Jan Salmisen esikoisteos Äidinmaa (Tammi, 2012) lyö vaihtoehtoisen todellisuutensa vasten lukijan kasvoja ja pakottaa pohtimaan: mitä jos näin kävisi? Äidinmaassa ollaan jossain tulevaisuudessa, ajassa jossa maapallolla on tapahtunut erilaisia väestönkasvuun ja ympäristöongelmiin liittyviä katastrofeja. Nämä eivät kuitenkaan vielä riitä, vaan maassa, joka ennen oli Suomi, ovat myös valtarakenteet kääntyneet päälaelleen ja aluetta kutsutaan nykyään Vapaiden kansalaisten sisarusliitoksi eli Äidinmaaksi. Miehiä ei tässä yhteiskunnassa arvosteta, vaan heidät on alennettu koiraiksi, hyljeksityiksi olennoiksi.
Gaia, Diana, Kali, Tellervo.
Neito, soturi, äiti, eukko.
Athene, Artemis, Hekate, Hestia.
Pimeä maa, valkea maa,
vettesi elävä kohtu,
ytimesi tuli ikuinen koti.
Teoksen toisena kertojana on Anna-Liisa, joka työskentelee koirasvahtina. Hän elää pienessä naisheimossa rakastamansa Belindan, Eleonooran ja nuoren Maria-Teresan kanssa. Heimoissa kaikki jaetaan, myös rakkaus, sillä pariseksuaalisuutta pidetään täysin luonnottomana ja jopa hävettävänä asiana, vähintäänkin yhtä pahana kuin koiraisiinsekaantumista. Anna-Liisan myötätunnon herättää koiras jota hän vahtii. Kirjan toinen kertoja on vanha koiras Benjamin, joka vielä hatarasti muistaa ajan kun sanoja isä ja poika sai vielä käyttää ja kun hänellä oli vain yksi äiti.
Lukemisesta on tätä kirjoittaessani jo jonkin aikaa ja tarinan yksityiskohdat jo hieman haalistuneet, mutta tunnelma on helppo palauttaa mieleen. Salminen kirjoittaa tunteella ja pakottaa lukijankin uppoamaan synkän yhteiskunnan syvyyksiin. Tummia sävyjä luovat niin piiloteltu väkivalta, jollain tavalla nyrjähtäneen oloinen seksuaalisuuskäsitys kuin koiraiden huonot olot - jos koiraalla ei ole työlupaa, ei vaihtoehtoina ole oikeastaan kuin huoraus. Äidinmaa on ruma, raaka ja pelottavan kiehtova, teräväkulmainen. Onneksi välistä löytyy myös hitunen empatiaa ja jopa rakkautta, muuten teos olisi voinut olla jopa liian rankka.
Sitten olin raottanut silmiäni. Näin vieläkin isän kasvot sellaisina kuin silloin. Kyyneleet vääristivät ne hahmottomiksi, niin etten tunnistanut häntä lainkaan. Kasvot olivat kirkasta, valuvaa vettä, jonka yksityiskohdat eivät erottuneet, mutta olen melko varma, että hän hymyili lempeää, kerrankin pilkallisuudesta riisuttua hymyä.
Äidinmaa ei ole hauska kirja, taitava se sen sijaan on. Naisvaltainen yhteiskunta on ujutettu ovelasti niin kielenkäyttöön kuin kulttuuriinkin. Esimerkiksi kaatuneiden muistopäivä on vaihtunut kantaneiden muistopäiväksi. Paikoin kieli on rönsyilevää, jopa ajatusvirtamaista. Tämä oli ehkä kirjan haittapuoli, sillä ahmiessani kirjaa eteenpäin oli näihin kohtiin hankala keskittyä. Suuren kiitoksen annan sen sijaan lyhyille historiakatsauksille, jotka kirjaan oli liitetty: vaikka aina oikeutesi eivät riitä kaikkien tietojen lukemiseen selvensivät nämä katsaukset sekä ennen Äidinmaan nousua edeltäneitä tapahtumia että syvensivät tietämystä syrjintään perustuvasta hallinnosta.
Peili olisi pitänyt takavarikoida, särkeä heti, mutta en voinut lakata tuijottamasta kuvajaistani. Olin oman itseni lumoama ja unohdin, kuinka väärin sellainen oli. --- Oliko tuo kaunis nainen?
Kirja on kiinnostava myös biologian näkökulmasta. Yhteiskunta, jossa lisääntymiseen tarvitaan lisääntymislupa ja jossa käytetään erilaisia geeniseulontoja ei nyt näin suoraan sanottuna kuulosta kovin hyvältä. Tokihan tässä olisi nyt ratkaisuja väestönkasvuun ja näin pois päin, mutta luonnollisuus touhusta on kyllä kaukana.
Naisvihaajaa Salmisesta on turha yrittää leipoa, sillä mistään naisvastaisuudesta tässä ei mielestäni ole kysymys. Minulle pääasiaksi nousi pikemminkin se, miten valta ja kansalaisten arvotus voi korruptoida mielen, niin hallitsijan kuin kansalaisenkin. Hyvistä ajatuksista voi loppupeleissä tulla synkkiä lopputuloksia. Ja toki on myös se kysymys, että mikä tekee meistä naisia, mikä miehiä, mikä meistä tekee ihmisiä. Todella kiinnostava kirja, vahva esikoinen.
Tytöt ovat tyttöjä.
Kiellettyihin peileihin ovat katsoneet myös Minna (johon kirja vaikutti niin paljon, että lähes vei yöunet), Suketus (joka kuvailee kirjaa arviossaan todella mainiosti), Tuulia (joka ei yleensä lue tämäntyyppistä kirjallisuutta ja vaikuttui kovasti) sekä Norkku (joka ei ihastunut täysin mutta oli lukemisestaan tyytyväinen).
Tammi, 2012. 392 s.
Kansi: Saku Heinänen.
