Yövartion tarina sijoittuu vuosiin 1941, 1944 ja 1947 eli toisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen. Kirjassa seurataan useamman henkilön tarinaa; suunvuoron saavat Vivien (deittipalvelussa töissä oleva, varattua miestä tapaileva nuori nainen) ja hänen veljensä Duncan (viettänyt aikaa vankilassa ja asuu nyt vanhan miehen seuralaisena), Kay (rikas ambulanssikuskitar joka pukeutuu mieluummin miesten vaatteisiin) ystävineen sekä Helen ja Julia (naispariskunta, Julia on kirjailija).
Yövartiossa käsitellään niin rakkautta, sodan varjopuolia, yksinäisyyttä kuin seksuaalivähemmistöjen asemaakin 1940-luvun Lontoossa. Sota tekee (luonnollisesti) ihmisistä onnettomia mutta ongelmia löytyy myös yksityiselämän puolelta. Rakkaus ei ole helppoa rauhankaan aikana, ja intohimon myllerryksessä ei aina tule tehtyä niitä järkevimpiä ratkaisuja.
"Minä käyn elokuvissa", Kay sanoi, "siinä ei ole mitään hassua. Katson elokuvat joskus kaksi kertaa peräkkäin. Joskus menen sisään puolivälissä ja katson loppupuoliskon ensin. Se onkin melkein hauskempaa niin päin - ihmisten menneisyys on paljon kiinnostavampi kuin heidän tulevaisuutensa, niin kuin tiedät. Tai ehkä se pätee vain minuun... -"
Itse kirja toimii samalla periaatteella kuin äskeinen sitaatti. Kerronta aloitetaan vuodesta 1947 siirtyen vuoden 1945 kautta vuoteen 1941. Kerrontatapa oli mielenkiintoinen, ja henkilöiden motiivit ja menneisyys avautuivat lukijalle pala palalta. Huomasin kuitenkin, että olisin vielä vuoden -41 jälkeen kaivannut paluuta vuoteen -47, sillä omaan makuuni epävarmuuksia jäi ilmaan liikaa.
Yövartion maailma on pääosin ankea. Lontoo on suurimmaksi osaksi romahtanut ja ilmapommituksia saa pelätä jatkuvasti. Ambulanssikuskit joutuvat pelastamaan ihmisiä raunioista lähes joka yö ja ruumiilta ei säästytä. Kaikkea on vähän, mutta tupakkaa sentään saa. Valonpilkahduksia löydetään kohtaamisista samanmielisten ihmisten kanssa, ginistä ja läheisyydestä. Tässä oli tunnelmaltaan jotain samaa minulle kuin Revolutionary Road - elokuvassa vaikka puitteet ovatkin erilaiset.
"Onnellinenko?" Viv räpytteli silmiään. "En tiedä. Onko kukaan onnellinen? Tarkoitan siis oikeasti onnellinen? Ihmiset ovat olevinaan onnellisia."
"En tiedä minäkään", Helen sanoi vähän ajan kuluttua. "Onni on nykyään niin haurasta. Sen pitää ehtiä niin moneen paikkaan."
"Niin, sitä säännöstellään."
Väriltään Yövartio on tuhkanharmaa ja sen tunnelma jotenkin lohduton. Kuten jo sanoin, valonpilkahdukset ovat teoksessa harvinaisia. Minut tämä jatkuva alavireisyys teki lähennä ahdistuneeksi, enkä nauttinut kirjasta läheskään niin paljon kuin olisin toivonut. Totta puhuen Yövartio oli minulle jonkinlainen pettymys ja epäilen, että Sarah Waters ei kuitenkaan ole minun kirjailijani tai Yövartio ei vain ollut minulle oikea kirja.
Suosittelen tätä silti historiallisten (ja ehkä vähän ankeiden) romaanien ystäville.
Ilmapommituksia ovat kuunnelleet myös ainakin Salla ja Satu.
Luettu osana Totally British : Modern Women Writers - haastetta.
