Eric Powell: Chimichanga

Kuva: Eric Powell / Dave Stewart (Dark Horse Comics)

Eric Powell on aiemmin ihastuttanut ja kauhistuttanut minua Goon -sarjakuvillaan, joissa zombeja lahdataan ja pahat saavat palkkansa. Yleensä. Näitä koko ajan kiinnostavammaksi muuttuneita albumeita olen lukenut nyt yksitoista kappaletta ja tarina muuttuu koko ajan syvällisemmäksi mäiskeestä huolimatta. Ilahduin siis kovasti huomatessani, että Powell on piirtänyt myös lapsille tarkoitetun sarjakuva-albumin, Chimichangan (Dark Horse Comics, 2011).

Chimichanga kertoo pienestä parrakkaasta tytöstä, Lulasta, joka saa noidalta mystisen kiven vaihdossa muutamasta partahaivenestaan. Kivi ei kuitenkaan ole kivi vaan muna ja sieltä kuoriutuu hurja peto, Chimichanga, joka ei kyllä oikeastaan ole yhtään pelottava. Vähän vain.

Samaan aikaan Wrinklen kiertävällä sirkuksella, jossa Lula asuu, menee hieman huonosti. Pojankasvoinen kala ja hieman normaalia voimakkampi mies eivät vedä tarpeeksi yleisöä, joten Lula päättää opettaa Chimichangaa.

Lula kuitenkin siepataan, kun kansainvälinen "lääke"yritys haluaa valmistaa lisää ilmavaivoja heikentävää rohdosta, jonka noita heille myi. Siis sitä, jonka valmistamiseen tarvittiin Lulan partakarvoja. Jotain on tehtävä ja arvaatte varmaan, kuka ryhtyy suureksi pelastajaksi.

Chimichanga on hilpeä ja sympaattinen sarjakuva, jossa on satumaisia elementtejä höystettynä Powellin mainiolla piirrostyylillä. Toisin kuin Goon -sarjakuvat Chimichanga tosiaan sopisi myös lapsille, siis esimerkiksi ylä-asteikäisille (tai en minä tiedä, miksei nuoremmillekin?), koska siinä on huumoria ja seikkailua ja hieman erikoisia hahmoja.

Kuva: Eric Powell

Hahmot ovat mainioita ja hauskoja, etenkin itsetietoinen Randy, the man wíth the strength of a slightly larger man. Lisäksi Chimichanga muistuttaa hieman ankkapiirtäjä Don Rosan näkemystä Kalevalan Iku-Tursosta, vaikka Chimichanga on kyllä söpömpi.

Albumi sisältää sekä tarinan Chimichangasta että lyhyen tarinan Lulasta ja siitä, kuinka pienikin voi olla vahva jos vain haluaa. Powell on onnistunut luomaan sympaattisen joukon hieman omituisia hahmoja, joista lukisi mielellään lisääkin.

Eric Powell: Chimichanga
Dark Horse Books, 2011. 88 s.
Värit: Dave Stewart

Eric Powell: The Goon #3-4

The Goonin kahden ensimmäisen albumin yllätettyä tämän lukijan niin positiivisesti oli luonnollisena jatkumona tietysti varattava seuraavat kaksi lärpäkettä kirjastosta (myös siksi, että mies käski). Eikä tarvinnut tälläkään kertaa harmitella: jo useamman Eisner-pystin sarjakuvallaan haalinut Eric Powell tekee hämmentävää ja omaperäistä sarjakuvaa raikkaalla tyylillä.

Jos nyt jollekulle on jäänyt vielä epäselväksi, niin The Goon kertoo jykeväleukaisesta korstosta nimeltä Goon, joka pitää kylän kadut siistinä niin velallisistaan kuin zombeistakin, joita zombiepappi sinnikkäästä tehtailee lisää Lonely Streetillä. Apunaan Goonilla on kiukkuinen pieni mies, Frankie, jolle ei kannata mennä ryppyilemään ellei ole aivan pakko.

The Goon #3 Heaps of Ruination


Kolmososassa päästään nauttimaan neljästä tarinasta. Ensimmäisessä tutustutaan lisää traagiseen Buzzardin hahmoon, joka tavattiin muistaakseni kakkosalbumissa. Lisäksi puikkoihin pääsee myös Dr. Alloy (joka tällä kertaa jopa onnistuu auttamishaluissaan) ja tavataanpa yhdessä tarinassa vampyyreitakin, jotka ovat nykypäivänä niin kovin trendikkäitä. Parasta tässä albumissa taisi kuitenkin olla tarina, jossa vierailee Mike Mignolan hieno Hellboy-hahmo (myös Hellboyt ovat muuten varsin pätevää luettavaa, suosittelen, Mignolalla on mahtava kulmikas tyyli).

