Anni Nupponen: Kauheat lapset

Totean heti alkuun, että Anni Nupposen Kauheat lapset (Osuuskumma, 2015) oli omaan lukumakuuni käytännössä täydellinen kirja. Rikkaaseen steampunkmaailmaan sijoittuvassa teoksessa käydään sotaa, tunnetaan tunnontuskia omista päätöksistä ja yritetään tehdä valintoja kun kaikki vaihtoehdot tuntuvat olevan huonoja. Dystooppista vireestä huolimatta Kauheat lapset on myös täynnä toivoa, joten se ei onnistu totaalisesti masentamaan.

Trill on muuttanut äitinsä maatilalle syknroniatautia sairastavan kihlattunsa Marikin ja tämän hoiturin Hannahin kanssa. Rauhallista eloa on silti turha toivoa, sillä hallitus ei usko Trillin äidin ratasnero Adriana Kimasin todella kuolleen ja nuuskii ympäriinsä. Yhteiskunnan tilanne ei muutenkaan ole vakaa, sillä kirjaimellisesti maan alle vetäytyneet kapinalliset yrittävät laittaa kapuloita hallituksen rattaisiin. Trill joutuu tasapainottelemaan valintojensa välillä miettien kenelle on eniten uskollinen.

Nupponen vakuutti minut jo Atorox-palkitulla novellillaan Joka ratasta pyörittää ja se oli edelleen hyvä, kun luin sen uudelleen ennen kirjan avaamista. Ilman novellin allelukuakin kyllä pärjännee, mutta toisaalta alussa ei tarinaa paljoa pohjustella. Itselleni oli helpompaa hypätä tarinan kyytiin, kun maailma ja osa hahmoista olivat jo tuttuja, ja tiesi miten tarinan alkutilanteeseen on päädytty.

Kauheita lapsia lukiessani hyrisin jatkuvasti sisäisesti onnesta. Tiedätte ehkä tunteen, jossa teksti tuntuu rullaavan kuin itsestään ja tarinaan on helppo uppoutua välittömästi? Sellaiseen pääsin itse tätä lukiessani. Ihastumisestani kirjaan kertonee sekin, että lukemisen jälkeen tilasin kirjasta itselleni oman kappaleen kotihyllyyn.

Anni Nupponen: Kauheat lapset
Osuuskumma, 2015. 183 s.
Kansi: Anu Korpinen

Ruumiittomat - suomalaisia aavenovelleja

En erityisemmin välitä kauhukirjallisuudesta tai oikeastaan en lähtökohtaisesti pidä siitä, sillä pelkään helposti. Lukuhaastetta varten piti kuitenkin valita pelottava kirja, joten päätin turvautua edes osittain tuttuihin kirjailijoihin ja lainasin Osuuskumman kauhunovellikokoelman Ruumiittomat - suomalaisia aavenovelleja (2014). Valinta osui nappiin, sillä pelottavuusaste oli tällaiselle nyhverölle juuri sopiva. Neljäntoista novellin kokoelmassa seikkaillaan jos jonkinlaisissa maisemissa ja tunnelmissa, ilokseni pääsosin kuitenkin nykypäivässä tai tulevaisuudessa eikä pelkästään pölyisen viktoriaanisissa kartanoissa. Myös aaveet ovat jotain aivan muuta kuin kahleita kalistelevia lakanoita. Kirjoitin jokaisesta novellista muutaman sanan muistiin aina ne luettuani, tässä näitä mietteitä lyhyesti.

J.S. Meresmaan Kielolinna-novellissa oltiin kesäisen painostavassa tunnelmassa ja olisin viihtynyt novellin parissa pitempäänkin. Kuin tyhjästä ilmestyvä talo avaa salaisuutensa vähitellen ja jää kutkuttamaan mieleen.

Anni Nupposen Maitoa mandariinilasissa tuntuu hieman ahdistavalta edelleen, siinä oli säikyttelyä ja jännä tunnelma. Kammottavuutta lisäsi se, että kuvittelin novellin isovanhempieni entiseen asuntoon. Novelli tuntui mukavan pituiselta, se ei tuntunut jäävän kesken.

Kari Välimäen Uudet perunat jäi mieleen kytemään suureellisilla visioillaan, jotka olivat mielikuvituksellisuudesta huolimatta hämmentävän uskottavia. Tämän jälkeen hautausmaalla liikkumisessa on ihan uusi elementti.

Taru Luojolan Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa toi mieleen Buffy, vampyyrintappaja -sarjan ja oli melkoisen kylmäävää kamaa. Tässä oli myös jotain mukavan perinteistä ja lukeminen oli miellyttävää.

Maria Carolen Ruusunnuppuni, kaikkeni kallistui eroottisempaan suuntaan, olen muistiinpanoihini kirjoittanut huhhui komiikka erotiikka kauhu. Lähtökohta oli vinkeän erilainen ja mustasukkaisuustriangelina tämä toimi mahtavasti.

Samuli Antilan Synnytettyä luin samaan aikaan Mary Shelleyn Frankensteinin kanssa ja tiettyjä yhtäläisyyksiä näistä löytyykin. Tästä novellista jäi mieleen ihmisen uteliaisuus ja tietty vastuuttomuus.

