Rikhardinkadun Liisa Ihmemaassa -näyttelystä.
Lewis Carrollin Alice's Adventures in Wonderland eli Liisa Ihmemaassa valikoitui seuraavaksi lukupiirin yhteiseksi luettavaksi. Sattumoisin olin lainannut teoksen Rikhardinkadun Liisa-näyttelystä, josta kirjan lainasin kauniisti paketoituna yllätyslainana. (yllätysmomentti tosin oli sinänsä aika pieni, koska kaikki kirjat liittyivät Liisaan, mutta idea on ihana)
In another moment down went Alice with it, never once considering how in the world she was to get out again.
Olen nyt kesällä viettänyt hirveän määrän aikaa Liisan kanssa, olenhan nähnyt kaksi kirjasta tehtyä teatteriesitystäkin. Tarina siis on tuttu. Liisa (tai Alice) seuraa valkoista kania kaninkoloon ja päätyy Ihmemaahan, jossa mikään ei ole aivan tavallista. Curiouser and curiouser, sanoo Liisakin unohtaen kieliopin kokonaan.
Kirjassa kohdataan paljon omalaatuisia hahmoja, kuten Irvikissa, Kaalimato ja Herttuatar pippuria käyttävine kokkeineen, Hullu hatuntekijä ja tietysti Herttakuningatar joka toivoo kaikilta pään poikki. Omapäinen Liisa pärjää omituisuuksien seassa kuitenkin varsin hyvin, vaikkei aina osaakaan varoa sanomisiaan ja saa hahmot tulistumaan. Eikä helppoa ole toisaalta sekään, kun koko muuttuu koko ajan eikä Liisa ole varma onko hän enää sama hän kuin aiemmin.
Liisan seikkailut ovat hauskaa, mutta samalla myös hämmentävää luettavaa. Liisan liikkuminen Ihmemaassa on hyvin satunnaista ja suurimman osan hahmoista kanssa hommassa ei päästä puusta pitkään. Tarina myös tuntuu loppuvan kuin seinään. Kirjan lukemista väritti sama tunne, kuin kun katsoin jokin aika sitten uudelleen Disneyn Liisa Ihmemaassa -animaation. Teos on viihdyttävä ja mielikuvituksellisuudessaan hurmaava, mutta jotain perin omituista ja jopa ehkä hieman vieraannuttavaa siinä on.
Lukupiirijutustelun jälkeen kuitenkin olen sitä mieltä, että tämä on aika viehättävä vaikkakin hyvin omituinen kirja.
Samaan syssyyn lukaisin Liisan seikkailujen toisen osan, Through the Looking-Glass eli Liisan seikkailut Peilimaassa, kun se kerran oli samassa painoksessa mukana. Liisa on tässä opuksessa vähän vanhempi ja päätyy uteliaisuuttaan kulkemaan läpi peilistä Peilimaailmaan.
Peilimaailman puolella pelataan shakkia ja Liisan täytyy päästä läpi pelilaudan tullakseen kuningattareksi Valkoisen ja Punaisen kuningattaren rinnalle. Matkalla tavataan jälleen kerran erilaisia loruhahmoja, kuten Tyyris Tyllerö ja Tittelitom ja Tittelityy. Kuten ensimmäisessä osassa myös tässä Liisa tapaa hahmoja ja sitten vain lähinnä liikkuu eteenpäin, kunnes kirja, no, loppuu.
Itseäni tässä yllätti eniten se, että Jappervokki esiintyi ainoastaan runossa ja nyt yritän miettiä että mistäs se näihin Liisa-variaatioihin tullut Jappervokin surmaaminen on keksitty. Tämäkin tieto varmasti löytyy internetin syövereistä, mutta jos joku osaa vastauksen kuin apteekin hyllyltä niin kertokaa pois.
Loppupeleissä pidin ensimmäisestä osasta ehkä kuitenkin enemmän kuin tästä toisesta. Valkoinen kani, kasvaminen ja kutistuminen sun muut olivat jännempää luettavaa kuin shakkilaudalla seikkailu ja piiitkien runojen kuuntelu.
John Tennielin klassiset ja välillä jopa pelottavat kuvitukset tuovat hyvää tunnelmaa molempiin kirjoihin. Mietin tässä myös, että kirjat huvittaisivat varmasti enemmän jos niissä muunnellut lorut tuntisi etu- ja takaperin. Sen tosin voi todeta, että näiden lukemisesta sai taas uutta näkökulmaa Ryhmäteatterin esityksen katsomiseen, menemme nimittäin tänään katsomaan sitä uudelleen.
Bingosta raksi ruutuun kannessa eläinkuva, koska onhan tuossa flamingo ja siili!
Alunperin julkaistu 1856 ja 1871. Puffin Books, 1962. 347 s.
Kuvitus: John Tenniel
