Ihmiset kohtaavat Helsinki Litissä

En ole varsinaisesti kevätihmisiä, mutta toukokuun mukana saapuu myös hyviä asioita kuten jo viidettä kertaa järjestetty Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali. Käännöskirjallisuuteen keskittyvä festivaali tuo Savoyn lavalle sekä ajankohtaisia käännösnimiä että kotimaisia kirjailijoita keskustelemaan kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja toisinaan myös esimerkiksi silakoista. Valmistauduin tänä vuonna poikkeuksellisen hyvin ja olin lukenut jopa 13 esiintyjän kirjan, mutta Littiin on kokemukseni mukaan voinut mennä myös ummikkona ja nauttia silti.

Minulle Litin suola on rauha. Vaikka rakastan esimerkiksi Kirjamessuja, minä en yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan siellä käytäviä keskusteluja. Messuhallin hälinä on minulle liikaa ja toisekseen minua ei henkilökohtaisesti kiinnosta kovinkaan paljon keskustelu kirjailijoiden uusimmista kirjoista, mikä messuilla toki on olennaista sillä siellähän niitä kirjoja myydään. Litissä minä saan istua Savoyn yllättävän mukavilla penkeillä ja uppoutua kuuntelemaan, siellä minulle on oikeastaan aika sama mistä keskustellaan. Kestän jopa sitä teospuhetta, vaikka se ei sisintäni niin sytytäkään.

Tämänvuotisen festivaalin jälkeen somekuplassani on ollut paljon puhetta siitä, että jotain aikaisempien vuosien niin sanotusta magiasta on kadonnut. Keskustelut ovat muuttuneet haastattelunomaisiksi, puhetta teoksista on liikaa tai sitten sitä on liian vähän. Palaute on sinänsä ymmärrettävää, sillä jo vakiintuneeseen ja odotettuun tapahtumaan liitetään tietysti paljon odotuksia, etenkin jos siellä on aikaisempina vuosina kokenut elämyksiä.

Oman näkemykseni mukaan Litin lavalla kohtaa vähintään kolme ihmistä. On kaksi taiteentekijää, yleensä he ovat kirjailijoita. Harvemmin he tuntevat toisiaan, yleensä haastattelijan tai jonkinlaisen keskustelunluotsaajan roolissa on joku kotimainen kirjailija. Heidän ensimmäinen tapaamisensa on mahdollisesti ollut kulisseissa vain muutamaa minuuttia ennen esiintymistä. Joskus kemiat kohtaavat, tähdet ovat täydellisessä asennossa ja jotain naksahtaa. Tänäkin vuonna muisteltiin useaan otteeseen esimerkiksi ensimmäisenä vuonna nähtyä Peter Høegin spontaania tangoesitystä (löytyy edelleen Areenasta). Kolmantena ihmisenä on katsoja tai kuulija. Hänellä on jotain odotuksia keskustelulle, ehkä lavalla on hänen ihailemansa kirjailija tai toiveissa tietty teema. Joskus odotukset täyttyvät.

Sitten on hetkiä, kun niin ei käy. Kirjailijat keskustelevat haastattelunomaisesti ja siinä se. Keskustelu voi toki näinkin olla mielenkiintoinen ja tuoda esiin ajatteluttavia asioita, mutta erityistä kipinää ei ole. Haastattelupari ei ehkä ollut optimaalisin. Tähtien asento on väärä. Sitähän ei voi etukäteen tietää ja tällaisessa tilanteessa uusintamahdollisuutta ei ole. Bloggarikollegani Tuija totesi Twitterissä hyvin, että onhan tilanne kaikkiaan vaikea paikka, kun keskustelijoiden/haastattelijoiden päätyö on kirjoittaminen. He eivät ole ensisijaisesti esiintyjiä ja itsekin huomaan, että minun on huomattavan paljon helpompaa ilmaista itseäni kirjallisesti kuin suullisesti. Jos samalla pitäisi vielä tarjota (tietoisesti?) jonkinlaisia maagisia hetkiä katselijoille, ovat paineet aika suuret. Jos niitä syntyy, ihanaa, mutta pakotettuna niitä tuskin tulee.

Minä olen nauttinut kaikista viidestä festivaalista, mutta vain osa keskusteluista on jäänyt terävinä mieleen. Väitän, että nämä merkitykselliset keskustelut ovat jokaiselle erilaisia. Minun suosikkini ovat usein olleet kierrepalloja, keskusteluja joita en ole osannut odottaa ja jotka pääsevät yllättämään. Se on ihanaa.

Minulle tämän vuoden Litin vahvuus oli sen monipuolisuus. Sain yhteiskunnallista keskustelua (esimerkiksi Li Anderssonin ja Pascal Engmanin keskustelun aion vielä katsoa tekstityksillä uudelleen, ruotsini ei aivan riittänyt nyanssitasoille), kahden hyvin toisensa tuntevan kirjailijan keskustelua kirjoittamisesta (festivaalin päättäneet Kai Aareleid ja Joel Haahtela), musiikkia (Astrid Swanin konsertti) ja vaikka mitä muuta. Kaikki keskustelut eivät olleet minulle sitä timanttisinta Lit-ohjelmaa ja se on ehkä hyväkin. Jokaiselle jotakin. Minusta oli mukavaa istua Savoyssa ja kuunnella, joskus tarkemmin ja toisinaan keskustelusta pudoten.

Kritiikkiä saa tietysti esittää ja palautetta antaa. En usko, että Litin järjestäjät haluavat, että festivaali kangistuu kaavoihinsa tai muuttuu ennalta-arvattavaksi. Ihmiset ovat kuitenkin ihmisiä ja heidän kohtaamisensa tulos arvaamaton.

Tämän kaiken lopuksi todettakoon vielä, että minun kirkkaimmat Lit-hetkeni olivat tänä vuonna:

* hengästyttävän hienon Ru-teoksen kirjoittanut Kim Thúy oli energinen esiintyjä ja Silvia Hosseini pysyi hyvin hänen vauhdissaan mukana, kiinnostava kontrasti kirjan soljuvan tunnelman ja räiskähtelevän kirjailijan välillä
* Nina Lykken ja Saara Turusen keskustelussa pohdittiin kiinnostavasti "perinteisen perheen" mallia ja sen ongelmallisuutta, Malin Lindroth ja Kaisa Haatanen puolestaan puhuivat määrittävän mieskatseen ongelmasta ja näkymättömyydestä (lukekaa Lindrothin Vanhapiika, huima!)
* Boodi Kabbanin ja André Acimanin lämminhenkinen keskustelu kruunasi perjantaini
* Sjónin ja Kätlin Kaldmaan rönsyilevä keskustelu silakoista, nimistä ja lopulta tarinoiden merkityksestä ihmiskunnalle, sähköistyin

Nähdään ensi vuonna, Lit!

ps. Ostin (tänäkin vuonna) lippuni festivaaleille ihan itse, jos se jotakuta kiinnostaa.

Minimesenaatin kera Helsingin Kirjamessuilla

Omat kirjamessusuunnitelmani menivät hieman uusiksi ja pääsin paikan päälle vasta perjantaina, mutta oli hyvä messupäivä tämä perjantaikin! Omaa ohjelmaa en juuri haarukoinut, sillä nämä olivat minimesenaatin ensimmäiset kunnolliset kirjamessut (viime vuonna hän vain nukkui ja aiheutti ihastunutta kujerrusta matkustellessaan siipan kantoreppukyydissä). Tavoitteenamme oli käydä katsomassa Pikku Kakkosen leikki- ja lauluhetkeä ja Ella ja kaverit -konserttia.

Nyt tosin vähän huijasin, sillä olin minä yhden ohjelman itselleni katsonut. KirjaKallion päivän paneelina oli Kuka saa määritellä mut?, jossa olivat keskustelemassa Maiju Ristkari, Jaana Pirskanen, Mio Kivelä ja Jani Toivola aiheenaan sukupuolen moninaisuus. Keskustelu oli hyvin johdettu (on ne kalliolaiset vaan taitavia!), mutta minimesenaatti päätti suunnitelmieni vastaisesti olla hereillä ja niinpä keskustelun seuraamiseni oli puolinaista. Onneksi paneeli kuvattiin ja se löytyy Yle Areenasta, joten katson sen sieltä loppuun ja katsokaa te myös. Muutenkin Areenasta löytyy paljon messuohjelmaa ja taidan viettää ensi viikolla aikaa kirjapuheen parissa.

Kallio-lavalta suuntasimme minimesenaatin kanssa Kumpula-lavalle, jossa oli käynnissä juuri sopivasti Pikku Kakkosen satuhetki loruineen ja leikkeineen. Tämä aiheutti pikkukuulijassa suurta riemua, joka olisi varmasti joraillut kappaleiden tahdissa pidempäänkin. Lisämusiikkia olisikin ollut tarjolla, mutta koska joku äiti (buu) muisti alkamisajankohdan väärin, saavuimme Ella ja kaverit -konserttiin vasta viimeisen biisin aikana. Onneksi siippa lupasi saapua minimesiksen kanssa vielä huomenaamuna messuille ja he yrittävät päästä fiilistelemään Pikku Kakkosen meininkiä uudestaan.

Tässä vaiheessa pieni messuilija simahti täysin, joten minä laitoin vaunuista verhot kiinni ja suuntasin tutkimaan myyntipöytiä. Mitäänhän minun ei suinkaan pitänyt hankkia, mutta niin vain mukaan tarttui teos jos toinenkin. Petolliselle kahden euron alueelle ei onneksi maastokelpoisten vaunujen kanssa ollut asiaa, joten sinänsä hankinnat pysyivät varsin maltillisina. Puolustaudun sillä, että suurin osa näistä oli minimesenaatille hankittuja. Tai no, minulle oli kuusi ja minimesenaatille seitsemän kirjaa, mutta eihän näitä nyt varsinaisesti kukaan laske?

Yleisesti ottaen uudistetut kirjamessut ilahduttivat ilmeellään. Ronja Salmen puikkoihin astumisen myötä asettelua oli laitettu jonkin verran uusiksi, mitä pidän hyvänä asiana. Päälava löytyi tällä kertaa aivan hallin perältä ja tällä tavalla väkijoukko mahtui suosituissa ohjelmissa mielestäni helpommin hengailemaan lavan liepeille. Siitä olin kyllä erään bloggaajakollegan kanssa samaa mieltä, että jotain somistetta sinne olisi voinut piristykseksi laittaa, nyt vaikutelma oli kätevyydestään huolimatta hieman kolho.

Lasten alue Kumpula- ja Toukola-lavoineen oli puolestaan perin juurin kätevästi aivan hallin luoteiskulmassa ja tavattoman kutsuva. Siellä olisi voinut viettää aikaa enemmänkin ja uskon, että jos alue vain saa tuollaisena pysyä saavumme sinne ensi vuonna vaikka koko päiväksi satuja ja musiikkiesityksiä kuuntelemaan. Alueella oli tilaa temmeltää ja ohjelmakattaus oli kiinnostava, mahtavaa!

Muutenkin vaunujen kanssa oli yllättävän leppoisaa luovia ja ainakin vielä näin perjantaina ihmismäärä oli iltapäivään asti sen verran maltillinen, että suuremmilta törmäyksiltäkin vältyttiin. Ainoat jonotuskohdat taisivat olla hissit (toinen oli remontissa) ja lastenhoitohuone, mutta varsin kivuttomasti sujuivat nämäkin prosessit. Lapsen kanssa luoviessa en myöskään ahdistunut yhtään niin paljon siitä, että en jaksa tai ehdi seurata mitään ohjelmia, nyt vaan mentiin ja hengattiin ja nyt on tuo Areenakin ja mahtavien bloggarikollegoiden messuraportit vielä siihen päälle. 

