Antti Tuisku: Petokesä

Tämä aika kesällä 2015 juostiin hullussa tuiskupöhinässä.

Jos ajattelen Antti Tuiskun musiikkia, nousee mieleen kaksi todella hyvää muistoa. Niistä ensimmäinen koettiin Malmin lentokentän lenkkipolulla, sillä Peto on irti -biisin tahtiin juoksin ensimmäistä kertaa kilometrin matkan alle viiden minuutin. Toinen muisto sijoittuu Lapin asfalttiteille, kun ajoimme kohti Pohjois-Norjaa. Matkan aikana kuuntelimme useamman artistin tuotannon kokonaisuudessaan läpi ja Lapin artistiksi sijoittui itsestäänselvästi Tuisku. Se oli hyvä reissu ja koko diskografian läpi kahlattua ei voinut kuin todeta, että artisti on kehittynyt uransa aikana mielettömästi.

Totta puhuen en ole sen kummemmin aiemmin kuunnellut Tuiskun musiikkia, mutta Peto on irti -levyssä oli heti sitä jotakin ja se on meillä ihan fyysisenäkin kappaleena. Keikoilla en ole koskaan käynyt, en ole sillä tavalla keikkaihminen, mutta onneksi viime vuoden Petokesän tunnelmiin oli mahdollista päästä mukaan kirjan kautta. Formaatiksi valitsin äänikirjan, jonka lukee luonnollisesti Antti Tapani itse.

Fyysisenä teoksena kyseessä on Otto Virtasen valokuvista ja Tuiskun kirjoittamista keikkapäiväkirjoista koostuva setti. Äänimuodossa kuvat jäävät luonnollisesti pois, mutta luulen että minulle tämä kokemismuoto oli juuri oikea. Tuiskun ääntä kuunnellessa pääsi hyvin mukaan tunnelmaan, onnenhetkiin ja vaikeisiin pohdintoihin. Matka kulkee keikalta keikalle hirveää tahtia ympäri Suomen, kesän reilun kolmenkymmenen keikan väleissä ei paljoa ehtinyt levätä ja välillä tahti kävi liiankin kovaksi. Kerrontaa kuitenkin sävyttää ilo ja kiitollisuus siitä, että saa tehdä työtä jota rakastaa.

Niin ja kun sanon että tunnelmaan pääsi hyvin mukaan tarkoitan oikeasti, että vetistelin puolet kuunteluajasta ja olin ihan messissä ja fiiliksissä. Riemu, onni, haikeus, oman kropan kuuntelu, sellaisia tärkeitä juttuja. Hyvin sie Antti vedät, pidä lippu korkeella! Ja kuunnelkaahan tai lukekaahan.

Antti Tuisku: Petokesä
WSOY Äänikirja, 2016. 1 h 4 min.

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja

Hankoniemen haahkat.

Toisinaan kirjat ottavat oman aikansa. Aloitin Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokirjan (Like, 2004) elokuussa 2014 ja ihastuin. Silti luin teoksen loppuun vasta nyt aloitettuani sen uudestaan tämän vuoden tammikuussa. Luin teosta lähes matkan rytmissä, noin yhden päivän kirjoituksen kerrallaan hampaita pestessäni. Siinä rauhoittui ja tuli harjattua riittävän pitkään, tosin joskus keskittyessä istuin kylpyhuoneessa harja suussani mutta entäs sitten.

Vuonna 1997 Kyllikki Villa lähti rahtilaivalla Suomesta kohti Etelä-Amerikkaa. Matkapäiväkirjan sijaan Villa puhui päivittäin tuntemuksiaan ja kokemuksiaan mikrokaseteille, sittemmin ne litteroitiin ja editoitiin tämän matkapäiväkirjan muotoon. Ikää tällä matkalla Villalla oli jo 73 vuotta ja vanhuus alkoi painaa päälle, paljon päiväkirjassa pohditaankin omaa jaksamista ja ikääntymistä. Toisaalta on myös iloa ja uskallusta, seikkailunhalua sen kaiken varovaisen liikkumisen ja olemisen taustalla, riemua siitä että saa olla laivalla ja löytää luotettavan taksikuskinsa taas vuosien jälkeen.

