Lavalta: Äidinmaa (Salon teatteri)

Esitys nähty kutsuvieraslipulla.

Kuva: Timo Huttu

Voimakkaiden tunteiden musikaali

Salon teatteri ei tänäkään vuonna piittaa siitä, että kesäteatteri tupataan usein näkemään kevyenä viihteenä, vaan tuo Vuohensaaren lavalla Äidinmaan. Kotimaisessa musikaalissa seurataan yhden suvun naisten elämää neljässä polvessa ja sitä, kuinka aiemmin tehdyt valinnat ja uhraukset voivat vaikuttaa vuosien päähän.

80-luvulla Anni (Ami Aspelund) saapuu takaisin kylään tyttärentyttärensä Lauran (Anni Salomaa) kanssa kuulemaan äitinsä perunkirjoitusta ja ihmettelemään hylätyksi jääneen kyläkaupan kohtaloa. Menneisyys muistuu kirkkaana mieleen ja osoittaa, että kauan sitten tehdyillä valinnoilla voi olla kauaskantoisia seurauksia. Menneessä, kesällä 1939 nuori lempi roihahti pienessä maalaiskylässä, kun nuori Anni (Vilma Koskela) kohtasi kesätöihin saapuneen Olavin (Peter Nyberg). Yhdessä heidän ystäviensä, Reijon ja Sofian (Helena Boberg ja Jerry Sarlin) maailma tuntui olevan täynnä mahdollisuuksia. Talvisota kuitenkin erottaa pariskunnat ja Anni päätyy kulkemaan polkua, jonka jonkinlainen päätepiste tuntuu lopulta löytyvän äidin perunkirjoituksen myötä.

Vaikka Äidinmaa on paljolti ensemble-musikaali, nousee sen keskiöön kuitenkin Koskelan vahva roolityö. Koskela vakuutti minut taidoillaan jo viime kesän musikaalissa eikä suotta, sillä musikaali kiertyy tiukasti nimenomaan Annin tarinan ympärille. Kokonaisuutena ensemble tekee varmaa työtä ja onnistuu tekemään hahmoistaan uskottavia. Teoksessa olisi voitu heittäytyä jopa enemmän tunteen valtaan ja jättää muutama olettaakseni keventäväksi ajateltu kohtaus pienieleisemmäksi, sillä nyt ne tuntuivat olevan hieman eri rekisterissä musikaalin kokonaisuuden suhteen.

Äidinmaan tarina on rivien välissä suuri, mutta loppujen lopuksi lavalla tapahtuu oikeastaan aika vähän. Se on mielestäni tämän musikaalin haaste. Näyttäville tanssinumeroille ei ole sijaa ja varsin usein tarinaa kuljetetaan niin, että kohtauksen keskushenkilö laulaa yksin lavalla. Tästä huolimatta Toni Ikolan ohjaus toimii hyvin ja toisaalta on hyväkin, että kohtauksissa on luotettu näyttelijöiden tunneilmaisun riittävä hetken kannatteluun. Minulle vaikuttavimmat laulunumerot olivat 20- ja 70-vuotiaiden Annien duetto Täytyykö sen tuntua tältä ja musikaalin päättävä, koko ensemblen esittämä Aseet laskekaa.

Musikaali sai aikanaan kantaesityksenä Espoon kaupunginteatterissa alkuvuodesta 2017 ja näin myös tämän version. Vaatimattomammista puitteista huolimatta Salon produktio ei mielestäni kalpene sille lainkaan. Laulu soi Vuohensaaren merellisissä puitteissa komeasti ja yksinkertaiset mutta monikäyttöiset lavasteet toimivat hyvin. Ja mitäpä sitä lavasteilla ylimääräisiä koreilemaan, kun ensemble hoitaa hommansa nappiin.

Kulttuuriköyhän vuoden jälkeen tuntui erityisen hyvältä istua Vuohensaaren katsomossa ja antaa aplodit komealle musikaalille. Seuraavia ensi-iltoja kohti, tulkoon niitä syyskaudella lukuisia niin Salossa kuin muissakin kaupungeissa.

Äidinmaan ehtii nähdä vielä 14.8. asti, suosittelen. Lisävakuudeksi voi käydä lukemassa vielä esimerkiksi Teatterinna-blogin arvion.

Lämmin kiitos Salon teatterille kutsusta ensi-iltaan.

Lavalta: Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen (Salon Teatteri)

Kuva: Mikko Pääkkönen

Hevosell' on pää parempi

Kesäteatterikausi jäi tänä vuonna lyhykäiseksi, mutta onneksi sain sen kruunuksi Salon Teatterin Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen -musikaalin. Teos oli minulle tuttu vain nimeltä ja päätinkin marssia katsomoon ilman sen kummempia ennakkotutkimuksia. Ja mihinpä niitä olisi tarvinnutkaan, kun Peter Nybergin taiten ohjaama esitys vei muassaan. Vuohensaaressa saatiin kokea suuria tunteita sielua riipivästä surusta väkevään ja tuliseen rakkauteen.

1900-luvun alussa maailma on murroksessa ja aroilla vaeltavien romanien elämäntapa muuttuu uhanalaisemmaksi vuosi vuodelta. Leirit kuitenkin liikkuvat edelleen ja vanhoista tavoista pidetään kiinni. Kun noidaksikin syytetty kaunis romanityttö Radda (Vilma Koskela) löytää ja parantaa sotilaiden kanssa käydyssä taistossa loukkaantuneen Loiko Zabarin (Jerry Sarlin), ei kummankaan elämä ole enää entisellään. Nuoret eivät kykene vastustamaan välillään roihuavaa tunteiden paloa, mutta ylpeyttä ja omapäisyyttä molemmilla on liiankin kanssa. Vaikka Sarlinin ja Koskelan yhteinen lava-aika on loppujen lopuksi varsin vähäistä, on heitä helppo uskoa. Tunnelma on latautunut, kumpikin tuntuu olevan yhtä aikaa valmis syöksymään toisen syliin ja toisaalta pakoon.

Traagisen rakkaustarinan taustalla nähdään, kuinka vanhat perinteet murtuvat pala palalta ja valtaapitävät sortavat vähemmistöjä surutta. Kun teatteria tehdään näin isosti, on raja uskottavan ja sanalla sanoen kauhean välillä hiuksenhieno. Onneksi Vuohensaaressa tehdään vimmalla ja tunteella ja uskotaan siihen, mitä ollaan tekemässä. Koko ensemble suoriutuu rooleistaan upeasti. Se mahdollistaa muun muassa eeppiseksi muuttuvan takaa-ajokohtauksen, jossa on tosi kyseessä ja hevosten kaviot pöllyttävät hiekkaa takaa-ajajien hengittäessä niskaan. 

Henkilöohjauksen lisäksi Nybergillä on taitoa käyttää koko näyttämötilaa hyödyksi. Vuohensaaren kesäteatteri tarjoaa jo itsessään esitykselle komeat puitteet ja niistä otetaan kaikki irti. Ensemblekohtauksissa tila täytetään runsaasti niin, että joka puolella on toimintaa, vaikka pääkohde onkin helposti pääteltävissä. Myös Venla Viisasen koreografiat ovat näyttäviä ja antavat koko ensemblelle mahdollisuuden loistaa rooleissaan.

Eniten rakastin esityksessä kuitenkin hevosia. Ja tärkeitähän ne olivat, hahmoille elintärkeitä. Hevoset edustivat vapautta: jos sinulla on hevonen, voit lähteä milloin tahansa. Hevosten vuoksi oltiin myös valmiita tekemään asioita, joihin ei muuten taivuttaisi. Ja silti hevoset olivat villieläimiä, ihmisen tahtoon vain väliaikaisesti tai omasta halustaan taipuvia. Jos niitä pidetään liian tiukilla kuolaimilla, ne murtuvat ja muuttuvat vain juhdiksi, mikä oli esityksessäkin nähtävissä verrattaessa paronin siistiksi suitsittuja kärryhevosia arolla villeinä laukkaaviin, kiiltäväkylkisiksi kuvittelemiini ratsuihin.

Loiko Zobar (Jerry Sarlin) hevosineen. Kuva: Mikko Pääkkönen

Hevoset oli toteutettu pääosin nukettamalla ja ratkaisu oli mielestäni erityisen onnistunut. Erityisesti Loiko Zabarin hevosta nukettanut Petra Myllyperkiö vakuutti liikekielellään ja heittäytymisellään; näyttämölle oli helppo kuvitella kaunis hevonen, jota nopeampaa ei arolta löydy. Erityismaininta tästä esityksestä siis yhteisesti kaikille upeille hevosten nukettajille!

Haastavinta upeassa tilassa on äänentoisto. Erityisesti lauluissa sanoista oli paikoin vaikeaa saada selvää, mutta ainakaan keskikatsomossa asia ei muuttunut ongelmalliseksi. Puhekohtauksissa äänet kuuluivat kuitenkin hyvin ja laulutaidossa ei voi sanoa olleen puutteita. 

Vähempää en siis Salon Teatterilta odottanutkaan, mutta todetaan silti ääneen, että Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen on erittäin onnistunut musikaaliesitys. Se luottaa paljon katsojan mielikuvituksen varaan ja palkitsee kokonaisvaltaisella kokemuksella. Ehkä kliseistä, mutta katsomossa sai tosiaan itkeä, nauraa ja kuultiin siellä myös muutama kollektiivinen järkytyksen kohahdus.

Jos siis tiesi kulkee vielä ensi viikolla Salon suuntaan, suosittelen erittäin lämpimästi esityksen katsomista. Ei sitä keveintä kesäteatteria millään mittarilla, mutta hyvin laadukasta sellaista.

***

ps. Otsikon pihistin Okra Playgroundin Rautasuu-kappaleesta. Suosittelen myös sen kuuntelemista ja upean videon katsomista kaikille.