Hauskoja kirjamessuja kaikille, saa tulla moikkaamaan jos onnistuu minut vielä huomenna aamupäivällä bongaamaan! Todennäköisesti olen minimesiksen kanssa lasten alueella tai Kallio-lavan liepeillä.

Mahtavaa, Hel-YA!

Syyskuun lopulla järjestettiin kaikkien aikojen toinen Hel-YA! -festivaali, jossa keskitytään young adult -kirjallisuuteen. Glorian tiloihin siirtynyt tapahtuma keräsi helmoihinsa aimo joukon lukemisesta kiinnostuneita nuoria ja myös meitä vähän vanhempia kirjallisuuden ystäviä kuuntelemaan kiinnostavia paneelikeskusteluja kirjoista ja niiden liepeiltä.

Sekä dystopiaa että fantasiaa käsittelevissä paneeleissa mainittiin useaan kertaan se, kuinka kirjailija on ikään kuin ennustaja tai herkille taajuuksille virittäytynyt tyyppi. Jos onni osuu kohdalle, ajoittuu kirjan julkaisu juuri sellaiseen saumaan kun aiheesta puhutaan. Toisinaan tuntuu, että moni samaan aikaan julkaistu kirja kertookin samasta aiheesta. K.K. Alongi pohti tämän johtuvan siitä, että kirjailijat tulevat tarttuneiksi ilmassa leijuviin aiheisiin ja lähtevät niistä omiin suuntiinsa. Dystopiapaneelissa todettiin, että dystopiakirjoissa on aina pakko olla toivoa. Se oli minusta lohdullinen ajatus.

Fantasiakirjallisuuskeskustelussa keskusteltiin erityisesti siitä, mikä tekee fantasiasta kiinnostavan kirjallisuudenlajin. Erika Vik muun muassa totesi, että fantasiassa voi kehitellä kokonaisia maailmoja teemoineen ilman meidän maailmamme painolastia ja Elina Pitkäkangas täydensi fantasian poistavan ennakko-odotuksia. Tällöin lukija voi itse havahtua esimerkiksi ongelmallisiin rakenteisiin ja parhaimmillaan vetää niistä yhtäläisyysmerkkejä reaalimaailmaan. Suomalaista spefiä kuvattiin keskustelussa erittäin kantaaottavaksi, mutta pelättiin myös että kritiikki saattaa jäädä ns. maagisen tilpehöörin alle piiloon. Mediassa myös keskitytään helposti kirjan ns. kärkipointtiin, mikä voi antaa kirjasta yksipuolisen kuvan. Esimerkiksi keskusteluun osallistuneen Magdalena Hain Kolmas sisar -teos on ollut viime aikoina paljon esillä panseksuaalisuuden ja muutenkin vapaamman seksuaalisuuden teemojen kautta ja huomasin itsekin yllättyväni siitä, miten paljon kaikkea kiinnostavaa kirja edellämainittujen lisäksi sisältää.

Useaan otteeseen pohdiskeltiin myös sitä, vähentävätkö fantasia- ja young adult -leimat jollain tavalla kirjojen uskottavuutta. Tämä on mielestäni hirvittävän surullinen kysymys, mutta onneksi tapahtuman kirjailijat seisoivat ylpeästi kirjojensa takana. Muun muassa Hai myös totesi, että ihminen on narsistinen eläinlaji, joten myös lähtökohtaisesti vaikkapa avaruushämähäkeistä kertovat teokset kertovat kuitenkin "meistä". Tarinoissa on erilaisia tasoja ja syvemmät pohjavirrat saattavat fantasia- ja dystopiakirjoissa olla niin sanottuja realistisia tai aikuisten kirjoja kiinnostavampia, jos vain osataan katsoa luokittelujen ohi. Toisaalta kirjoja voi ja saa lukea myös niiden sisältämien seikkailu- ja eskapismitasojen vuoksi.

Feminismiä käsitelleessä paneelissa pääsivät rinnakkain Anu Holopaisen Sydänhengitystä, Essi Ihosen Ainoa taivas ja Laura Lähteenmäen Yksi kevät. Keskustelussa todettiin näiden teosten sopivan temaattisesti erittäin hyvin yhteen ja olen koko kolmikon laittanut jo omalle lukulistalleni, mahtavaa. Itse pidin tässä keskustelussa erityisesti siitä, että esimerkiksi abortista puhuttiin asiallisesti ja monipuolisesti. Tästä paneelista minulla on vain vähän muistiinpanoja, olen näemmä unohtanut kirjoittaa, mutta muistan hyvin sen mieleni vallanneen ilon siitä, miten lavalla keskusteltiin hienosti feminismistä.

Suurimman hämmennyksen päivän aikana aiheutti paneeli, jossa keskusteltiin kirjojen siirtämisestä valkokankaalle tai televisioon. Keskustelemassa olivat Emmi Itäranta ja Elina Rouhiainen, sillä molempien teoksista on suunnitteilla versiot joko elokuvaksi tai televisioon. Hämmennykseni ei johtunut siitä, etteikö näitä teoksia kannattaisi versioida. Minusta olisi mahtavaa nähdä Teemestarin kirja elokuvana ja Väki-sarja televisiossa. Oli nimittäin kamalaa huomata, että en osannut nimetä yhtään kotimaista näkemääni hyvää kirja-adaptaatiota viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Tottahan toki on tullut Nälkäpelejä ja muita, mutta kotimaisia en vain keksinyt. Kysyin samaa Twitterissä ja iso osa vastauksistakin viittasi vanhempiin sovituksiin. Uudemmista aion nyt viimein katsoa Aleksi Delikouraksen Nörtti: Dragonslayer 666 -sarjan. Toivokaamme siis, että paneelissa keskusteluun nostetut sovitukset realisoituvat pian ja ovat loistavia, jolloin ehkä kotimaisiin tuotantoihinkin saadaan uutta puhtia.

Yksi eniten odottamani paneeli oli otsikolla Mikä (kaikki) ottaa päähän nuortenkirjakeskustelussa? Paneelissa keskustelivat Bookish Tea Party -blogin Katri, vloggari Kalenterikarju eli Mikko Toiviainen, kirjailija ja kirjavinkkari Sini Helminen sekä lukiolainen Maiju Koivula. Ongelmalliseksi koettiin muun muassa nuortenkirjallisuuden laaja skaala eli se, että saman kattokäsitteen alle mahtuu niin söpöjä ja turvallisia romansseja kuin teemoiltaan rajujakin kirjoja.

Nuorille suunnattuihin kirjoihin toivottiin hyvän tarinan lisäksi jotain yhteiskunnallista teemaa ja muistutusta siitä, että nuorilla on myös valtaa muuttaa asioita. Viime vuosina nuortenkirjoissa ovat olleet nousussa "vahvojen naisten" tarinat ja Helminen muun muassa haaveili siitä, että näiden naisten ei tarvitsisi aina potkia. Samaa aihetta sivuttiin myös fantasiakeskustelussa, jossa odotettiin päivää jolloin voidaan puhua vain hahmoista eikä ihmetellä esimerkiksi herkkää mieshahmoa. Toiveissa siintävät lisäksi ei-toksiset poikahahmot, vässykkänaiset ja -miehet ja monipuolisuuden kasvattaminen esimerkiksi muunsukupuolisten tai sateenkaarevien päähenkilöiden muodossa.

Sen lisäksi että nuortenkirjoja toivottiin paremmin esille kirjakaupoissa ja kirjastoissa toivottiin lisää kirjatrailereita ja haikailtiin enemmän pöhinää Instagramiin ja etenkin Youtubeen. Ehdin jo hetkeksi ahdistua tästä ja tuntea itseni kävyksi, kunnes tajusin tällä hetkellä itsekin poimivani suurimman osan lukuvinkeistäni Instasta. Lisäksi kirjabloggarit ovat juuri perustaneet upouuden Kirjakultti-kanavan, jossa on jo useita videoita, mahtavaa!

Viimeisimpinä pointteina nousi Toiviaisen toive siitä, että muistettaisiin puhua myös lukemisen epähyödyllisyydestä. Tänä hyggeilyn aikakautena onkin syytä muistuttaa, että hyvään kirjaan tarttuminen ja sohvannurkkaan käpertyminen on ihanan hyödytöntä. Nostattakaamme siis lukuintoa ja -iloa vaikka tämän näkökulman kautta.

Minulle päivän viimeiseksi keskusteluksi jäi Salla Simukan ja Siri Kolun yhteisshow. Tästäkään keskustelusta en kirjoittanut ylös muuta kuin että lentokoneeseen ei kannata laittaa tyllihametta. Muistiinpanojen puuttuminen johtuu siitä, että keskityin fanittamaan näitä kahta valovoimaista kirjailijaa, jotka puhuivat mahtavasti aikuisiällä löytämästään ystävyydestä ja syvästä yhteydestä. Kun niin paljon puhutaan siitä, kuinka naisten välinen ystävyys on vaikeaa ja kauheaa, oli yksinkertaisesti ihanaa kuunnella innostunutta puhetta ystävyyden kantavasta voimasta. Toki ystävyydessäkin on aina ryppyjä, tietysti, mutta niistä selvitään. Huippua, kiitos!

Minua ilahdutti myös kovasti, että tauoilla näytettiin valkokankaalta ulkomaisten tai paikalle muuten pääsemättömien kirjailijoiden tervehdyksiä. Lisäksi ohjelmaa oli Glorian aulatilassa, jossa keskusteltiin muun muassa idean kehittämisestä peliksi tai kirjaksi ja laulujen muuttumisesta tarinoiksi. Itse en näitä keskusteluja ehtinyt seurata, mutta kuulemani mukaan nekin olivat kiinnostavia ja vähintäänkin keräsivät paljon väkeä.

Helsingin Kirjamessujen kolkutellessa jo ihan konkreettisesti ovelle huomaan ajattelevani Hel-YA:ta kaipauksella. Minusta on suoraan sanottuna ihanaa kuunnella hyvin vedettyjä paneelikeskusteluja kirjallisuudesta ja sen ilmiöistä rauhallisessa tilassa. Tiedän, että messuhallissa käydään hyviä keskusteluja päivittäin, mutta katon kohotessa korkealle ja äänten puuroutuessa en ainakaan itse pysty keskittymään kovin pitkiä aikoja. Hel-YA:n aikana sain istua ja nauttia ihan rauhassa ja se oli mahtavaa. Ensi vuotta siis odotellen, kiitos!

Sain kutsuvieraslipun festivaalille, kiitos järjestäjille.

Kylläisenä Helsinki Litistä

Takki on kahden Helsinki Lit -päivän jälkeen melkoisen tyhjä. Pää ja sydän ovat täynnä kirjallisuuskeskustelua ja ajatuksia erityisesti vanhemmuudesta, parisuhteista ja ihmisen tekemistä valinnoista. Tuntui, että nämä teemat toistuivat lähes jokaisen kirjailijan teoksissa tai ainakin näihin teemoihin päädyttiin keskustelujen aikana.

Aikaisemmista vuosista poiketen en kirjoittanut muistiinpanoja lähes ollenkaan. Jostain syystä sanat eivät siirtyneet paperille, sen sijaan luonnostelin kirjailijoita istumassa lavalla mikä sinänsä on outoa, koska piirrän harvoin. Ihmisen sivuprofiilia on todella vaikea piirtää, se tuli ainakin huomattua.

