Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Ihanan ällöttäviä novelleja

Minulla on kieroutunut suhde tarinoihin, joissa tapahtuu jotain yllättävää ja kamalaa. Tavallaan rakastan niitä, epäsovinnaisuutta ja yllätyksellisyyttä, toisaalta tulee vähän paha olo ja ehkä vähän hävettääkin. Ihmisten käsiä työnnetään blendereihin ja muita kauheuksia tapahtuu ja siitähän ei nyt saisi millään tasolla nauttia. Jotain tällaista tunsin lukiessani Maija Sirkjärven esikoisnovellikokoelmaa Barbara ja muita hurrikaaneja.

Jotain hyvin hurrikaanimaista tässä yhdentoista novellin kimarassa on. Se kaappaa mukaansa, pyörittää, näet välähdyksiä milloin mistäkin ja lopulta tömähdät maahan aivan eri paikassa kuin mistä aloitit. Ympärilläsi on sekalainen läjä kaikenlaista sälää ja siinäpä yrität itseäsi kokoilla sitten. Jollain tavalla kyyti oli ihmeellinen ja hieno ja sitten, niin, on vähän paha olo.

Sirkjärvi aloittaa aika leppoisasti Kolmella kuulustelulla, se on vain hieman erikoinen, mutta räjäyttää pankin heti seuraavassa Ullan ja Banskun tuhossa. Eihän tuollaista voi kirjoittaa! Eihän noin voi käydä! Mutta jotain kieroutuneen nerokasta ja ällöttävää siinä on. Samalla kaavalla jatketaan, välillä vähän maltillisemmin ja sitten taas karmeuksiin sukeltaen ja niissä piehtaroiden. Teräaseet, väkivalta ja omituisuudet tulevat tutuksi.

Kieroutuneen kerronnan lisäksi kirjassa on nerokkaita kuvailuja. Sirkjärvi tiivistää hienosti, esimerkkinä kuvaillen henkilöitä esimerkiksi sanoin Hän näyttää Suomen hiihtomaajoukkueen jäseneltä Lahden vuoden 2001 kisojen jälkeen tai Hän rakasti tuota keittiötä, niin kuin rakasti Aaronia. Kielenkäyttö on kuitenkin läpi kirjan yllättävän maltillista, se on toteavaa ja pelkistettyä vaikka tapahtumissa keulitaan kuin viimeistä päivää.

Osa tarinoista jää kuitenkin mielestäni hieman tyngiksi, ne alkavat lupaavasti ja tuntuvat loppuvan hieman kesken läsähtäen seinään kuin ylikypsä spagetti. Odotan jotain vielä hirveämpää, yllättävämpää, täydempää, sillä onnistuessaan Sirkjärven kynä on tappavan terävä. Ehkä yksitoista tykitystä peräjälkeen olisi voinut olla vähän too much, mutta niin sanotusti vaatimattomammat lopetukset saivat sormeni syyhyämään karmeuksien perään.

Kokonaisuutena omaan silmääni hieman epätasainen, mutta äärimmäisen lupaava novellikokoelma. Kieli on huoliteltua ja kiinnostavaa, tarinat tuntuvat epämiellyttävältä surinalta aivokuorella. Luen varmasti, jos kun Sirkjärvi kirjoittaa lisää.

Novelleista peukutan jo mainitsemaani Ullan ja Banskun tuhoa ominaisuuden konflikti osalta. Sisarusten ja lapsenvahdin uuden naapurin vakoiluoperaatio saa häkellyttävän käänteen, ei kannata mennä toisten pihoille nuuskimaan tai se saattaa päättyä, no, konfliktiin. Tämä novelli vei minulta jalat alta.

Kosminen K pohtii, mistä novellit todella pinnan alla kertoivat, Luettua elämää -blogissa pidettiin lukijalle annetusta tilasta ja Tekstiluolassa iloittiin vahvoista kauhuelementeistä.

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja
Teos, 2018. 240 s.
Kansi: Marika Maijala

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Äiti auta, auta äiti

Mikäs tää tilanne niinku on.
Mä oon tällases tilassa ruumin kanssa ja on paljastunu, et ruumis on äiti.

Marjo Niemen Kaikkien menetysten äiti (Teos, 2017) ei päästä helpolla. Jo alkutilanne on hätkähdyttävä. Mona päätyy yllättäen, kesken työpäivän, kirkkaasti valaistulle näyttämölle, jolla on ruumisvaunut ja sen päällä äidin ruumis. Tilasta ei tunnu olevan ulospääsyä. Aina välillä sinne tuntuu avautuvan ikkunoita ja ovia, joista kulkee sisään puolisoita ja perunoita ja pomoja, mutta äidin ruumiista ei pääse eroon eikä oikein päätä pyörryttävästä tunteestakaan. Lukukokemuksena kirja on pökerryttävä.

Lukeminen on uuvuttavaa ja keskittymistä vaativaa. Välillä tekee mieli heittää kännykkä, jonka ruudulta tätä luen, seinään tai ainakin haudata se sohvatyynyn alle. Tulee huono olo. Tätä ei myöskään oikein voi lukea lyhyissä pätkissä, sillä tajunnanvirran heiteltäväksi on antauduttava ja sitä ei kykene hetkessä tekemään. Niemen teksti rönsyää, tikkaa eteenpäin, toistaa itseään. Monan päänsisäinen maailma on niin kovassa turbulenssissa, että omakin pää tahtoo mennä sekaisin.

En minä oikein osaa vieläkään sanoa tästä tarinasta kauheasti mitään enkä oikeastaan haluakaan, sillä minulle tämä oli ensisijaisesti matka pimeään tunneliin ja siitä tunnelista ulos tullessa oli vain tosi helpottunut olo siitä että selvisin tästä henkisestä höykytyksestä ja tunnevyörystä. Olen myös tosi tyytyväinen, etten oikein tiennyt mihin heittäydyin, vaikka olinkin tästä julkaisun tienoilla jotain lukenut.

Tarinan paljastaessa sisimpänsä vähitellen huomaan nimittäin ihastuneeni siihen. Tai oikeastaan tarina pelottaa ja ahdistaa minua edelleen aivan helvetisti, mutta huomaan tuntevani sitä kohtaan myös lempeyttä. Sipulimaisesti esiin kuoriutuva ydin on myös niin kiehtova, että en osannut odottaa sellaiseen keskiöön pääseväni vaikka matka on näin jälkikäteen ajatellen ihan looginen ja selvä.

Ihan sairaan hieno ja raskas ja vaikea ja helppo ja itkettävä ja itkunaurattava ja silitystä kaipaava. Kirja on Runeberg-palkintonsa ansainnut.

