajan on raskasta ja pöljää, mutta se ei pidä paikkaansa. Saarakkalan aloitettua yksinpuhelunsa oma pää tyhjenee ja huomaa vain kuuntelevansa. Ei päänsisäistä analyysiä tai hairahtumista omille ajatuspoluille, kaikki keskittyminen on esityksessä ja se on tavattoman rentouttavaa. Kaiken lisäksi Saarakkala puhuu mukavasti, ei mitään kovin maailmaamullistavaa ehkä, mutta perusasenteelta mieleen tuleviin asioihin suhtaudutaan lempeästi.

Tunti kuluu yllättävän nopeasti. Noin puolet esityksestä Saarakkala puhuu side silmillä, toisella puoliskolla side poistetaan ja katse käännetään välillä katsomoonkin. Puheenvirta on käytännössä katkeamaton ja siinä ehditään miettiä niin omia tuntemuksia edellisen päivän samaisesta esityksestä, muistella vanhoja nolojakin asioita ja miettiä, mitä katsomossa istuva äiti ystävineen mahtaa nyt ajatella. Loppupuoliskolla Saarakkala suorittaa myös tehtävän, joka on määritetty viimeviikkoisella yleisökilpailulla. Meidän esityksessämme pestiin hampaita ja samalla jatkui tietysti taukoamaton puhe, se onnistui hämmentävävän hyvin.

Ainut irtoaminen tästä ikään kuin meditaatiostani tapahtui, kun päädyin itse Saarakkalan katseen kohteeksi. Ei siinä itsessään mitään, mutta onnistuin kiinnittämään katseen tahattomalla, rankan viikon aikaansaamalla haukotuksella. Siitä olen kuitenkin kiitollinen, että Saarakkala pelasti minut nolostukselta jättäen mainitsematta haukotukseni. Kiitos siitä.

Esityksen jälkeen suurin osa meistä katsojista jäi vielä keskustelemaan Saarakkalan kanssa esityksestä. Saarakkala kertoo, että monelle tulee esityksen jälkeen tarve jakaa, sanoa jotain, ja huomaan itsekin sanoittavani ajatuksiani vaikken itse tässä tilaisuudessa mitään lopulta ääneen sanokaan. Puhuva pää jätti mukavan olon, jonkinlaisen helpotuksen toisaalta siitä että ajatustila on taas itsellä ja kiitollisuuden, että sai kuitenkin olla siitä hetken erossa.

Puhuvan pään voi kohdata Mad Housessa vielä 21.4., silloin esitys on englanniksi.

Lavalta: Queer Masculinities (Transforces On Stage / Mad House)

Christian van Schijndel: The Gentleman. Kuva: Transforces

Mad Housen on valloittanut viime ja tämän viikon ajaksi aktivistiryhmä Transforces, joka puhuu ja toimii transnäkyvyyden ja -hyvinvoinnin sekä sukupuolen moninaisuuden puolesta. Viime viikolla tapahtuma tarjosi nähtäväksi kattauksen tanskalaisten queer-taiteilijoiden esityksiä Queer Masculinities -illassa.

Illan ajoitti Miss Fishin ja Carla from Helles7edin Organs. Performanssiduon esityksessä tutkittiin muun muassa kehoa ja sukupuolta viime vuosisadan malliin heijastettujen videoiden ja liikkeen yhdistämisen kautta. Vaikka idea on lähtenyt vanhoista ajatusmalleista ja paljon on kehittynyt, on esitys myös vahvasti nykupäivässä - sen todistaa jo muutaman viikon takaisten uutisten selailu ja ihmisten tarve luokitella toisia sopiviin muotteihin. Organs oli komeaa katsottavaa, paikoin karua ja vähän pelottavaa ja seuraavassa hetkessä videota ja ihmiskehoa yhdistellään mitä upeimmin.

Nykysirkustaiteilija Michiel Tange van Leeuwenilta nähtiin illassa kaksi esitystä, Very Large Green Triangles, Part I ja Part II. Ensimmäinen esitys vei jalat alta, sillä en osannut odottaa näkeväni näin huikaisevaa nykysirkusta tässä illassa. van Leeuwen valloittaa lavan käsittämättömän korkeissa koroissaan ja jatkaa sitten upeisiin käsiseisontoihin, edelleen niissä kreiseissä koroissa. Toisessa osiossa puolestaan nähdään muun muassa jonglöörausta ja kävelyä huiman korkeilla puujaloilla. Akrobaattisten toimien lomaan oli saatu ujutettua myös jos jonkinlaista ajatusta ja nämä esitykset jäivätkin ehkä istuttamine ajatuksineen parhaiten mieleen.