Heikki Nevalan Syyllisyyden varjot jäi tästä kokoelmasta yhdeksi etäisimmistä. Suomalaiseen historiaan sijoittuva puukottelutarina ei aivan natsannut omaan kummitusmakuuni. Olisin ehkä kaivannut enemmän yliluonnollisia elementtejä. Yllättävän hyvin tarina muistuu kuitenkin mieleeni, jos tulee vaivaispoikia vastaan niin pitää tiputtaa kolikko.

Tarja Sipiläisen Henkien polku oli myös jollain tavalla haastava. Tyylillisesti se oli hyvin erilainen muista novelleista, jotenkin irtonainen, mutta Meksiko oli miljöönä viehättävä. Tämä pitäisi ehkä lukea uudelleen, tuntuu etten ehkä jaksanut aivan keskittyä ensimmäisellä lukukerralla ja siksi en päässyt tarinaan mukaan.

Anne Leinosen Tyttö niityllä sisälsi monta kivaa twistiä ja se nykii mielessä jotain muistolankoja toisesta novellista. Pidin novellin oveluudesta ja yllättävyydestä ja tämä taisi olla lopulta yksi suosikeitani tässä kokoelmassa.

Minna Roinisen Vielä yhdet jäähyväiset oli yksi kokoelman pisimmistä ja pidin sen lukemisesta kovin, tyylillisesti se oli hyvin samantapainen kuin Roinisen mainio romaani Unohdetut ovet. Pidin vaihtoehtoisista selitystavoista, tietystä realismista ja kerrontatyylistä.

Jussi Katajalan rikostarinaa mukaileva Odottaja oli kiinnostava Helsinkiin sijoittuva aavetarina. Tässä oli ehkä vähemmän sellaista pelottavuutta, mutta yllättävyyttä sitäkin enemmän. Mainio looginen palapeli.

Jani Kankaan Tyhjiö 29B sai iloiseksi siitä, etten enää työskentele toimistorakennuksen aulavartijana eikä minun siten tarvitse tehdä iltatarkistuskierroksia. Hyh. Hämmentävä ja kiinnostava novelli eräänlaisesta työpaikkahelvetistä.

Janos Honkosen Vespula oli jollain tavalla lohduton ja samalla melkoisen ovela. Melkoisen masentavan tulevaisuudenkuvan se kyllä maalaa, onhan näitä yksinäisiä ihmisiä nykyäänkin mutta Vespulan porukka on omaa luokkaansa.

Kokoelman päätti Shimo Suntilan Chudakovin aaveet, joka oli oikein kiinnostava kuuseikkailu. Tässä novellissa oli mielestäni miellyttävä sekoitus pelottavuutta, surua ja lohdullisuutta. Oikein hyvä ja jäänee myös suosikeiden joukkoon.

Kokonaisuutena Ruumiittomat oli oikein mainio ja sopivan jännä. Novellit olivat vaihtelevia ja niitä luki mielellään muiden lukemisten ohella yhden tai kaksi kerrallaan. Oli mukavaa lukea tuttujen tekijöiden tekstejä ja pelätä riittävästi. Suosittelen tällaisille vähän nössöille lukijoille.

HelMet-haastessa tämä on siis kirja, joka pelottaa sinua.

Heikki Nevala, Anni Nupponen & Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat - suomalaisia aavenovelleja
Osuuskumma, 2014. 285 s.
Kannen kuva: Sandra Cunningham

J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit -trilogia

Mies hankki taannoin minulle lahjaksi e-kirjalukija Nookin ja olin siitä tavattoman innoissani. Olen kuitenkin hidas käyttöliittymään siirtyjä ja laite kirjasisältöineen viettää yleensä aikaa olohuonepöytämme hyllyllä. Vähänkin pitemmille reissuille otan masiinan kuitenkin mielelläni mukaan ja niin Nook sisällään J.S. Meresmaan Keskilinnan ritarit -trilogia (Osuuskumma, 2013-2015) pääsi koiranäyttelymatkalle Jyväskylään. Verevästi kirjoitetun pienoisromaanien sarjan ehti hyvin lukea viikonlopun aikana.

Sarjatulituksena luettuna teosten juonet menevät päässä iloisesti sekaisin. Homma menee kuitenkin niin, että Konno on aseenkantajien killassa harjoittelijana ja työskennellyt ritari Jehrem Kovdasin alaisuudessa. Tuntiessaan omasta mielestään ritarille sopimattomia tunteita Konnoa kohtaan Jehrem antaa tälle potkut Konnon joutuessa palaamaan kuin häntä koipien välissä kotikylään. Erinäisten juonittelujen seurauksena Jehremiltä kuitenkin riisutaan ritarin arvo. Kolmen kirjan aikana selvitellään, kuka juonitteli Jehremiä vastaan, millaisia valtakuvioita hovista löytyy ja ennen kaikkea sitä, miten Konnon ja Jehremin suhde kehittyy. Tarinaa seurataan vuorotellen kummankin näkökulmasta.