Itseä lukiessa jotenkin lohdutti se, kuinka kehon haurastumisesta huolimatta sitä voi lähteä yksin rahtilaivalle ja pärjätä. Nähdä delfiinejä, ihmetellä sitä kuinka jokaisessa satamassa tuntuu tulevan viivytyksiä, uida kansialtaassa aamun koitossa ja ottaa illalla pienen lasillisen konjakkia. Ja kaiken lisäksi voi lähteä seikkailuillekin, vaikka ensin epäilyttäisi että jaksaako ja pystyykö.

HelMet-haasteesta kuittaan tällä kohdan matkakertomus.

Kyllikki Villa: Vanhan naisen lokikirja
Like, 2004. 333 s.

Teemu Suominen: Soberismia - Kalliosta kukkulalle

Suominen käy kirjassaan paljon kävelemässä Uunisaaren tienoilla. En ihmettele.

Suurimmalla osalla löytyy varmaankin tuttavapiiristään tai sen reunamilta joku, jolla on alkoholiongelma. Ei välttämättä vielä vakava, mutta kuitenkin. Yleensä sen kanssa kulkee jonkinlainen mieleen liittyvä ongelma, masennus tai muu. Teemu Suominen kertoo päiväkirjamuotoisessa teoksessaan Soberismia - Kalliosta kukkulalle (Metalheim Oy, 2014) sen, miten yksi mies selvisi tästä suosta.

Joka päivä sitä silti toivoo, että asiat tapahtuisivat nopeammin. Että olisin jo huomenna kokonainen ihminen ja tämä kaikki, viime ajat ja viime vuodet, olisivat jo jääneet taakse. Että olisi helpompi hengittää. Kun lopetin läträämisen yllätyin itsekin siitä, kuinka pirstaleina tässä ollaan, kuinka paljon asioita minulla onkaan vielä käsiteltävänä. Aluksi sitä tuudittautui siihen, että nyt kun en juo, niin kaikki ongelmatkin ovat taakse jäänyttä elämää. Tänään ajattelen lähinnä, että nyt kun en juo, niin ehkä en luo enää lisää ongelmia. Mikä on toki hyvä alku. (22.11.2012)

5.9.2012 Teemu Suominen päättää laittaa korkin kiinni. Putkassa vietetty yö ja edellisen illan sekoilut painavat raskaana, tästä asetelmasta alkaa tie kohti soberoitunutta Teemua. Selvitettävänä on alkoholin lisäksi vaikea masennus, pieleen mennyt ja päättynyt parisuhde ja rahaongelmat, firma kun on kaatumassa ja työstä saatava ilo on sekin vähän hakusessa. Pienin askelin edistystä kuitenkin tapahtuu samalla kun kahvia ja tupakkaa kuluu käsittämättömiä määriä. Välitavoitteita saavutetaan, olo paranee. Lopulta jonkinlaiseksi etapiksi tulee Euroopan korkeimmalle vuorelle kiipeäminen. Jos siihen pystyy, pystyy mies mihin vain.

Toisen ihmisen mielen syövereissä pyöriskellessä tuntuu, että omista ihohuokosista pukkaa samanaikaisesti jotain kuonaa. Soberismin lukeminen oli oikeastaan paikoin todella uuvuttavaa, sillä masennuksen ja omien päätösten pohdinta ei ole mitään helppoa kauraa. Lääkitsin itseäni paikoin lukemalla täysin tyhjänpäiväistä hömppää, sillä tämän jälkeen oli vaikea mennä nukkumaan.

Ei tämä pelkkää synkistelyä kuitenkaan ollut. Suominen osaa löytää elämästä hyviä puolia ja onnistumisen päivinä teksti on vaaleanpunaisen höttöistä ja onnellista. Hyvä olo puskee läpi jopa niin paljon, että Suominen huomasi ärsyttävänsä joitain kanssaihmisiä suunnattomasti. Kell' onni on, se onnen kätkeköön siteeraa Suominen Eino Leinoa ja toteaa siteerauksen olevan jokseenkin hölmö.

