Lavalta: Lokki (Teatteri Jurkka)

Kuva: Henri Tuulasjärvi (TeaK)

Lokki meissä kaikissa

Anton Tšehovin Lokki on hieno näytelmä ja taipuu monenlaiseen tulkintaan. Teatteri Jurkan tiloissa esitettävä ja viime syksynä Teatterikorkeakoulussa ensiesityksensä saanut versio on roimasti lyhennetty ja se esitetään Henri Tuulasjärven ohjauksessa kahden näyttelijän voimin. Jokseenkin haastavista lähtökohdista huolimatta esitys onnistuu säilyttämään alkuperäisteoksen lumovoiman ja olemaan samanaikaisesti purevan hauska ja pakahduttavan koskettava.

Ella Mettänen ja Eero Ojala esittävät näytelmän kaikki seitsemän roolia ja miten he sen tekevätkään. Mustiin vaatteisiin puetut paljasjalkaiset kehot muuttuvat köyryselkäisestä enosta voimainsa tunnossa kulkevaksi kirjailijaksi, ylidramaattiseksi äidiksi ja hermostuneesti varpaitaan kipristeleväksi rakkaudenkaipuiseksi pojaksi. Karikatyyrimäiset hahmot sopivat komedialliseen näytelmään eikä paikoin ylitsevuotava tulkinta hukkaa persoonien ominaispiirteitä. Ilmaisu on kokonaisvaltaista ja mukaansatempaavaa.

Tavallisesti kolmituntiseksi venyvä ja istumalihaksia koetteleva näytelmä on saatu 80 minuutin mittaan. Rakenne ei tästä kuitenkaan kärsi, ainakaan kun teksti on tuttu ja tapahtumat soljuvat päässä pikakelauksella. Kiireen tuntua ei silti ole, ihastuttava pitkäveteisyys on läsnä lottokoneen rahinassa ja maaseutukartanon pysähtyneessä tunnelmassa.

Lavastuksen pelkistetty ilme sopii tekstille ja esitystavalle. Lavasteena on ainoastaan jäljennetty maalaus rapistuvasta järvimaisemasta, taivaalla leijuva flyygelipilvi ja kaksi valkoista pinnatuolia. Ne riittävät erinomaisesti, katse keskittyy esityksessä näyttelijöihin ja jokaiseen kulmakarvan nostoon, jalkaterän asentoon ja dramaattiseen silmäykseen. Jostain syystä mieleen jäävät erityisesti juuri ne jalat, erilaiset kävelytyylit ja tavat kantaa kehoa.

Totta on toisaalta sekin, että näytelmän ihmiset ovat tavattoman rasittavia tunnekuohuineen ja elämäntuskineen. Ehkä juuri siksi he kuitenkin ovat niin samaistuttavia ja rakastettavia, inhimillisiä puutteineen ja heikkouksineen. Lokki peilaa ihmismielen haaveita ja unelmia, joskus niin helposti särkyviä mutta silti elämiselle olennaisia.

***

Tämä teksti oli toinen Jurkan #Teatterikritiikin lyhyt oppimäärä -kurssille kirjoittamistani teksteistä. Tavattoman antoisa kurssi!

Lavalta: Lokki (Red Nose Company / Espoon kaupunginteatteri)

Nina (Niina Sillanpää) ja lokki. Kuva: Tero Ahonen

Espoon kaupunginteatterin ohjelmiston vahvuuksia omat omien tuotantojen lisäksi ehdottomasti myös lukuisat vierailut. Oma ennakkosuosikkini syksyn esityksistä oli Red Nose Companyn Lokki, joka tuo lavalle Tšehovin klassikkonäytelmän Suomessa ennennäkemättömänä, pidennettynä versiona. Päivitetyn tekstin lisäksi näytelmä on viety klovnerian maailmaan ohjaaja Philip Boulayn havainnon kautta, jossa hahmot ovat kuin klovneja vaikkei punaisia neniä ja maskeja kasvoilla olekaan.

Yhdentoista näyttelijän voimin lavalle nousee maaseutukartano saleineen ja pihalle kyhättyine teattereineen. Konstantin (Jari Virman) tahtoisi olla vakavasti otettava kirjailija ja kirjoittaa rakastamalleen Ninalle (Niina Sillanpää), rikkaan tilanomistajan tyttärelle. Poikaansa pompottaa hänen äitinsä, näyttelijätär Arkadina (Minna Puolanto), joka tuo mukanaan kuuluisan kirjailijan Trigorinin (Eero Järvinen). Maaseudun rauhasta ei puolestaan nauti Arkadinan veli Pjotr (Jouko Puolanto) ja omat ongelmansa on tilanhoitajapariskunnallakin (Riku Korhonen ja Nora Raikamo). Heidän tyttärensä Maša (Amira Khalifa) haikailee Konstantinin perään ja Mašaa haikailee syliinsä puolestaan opettaja Semjon Semjonovitš (Oskari Perkki). Pakkaa sekoittaa vielä lääkäri Dorn (Tatu Siivonen) ja koko ajan taustalla tuntuu hiippailevan työmies Jakov (Teemu Aromaa), ainut joka kaartista on saanut kasvoilleen perinteisen klovnin maskin ja nenän.