Pidän Meresmaan kirjoitustyylistä kovasti ja olen viihtynyt oivallisesti hänen kirjoittamansa Mifonki-sarjan parissa jo neljän osan verran. Massiivisesta maailmankuvauksesta on kuitenkin tässä Keskilinnan ritarit -sarjassa siirrytty henkilökohtaisempaan muotoon. Keskiössä ovat Konno, Jehrem ja heidän tunteensa, suhteen ulkopuolelle sijoittuvia tapahtumia kuvataan vain vähän ja esimerkiksi ympäröivästä maailmasta saadaan vain vähän tietoa. Tämä oli oikeastaan aika virkistävää, sillä yleensä fantasiakirjoissa saa käyttää aikaa sisäistääkseen karttoja, kaupunkien välimatkoja ja kulttuurisia tietoja. Nyt riittää, että keskittyy päähenkilöiden suhteeseen ja se onkin aikamoinen suhde valtapeleineen, kuumine ja kiellettyine tunteineen ja epävarmuuksineen. Meresmaa kuvaa miesten välistä suhdetta suorasukaisesti niin että korvat saattavat hetkittäin punottaa, joten avoimesta (mutta luontevasta) seksuaalisuudesta pöyristyvät eivät ehkä tästä teoksesta innostu.

Myöhäisherännäisyydessä on puolensa, sillä kaikkien osien ilmestyttyä kirjat pystyi tosiaan lukemaan samantien putkeen. Mittaa oli yhteensä suurinpiirtein saman verran kuin "tavallisella" kirjalla, mutta jotenkin homma tuntui etenevän sutjakammin kuin yhtä teosta lukiessa. Ensimmäisen osan aloitin lauantaina menomatkalla ja viimeiset kuusi sivua kolmannesta teoksesta luin kotona sunnuntai-iltana. Minulle tämä tykityslukutapa sopi, koska pitemmillä tauoilla olisin kuitenkin unohtanut edellisen osan tapahtumat ja ollut kirjojen alut aivan pihalla.

Lyhyesti todettakoon että oikein mainio hahmolähtöinen trilogia pienoisromaanien muodossa. Tykkäsin. Tällä hetkellä teokset ovat saatavina pilkkahintaisina e-kirjoina esimerkiksi Elisa Kirjasta (itse olen ostanut näistä kaksi ja yhden saanut arvostelukappaleena), mutta pakettimuotoa halajavat voivat myös odottaa keväällä ilmestyvää painettua yhteisnidettä.

HelMet-haasteesta kuittaan näillä teoksilla kohdan kirjatrilogia.

J.S. Meresmaa: Aseenkantajan kunnia (Keskilinnan ritarit #1)
Osuuskumma, 2013. 85 s.
Kansi: J.S. Meresmaa

J.S. Meresmaa: Ritarin ansio (Keskilinnan ritarit #2)
Osuuskumma, 2014. 93 s.
Kansi: J.S. Meresmaa

J.S. Meresmaa: Kuninkaan tahto (Keskilinnan ritarit #3)
Osuuskumma, 2015. 82 s.
Kansi: J.S. Meresmaa

Maria Carole: Tulen tyttäriä

Sähköpostiin tupsahti arvostelukappaleena Maria Carolen uutuusromaani Tulen tyttäriä (Osuuskumma, 2014) ja koska puhelimesta puuttui sopivasti lukemista tuuppasin kirjan sinne. Kun mies vielä tajusi hankkia meikäläiselle sellaiset hienot kosketusnäyttösormikkaat, tuli Tulen tyttäriä luettua työmatkoilla mennen tullen.

Hyvänen aika sentään. Mihin ihmeeseen tästä maailmasta olivat kadonneet naiset, joita sai hoivata ja suojella?

Nelvikan kaupungissa asuvat knameirat ja altameirat. Knameiroilla virtaa veressä taito hallita elementtejä kuten tulta ja he ovat usein sotilaita kuten Naarni. Naarnin ja Emman, sitkeän ihmisen, tiet kohtaavat sotaretken jälkimainingeissa. Voiko sotilas jäädä aloilleen rakkauden vuoksi vai pakottaako veri eteenpäin? Altameirat ovat puolestaan liiaksi ihmisiä ollakseen elementissään vahvoja, vaikka luonnetta olisi sitäkin enemmän. Livia ei tahdo jäädä knameiroja huonommaksi, pelkäksi lapsenpiiaksi kotiin, ja päättää karata haaveittensa kanssa pois Nelvikasta. Kolmen naisen tiet limittyvät ja lomittuvat yhteiseksi tarinaksi. Pääsevät ne miehetkin ääneen, kuitenkin, sillä yhtenä kertojana kuullaan vielä varsin hurmaavaa knameira-miestä, Vanjaa.

Tavallaan on surku, että Tulen tyttäriä ainakin näillä näkymin jää omaksi itsenäiseksi romaanikseen. Pidin kovasti Carolen kepeästä mutta tarkkanäköisestä kirjoitustyylistä ja kaiken läpi kulkevasta romantiikasta, joka ei kuitenkaan äitynyt liian siirappisiin sfääreihin. Lisäksi maailmaan jäi vielä niin paljon arvoituksia siitä, keitä knameirat oikeastaan ovat ja miksi.