Luin teoksen loppupeleissä kolmessa päivässä. Kirja ei ole älyttömän pitkä, 348 sivua, mutta tiivis taitto ja päiväkirjan muoto tekevät siitä hitaan lukea. Päiväkirjamerkinnöissä on toistoa, samoja asioita veivataan eri näkökulmista. Tietyt asiat toistuvat monia kertoja. Kaunokirjallisena teoksena Soberismia olisi voinut vastaanottaa hieman stilisointia, mutta päiväkirjana sille antaa tämän anteeksi. Sellaistahan se on, ihmisen puhelu itsensä kanssa. Samojen asioiden jauhamista kerrasta toiseen, asioiden purkua ja uudelleen rakentamista.

Soberismia on teos heräämisestä ja siihen noususta, kipuilusta oman itsensä kanssa, peloista ja onnistumisista. Se kertoo yhden miehen tarinan siitä, miltä kamppailu alkoholiongelman ja masennuksen kanssa voi tuntua, miten vaikeaa on pitää itsensä pinnalla kun ongelmat kasaantuvat. Suominen ei kaunistele, mutta puhuu silti kauniisti niistä asioista joista osaa. Pojastaan Eemilistä, hyvistä hetkistä musiikkibisneksessä, Kaivopuiston kallioista.

Toivon, että kaikille Suomisen kaltaisille löytyisi se oma Terapeutti-Laura tai Eemil tai Mt. Elbrus, joka saisi tekemään oman päätöksen ja löytämään tiensä. Tai jos löytyisi vaikka Suomisen edelleen porskuttava Soberismia-blogi, josta saisi sitä potkua.

Rispekt, Teemu. Hyvin teit. Hyviä kiipeilyjä!

Teemu Suominen: Soberismia - Kalliosta kukkulalle
Metalheim Oy, 2014. 348 s.
Kannen kuva: Nadi Hammouda

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu

Susanna Alakoski lienee monille tuttu Sikalat-kirjasta ja siitä tehdystä elokuvasta Sovinto. Sikalat odottelee minua kotihyllyssä, on odottanut jo jonkin aikaa, mutta tulin kuitenkin tarttuneeksi ensin Köyhän lokakuu. Päiväkirja -teokseen (Schildts & Söderströms, 2013). Yhden lokakuun aikana kirjoitetussa päiväkirjassaan Alakoski käsittelee omaa historiaansa, köyhyytä ja kodittomuutta, kaiken muun muassa.

Veljeni kävi läpi vankilan, ensihoidon, jatkohoidon, seurannan. Hän sai tukiasunnon. Hoito kesti kaksi vuotta. Sen jälkeen yhteiskunta kustansi hänelle C-hepatiittia estävän interferonihoidon. Myös ennen sitä hän oli tullut kalliiksi, vaikka oli tehnyt pitkää päivää sokerijuurikaspellolla ja elintarviketeollisuudessa. Maahanmuuton kustannuksista keskustellaan nykyään vilkkaasti. Minut pitäisi karkottaa maasta veljeni kanssa.

Sirpaleiseen tekstiin tottuminen kestää hetken. Katkelmat ovat usein lyhyitä, ajatuksia ja muisteloita tai lainauksia romaaneista ja virallisista lausunnoista. Toisesta hypätään toiseen vain pienen erottavan viivan kautta, nopeassa tahdissa. Kun tyyliin tottuu, alkaa kokonaisuus kuitenkin hahmottua ja lukurytmi kehittyy.

Teosta voi kutsua omaelämäkerralliseksi, mutta Alakoski kirjoittaa enemmän ajatuksistaan ja nykyhetkestään kuin menneisyydestä. Elämä ruotsinsuomalaisena maahanmuuttajana köyhässä perheessä vaikuttaa kuitenkin koko ajan taustalla, niin Alakosken tekstissä kuin sosiaaliviraston lausunnoissa. Äidin kuolema, veljen kuivillepääsy, pikkusisar josta ei sanota juuri mitään. Vahvana näkyy elämä kirjailijana, kirjoittaminen ja materiaalin kerääminen, luennointi, jatkuva matkustaminen. Mahakatarri, joka vaivaa ja estää kahvinjuonnin.