Muistaakseni Päivi Koiviston hieno kritiikki Kiiltomadossa sai minut alunperin uskaltautumaan tämän kirjan pariin ja Tekstiluolan Tuomas on kirjoittanut tästä hienon, omaani analyyttisemman arvion.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti
Teos, 2017. 203 s.
Kansi: Jussi Karjalainen

Veera Antsalo: Pölyn historia

Kerronnallinen runoteos vie tarkastelemaan maailman rakennetta ja historian kerroksia

Veera Antsalon Pölyn historialla (Teos, 2015) oli niin ihana nimi, että se oli pakko ottaa kirjastosta mukaan. Kirjailijan toinen runoteos vie matkalle maailmaan, joka rakentuu milloin savesta, milloin asfaltista ja hajoaa ja muuttuu jatkuvasti joksikin muuksi. Jatkuvajuonisen oloinen runoteos on tunnelmaltaan haikea ja kaunis.

Pölyn historiassa Pariisin kaduilta ensimmäistä kertaa tavattava Kerääjä kerää, ihmettelee, tutkii. Hän tapaa John Waynen, luokittelee pölyhiukkasia, näkee hevosen lautaselta ilmaan pöllähtävän tomupilven. Kun törmään tekstissä mainintaan Amelia Earhartista, alkaa vähän itkettää. Jostain syystä juuri teoksesta löytyneen kahden, täysin ohimenevän Earhart-maininnan vuoksi pidän siitä hirvittävän paljon.

Olisin ehkä luokitellut kirjan itse pienoisromaaniksi, ellen olisi poiminut sitä mukaani nimenomaan runohyllystä. Lukiessa ajattelin paljon Leena Krohnia ja erityisesti Tainaronia, tässä oli tunnelmaltaan jotain samaa, vierauden tuntua ja ympäristön tarkkailua ilman varsinaista osallistumista tapahtumiin.

Antsalon ilmaisua on miellyttävää lukea. Teos on siitäkin mukava runoteos, että sen voi lukea yhteen pötköön ilman kummallista ähkyn tuntua, sillä teoksen luvut ovat melko pitkiä ja runoilmaisu vapaamuotoista. Varmastikin tyyliä voisi kuvailla myös hienoilla runoustermeillä, mutta termien ollessa minulle vieraita tyydyn toteamaan teoksen olevan tyyliltään viehättävä.

Tällä aloitan #runo18-haasteen ja kuittaan Helmet-haasteen kohdan kotimainen runokirja.

Veera Antsalo: Pölyn historia
Teos, 2015. 80 s.
Kansi: Jenni Saari

Satu Taskinen: Lapset

Ajatusten virrassa koko elämä

Satu Taskisen Lapset on pyörryttävä lukukokemus. Tekstimassa iskee silmille tasaisena mattona, kappalejakoja ei ole kuin muutama, alussa tuntuu että sanojen virtaan hukkuu eikä sieltä oikein löydä mitään. Vähitellen siellä kuitenkin oppii kellumaan ja uimaan, sukeltamaan merkityksiä esiin vaikka ne yrittävät piilotella jossain pilkkujen ja pisteiden takana.

On mies, jonka pitäisi mennä tyttärensä lasten syntymäpäiville. Hakea lahja, vaihtaa vaatteet, saapua ajoissa paikalle, selittää se asia johon hän ei vielä itsekään oikein osaa suhatutua. Fokus siirtyy jatkuvasti epäolennaisuuksiin, jotka oikeastaan ovat tärkeitä asioita elämästä, ihmissuhteista, vanhemmuudesta. Ihan hyvin voi pysähtyä ottamaan hotellihuoneen, syömään grillattua kalaa. Ja on yritettävä ymmärtää, miksei yhtäkkiä pääsekään maasta ylös, vaikka eihän sen pitäisi olla mitenkään vaikeaa. Nostatte vain, kyllä tämä tästä.

Teksti on sellaista vyörytystä, että parhaimmillaan lukukokemus oli kun teokseen ehti keskittyä pidemmän ajan kerrallaan. Jos lukuhetki pirstaloitui, joutui aina hetken hengittelemään ja ihmettelemään että pääsi tajunnanvirtamaiseen rytmiin mukaan. Teksti on kuitenkin helppolukuista ja jotenkin loogisesti etenevää, näin sitä voisi kuvitella itsekin sanoittavansa ajatuksiaan. Jne. ja ns. lyhenteiden käyttäminen tosin vähän tökki, joutui pysähtymään lukuflow'ssa, avaamaan lyhenteen ja sitten jatkamaan, mutta ei tämäkään nyt mikään iso juttu ollut.

Hieno romaani, jonkinlainen elämän kuvaus yhden päivän otteella. Oli miellyttävää rakentaa itse kuvaa tapahtumista, tulla huijatuksi, korjata olettamia. Suosittelen.

Lapset oli viimeinen viime vuoden Helmet-lukuhaasteeseen lukemani kirja kohtaan yhdenpäivänromaani. Lukeminen kesti uuden vuoden puolelle, mutta se ei haittaa.

Satu Taskinen: Lapset
Teos, 2017. 285 s.
Ulkoasu: Jenni Saari

Tarinoita saaristosta ja veden ääreltä

Olen lukenut tänä vuonna usean kirjan, joissa asutaan, ollaan ja kaivataan veden äärellä. Ehkä avoin vesi, on se sitten järvi tai meri, tuo tunteita pintaan ja herättää pohtimaan eloa ja oloa. Tämä erilaisuutta pursuava nelikko jäi vahvasti mieleen tunnekirjoina.

Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni kului käsissä kesäisellä Hanko-retkelläni, sivujen välissä lienee edelleen hiekkaa. Klarissa matkaa yksin Saimaan saareen pohtimaan avioliittoaan ja rauhoittumaan. Kesän paahteisen rauhan rikkoo tutustuminen naapurin kiinnostavaan herraan, joka haluaa tarjota muutakin kuin viileitä juomia. Tunnelma tiivistyy kuin ukkonen järvenselän yllä. Teos tuntui vahvasti elokuvalliselta, se oli helppo nähdä päässään taidokkaasti leikattuina kohtauksina. Outo tunnelma jäi pitkäksi aikaa mieleen kytemään.

Kirjasfääri-blogissa analysoidaan teosta ansiokkaasti.