Kirjailijakattaus oli tänäkin vuonna monipuolinen ja kiinnostava eikä vähiten siksi, että mukana oli minulle monta uutta nimeä. Olen ottanut Litin mahdollisuutena avartaa kirjailija- ja kirjallisuustietämystäni ja pääsääntöisesti olen yllättynyt iloisesti. Tällaisiakin kirjailijoita on, ympäri maailman, ja sitten meillä on upeita kääntäjiä, jotka vielä saattavat tekstit eloon suomeksi. Huimaa!

Suosikkihetkeni tämän vuoden Helsinki Litistä ovat (satunnaisessa järjestyksessä) seuraavat:

* Ayòbámi Adébáyò lauloi pätkän nigerialaista laulua Iya ni wur, iya ni wura iyebiye ti a ko ke f'owo ra osana kirjansa luentaa
* Only in literature all words have meaning sanoi Ilmar Taska ja puhui hirvittävän kiinnostavasti kuvallisen ja sanallisen ilmaisun eroista
* Naja Marie Aidt luki upean läsnäolevasti pätkän teoksestaan Jos kuolema on vienyt sinulta jotain anna se takaisin ja puhui kauniisti surun kanssa elämisestä (You have to learn how to live in your grief)
* Samanta Schweblinin ja Hannele Mikaela Taivassalon keskustelu siitä, miten romaanin nimi voi ohjata lukemista (esimerkkinä Schweblinin Houreuni, jonka alkuperäinen nimi on Distancia de rescate eli englanniksi Rescue distance)
* Juha Hurmeen ja Morten Strøksnesin dynamiikaltaan sekopäinen keskustelu merestä ja kielellä leikittelystä
* Berlin Sound Poetsin konsertti perjantain päätteeksi, riemastuttava kitalaen puhdistaja
* Kim Leine lukemassa pätkän Kuilusta tanskaksi, miten voikin kieli kuulostaa samaan aikaan ymmärrettävältä ja käsittämättömältä
* Leena Taavitsainen-Petäjän häkellyttävän hieno tulkkaus Domenico Starnonen ja Philip Teirin keskustelussa

Täytyy tosin myöntää, että hieman jäin kaipaamaan edellisinä vuosina olleita teemoitettuja keskusteluita. Niissäkin oli omat sudenkuoppansa, mutta onnistuessaan ne ovat olleet loistavia. Tänäkin vuonna joissain keskusteluissa päästiin tähän, mutta useasti jumituttiin myös puhumaan mielestäni hieman liikaa itse kirjoista. Kirjat voin (ja luenkin) myöhemmin, Litissä minua kiinnostavat kirjallisuusihmisten rikkaat ajatukset ja sivupoluille eksyminen.

Toisaalta aion silti kuunnella osan keskusteluista uudelleen. Vielä jonkinasteisesta univajeesta kärsivänä vieraskieliseen puheeseen keskittyminen monta tuntia putkeen oli paikoin haastavaa ja jotkin hetket surisivat sisäistämättä ohitse. Lisäksi haluan kuunnella "kisastudion" kommentit, sillä ne pätkät mitä Aleksis Salusjärveltä ja kommentaattoreilta kuulin, olivat oivallisia.

Tajusin myös, että minulla on aivan huima kasa edellisten vuosien Lit-kirjoja lukematta, joten päätin aloittaa blogissa Lit Up! -sarjan, jossa palaan niihin. Katsotaan kuinka käy.

Ensi vuoteen, Lit!

Kaikki festivaalin keskustelut löytyvät Yle Areenasta ja niihin on myös tulossa myöhemmin tekstitykset.

Mad Housen avajaiset - dadabergintorttua ja Dadakone

Osa Heikki Sauren Kirjoituksia maasta -teoksesta.

Viime perjantaina reissasin flunssaa uhmaten Suvilahteen kohti Tiivistämöä ja Mad Housen avajaisia. Olisin saattanut jäädä kotiinkin, mutta sitten ilmoille päästettiin tieto sataa kävijää odottavista dadabergintortuista, joten matkaan oli lähdettävä. Jos joku ei vielä tässä vaiheessa tiedä, niin Mad House on nyt kolmatta kauttaan aloittava ihana esitystaiteen hullu talo Suvilahdessa.

Avajaisten päivämäärä ei ollut sattumalta valittu, sillä 5.2.1916 avattiin Zürichissä Cafe Voltaire ja koettiin dadan syntymä. Mikäs olisikaan parempi tapa juhlia tätä sekopäisen mainiota taidesuuntausta kuin esitystaidefestivaalin avajaiset. Dadan hengessä avajaisissa sai itse tuunata oman dadabergintorttunsa, kuulla dadapuheita, katsella Heikki Sauren Kirjoituksia maasta -näyttelyä ja kokeilla tämän Dadakonetta. Aulassa näytettiin myös Sándor Vályn Dadafilmsiä loopilla ja illan lopuksi musiikkia soitti dj Dadasetä, mutta tätä musiikillista ihmettä en itse enää ehtinyt kokea.

Heikki Sauren Kirjoituksia maasta -teosta on koottu yli 20 vuotta ja se koostuu maassa lojuneista paperinpaloista ja esineistä joissa on kirjoitusta. Kokoelmaan kuuluu yhteensä noin 2000 löytöä. Näky on melkoisen vaikuttava, tavallaan huvittava, ihanan inhimillinen ja myös herkkä. Viestien sisällöt vaihtelevat kauppalistoista kiukkuisiin viesteihin ja rakkaudenosoituksiin. Laajaa kokoelmaa on myös hankala sisäistää kerralla, paluu teoksen ääreen lienee pakollista. Dadakoneessa voi puolestaan klikkailla itselleen oman dadarunon, joka koostuu paperinpaloista irrotetuista ja runnelluista sanoista. Omassa runossani on muun muassa katkelma ellä usuvtnei ja sen viesti tuntuu jotenkin lohdulliselta. Näyttely ja Dadakone ovat esillä Tiivistämön aulassa 27.2. asti.

Unohtaa ei tule myöskään niitä dadabergintorttuja. Suurella tarjoilupöydällä oli iso läjä blankoja torttuja ja kylkiäisenä jos jonkinlaista strösseliä ja pursotettavaa asiaa. Oma suosikkini oli ehdottomasti hammastahnamainen pyntgel, en edes tiedä mitä se on suomeksi. Meikäläisen torttu näytti joka tapauksessa tältä:

Ihana Baarin puolella ehdin vielä kuunnella pari dadamaista puhetta ja todistaa Mad Housen taas avatuksi, sitten tuli aika livistää toisaalle. Mainio alku varmasti taas hienolle kaudelle kuitenkin, ohjelmaa voitte käydä tutkimassa täältä. Minä olen jo varannut lippuni suurinpiirtein kaikkeen eli siellä nähdään!

Kirjallinen salonki Ekberg Extrassa

Joulu puskee päälle jo kovaa vauhtia ja kiireitä on jos jonkinlaisia niin töissä kuin kotonakin. Silti sitä jotenkin käytti aikansa mieluummin kirjallisuuskeskustekuun kuin joulusiivoukseen, joten suuntasin torstaisessa räntäsateessa Bulevardille. Vuorossaan jo kolmas Kirjallinen salonki järjestettiin Ekberg Extrassa Café Ekbergin yläpuolella yhteistyössä WSOY:n kanssa. Illan teemana olivat kirjamaailman murrokset ja joulupöydän suklaaherkut, kirjailijavieraina Erkka Mykkänen, Miina Supinen ja Hannu Mäkelä ja haastattelijana Anna-Riikka Carlson WSOY:ltä.

Ensimmäisenä lauteille pääsee syksyn esikoiskirjailija Erkka Mykkänen teoksensa Kolme maailmanloppua kanssa. Mykkänen käyttää lyhyistä teksteistään sanaa kuvitelma kuulemma siksi, että yksinkertaisesti halusi kutsua niitä jollain omalla sanalla kun niin monella muullakin kirjailijalla on omansa, lastut ja muut.  Teos on Carlsonin kuvauksen mukaan absurdi ja unenomainen ja käsittelee melkomoista kirjoa erilaisia teemoja. Yhdeksi kantavaksi teemaksi valikoituu kuitenkin hämmennys ja Mykkänen kertoo olleen tunteen kuvauksen olleen haasteellista jotteivät lukijat hämmentyisi liikaa. Palautteen perusteella tässä tunnutaan onnistuneen.

Mykkänen ja Carlson puhuivat paljon myös kirjoittamisesta ja tekstien synnystä. Kolmen maailmanlopun tarinat ovat syntyneet koneella kirjoittaen erinäisissä paikoissa, mutta tekeillä olevaa kirjaansa Mykkänen on kirjoittanut käsin. Mykkänen toteaa, että käsin kirjoitettua tekstiä ei voi ottaa yhtä vakavasti kuin koneella kirjoitettua, sillä se ei näytä heti painokelpoiselta. Tällöin tekstiä kirjoittaessa ei tule tunnetta, että sen on oltava heti valmista. Esikoisvuottaan kommentoidessaan Mykkänen puolestaan toteaa kokeneensa olonsa vastaanotetuksi kirjan saatua niin paljon hyvää palautetta. Palkintojen perään kirjailija ei kuitenkaan haikaile, vaan parasta olisi jos joku kirjoittaisi hänen teoksestaan gradun vaikkapa otsikolla Erkka Mykkäsen Kolme maailmanloppua totaalisena maailmanselityksenä. Kirjallisuudenopiskelijat käykööt tähän vapaasti kiinni.

Lopuksi Mykkänen lukee kokoelmastaan tekstin Hälytys, jota on vastikään myös pyydetty tekstiksi äidinkielen Särmä-oppikirjaan. Koulukiusaamista käsittelevä kuvitelma vetää hiljaiseksi, etenkin kun tätä aihetta on miettinyt nyt paljon töissäkin. Toivottavasti myös sitä aikanaan lukevat lukiolaiset ja toki muutkin saavat siitä hyvää pohdinnan aihetta. Minulla on tämä kokoelma vielä lukematta, mutta tuossa pinossa se jo majailee ja odotan sen lukemista kiiinnostuksella.

Ekbergin konditoriapäällikkö Susanna Suhonen oli loihtinut kirjan kaveriksi suklaakonvehdin, jossa nähdään kirjan värimaailmaa ja johon on valittu kolme omanlaistaan makua kirjassa tärkeänä esiintyvän luvun kolme pohjalta. Maitosuklaasta tehty passionia ja pistaasia sisältävä konvehti oli, lyhyesti sanottuna, huikean hyvä. Kirpeä passion keskusteli mukavasti makean suklaan kanssa ja pistaasi toi rapsakkuutta. Paljastan jo tässä vaiheessa, että tämä konvehti oli oma suosikkini.

Kirjat ja konvehdit rivissä.

Toisena kuultiin Miina Supista hänen romaaninsa Mantelimaa tiimoilta. Olin tutustunut teokseen vähän jo Kansallisteatterin joulukuisella bloggariklubilla, mutta sepä ei haitannut sillä kiinnostavaa kirjailijaa kuuntelee mielellään enemmänkin ja kirjakin on vielä lukematta. Tarinan Mantelimaa on jouluinen ympäri vuoden auki oleva puuhalandia, josta löytyy niin lapsiparkkia, ostoskeskusta kuin aikuisviihdettäkin ja jossa tapahtuu tarinan tiimoilta vaikka mitä. Teosta voidaan kuvailla perhetarinaksi, trilleriksi ja vaikka miksi muuksi, tyylillisesti siinä kohtaavat huumori ja vakavat aiheet.