Lavalta: Myrskyluodon Maija (Salon Teatteri)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Henriikka Koskenniemi

Myrskyluodon Maija on vahvasti elämässä kiinni oleva musikaali

Takki on suoraan sanottuna vieläkin aika tyhjä lauantaisesta Salon Teatterin Myrskyluodon Maijan ensi-illasta. Vuohensaaren kesäteatterin rannikkomiljööseen toteutettu musikaali itketti ja ilahdutti.

En tiennyt etukäteen Myrskyluodon Maijan tarinasta oikeastaan kuin raamit, joten minulla ei ole vertailukohtaa muihin toteutuksiin. Tällä hetkellä en myöskään tiedä tarvitsenko edes sellaista, vaikka kirjan aionkin jossain vaiheessa lukea. Peter Nybergin ohjaama versio on nimittäin tunneilmaisultaan niin kaunis ja vahva, että en kaipaa mitään sitä sotkemaan.

Tarinan keskiössä on Maijan ja Jannen hiljalleen kehittyvä rakkaus, joka leiskuu upeasti laulavien Merita Seppälän ja Roope Pelon välillä uskottavana. Toisilleen vieraista nuorista kasvaa vähitellen pari, joka luottaa toisiinsa kuin Högbergetin kallioon. Perspektiiviä ja rauhaa kaikkeen kuohuntaan tuo vanha Maija (Ami Aspelund), joka tuhahtelee kevyen ihastuksen perään itkevälle nuorelle itselleen ja katsoo ymmärtäen omaa elämäänsä. Vanhan Maijan hahmo pitää esityksen vahvasti kiinni elämässä.

Tarinan kuohuissa olisi tosiaan helppo upota melodramatiikan suohon kaikkien vastoinkäymisten keskellä. Toki syvissä vesissä käydään, kun sen aika on. Omat kyyneleeni valuivat jo ensimmäisellä puoliajalla enkä suinkaan ollut ainoa. Työryhmä toi musertavan surun näyttämölle kauniisti ja tanssiva, aika ajoin vieraileva Kuolema (Mariella Pirhonen) oli hienosti toteutettu hahmo.

Esitys on muutenkin kaunis visuaalisesti. Vuohensaaren miljöön elementtejä käytetään erinomaisesti hyväksi ja se täydentyy Timo A. Aallon moneen muuntuvilla lavasteilla. Tunnelman kruunaa väreiltään merellisyyttä huokuva puvustus, jonka suunnittelu on Marjo Haapasalon käsialaa.

Kesäteatterin keveyttäkin nähdään muutamassa numerossa, kuten toisen puoliajan alussa nähdyssä Jannen juomalaulussa. Tunnelman muutos oli kieltämättä aikamoinen, mutta musiikkinumerona miesten helpottunut ryyppylaulu oli silti sympaattinen ja koreografian päättäville jazzkäsille ei voinut kuin nauraa. Pientä hämmennystä aiheutti myös lopussa aistittava kiireen tuntu, kun tarinaa laitettiin kasaan, mutta kokonaisuutena esitys oli tasapainoinen ja kantoi lähes kolmituntisen pituutensa hyvin.

Kuva: Mikko Pääkkönen

Salon Teatteri on puoliammattilaisteatteri ja näin ollen Maijankin työryhmässä nähdään niin teatterilavojen konkareita kuin ensikertalaisiakin. Se, mikä teknisessä osaamisessa ehkä hävitään, voitetaan takaisin moninkertaisesti lavalta paistavalla tekemisen ilolla. Erityiskiitoksen haluan antaa esityksessä näytteleville lapsille ja nuorille, joita nähtiin puheroolien lisäksi myös esimerkiksi tanssivina merenhaltioina.

Katsoessa oli koko ajan sellainen olo, että näyttelijöillä on turvallista lavalla ja kaikki tekevät yhdessä parhaansa, sillä käsissä on hieno teos. Oli ilo antaa loppuaplodit seisten, tämä porukka oli sen ansainnut. Toivon teokselle toivon täysiä katsomoita ja säältään kauniita esityspäiviä. Nenäliina saattaa olla tarpeellinen varuste.

Salon Teatterin Myrskyluodon Maijaa esitetään Vuohensaaren kesäteatterissa 17.8. asti.

***

Kiitokset kutsuvieraslipuista Salon Teatterille.

Lavalta: FULL PULL, Woyzeck

Kuva: Sami Roikola

Yliviritetyt supertraktorit ja herkkä tanssijapoika

Siitä lienee viitisentoista vuotta, kun olin tavalliseen tapaan viettämässä muutamaa kesäistä viikkoa enoni luona Nilsiässä. Sinä kesänä koukutuin jostain syystä tractor pullingiin, katsoin sitä päivittäin ja jännitin miten kisaajille käy. Sen jälkeen en ole lajiin missään varsinaisesti törmännyt, ennen kuin näin Laura Mattilan ohjaaman FULL PULL, Woyzeckin.

Esityksestä piti ilmeisesti alunperin tulla sellainen perinteisempi Woyzeck, mutta jossain vaiheessa esityksen fokukseksi tuli Juho Uusitalon, esityksen ainoan näyttelijän, tarina. Büchnerin tarinan elementtejä on edelleen säilytetty, mutta alkuperäisen tekstin syvällisempi tunteminen ei ainakaan minulle ollut edellytys esityksestä nauttimiseen.

Uusitalo ei solahtanut kasvuympäristössään Pohjanmaalla miehille varattuun muottiin. Perheen muut miehet harrastivat tractor pullingia, Uusitalon tehtävät siihen liittyen löytyivät vähitellen keittiöstä. Jääkiekko ei kiinnostanut, mutta tanssin parista löytyi harrastus ja intohimo. Kymmenvuotiaana Uusitalo teki ensimmäisen oman koreografiansa Yksinäisen miehen vaellus ja se nähdään myös tässä esityksessä. Hieno hetki, mutta käytännössä tanssiryhmän ainoana poikana elo ja olo ei aina ollut sitä helpointa. Kaiken lisäksi äänenmurroskin taisi jäädä tulematta tai ainakin äänen ylärekisterin käyttö tuntui nuorena luontevammalta, vaikka matalampikin taajuus lopulta löytyi käyttöön.

Uusitalon kasvutarinaan on upotettu pätkiä Woyzeckista, maanrakoon painetun miehen kamppailusta, ja lisäksi työryhmän muiden miesjäsenten (äänisuunnittelusta vastaava Markus Tapio ja valo- video- ja lavastesuunnittelun luonut Sami Roikola) näkökulmia toksiseen maskuliinisuuteen. Liikuntatuntien simputus, "oikeanlaiseen miehuuteen" liittyvä väkivalta, uhoaminen ja synkissä vesissä rypeminen näyttäytyvät esityksessä varoittavina esimerkkeinä. Mattilan ohjaus ei kuitenkaan väitä yhdenlaisen miehuuden olevan jotenkin oikeampaa, vaan lähinnä näyttää myrkyllisten oletusten mahdollisia seuraamuksia. Miehille on tilaa niin siellä yliviritetyn traktorin ratissa kuin tanssisalissakin.

Henkilökohtaisen teeman lisäksi esitys on myös fyysisiltä puitteiltaan intiimi. Kruununhakalainen asunto, jossa esitys nähdään, on Mattilan ja Uusitalon koti. Kuumana heinäkuun iltana esitystila on paahteinen, mutta hieno. Pahvilaatikot reunustavat lavaksi laitettua tilaa, hapsulamput vievät ajatukset mummolamaisiin vanhoillisiin tiloihin. Valaistus on pääasiassa hämärä.

Täytyy vielä erikseen kehua esityksen ikkunaruutuihin tehtyjä projisointeja. En tiedä minkälaiset high tech -ruudut ja systeemit siellä oli, mutta hienolta näytti ja oli mahtavaa kun kerrankin projisoinnit eivät samalla heijastuneet näyttelijän kasvoihin ja muuhun rekvisiittaan. Pohjanmaalla kuvatut videopätkät myös keskustelevat hyvin esityksen sisällön kanssa ja toivat siihen lisää syvyyttä.

Hieman yli tunnin pituinen esitys on hieno keskustelunavaus tärkeästä aiheesta. Se uskaltaa kyseenalaistaa ja kommentoida, mutta ei uhriudu vaan näyttää miten omista unelmistaan voi pitää kiinni haastavassakin ympäristössä ja löytää niistä voimaa, jota omaksi itseksi kasvamiseen tarvitaan.

Teos on Juho Uusitalon Teatterikorkeakoulun taiteellinen opinnäytetyö. Esityksiä on 16.7. asti.

Anton Vanha-Majamaa on kirjoittanut Hesariin kiinnostavan, esitystä taustoittavan arvion.

Lavalta: Kolme pientä porsasta (Teatteri Tuike)

Possujen puntit tutisevat sutta ajatellessa. Kuva: Nina Rinkinen

Sikamaista meininkiä Tapanilassa

Kesäteatterikausi on taas alkanut ja mainiosta teatterikelistä saatiin nauttia myös meillä Tapanilassa, kun Teatteri Tuikkeen ensimmäinen ulkotiloissa esitettävä musiikkipitoinen kesäteatteriesitys Kolme pientä porsasta sai ensi-iltansa. Tapanilan Kylätilan pihamaalla nähtävä, luonnollisesti lapsille ja lapsenmielisille suunnattu esitys ilahduttaa tutun tarinan raikkaalla päivityksellä.

Kolme pientä porsasta on passitettu kotoa ja seuraavaksi tulisi rakentaa omat talot. Laiskanpulskeat Huilu (Sinikka Isoaho) ja Viulu (Anna Norros) haluavat päästä helpolla ja rakentavat kotinsa oljista ja risuista, Ponteva (Sallamaari Rapo) puolestaan aikoo panostaa ja saada aikaiseksi kestävän kodin. Rakennuspuuhia terrorisoi hurja Susi Hukkanen (Riina Nieminen/Ia Nissinen), jolla on kyljyksenhimon lisäksi myös ongelma: mitä tehdä Pikku-Hukan (Noora Kääriäinen) kanssa, joka pekonin sijaan popsisi mieluummin kaalia?

