Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki #1)

Kallvikin rannoilla merta ja saaristoa katselee myös Kiuru ystävineen.

Flunssapäivätkin sujuvat kevyemmin hyvän kirjan parissa. Sain mahdollisuuden päästä lukemaan Elina Rouhiaisen uuden Väki-sarjan aloitusosaa Muistojenlukija ennakkoon ja kyllä kuulkaas kannatti. Kustantamon urbaaniksi fantasiaksi luokittelema teos vei mukanaan tuttuihin Helsingin maisemiin fantasian lainalaisuuksia hyödyntäen.

16-vuotias Kiuru on periaatteessa tavallinen tyttö, kirjojen parissa viihtyvä ja rauhallinen. Hänellä on kuitenkin erityinen taito, kyky nähdä toisten ihmisten muistot ilmassa lentävinä lintuina ja tarttua niihin. Ajattelemattoman teon seurauksena tämä kyky johdattaa Kiurun Kallvikin niemeen, jossa hän tutustuu romaniveljeksiin Daihin ja Neluun sekä räiskyväpersoonaiseen Bollywoodiin. Myös kolmikolla on erinäisiä taitoja ja kesästä alkaa tulla jännittävä, etenkin kun Kiurun ystävä ja vähän ihastuskin Samuel palaa reissuiltaan kotiin ja liittyy joukon jatkoksi. Erikoistaitoiset ihmiset kiinnostavat kuitenkin myös muita tahoja ja leppoisa rannalla hengailu muuttuu pian joksikin vakavammaksi.

En ollut tutustunut kirjan maailmaan tai taustoihin sen kummemmin lukemista aloittaessani, joten yllätyksiä tuli monta ja tarinaan pystyi keskittymään ihan eri tavalla. Rouhiainen on kehittynyt kirjoittajana hurjasti, teos imaisi heti mukaansa ja piti otteessaan. Myönnettäköön, että uppoutumisessa auttoivat myös kirjan kovin tutut maisemat. Pääpaikka Vuosaari ei itsessään ole minulle kovin tuttu, mutta mieli matkasi onnellisena Kallvikin rannoille ja piipahtamaan töölöläisessä lempiantikvariaatissani Arkadiassa.

Perusasetelmiltaan Muistojenlukija on aika perinteinen, onhan siinä joukko jollain tavalla yhteensopimattomia nuoria erikoisine kykyineen ja taho, joka näistä kyvyistä on kiinnostunut. Rouhiaisen näkökulma tähän on joka tapauksessa ainakin itselleni tuore ja odotan jatko-osien paljastavan enemmänkin näitä salaisuuksia. Tämän lisäksi kirjaan on nivottu hyviä ajatuksia vähemmistöryhmistä, pääsääntöisesti juuri romaneista joihin Kiurukin äidinpuoleltaan kuuluu, ja esimerkiksi sukupuolen moninaisuudesta.

Pidin myös Rouhiaisen aikaisemmin kirjoittamasta Susiraja-sarjasta, mutta täytyy myöntää että Väki kaahotti sen ohi jo alkumetreillä. Kiurun ja kumppaneiden tarina koukutti mukaansa ja koin samanlaista päänsisäistä kutinaa kuin aikanaan Annukka Salaman Faunoidit-sarjaa lukiessani; nyt on hyvä. Laitoin kirjan luettuani samoin tein muutamalle ystävälle viestin, että tämä kirja kannattaa lukea.

Lämmin kiitos kirjailijalle ja kustantamolle mahdollisuudesta päästä lukemaan ennakkokappaletta! Kirjan virallista julkaisua juhlistetaan ensi viikonloppuna Hel-YA! -festivaalien yhteydessä ja suosittelen teosta oikein lämpimästi laadukkaan (kotimaisen) nuortenkirjallisuuden ystäville!

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki #1)
Tammi, 2017. 320 s.
Kansi: Laura Lyytinen

Elina Rouhiainen: Vainuttu (Susiraja #4)

Neiti Näpsä ei vainunnut susia tarkkailukiveltään.