Syksysäihin Tulen tyttäriä oli mitä sopivinta luettavaa. Tulinen romantiikka ja sopivan jännittävä seikkailullisuus sekä omanlaisensa maailma veivät mukanaan ja lämmittivät sateisilla bussipysäkeillä. Itse ihastuin myös kovasti tulisiin kashurra-eläimiin.

Jos siis kaipaa leppoista, mutta ei höttöistä, ja romanttista luettavaa fantastisin maustein, on Tulen tyttäriä oiva valinta.

Kiitokset Osuuskummalle arvostelukappaleesta.

Myös Ahmu piti kirjasta kovasti alkuepäilyksistään huolimatta.

Maria Carole: Tulen tyttäriä
Osuuskumma, 2014. 360 s.
Kansi: Alice Smith

Saara Henriksson & Erkka Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat

Tänään ei vielä tuule.

Viime keväänä putkahti Osuuskumman uunista mielenkiintoinen novellikokoelma Huomenna tuulet voimistuvat (2013) pullollansa ekologista scifiä. Yhdessätoista novellissa maalaillaan tulevaisuudenkuvia muun muassa ruoka-ja energiatuotannosta sekä kansalaisaktivismin uusista muodoista. Aloitin kokoelman lukemisen jo keväällä, mutta jätettyäni iPadin käytön lähinnä miehelle jäi kokoelma kesken. Nyt sain otettua itseäni niskasta kiinni ja rykäisin antologian kokonaisuudessaan loppuun.

***

Kokoelman aloittaa Janne Harjun Niin lähti kaunis päivänsäde. Sen maalaamassa tulevaisuudessa puuvillavaatteet, tai oikeastaan mikä tahansa kankainen, on hippien hommaa ja imagosuunnittelulla saa itselleen kunnioitusta. Puhekielinen kerronta vaatii hieman totuttelua, mutta lopulta nuori kertoja saa maalattua esiin hälyttävän tulevaisuudenkuvan kertakäyttökulutuksen maailmasta ja läheisyydestä vieraantumisesta.

M.G.Soikkelin Urho ja kettu-novellissa kettutarhaus on kannattava elinkeino, vaikka sitä mediassa kritisoidaan ulkomaita myöten. Asutus on keskittynyt Etelä-Suomeen, muualla tehdään asioita joista ei puhuta. Soikkeli kertoo tarinan erilaisista ketuista ja kettutytöistä, tarinan joka avautuu vähitellen ja saa epäilemään ihmiskunnan hyvyyttä, taas kerran.

Pisimmäksi aikaa vaivaavaamaan jäi Jussi Katajalan Mare Nostrum. Valtioiden sukellusveneitä tuhotaan eikä kukaan tunnu tietävän kuka on asialla. Samaan aikaan San Franciscon Sea Lifesta varastetaan älykäs mustekala, humboldtinkalmari. En tohdi paljastaa novellista enempää, mutta sen hurja tulevaisuudenvisio on kaikessa uskomattomuudessaan silti häiritsevän uskottava. Novellin tehosta kertonee jotain se, että luin sen alunperin keväällä ja se on tähän asti pyörinyt mielessäni säännöllisin väliajoin. Se myös nousi kokoelmasta omaksi suosikikseni.

Anni Nupposen Juurissa maapallon ruoantuotanto on äärimmäisessä tilassa. Muunnellut lajikkeet ovat niin herkkiä, että olosuhteen muutokset tuovat eteen katastrofeja ja risteytymistä villilajien kanssa ei sallita. Samaan aikaan sellikuulustelija yrittää saada selville vangitun nuoren naisen salaisuuksia, naisen joka on pidätetty ruokapropagandasta. Asetelma kuitenkin heilahtelee ja lopulta valtion virkamies huomaa saavansa jotain kauan kaipaamaansa takaisin.

Samuli Antilan Sadasta tuhanteen vie lukijan öiselle saarelle, jossa kaksi kalamiestä yllättävät epähuomiossa varkaan. Varkaalle käy ohraisesti, samoin hänen viemälleen paketille. Kalamiehet eivät silti säästy seuraamuksilta, sillä paketin ympäristöön levinneellä sisällöllä on laajamittaisia seurauksia. Antila piirtää pelottavaa kuvaa siitä, mitä kemikaaliteollisuus voisi pahimmillaan saada aikaiseksi.

Saara Henrikssonin Painovoiman sieppaamissa tutkitaan valaita ja niiden solujen poikkeuksellista uusiutumista. Uljaita grönlanninvalaita on maailmalla enää vähän eikä niitä saa juurikaan pyydystää, mutta tutkijat ovat sinnikkäitä. Novellin päiväkirjamaisessa esityksessä seurataan erään projektin kulkua ja saadaan samalla nauttia merenalaisesta maailmasta ja valaiden rauhoittavasta läsnäolosta.