Teatteri suosittelee esitystä 4-vuotiaasta ylöspäin, mutta myös yhdeksän kuukauden ikäinen minimesenaatti viihtyi katsomossa oivallisesti. Ensi-illassa lapsiyleisö vaikutti muutenkin nauttivan ja erityisesti toisella puoliajalla nauru oli herkässä (mikä saattaa johtua osittain myös väliaikatarjoilusta, tiedä häntä). Huumoria on paljon, samoin sopivasti kesäteatteriin sopivaa slapstick-kohellusta. Tarinan lomaan on myös ujutettu kivoja oivalluksia ja nykyaikaistuksia. Taloa rakennellessa voi hyvin kuunnella possumaisia pop-kappaleita ja Susi Hukkanen tuskastella vanhemmuuden paikoin epäreiluilta tuntuvien vaatimusten kanssa.

Esitys käyttää hienosti hyväksi Kylätilan piha-aluetta ja sen valmiita elementtejä. Lavastus on yksikertaisuudessaan hauska ja ihailin kovasti heppoisempia taloja ja sitä, miten ne jäivät auttamatta toiseksi Susi Hukkasen puhkumisvoiman edessä. Puvustus (Riina Nieminen ja työryhmä) on onnistunut, samoin maskeeraukset: mukana on sopivasti väriä ja mielikuvitusta. Erityisesti possujen asut olivat todella sympaattiset.

Aikuiskatsojana arvostin kovasti näyttelijöiden eläytymistä ja tekstiin ujutettuja, häkellyttävän lukuisia possuvitsejä. Muutenkin Kolmesta pienestä porsaasta oli saatu viriteltyä Nina Rinkisen ohjauksessa hyvin koossa pysyvä väliajallinen esitys, jossa riitti naurua ja jännitystä loppumetreille saakka vaikka tarina tuttu olikin. 

Olennaisina lisätietoina todettakoon vielä, että katsomo on katettu ja esityksiä on kesä- ja elokuussa, viimeinen näytös 19.8. Lisää informaatiota löytyy teatterin sivuilta.

Kiitokset Teatteri Tuikkeelle kutsuvieraslipuista esitykseen!

Lavalta: Herra Hakkaraisen Suuri Urheiluesitys (Puotilan kesäteatteri)

Herra Hakkarainen (Karo Lauronen) ja Tarmo Takkula (Mikko Lauronen) valmistautuvat juoksukilpailuun. Kuva: Ingemar Raukola

Paikoillanne, valmiit, teatteriin!

Puotilan kesäteatteri marssittaa jälleen lapsille räätälöityä kesäteatteria Puotilan kartanon mailla. Tällä kertaa lavalla nähdään Herra Hakkaraisen Suuri Urheiluesitys, joka luonnollisesti perustuu Mauri Kunnaksen loistavaan Suuren Urheilukirjaan. Kirjan hengen mukaisesti esityksessä esitellään erilaisia urheilulajeja humoristisella otteella ja puhutaan liikunnan puolesta hymy huulilla.

Herra Hakkarainen saapuu koulun liikunnanopettajan varasijaiseksi ja yrittää innostaa myös Tarmon kiinnostumaan urheilun saloista. Lajeja kokeillaan niin urheilukentällä kuin olohuoneessakin. Eksoottisiin lajeihin tutustutaan myös yöradiohenkisissä lähetyksissä, joissa radiojuontajamme Masa Marsun avustuksella kertoo katsojille muun muassa painista ja suunnistuksesta. Ja nähdään lavalla myös oma lapsuudensuosikkini Heikki Hämähäkki, tosin ei urheilemassa vaan puuhaamassa jotain aivan muuta.

Näyttelijöitä esityksessä on jälleen kaksi eli edellisiltä vuosilta tutut Karo Lauronen ja Mikko Lauronen urheilevat lavalla Samu Loijaksen ohjauksessa. Karo Lauronen on saanut kunnian vetää yllensä Herra Hakkaraisen sinisen yöpuvun ja pukinsarvet, Mikko Lauronen saa puolestaan poukkoilla enemmän roolista toiseen. Draivi on molemmilla hyvä ja myös esiintyjillä tuntuu olevan esityksessä hauskaa. Sählymailakeihäs lentää komeasti ja ainakin näennäisesti raskaat painot nousevat kevyesti.

Juonellisesti Suuri urheiluesitys ei niinkään päätä huimaa, mutta ehkä sen ei tarvitsekaan. Lajiesittelyt ovat hauskoja ja mukaansatempaavia ja myös yleisö pääsee ajoittain osallistumaan. Eniten fiiliksissä vaikuttivat olevan noin eskari-ikäiset katsojat, jotka meinasivat hypätä pois penkeiltään osallistuakseen esitykseen.

Eniten kuitenkin jälleen ihastuin siihen riemuun, jolla Puotilassa tätä lapsille suunnattua kesäteatteria tehdään. Lapsiyleisö otetaan vakavasti ja esitys on laadukas, mutta pilkettä saa silti näkyä silmäkulmassa. Mari Hannin käsialaa olevat lavasteet ja rekvisiitta ovat kieli poskessa väkerrettyjä ja värikkäitä. Ja on siellä hauskaa aikuisellakin, ihan olimme taas katsomossa ilman rekvisiittalapsia ja hyvin viihdyimme.

Suositusikärajaksi esitykselle on lätkäisty 3 vuotta ja kesto on noin 45 minuuttia. Esityksen ehtii vielä nähdä tällä ja ensi viikolla (viimeiset vedot 13.8.), joten kipin kapin teatteriin.

Lavalta: Hyvät siskot (Lahden Uusi Kesäteatteri)

 Vaivaannuttavat kahvikutsut. Kuva: Laukes

Jos tahto riittää keinot löytyy

Jonkinlaisia kesäteatteriperinteitä sitä on tullut ylläpidettyä ja puoli kesää kestäneen hookaamisen jälkeen lähdettiin lopulta puolispontaanisti katsomaan mitä Lahden Uusi Kesäteatteri oli tällä kertaa kehitellyt. Tänä vuonna esityspaikka oli vaihtunut Messilästä Lahden Katu-klubille ja aihekin oli aikaisempien vuosien parisuhdeiloitteluita painavampi, sillä Hyvät siskot -esityksessä käsiteltiin naisten äänioikeuden saapumista Suomeen.

Kotielämäänsä jo hieman kyllästynyt Ulrika (Anni Kajos) on liittynyt naisaktivistien joukkoon vahvatahtoisen Ellenin (Linda Hämäläinen) esimerkin innoittamana. Helga-sisko (Annamaria Karhulahti) suhtautuu siskonsa uuteen intoon kauhistellen, eihän nyt rauhallista eloa kannata turhaan järkyttää saati sitten että laittaisi jalkaansa housut! Vähitellen aate kuitenkin sytyttää myös rauhallisen Helgan. Aviomiehet (Panu Kangas ja Osku Äirilä) seuraavat vaimojensa puuhia salaa ja vähän kauhistellen, mutta kaipa sitä voi jääräpääkin muuttaa mieltään. Oma osansa tarinassa on myös Ellenin kamppailulla vanhoillista isäänsä vastaan: uskaltaako tytär nousta julkisesti puhumaan aatteensa puolesta, uhmata isää?

Musiikillisesti Hyvät siskot on jälleen taattua Laukes-laatua. Asko Turkian johtama kolmihenkinen bändi huolehtii soitannasta ja kappaleet on tällä kertaa valittu kotimaisten naisartistien tuotannosta. Jo esityksen aloittava Kaija Koon Supernaiset nosti odotukset korkealle, sovitus oli erinomainen ja omansakuuloinen. Hämäläinen veti esityksessä useammankin kappaleen vakuuttavalla raphenkisellä otteella, niistä pidin kovasti, ja pääosin Karhulahden ja Kajoksen vetämä Siskoni-kappale jäi mieleen hienona tulkintana. Miehet jäivät nyt lauluissa hieman taka-alalle, mutta hyvältä kuulostivat hekin.

Naiset ensin! Kuva: Laukes

Viisihenkinen näyttelijäkaarti pelaa hyvin yhteen Tommi Kainulaisen ohjauksessa. Tarina oli hyvällä tavalla asiaansa vakavasti suhtautuva, mutta ei silti sortunut saarnaamiseen vaan tasapainotteli asian esiintuomisen ja huumorin välimaastossa hienosti. Kesäteatterille tyypillinen miehet mekossa -osuuskin käsiteltiin näppärästi siten, että hommasta ei tullut vaivaannuttava vaan myös omalta osaltaan lämminhenkisen kantaaottava. Erästäkin Almaa jää jopa vähän ikävä.

Esityspaikkana Lahden Katu-klubi oli varsin hyvä, sillä jopa viime tingassa saamiltamme takarivipaikoilta näki ja kuuli hyvin. Lavastus oli pelkistetty, mutta eipä siinä kummempia tarvittukaan. Muutamiin yksityiskohtiin, kuten esimerkiksi Ulrikan kodin kukka-asetelmaan, oli kuitenkin kiinnitetty ihailtavan tarkkaa huomiota. Ainoat miinukset keksin muutamassa kohtauksessa nähdyistä valaistusratkaisuista, jotka olisivat sopineet paremmin keikalle kuin 1900-luvun alkuun sijoittuvaan esitykseen. Simppeli toimi tässäkin visuaalisessa elementissä tällä kertaa paremmin.

Kokonaisuus siis ilahdutti, kannatti mennä. Laukesin vahvuus on edelleen laulullisessa monipuolisuudessa ja sujuvassa juonenkuljetuksessa. Kummempia kiemuroita ei tarvita, kun perusosaset ovat priimaa. Seuraavaa Laukesin spektaakkelia saadaan ilmeisesti odottaa vuoteen 2019, toivottavasti silloin luvassa on jotain todella messevää.