Elina Rouhiaisen Susiraja-sarja on ollut mukavan leppoisaa ja nopeaa luettavaa. Odotin sarjan viimeistä osaa Vainuttua (Tammi, 2015) innolla ja vihdoin sen kirjastosta saatuani haaveilin vapaapäivästä jonka aikana ehtisin lukea kirjan kerralla loppuun. Aikatauluhaasteista johtuen tällaista päivää ei järjestynyt, joten jouduin tyytymään osissa lukemiseen ja hyvin se toimi onneksi niinkin. Koska tämä teksti käsittelee sarjan viimeistä osaa, saattaa teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia. Kulje siis varovasti.

Raisa on saanut vaiherikkaan vuoden jälkeen vähitellen paikattua välinsä Helsinkiin muuttaneeseen Mikaeliin. Elo tuntuu auvoisalta ja myös ystävyys Nikoon paikkautuu vähitellen. Rakkautta on ilmassa muutenkin, sillä Taneli tuntuu tulleen Nikon rinnalle jäädäkseen ja Mitja ja Ciao ovat lähentyneet entisestään. Rauhallisuus ei kuitenkaan kauaa kestä, sillä Hukkavaaran kylän salaisuus uhkaa paljastua ja myös daimonit saapuvat sekoittamaan pakkaa. Raisan ja Mikaelin on tehtävä tärkeitä päätöksiä tulevaisuuksistaan ja samalla suojeltava läheisiään, mikä on helpommin sanottu kuin tehty.

Kirjasarjojen viimeisillä osilla on raskas taakka kannettavanaan, sillä tarinan langat pitäisi saada sievästi nippuun ja homma lopetettua niin että myös lukijakunta pysyy tyytyväisenä. Rouhiainen onnistuu tehtävässään ilahduttavasti. Lähes kaikki sarjan olennaiset hahmot on saatu kirjan sivuille loogisesti mukaan ja tarinalinjat saadaan varsin tyydyttäviin lopputuloksiin. Keskimmäisissä osissa minua hieman vaivannut hidas etenemistahti, jonkinlainen jaanaavuus, on myös saatu kuriin ja teksti etenee jouhevasti eteenpäin.

Vain kirjan loppupuolen tapahtumat aiheuttavat minussa aivan pientä otsanrypistelyä. Tajunnanmenetys on mielestäni harmillinen kikka helpottaa kerrontaa ja olisin halunnut tietää tarkemmin, mitä eräälle hahmolle siinä sitten tapahtui ja miten homma todella selvisi. Tämä oli kuitenkin vain pieni nikotus, sillä vetävästi kirjoitettu teos tuli luettua yhteensä noin viidessä tunnissa.

Kokonaisuutena Susiraja on kiinnostava ja eheä sarja. Rouhiainen on tasapainoillut taitavasti toiminnan ja romanssin välillä ja tyyli on säilynyt mainiosti. On myös ilo huomata, että sarja on osattu lopettaa silloin kun sen kirjoittaminen on selvästi ollut vielä mukavaa eikä juoni ole kulunut liian ohueksi. Kiitos matkasta Kainuun metsissä, seuraavia kirjallisia tuotoksia odottelen jo!

Elina Rouhiainen: Vainuttu (Susiraja #4)
Tammi, 2015. 414 s.
Kansi: Laura Lyytinen

Elina Rouhiainen: Uhanalainen ja Jäljitetty (Susiraja #2 ja #3)

Nuortenkirjat sopivat minulle erinomaisesti niin sanotuksi pääntyhjennyslukemiseksi. Se ei tarkoita sitä, että ne olisivat jotenkin heppoisempia, vaan sitä, että ne tarjoavat helpompaa eskapismia. Tällaiseen tarkoitukseen lainasin kirjastosta Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjan keskimmäiset osat Uhanalainen (Tammi, 2013) ja Jäljitetty (Tammi, 2014).