Supinen on yllättynyt iloisesti teoksen saamasta innostuneesta vastaanotosta. Teosta kirjoittaessa sisällöstä tuntui olevan runsaudenpula, mutta Supisesta on mukavaa että homma pysyi kuitenkin kasassa ja sekamelska muodostaa lopulta tarinan. Kuulemieni lukunäytteiden perusteella teos vaikuttaa kiinnostavalta ja omaan lukumakuuni sujahtavalta, kuka tietää vaikka innostuisin avaamaan sen joulun kunniaksi. Supinen olisi kuulemma voinut kirjoittaa teoksensa myös ilman jouluista teemaa, mutta se tuntui sopivan sillä joulu on teatteri, jonka teemme joka vuosi. Ja niinhän se on, oli joulusta mitä mieltä tahansa.

Keskustelusta jäi erityisesti mieleen se, kun Carlson kysyi Supiselta miten teos kuvaa tätä aikaa jossa elämme. Supinen maalaa kuvan pääkaupunkiseudulta pois ajettaessa muodostuvasta pimeästä peltomaisemasta, jonka keskellä yhtäkkiä välkkyy ostari jossa ei välttämättä edes liiku ketään. Kenties ihmiskunnan tuhoutuessa jäljelle jäävät vain ne vilkkuvat ja välkkyvät ostoskeskukset. Kertakaikkisen kammottava ajatus. Onneksi teemoja on muitakin ja teoksessa on muun muassa poissaolevan isän sijaan lopulta palaava isä ja älykkäitä nakutonttuja. Kuulostaa lupaavalta. Vähän puhuttiin myös Shakespearesta, jonka näytelmien uusia suomennoksia Supinen nyt itse lukee. Vanhojen suosikkien Hamletin ja Macbethin rinnalle yllättäjäksi on noussut komedia Kuten haluatte, joka on Supisen mukaan viisas mutta kevyt. Vinkkinä Supiselle ja muillekin, että kyseisen näytelmän voi nähdä helmikuussa Finnkinon NT Live -näytöksessä.

Mantelimaan pariksi Suhonen oli loihtinut suloisen sekamelskaisen konvehdin, jossa ei yllätyksellisesti ollut lainkaan mantelia. Valkosuklaan päälle on kokoiltu kuivattua karpaloa, popcornia, lakritsivaahtoa ja karamellisoitu hasselpähkinä paahdetun sokeripiikin kera. Konvehti on herkullinen joskin haasteellisin syödä, sokeripiikki on turvallisinta katkoa ennen suun avaamista. Makukombo toimii hyvin, mutta kaunista ei ainakaan oma konvehtinsyömiseni ollut kun lopulta rohkaistuin ja tungin koko komeuden suuhuni.

Viimeisenä muttei vähäisempänä puhutettavaksi istahti Hannu Mäkelä ja pääasiallisena aiheena on hänen muistelmasarjansa neljäs osa Muistan - Otavan aika. Tästäkin teoksesta oli puhetta Kansallisteatterissa, mutta Mäkelä on niin hurmaava tarinankertoja että jälleen kuuntelen kiinnostuksella ja mielelläni, vaikka tuotannostaan ovat tuttuja vain Herra Huu -kirjat. Muistan käsittelee tosiaan Mäkelän aikaa Otavan kustantamossa 60- ja 80-lukujen välisenä aikana. Työuran alkaessa Otava kärsi melkoisista talousvaikeuksista ja työsarkaa riitti, että talo saatiin taas pystyyn. Suurimpana puuhamiehenä toimi uusi johtaja Paavo Haavikko, josta kuullaan monta kiinnostavaa anekdoottia.

Työ kustantamossa oli siihen aikaan melkoisen erilaista kuin nykypäivänä. Paljon työstä tehtiin kasvotusten kun sähköpostia ei vielä ollut, esimerkiksi Laila Hietaniemen esikoinen toimitettiin Mäkelän pöydälle henkilökohtaisesti ja kaiken lisäksi keltaisten paperien nippu oli sidottu kiinni silkkinauhalla. Tärkeintä työssä kuitenkin oli nopeus. Asiat oli opittava rivakkaan tahtiin ja käsikirjoituksia arvioitaessa ei pähkäilylle ollut sijaa. Tupakkaa kului, huoneet olivat täynnä savua ja Olympia-merkkinen kirjoituskone oli Mäkelän mukaan aina täynnä tuhkaa. Tämä muistelmasarjan osa, kuten aiemmatkin ja ensi vuonna ilmestyvä viimeinen, on kirjoitettu nimenomaan Mäkelän muistikuvien perusteella, sillä esimerkiksi päiväkirjaa hän ei ole pitänyt. Kirjailijoiden kanssa käytyä kirjeenvaihtoa löytyy kyllä kuulemma kolmekymmentä mapillista, mutta sieltä on tarkistettu vain jotain pientä. Mäkelä painottaakin, että teoksissa on tärkeää hänen kokemuksensa eikä ole niin olennaista, jos jokin yksittäinen vuosiluku on väärin.

Antoisinta oli kuitenkin kuunnella, kuinka Mäkelä puhuu lämpimästi kirjallisuudesta ja kirjoista. Hän kertoo olleensa Otavalla töissä kustantamon parhaina vuosina, kun he saivat tehdä mitä halusivat kunhan lopputulos oli plussan puolella. Vuoden paras ja kustantamolle tärkein kirja saattoi olla runokirja, joka ei saanut yhtään arvostelua. Mäkelä myös toteaa, että työ kirjailijoiden kanssa ei aina ollut helppoa sillä hyvät ihmiset eivät välttämättä ole hyviä kirjailijoita ja huonot ihmiset puolestaan voivat olla. Silloin oli kuitenkin muistettava, että kirja voi olla hieno vaikkei ihmisestä niin välittäisikään.

Mäkelän teoksen kylkeen Suhonen oli tuonut tummasta suklaasta valmistettuja tryffeleitä, jotka oli maustettu amaretolla. Konvehteja kuvailtiin voimakkaan makuisiksi ja klassisiksi ja että niissä ei menty ulkonäkö edellä. Tryffeli näyttää aina tosiaan, no, tryffeliltä, mutta maku oli mainio ja sopi loistavasti myös kahvin kanssa. Tryffelisormin tosin ei parane hipelöidä kirjoja, sillä kaakaojauhe tarttuu joka paikkaan.

Lopuksi kirjailijoita puhutettiin yhdessä kirjallisuusalan murroksista. Tästä osiosta en enää tehnyt sen kummempia muistiinpanoja, sillä keskityin itsekin nauttimaan yhteisestä keskustelusta. Esiin nousi muun muassa toiveita siitä, että laadukkaalle käännöskirjallisuudelle olisi edelleen sijaa suomalaisella kustannuskentällä ja samalla kehuttiin lahjakkaita ja usein aliarvostettuja suomentajia. Allekirjoitan väitteen, että toisinaan suomennos voi olla huikean paljon parempi kuin alkukielinen teos. Lisäksi haaveiltiin josko jo unohdettuja oman aikansa hittikirjoja tai klassikoita olisi mahdollisuus saada paremmin nykylukijoiden tietoisuuteen ja toisaalta myös saataville muualta kuin kirjavarastosta. Näistä ideoista kuullaan ehkä myöhemmin lisää, toivokaamme näin.

Lopuksi kirjailijat esittivät vielä omat suosituksensa jouluisiksi luettaviksi. Mykkänen suositteli Mäkelän muistelmia jota lukee parhaillaan, sillä se vie helposti muassaan. Supinen puolestaan kehui Mykkäsen teosta, jota on juuri itse lukemassa ja kuvaa kuinka se pimeän ja stressaavan ajan keskellä tuntuu avaavan sielun. Koko perheen joululukemiseksi hän suositteli Marjatta Kurenniemen teosta Onnelin ja Annelin talvi. Mäkelä kehotti lukemaan omaa klassikkosuosikkiaan Antonio Tabucchin Kertoi Pereira - ja Kerttu-Kaarina Suosalmen Hyvin toimeentulevat ihmiset -teoksia. Siitä taas lisää täytettä lukulistoillenne.

Mainittakoon vielä, että Ekberg Extran kaunis miljöö luo tilaisuudelle arvokkuutta, mutta tunnelma on silti leppoisa ja lämminhenkinen eikä lainkaan pölyinen. Omaa fiilistäni nostatti myös se, kun uskaltauduin istumaan kirjailijoiden pöytään. He olivat kaiken tämän edellä mainitun lisäksi myös oikein viehättävää pöytäseuraa, joten kiitos vielä kerran siitäkin!

Kokonaisuutena ilta oli onnistunut, sen ehkä voitte päätellä tästä tavattoman pitkästä bloggauksestakin. Kuulijoita olisi toki voinut olla hieman enemmän, mutta uuden kirjallisen tapahtuman vakiintuminen vie luonnollisesti oman aikansa. Eipä sillä, ainakin yksi rouvashenkilö oli paikalla jo kolmatta kertaa, joten ilmeisesti jokaisella kerralla salongissa on ollut mukavaa! Viidakkorumpu nyt vain pärisemään, jotta saadaan Extran salin pöydät kuhisemaan iloisesta kirjallisuuskeskustelusta. Itse innostuin illasta niin paljon, että päädyin lähijunassakin keskustelemaan vastapäätä istuneen eläkeläisrouvan kanssa kulttuurista.

Kiitokset WSOY:lle kutsusta Kirjalliseen salonkiin. Aion ehdottomasti tulla keväällä uudestaan!

Käsittääkseni Kirjallisista salongeista tiedotetaan ainakin Ekbergin facebook-sivuilla, joten pitäkäähän silmänne auki. Kirjallisen salongin lipun hinta on 22 euroa ja se sisältää pääsyn tilaisuuteen ja tarjolla olevat herkut, mitä ne ikinä ovatkaan eli tällä kertaa suklaat ja kahvin tai teen.

Mainittakoon vielä, että konvehdeista Mäkelän kirjalle paritettuja tryffelikonvehteja pitäisi saada Ekbergin tiskiltä normaalistikin, erkkamykkäsiä ja miinasupisia voi halutessaan tilata erikseen.

Helsingin Kirjamessut 2015: haahuilua, hankintoja ja lukupiiri

Torstaina alkaneet Helsingin Kirjamessut ovat edelleen vahvasti käynnissä, mutta meikäläisen messurupeama oli tällä kertaa hieman lyhyempi. Olin onnistunut aikatauluttamaan tälle samalle viikonlopulle Jyväskylään suuntautuvan teatterireissun, joten oma messuohjelma piti aikatauluttaa uudestaan. Paljon sitä ehti kuitenkin perjantaipäivän ja lauantaiaamun aikana kokea, tässä ajatuksia ja koettuja.