Lavalta: Kesäyön uni (Ylioppilasteatteri)

Puckit juonimassa. Kuva: Veera Konsti

Voiko kesäyö olla muuta kuin levoton

Ylioppilasteatteri tarjoilee tänä kesänä teatteria lähes koko Mustikkamaan mitalta, kun Shakespearen Kesäyön uni levittyy lavalta läheisille kallioille ja rannoille. Keijukuningas Oberonin juonet saavat sekaisin niin miehet kuin naiset, kun rakastavaiset etsivät toisiaan, rakastuvat ensisilmäyksellä aivan satunnaisiin hahmoihin ja kamppailevat halujensa kanssa. Immersiivistä teatteria ja tanssia yhdistelevä esitys kutsuu myös katsojat astumaan sisään himolta löyhyävään metsään.

Mustikkamaalle keskiöön on nostettu neljän nuoren (Lysander, Hermia, Demetrius ja Helena) seikkailu öisessä metsässä. Oberonin ja Puckin aiheuttama neliödraama saa aikaan kiukkua, intohimoa ja epäluuloja. Toisaalla teatteriseurue harjoittelee upeaa esitystään suomalaisesta rakkaudesta, mutta tässäkään ryhmässä intressit eivät aivan kohtaa. Ehkä juoni ja sen orjallinen seuraaminen eivät ole kuitenkaan ne olennaisimmat asiat tässä tulkinnassa, jossa pohditaan rakkautta ja haluamista monelta kantilta.

Immersiivisyyden lisäys esitykseen teki siitä automaattisesti kiinnostavamman. Pelkkänä näyttämöllä esitettynä teoksena tämä ei olisi minua tällä kertaa houkuttanut, mutta esitykseen maailmaan heittäytyminen kiinnosti sitäkin enemmän. Osittain immersiossa oli onnistuttu oikein hyvin. Hahmojen mukana oli kiinnostavaa liikkua ja jonkin verran pystyi myös itse vaikuttamaan mitä katsoi. Laajalti Mustikkamaalle levittäytyvät kohtaukset aiheuttivat kuitenkin sen, että kynnys lähteä etsimään toista kohtausta oli turhan suuri ja pääosa ajasta tuli kuljettua varsin ison katsojamassan mukana.

Jotenkin onnistuin myös välttämään suoran kontaktin näyttelijöiden kanssa täysin, vaikka sitä ympärilläni tapahtuikin. Olisin mieluusti lähtenyt ajelulle Oberonin autolla ja ties mitä muita salaisuuksia esitys piti sisällään. Itse olisin siis suonut lisää suoraa kontaktia ja ehkä myös suuntamerkkejä siitä missä kaikkialla nähtävää oli. Nyt muutama etsintäretkeni tuli tehtyä vain satunnaisten kuulohavaintojen perusteella.

Näyttelijäkaarti ansaitsee joka tapauksessa kehut. Roolit on pidettävä yllä koko ajan, sillä koskaan ei voi tietää mistä pusikosta mahdollinen katsoja saattaa saapua. Erityisesti tuplamiehityksellä toiminut eksyneiden nuorten joukkio ihastutti verevällä heittäytymisellään ja Puck-kolmikko hoiti peikkohommansa oivallisesti. Näyttelijäseurueen riveissä puolestaan nähtiin mainioita tulkintoja tyypillisistä nuorista näyttelijäkliseistä.

Titaniat ja näyttelijäseurueen jäseniä. Kuva: Veera Konsti

Tuleville katsojille annan vinkiksi joka tapauksessa laittaa jalkaan hyvät kengät, sillä Mustikkamaan maasto on vaihtelevaa ja kävelymatkaa tulee varsin reippaasti. Itse asiassa osasyy siihen, että vietin toisen puoliajan katsomassa teatteriseurueen "avoimia harjoituksia", piili siinä että tämänhetkisessä kunnossani en tohtinut lähteä enää kallioille rämpimään.

Varsinaiselle näyttämölle sijoittuva loppukohtaus jätti minut hieman kylmäksi. Maria Säkön arviota lukiessani tajusin, että minulta ilmeisesti meni nyt tyylikkäästi ohi viittauksia Ylioppilasteatterin näyttämöteosten historiaan. Se vähän harmitti, tarttumapinta kun katosi ja samalla ote esitykseen.

Teemoiltaan ja ajankohtaisuudeltaan Ylioppilasteatterin versio oli kuitenkin kiinnostava. Rakkaus ja himo olivat kiinnostavia näkökulmia, esityksen levittäytyminen alueelle oli virkistävää ja näyttelijäseurueen historiaa luotaava näytelmäkimara olisi ollut kiinnostava nähdä kokonaan. Toivokaamme hyviä säitä esityspäiville, niin yleisö uskaltautuu katsomon suojista metsän siimekseen näkemään yhteisiä unia.

Unimaailmaan ehtii astua 19.8. asti, ohjelmassa myös muutama klo 22 alkava yönäytös.

Kiitokset Ylioppilasteatterille lipusta esitykseen.

Lavalta: Improvisoidut klassikot (Improryhmä Kolina)

Raikasta improvisaatiota Musiikkitalolla

Kesäteatteritarjonnan kulta-aika on nyt, mutta aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan sillä jo Helsingin tarjonta on mittava. Keskustassa viihtyville teatteria on tarjolla esimerkiksi Musiikkitalon klubilla, jossa improryhmä Kolina esittää joka kesälauantai improvisoituja klassikoita. Joka kerralla käsittelyyn otetaan kaksi tuttua klassikkoa, jotka pyöritetään uusiksi tulkinnoiksi improvisaation avulla.

Viime viikon lauantaina Musiikkitalon klubin lavalla nähtiin Punahilkka ja Pinokkio. Satuklassikoiden juoni kerrattiin pintapuolisesti ennen esityksen alkamista ja samalla pyydettiin yleisöltä muutamia täysin tarinaan liittymättömiä esineitä tai käsitteitä esityksen höysteeksi. Varsin hyvin improajat saivatkin esityksiinsä mahdutettua esimerkiksi kuumavesivaraajan ja Keravan hautausmaan. Perinteisiä tarinoita lavalla ei siis nähdä, vaikka tutut piirteet tallella ovatkin.

Näyttämöllä on aina kolme näyttelijää ja yksi livemuusikko. Kun rooleja yleensä on huomattavasti enemmän kuin kolme vaihdetaan niitä näppärästi lennossa ja kaikki näyttelijät voivat aivan hyvin esittää vuorollaan esimerkiksi Punahilkkaa. Tällä kertaa lavalla nähtiin Jere Kolehmainen, Eveliina Heinonen ja Aki Haikonen, musiikista, ääniefekteistä ja kertojana olemisesta vastasi Sampsa Pietilä. Kukin hoiti hommansa oikein oivallisesti, erityiskiitos annettakoon kuitenkin tällä kertaa Pietilälle, joka apuhuikkailuineen piti esityksen jonkinlaisilla raiteilla ja loihtelihe taustalle hienoja äänimaisemia. Bonuspisteet myös esitysten hyvin rajatusta kestosta, pitkitettäessä syntyy harvemmin timantteja.

Improvisaatio on vaikea laji ja hommassa huomaa helposti ovatko esiintyjät genressään kokeneita. Ainakin tämänkertaiset näyttelijät olivat ilahduttavan kartalla ja onnistuivat myös improilemaan ilman, että homma luisui liikaa kaksimielisyyksien puolelle. Ja hyvä niin, katsomossa kun oli niitä lapsikatsojia ja itse toisaalta myös arvostan kun huumoria tehdään jotakin muuta reittiä. Hauskaa joka tapauksessa oli, nauroin paljon ja nostan hattua esiintyjien heittäytymiskyvylle. Harkitsen vakavasti, josko kävisin kesällä katsomassa jonkin toisenkin lauantain vedot.

Esitysten ikäsuositus on 8-vuotiaasta ylöspäin ja senkin ikäisiä yleisössä näkyi, mutta myönnettäköön katsomon olleen lähes täynnä aikuisia. Oman mututuntuman mukaan esitys sopinee oikein hyvin hieman vanhemmalle lapsikatsojalle, ehkä 10-vuotiaasta ylöspäin, jos lapsi kestää improvisaation epämääräisyyttä ja yllätyksellisyyttä. Katsomoon kehtaa toisaalta tulla myös ilman lasta, sillä hupia löytyy vanhemmallekin katsojalle.

Kolinan kesäteatterin esityksiä ehtii katsomaan kesälauantaisin 19.8. asti. Esityspäivien klassikot voi käydä kurkkaamassa esitysaikataulusta, tarjolla on niin satuja kuin muitakin näytelmäklassikoita.

Kiitokset Kolinalle lipusta esitykseen.

Lavalta: Bonnie & Clyde

Kuva: Lauri Laukkanen ja Heidi Bergström

Näköaloja epävarmuuden maailmaan

Kaartin Lasaretin pihamaalle on koottu karu puukatsomo, näyttämönä on piha-alue. Pauli Patisen ohjaama Bonnie & Clyde kiertää tämän kesän ympäri Suomea pohtien rakkautta, tulevaisuutta ja näköalattomuutta. Esitys ponnistaa Bonnie Parkerin ja Clyde Barrow'n kuuluisasta tarinasta, jossa ryöstöt, rakkaus, mediahuomio ja traaginen loppu nivoutuvat yhteen aikansa lööpiksi. Olisiko Bonnien ja Clyden kohtalo mahdollinen nykyaikana, voiko sellaista näkyvyyttä ja kuolemattomuutta enää edes saavuttaa?

Toisintoa oikeiden Bonnien ja Clyden tarinasta on siis turha odottaa, vaikka esityksen alussa kerrataankin pääkäänteet humoristisella otteella. Meininki on hämmentävän kesäteatterimaista pöljine poliiseineen ja takaa-ajoineen ja on hankala keksiä mihin tämä tästä oikein kehittyy. Esityksen todella käynnistyessä mieli muuttuu ilahtuneeksi. Nuoret näyttelijät Lumi Aunio, Eeva Kaihola ja Elias Salonen tuovat lavalle pelkojaan ja haaveitaan, yleisölle suoraan puhuen tai itsekseen pohtien. Pidin erityisesti kohtauksista, joissa näyttelijät pääsivät toteuttamaan omia unelmiaan lavaesiintymisestä. Siinä oli sellaista aitoa riemua ja intoa, mitä harvemmin näkee.

