Lavalta: Kenenkään Edith (HIT Helsinki)

Teos nähty kutsuvieraslipulla.

Kuva: Aino Sinda

Anna tunteiden tulla

HIT Helsingin kesän kuunnelmateos Kenenkään Edith vie katsojan kävelylle Käpylään kuulemaan Edithin tarinan. Se ei ole suuri eikä ehkä loppujen lopuksi erikoinen tarina, ja ehkä siksi se on kuitenkin erityinen. Se tuntuu todelta ja vähän taianomaiselta. Teoksen kokemiseen tarvitaan kuunnelmatiedosto, kuulokkeet ja materiaalipaketti, joka saapuu kokijalle postitse.

Yksin koettavan teoksen aikana liikutaan Taivaskallion liepeillä noin tunnin ajan. Liikuttava matka ei ole erityisen pitkä, yhteensä noin kilometrin, ja tahti oli sopivan rauhallinen, itse jaksoin sen puolikuntoisena hyvin. Hyviä kenkiä ja mukavia vaatteita kuitenkin suosittelen teoksen ohjeen mukaisesti. Reitti ei myöskään ole esteetön vaikkei se olekaan erityisen vaikeakulkuinen.

Paula Kovasen ohjaama ja käsikirjoittama teos käsittelee muun muassa hyväksytyksi ja nähdyksi tulemista ja sitä, miten petollisen helppoa on toisinaan olla kiltti ja toivoa. Varsinaisen tarinan ohella kuulokkeissa on seurana opas, joka kertoo minne seuraavaksi liikutaan ja missä kokijan tulisi milloinkin olla. Selkeää ja yksinkertaista, etenkin kaltaiselleni joka iloitsee selkeistä raameista.

Kuunnelmassa kuullaan yhteensä kahdeksaa ääninäyttelijää ja jonkin verran myös musiikkia. Kokonaisuutena kuunnelman äänimaisema oli miellyttävä, äänet selkeitä. Tästä ehkä huomannee, että ääniteoksen arviointi on minulle haastavaa, mutta joka tapauksessa kuuntelukokemus oli miellyttävä. En myöskään viitsi erotella kuuntelukokemusta sen tarkemmin, sillä tarina on uskoakseni parhaimmillaan kun siitä tietää mahdollisimman vähän.

Koin itse teoksen aurinkoisena mutta viileänä toukokuisena iltapäivänä ja Taivaskallion ympäristö näyttäytyi kauniina. Ihmisiä oli liikkeellä jonkin verran, mikä sopi teoksen tunnelmaan, ja kuunnelman ohjeistuksessa oli hyvin otettu huomioon ne kohdat, joissa saattaa joutua luovimaan paikalla jo olevien ihmisten mukaan.

Kenenkään Edith oli kaikkinensa viehättävä kokonaisuus. Sen tunnelma on läsnä niin varsinaisessa kuunnelmassa kuin materiaalipaketissa, visuaalinen ilme sopii teokseen ja sisältö on hyvin kuratoitu ja mahtuu takin taskuun. 

Eniten pidin siitä, että Kenenkään Edith oli ihmisenkokoinen, ei yrittänyt olla enempää kuin on. Ja se riittää. Se riittää.

**

Kiitokset HIT Helsingille kutsusta kokemaan kuunnelma.

Lipun teokseen voi hankkia 8.7. asti ja kuunnelma on koettavissa 31.7. asti.

Alekoodilla KUJERRUKSIA (voimassa 23.5.-5.6.) saat lipun hieman edullisemmin.