The Goon #4 Virtue and the grim consequences thereof


Nelososassa perustetaan jalkapallojoukkue, päästään tutustumaan varsin väritettyyn versioon Dickensin A Christmas Carolista (tämä sarjis piirretty aivan upealla lyijykynätekniikalla), pelastetaan Dr. Alloy tuhoutumiselta matkaamalla toiseen ulottuvuuteen ja joudutaan vankilaan.

Kuva: Eric Powell (The Goon-lehti nro 10)

Lisäksi molemmissa albumeissa on tarinoiden välissä lyhyitä mystisiä ministrippejä kuten edellisissäkin osissa. Nämä minisarjat taitavat olla niitä ainoita näissä, joissa minäkin vähän nostelen kulmakarvojani mutta toisaalta kaikki paheksuttava on viety niin överiksi että ei tästä oikein voi loukkaantuakaan.

Mies jo taisi hätyytellä että milloinkas ne seuraavat osat eli pitänee taas käydä Helmetissä vierailulla kun oman kirjaston valikoimasta löytyvät vain kaksi ensimmäistä.

Eric Powell: The Goon

En ole koskaan oikein pitänyt leffoista tai muusta viihteestä, johon liittyvät zombit. Ensin mies vaati minua katsomaan zombie-rom-com-elokuvan Shaun of the Dead (joka osoittautui äärimmäisen viihdyttäväksi) ja seuraavaksi kirjastoreissulta tulivat kotiin kaksi Eric Powellin The Goon-albumia: Nothing but Misery (2003, Dark Horse Comics) ja My Murderous Childhood (and other grievous yarns) (2004, Dark Horse Comics). Ja täytyy myöntää, että olin tämänkin suhteen myyty.

The Goon kertoo isosta miehestä nimeltä, yllätysyllätys, Goon, joka pitää pikkukylässä zombiet aisoissa ja rettelöitsijät kurissa. Apunaan hänellä on sisukas (ja vähän häiriintynyt) pieni mies, Frankie.

Kylän suurimmat ongelmat aiheuttaa Zombie Priest, jonka luomat elävät kuolleet majailevat Lonely Streetillä (aina nimen nähdessäni Elvis laulaa päässäni hetken I'm feeling so lonely baby). Ongelmia aiheuttavat myös väärinymmärry ja väärinymmärtävä Dr Alloy, Fishy Pete (jonkinlainen kala, jolla possenaan erilaisia mereneläviä) ja sankarien seuraksi liittyy mm. Buzzard, mies joka on käänteinen zombi (eli siis elävä joka voi syödä vain elävien kuolleiden lihaa, nam).

Albumit koostuvat lyhyistä tarinoista, joiden välillä on sivun strippejä tai "mainoksia" joiden sisältö voi olla kyllä ihan mitä tahansa (mukaanlukien suosikkini The Psychic Seal). Parhaita tarinoita sen sijaan Goonin lapsuus (My Murderous Childhood) ja kolmen sivun tarina (Attack of the One-Eyed Scumbag from Outer Space), joka sounds like a bad zcience-viction story someone crammed into three pages.

Ark! Ark! The Psychic Seal. Piirtänyt Eric Powell.

Parasta tässä kyllä on se, että Powell todella osaa piirtää. Esimerkiksi albumien kannet ovat ilmeisesti öljyväritöitä. Siis öljyväri. Ja mm. osa takaumista on piirretty upealla lyijykynätekniikalla. Minä en vain osaa päästä yli siitä, miten hienoja nämä sarjakuvat hullusta aiheesta huolimattaan ovat.

My Murderous Childhood. Eric Powell.

Ei muuten heikkohermoisille, sillä tässä tapellaan niin paljain käsin kuin kirvein ja pyssyinkin eikä meno ole mitään kovin siistiä. Powellin tyyli tosin on niin hauska (jos näin voi sanoa) ja överi että ällötys ei ainakaan allekirjoittanutta yllättänyt.

Tästä sarjakuvasankarista, tai no, sankarista ja sankarista, ollaan tekemässä myös elokuvaa jonka muuten ohjaa David Fincher. Elokuvan teko on tosin nyt ilmeisesti katkolla mutta toivon että se saadaan jossain vaiheessa valmiiksi ja teattereihin.

Lisää Goonia kirjastosta kiitos.