J.S. Meresmaan Lintukoto esittelee uutta asumisen muotoa upeassa ekologisessa plus-energiatalossa. Talo tuntuu toimivan mitä parhaiten ja on moderniudessaan upea. Jotain outoa tuntuu rakennuksessa kuitenkin olevan. Perheenjäsenet alkavat tuntea kummaa väsymystä ja talon ulkopuolelta löytyy kuollut harakka. Aika ei ehkä sittenkään ole uudelle energiamuodolle kypsä.

Christine Torelin novellissa Metsä minun pyhäiseni Tyyti osoittaa mieltä metsien hakkaamista vastaan vanhempiensa paheksunnasta huolimatta. Isä yrittää joka tapauksessa työllään pitää vanhoja perinteitä hengissä ja käy antamassa uhrilahjat teollisuusmetsille työnkuvansa mukaisesti. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin vieraantunut jo oikeista metsistä ja luonnosta, virallista palvontaa tehdään kliinisissä oloissa. Luonto ei kuitenkaan ole unohtanut sitä, mitä ihminen on. Thorelin kerronnassa oli jotain niin viehättävää, että Metsä minun pyhäiseni noussee toiseksi suosikikseni.

Mixu Laurosen ja Anastasia Lapintien Vilja(R) liikkuu samoissa maisemissa kuin Nupposen Juuret. Maapallon ruoantuotannon muuttuminen on tehnyt luonnonmukaisesta viljelystä laitonta ja viljelijöitä kontroilloidaan monilla säädöksillä. Kaikki rintamat eivät kuitenkaan ole murtuneet ja toivoa on vielä.

Tarja Sipiläisen Puuttomassa maassa uusiutuvia energianlähteitä on valjastettu käyttöön, mutta kehityksen edetessä niin ihmiset kuin luontokin alkaa unohtaa menneet ajat. Puut eivät enää muista miten yhteyttää ja pelastusta etsitään tutkijoiden voimin kuumeisesti. Kuten monessa edellisessäkin Sipiläinen ei kuitenkaan anna henkilöidensä vajota epätoivoon, vaan ratkaisuja tarjotaan yllättävältä taholta.

Risto Isomäen Luonnon järjestys päättää kokoelman. Tutkija Feldman rämpii Sundarbansin mangrovemetsässä ja yrittää löytää todisteita toksoplasmoosin selviämisestä tiikereiden elimistössä. Luonto kuitenkin on ihmistä viisaampi. Kuka huijaa ja ketä?

***

Kokonaisuudessaan kokoelma on monipuolinen ja kiinnostava. Tekstien taso on kauttaaltaan mainio ja sekä aihepiirien että kirjoitustyylien vaihtelu tuntuu lukiessa mukavalta. Kirjailijat ovat luoneet kiinnostavia ja myös varsin pelottavia visioita. Seikka, josta kuitenkin itse pidin suunnattomasti, oli se, että epätoivolle ei kuitenkaan annettu valtaa vaan synkkienkin kuvailujen alta löytyi toivoa paremmasta. Vaikka maapallon kanssa on sössitty, ei peli ole vielä menetetty.

Holvin kirjakaupassa on muuten meneillään kampanja, jossa Osuuskumman kirjoista saa samalla rahalla sekä painetun että e-kirjaversion. Tämänkin kirjan saa sieltä. (tämä maininta ei ole maksettu mainos, tulipahan vain mieleeni)

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.

Saara Henriksson & Erkka Leppänen: Huomenna tuulet voimistuvat
Osuuskumma, 2013.
Kansi: Mira Heija

J.S.Meresmaa ja Markus Harju (toim.): Steampunk! Koneita ja korsetteja

Höyryä herra Wattin malliin.

Steampunk! Koneita ja korsetteja -antologia (Osuuskumma, 2012) esittelee yhdeksän monipuolista kotimaista steampunk-novellia. Höyrypunkki oli minulle aikaisemmin tuttua vain Magdalena Hain mainioista Gigi ja Henry -kirjoista, joten lisäretken tekeminen kiinnosti kovasti.

Kuoriainen kyykistyi sihisten kadun varteen. Nousin kyydistä ja maksoin kuskille, joka kosketti lakkinsa lippaa, komensi apupoikaa lappaamaan tulipesään lisää hiiltä ja nosti koneen taas jaloilleen. Raskaiden jalkojen liitokset rutisivat, kun kone nousi ja katosi toisten kadulla kulkevien kuoriaisten sekaan. Pudistin päätäni. Toisin kuin teknisemmin suuntautunut veljeni, en osannut syleillä avomielin viime vuosina tehtyjä insinööritaidon edistysaskeleita, vaan suhtauduin niihin varauksella. Hyönteisiä imitoivien koneiden lähes-elämä kammotti minua. (Magdalena Hai: Vaskimorsian)

Novellit sijoittuvat moninaisiin ympäristöihin. Suurin osa tapahtumista sijoittuu jonnekin Eurooppaan, hiilipölyisiin kaupunkeihin, joissa matkansa voi hoitaa höyrykuoriaisilla ja tehdä vierailuja Hyödyllisten esineiden museoon. Toisaalla taas ollaan jossain Pohjanmaalla, kerätään viljaa pellolta Hevostuhatjalkaisella tai paetaan lumisessa vuoristossa pikinahkoja.