Lavalta: Neuromaani (Valtteri Raekallio/Zodiak)

Kuva: Valtteri Raekallio

Aivoni ovat avoin ovi, mutta kynnyksellä on turvallisempaa

Raekallio Corp. ja Zodiak toivat Juhlaviikkojen ohjelmistoon Marian sairaalan hylätyille käytäville ja huoneiden sokkeloihin rakennetun elämyksen Neuromaani. Elokuiset esitykset myivät melko pian eioota, mutta syyskuiselle jatkokaudelle sai vielä näppäräsormisena lippuja. Hämärtyvänä torstai-iltana jonotamme hämmentyneinä sairaalan ovella ison Neuromaani-kyltin alla, saamme ovien auetessa käteemme lääkepikarissa pillerin ja lopulta kutsun nimellä tulla peremmälle. Päähäni saan kuulokkeet ja siirryn sairaalasänkyyn kuuntelemaan tarinan ensimmäistä palaa.

Valtteri Raekallion luoma maailma noudattelee käsittääkseni varsin hyvin Yli-Juonikkaan alkuperäisteoksen sirpaleisuutta ja toisteisuutta. Valinnat vaikuttavat omaan tarinankaareen ja toisaalta takaisin voi palata ja aloittaa uudelleen tai lähteä uusille poluille keskeltä tarinaa. Toiminta muistuttaa valintaperusteisia seikkailukirjoja, mutta aikaa ollessa rajallinen määrä jää kokemus jollain tavalla vaillinaiseksi. Kaikkia ovia ei ehdi avata tai kaikkea nähdä. Takaraivossa takoo pelko siitä, että katsonko tätä väärin tai jääkö jotain olennaista kokematta. En tiedä.

Sairaalakammoiselle ihmiselle kokemus on pelottava. Alun vastaanottotoimenpiteet tuudittavat tuttuun tunteeseen, hoitaja-asuiset tietävät kyllä mitä tekevät, mutta turvallisuuden illuusio romahtaa heti ensimmäisessä siirtymässäni kun holtittomasti käytävällä tärisevä punapukuinen nainen horjahtaa minua päin. Loppuajan pelkään, että joku tulee lähelle ja henkilökohtainen tilani vaarantuu. Ensimmäinen tarinakierrokseni päättyy kuitenkin yllättävän pian ja sisuuntuneena siitä että selvisin hengissä myös karmivasta vilkkuvalokäytävästä palaan takaisin kerroksiin.

Satunnaisotannalla liikkuessani alan rentoutua, vaikka edelleen tuntuu siltä että muille kerrotaan jotain mitä en tiedä. Harhailen ympäriinsä ja lopulta löydän myös tiloja ja hetkiä joihin haluan jäädä ja hengähtää. Kolmesti minua pyydetään siirtymään kanttiiniin, mutta jatkan sinnikkäästi eteenpäin. Pilkkopimeässä Camera obscura -huoneessa katson ensijärkytyksestä toivuttuani lumoutuneena kaupungin valoja, vihreällä muovinurmikolla päällystetyssä huoneessa katson joutsenpukuista balettitanssijaa ihastellen.

Kuulokkeista tulee tekstiä käytännössä koko elämyksen ajan. Välillä kuuntelen tarkkaan, suurimman osan ajasta huomaan kuitenkin että sanat puuroutuvat eivätkä jää mieleen. Päätän, että se ei ole tärkeää ja voihan olla että olennainen jää suggeroituna jonnekin harmaan aineen poimuihin. Välillä jätän kohtia kesken, hyppään levottomana eteenpäin. Yritän paikallistaa huoneita, joista olin sattumalta kuullut, turhaudun kun en löydä niitä ja harmistun omista ennakko-olettamuksistani. Erinäisten sattumusten seurauksena päädyn lopulta makaamaan neljännen kerroksen käytävälle hymyilevän hoitajan viereen ja totean, että tämä oli nyt tässä.

Pohjakerroksessa todellisuus lyö vastaan hieman liian kovaa, sillä kaiuttimista pauhaa jonkinlainen piinaava hälytysääni. Teoksen ahdistavan junnaava äänimaailma palaa mieleen ja lähden ravisteltuna kävelemään kohti rautatieasemaa. Sanomatalolla hätkähdän kulmassa seisovia lääketieteen opiskelijoita takkeineen: jatkuuko tämä vielä? Istun junaan tunnekuohuisena. Neuromaani oli ehdottomasti elämys, mutta en tiedä oliko lääkitykseni lopulta riittävä että olisin nauttinut siitä.