Oman säväyksensä teokselle tuo Henna Helasvuon säveltämä musiikki. Kappaleet soivat komeasti ja näyttelijät suoriutuvat laulukohtauksista oivallisesti. Vaikka mikrofoneja ei ole, ei homma mene huutamiseksi. Erityisesti Aunion ääni soi kauniisti.

Moni teos haalii nykyään itselleen sukupolvikokemuksen leiman ja tälle Bonnielle & Clydelle suon sen ilolla. Yhdeksänkymmentäluvun nuorten kokemus omasta kasvamisesta ei jää pelkän ironisoinnin tai nurkumisen tasolle, vaan asiasta osataan myös iloita ja olla jotenkin vilpitön. Suuhun ei jäänyt sellaista omassa möhnässä piehtaroinnin makua.

Pauli Patisen ja työryhmän Bonnie & Clyde on itsetutkiskeleva matka, riemukas tapahtuma, itselleen naurava ja lopulta jotain olennaista tavoittava. Tien pää on tässä, mutta joskus umpikujankin päästä löytyy reittejä uuteen.

Kiertueen aikataulut ja esityspäivät selviävät tästä facebook-tapahtumasta, kurkkaa itsesi mukaan. Esityksestä maksetaan se minkä itse pystyy, tulot käytetään kiertueen mahdollistamiseksi.

Lavalta: Suklaasydän (Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri)

Kuva: Hanna Kanerva

Suussasulavaa kesäviihdettä

Hämeenlinnan Uusi Kesäteatterin tämänvuotinen musiikkiteatteriesitys Suklaasydän sai ensi-iltansa leppeässä kesäsäässä. Kepeä 60-luvulle sijoittuva esitys vie katsojat tutustumaan tanssiravintolakulttuuriin, nuorisomusiikiin nousuun ja vanhojen rakennusten purkumaniaan. Kepeiden kappaleiden lomassa rakastutaan, yritetään keksiä mitä villeimpiä ideoita tulevaisuuden turvaamiseksi ja naukataan muutamat terävät.

Tanssiravintola Herttualla on kovat ajat. Omistaja Tapani (Juhani Laitala) yrittää saada rahat riittämään jos ei nyt vuokraan niin edes laululintustensa Leenan, Helenan ja Ullan (Anna Hanski, Sani ja Annika Eklund) palkkoihin. Hyvä tahto ei silti tahdo riittää, sillä ravintolaa ahdistavat sekä purkumääräykset että ulosottomies Jouko Raiskion (Otto Kanerva) tiukat vaatimukset. Onneksi ulosottomiehen keskittymiskykyä saattavat haitata kauniit sääret ja ehkä sitä rahaakin jostain löytyy onnella ja yhteispelillä.

Juoneltaan Suklaasydän on suloisen ennalta-arvattava, joka kesäteatterimenoon hyvin sopiikin. Naiskolmikko laulaa hyvin kuten odottaa saattaa ja moni varmasti tätä esitykseltä juuri odottaakin. Juhani Laitala on uskottava ja sympaattinen huolestuneena ravintolanomistajana kun taas ohjaajankin housuissa oleva Otto Kanerva hoitaa niin huumoripitoiset sivuroolit kuin loppupeleissä herkän ulosottomiehen pestin.

Vitsejä esitykseen on nivottu roppakaupalla, mutta pääkaupunkiseutulaisena osa vitseistä taitaa lennellä hieman yli hilseen. Paikallisyleisö vaikutti kuitenkin iloittelusta nauttivan, joten ilmeisesti homma osuu ja uppoaa kohdeyleisöönsä. Itse kutsuisin tätä kesäteatterihuumoriksi, jonka suhteen itse olen varsin nirso, joten luettakoon tämä kappale sellaiset sopivat kakkulat silmillä. Levein virne esityksessä taisi kuitenkin olla mainion kitaristi Peter Engbergin huulilla, erityismaininta siitä.

Kuva: Hanna Kanerva

Pääasiallisesti musiikissa keskitytään 60-luvun kultaisiin iskelmäsäveliin. Muutama omituisuuskin mahtuu joukkoon, kun lavalla kuullaan sekä Oopperan kummituksen teemaa että Viulunsoittaja katolla -musikaalin klassikkorenkutus Rikas mies jos oisin. Kapellimestari Kalle Penttilän johdolla livebändi suoriutuuu vedoista erinomaisesti ja yleisökin olisi varmasti tanssinut mielellään lavatanssihittien mukana.

Kun lavalle on saatu näin monta laulutaitoista ihmistä ja oivallinen livebändi olisin toivonut esitykseltä kuitenkin sisältörikkaampaa menoa. Harmillisesti nyt suurin osa kappaleista toimii kuin jonkinlaisina täytenumeroina juonenkuljetuksen välissä. Ilokseenhan sitä musisointia kuuntelee, ei sillä, mutta kappaleiden ajaksi olisin kaivannut myös muuta toimintaa kuin naistrion tanssitaitojen esittelyä.

Toisaalta Suklaasydän on sitä mitä lupaakin. Kiiltävän kuoren alta paljastuu helposti suussa sulava esityskokonaisuus, joka jättää jälkeensä makean maun. Jos Hämeen seudulla yhden kesäteatterin aikoo mennä katsomaan, on Suklaasydän varteenotettava vaihtoehto tarjotessaan paikallishuumoria, taiten tehtyä musiikkia ja kepeää iloittelua.

Esityksiä Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa 12.8. asti.

Kiitokset Hämeenlinnan Uudelle Kesäteatterille lipuista esitykseen.

Lavalta: Niskavuoren nuori emäntä (Järvenpään teatteri)

Kuva: Kapina Productions / Järvenpään teatteri

Elämä on tuhannet askeleet, joita emme kykene astumaan

Järvenpään kesäteatterissa esitetään tänä vuonna Hella Wuolijoen näytelmää Niskavuoren nuori emäntä. Klassikkoteksti taipuu lavalle tuoreen oloisena ja varmoin ottein näyteltynä. Perheen valtasuhteet ovat tarkkanäköisesti ja kipeästikin kuvattuja. Näyttäväää sukudraamaa päästiin tällä kertaa seuraamaan kauniissa kesäillassa.

Vauraan talon Loviisa on naitu Niskavuoren sukuun taloa pystyssä pitämään. Sopeutuminen vahvatahtoisten naisten kansoittamaan perheeseen ei ole helppoa, mutta Loviisa on päättänyt yrittää ja leimuaahan rakkaus Juhaniin, talon vanhimpaan poikaan, kirkkaana. Juhani ei kuitenkaan ole rakkaudessaan yhtä omistautunut, vaan pyörittää samalla Malviina-meijerskaa. Petoksen selvitessä Loviisa joutuu vaikean päätöksen eteen ottaako paikkansa vahvan suvun keulahahmona vai jättääkö uusi perhe selviämään talonpidosta omine nokkineen.

Draamallisissa kohtauksissa Lija Fischerin ohjaamat näyttelijät ovat erinomaisia. Jännitteet hahmojen välillä kipunoivat ja erityisesti Paula Peltolan Loviisa säkenöi sisäistä voimaa ja vimmaa. Katja Hyry-Heikkilän Heta toimii oivana vastaparina naisten keskinäisessä kyräilyssä, Janina Jääskeläisen Kustaava puolestaan tuo lavalle nuoruuden energiaa ja säpäkkää viattomuutta. Miehet jäävät vääjäämättä naisten varjoon, vaikka esimerkiksi Mikko Korhosen Juhani omanlaisensa vakuuttava mahtimies onkin.

Esitykseen tehdyt kappalevalinnat sen sijaan kummastuttivat. Produktioon sävelletyt runot viehättivät minua pääosin, mutta muun muassa Cheekin ja YUP:n kappaleet hyppäsivät näyteltyjen kohtausten lomasta turhan paljon silmille. Laulullisuus itsessään sopi kyllä esitykseen, mutta olisin toivonut kappaleisiin yhtenäisempää linjaa tai selkeämpää kerronnallista elementtiä.

Puvustus ja lavastus ovat onnistuneita. Niskavuorelaisille valitut punamustat tunnusvärit erottavat suvun muista ja vahvistavat yhteenkuuluvuuden tunnetta. Loviisakin saa vedettyä päälleen niskavuorelaisuutta edustavat värit ottaessaan vihdoin paikkansa tilan emäntänä. Siirrettäviin elementteihin perustuva pelkistetty lavastus puolestaan tuo keveyttä paikoin raskaaseen tekstiin ja rajaa kohtauksia hienosti.

Kokonaisuutena Niskavuoren nuori emäntä nousee siis vahvasti positiivisen puolelle. Muutamia erikoisuuksia, kuten toisen puoliskon yllättävää paikoittaista farssimaisuutta, lukuunottamatta esitys on huolella ja taidolla tehty. Teksti elää vahvasti tässäkin ajassa ja tulkinta on kohdallaan. Tästä olisi saanut todella raskaan näytelmän, mutta Järvenpäässä onnistutaan ylläpitämään tiettyä keveyttä ja herättämään kiinnostus koko näytelmäsarjan lukemiseen. Suositeltava kesäteatterikäynti siis.

Esityksiä 20.7. asti Vanhankylän kartanolla.

Kiitokset Järvenpään teatterille kutsuvieraslipuista esitykseen.

Lavalta: Mosasauruksen arvoitus (Teatteri Tuike)

Kesäteatterikausi ei suinkaan ole vielä ohi ja muun muassa mainiossa paikallisteatterissamme Teatteri Tuikkeessa porskutetaan Mosasauruksen arvoituksen kanssa vielä muutaman esityksen verran. Tuikkeen ensimmäisessä kesäteatteriesityksessä päästään tutustumaan monenlaisiin dinosauruksiin, seikkailemaan liitukaudella ja ratkaisemaan pulmia.