Jarkko Volasen esikoisromaani Hiekankantajat lumosi minut luontokuvauksellaan, saaristokuvaus tuntui silittävän sielua. Aura ja Henri hankkivat itselleen kunnostusta kaipaavan kodin saaristosta ja rakentavat sinne pesää, vaikka talvi on tulossa ja Henri joutuu olemaan paljon mantereella. Tuekseen uusissa haasteissa Aura löytää Camillan, reipashenkisen pastorin, joka ei pelkää saariston kylmyyttä tai ihmisten nuivia katseita. Vaikka luonto oli tässä teoksessa ihana ja upea, olin tarinallisesti usein hukassa vaihtuvien aikatasojen kanssa enkä aina ottanut ihan selvää henkilöistäkään. Sulkeutuneen saaristoyhteisön kuvaus oli kuitenkin ahdistavuudessaan kiehtova ja sai kaikista vaikeuksista huolimatta haaveilemaan omasta piilopirtistä kalliosaarella, oli siellä hiekkapoukamaa tai ei. Elina Warstan taitelema kansi on yksinkertaisuudessaan upea ja siksi kuittaan tällä Helmet-haasteen kohdan kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

Itse poimin tämän kirjan luettavaksi Aina joku kesken -blogista löytyvän tekstin perusteella, siellä elettiin ja hengitettiin tätä teosta vahvasti.

Philip Teirin Så här upphör världen (suom. Tällä tavalla maailma loppuu) oli minulle vahvasti suomenruotsalainen romaani asettuen jonnekin Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla - ja Johan Bargumin Sensommar -teosten rinnalle. Erik ja Julia matkaavat kesäksi Pohjanmaan rannikolle mukanaan lapsensa, muistonsa ja kasa suupielestä livautettuja valheita. Erik yrittää peitellä työnsä menettämistä, Julia kipuilee kohdatessaan pitkästä aikaa naapurin Marikan ja sitä myötä lapsuutensa. Pariskunnan lapset seikkailevat yksin kallioilla aikuisia tarkastelle, jotenkin irtonaisina. Vettä sataa, kesä kuluu. Tunnelma on utuinen, vähän painostava, ihmiset etsivät itseään ja toisiaan. Teirin ruotsi on miellyttävää lukea, mutta eksyksissä olevien ihmisten maailmaan en oikein päässyt.

Lumiomena-blogissa kuvataan kirjan tyyliä kipeäksi ja kepeäksi.

Helena Wariksen Linnunsitoja on spekulatiivisen fiktion edustajana tämän nelikon outolintu, mutta pääosin eristyneelle majakkasaarelle sijoittuva teos sulahtaa joukon jatkoksi silti yllättävän mutkattomasti. Zem pakenee koneiden hallitsemasta kuilusta ja muiden vallan alta saarelle vastarintaliikkeen pesäkkeeseen, josta kyyhkyt ovat ainoa luotettava viestintäkeino ulkomaailmaan. Pienen yhteisön sääntöihin ja rytmiin on haastavaa sopeutua, eikä Zem oikein löydä paikkaansa. Kuiluun jääneen veljen kohtalo askarruttaa ja matkaseuraksi tullut veljen ystävä Thom tuntuu etäiseltä. Lohtua saarella tuovat kujertavat kyyhkyt. Waris on kirjoittanut tiiviin ja kauniin romaanin. Maailmasta saa tehdä omat päätelmänsä, samoin lopusta, ja pidin ratkaisua kiinnostavana. En kaivannut selityksiä, kaikki tuntui riittävän tutulta ja pääteltävissä olevalta kun samantyyppisissä maailmoissa on tullut seikkailtua. Ihana pienoisromaanin mittoihin jäävä dystopia, pidin erityisesti avoimesta lopusta jonka voi tulkita haluamallaan tavalla.

Myös Kirjavinkkien Mikko piti teoksen avoimuudesta.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY, 2015. 165 s.

Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Teos, 2017. 240 s.
Kansi: Elina Warsta'

Philip Teir: Så här upphör världen
Schildts & Söderströms, 2017. 250 s.
Kansi: Sanna Mander

Helena Waris: Linnunsitoja
Otava, 2017. 171 s.
Kansi: Sami Saramäki

Johanna Sinisalo: Möbiuksen maa

Möbiuksen koira. Tai ainakin melkein.

Johanna Sinisalon lastenkirja Möbiuksen maa jäi mieleen jostakin kirjasuositteluketjusta ja nappasin sen kesän korvalle luettavaksi. Fantasiasävytteinen seikkailuromaani vie päähenkilönsä Piin matkalle Rinkula-maailmaan, jossa kaikki ei ole kohdallaan ja Pii on ainut joka tilanteessa voi auttaa. Neuvokkuudella pääsee tarinassa pitkälle, mutta onnistumiseen tarvitaan myös ystäviä.

Pidin Sinisalon luoman Rinkulan nurinkurisesta maailmasta ja oudoista otuksista, joiden muodostama ekosysteemi oli kaikessa haavoittuvuudessaan mielenkiintoinen. Erikoisesta ympäristöstä huolimatta tarinan kulku on tuttu ja turvallinen: lapsi joutuu jollain tavalla osaksi maailmanpelastusoperaatiota ja pyrkii selviämään siitä parhaansa mukaan. Kaiken lisäksi tässä kuvattu lapsi, mainio Pii, on toki myös sisarussarjansa nuorimmainen ja siten perheen hässäkässä myös hieman jalkoihin jäänyt.

Kirjassa viitataan myös moniin (lasten)kirjallisuuden klassikoihin. Itselle viittaukset esimerkiksi Narnian tarinoihin olivat selkeitä, mutta jäin pohtimaan avautuvatko ne välttämättä lapsilukijalle sellaisenaan. Toki toivoa voi, että viittaukset muihin kirjoihin ohjaisivat sitten niiden pariin? Piin elämä ei tosin välttämättä ole vielä kohderyhmälle tuttu eikä hetkeen ehkä aivan ajankohtainenkaan.

Miisa Lopperin kuvat ovat ihania ja sopivat hyvin kirjan tyyliin. Pidin myös siitä, kuinka kirjassa esiteltyjä haastavampia käsitteitä tai tilanteita lisäselitettiin juuri kuvilla ja ne otettiin olennaiseksi osaksi kerrontaa. Esimerkiksi Möbiuksen renkaan ymmärtäminen sujuu varmasti helpommin kuvien kautta, jos ei ole sellaista ennen käsitellyt.

Vaikka kerronta on sujuvaa ja juoni on jännittävä, jäi jokin tässä kirjassa vaivaamaan. Ärsyttävää, kun ei oikein osaa sanoa mikä, mutta nimenomaan se jokin jäi mieltä kaihertamaan ja esti kirjaan ihastumisen. Ehkä jokin tuntui hieman viimeistelemättömältä loppuratkaisussa, se tuntui jollain tavalla liian helpolta tai perustelemattomalta. Leppoisaa luettavaa kuitenkin ja sopi hyvin kesäluettavaksi.