Tässä vaiheessa myös varoitan, että koska postaus koskee kahta sarjan osaa, saattaa pienenpieniä spoilereita esiintyä. Yritän kuitenkin pitää ne minimissä.

Uhanalaisessa Raisa on muuttanut Nikon kanssa takaisin Kallioon ja elämä alkaa palata normaaleihin uomiinsa. Rauhaa ei kuitenkaan kestä kauan, sillä eräänä kesäisenä iltana Mikael ilmestyy Helsinkiin ja laittaa pakan jälleen sekaisin. Hukkavaaran susilaumassa on tapahtunut vallanvaihdos, sillä Mikaelin isä Daniel, entinen laumanjohtaja, on kadonnut ja tilanne ei näytä hyvältä. Raisa ja Niko joutuvat aikaisemmista päätöksistään huolimatta palaamaan Kainuuseen ja selvittämään, mitä Hukkavaarassa oikein on tekeillä eikä se suinkaan ole täysin turvallista.

Sarjan ykkösosan lukemisesta on minulla jo jonkin aikaa, joten teoksen alku meni vähän töksytellen muistin yrittäessä päästä taas tilanteen tasalle. Vähitellen tarina vei kuitenkin muassaan ja juonikin pääsi paremmin käyntiin, joten loppuosa kirjasta tuli luettua varsin sutjakasti. Kolmososa tuli varattua ja noudettua kirjastosta lähes heti Uhanalaisen lukemisen jälkeen. Olikin mukava uppoutua taas tarinaan, kun homma oli tuoreessa muistissa. Toisaalta tässä kolmannessa osassa myös kiitettävästi muistuteltiin edeltävistä tapahtumista, joten paussi ei sinänsä olisi tällä kertaa niin haitannutkaan.

Jäljitetyn aikana Raisa saa puolestaan paljon uutta selville sekä omasta alkuperästään että perheestään. Jäljet johtavat Kreikkaan, jossa Raisa vastalöydetyn kaksoisveljensä kanssa oppii lisää voimistaan. Kauan ei Välimeren lämmössä kuitenkaan ehditä paistatella, vaan erinäisten tapahtumien vuoksi kaksoset suuntaavat Suomeen pohtimaan seuraavaa siirtoaan. Vihamielisiä olentoja on kuitenkin monenlaisia ja aina ei voi tietää, kehen voi luottaa.

Meinasin kirjan alussa tosissani hätääntyä, koska ulkomaille lähtö jätti Hukkavaaran tapahtumat oman onnensa nojaan. Onneksi Suomeen kuitenkin palattiin, vaikka sudet eivät tässä kirjassa olekaan päätekijöitä (ja siksi Nikoa ja Jenniä ja vähän Mikaeliakin meinasi tulla ikävä). Yliluonnollisten hahmokavalkadi laajenee tässä osassa melko mukavasti ja uudet tyypit tuovat väriä sarjaan, neljänneltä osalta odotan millaista sutinaa monipuolistuminen teettää.

Molemmat teokset olivat pääpiirteissään nopeita ja miellyttäviä lukea, vaikka välillä huomasin kaipaavani pientä tiivistystä. Tiivistyskaipuuseen saattaa tosin vaikuttaa myös se, että kovakantisina kirjat ovat melkoisen muhkeita ja siten aikamoisia kanniskeltavia. Joka tapauksessa on myönnettävä, että kyllä minä tykkään tästä Susiraja-sarjasta. Kotimaiset ihmissudet ovat samaistuttavia ja vaikka romanssit ovat kirjoissa keskiössä, tapahtuu tarinassa paljon muutakin eikä eipäsjuupastelu jää pääasiaksi. Mainiota relauslukemista ja ilmeisesti myös sellaista, joka on tavoittanut kohdeyleisönsä.