Kaksi koululaista päätyvät mystisen kirjan kautta liitukaudelle ja siellä tehtävänä on selvittää mikäs muukaan kuin mosasauruksen arvoitus. Neuvokkailla nuorilla ei onneksi mene sormi suuhun, kun vastaan tulee dinosauruksia milloin minkäkin ongelman kanssa, vaan kaikki pulmat ratkaistaan suit sait. Samalla voidaan myös pitää vähän hauskaa esimerkiksi triceratopsin tai lentävän tapejaran kanssa.

Hieman alle tunnin mittainen esitys on juuri sopivan pituinen. Simppeli tarina kantaa hyvin ja myös yleisössä olleet lapsikatsojat vaikuttivat viihtyvän hyvin. Näin aikuiskatsojana minulla ei myöskään ole mitään valittamista. Nauratti paljon, esitys ei tuntunut liian aukiselitetyltä ja dinosaurukset olivat kaikkine pulmineen tavattoman sympaattisia eivätkä lähes lainkaan pelottavia. Muun muassa seismosaurukselle hihittelimme vielä kotimatkallakin.

Kimmo Tähtivirran ohjaamassa esityksessä lavalla nähdään kolme näyttelijää. Alkukesästä miehitys oli hieman eri, näkemässämme esityksessä rooleissa olivat Ia Nissinen, Mimmu Korvenpää ja Vilma Savolainen. Kukin hoiti hommansa oikein hyvin ja kiitosta annan erityisesti hyvistä ajoituksista ja komiikan tajusta. 

Perinteistä näyttelemistä, akrobatiaa ja varjoteatteria yhdistelevässä esityksessä lavasteet on jätetty minimiin ja mielikuvitukselle annetaan sijaa. Liitukauden maisema ilmestyy lavalle kuin itsestään ja paikkojen sijoittelu lähiympäristöön tuo hauskan lisän näytelmään. Samalla opitaan jotain dinosauruksista ja ehkä vähän siitäkin, että kaikki ei ole aina sitä miltä se näyttää. Oivallisesta lastenteatterista jää hyvä mieli.

Mosasauruksen arvoituksen ehtii nähdä 20.8. asti ja jo 27.8. Tuikkeelle voi puolestaan lähteä katsomaan sanatonta lastenteatteriesitystä Veden alla.

Lavalta: Kesäyön uni (Ryhmäteatteri)

Titania keijuineen. Kuva: Tanja Ahola

Kesäperinteet jatkuvat, matkamme vei jälleen kerran Hyvän omantunnon linnakkeeseen katsomaan Ryhmäteatterin kesävetoa. Tänä vuonna juhlistettiin Shakespearea, jonka kuolemasta on 400 vuotta, esittämällä näytelmänsä Kesäyön uni. Komediallisessa esityksessä ateenalaiset nuoret päätyvät yöllä keskelle maahisten ja keijujen maata, jossa unennäkö on todellisuutta tärkeämpää ja koskaan ei voi tietää kehen herätessään rakastuu.

Kesäyön unessa Lysander (Noora Dadu) ja Hermia (Anna-Riikka Rajanen) päättävät mennä salaa naimisiin ja sopivat tapaavansa yöllä metsässä. Perässä seuraa Helena (Pyry Äikää), joka on päättänyt johdattaa Hermian sovitun sulhasen Demetriuksen (Henri Tuominen) paikan päälle. Samaan aikaan metsässä näytelmää harjoittelee työläismiehistä koostuva sakki toivoen pääsevänsä sen myötä esiintymään Ateenan kuningas Theseuksen ja Hippolytan (Robin Svartström ja Minna Suuronen) häihin. Toisaalta samaisessa metsässä riitelevät keijujen kuningas ja kuningatar Oberon ja Titania ja kuolevaiset on helppo sotkea mukaan tähän peliin.

Näytelmä oli itselleni tuttu vain kursorisesti, joten esityksen katsominen meni jo yleissivistyksenä. Esityksessä käytetty Lauri Siparin suomennos sopii näyttelijöiden suuhun varsin hyvin ja rullaa mukavasti muutamaa hieman epäselvää kohtaa lukuunottamatta. Kaksi ja puoli tuntia kestävä näytelmä jaksaa viihdyttää ihan sellaisenaan ilman ylimääräisiä kommervenkkeja.

Omat väännökset esitykseen oli lisätty roolitusta sekoittelemalla. Sekaisin on miehet, naiset kirjoittaa Shakespeare ja näin ne ovat myös rooleissaan. Tästä ei kuitenkaan tehdä mitään numeroa ja hyvä niin, lavalla esitetään nimenomaan roolia eikä silloin sulupuolella ole niin väliä. Noora Dadu on oikein vakuuttava intohimoisena Lysanderina ja Pyry Äikää on kerrassaan viehättävä Helena. Sari Mällinen puolestaan on kaikkine kähinöineen oikein sympaattinen Puck.

Näytelmän harjoitukset alkakoot. Kuva: Tanja Ahola

Omia suosikeitani olivat silti työläismiehet Perä, Vankka, Kuono, Pölkky ja Nälkä eli Jarkko Pajunen, Mikko Penttilä, Aarni Kivinen, Juha Pulli ja Marko Tiusanen. Näytelmäkerholla oli asenne kohdallaan ja meininki katossa. Häissä esitetyn Mitä murheellisin komedia Pyramuksen ja Thisben kurjasta kohtalosta voisin myös katsoa uudelleen, siinä oli sitä menoa ja tunteen paloa ja sai sopivasti vetää överiksi.

Kokonaisuutena tämä Esa Leskisen ohjaus klassikosta oli varsin tasapainoinen esitys. Jalat eivät menneet alta, mutta viihdyin katsomossa oikein hyvin eikä tarvinnut pitkästyä. Näytelmä pelaa näyttelijöidensä taidon varaan sortumatta ylenpalttiseen visuaaliseen tykitykseen ja se ei ole tällaisessa puhepainotteisessa esityksessä lainkaan huono asia. Janne Siltavuoren lavasteet ja Ninja Pasasen puvut olivat kyllä hienoja, mutta eivät vaatineet heltiämätöntä huomiota itseensä. Lopputulemana makoisat unet, ei hassumpaa.

Lavalta: Mökkinaapurit (Lahden Uusi Kesäteatteri)

Kuva: Johannes Wilenius

Muutama kesäteatteri on vakiinnuttanut paikkansa kesäohjelmistossamme ja edellisten vuosien onnistunutta kuviota noudattaen suuntasimme siipan kanssa jälleen Messilän Markkinaravintolan suojiin katsastamaan Lahden Uuden Kesäteatterin tämänvuotista tuotosta. Mökkinaapurit, alaotsikoltaan kesän salarakkain musiikkikomedia, kuljettaa katsojat rauhallisen järven rannalla sijaitsevalle mökille. Musiikkina kuullaan männävuosien oivallisia käännöshittejä ja niiden myötä paljastetaan totuus jos toinenkin.

Lasse Hiippa (Joel Mäkinen) nauttii mökillään omasta rauhasta ja iloitsee jo etukäteen siitä, kuinka tulee pian saamaan myös naapurimökin omakseen. Suunnitelmat sotkee yllättäen paikalle ilmestyvä serkkupoika Kristian (Peter Nyberg), joka on päättänyt jäädä koko kesäksi mökille parantelemaan burnoutiaan. Rauhaa ei kuitenkaan ole luvassa, sillä pian paikalle pelmahtavat myös Kristianin huolehtiva äiti (Maruska Verona) ja hänen vaativin asiakkaansa, glamour-tanssija Barbi Puttonen (Linda Hämäläinen) kuskinaan mykistävästä ihmispelosta kärsivä iskelmälaulaja Nelli Kaneli (Anni Kajos). Mökkimeiningeissä tunnelma tiivistyy, kipinät lentelevät ja salaisuudet paljastuvat eikä rakkauttakaan puutu kun käkikellot käyvät kukkumaan.

Näyttelijät ovat tunteiden tulkkeina parhaimmillaan laulukohtauksissa. Ääntä ja karismaa löytyy ja, kuten kapellimestari Asko Turkia käsiohjelmassa toteaa, kornitkin sanoitukset onnistuivat välittämään aitoja tunteita. Nybergin Olen jäänyt oven taa on ollut korvamatona nyt viikon. Jäin myös kaipaamaan ensimmäisessä kohtauksessa vilahtanutta iskelmätähti Simo Tapiota ja taustalaulajiaan uudestaan lavalle. Mies hehkutteli esityksen jälkeen kovasti myös stemmalauluja, harvoin sitä pääsee tällaista kuulemaan.

Rytmillisesti esityksen ensimmäinen puoliaika jäi hieman valjuksi, vaikka näyttelijäsuorituksissa sinänsä ei mitään vikaa ollutkaan. Toinen puoliaika onneksi nostatti tunnelmaa kiitettävästi ja juonenkäänteitäkin oli niin monta että kaikkia emme edes arvanneet oikein, bonukset siitä. Kokonaisuutena Mökkinaapurit oli kuitenkin toimiva ja stereotyyppisiin hahmoihin oli löydetty myös syvempiä näkökulmia. Esimerkiksi pinkkiin pukeutuvasta Barbista olisi voinut tehdä totaalibimbon, mutta pintaa vähän raaputtamalla alta löytyi kuitenkin sellainen kunnon tyttö. Visuaalisesti esitys oli myös hienoa katseltavaa, Sari Paljakan lavastus on mökkiperinteitä kunnioittaen valmistettu.

Laukes vakuutti minut jo kolmatta vuotta peräkkäin siitä, että taitaviin laulajiin ja hyviin sekä paikoin yllättäviin biisivalintoihin nojaava konsepti toimii. Tarinallisesti Mökkinaapurit ei ehkä ollut se kesän kaunein kukkanen, mutta viihdyttää se osasi ja reissu Lahden suuntaan oli onnistunut. Odotan innolla mitä Laukes kehittää ensi kesäksi.