Johanna Sinisalo: Möbiuksen maa
Teos, 2010. 155 s.
Kuvat: Miisa Lopperi

Laura Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedtin Oneiron (Teos, 2015) oli useiden huulilla viimeistään kirjan pokatessa viime vuoden Finlandia-palkinnon ja löytyi varmasti myös monen joululahjapaketista. Itse ajattelin ensin odottaa, lainasin kirjan sitten bestseller-lainana ja laina-ajan nolosti loppuessa sain kirjan lainaan Suketukselta, onneksi on tällaisia kirjallisia tukiverkkoja.

Oneironissa mennään pää edellen tuonpuoleiseen tai ainakin valkoisuuteen, jossa seitsemän eri maista kotoisin olevaa naista kohtaavat. Aikaa ei ole saati muita kiintopisteitä kuin naiset itse ja heidän päällänsä olevat vaatteet. Kyky tuntea katoaa vähitellen ja on epäselvää, miten välitilasta pääsisi eteenpäin. Naiset alkavat kertoa toisilleen tarinoita itsestään, elämästään, kuolemasta ja hetki hetkeltä päästään lähemmäs totuutta, siirtymää ja jonkinlaista havahtumista.

Kukin naisista pääsee kertomaan tarinaansa vuorotellen ja Lindstedt on antanut kaikille omanlaisensa tavat puhua ja kertoa. Itselleni jäivät erityisesti mieleen tunteellinen ja puhelias brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, katkera ja mykkä kurkkusyöpää sairastava Wlbgis ja mallintöistä ja paremmasta elämästä haaveleiva senegalilainen Maimuna. Eniten sivutilaa tuntuu saavan newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, jonka kanssa minulla oli vaikea lukijasuhde. Miten suhtautua kirjan sivuilta hyökkäävältä tuntuvaan taiteilijaan, jonka jonkinlaisesta ylemmyydestä ei vain saa otetta? Moskovalaisesta lukemisesta pitävästä Polinasta olisin lukenut mielelläni enemmän, nyt alkoholiin turvautuvasta kirjanpitäjästä sai vain huteran otteen. Marseillelainen kaksosia odottava Ninakin jäi jotenkin ohimeneväksi johtuen toisaalta ehkä siitä, että tämän olennaisin osuus teoksessa oli eräänlaisen listan muodossa. Itävaltalaiseen teinityttöön Ulrikeen, jonka seurassa tarina aloitetaan, jäi myös hämmentävä suhde kun yritti päästä hahmon kanssa samaan aikaan selville siitä, mitä tälle oikein on tapahtunut.

Lukemiseni vanusi aluksi tavattomasti, en päässyt mukaan kerrontaan ja unohtelin tapahtumia ja sekoitin niitä toisiinsa. Runsas erilaisten tekstityylien käyttö ja kerronnan monipuolisuus myös pyörryttivät, vaikka pidinkin sitä kiinnostavana. Vasta romaanin toisessa osassa pääsin kunnolla mukaan, selasin sivuja eteenpäin hurjaa vauhtia ja olin mukana tapahtumissa. Ehkä oli odotettava, että itsekin pääsi jonkinlaiseen välitilaan.

En varsinaisesti ihmettele, että Oneiron on saanut niin paljon kehuja. Se on kerrontaratkaisuiltaan omaperäinen, monipuolisuudessaan kiinnostava ja aiheeltaan omaperäinen. Minua teos piti kuitenkin käsivarren mitan päässä, ei ottanut täysin mukaansa mutta antoi kuitenkin olla ihmettelemässä jossain rajalinjoilla. Tajunnanräjäyttävään lukukokemukseen en siis päässyt, mutta mieltä kutkuttaa ajatus tämän lukukokemuksen uusimisesta jonain rauhallisempana hetkenä.

Laura Linstedt: Oneiron
Teos, 2015. 439 s.
Kansi: Jussi Karjalainen/Aki-Pekka Sinikoski

Helena Kallio: Ennen kuin sielu puutuu

Ei aivan yhtä linnunluisena kuin kannessa, mutta linnullisena. Kiitokset siipalle taas kerran kuvausavusta.

En ole enää ihan varma mistä bongasin Helena Kallion Ennen kuin sielu puutuu -teoksen (Teos, 2006). Todennäköisesti se liittyi ja limittyi jotenkin viime syksynä näkemääni Anna Paavilaisen Play Rape -monologiin ja sen ympärillä velloneeseen keskusteluun. Aikansa tässä kuitenkin kesti, että sain kirjan avattua ja aikansa siinäkin, että jaksoin sen kokonaan raskaudessaan ja intensiivisyydessään lukea.

Nasto on nuori naisnäyttelijä Tampereelta. Teatterilla tehdään 12-vuotiaan Lean roolia Suomen sisällissodasta kertovassa näytelmässä ja osuupa kohdalle paikka myös Salka Valkan nimiroolissa. Työ vaatii veronsa intensiivisissä harjoituksissa ja esityksissä muiden katseiden alla ja vastanäyttelijöiden tunteiden pyörityksessä. Henkireikänä on toisella paikkakunnalla asuva mies, tuttu ja turvallinen, mutta hänellä on omat surunsa ja huolensa ja niiden parista ei Nasto kehtaa häntä kutsua omia sisäisiä haavojaan parantamaan, synkkiä ajatuksiaan kuulemaan. Mitä voi tehdä sitten, kun oma pää ei enää jaksa ja voimat eivät riitä? Ja kun ei osaa sanoa ääneen, pukea sanoiksi niitä sisällään surraavia paarmoja.

Muun muassa näyttelijän ja dramaturgin työtä tehnyt Kallio tietää selvästi mistä kirjoittaa ja tekee sen voimallisesti. Välillä kieli taipuu lihallisen runolliseksi läheisyydenkaipuussaan, toisinaan se on kylmää ja kolkkoa. Tunnelmat ovat vahvoja, ihmisten välistä dynamiikkaa ja korvien välissä asuvia painajaisolentoja kuvataan elävästi. Teatterin elämänmeno sykkii omaa rytmiään.

Ennen kuin sielu puutuu ui paikoin niin sameanoudoissa vesissä, että pahaa tekee. Luin kirjaa melko hitaasti, yleensä ennen nukkumaanmenoa pala kurkussa ja alkava itkupaine silmissä. Ahdisti ja välillä runollisuus ja rumuus käsikädessä vieraannuttivat. Lopettaa ei kuitenkaan tahtonut, piti saada tietää miten Naston käy, miten kaikki ratkeaa.