Elina Rouhiainen: Uhanalainen (Susiraja #2)
Tammi, 2013. 446 s.
Kansi: Saara Niinikoski

Elina Rouhiainen: Jäjitetty (Susiraja #3)
Tammi, 2014. 483 s.
Kansi: Laura Lyytinen

Elina Rouhiainen: Kesytön (Susiraja #1)

Suden sukulaiset metsälenkillä.

Olen tiedostanut Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjan olemassaolon siitä asti, kun aloitusosa Kesytön (Tammi, 2012) ilmestyi. Uskaltauduin kuitenkin lainaamaan kirjan vasta nyt, sillä suhtauduin kirjaan hieman varovaisesti. Lisäksi olen ollut Rouhiaisen kanssa aikanaan samassa koulussa (hei vaan Elina, jos muistat!) ja mietin, että jos en pidä kirjasta yhtään en viitsi kirjoittaa siitä blogiin. Onneksi näin ei käynyt, vaan kirja yllätti positiivisesti ja tässä sitä nyt sitten ollaan.

Susi pysähtyi. Se katsoi minua keltaisilla, tummarajaisilla silmillään. Laski päätään niin kuin eläimet tekevät silloin kun ovat varuillaan, valmiina hyökkäämään tai pakenemaan. Se ei kuitenkaan tehnyt pitkään aikaan kumpaakaan, vaan pelkästään tuijotti minua. Minulle tuli kummallinen tunne, että sekin oli jostakin kuohuksissaan. Sen katseessa oli jotakin, minkä selvittämiseksi olisin antanut paljon.

17-vuotias Raisa jää orvoksi ja muuttaa enonsa luo Hukkavaaran kylään lähelle Kajaania. Raisan tarkoituksena on selvittää äidin menneisyyden salaisuudet ja painua sitten takaisin Helsinkiin ja aloittaa taideopinnot. Vähitellen hän kuitemkin huomaa koko kylässä olevan jotain outoa ja pian Raisalle selviää, että kylän atleettiset asukkaat eivät ole vain himokuntoilijoita, vaan myös ihmissusia. Eivätkä lauman jäsenien mielipiteet Raisasta eivät suinkaan ole yksimieliset.

Olin aluksi kirjan suhteen hieman ennakkoluuloinen, koska lyhytnäköisesti ajattelin tämän olevan jonkinlainen Twilightin jalanjäljissä tepsuttava opus. Kesytön kuitenkin seisoo omilla tassuillaan ja välttää kopioinnin ollen varsin viihdyttävä paranormaalin romanssin genreen sijoittuva teos. Erityiskiitosta annan susilauman kiinnostavasta kuvauksesta ja omaperäisyydestä. Mieleen nousi muun muassa Jenny Kangasvuon mainio Sudenveri-teos.  Ja vaikka vampyyreitakin Hukkavaarassa nähdään, muistuttaa Kesyttömän vampyyrikanta enemmän sitä perinteisempää mallia eikä esimerkiksi kimaltele auringossa.

Kirja olisi tosin saattanut hyötyä pienestä tiivistämisestä. Toisinaan teksti tuntui hieman toisteiselta ja Raisan loppuvaiheen kyvyille kaipasin lisää valotusta, mutta siihen varmasti vastataan seuraavissa osissa. Kokonaisuus joka tapauksessa toimi. Eniten susikuvauksen lisäksi pidin ehkä Raisan ystävän Nikon hahmosta, sillä tämä lauman outolintu herätti ainakin omat sympatiani.

Kesytön oli myös sen verran mukavaa luettavaa, että kyllähän se loppusarjakin tulee lukuun. Suomeen sijoittuva ihmissusi-meininki tuntuu iskevän meitsiin oikein hyvin ja Kajaanin metsiin lähtee mieluusti seikkailemaan uudelleen.

Kirsin kirjanurkassa jäätiin heti kaipaamaan jatkoa, Morre antoi (myös) plussia Suomi-miljööstä.

Elina Rouhiainen: Kesytön (Susiraja #1)
Tammi, 2012. 426 s.
Kansi: Eevaliina Rusanen