Huomasin novelleja lukiessani, että nälkä kasvaa syödessä. Useampaan tarinaan jäin kaipaamaan jatkoa ja ehkä hyvä näin. Jutut eivät tuntuneet jäävän kesken, mutta hahmoihin kiintyi niin paljon että heistä olisi ilomielin lukenut enemmän. Erityisesti jään ajattelemaan J.S.Meresmaan neuvokasta ja mainiota Augustinea sekä Anni Nupposen Joka ratasta pyörittää -novellin Marikkia ja Trillia. Koin jännitystä Magdalena Hain Vaskimorsiamen parissa ja ilmakorvett Jeanny Been kyydissä Shimo Shuntilan Kruunun vihollisessa.

Suomalaiseen maisemaan sijoittuneet novellit tuntuivat aluksi oudoilta, etenkin Heikki Nevalan Hevostuhatjalkainen. Myöhemmin huomasin kuitenkin ajattelevani sen miljöötä paljon ja päässäni muodostuneet kuvat novellin kojeesta olivat hurjia. Olisivatpa tehneet vaikka tästä elokuvan Härmän sijaan, se olisi hienoa se.

Nätyri antoi rautahirviön vain viedä. Masiinan koivet tallasivat peninkulmia, selkäruoto rutisi tiukoissa käännöksissä. Lokomobiili jyrisi ja möyrysi, vilja lakosi. Karheat rautasormet kahmivat korret kyltymättömän suun nieluun ja yhä edemmäs koneen mahoihin. (Heikki Nevala: Hevostuhatjalkainen)

Hieman epätasainen kokoelma tosin on, mutta siihen vaikuttanee myös se että novellit ovat niin erilaisia ja erilaisiin ympäristöihin sijoittuvia. Itse viehätyin eniten vanhaan Eurooppaan sijoittuvista tarinoista silintereineen ja protokollineen. Pääsääntöisesti kuitenkin nautin lukemastani kovasti ja nostan hattua kirjailijoille, jotka ovat luoneet näin mahtavia tarinoita ja maailmoja.

Koneita ja korsetteja toiminee varsin mainiona ensikosketuksena steampunkin monipuoliseen maailmaan. Seuraavaksi pitänee lukea se toinen julkaistu, Höyryä ja helvetinkoneita (Osuuskumma, 2013) jonka nappasin kirjamessuilta mukaani. Hammasrattaat, hiilipölyiset kaupungit ja kuparinhohto tuntuvat joka lukukerralla entistä houkuttelevammilta.

Lisää arvosteluja opuksesta löytyy Osuuskumman sivuilta.

Kiitokset sille kirjabloggaajalle, joka lähetti tämän minulle viime vuonna salajoululahjana!

J.S.Meresmaa ja Markus Harju (toim.): Steampunk! Koneita ja korsetteja
Osuuskumma, 2013. 314 s.
Kannnen kuva: J.S.Meresmaa

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana

Kotilo vs. etana

Janos Honkosen Kaiken yllä etana (Osuuskumma, 2013) tupsahti eräänä päivänä sähköpostiini. Saatekirje kuulosti kiinnostavalta ja koska olen nyt vihdoin saanut haltuuni lukulaitteen latasin kirjan tyytyväisenä langoille ja lähdin naputtelemaan eteenpäin. Kotimaista spefiä, kyllä kiitos.

Pilvenpiirtäjän huipun ympärille kiertynyt massiivinen etana pimensi auringon taakseen. Taivas sen taustalla oli huimaavan korkea holvi, jota peittivät hopeiset ja kellertävät harsopilvet. Etanan massiiviset silmät kääntyivät hitaasti, kumpikin eri suuntaan. Sen pitkulaiset pupillit muistuttivat mustaa suoraa helminauhaa, joka oli paksuimmillaan keskell ja kapeli ylä- ja alasuuntaan. Toinen silmistä taittoi pilvien välistä pilkottavan auringon säteitä kuin valonheitin, toinen tuijotti kohti maata kuin etsien jotain. 

Arre uupuu virkamiehen työssään. Kopiokone hurisee vieressä ja paperit vilisevät silmissä. Turvaluokitusten määrä on käsittämätön. Kirjan maailma on pirstaleinen ja jopa pelottava. Ihmisiä katoaa, rakennukset vaihtavat paikkaa, näköalat ikkunoista muuttuvat. Paikkoihin, joissa ennen kävi, ei ole enää. Byrokratian rattaat pyörivät omaa tahtiaan ja ihmiset jäävät jalkoihin, jos eivät pysy kyydissä mukana. Poliisia pelätään.

Todellisuuden raja hämärtyy ja väsymys vilkkuu luomien takana. Arren sumuiseen mielenmaisemaan on hieman uupuneena helppo upota, ärsykkeitä on liikaa ja unta saa vain alkoholin avulla. Maailma ympärillä kuitenkin muuttuu ja siihen ei voi olla reagoimatta: uusia kieliä alkaa mystisesti ilmestyä käyttöön, ystävät eivät ymmärrä toisiaan, katoamisten määrä lisääntyy. Jopa lähipiirissä.