Lukemisen jälkeen olo on hiukan hengästynyt, väsynytkin. En toisaalta muuta odottanutkaan. Hieno kirja näyttelijyydestä, järkkyvistä mielen maisemista, muistojen voimasta, paniikista, toisaalta ihmisyydestä ja lämmöstä.

Helena Kallio: Ennen kuin sielu puutuu
Teos, 2006. 287 s.

Minna Lindgren: Leif Segerstam Nyt!

Teos pääsi poseeraamaan meidän rakkaan harmonimme päälle.

Elämäkertahaasteen kesäiseen minihaasteeseen piti keksiä jostain elämäkerta, joka kertoisi suomalaisesta elossa olevasta miestaiteilijasta. Pallottelin siinä eri vaihtoehtoja ja jostain muistin syövereistä nousi jonkinlainen havainto Minna Lindgrenin Leif Segerstam Nyt! -teoksesta (Teos, 2005). Segerstam ja vapaapulsatiivisuus olivat tuttuja lähinnä ohimenevin maininnoin, mutta ennakkoluulottomasti tartuin kohtuulliseen massiiviseen kirjajärkäleeseen.

Vuodesta 1944, siis Segerstamin syntymävuodesta, ponnistava teos luotaa runsaasti ja suurella sydämellä musikaalisen pojan kasvua suureksi Maestroksi, ihailluksi kapellimestariksi, vapaapulsatiivisuuden kehittäjäksi ja elämän iloista nauttivaksi mieheksi. Konsertit, ulkomaan pestit, sävellykset ja elämäntapahtumat seuraavat toisiaan hengästyttävällä nopeudella, mutta kirja ei sorru turhaan luettelointiin vaan elää ja hengittää ja on tavattoman kiinnostava. Lindgren antaa Segerstamista kuvan kiinnostavana taiteilijana ja antaa kohteelleen kunniaa siellä minne se eittämättä tuntuu kuuluvan, muttei sorru turhaan idolisointiin. Perhe-elämä ja naiset saavat kirjassa myös omat lukunsa ja niistä jää sellainen kuva, että vilpittömyyteen on pyritty mutta kaikkea ei tarvitse kertoa tai sillä retostella. Aina ei ole ollut niin idyllistä, mutta harvoinpa se onkaan niin.

Segerstamin oma ääni kuuluu läpi kirjan erilaisina kommentteina, jotka toisinaan liittyvät asiaan tai lähtevät iloisesti tangentille jonnekin aivan muuhun suuntaan. Mielenkiinto pysyy yllä, kun ei koskaan tiedä minne tarina kuljettaa ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Välillä lennetään pienkoneella, toisaalla ajetaan taksilla lempiravintoloihin ja sitten taas saunotaan ja syödään hyvin. Kerrontaa piristävät ja värittävät myös lukuisten työtovereiden ja orkesterisoittajien kommentit ja tarinat. Melkoinen mies tuo Leif.

Segerstamilaisen numerologian mukaisesti tämä päivä, 31.8., ei tosin taida olla kovin hyvä. 3+1 kun on 4 ja 4+4 on 8 eli ikäviä nelosia on joukoittain, mutta päätän muuttaa sen nyt muotoon 22222222 joten onnea tuovia kakkosia on nelosia enemmän ja kaikki hyvin.

Huh. Äitini varmaan sanoisi että mieletön kirja ja mieletön on myös Segerstamin elämä (nykyään vielä varmaan entistä mielettömämpi), kannatti lukea ja seilailla segerstamilaisessa mielenmaisemassa. Suosittelen, vaikkei kapellimestaruus tai vapaapulsatiivisuus tai tonaalisuus lähtökohtaisesti soittelisikaan sielun säveliä.

Niin ja minihaaste suoritettu, huh, vähän vaan meni tiukille.

Minna Lindgren: Leif Segerstam Nyt!
Teos, 2005. 476 s.
Kannen kuva: Maarit Kytöharju (suunnittelijan nimi kirjastotarran alla)

Eeva-Kaarina Aronen: Edda

Aina joskus on vähän ikävä Töölön asuntoa ja ikkunasta avautunutta näkymää.

Blogistanian valitsemien parhaiden kirjojen kaiut ulottuvat vielä kesällekin, sillä luvussa oli nyt viimeinen kisan jälkimainingeissa kirjastosta varaamani teos. Eeva-Kaarina Arosen nimi oli minulle entuudestaan tuttu, mutta yhtään hänen kirjoistaa en ollut lukenut. Edda (Teos, 2014) ei varmastikaan ollut yhtään huono valinta aloittajaksi.

Kaikki oli etsittävä uudelleen, rakennettava, uudelleen rakennettava. Muuten hän ei löytäisi kartallaan perille. Muuten asioiden paino murskaisi hänet.

50-luvun lopulla Töölön kerrostalojen kivipihoilla leikkii Eetu-tyttö, joka saa voimaa saduista ja ystävyydestään mykän Aatu-tytön kanssa. Kotipihan lasten leikit saavat kuitenkin lopulta liian vakavan lopetuksen, kun kellarikäytävässä vastaan ei tulekaan pelkkää pimeyttä. Aatu muuttaa pois ja Eetu jää yksin kysymyksineen. Aikuisena Eddaksi muuntunut Eetu työskentelee kuolinkorinoissaan olevassa koulumuseossa, viettelee miehiä tanssilattialla ja on vakuuttunut siitä, että hänen täytyy selvittää mitä kotitalossa aikanaan tapahtui. Menneisyys ei kuitenkaan luovu salaisuuksistaan helpolla.

Aronen kuljettaa Eddan tarinaa samanaikaisesti lapsuudessa ja nykyisyydessä. Tapahtumat Töölössä sijoittuvat omissa mielikuvissani väärille kaduille oman asumishistoriani mukaisesti, mutta väliäkö tuolla. Aronen kuvaa Eddan kotitalon asukkaita ja etenkin niin lasten kuin aikuisten pukuja värikkäästi ja ilmeikkäästi ja tuo menneen eläväksi. Tarina on samanaikaisesti tavattoman kiehtova ja jollain tavalla luotaantyöntävä. Sekä menneessä että nykyisyydessä hyviäkin hetkiä tuntuu reunustavan jokin synkkä ja tumma pilvi. Tämän vuoksi tuntui myös vaikealta suoranaisesti pitää teoksesta, joka eittämättä on kuitenkin hieno romaani.

Kokonaisuutena Edda on vahva ja anteeksipyytelemätön teos, joka ei turhia selittele omia ratkaisujaan. Täten lukijakin saa tehdä paljon omia päätelmiään siitä, mitä todella tapahtui ja mitä Edda yrittää itselleen selvittää.