Lavalta: Saiturin joulu - meditatiivinen kävelykuunnelma (Johanna Hammarberg/Mad House)

Syksyisen Mad Housen toisen kauden viimeinen esitys oli Helsingin Torikortteleiden alueelle ilmestynyt Johanna Hammarbergin meditatiivinen kävelykuunnelma Saiturin joulu. Joulukalenterinomaisesti toimivaa jatkokertomusta pystyi kuuntelemaan, kun Senaatintorin alueelle ilmestyneet luukut kävi avaamassa käyttäen hyväkseen mainiota arilyn-sovellusta.

Ehdin itse käydä katselemassa luukkuja useampaankin otteeseen, mutta teknologia ja sää eivät olleet yhteensopivia. Arilyn kyllä toimi oikein hyvin, mutta jos lukijoiden joukossa on omenapuhelimien omistajia niin tietänette etteivät joulukuun alun sateet ja lopun pakkaset olleet omiaan pitempää ulkokäyttöä varten. Tyydyin siis valokuvaamaan luukkuja ja skannailemaan niitä kotona ja melkein koko kuunnelman ehdinkin nautiskella. Nyt loppiaisen jälkeen verkkoon pätkähti kuitenkin myöhäinen joululahja ja kuunnelma on kuunneltavissa kokonaisuudessaan soundcloudin kautta.

Siirtykäämme tästä alkuselostuksesta itse asiaan. Kyse on siis Saiturin joulusta, Charles Dickensin joulutarinoiden klassikosta, josta Johanna Hammarberg on poiminut, karsinut ja muokannut hienon kuunnelman mietiskelyharjoituksineen. Tarina on tuttu: ikävä kitupiikki Ebenezer Scrooge joutuu hieman ennen joulua kohtaamaan sekä entisen yhtiökumppaninsa haamun että Menneiden, Nykyisen ja Tulevien joulujen henget ja pohtimaan, liekö raha sittenkään tärkeintä elämässä. Hammarbergin versiossa tarina on jaettu 21 noin kolmen minuutin pätkään, jotka lukee äänitaiteilija Juha Valkeapää.

Myönnän. Minä kuuntelisin Juha Valkeapään lukemana vaikka puhelinluetteloa, niin miellyttävä ääni hänellä on, mutta toki mieluummin sitä kuuntelee tällaista tarinaa. Vaikka Saiturin joulusta on nähnyt monta erilaista versiota, onnistui tämä kuitenkin herättämään siitä uusia ajatuksia ja kaiken lisäksi tarinan mietiskelyharjoitukset iskivät melkoisen lähelle tällä hetkellä läpikäytäviä tuntemuksia omassa elämässä. Kuuntelukokemus oli tavattoman hieno.

Kartta kuunnelmaan on ainakin vielä tällä hetkellä saatavilla täältä. Itse ajattelin käydä kuuntelemassa kuunnelman vielä uudelleen paikan päällä soundcloudin kautta jos pakkanen vain hellittäisi hieman. Parhaimmillaan se nimittäin on, jos voi samalla katsella ympärilleen ja ihailla ja ihmetellä valittuja pisteitä. Kuunnelkaa, hiljentykää, nauttikaa. Suosittelen.

Radioeläimet-kuunnelma alkaa!

Hienon kuvan on piirtänyt Iina-Mariia Happonen.

Kävipä päivänä muuanna niin, että ystäväni Luca Gargano laittoi minulle ja miehelle viestin, että kiinnostaisiko meitä tehdä hänen kanssaan lasten radiokuunnelma. No tottahan toki kiinnosti ja siitä laitettiin sitten alulle Radioeläimet.