Esitys pyörii Messilässä enää tänään keskiviikkona ja huomenna torstaina.

Lavalta: Elämä janottaa (Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri)

Kuva: Esko Tuovinen

Hämeenlinnan Uuden Kesäteatterin keskiviikkoisessa ennakkonäytöksessä kävi kuhina. Reilu viikko sitten ensi-iltansa sai ihkaensimmäinen Lapinlahden Lintujen materiaalista inspiroitunut, Mikko Kivisen ja Tapio Liinojan käsikirjoittama ja Kivisen ohjaama musiikkikomedia Elämä janottaa. Kesäisessä esityksessä etsitään omaa paikkaa yhteisössä ja nauretaan muun muassa Sunny Car Centerille.

Eletään vuotta 1989. Nuori Morgan (Otto Kanerva) rokkikukkoilee tytöille Helsingissä, mutta tuleekin lähetetyksi kesäksi landelle. Raitiovaunuihin ja kiiltonahkakenkiin tottunut jolppi ei oikein tunnu löytävän paikkaansa pappatuntureiden ja AIV-tornien keskellä kunnes kohtaa kylän raitilla simpsakan Ainon (Helena Rängman). Kylän tyttöjä ei kuitenkaan noin vain riiailla, siitä pitävät huolen mopojengin johtaja Matti (Kalle Pylvänäinen / Ville Keskilä) ja kylän pamppu Johanssoni (Liinoja). 

Lapinlahden Lintujen laulut ja sketsimateriaali ovat itselleni tuttuja vain satunnaisesti. Epäsivistyneisyys niiden suhteen ei varsinaisesti haittaa esityksen seuraamista, mutta myönnettäköön että muutaman naurahduksensa mies sai selittää minulle jälkikäteen kun en aivan ymmärtänyt. Laulut sopivat esitykseen joka tapauksessa erinomaisesti, sketsit vaihtelevasti. Paikoin esityksen rytmi tuntui aivan kuin muuttuvan ja osa huumorismielisistä kohtauksista jäi varsinaisesta tarinajuonesta irralliseksi. Muun muassa laulavat ortodoksipapit ja Vanha suomalaisten poikain vitutuslaulu kyllä hihityttivät.

Roolitus toimii varsin hyvin, erityisen ihastunut olin ensemblen nuoriin kykyihin joilta onnistui niin laulu, tanssi kuin pappatunturilla ajokin. Mopojengin jäsenet olivat todentotta hurjia kavereita temppuineen ja tempauksineen. Hieman kritiikkiä annan puolestaan Morganin ja Matin rooleista. Näyttelijät suoriutuivat hommasta kyllä oikein hyvin, ei siinä mitään, mutta kyllä siinä hetki meni että näitä jo melko raavaita miehiä osasi katsoa lavalla parikymppisinä pojanjolppeina rakkaushuolineen. 

Elämä janottaa on sympaattinen kesäkomedia, joka kantaa uljaasti kesäteatterititteliään eikä sorru tarpeettomaan pyllyilyyn. Erityisbonukset traktorista, Lasse Sakaran johtamasta hyvästä lavabändistä ja Footloose-henkisestä tunnelmasta. Esitystä ehtii katsomaan 13.8. asti, joten ei kun nokka kohti Hämeenlinnan Kaupunginpuistoa.

Lavalta: Peppi Pitkätossu (Järvenpään teatteri)

Kuva: Sami Lamberg

Kesäsäät ovat ehkä hetkeksi viilenneet, mutta se ei estä kesäteatterikautta käynnistymästä. Oma kauteni aloitettiin kuulaissa merkeissä Järvenpään kesäteatterin Peppi Pitkätossun kanssa. Vanhankylän kartanon pihapiiriin oli kerääntynyt hulppean suuri joukko ensi-iltayleisöä, joka vaelsi pitkänä letkana katetun katsomon suojiin.

Astrid Lindgrenin kirjoista tutuista tarinoista on koottu varsin toimiva koko illan näytelmä. Peppi muuttaa apinansa Herra Tossavaisen ja hevosensa kanssa Huvikumpuun ja laittaa kylän elämän hyrskyn myrskyn. Naapurin Tommi ja Annika toki ilahtuvat uudesta leikkitoverista, mutta samaa mieltä eivät ole poliisit tai sössijäviraston täti. Näytelmän aikana ehditään myös muun muassa käydä sirkuksessa, tutustua muutamaan rosvoon ja käydä koulua.

Nimiroolissa nähdään sähäkkä Vilma Kärkkäinen, joka kantaa maailman vahvimman tytön titteliä ylpeydellä. Ainaisena kumppanina Pepin rinnalla kulkee ihastuttava herra Tossavainen eli Aino Larvala, joka temppuilee milloin missäkin ja onnistuu olemaan mitä ilmeikkäin apina sanomatta sanaakaan. Mieleen jäivät erityisesti myös oivat poliisitädit Ritva Moilanen ja Anja Veck, sopivasti slapstickia heidän meiningissään! Näyttelijäntyö on oivallista enkä edes tiennyt nähneeni harrastajateatteriproduktion ennen kuin käsiohjelmasta niin luin, ohjaaja Tuija Töyräs on tehnyt hyvää työtä tämän porukan kanssa.

Visuaalinen ilme esityksellä upea ja värikäs Mikko Rantasen lavastus kiinnittää huomion välittömästi. Huvikummun liukumäkiin ja seinäpiirroksiin olisi mieluusti tutustunut lähemminkin ja jäänyt keinumaan hauskaan tuolikeinuun. Upeat puvut puolestaan on suunnitellut Kirsi Manninen. Minä ihastuin muun muassa Pepin merirosvohenkiseen pukuun ja poliisien kiiltäviin violetteihin univormuihin.

Hallaa esitykselle teki ehkä se, että muutaman viime vuoden aikana on tullut nähtyä useampikin versiointi samasta näytelmätekstistä ja se vie hommasta pois paljon yllätyksellisyyttä. Toisaalta Järvenpään teatterilla ei ole mitään hävettävää, sillä produktionsa on tehty laadukkaasti. Näytelmä on värikkyydessään ilo silmälle, näyttelijät ovat mukana täysillä ja vaikka hahmot ovat karrikoituja ne on tehty huolella ja pilke silmäkulmassa.

Erityisbonukset annan esitykselle puolen tunnin pituisesta rennosta väliajasta (jonka aikana halukkaat myös pääsivät hevosajelulle), sopivasta kestosta ja lapsiyleisön pulssilla olemisesta, nauru nimittäin raikasi esityksessä jatkuvasti. Hyvä mieli jäi tästä esityksestä, kiitos Järvenpää ja aurinkoisia esityssäitä kesään!

Peppiä ehtii katsomaan 16.7. asti.

Kiitokset Järvenpään teatterille kutsusta esitykseen.

Lavalta: Aarresaari (Turun kesäteatteri)

Pitkä-John Silver ja Jim Hawkins. Kuva: Mikko Vihervaara

Sosiaalinen media rummutti Turun kesäteatterin Aarresaaren puolesta niin vakuuttavasti, että ostimme miehen kanssa liput sen kummempia miettimättä ja lähdimme päiväretkelle aurinkoiseen Turkuun. Epävakaa sää muuttui päivän edetessä lempeäksi auringonpaisteeksi ja sehän sopi, sillä vaikka Vartiovuoren katsomo on katettu, ovat näyttelijät lavalla enemmän tai vähemmän sään armoilla.

Juha-Pekka Mikkola on dramatisoinut Robert Louis Stevensonin teoksesta lavalle koko perheelle sopivan musiikillisen seikkailunäytelmän. Äitinsä kanssa majataloa pyörittävä nuori Jim Hawkins (Hannes Mikkelson) saa käsiinsä merirosvo Billy Bonesin matka-arkusta vanhan kartan, joka johdattaa kuulun kapteeni Flintin satumaisen aarteen luokse. Matka tulee olemaan täynnä vaaroja, mutta yhdessä luotettavan tohtori Liveseyn (Thomas Dellinger) ja pompöösin patruuna Trelawneyn (Samu Loijas) kanssa kootaan kokoon kapteeni Smolletin (Sami Saikkonen) johtama miehistö ja lähdetään kohti seikkailua. Laivakokki Pitkä-John Silverillä (Jukka Leisti) ei vain taida olla aivan kunniallisia ajatuksia ja koko miehistö vaikuttaa inasen epäilyttävältä, joten pitkä merimatka ei taida olla ainoa haaste aarteen yhyttämisessä.

Ensimmäisen puoliajan alussa olen vielä vähän epävarma. Osa vitseistä tuntuu alleviivatuilta ja turhan kesäteatterimaisilta. Kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun lavalle saavutaan montypython-vaikutteisella hevosella, annan periksi ja heittäydyn mukaan aarteenetsintään. Hauskaa on katsomossa muillakin. Pääosin huumorin slap stick -henkinen osuus tuntuu iskevän alakouluikäiseen kansaan ja erinäiset viittaukset elokuviin ja musiikkiin naurattavat aikuiskatsojia. Huumoria ei myöskään tehdä juonenkuljetuksen kustannuksella, vaan vitsit murjaistaan kaiken muun ohella.

Kohti Aarresaarta! Kuva: Mikko Vihervaara

Toisen puoliajan aikana seikkailullisuus korostuu, kun Hispaniola-laiva on saavuttanut Aarresaaren. Jännitys tiivistyy, tussarit paukkuvat ja lavalla nähdään taitavaa akrobatiaa erityisesti Hannes Mikkelsonin ja Iiro Heikkilän, joka on suunnitellut taistelukoreografiat, toimesta. Taitava akrobatia saa aina minut puolelleen, joten mastoissa vilistäminen ja vetreä kalpojen kalistelu oli erityisesti mieleeni.