Lumiomenan Katjalle Edda oli liki täydellinen teos ja tekstin lopussa on linkkejä myös lukuisiin muihin bloggauksiin.

Eeva-Kaarina Aronen: Edda
Teos, 2014. 371 s.

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni

En lue novelleja mitenkään tavattoman paljon, lyhyt muoto ei toisinaan riitä ja en ehdi tarinaan sisään. Näin ei kuitenkaan käynyt Tiina Raevaaran En tunne sinua vierelläni -teoksen (Teos, 2011) kohdalla. Se sisältää 14 novellia, joissa jokaisessa kaivataan, hukutaan, etsitään ja joskus myös löydetään. Kaipuun kohteena saattaa olla oma itse tai joku muu, mutta se ei määrää vähennä.

Täällä lintujen sairaalassa ikkunat on peitetty ristikoilla, ettei kukaan syöksyisi niistä läpi. Lasit ovat kuitenkin kirkkaat, pihan puut ja taivaan pilvet näkyvät yhtä terävästi kuin ulkoapäin. Mutta sinua ei ulkoilma kiinnostanut. (novellin Gordonin tarina alusta)

Harmittaa, että kirjoitan tästä vasta kun lukemisesta on jo aikaa. Tuntuu, että sanottavaansa ei enää löydä vaikka tästä olisi voinut olla paljonkin kirjoitettavaa. Joudun nyt siis tyytymään siihen, että pidin tästä kokoelmasta aivan valtavasti, niin tarinoista kuin Raevaaran kerrontatyylistäkin. Toki minua viehätti myös se kummallisuuden elementti näissä, sopiva pelottavuus ja outous. Myös monen novellin luontoteemat iskivät suoraan mielihyväkeskukseen.

Suosikkinovellejani olivat kokoelman aloittava Gordonin tarina, jossa kuikka kirjaa muistiin huonetoverinsa tarinaa ja Sääkset, jossa vanha mies odottaa kalasääksien saapuvan vuosi vuoden jälkeen samaan pesimäpuuhunsa. Ei sillä, pidin tavalla tai toisella niistä kaikista. Kauniita, pelottavia, julmia ja helliä tarinoita. Tarinoita, joita oli luettava vähän kerrallaan, sillä lyhyestä pituudestaan huolimatta ne olivat niin täysiä että tauko ja tila oli välttämätön.

Raevaara asettuu teoksineen komeasti suomikumman kentälle. Suosittelen lämpimästi. (ja suositellaan tätä myös virallisesti, sillä teos voitti julkaisuvuotenaan Runeberg-palkinnon)

Lukuun kirja lähti Sivukirjaston Liinan suosituksilla.

HelMet-haasteesta kuittaan tämän myötä kohdan novellikokoelma.

Tiina Raevaara: En tunne sinua viereilläni
Teos, 2011. 259 s.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max (Teos, 2009) on ollut lukulistalla pitkään ja erityisesti sen jälkeen, kun tykästyin uudempaan teokseen Galtbystä länteen. Nyt se tarttui kirjastosta mukaani, kun etsin nimikirjainkaimaani HelMet-haastetta varten. Kuinka olinkaan unohtanut Parkkisen, kotona näitä miettiessäni kirjailija ei tullut lainkaan mieleen!

Max ja Isaac ovat saksalaiset siamilaiset kaksoset, veljeydessään erottamattomat. Max kulkee oviaukoista aina edellä ja esiintyy mielellään, kohauttaa jopa. Isaac puolestaan jää varjoon yhden kätensä kanssa, hiljaisempana ja varautuneempana mutta silti veljeään rakastavana. Yhdessä kaksikko kulkee läpi Euroopan sirkusmaailman ja tanssisalien esiintyen milloin kummajaisina, milloin esityksen vetonauloina tanssien. 1920-luvun Helsingissä tavattu Iris, häikäilemätön ja tunteellinen, lyö kuitenkin kiilan veljeyteen. Rakkaus on huumaavaa, mutta kun koskaan ei ole yksin ei voi myöskään itse päättää tulevaisuudestaan.

Parkkisen kerronta on jo tässä ensimmäisessä romaanissa samanlaista kuin Galtbyssä. Surullisia nämä ovat molemmat, haikeita, mutta silti tarkkanäköisiä ja siinä paikoin kovin julmia. Tässä teoksessa hahmojen epätäydellisyys korostuu, pienet viat ja paheet tuodaan näkyviin. Onneksi esiin nostetaan myös ne inhimillisyyden rippeet, joita epätoivoisista ja osin jo luovuttaneistakin hahmoista löytyy. Koron kaari, kauneuspilkku, väsynyt hymy. Isaacin kerronnassa on katkeruuden häivän ja väsymyksen lisäksi paljon lempeyttä.

Teoksessa on samanlaista rappiollista romantiikkaa kuin yhdessä suosikkielokuvistani, Baz Luhrmanin Moulin Rouge!:ssa. Toiseuden tunne tuntuu myös molemmissa vahvana, se että on itse jotenkin ulkopuolella ja muut ovat juurikin muita. Vaikutelmaa korostaa kabareen ja sirkusten samankaltaisuus, tupakansavuinen tunnelma löytyy molemmista. Ehkä siksikin pidin tästä teoksesta niin paljon.

Katja lumoutui heti alkusivuilla ja Arja toivoo että teos ei unohdu.

HelMet-haasteessa piste kohtaan kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Teos, 2009. 312 s.

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuon Sudenveri (Teos, 2012) valikoitui luettavaksi lukupiirin kautta. Onneksi näin, muuten kirja olisi saattanut jäädä lukematta.

Varga asuu kaupungissa, piirtää, on Marraskuun kanssa ja yrittää unohtaa. Menneisyys ottaa Vargan kuitenkin kiinni, kun asunnon ovelle ilmestyy Laumasta karannut poika. Lauman johtaja Martta haluaisi pojan takaisin kotiin, mutta Varga, laumalle Hanna, ei tahdo enää alistua tätinsä määräilylle. Taustalla on Marraskuu, joka yrittää ymmärtää rakastettuaan vaikkei tiedä tämän taustoista juuri mitään.

Minä en pelkää paljastumista turhaan. Kaikkien meikäläisten tärkein velvollisuus on varjella Laumaa paljastumiselta. Kaikki muut asiat johtuvat siitä ja johtavat siihen. Olen oppinut sen omien virheideni kautta. Laumassa edes lapsilla ei ole varaa lapsellisuuteen. Hannankin olisi pitänyt oppia se aikoja sitten.