Ancient Orderin Orifice oli itselleni ehkä illan raskain osio, vaikka se kiinnostava olikin. Orificessa kaksi Uranuksen asukkia saapuu maapallolle ja ihmettelee sen omituisia konventioita sukupuolen määrittämisestä, seksuaalisuudesta ja lopulta myös eläinten oikeuksista. Esiintyjät olivat groteskeissa maskeissaan ja asuissaan hämmentäviä ja ihmettelyissään hurmaavia, mutta tyylillisesti esitys ei ollut niin omaan makuuni eikä se juuri tarjonnut uutta pureksittavaa. Hämmennyin myös lopun hypystä eläinten oikeuksien maailmaan, ei siinä, tärkeä aihe sekin mutta tuntui aikamoiselta loikalta sukupuolipuheen jälkeen.

Musiikillista viihdykettä iltaan tarjoili transvestiittitaiteilija Ramona Macho/Bo Hagen Clausen, joka esitti muutamia laulujaan ja numeroitaan. Ramona Macho oli esiintyjänä oikein viehättävä, mutta jäi valitettavasti kovin Christian van Schijndelin jalkoihin, joka esiintyi sekä häntä ennen että hänen jälkeensä upean The Gentleman -hahmon kanssa. van Schijndelin esitys taisi vetää jalat alta koko yleisöltä, sillä erityisesti viimeisen numeron jälkeen hurrausta kuului katsomon osasta jos toisestakin eikä vinkeästi tarjoillusta samppanjasta tainut kieltäytyä kukaan. Gentlemanista voisi sanoa, että siinä oli herralla karismaa ja classia, huhhuh.

Oikein mainio ilta siis monimuotoisine esityksineen kuten kuuluukin. Yle kirjoitti viime viikolla hienon jutun tästä esityskokonaisuudesta ja Transforcesista, suosittelen, ja samaan syssyyn voi käydä lukemassa myös Puistojatkot-blogin fiiliksiä illasta.

Tällä viikolla tapahtuman puitteissa on mahdollista päästä näkemään kahden esityksen ilta, jossa nähdään Teemu Mäen Transformations - Otteita maskuliinisuuden sanakirjasta ja Eino - henkilökohtainen sukupuolihistoria. Esitykset ovat torstaista sunnuntaihin.

Lavalta: Reverie (Gnab Collective / Mad House)

Hetkiä Emma Suomisen kuvaamista videoista. Kuva: Saara Autere

Ei kahta ilman kolmatta, viime perjantain esitysiltaan kuului myös Gnab Collectiven Reverie -videoinstallaatioesitys. Esitys alkoi vasta kymmeneltä, väsymys painoi yhä enemmän, mutta tämä oli todella esitys jonka tahdoin nähdä ja jälleen kannatti jaksaa vielä vähän. Reverie (tila tai tunne, jossa ihminen vaipuu haaveisiinsa) oli kosketusta, läsnäoloa, lähtemistä ja tulemista, odottamista ja uskaltamista.

Valkoisen kankaan rajaamassa tilassa seisovat Jasmiina Sipilä ja Inari Virmakoski, me tulemme samaan tilaan ja asetumme kuka minnekin. Esitys yhdistelee videota, ääntä ja esiintyjien olemista ja elämistä siinä hetkessä. Monimediainen esitystapa toimii hämmentävän hyvin, tuntuu luontevalta seurata kankaalta samaan aikaan Emma Suomisen upeita videoita ja Sipilän ja Virmakosken liikettä. Romulus Chiciucin musiikki täydentää hienosti kokonaisuutta, lisäksi hänen puuhailunsa dj-pöydän takana toimii jonkinlaisena vastapainona esityksen tietylle rauhalle ja keveydelle.