Perjantaina käytin noin kolmeen tuntiin rajoittuneen messuiluaikani tehokkaaseen haahuiluun ja kirjaostosten tekemiseen. Hankinnat pysyivät maltillisina, sillä ostoslistalla oli ainoastaan Emmi Itärannan uusi teos Kudottujen kujien kaupunki. Samaiselta Teoston pisteeltä tarttui mukaan Arséne Lupin Mestarivarkaan kootut kertomukset. Perjantain aikana ehdin myös hengähtää hetken kirjabloggaajien vinkkauspisteellä Boknäsin osastolla (6r121), saada omistuskirjoituksen Itärannalta ja törmätä useampaankin tuttuun. Lisäksi hankin heti ensimmäisenä ison vanhan opetustaulun, jonka kanssa luovin ympäri messuhallia. Voin kertoa, että valtavan pahvilevyn kanssa oli loppupeleissä yllättävän helppoa sukkuloida väkijoukossa, mutta lauantain ruuhkassa tilanne olisi voinut olla toinen.

Esikoiskirjalijat messubrunssilla. Haastattelijana Ella Kanninen.

Lauantai alkoi WSOY:n ja Tammen järjestämällä kirjabloggaajien messubrunssilla. Itse olin paikalla vain tilaisuuden toisen puoliskon, mutta ilokseni ehdin kuulla lyhyesti kahdeksaa hienoa esikoiskirjailijaa. Paikalla olleet Simo Hiltunen, Vuokko Sajaniemi, Saara Turunen, Erkka Mykkänen, Roope Sarvilinna, Inga Röning ja Jussi Seppänen kertoivat lyhyesti muun muassa kirjojensa syntyprosesseista ja teemoista. Mieleen jäi muun muassa Seppäsen letkautus siitä, kuinka hän oli kirjoittanut teostaan Kymmenottelu viitisentoista vuotta päästen täten keskiarvona kunnioitettavaan sivu per päivä tahtiin. Esikoiskirjailijoista Sajaniemi, Turunen, Mykkänen ja Seppänen ovat muuten myös ehdokkaina Helsingin Sanomien Kirjallisuuspalkinnon saajiksi.

Brunssilta jatkoin pikavauhtia Messukeskuksen auditorioon, jossa oli alkamassa professori Ilkka Niiniluodon teosta Hyvän elämän filosofiaa (SKS, 2015) koskeva lukupiiri. Itse olin tilaisuudessa paikalla bloggaajaedustajana ja olin ehtinyt lukea kirjan loppuun matkalla messuille. Paikalla olivat myös Niiniluodon kustannustoimittaja Aino Rajala johtamassa keskustelua sekä Espoonlahden kirjaston lukupiiri sekä toki lukuisat lukupiiriin ilmoittautuneet kuulijat. Tiedottaja Teija Armannon mukaan Niiniluodon lukupiiri oli messujen suosituin.

Rajala kuvaili ensimmäisessä puheenvuorossaan Niiniluodon teosta "filosofiseksi vastaiskuksi elämäntaito-oppaille" ja tätä käsitystä Niiniluoto vaikutti myötäilevän. Niiniluoto itse totesi, että "ajan henki on etsiä elämäntaitoa, joka on rauhallista paikallaanoloa" ja pyrkimyksenä on stressittömyys, mutta toivoi oman kirjansa tarjoavan "virikkeitä tässä maailmassa toimimiseen ja toisten auttamiseen" ja "ärsykkeitä ja impulsseja ajattelulle". Hyvän elämän filosofiaa ei siis anna valmiita vastauksia hyvän elämän saavuttamiseen, vaan kannustaa aktiivisuuteen, omien kykyjen kehittämiseen ja tiedon hankintaan.

Ilkka Niiniluoto ja Aino Rajala.

Teos on koottu Niiniluodon filosofisista esseistä, joissa käsitellään kysymyksiä muun muassa erilaisista ihmiskäsityksistä, etiikasta, oppimisesta ja elämän eri vaiheista. Ote aiheisiin on mielestäni ihailtavan kiihkoton ja loppujen lopuksi yllättävän yleistajuinen. Tätä luettavuutta kehuivat myös lukupiiriläiset. Toki teksti vilisee erilaisia hienoja termejä, mutta Niiniluoto onnistuu selittämään ne varsin hyvin ja teemojen ja käsitysten toistuessa huomaa olevansa koko ajan paremmin kartalla. En silti osaa suositella kirjan lukemista iltayhdeksän jälkeen, parhaat hetket teoksen kanssa taisin itse asiassa kokea lukiessani tätä junassa matkalla töihin. Teksti myös tuntui terminologian puolesta helpottuvan loppua kohden. Ensimmäisessä ihmiskäsityksiä käsittelevässä osassa erilaiset teoriat, filosofit ja heidän näkemyksensä valtaavat sivut tuntuvat välillä haastavilta ja tuntui, että olisi pitänyt kirjoittaa muistiinpanoja. Loppupuolen tekstikokoelmat esimerkiksi toimivasta ihmisestä ovat puolestaan vähemmän termeillä kyllästettyjä ja enemmän pohdiskeluun pohjautuvia, jolloin niiden lukeminen oli kevyempää. En olisi kuitenkaan jättänyt alkua lukematta, toivon että sieltä jäi jotain takaraivoon tykyttämään ilman niitä muistiinpanojakin.

Lauantain lukupiirissä keskustelua herättivät erityisesti uskonnon ja tieteen suhde. Niiniluoto kuvaa itse teostaan uskonnottomaksi, mutta ei uskontoa vastaan olevaksi. Teoksessa käsitellään esimerkiksi sitä, voiko etiikkaa olla ilman uskontoa ja miksi. Kysymyksiä herättivät myös se, voidaanko ihminen rajoittaa vain biologiseksi kokonaisuudeksi aivotutkimuksen kautta, kuinka tärkeitä kirjat ovat ja miten nykyinen teknologian kehityksen aihettama tiedon runsaus voi aiheuttaa informaatioon hukkumista. Kirjamessujen yleisömäärä vaikuttaa kyllä edelleen puoltavan painetun teoksen suosiota, mutta toisaalta uudet välineet ja tavat tekevät informaatio helpommin tallennettavaksi ja välitettäväksi.

Lukupiirin loppupuolella keskusteltiin vilkkaasti nykyisestä sosiaalisen median keskustelukulttuurista, ihmisten erimielisyyksistä, kommunikaation helppoudesta ja omien mielipiteiden kärkkäästä ilmaisutavasta. Niiniluoto kommentoi, että filosofiassa on normaalia olla eri mieltä asioista ja siinä opetetaan sietämään erimielisyyksiä. Toisaalta on tärkeää, että omalle näkemykselle osaa esittää kunnon perusteet ja se onkin ajatus, jonka toivoisin tämän päivän keskusteluympäristöön leviävän. Keskustelijat myös totesivat, että on hyvä että edelleen on tilaisuuksia joissa päästään keskustelemaan kasvokkain ja henkilöinä, eikä vain bittiavaruudessa vaikuttavien kuvakkeiden ja nappien kautta.

Siinä olivat Kirjamessut minun osaltani. Kiitokset Kirjamessuille bloggaripassista, Niiniluodolle ja muille keskustelijoille lukupiiristä ja kaikille teille mukaville ihmisille, joita pääsin messuilla tapaamaan! Nauttikaa messuista, nähdään ensi vuonna! Ensi vuodelle olen laittanut itselleni jo muistiin, että menen kuuntelemaan KirjaKallion haastatteluja, sillä siellä olevista keskusteluista olen kuullut nyt puskaradion kautta kaikista eniten hyvää.

ps. Kiitos myös ihanalle Järjellä ja tunteella -blogin Susalle, joka toimitti minulle pitkän matkan takaa erikoistilauksena Edmund de Waalin teoksen Jänis jolla on meripihkanväriset silmät.

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista.

Olipa nimittäin jälleen kerran sellainen tempausaihe, että pakkohan se oli lähteä mukaan. Kirjastopalveluja tulee käytettyä viikottain, joskus jopa päivittäin, ja niiden olemassaolo on ollut vankan lukuharrastuksen ylläpitäjä ja innostaja. Kuvassa leijun innoissani lähikirjastoni, viehättävän Tapanilan kirjaston, edustalla.

Tapanilan kirjasto on ollut minulle kotikirjastona teini-ikäisenä asuessani samassa talossa kuin nyt. Pienellä kaupunginosakirjastollamme on lämmin sydän ja vilkas toiminta. Kirjaston tiloissa on erilaisia tilaisuuksia viikottain peli-illoista kirjailijahaastatteluihin ja lainattavat artikkelit ulottuvat kirjoista, musiikista ja elokuvista myös esimerkiksi roskapihteihin. Henkilökunta kirjastossamme on ystävällistä ja mukavaa ja näin koiranomistajana arvostan myös sitä, että myös nelijalkaiset saavat tulla kirjastoon piipahtamaan jos vain osaavat käyttäytyä. Kuvassa istuskeleva Pöly on ollut kirjaston vakiasiakas pennusta asti ja tulee kirjastoon mielellään mukaan.

Vireää kirjastoamme on myös taannoin yritetty lakkauttaa, mutta silloin asiakkaiden toiminnan ansiosta laitos sai pysyä paikallaan. Lakkautusuhat ovat kuitenkin valitettavasti myös nykypäivää, sillä hallitus suunnittelee kuntien kirjastopalvelun järjestämisen lakisääteisen velvollisuuden kumoamista. Helsingissä tilanne ei välttämättä olisi täysin katastrofaalinen, jos osa kirjastoista lakkautettaisiin (mitä en sentään toivo), mutta pienemmissä kunnissa kirjastopalvelujen saatavuus saattaisi hyvinkin vaikuttaa niin lukemiseen kuin tiedon saatavuuteenkin. Pidän siis ehdottomasti peukkua kirjastopalvelujen säilyttämisen puolesta.

Minulla oli ajatuksena käydä fiilistelykäynnillä myös muutamassa muussa rakkaassa kirjastossa, mutta se jäi tällä kertaa aikataulusäätöjen jalkoihin. Tässä kuitenkin sanalliset kiitokset näillä muille:

Tikkurilan kirjasto
Kiitos vireästä lasten- ja nuortenosastosta, jossa oli aina tavattoman ystävällistä henkilökuntaa ja viihtyisä tunnelma, koin että lukuharrastustani todella tuettiin myös kirjaston puolelta. Hevos-, mysteeri- ja fantasiakirjahyllyt tuli aikanaan koluttua läpikotaisin ja täältä olen myös saanut kirjastokorttini. Myöhemmin kirjastossa on tehty esitelmiä ja olipa yksi polttaripäiväni pisteistäkin täällä. Kiitos Tiksi!

Töölön kirjasto
Tällä hetkellä remontissa oleva Töölön kirjasto oli lähikirjastoni asuessani Töölössä. Töölöä haluaisin erityisesti kiittää mukavista lukutiloista ja siitä, että kirjasto suosittelee -hyllyn avulla löysin uudelleen ja rakastuin entistä palavammin kirjailija Jonathan Carrolliin. Kiitos Töölö!

Ison Omenan kirjasto
Lyhyen Espoo-kauteni aikana Iso Omena oli lähikirjastoni. Tässä avarassa kirjastossa tutustuin ensi kertaa varausten itsepalveluhyllyn ihmeellisyyteen, seikkailin hyllyväleissä ja kirjoitin osittain sekä kandidaatin että pro gradu -työni. Kiitos Omppu!

Näiden kirjastojen lisäksi on toki tullut vietettyä aikaa myös monissa muissa kirjastoissa, joista voisi vielä mainita esimerkiksi Rikhardinkadun (upea tunnelma), Malmin (hyvä sarjakuvahylly) ja Kirjaston Kympin (mainiot kirjoitustilat ja musiikki kaupan päälle). Eipä olisi täällä blogissakaan näin laajaa lukemistoa ilman kirjastojen toimintaa.