Köyhänä oleminen maksaa. 
Köyhä ostaa silloin kun hänellä on rahaa. Rikas silloin kun on alennusmyynti, sanoo appiukkoni.

Köyhyyden rinnalle tärkeäksi teemaksi nostetaan kodittomuus. Se, kuinka ihmisiä kuolee kaduilla, nukkuu porttikongeissa. Ihmiset, jotka on ehkä häädetty kodeistaan. Alakoski puhuu myös paljon siitä, kuinka se ei välttämättä ole ihmisen itsensä vika. Kaikkia meitä ei ole varustettu samanlaisilla selviytymismekanismeilla ja jos taakka kasvaa liian suureksi, voi palautuminen olla hankalaa tai jopa mahdotonta. Ainakin ilman apua.

Köyhän lokakuu on eittämättä tärkeä kirja. Se kertoo siitä, millaista on olla köyhä vaikka tekee paljon töitä. Häpeästä, yksinäisyydestä ja perheen rikkonaisuudesta. Myös kodittomuus on tärkeä asia, se sellainen josta ei välttämättä niin paljon tiedetä vaikka asiasta ollaan virallisesti montaa mieltä.

En kuitenkaan pidä teosta masentavana. Se luo uskoa ihmisyyteen, uskoa siihen että jotain voi vielä tehdä.

Meidän on autettava toisiamme.
Emme saa lakata auttamasta toisiamme.

Köyhän lokakuun löysin, kun luin Hannan oivallisen kirjoituksen siitä. Omppu puolestaan toteaa Alakosken kirjoittavan vimmalla.

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu. Päiväkirja. (Oktober i Fattigsverige, 2012)
Schildts & Söderströms, 2013.
Suomentanut: Katriina Huttunen
Kansi: Emma Strömberg

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

Kirjan kansi painuu kiinni ja tungen itseni miehen kainaloon. Itkettää. Oliko se noin surullinen kirja, mies kysyy. Ei kun iloinen, minä vastaan. Tämä tapahtui eilen illalla.

Luettavana oli Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka (Tammi, 2011) eli tarina siitä miten lasta odotettiin, sitä pientä, niin pitkään, ja sitten se tuli. Paitsi että tämä tarina on tosi ja kirja on koottu Pihlajaniemen pitämän Adoptiomatka-blogin teksteistä.

Pientä ihmistä alettiin odottaa adoption kautta vuonna 2005. Ehkä se pian jo tulee, jouluksi ehkä? Mutta ei. Byrokratia, paperit, kaikki kestää. Pihlajaniemi kuvaa laajaa tunneskaalaa aidosti ja lämmöllä, sitä miten joskus itkettää räkäisesti ja toisinaan hymyilyttää niin että jalat nousevat irti maasta.

Silitettävänä ajattelen hennosti: ensi kesänä olen ehkä lapseni kanssa tämän saman puun alla ja meillä on eväänä viinirypäleitä.


Miten pieni toive voi tuntua näin järisyttävältä?

Minulla ei ole lapsia. Toivoisin, että joskus olisi. En tiedä voiko olla. Ja jotkut Pihlajaniemen kuvaamat tunteet ovat silti niin tuttuja; se kun miettii että miltä se sitten tuntuisi, pieni ihminen, millä tavalla hän nauraa tai itkee tai mitä tahansa.

Minä toivon, että jos joskus kohtaan adoption kautta lastansa odottavia osaan toimia oikein. Että en sanoisi vahingossa mitään sellaista, mikä tuottaisi toiselle pahan mielen. Minua turhautti lukiessani, miten joku on voinut ihan oikeasti sanoa noin?

Vaikka tiesin että tällä tosielämän tarinalla on onnellinen loppu, minua jännitti lukiessani. Joko nyt tulee se viesti? Joko? Eikö vieläkään? Miksei vielä? Onneksi sen tiesi, että kyllä se jossain vaiheessa tulee. Minä en voi astua Pihlajaniemen kenkiin kuitenkaan täydellisesti, sillä eihän tuollaista odotusta voi kuvitella ellei ole itse sitä elänyt. Olen silti iloinen, että olen saanut jakaa tämän kokemuksen.