Mitään tyhjentävää en osaa esityksestä sanoa, ehkä neuvoisin teitä vain katsomaan tämän esityksen teaser-videon. Reverien jälkeen olo on yksinkertaisesti kevyempi, parempi. Menisin uudelleen, eteen- ja taaksepäin.

Olen myös onnellinen, että näin lopulta tämän Gnab Collectiven päätöksentekoa käsittelevän trilogian kokonaisuudessaan, se oli hieno. Hamlet Private oli tunnelmaltaan intiimi ja henkilökohtainen, Polku vei tekemään päätöksiä ja kävelemään ja lopulta Reverie oli siihen loppuun kuin hengähdys, huokaus, näin se meni ja näin on hyvä.

Lavalta: B Funeral ja Young Dionysos (Mad House)

B Funeral. Kuva: Saara Autere

Rankan viikon jälkeen ajatus illallisesta esitystaidetta tuntui hieman raskaalta, mutta kulttuurimenoja ei ole tullut aiemminkaan kaduttua joten bussi alle ja kohti Suvilahtea. Perjantai-illan aikana oli mahdollisuus päästä näkemään kolme esitystä, joista tässä postauksessa käsittelen kahta eli B Funeralia ja Young Dionysosta.

Jovanka Trbojevic & co: B Funeral

Jovanka Trbojevicin ja kumppaneiden B Funeral on esittelynsä mukaan kunnianosoitus dadalle sen 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Tämän lisäksi se on jatko-osa Trbojevicin videotyölle Death in the swimming pool, jossa ampiainen käy viimeistä kuolinkamppailuaan kylmillä laatoilla ja taustalla kuuluu Trbojevicin ja Juha Valkeapään musiikki-improvisaatiota. Video on myös osa tätä esitystä, jossa sen lisäksi nähdään Petri Kekonin tanssia ja liikettä ja seremoniamestarina toimii Juha Valkeapää.

Kuolevan ampiaisen kamppailua uima-altaassa on vaikea katsoa, tuntuu pahalta. Surraava ja tummasävyinen äänimaisema lisäävät väsymystä ja toivottomuuden tunnetta. Kaivan vaivihkaa laukusta pastillin, että silmät pysyvät auki, esitys kutsuu minua vajoamaan unisuuteen. Ei se tylsä ollut, ehei, mutta tunnelma vain vei kohti kohtalolleen alistumista.

Pää oli tämän esityksen aikana niin sumussa, että kokonaisuus ei hahmottunut, mutta muistan paljon hetkiä. Hiekkakakut, silitysraudan, taskulampulla osoitettavan Kekonin, yksi kerrallaan sytytetyt tulitikkuristit, liukumäen. Paljon tummaa, synkkää, mutta toisaalta energiaa.

Young Dionysos. Kuva: Saara Autere

Sándor Vály: Young Dionysos Part IV

Young Dionysos lupaa katsojalle kivun katarttisen elämyksen, ei viihdettä. Vály ei tässä kuvia kumartele, lavalla on ainoastaan hän itse frakissaan ja maihinnousukengissään miekkailunaamio kasvoillaan ja edessään piano. Äänien ohjelmoinnista, samplauksesta ja luuppauksesta vastaa niin ikään naamioon pukeutunut Suny Seppä.

Pianokonserttina mainostamisesta huolimatta kyseessä ei ole mitään perinteistä kilkuttelua, vaan pianoa soitetaan niin hiomakoneella, rumpukapuloilla kuin kirveellä, vähän tosin käsinkin. Murjottu piano soi loppuun asti yllättävän kauniisti joskin sydäntäsärkevästi. Jokin osa sisälläni myös värähtää aina kun kirves osuu koskettimiin, tai ehkä se on vain äänivallin aiheuttama kokonaisvaltainen tärähdys.

Kun kasvot oli peitetty miekkailunaamiolla pysyy tunnelma omituisen persoonattomana ja kylmänä, vaikka paikoin otteet pianon kanssa ovat jopa helliä. Sitten taas otetaan se kirves ja huudetaan tuskaa ja eloa ja oloa. Armoa ei tosiaan katsojalle anneta koko puolituntisen aikana, mutta tavallaan se on virkistävää. Pianosta ei paljon jäänyt jäljelle, me taputimme hämmentyneinä.

Esitysilta on arvioitu myös Rondossa Tatu Tammisen toimesta.