Siis kiitos kirjastot!

ps. Tähän postaukseen piti tulla joku järkevä kuva, mutta koska poseeraaminen ei ole vahva lajini ja koska oli maanantai-ilta päädyin noin 30 epäonnistuneen kuvan jälkeen toteamaan että "no pitäiskö vaan hypätä". Mies sanoi että hyppää vaan ja tämä oli tulos. Joskus hyppykuvakin onnistuu ekalla!

Helsinki Lit, rakastettuni

Meinasi jäädä koko Helsinki Lit väliin erinäisten aikataulusählinkien vuoksi, onneksi ei jäänyt. Onnekkaiden sattumuksien kautta pihamme marjatuomipihlajan oksat pääsivät tapahtuman lavasomisteiksi ja minä pääsin katsomoon istumaan koko perjantaiksi.

Perjantain ohjelmassa oli kolme keskustelua ja finaalina musiikkiesitys. Lavalle nousivat pareittain Mihail Šiškin ja Sofi Oksanen, Peter Høeg ja Monika Fagerholm ja lopulta Jussi Valtonen ja Elina Hirvonen. Näistä kirjailijoista olen ehkä hieman nolostuksekseni lukenut vain Oksasta, mutta sainpa taas lisäpotkua päätyä lukemaan muiltakin. Keskustelut olivat nimittäin tavattoman hyviä.

Šiškinin ja Oksasen Venäjän politiikkaa ja yhteiskuntaa kommentoivan keskustelun jälkeen painelin samoin tein hankkimaan itselleni Neidonhiuksen, Fagerholmin ja Høegin rönsyilevä ja sydämeenkäypä keskustelu kirjoittamisesta sai nauramaan ja hengästymään (tärkeintä eivät ole kirjalijat vaan se, että tarinankerrontaa tapahtuu sanoi Høeg) ja Valtonen ja Hirvonen keskustelivat kiinnostavasti uusimpien romaaniensa yhtymäkohdista. Kirjailijat keskustelivat lavalla keskenään luontevasti, lämminhenkisesti, välillä kuin olohuoneessa istuen mutta silti yleisön kanssa ollen.

Ilta päätettiin laulurunokonserttiin, jossa Aulikki Oksasen runoja esitettiin kirjoittajan itsensä, Vuokko Hovatan ja Zarkus Poussan voimin. Oksasen runot eivät olleet minulle ennestään tuttuja, mutta ei se haitannut lainkaan. Poussan soittoa oli ilo kuunnella, Oksanen lausui tavattoman kauniisti ja Vuokko Hovattaa kuuntelee mielellään myös runolaulajana. Kaunis, herkkä lopetus mainiolle perjantaille.

Onneksi tapahtuma otti tulta alleen ja katsomo oli esimerkiksi perjantaina täynnä, sillä lupausten mukaan tästä ihanuudesta saadaan nauttia myös ensi vuonna. Sinne hankin aivan varmasti lipun ja molemmille päiville. Ja jos teiltä jäi tämä väliin, niin suunnatkaapa katse Areenaan.

Twitterissä sen jo sanoin eli oikeastaan koko tämän tekstin voisi tiivistää alla olevaan kuvakaappaukseen ja sanaan kiitos.

Voi @HelsinkiLit, täällä on IHANAA! Tällaista kirjallisuustapahtumaa kaipasin tietämättäni!

— Linnea / Kujerruksia (@kujerruksia) 22. toukokuuta 2015

(Tapahtumasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Lumiomenan Katja, Lukupinon Simo ja molemmista päivistä tarkemmin kerrotaan Kirsin Book Clubissa.)

Lavalta: Kirjailijabattle - Salla Simukka vs. Siri Kolu (Kirjakauppa)

Perjantai-iltaa voi viettää monella tapaa. Minä tein viime viikolla selvästi voittajaratkaisun ja suuntasin Korkeavuorenkadun Kirjakauppaan, jonka auditoriotilassa tulisi tapahtumaan Helsingin ensimmäisen Kirjailijabattle. Battlen hienous tulisi piilemään siinä, että toisen maanrakoon haukkumisen sijaan olisi tarkoituksena kehua kirjailijakollegan teokset pystyyn. Toisen teokset paremmin kehuva voittaisi ja tänä ensimmäisenä iltana lavalle nousisivat suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden piirissä tällä hetkellä loistavat Salla Simukka ja Siri Kolu.

Täytyy myöntää, että vähän jännitti painella sinne kellarikerroksen auditorioon. Lähestyvä joulu oli ilmeisesti hieman syönyt yleisöä eikä uusi tapahtumaformaatti välttämättä saanut epävarmoja syttymään. Simukka kuitenkin otti rivakasti ohjat käsiinsä ja pyysi meitä paikalle saapuneita eturiviin istumaan, tunnelma olikin sitten heti kotoisampi.

Illan juontajana toimi lapsuudenidolini Paavo Kerosuo (Simba, tiedättehän) ja homma hoituikin varsin mallikkaasti. Formaatin idea selitettiin (ihan maailman ensimmäinen tämä tilaisuus ei tosin ollut, sillä Simukka ja Kolu bätläsivät myös kesällä Tuusulassa edit 21.12.: Tuusulan tilaisuus olikin näemmä jouduttu peruuttamaan sairastumisen vuoksi, eli kyseessä oli ihan oikeasti se ensimmäinen!) ja lämmittelijävuoroon otettiin WSOY/Tammen ja Otavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden luotsaajat Saara Tiuraniemi ja Emma Alftan.

Tiuraniemi kehuu Puluboita Alftanille.

Olikin melko villiä mutta samalla hauskaa kuunnella, kun kustantamoiden edustajat kehuivat vuolaasti ja toisinaan myös pienellä kateudella toistensa teoksia. Itsekin kiinnostuin vaikka kuinka monesta kirjasta, mutta olisi selvästi pitänyt tehdä muistiinpanoja koska osa kirjoista unohtui jo kotimatkalla. Vauhdikasta promoamista hyvässä hengessä, rispekt! Meikäläinen innostui ehkä hieman enemmän Alftanin lennokkaasta esittelytyylistä, mutta huutoäänestyksellä lämmittelymatsi päättyi hyvähenkiseen tasapeliin.

Seuraavaksi lavalle astuivat sitten illan päätähdet eli viehättävät Salla Simukka ja Siri Kolu. Kehuttavina tulisivat olemaan Simukan Lumikki-trilogia (jonka olen lukenut ja josta pidin) ja Kolun PI - Pelko ihmisessä ja IP - Ihmisen puolella -teospari (näistä olen lukenut ensimmäisen, myös siitä kovasti tykkäsin). Matsissa kuultaisiin aloituspuheenvuoro (jonka sai muistaakseni Kolu), viisi erää (joissa molempien vuorot) ja lopetuspuheenvuoro (Simukka). Lisäksi missä tahansa kohdassa saisi käyttää veto-kortin, jos kokisi että toinen kehuu liian hyvin ja yleisö pitäisi voittaa omalle puolelle. Kerosuo toimi oikein viehättävänä erätyttönä.

Kolu kuuntelee tuimana Simukan puheenvuoroa.

Ja siinähän se matsi kuulkaa sitten meni, kun kuunteli lumoutuneena kahta kirjailijaa. Ottelun hyvähenkisyydestä oli aistittavissa, että kirjailijat tosiaan ovat hyviä ystäviä keskenään ja toisaalta arvostavat toistensa teoksia suunnattomasti. Molemmat nostivat toistensa teoksista esiin sellaisia asioita, joita ei itse ollut tullut edes ajatelleeksi, ja vakuuttivat varmasti kuulijat siitä, että nämä kirjat kannattaa ihan oikeasti lukea. Kolu hoiti oman hommansa vaikuttavasti myöntämällä Lumikin eri osille niiden teemoja kuvaavia pelikortteja, Simukka puolestaan kehui perinteisemmin mutta myös erittäin vahvasti. Molemmilla kirjailijoilla on myös aivan mahtava ääni, joten heitä kuunteli erittäin mielellään. Katsomossa pidätettiin hengitystä, naurettiin, vislattiin, laskettiin kuumuuspisteitä ja taputettiin raivokkaasti.

Tiukan ottelun jälkeen voittaja ratkaistiin huutoäänestyksellä. Desibelimittaria ei ollut (ensi kerralla sellainen hei, eiksje?), mutta sanottakoon silti että voitto osui muutaman desibelin mitalla tällä kertaa Siri Kolulle. Kolu kehui Simukan Lumikki-trilogian päästä varpaisiin ja täytyy myöntää, että itsekin rupesin miettimään jos lukisin kirjat vielä uudelleen. Voittaja sai mukaansa kiertopalkintona liikkuvan hatun ja häviäjän tunnustuksen, melko mainiota.

Jos tästä tulitte nyt vähän kateellisiksi, niin olette onnekkaita! Kirjailijabattleja aiotaan nimittäin jatkaa ja helmikuussa lauteilla nähdään loistavat Paula Noronen ja Veera Salmi.

Kiitos järjestäjille, tämä oli mahtavaa!

Ja katsokaa, pääsin myös aika makeeseen fanikuvaan! Ja sain halauksen Paavo Kerosuolta! Et oli kuulkaa aika nasta perjantai!

Kohti Helsingin Kirjamessuja!

Lokakuun lopussa tapahtuu muutakin hienoa kuin allekirjoittaneen syntymäpäivät, sillä torstaina alkavat Helsingin Kirjamessut. Itse olen lähes joka vuosi painunut paikalle käytännössä ilman suunnitelmaa ja suurin piirtein näin aion tehdä tänäkin vuotena. Poikkeuksena tästä perinteestäni on se, että tänä vuonna aion messuilla kolmena päivänä ja muutama tietty tapahtumakin on syynissä.

Perjantaina pyyhällän piipahtamaan messuille, sillä olen mukana Kari Enqvistin uutukaista Ensimmäinen sekunti -teosta (WSOY, 2014) ruotivassa lukupiirissä klo 16.00. Tämän jälkeen joudun tosin varmaan melko pian lähtemään, sillä olen menossa illalla Suvilahteen katsomaan esitystä.

Lauantaina aion palloilla paikan päällä enemmänkin ja osallistua erilaisiin tapahtumiin sekä toivottavasti myös tavata tuttuja. Antikvariaattiosaston aion ainakin kiertää läpi ja lisäksi hankintalistalla on muutamia uutuuksia kuten Hannu Rajaniemen Kausaalienkeli (Gummerus, 2014) ja Siri Kolun IP - Ihmisen puolella (Otava, 2014). Syynäyslistalla ovat myös Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarjan (Karisto) ensimmäinen ja viimeinen osa. Aina on mukaan myös mystisesti tarttunut muitakin teoksia, saa nähdä kuinka käy tänä vuonna. Viime vuonna kävi näin. Jossain välissä tulee varmasti piipahdettua myös ruokamessujen puolella, jossa olen yleensä lounastanut ja hankkinut pieniä herkkuja.

Sunnuntaina olen paikalla ainakin aamupäivästä, sillä päivystän muutaman muun bloggaajan kanssa Boknäsin osastolla (6g85) klo 11-13. Bloggaajia on osastolla päivystämässä torstaista perjantaihin 15-17 ja viikonloppuna klo 11-14. Pisteelle voi tulla kyselemään bloggaamisesta, hakemaan lukuvinkkejä tai muuten vain turisemaan. Tervetuloa!