Honkosen luoma maailma on kaoottisuudessaan hämmentävän kiinnostava. Lukija heitetään kaiken sekaan sen kummempia selittelemättä, mikä oli itselleni hieman vaikea nieltävä. Koin olevani eksyksissä ja jäin pohtimaan kaikkea sitä uutta ja kummallista, jota minulle ei selitetty. Mitä uwauwat ovat, voisinko saada tästä biologin lausunnon (vaikka kirjailija totesikin häntä kirjamessuilla häiritessäni että kyseessä onkin enemmän psyko- kuin biologia)? Miksi etanat (siis kotilot)? Ja miten tähän on päädytty?

Tarina etenee kuumeisesti, erityisesti lopussa hengitin ja hyperventiloin samaan tahtiin. Maailmanmuutoksen lisäksi suurennuslasin alle joutuvat ihmissuhteet ja elämänhallinta. Onko elämä elämisen arvoista, jos elät vain työllesi, et saa unta ja havaintosi maailmasta ovat sumukerroksen peitossa?

Niistä etanoista muuten. Tiedän, että tämä on varmaan henkilökohtainen piikki lihassani, mutta miksi niitä etanoita ei voi kutsua kotiloiksi, kun selvästi kirjailija tietää (--että tutkijat olivat havainnoineet erehdyksessä eri etanoita - tai kotiloita, joiksi asiantuntijat sitkeästi jaksoivat otuksia nimittää.) että kyseessä ovat kotilot ja kun se kannessakin näkyy. Ehkä se on sanana esteettisempi, etana. Mutta minua se risoi.

Joka tapauksessa Kaiken yllä etana on kaikessa sirpaleisuudessaan kiinnostava luettava. Taustatietoja olisin lukenut mielelläni lisää, nyt koen prosessointini jäävän keskeneräiseksi, mutta luin kirjan kiinnostuksella loppuun asti. Tai sitten luen kirjan uudelleen, kuten tein Fraktaaliruhtinaan kanssa ja tiedon ovet avautuvat minulle rämähtäen.

Kiitokset arvostelukappaleesta kustantamolle.

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana
Osuuskumma, 2013. 216 s.
Kansi: Heli Hintikka

Käpälästä lähti, messuilla

Ehdin tänään juoksennella töiden jälkeen Kirjamessuille. Totesin varustautuneeni luokattoman huonosti. Meinasin unohtaa ottaa mukaan juomista (tämä korjaantui kun ratikan lähtöön olikin 10 minuuttia ja kauppa vieressä), takki ei mahtunut narikkaan (joten kannoin sitä hankalasti muovikassissa) ja muutenkin unohdin ottaa mukaan kangaskasseja joita ostoksia olisi ollut mukavampi kantaa. Ja kaiken lisäksi kamera jäi kotiin, joten otin huonoja kuvia kännykällä. Selvisin kuitenkin.

Näin ensinnäkin homma lähti melkoisen lapasesta. Minun ei ollut tarkoitus ostaa juuri mitään, miehelle piti yhtä kirjaa etsiä divariosastolta. No, toisin kävi. Mukaan tarttui tuo yläkuvassa näkynyt kirjapino ja rahaa paloi mutta kerrankos sitä ja minulla on muutenkin kohta synttärit. Ja kaikkiin hankintoihin olen tyytyväinen.

Ensimmäisenä, tosi fiksusti, nappasin mukaani Craig Thompsonin Habibin (Like, 2012) jota myytiin Otavan pisteellä vaivaiseen kympin hintaan. Järkäleen roudaaminen alkoi hieman tuntua, etenkin kun tungin sen takin samaan kassiin, mutta uskon sen kannattaneen.

Kahden maissa eksyin Mika Waltari -lavalle kuuntelemaan Hannu Rajaniemeä, jonka molemmista kirjoista olen pitänyt kovasti (olen tällä hetkellä viehättynyt näemmä kirjoihin, joista tajuan vain vähän). Mike Pohjola kyseli mukavia ja lavalla juteltiin muun muassa kirjojen suhteesta mestarivaras Arsene Lupiniin ja tarinoista tarinoiden sisällä. Molempien opusten hankinta on ollut listalla jo pitkään, joten pingoin haastattelun jälkeen Gummeruksen pisteelle ja ostin molemmat, kerrankos sitä. Kävin myös vähän fanityttöilemässä, sain omistuksen Fraktaaliruhtinaaseen. Että kiitoksia vain herra kirjailijalle!

Poukkoilin vielä ympäriinsä pitkin messuhallia, kaivelin antikvariaattipuolta (en oikein etsinyt mitään, joten mitään ei juuri löytynytkään) ja lopulta päädyin Ylen lavan eteen kuuntelemaan Hannan ja Katjan haastattelua kirjablogeista ja Rivien välissä -kirjasta. Fiksuja puhuivat, nuo kollegat, ja haastattelusta jäi kiva fiilis.