Kolmiäänisesti kerrottu romaani kertoo tarinan Laumasta, sen jäsenistä ja ulkopuolisista. Lauman kokonaiset kykenevät elämään sekä suden että ihmisen muodoissa, juoksemaan metsässä saalistaen ja käyden toisaalla koulua muiden samanikäisten kanssa. Samalla kaikkien olemista varjostaa paljastumisen pelko, Laumaa ei saa vaarantaa vaikka mikä olisi. Vain kaikista luotetuimmille kerrotaan, ja joistakin ihmisistä on mahdollista saada perheenjäseniä Laumaan vaikka sudeksi muuttuminen ei onnistukaan.

Kangasvuon luoma ajatus Laumasta on kiinnostava ja todentuntuinen. Susilauman dynamiikka on kiinnostavaa ja koiraeläimen käytös on tuotu hyvin näkyviin myös ihmishahmoissa. Susien ja metsän lisäksi kirjan maailmassa on vahvasti läsnä myös taide Vargan taideteosten ja Marraskuun käsitöiden kautta. Luonto tulee lähelle myös Marraskuun pakanakommuunin elämässä.

Olisi pitänyt tehdä tämä heti: muuttua ja haistella poikaa, ennen kuin hän olisi ehtinyt sanoa sanaakaan. Ottaa selvää, kuka hän sutena on. Se täytyy tehdä ennen kuin kietoudumme tiukemmin kiusallisuuteen.
Muutos on nopea. Ruumiini pusertuu hahmosta toiseen. Vaihtaa karvat nivelet luut lihan suonet. Tuska ja hengenahdistus, tuttu ja lohdullinen.

Melkein heti aloittamisen jälkeen huomasin uppoutuvani Lauman tarinaan. Matkat ruuhkaisissa busseissa olivat turhan lyhyitä, kirjan lukemista olisi jatkanut mieluusti pitempään. Kangasvuon teksti on mukavaa luettavaa, jotenkin tarkoituksenmukaista ja hallittua muttei liian siistiä.

On tosin myönnettävä, että pariin otteeseen hämäännyin kirjan aikatasoista ja Lauman jäsenten nimien ja sukulaisuussuhteiden kanssa menin toisinaan sekaisin. Lauman pitkäaikaisemmasta historiasta olisin myös mieluusti lukenut lisää, mutta toisaalta ylenmääräinen selittäminen ei kyllä tämän kirjan rakenteeseen olisi sopinut. Muuten en kirjasta sen kummempaa napistavaa keksi.

Sudenveri osui minulla juuri sellaiseen lukusaumaan, että iski kovaa. Lukiessani viimeisiä sivuja junassa räpsyttelin silmistä kyyneleitä ja huokailin mielessäni, että onpa hieno kirja. Suosittelen oikein lämpimästi.

(löysin tämän vähän myöhemmin antikvariaatista ja olin ihan onnesta sekaisin saadessani tämän myös omaan hyllyyni)

Norkku löysi kansien välistä kelpo kirjan, Siina piti tästä ihan villisti ja Liina löysi kirjasta jotain hyvin suomalaista.

Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Teos, 2012. 312 s.
Kansi: Ville Tiihonen

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalon Auringon ydin (Teos, 2013) on keikkunut lukulistallani heti ilmestymisestään. Nyt se vihdoin tuli sopivana hetkenä vastaan kirjaston bestseller-hyllystä. Kirja tulikin sitten loppupeleissä hotkittua varsin nopeaan tahtiin.

Nielen lähes purematta. Tiedän että jalapenon scovillet ovat säälittävät, se maistuu suussani suunnilleen suolakurkulta, mutta pelkkä tieto siitä että noissa rouskuvissa viipaleissa on kapsaisiinia saa käsien tärinän lievenemään. Parin minuutin kuluttua Kellarin sysimusta vesi on vetäytynyt hivenen alemmas, se loiskuu nyt juuri ja juuri aivojeni tulvarajan alapuolella. Jalapenojen antama niukka potku on haalea, harmaansininen, kuuloalueen rajoilla himertävää tähtien välistä kohinaa.

Vanna on eloi, domestikoitu nainen, jonka tehtävä on olla maskoille eli miehille mahdollisimman viehättävä ja ilahduttava kumppani. Paitsi että Vanna ei ole aito eloi, vaan morlokki jolla vain sattuu olemaan platinanvaaleat kiharat ja hoikat sääret. Vanna elää kaksoiselämää esittäen tyhjäpäistä eloista ja diilaa chiliä luotetun Jaren kanssa. Chili on Vannalle henki ja elämä, se on ainoa mistä saa sellaiset fiksit että suru kadonneesta sisaresta Mannasta hiipuisi.

Auringon ydin antaa äänen sekä Vannalle että Jarelle, Vannalle myös Mannalle kirjoitettujen kauniiden ja surullisten kirjeiden muodossa. Tarinaa rytmitetään myös katkelmilla lehtiartikkeleista ja sanakirjanpätkillä, joissa kirjan maailman taustaa valotetaan. Suomen eusistokraattinen tasavalta ajaa luonnollisesti asukkaidensa etuja muun muassa kieltämällä kaikki nautintoaineet ja eristämällä ihmiset kieltämällä matkapuhelimet ja tietokoneet. Ovelaa.

Kirjan alku oli pureva ja maistuva. Ensimmäisen sivun vieraannuttavasta splat-äänestä huolimatta kiinnostuin Vannan tarinasta, samoin chileistä. Sinisalon kehittämä maailma on jälleen kerran hienosti rakennetty ja ajatuksiaherättävä. Tarina jaksoikin kantaa loppuun asti, mutta jotenkin koin käsittelyn jäävän loppupeleissä jotenkin pintapuoliseksi. Elementeissä olisi ollut vielä paljon sellaista, josta olisin kaivannut lisää tietoa, ja toisaalta lopun ratkaisu tuntui jotenkin helpolta. Olisin kaivannut jotain enempää, lisää tulisuutta, lisää potkua. Ehkä kirjassa oli scovilleja minun toleranssilleni liian vähän.

Kuitenkin Auringon ydin on mainio kirja. Se on laadukas romaani, jossa esitetään (jälleen kerran) pelottavia ja kiinnostavia ajatuksia. Se saa myös halajamaan chiliä ja toivomaan, että Sinisalo kirjoittaa vielä monta kirjaa.