Jos kuitenkin kaipaat tarkempia hyviä kirjamessutärppejä, suosittelen kurkkaamaan läpi seuraavat blogit vinkkeineen, joissa

Lumiomenan Katja jakelee vinkkejä ja tärppejä
Ilselän Minnan pohtii kirjamessuajatuksia

Mukavia kirjamessuja!

Lukemalla lukutaitoa eli #lukuhaaste

Loisteliasta kansainvälistä lukutaidon päivää lukijat, sitä nimittäin vietetään tänään 8.9.!

Myös viime vuonna kirjabloggaajat tempaisivat yhdessä Suomen pakolaisavun kanssa ja keräsivät rahaa, jotta arvokasta lukutaitoa saataisiin levitettyä myös Afrikan maihin. Keräys onnistuikin mallikkaasti ja tavoite saavutettiin alta aikayksikön.

Tänä vuonna Suomen pakolaisavun tavoitteena on saada suomalaiset lukemaan ja samalla lahjoittamaan 20 000 aapista lukutaitotyöhön. Luku on suuri, mutta sen saavuttaminen ei ole suinkaan mahdotonta.

Osallistuminen on helppoa. Syyskuun aikana on tarkoitus lukea mikä tahansa teksti, siis kirja tai lehtiartikkeli tai sarjakuva, mikä vain. Jokaista lukemaasi tekstiä kohden voit lahjoittaa euron Suomen pakolaisavulle lähettämällä tekstiviestin 1E LUKUHAASTE numeroon 16588.

Jos tekstarimeininki ei innosta, voit laskeskella lukemiasi syyskuun loppuun asti ja lahjoittaa summen könttänä Suomen pakolaisavun tilille FI71 8000 1300 2236 67 käyttäen nk. kirjabloggaajaviitettä 62405 08625.

Lisäksi hommaan voi osallistua myös sosiaalisessa mediassa käyttämällä merkintää #lukuhaaste. Anna lukutaidolle kasvot ja haasta myös kaverit mukaan!

Minulle on kertynyt syyskuulle kolme luettua tekstiä, kun on ehtinyt lukea Elina Rouhiaisen Kesyttömän, Hannu Rajaniemen The Causal Angelin ja kiinnostavan, Talvivaarasta kertovan Long Play-artikkelin Nopeammin, syvemmälle, tuhoisammin (Juha Kauppinen). Toivottavasti syyskuulle mahtuu vielä monta muutakin tekstiä!

Haasteen tuloksena tuli luettua 15 erilaista tekstiä, siis kirjaa tai artikkelia, joten kassaan kilahti minun puolestani 15 euroa.

Liikkuvaa kuvaa: The Rocky Horror Picture Show (1975) sing-along-näytös

Kuvan otti ja editoi Tuomas.

Näin Pride-viikon jälkimainingeissa on hyvä palailla toukokuuhun, jolloin 17.5. kansainvälisenä homo- ja transfobian vastaisena päivänä Orionissa esitettiin kulttimusikaali The Rocky Horror Picture Show (1975). Elokuvaa on näytetty Orionissa tällaisena osallistavana sing-along-näytöksenä aiemminkin, mutta itse pääsin vasta nyt osallistumaan hupiin itsekin.

The Rocky Horror Picture Showta on vaikea kuvailla lyhyesti, sillä juoni on enimmäkseen käsittämätön ja olematon. Joka tapauksessa tarina on Richard O'Brienin (esittää elokuvassa Riff Raffia) käsialaa ja se aloitti elämänsä lavamusikaalina vuonna 1973 siirtyäkseen sittemmmin valkokankaalle. Tarinassa kunnollinen pariskunta Brad ja Janet (Barry Bostwick ja Susan Sarandon) päätyvät rengasrikon seurauksena yöpymään kartanossa, jota isännöi omalaatuinen ulkoavaruudesta tullut transvestiitti Dr. Frank-N-Furter (Tim Curry). Käynnissä ovat juhlat, sillä Frank on saanut juuri suurimman keksintönsä valmiiksi: on aika herättää Rocky.

Mari Kasurisen upea My Little Frank-N-Furter.

Juonesta siis viis, elokuvan kimmokkeena on ollut herättää B-elokuvien estetiikka henkiin. TRHPS on yliseksuaalinen, jossain määrin mauton, hauska, käsittämätön, vauhdikas ja visuaalinen elokuva. Pelkän juonen ja fiilistelyn vuoksi tätä ei kuitenkaan niin paljon katsota, vaan olennaisempana pointtina on elokuvaan osallistuminen erinäisten rekvisiittojen ja päällehuutelujen muodossa.

Turun kaupunginteatterin osallistava The Rocky Horror Show:ta voisi pitää jonkinlaisena alkulämmittelynä tälle elokuvaillalle. Toki Turussakin katsomossa näkyi paljon elokuvan hahmoiksi pukeutuneita katsojia ja rekvisiittaa sai käyttää, mutta Orionissa homma oli vedetty enemmän alkuperäisen kaltaiseksi (vaikka vesipyssyjä ei täälläkään sallittu). Lähdimme siis teatteriin hahmopuvut päällä ja laukku täynnä riisiä, sanomalehtiä, vessapaperia, pelikortteja, paahtoleipää ja ties mitä muuta.

Orionissa homma oli hoidettu viimeisen päälle. Teatterin aulassa oli esillä Tea Tauriaisen piirtämiä hahmoja ja julisteita sekä Mari Kasurisen taiteilema My Little Frank-N-Furter. Lisäksi tapahtumassa oli käynnissä kaksikin pukukilpailua, joten pian sai bongailla kymmeniä Frankeja, Magentoja ja muita elokuvan hahmoja. Pukeutumista ei kuitenkaan edellytetty, vaan paikalla oli sallittua saapua myös siviilivaatteissa.

Trixie ja Riff Raff.

Saliin siirryttiin vähitellen hyvässä järjestyksessä ja katsojat toivotettiin järjestäjien puolesta tervetulleiksi. Tapahtumaa juhlistettiin myös sillä, että Orion oli muuttanut kaikki wc-tilansa sukupuolineutraaleiksi, hyvä Orion! Ennen elokuvaa jaettiin myös palkintoja, Belle Modesten kilpailun voitti näyttävä Frank-N-Furter ja itse kävin punahuulineni hieman hämmentyneenä pokkaamassa Cybershopin palkinnon.

Onnistuimme leffan suhteen valitsemaan erinomaiset paikat, sillä istuimme kutakuinkin keskellä salia. Täten aina erinäisten asioiden viuhuessa ilmassa saimme niskaamme sekä ylhäältä parvelta että takakatsomosta milloin riisikuuroja, paahtoleipiä ja vessapaperirullia. Biiseissä laulettiin mukana, Time Warp jorattiin iloisesti ja he, jotka olivat huutoreploja ehtineet opettelemaan (niitä on koko elokuvan mitalta) huutelivat väliin milloin mitäkin. En voi väittää seuranneeni itse elokuvaa kovin tarkasti, mutta sen voin kertoa että hupaisaa oli.

Ehdottomasti lähdemme mukaan myös uuden kerran, jos Orion lupaustensa mukaisesti tätä vielä tulevaisuudessa järjestää. Mukaan halajaville vinkkinä, että liput kannattaa tosiaan ostaa kutakuinkin silloin kun ne myyntiin tulevat, sillä tämäkin tapahtuma myytiin loppuun varsin rivakasti. Nopeus on valttia.

Kiitokset järjestäjille ja kanssakatsojille mainiosta elokuavelämyksestä!

Hatunnosto myös elokuvateatterin siivoojille! Tältä siellä nimittäin näytti esityksen jälkeen.

Kuinka päästä huoneesta ulos tunnissa - testissä Room Escape -peli

 

Kuvassa pelin tekijätiimi Ágnes Kaszás, Zsófia Purnhauser ja Dóra Németh. Kuva: InsideOut

Kun minulle tarjoutui mahdollisuus päästä pelaamaan unkarilaisperäistä Room Escape -peliä bloggaajaporukalla, olin samoin tein mukana. Peli tuo erilaisten vihjeiden ja arvoitusten ratkaisemisen virtuaalimaailmasta käsinkoskeltavaksi, kun avattavat lukot ovat oikeita ja vihjeet löytyvät huoneesta, josta täytyy päästä ulos. Teemana pelissä oli tällä hetkellä mystisen herra Karhun yllätyssyntymäpäivät.

Pelin periaatteena on siis se, että pelaajaryhmä (2-5 henkeä) suljetaan huoneeseen. Huoneessa kuunnellaan ohjeet ja sen jälkeen kello käy. Etsimällä erilaisia vihjeitä saa lukkoja auki ja yhden arvoituksen ratkaisu johtaa toiseen. Periaatteessa vihjeillä on myös järjestys, mutta ilmeisesti sekatekniikallakin pärjää kunhan malttaa välillä palata jälkiään takaisin. Jumiin jäädessä on myös mahdollista saada vihjeitä, niitä voi pyytää kerran kymmenessä minuutissa. Oli miten oli, aikaa on tunti ja siinä ajassa pitäisi saada kaikki vinkit kasattua ja ulospääsykoodi selville. Huoneen televisiossa pyörii aika ja taustalla kuuluu pulssia nostattavaa musiikkia.

(Huoneesta muuten pääsee ulos paniikin iskiessä myös painamalla ns. hätänappia, mutta napin painalluksesta loppuu myös peli. Ainakaan tähän mennessä pelaajissa ei kuitenkaan kuulemma ollut ollut ketään, joka olisi tahtonut päästä kesken pois. Ja mitään vaarallista ei tarvitse tehdä, ei kiipeilyä tai voimankäyttöä, pelkkää aivotyötä.)

Peliporukkana meillä oli tosiaan neljä bloggaajaa. Emme tunne toisiamme kovin hyvin, joten vihjeiden ratkaisemisen lisäksi samalla joutui myös kehittämään aivan uutta tiimityöskentelytekniikkaa ja kommunikointia. Ilokseni voin todeta, että tukkanuottasille ei ryhdytty. Paikoin puuhasimme omiamme ja kokeilimme sokkonakin (itse huomasin välillä jääväni lukkoon johonkin ideaan), mutta parhaina hetkinä koko tiimi toimi kuin ajatus ja lukot aukesivat.

Itse pelistä ja sen vaiheista en tohdi paljastaa sen enempää, enhän toki tahdo pilata kenenkään muun pelikokemusta. Sanottakoon joka tapauksessa, että arvoitukset olivat mukavan haastavia ja varmasti helpostikin ratkaistavissa jos kyseinen ajattelumalli on tuttu ja itselle luonteva. Huoneessa on paljon tutkittavaa ja aikansa saa varmasti kulumaan myös hukkateillä. Me pyysimme muutamia vihjeitä ja koin systeemin erittäin toimivaksi. Vihjeen tullessa tuli myös koettua riemun hetkiä, kun arvoitus vihdoin alkoi ratketa ja hommassa pääsi eteenpäin.

Loppujen lopuksi saimme kuin saimmekin oven auki, aikaa jäi jäljelle huikeat 1 minuutti ja 25 sekuntia ja pääsimme siis perille Karhun yllätysjuhliin. Oven avauduttua tunnelma oli hetken aikaa itselläni epäuskoinen: pääsimme ihan oikeasti ulos, vai päästiinkö, joo, kyllä päästiin. Epäusko vaihtui riemukkuuteen, osittaiseen ketutukseen siitä että muutamaa juttua ei itse tajunnut aiemmin ja takaisin riemukkuuteen.

