Kuva: Vladimir Pohtokari
Jos lähtee maanantaina katsomaan kolmituntista Tsehovin klassikkoa ruotsiksi ilman alkuperäistekstin tuntemusta, voisi tuloksena olla fiasko. Tai sitten voi käydä niin, että näytelmä on ihan hurjan hyvä ja siitä nauttii tajuttomasti. Onneksi Ozonteaternin ja Teater Marsin yhteisteoksen Måsen kanssa päädyttiin jälkimmäiseen.
Måsenissa eli suomalaisittain Lokissa vietetään aikaa komeassa maaseutukartanossa. Nuori kirjailija Konstantin (mainio Jon Henriksen) tuskailee taiteensa parissa ja kaipaa rakkautta, niin tekee moni muukin. Taiteen tekeminen, kuuluisuus ja sen tavoittelu, kaikua saamaton rakkaus ja risteävät intohimot täyttävät Universumin tilojen komean esityssalin.
Kolmituntinen näytelmä kantaa itsensä kauniisti loppuun asti. Lavalla tasapainoillaan komiikan ja tragedian välillä taitavasti, puutumista ei tapahdu. Tästä suurin kiitos näyttelijöille, upeita rooleja. Kaikki tuovat oman panoksensa keitokseen Fred Negendackin hiljaisesta palvelijasta Sara Soulién idealistiseen näyttelijätärlupaukseen ja Martina Roosin ylitsevuotavaan äitiin. Sam Huberin ja Åsa Nubon tilanhoitajapariskunta ja Tove Qvickström, heidän mustissa kulkeva tyttärensä, särkevät sydämen. Kati Outisen sairasteleva eno tuo lavalle harkittua komiikkaa, Niklas Häggblom ylimielistä taiteilijuutta, Tom Rejström käsittämättömäntä uskollisuutta ja Max Bremer vakaata tasapainoisuutta.
Kuva: Vladimir Pohtokari
Pitempien monologien aikana huomaan keskittymiseni kieleen herpaantuvan, osa sanoista menee ohi, mutta se ei ainakaan itselläni haitannut ymmärrystä. Kokonaisuus toimi otroligt bra. Melkein olisi tehnyt mieli sanoa tästä vain yksi lause: menkää katsomaan.
Seuralaiseni, mainio lippuvastaava ja näytelmän valinnut Heidi tiivisti esityksen sanalla perfekt. Minä lisään vielä, että vaikka Måsen ei ole se onnellisin näytelmä, voi sieltä poistua silti tavattoman onnellinen katsoja. Kiitos.