Näytelmän onnistumiseksi tarvitaan tietysti myös hyvät näyttelijät ja tässä Turun kesäteatteri on mielestäni erityisen onnistunut. Mikkelson on kirkkaiden silmiensä ja valloittavan karismansa vuoksi loistava Hawkins ja omaksi ilokseni Sami Saikkonen vakuutti vakavailmeisenä kapteeni Smolletina. Samu Loijas on kerrassaan hurmaava patruuna ja on tietysti mainittava myös Jukka Leistin oivallinen Pitkä-John Silver, joka punoo juoniaan ranskaksi ja valmistaa mainioita munkkeja. Silverin merirosvokööri on myös hauska ja osaava, tästä kiitos Veera Degerholm, Jarkko Kallionpää, Antton Kainulainen, Viljami Hotanen ja jo aiemmin mainittu Heikkilä. Musiikki oli puolestaan tuotu lavalle osittain livemuusikoiden avulla, viulua soittava Petra Wahlsten on taitava ja näyttävä merirosvoprinsessa ja Valtteri Lipasti hurmaa haitarinsa kanssa.

Merirosvot ja viulisti Petra Wahlsten. Kuva: Mikko Vihervaara

Turun kesäteatteri vakuutti vauhdikkaalla meiningillään ja iloisella otteellaan ja on hyvinkin todennäköistä, että suuntaamme katsomoon myös ensi kesänä. Esitys pyörii Vartiovuorella vielä muutaman viikon, joten laittakaahan merirosvohuivit otsalle ja painelkaa Turkuun!

Esityksen laadusta kertoo myös se, että katsomossa oli sattumalta samaan aikaan sekä Pilkkuun asti -blogin Isa ja Ja kaikkea muuta -blogin Minna. Lukuisat kiitokset myös Some Superfluous Opinions -blogin Siirille ja One Night in Theatre -blogin Lauralle, joiden ansiosta esitykseen lähdimme. Käykäähän kurkkaamassa myös näiden bloggaajien tunnelmat esityksestä!

Lavalta: Valheet ja viettelijät (Ryhmäteatteri)

Kuva: Ilkka Saastamoinen

Kesäperinteen mukaisesti suuntasimme heinäkuun puolivälissä Suomenlinnaan katsastamaan Ryhmäteatterin uusinta tuotantoa. Tänä kesänä lavalla nähdään edellisvuosista poiketen aikuisille suunnattu klassikko, Pierre Cloderlos de Loclos's kirjeromaanista dramatisoitu Valheet ja viettelijät - Erään rakkauden muotokuva. Ennakkopöhinä näytelmästä oli omassa kuplassani jokseenkin vaisua, joten painelimme Suomenlinnaan kevein odotuksin. Ja ehkä hyvä niin, sillä näytelmä pääsi yllättämään erittäin positiivisesti.

1700-luvun Ranskassa aatelisto elää rappiollista elämää romahtamaisillaan olevan valta-asetelman huipulla. Huvituksenaan aateliset juonittelevat ja viettelevät toisiaan käyttäen mitä monimutkaisimpia kuvioita. Kaiken keskiössä ovat markiisitar de Merteuil ja kreivi de Valmont. He käyvät omaa valtataisteluaan lyöden vetoa ja kilpaillen toisiaan vastaan, kun eivät oikein muuten tunnu osaavan olla toistensa seurassa.

Minna Suuronen on upea tuimasilmäisenä markiisittarena eikä vastaparina näyttelevä Antti Virmavirta kreivin roolissa jää paljoa jälkeen. Parivaljakko punoo sellaista juonittelujen ja petosten verkkoa, että heikompaa hirvittää ja vaarana on jatkuvasti kompastua myös omiin lankoihinsa. Itselleni alkuperäisteksti ei ollut tuttu minkäänlaisena versiona, nimeltä vain, joten katsomossa sai myös jännittää suunnitelmien kudelman pyörteissä.

Merteuilin ja Valmontin juonittelujen välikappaleksi joutuvat hyveellinen madame de Tourvel (Saija Lentonen), aristokratiassaan raskas madame Rosamonde (Eeva-Maija Haukinen), käärmeenkielinen madame de Volange (Tarja Heinula) ja hänen kömpelö mutta suloinen tyttärensä Cécile (Sonja Salminen) sekä kirkasotsainen ritari Danceny (Paavo Kinnunen). Juonittelussa auttavat ansiokkaasti välillä sen jalkoihin jääden palvelijat Sofie (Laura Sorvari) ja Azolan (Juha Pulli). Lavalla nähdään myös neljä tanssijaa, taitavat Karoliina Kauhanen, Laura Sorvari, Johannes Hiltunen ja Justus Pienmunne, jotka tuovat apokalyptista otetta näytelmän teemoihin puuteriperuukeissaan ja korseteissaan.

Kuva: Ilkka Saastamoinen

Vajaa kolmituntinen pukudraama ei tylsistytä ja kelikin helli sen verran että kiviseinäisessä Hyvän Omantunnon linnakkeessa ei tarvinnut palella. Näytelmän ote pitää tiukasti otteessaan ja hyvä niin, sillä ranskankieliset nimet vilisevät puheessa paikoin sellaista vauhtia että heikompaa hirvittää.

Valheet ja viettelijät onnistui mielestäni parhaiten oivallisessa roolituksessa ja komeassa puvustuksen visuaalisuudessa. Etenkin naisten puvut ovat hengästyttävän upeita, samoin hiuslaitteet. Suurosen komean kampauksen kannattelu on taitolaji jo itsessään ja on huikeaa katsoa, miten kuninkaallisesti siitä selvitään. Ainoan miinuksen annan kreivi de Valmontin housuista, sillä vaikka jotenkin renttumainen olemus hahmolle sopiikin olivat valkoiset lököfarkut mielestäni pienoinen rimanalitus. Housujen sijaan oli kuitenkin mahdollista katsella villejä silkkipaitoja ja mielikuvituksellisia takkeja.

Lopullisuudessaan Valheet ja viettelijät ei ole mikään hyvän tuulen kesäteatterinäytelmä, mutta tyylipuhdasta puheteatteria se sen sijaan on. Lavalle tuodut raikkaat tanssilliset elementit ja Apocalyptican musiikki nostavat toteutuksen pompöösistä pönötyksestä toiselle tasolle. Kolea tunnelma, intensiiviset katseet ja rappiota enteilevän loistokkaat puvut jäävät vahvasti mieleen tästä esityksestä.

Lavalta: Keisarin Uudet Vaatteet (Puotilan kesäteatteri)

Keisari (Mikko Lauronen). Kuva: Puotilan kesäteatteri

Viime kesän riemukkaimpia kulttuurihetkiä oli visiitti vastaperustettuun Puotilan kesäteatteriin. Kaikkien laadukkaan lastenteatterin ystävien onneksi toiminta jatkui ja tänä kesänä Puotilan kartanon pihamaalla tarjoillaan katsojien iloksi uusi tulkinta Hans Christian Andersenin klassikkosadusta Keisarin Uudet Vaatteet.

Tutussa sadussa turhamainen keisari tuhlailee häpeilemättä valtakunnan varoja vaatteisiin ja kansansuosio laskee kuin lehmän häntä. Piristääkseen itseään keisari päätyy tilaamaan uuden, ihmeellisen vaatteen paikalle kovin sopivasti sattuneelta vaatturilta. Vaatturi myös lupaa, ettei upeaa kangasta kykene näkemään jos on typerys tai virassaan epäpätevä. Tosin vaikuttaa siltä, että suurinpiirtein kaikki ovat hieman typeryksiä tai virkaansa epäpäteviä ja sekamelskan keskellä pyörivät toki myös oiva kansleri ja täysin hyödytön ministerismies Makkonen.

Puotilan kesäteatteri on loihtinut hauskan sadun näyttämölle kahden näyttelijän, Karo ja Mikko Laurosen, ja oivaltavien lavastusten avulla. Pienillä jutuilla on saatu tehtyä näyttävää ja hulvattoman hauskaa teatteria eikä vähiten siksi että näyttelijät tietävät tasan tarkkaan mitä ja kenelle ovat tekemässä. Lapsiyleisöä ei aliarvioida, vaan heidät otetaan hienosti mukaan ja näyttelijät improvisoivat tarpeen vaatiessa lennokkaasti esityksen edetessä. Seuralaisena ollut mies myös kiitteli sitä, kuinka pienillä jutuilla on osattu tehdä konstailematonta ja tavattoman laadukasta teatteria. Aina ei tarvita isoja efektejä ja kalliita lavasteita, vaan tärkeintä on se sydämellä tehty työ lavalla ja sen ulkopuolella.

Vaatturi (Karo Lauronen) ja kansleri. Kuva: Puotilan kesäteatteri

Teatteri suosittelee esitystä kolmevuotiaasta ylöspäin ja katsomossa nähtiin kirjava kattaus eri-ikäisiä katsojia. Ilokseni voin todeta, että huumori ja tarina upposivat niin meihin aikuiskatsojiin kuin pääasialliseen kohderyhmäänkin. Nauru raikasi ja mies aiheutti taas pienoista hämmennystä katsomossa hekottaen kaikista kovimmin. Näytelmän taustalla esiintyvät politiikan kiemurat tavattoman epäpätevine ministereineen huvittavat katsomossa istuvaa aikuista ja milloin minkäkinlaisiin kommelluksiin päätyvät hahmot tasapuolisesti kaikkia.

Viime kesän hienon produktion jälkeen osasin jo odottaa laadukasta tuotantoa, mutta on mukava huomata silti yllättyvänsä positiivisesti. Laululla höystetty noin 50 minuuttia kestävä satunäytelmä piti otteessaan ja hymyilyttää vielä nytkin, kun tätä tekstiä kirjoitan.

Esityksiä on Puotilassa kesäkuun loppuun saakka juhannusviikkoa lukuunottamatta ja suosittelen tätä esitystä erittäin lämpimästi sekä lapsille että aikuisille.

Kiitokset teatterille lipuista esitykseen.