Pelaaminen oli huikean hauskaa, positiivisesti stressaavaa ja mainiota siinä mielessä että pelitunnin aikana ei kyllä todellakaan tullut ajatelleeksi mitään muuta kuin sitä että missämissäseuraavavihjemitenratkaisen. Jonkunlainen flow-tilakin tuli ehkä paikoin saavutettua.

Sörnäisissä toimivassa pelipaikassa pääsee tällä hetkellä pelaamaan tätä herra Karhun yllätyssyntymäpäiviin liittyvää peliä ja lisää pelivaihtoehtoja on ilmeisesti tuloillaan. Itse ainakin aion lähteä kokeilemaan myös seuraavaa peliä.

Kiitokset HeidiBeelle homman järkkäämisestä, kaikille peliseuralaisille mahtavasta kokemuksesta (Leila ja Taika kirjoittivat myös jo) ja itse InsideOut-tiimille loistavan konseptin tuomisesta Suomeen! Tällaista lisää!

Mikä ihmeen lukuvalmennus ja millaista siellä on?

Joitakin viikkoja sitten äitini vinkkasi minulle jutun Kirjasto-lehdestä, jossa kerrottiin lukuvalmennuksesta. Lukuvalmennus kuulosti sen verran mielenkiintoiselta, että kotona jo huojuvia kirjapinoja uhmaten otin yhteyttä Kallion kirjaston lukuvalmennukseen. Tuumasta toimeen, pian löysin itseni suunnittelemasta lukuvalmentaja Maria Kotilan kanssa minulle sopivaa lukuvinkkilistaa.

Lukuvalmennus on suunnattu kaikenlaisille lukijoille. Sen tavoitteena on luoda lukuvinkkilista sellaisista kirjoista, joita valmennettava ei ole lukenut ja jotka häntä kiinnostaisivat. Ennen listan luomista kartoitetaan tarpeet: onko tarkoitus tutustua uuteen kirjallisuuden lajiin, aihepiiriin tai tiettyyn aikakauteen? Kyselyssä kartoitetaan myös millaisia kirjoja valmennettava ei haluaisi lukea ja miten hän yleensä lukee.

Luen itse tällä hetkellä mielestäni melko monipuolisesti kaikenlaista kirjallisuutta, mutta lukuunottamatta muutamia viime vuosia on kotimaisen kirjallisuuden tuntemukseni melkoisen huono. Niinpä pyysin kirjalistaa ennen vuotta 2000 ilmestyneistä kotimaisista romaaneista, jotka "eivät olisi liian ankeita". Genrerajoituksia en listalle antanut.

Kotilan koottua listan sovittelimme jonkin aikaa aikataulujamme yhteen ja myöhästyneestä junasta huolimatta sain luovittua tieni Kallion kirjastoon. Tapaaminen toteutettiin kirjaston kellarikerroksessa, josta löytyy kokoussalinakin toimiva Suomen Dekkariseuran Dekkarikirjasto. Hämyisän huoneen pöydälle oli tuotu hurja määrä kirjoja, joita ryhdyimme seuraavaksi käymään Kotilan kanssa läpi.

Reilun tunnin ajan Kotila esitteli minulle kirjoja, avasi niiden taustoja ja perusteli, miksi oli valinnut juuri nämä romaanit. Valitut kirjat oli myös löyhästi ryhmitelty erilaisiin kategorioihin, kuten Klassikkoja, joihin voi palata kerta toisensa jälkeen ja Pienen yhteisön kuvauksia. Ilokseni huomasin, että ainoastaan kaksi kirjaa esille nostetuista noin muutamasta kymmenestä oli sellaisia, jotka olen lukenut. Waltarin Sinuhe egyptiläisestä jopa muistin jotain, mutta noin kahdeksasluokkalaisena luettu Tove Janssonin Kunniallinen petkuttaja ansaitsisi kyllä uudestaan lukemisen.

Listalta löytyivät seuraavat teokset, lueteltuina tässä siinä järjestyksessä kuin ne minulle annetussa listassa ovat.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (1962)
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen (1945)
Daniel Katz: Kun isoisä Suomeen hiihti (1969)
Antti Tuuri: Pohjanmaa (1982)
Veikko Huovinen: Kolme viiksiniekkaa (sis. teokset Veitikka, Joe-setä, Pietari Suuri hatun polki)
Irja Rane: Naurava neitsyt (1996)
Juha Ruusuvuori: Kaniikki lupus (1993)
Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies (1994)
Hannu Raittila: Ei minulta mitään puutu (1998)
Hannu Salama: Juhannustanssit (1964)
Orvokko Autio: Viistotaival (1980), Kotipesä (1982) ja Merkki päällä (1985)
Juhani Kellosalo: Hanneksen evankeliumi (1994)
Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (1998)
Harri Sirola: Abiturientti (1980)
Riitta Vartti: Taifuunivuosi (1998)
Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja (1982)
Maria Jotuni: Huojuva talo (1963)
Staffan Bruun: Ajatolla Veikko (1995)
Paul-Erik Haataja: Rosvo ja poliisi (1996)
Outi Pakkanen: Tarjoilija, pyyhkikää taulu (1986)
Eeva Tenhunen: Mustat kalat (1964)

Mainion tapaamisen jälkeen sain napata mukaani haluamani kirjat. Periaatteessa olisin voinut ottaa vaikka kaikki, mutta järki ehti mukaan ja nappasin laukkuun vain viisi kirjaa sekä Kotilan paikalle tuoman Aino Kallaksen Sudenmorsiamen, jonka hän oli huomannut olevan minulla lukematta Osuuskummajaisten sadan merkittävän spefiteoksen listalla. Mukaan lähtivät siis Katz, Rane, Tenhunen, Ruusuvuori ja Jansson (listalla lihavoituina).

Pöly ihmetteli että taasko tänne tuotiin jotain kirjoja.

Vielä en kirjoja ehtinyt tietystikään lukea, mutta kuvausten perusteella veikkaan osumia tulleen. Kotila muistutti suositusten toki olevan aina subjektiivisia, mutta suositteleminen jollain toisella tavalla olisi varmasti harvinaisen hankalaa. Omaan kirjalistaani olen joka tapauksessa hyvin tyytyväinen, samoin koko palveluun.

Lisää tietoa Kallion kirjaston lukuvalmennuksesta löytyy täältä, Itäkeskuksen kirjaston lukuvalmennuksesta puolestaan täältä. Lukuvalmennukseen päästäkseen ei myöskään tarvitse asua HelMet-alueella, sillä vinkkaus voidaan tosiaan tehdä myös sähköpostitse. Suosittelen lämpimästi.

Terveiset Luolaston pressitilaisuudesta!

Luolasto, yksi Kansallisteatterin kevään kantaesityksistä, meni katsomislistalleni välittömästi mainokset nähtyäni. Se kertoo luolastosta, jonne ydinjätteet on loppusijoitettu, vartijasta ja arkeologista, insinööreistä ja entisistä. Kun päivisin on nyt yhtäkkiä enemmän aikaa, lähdin kiinnostuksella kuulemaan lisää esityksen lehdistötilaisuuteen.

Suuri näyttämö näyttää jälleen kerran erilaiselta, ihailen sen muuntuvuutta. Lavalla on mustaa kangasta, kaivoskuiluja ja valvomo, jossa sirkuttaa kanarialintu. Mika Myllyaho toivottaa meidät tervetulleeksi ja käsikirjoittaja-ohjaaja Laura Ruohosen lyhyen puheenvuoron jälkeen saamme nähdä kohtauksen toisen puoliajan alusta.

Alma Pöysti ja Martti Suosalo.

Tunnelma on hämmentävä. Lavan seinillä kävelee ihmisiä, hissikuiluun laskeutuu insinöörejä. Vartijaa näyttelevä Martti Suosalo yrittää suojautua säteilyltä samalla kun arkeologina toimiva Alma Pöysti haikailee retkestä muinaiseen shamaaniluolaan. Lyhyen pätkän aikana saadaan tietää paljon näytelmän luonteesta, se miten se on kertomus nykyajasta ja energiantuotannon ongelmista ollen kuitenkin rakkaustarina.

Ruohonen kertoo kirjoittaneensa näytelmää vuodesta 2008. Hän on halunnut kirjoittaa näytelmän, jossa teknisyys ja muinaisuus yhdistyvät, kertoa tarinan jossa on monta erilaista näkökulmaa. Ruohonen pohtii ihmisen uskoa tekniikkaan ja siitä, kuinka se usko ei aina ole perusteltua. Toisaalta hän kertoi suhteestaan luoliin, siitä miten ne voi kokea myös rauhoittavina paikkoina.

Teosesittelyn jälkeen Luolasto tuntui entistä kiinnostavammalta. Kansallisteatterin lavalle asennetut hissit, seinällä kävely ja kanarialintu viehättivät. Luolasto ensi-illassa 3.3. Näytelmän valmistumisesta voi lukea lisää sen omasta blogista.

Messupäivä II, lapaset käsissä

Tämä lienee sitä messupöhinää.

Pyyhälsin toiseen messupäivään suoraan töistä, meillä oli nimittäin tänään lauantaikoulupäivä. Messuhulinassa vaelsin siis silmät ristissä.

Ajattelin mennä vielä kurkkimaan Vantaan Antikvariaattien kahden euron runsauden sarvea, mutta hiihdettyäni pöytien välissä muutaman minuutin totesin että minulla on jo kirja ja lähdin kohti väljempiä maisemia.

Saavuin täydellisesti Kallion lukion pyörittämälle Kirjakallio-lavalle, sillä ohjelmasta näin että sinnehän kapuaa kohta nuoruudensuosikkini Eoin Colfer, siis se Artemis Fowlien kirjoittaja jos ette tiedä. Kuuntelin siinä ihmismassassa sitten hetken tätä äärimmäisen sympaattista irlantilaista herraa, joka kertoi hauskoja anekdootteja. Pitäisi lukea Fowlit uudestaan ja aloittaa pian juuri kirjastosta noutamani Reluctant Assassin.

Osuuskumman ständillä kävin koputtelemassa esikoiskirjailija Janos Honkosta olkapäälle ja kiittämässä Kaiken yllä etana -teoksesta. Siitä blogissa myöhemmin lisää, mutta sanotaan että opus oli oikein mainio ja vaatinee vielä toisen lukukerran jossain vaiheessa. Tässä välissä verensokeri laski, päätin hakeaa ruokaa ja päädyin ostamaan viisi jättikokoista pullaa. Söin niistä yhden.

Päivän viimeisenä kiekauksena hiihtelin pressitiloihin, jonka auditoriossa Atena-kustannus ystävällisesti järjesti kirjabloggaajille tapaamisen Pasi Ilmari Jääskeläisen kanssa. Näin maagisen realismin ja herran kirjojen ystävänä ei tapahtumaa tietenkään voinut jättää välistä.

Kivasti siellä sitten jutusteltiin kirjan tekoon liittyvistä sattumuksista, kirjabloggaamisesta, blogeista yleensä ja muusta mukavasta kustannustoimittajan johdolla. Tunnelma oli oikein leppoisa, kirjabloggaajia oli paikalla muutamia kymmeniä ja tapahtuma alkoi villisti tarjoilupöydän romahtamisella. Siivoojan reaktio oli ottaa tilanteesta kännykkäkuva.

Kiitoksia Atenalle messulipusta, terkut kaikille teille kanssabloggaajille jotka näin ja nyt minä menen nukkumaan!