Reilu kolmituntinen esitys ei ole lähtökohtaisesti helpointa katsottavaa, etenkään Louhisalin penkeillä jotka pitävät puolensa lyhyemmissä esityksissä mutta alkavat parin tunnin jälkeen puuduttaa. Onneksi lavalla nähtävä näyttelijöiden (vai klovnien) joukko on niin taitava, että työtä katsoo mielellään. Tunnelma vaihtuu vakavasta herkkään ja ennen kaikkea traagisesta koomiseen. Rakkaudesta puhutaan paljon, mutta monella kohde ei vastaa tunteisiin ja on usein myös rakastunut toiseen. Myös teatteri, kirjoittaminen ja kuuluisuus saavat paljon tilaa. Millaista on olla kuuluisa kirjailija, mitä menestys maksaa.

Roolitus on onnistunut ja näyttelijät tavattoman taitavia. Veikkaan, että jos erilaisten klovnityyppien tuntemus ja niiden välinen hierarkia olisi ollut tutumpaa, olisi esityksestä saanut vielä enemmän irti. Hahmojen klovnimaisuuden kykeni joka tapauksessa havaitsemaan. En osaa tässä nostaa esille erityisesti ketään, sillä parasta oli mielestäni hahmojen yhteispeli lavalla. Hatunnosto toki myös laajan tekstimassan omaksumisesta.

Arkadina (Minna Puolanto), Dorn (Tatu Siivonen) ja Maša (Amira Khalifa). Kuva: Tero Ahonen

Tässä nyt huikeat kaksi kertaa Tšehovia nähneenä voinen todeta, että hänen näytelmänsä sekä pitkästyttävät kauheasti että ovat samalla tavattoman viihdyttäviä. Nytkin huomasin välillä olevani katsomossa lähes puoliunessa, mutta silti hereillä ja kiinnostuneena. Jotain viehättävää siinä pysähtyneessä pitkäveteisyydessä siis on. Mieskin totesi, että ensimmäisen puoliskon puolessavälissä näytelmä tuntui jaanaavalta, mutta näytelmän päättyessä totesi olevansa onnellinen sen nähtyään.

Kiitos Red Nose Company jälleen hienosta teatterielämyksestä, tammikuun ensi-iltaa Punaista viivaa odotamme jo kiinnostuksella.

Jäikö Lokki näkemättä Espoossa? Ei hätää, marras- ja joulukuussa järjestetään vielä useita esityksiä Blue Media -studiolla Viikissä, kurkkaa lisätietoa täältä.

Lavalta: Måsen (Ozonteatern & Teater Mars)

Kuva: Vladimir Pohtokari

Jos lähtee maanantaina katsomaan kolmituntista Tsehovin klassikkoa ruotsiksi ilman alkuperäistekstin tuntemusta, voisi tuloksena olla fiasko. Tai sitten voi käydä niin, että näytelmä on ihan hurjan hyvä ja siitä nauttii tajuttomasti. Onneksi Ozonteaternin ja Teater Marsin yhteisteoksen Måsen kanssa päädyttiin jälkimmäiseen.

Måsenissa eli suomalaisittain Lokissa vietetään aikaa komeassa maaseutukartanossa. Nuori kirjailija Konstantin (mainio Jon Henriksen) tuskailee taiteensa parissa ja kaipaa rakkautta, niin tekee moni muukin. Taiteen tekeminen, kuuluisuus ja sen tavoittelu, kaikua saamaton rakkaus ja risteävät intohimot täyttävät Universumin tilojen komean esityssalin.

Kolmituntinen näytelmä kantaa itsensä kauniisti loppuun asti. Lavalla tasapainoillaan komiikan ja tragedian välillä taitavasti, puutumista ei tapahdu. Tästä suurin kiitos näyttelijöille, upeita rooleja. Kaikki tuovat oman panoksensa keitokseen Fred Negendackin hiljaisesta palvelijasta Sara Soulién idealistiseen näyttelijätärlupaukseen ja Martina Roosin ylitsevuotavaan äitiin. Sam Huberin ja Åsa Nubon tilanhoitajapariskunta ja Tove Qvickström, heidän mustissa kulkeva tyttärensä, särkevät sydämen. Kati Outisen sairasteleva eno tuo lavalle harkittua komiikkaa, Niklas Häggblom ylimielistä taiteilijuutta, Tom Rejström käsittämättömäntä uskollisuutta ja Max Bremer vakaata tasapainoisuutta.

Kuva: Vladimir Pohtokari

Pitempien monologien aikana huomaan keskittymiseni kieleen herpaantuvan, osa sanoista menee ohi, mutta se ei ainakaan itselläni haitannut ymmärrystä. Kokonaisuus toimi otroligt bra. Melkein olisi tehnyt mieli sanoa tästä vain yksi lause: menkää katsomaan.

Seuralaiseni, mainio lippuvastaava ja näytelmän valinnut Heidi tiivisti esityksen sanalla perfekt. Minä lisään vielä, että vaikka Måsen ei ole se onnellisin näytelmä, voi sieltä poistua silti tavattoman onnellinen katsoja. Kiitos.