Radioeläimissä tärkeilevä Kettu Kohonen, tietäväinen pöllö Melwin ja hieman yksinkertainen radiopeura Tasavatti (jota esitän minä!) löytävät metsästä kojeen, jonka päättelevät olevan radiolähetin. Ja mitäs muutakaan sitä kannattaa lähettimellä tehdä kuin omaa radio-ohjelmaa. Siinä sitä sitten kolmikko yrittää lähettää erilaisia ohjelmia eetteriin yleensä siinä kovin hyvin onnistumatta.

Ainakin meillä on ollut hauskaa tätä tehdessä, toivottavasti hauskaa on myös kuulijoilla. Ensimmäinen jakso tuli eilen radiosta Ipanapa-radion lähetyksessä (Radio Helsingissä ja Bassoradiossa lauantaisin 8-10) ja nyt se on kuunneltavissa myös podcastina. Olkaapa siis hyvä!


Tälle ensimmäiselle tuotantokaudelle on suunniteltu kymmenen jaksoa. Otamme mielellämme vastaan palautetta.

Radioaalloilta: Pet Shop

Minulla ei ole niinkään kokemusta kuunnelmien kuuntelusta, mutta tämä kiinnosti sen verran että päätin kokeilla. Olen nyt kuunnellut Ylen radioteatterin esittämää Pet Shop -sarjaa kolmen jakson verran, ilmestyneenä niitä on jo neljä, ja olen täysin koukussa. Toisen jakson kuuntelin jopa kahteen kertaan, koska kuuntelin sitä samaa aikaa kun tein töitä ja halusin varmistaa olevani kärryillä. 

Ja mikäs siinä kuunnellessa, sarjassa on nimittäin kiinnostava juoni ja mainio toteutus. Sarjan on ohjannut Sakari Hokkanen, äänisuunnittelijana on Tiina Luoma ja ääninäyttelijöinä siinä ovat mm. Alina Tomnikov Kultakutrina, Mirjami Heikkilä Villikissana, Hannele Lauri Femme fatalena sekä herra Ylppö Saatanana. Sarja sijoittuu elokuiseen, painostavan kuumaan (Itä-)Helsinkiin.

Alkuasetelmassa kuullaan, kuinka Laajasalosta on kadonnut pyörätuolilla liikkuva nainen, joka ei osaa puhua. Sieppauksen kautta käynnistyy tapahtumaketju, joka syöksee rauhaisan kaupungin kaaostilaan. Ulkona ei ole yhtäkkiä turvallista liikkua yksin, etenkään jos on nainen ja kaupunki on pimeä. Pääosin kerrotaan Kultakutrin ja Villikissan tarinoita, vaikka lähes yhtä suuressa osassa ovat myös mystiset Femme fatale ja Saatana (joiden äänityöskentely on mahtavaa kuultavaa).

Juonesta en oikein osaa sanoa mitään järkevää tuon alkuasetelman lisäksi. Lainaan siis sanoja Radioteatterin sivuilta:

Satu sekoittuu itä-Helsingin todellisuuteen, porno ja splätter kuplivat traagisen romanttisen pinnan alla.

Mitäpä sitä muuta jauhamaan. Jännittävä ja kutkuttava, parhaiten saat selville kuuntelemalla itse.

Kuulin tästä kuunnelmasarjasta ensimmäistä kertaa sarjan käsikirjoittajalta itseltään, kun olin Into-kustantamon bloggaajatapaamisessa. Tapaamisessa Gustafsson lahjoitti ensimmäisen jakson käsikirjoituksen ja kertoi kuunnelmasarjan alkavan piakkoin. Radioon sarja on laitettu määritelmällä aikuisten kauhusatu, vaikka Gustafsson itse on kirjoittanut sen eroottisena trillerinä. En nyt tiedä miksi tuottajien mielestä Pet Shop ei määritelmää täytä, minun mielestäni se näin kolmen osan perusteella pätee varsin hyvin.

Menkää äkkiä kuuntelemaan, ensimmäinen jakso verkossa vielä kuusi päivää. Saman linkin kautta löytää myös myöhemmin ilmestyneet osat.