Viimeisenä ponnistuksena kävin hankkimassa Osuuskummalta (jotka muuten hengailevat Robustoksen pisteellä!) tuoreehkon Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita -antologian. Juuri sain luettua sen edellisen, mainio oli, ja nälkä kasvoi syödessä. 

Ovella vielä ennen lähtöä piipahdin uudelleen Otavan pisteelle, sorruin pienen harkinnan jälkeen hankkimaan haaveilemani Lasse J. Laineen Suomen luonto - tunnistusoppaan (Otava, 2013) ja bongasin viime hetkellä nuorten hyllystä Siri Kolun Pelko ihmisessä -nuortenkirjan (Otava, 2013) josta kiinnostuin Finnconissa. 

Että huhhuh ja kiitoksia. Lauantaina palaan vielä messuhalliin, mutta en kyllä osta mitään. Tai ehkä divariosastolta. Ei, en osta. No, katsotaan. Mukavia messupäiviä kaikille!

Terveisiä Finnconista!

Myös kirjastolaitos oli mukana.

Koin tänään ensimmäisen Finnconini koskaan. Vähän ihmetyttää, että ei ole aiemmin tullut mentyä. Onneksi vahinko tuli korjattua.

Ehdin osallistua kahteen paneeliin, joista ensimmäinen oli Maailmankaikkeuden parhaat turistikohteet. Puheenjohtaja Shimo Shuntila haastatteli kolmea fiktiivistä hahmoa, jotka kaikki kertoivat omasta maailmastaan. Mukana paneelissa olivat Siri Kolu, J.S.Meresmaa sekä J. Pekka Mäkelä.

Kirjailijat esiintyivät paneelissa omien hahmojensa nahoissa.

Itse olisin mieluiten varmaankin matkustanut Meresmaan Pantterikansan laaksoon, se vaikutti meikäläiselle sopivan leppoisalta matkakohteelta. Siri Kolun hahmon luolasto vaikutti turhan aggressiiviselta ja Mäkelän hahmon Alshain hieman kolkolta. Panelistien kirjoista olen lukenut ainoastaan Meresmaan Mifonki-sarjaa, mutta nyt olen entistä kiinnostuneempi lukemaan Mäkelän Alshain- ja Alas-opukset sekä Kolun syksyllä ilmestyvän Pelko ihmisessä.

Toinen paneeli kosketti henkilökohtaisestikin, sillä kyseessä oli Kriitikot vastaan bloggarit: kenellä on oikeus kirjoittaa kritiikkiä? Puheenjohtaja Jussi Ahlroth luotsasi keskustelua kriitikoiden Vesa Sisättö ja Markku Soikkeli sekä bloggareiden Liina Poropudas ja Anmari Viljamaa välillä.

Bloggari vs. kriitikot. Onko vastakkainasettelun aika ohi?

Keskustelun alussa esitettiin kärjistettyjä väitteitä kohti molempia osapuolia ja kaikki saivat vuorollaan puolustautua. Lopuksi käytiin rauhanomaisempaa keskustelua puolesta ja vastaan. En itse kirjoittanut keskustelun aikana muistiinpanoja, mutta nyökyttelin paljon bloggaajakollegoiden vastauksille.

Lopputuloksena päästiin siihen, että ehkäpä kirjablogit ja kriitikot voivat elää harmoniassa keskenään ja hyvä niin. Ainut keskustelussa hieman risomaan jäänyt seikka oli toistuva väite siitä, että kirjabloggajat ovat lähellä kustantamoita. Tästä aiheesta on keskusteltu viime aikoina paljon milloin missäkin enkä nyt itse ajatellut alkaa sohia muurahaispesää sen kummemmin. Ehkäpä paras vastine tähän on pitää oma linjani sellaisena kuin se on ollut, mahdollisimman selkeänä, se toivottavasti näkyy myös teille lukijoillekin.

Kokonaisuudessaan paneelista jäi joka tapauksessa hyvä mieli. Keskusteluiden lomassa ehti myös hieman pyörähdellä myyntialueella ja teinkin sitten muutamia hankintoja. Mukaan tarttui J.Pekka Mäkelän uutuus Alas ja Osuuskumman tiskiltä tilasin itselleni Kummalinnun munia. Sen kautta sähköpostiin kolahtelee kaksi kertaa viikossa Osuuskumman kirjailijoiden kirjoittamia raapaleita, jotka lopuksi saa itselleen painettuna versiona. Mahtava idea! Mukaan sai vielä kaiken lisäksi oman munan, jonka sisältä löytyi Shimo Shuntilan kirjoittama raapale Myöhäinen vieras.

Illemmalla pyörähdin (tai siis mies urheasti kuljetti minut) vielä kirjakauppareissulle hankkimaan Annukka Salaman uunituoretta Piraijakuiskaajaa, Faunoidit-sarjan toista osaa. Sen aloitan huomenna junassa.

Finncon oli siis oikein mainio elämys myös tällaiselle noviisille. Ehkä ensi vuonna teen retken Jyväskylään.

ps. Kannattaa käydä kurkkaamassa Taikan Finncon-raportteja! Kirjasfääristä löytyy mm. mitä mainioimpia Tardis-kuvia ja muutakin kuvamateriaalia.