Adoptiomatka on ehdottomasti tärkeä kirja. Se on yksinkertaisesti aito. Ja nyt minun on palautettava tämä pian kirjastoon, sillä ehkä se lähtee seuraavaksi jollekulle, joka tarvitsee tätä kirjaa enemmän kuin minä.

Aamiasen jälkeen lähdemme puistoon. Jos viitsimme. Voimme joskus jäädä kotiinkin.


Adoptiomatkalla mukana ovat olleet myös ainakin Ilse/Juuri tällaista, Maria/Sinisen Linnan kirjasto, Susa/Järjellä ja tunteella,  Karoliina/Kirjava kammari ja Anni M./Oota mä luen tän eka loppuun.

Sanon vielä että kiitos.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Kun luin tammikuussa Herra Darwinin puutarhurin olin suhteellisen varma, ettemme Kristina Carlsonin kanssa enää tapaisi. Sitten Katja ja Ilse kirjoittivat ihanat arvionsa William N. päiväkirjasta (Otava, 2011) ja kirja vielä tuli minua vastaan kirjaston bestseller-hyllyssä joten pyörsin päätökseni ja tässä ollaan.

Ja kuinka olisinkaan voinut vastustaa? Käsitteleehän kirja jäkälätutkija William Nylanderia ja kaiken lisäksi sijoittuu rakkaaseen Pariisiini. Nylander on siis todellinen henkilö, kasvitieteilijä, joka asui Pariisissa Kirja keskittyy vuosiin 1877-1879.

25.5.1898 Musiikki ja kaunokirjallisuus eivät kiinnosta minua, koska minulta puuttuu mielikuvitus täyttää niiden käyttämien merkkien välinen tila todellisuudella ja erilaisilla tunteilla kuten toiset ihmiset ilmeisesti pystyvät tekemään.


William N. päiväkirja on nimensä mukaisesti kirjoitettu päiväkirjan muotoon. W.N. pohtii työtään luonnontieteilijänä, valittelee asuntoaan varjostavaa korkeampaa rakennusta joka estää mikroskoopin käytön ja toivoo, että rouva C. tulisi käymään ja toisi hieman ruokaa. Toisinaan pohditaan myös elämää ja omaa persoonallisuutta.

Carlson maalaa kuvan hieman yksinäisestä ja todella itsepäisestä miehestä. Jollain tavalla Nylander on hyvin klassinen lajityypillinen luonnontieteilijä; pitää arvossa lähinnä omaa alaansa, pitää sitkeästi kiinni omista näkemyksistään tuhahdellen muiden uusille näkemyksille ja nyrpistää nenäänsä kulttuurille, kuten kirjoille ja näytelmille. Tosin impressionisti Seuratista hän pitää, ja kirjan kanneksikin on valittu Seuratin maalaus Petit homme au parapet (ou L'Invalide).


Löysin tohtori-apteekkari R:n vanhan kirjeen, jossa hän kirjoittaa: "Vous serez toujours pour moi un homme d'une veritable science, mais d'un caractére quelguefois difficile!" Ystävät ja viholliset samassa kopassa!


Poiketen monesta muusta kirjasta William N. päiväkirjan lopussa on selitykset kirjassa käytetyille vieraskielisille lauseille kuten yllä mainitsemani. Tarkoittaa muuten olette minulle aina todellinen tiedemies, mutta joskus olette hankalaluonteinen. Kyseinen lause tiivistää Nylanderin olemuksen. Hän on kuin se professori, josta kyllä pidetään ja jota arvostetaan, mutta jonka luennoilla ei uskalla kysyä yhtään mitään.

158 sivuun on mahdutettu pieni pala yhden ihmisen elämää. Vaikka Nylander ei ole minulle tuttu henkilö, minä pidin Carlsonin luomasta versiosta. Nylander oli mies, joka ei turhia haihatellut, mutta arvosti omalla erikoisella tavallaan rehellisiä ja hyviä ihmisiä.

William olisi ansainnut hitaita hetkiä sohvalla teekupin kera, eikä ruuhkabussihetkiä joita hän nyt sai. Suosittelen rauhassa nautittavaksi.