Arja nautti miljoonien scovillejen edestä ja Morre ei voi moittia kirjaa mistään.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Teos, 2013. 336 s.
Kansi: Miika Immonen

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Leena Parkkisen Galtbystä länteen (Teos, 2013) sai olla lukuvuoteni 2013 viimeinen kirja. Lainasin kirjan bestseller-lainana juuri ennen joulunpyhiä ja sain sen luettua uuden vuoden aattona muutamia tunteja ennen vuoden vaihtumista. Sanottakoon heti kättelyssä, että Parkkisen teos viehätti minua heti alusta alkaen ja ihastus säilyi loppuun asti.

On kesäkuu ja harmaiden rantavajojen välissä ui piisami jättäen jälkeensä kuin rasvalla piirretyn vanan.

Vuonna 1947 Fettknoppenin saarella tapahtuu nuoren naisen murha. Syyllisestä tunnutaan olevan yksimielisiä ja Sebastian pidätetään. Kuusikymmentäviisi vuotta myöhemmin Karen matkustaa takaisin lapsuudenkotiinsa, tuuliselle maksaruohon peittämälle saarelle, aikeenaan selvittää kuka rikoksen todella teki. Sillä ei ole enää mitään väliä, että moni on jo kuollut. Karenin mukaan päätyy lähtemään nuori Azar, joka matkustaa toisten menneisyyteen ja pohtii samalla omaa tulevaisuuttaan.

Pidin Karenista heti kirjan alussa. Vanha nainen on itsepäinen ja jopa ilkeä, ehdottomasti, mutta hänessä, luukahvaisessa revolverissa ja päättäväisyydessä on jotain, joka minua viehättää. Myös Azar onnistui tulemaan tutuksi, herättämään kiinnostusta, aiheuttamaan lisää ajatuksia juurista. Henkilöhahmot ovat muutenkin kohdallaan Parkkisen kirjassa, kiinnostavia ja monipuolisia, he osaavat yllättää vielä kirjan loppupuolellakin.

Opuksen mielenmaisema, tuulenpieksämät kalliot ja varautuneet ihmiset, on kiinnostava. Siinä on jollain tavalla samaa kuin Lundbergin Jäässä, samaa saaristolaista itsepäisyyttä ja omalaatuista lämpöä. Itse viihdyin Fetknoppenin sulkeutuneessa yhteisössä, niin synkeänä sota-aikana kuin nykyajassakin jolloin huoneet tuoksuvat kosteilta ja verhot ovat kellastuneet.

Parkkisen tarinasta en oikein osaa sanoa mitään, en ehkä haluakaan. Mieluummin jätän sen koettavaksi, niin että se saa yllättää. Minä yksinkertaisesti pidin tästä kirjasta kovin kovin paljon, sen konstailemattomuudesta ja tarinan monipuolisuudesta, moniäänisyydestä, surusta ja ilon hetkistä.

Kirjan suljin huokaisten, luettuani viimeiset kappaleet useampaan kertaan. En ole vieläkään aivan varma kaikesta, paitsi siitä että pidin kirjasta ja sen merensinisistä sävyistä, vaativuudesta ja samanaikaisesta kotoisuudesta. Galtbystä länteen on hieno tarina perheistä, salaisuuksista, rakkaudesta ja aikuistumisesta.

Erityiskiitokset tahdon vielä antaa Jussi Karjalaisen upealle kannelle, joka sopii kirjaan täydellisesti.

Sara piti kirjaa yhtenä vuoden parhaista, Minnan mukaan tämä olisi täsmälahjasuositus monelle.

***

Kirjan lukemisen lisäksi osallistuin myös Lukukeskuksen järjestämään lukupiiritapahtumaan. Lukupiiri ei ollut aivan tavanomainen, sillä Lukukeskus on aloittamassa palvelua josta kirjailijan voisi kutsua kotiinsa keskustelemaan kirjoistaan. Me kokoonnuimme erään kirjabloggaajan luona ja paikalla olivat lisäksemme Lukukeskuksen edustaja sekä Leena Parkkinen.

Parkkinen oli suunnattoman ystävällinen ja mukavan oloinen. Itseäni tilaisuus vähän jännitti, mutta keskustelu sujui mukavasti ja Parkkinen tuntui kertovan mielellään siitä miten hän kirjoittaa ja avaavan hieman teostensa taustoja. Jutustelimme Parkkisen kanssa noin tunnin ajan ja kaikki saivat esittää kysymyksiä.

Omasta mielestäni Lukukeskuksen idea on hauska ja toivonkin sen saavan ilmaa siipiensä alle. Kiitokset Leena Parkkiselle ja Lukukeskukselle!

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Teos, 2013. 339 s.
Ulkoasu: Jussi Karjalainen

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalon Enkelten verta (Teos, 2011) on keikkunut lukulistallani jo jonkin aikaa. Pidin paljon Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -kirjasta ja olin kuullut kehuja myös tästä uudemmasta, onhan siinä kaiken lisäksi hieman biologia-näkökulmaakin. Helsingin Sanomien Lukijoiden sata suosikkia -äänestyksessä Enkelten verta kapusi sijalle 91.

Kuningatar on kuollut.
Se makaa lentoaukolla, hentona ja hauraana, raajat vartaloa vasten käpristyneinä.

Mehiläishoitaja Orvo hoitaa pesiään pieteetillä ja rakkaudella. Elämä Toivonojalla on suhteellisen rauhallista, Eero-poika asuu muualla mutta ilmoittelee itsestään säännöllisin väliajoin. Hiljainen elämä saa kuitenkin uuden käänteen, kun siihen isketään säröjä toisensa jälkeen: mehiläispesät tyhjenevät työläisistä ilman syytä eivätkä eräänä iltana lähistöllä vilkkuneet hätävalot välittäneet iloista viestiä.

Enkelten verta oli helppolukuinen ja pohjattoman kiinnostava joskin pelottava katsaus lähitulevaisuuteen. Mehiläisten pesäkato on todellinen ongelma maailmalla ja Sinisalo on listannut lähteensä asianmukaisesti. Itse en varmasti kykenisi pölyttämään edes oman puutarhamme kukkakasveja, siinä jäisivät omenat saamatta. Ja tuskin evoluutiokaan ehtisi niin nopeasti tuomaan tilalle uutta niin tehokasta pölyttäjälajia. Tai jos toisikin, niin hunajaa tuskin enää mistään tulisi.

Sinisalo tuo Eeron blogien kautta esiin voimakkaasti myös eläinten oikeuksia ja pohtii lihansyöntiä. Näkemykset tuntuvat aluksi radikaaleilta ja jopa ahdistavilta, mutta aktivistikuoren alla tuntuu kiiltelevän asiallinen näkemys siitä, miten tätä planeettaamme ja sen asukeita voisi kohdella. Ajatukset jäävät päähän pyörimään.

Kahden eliöyksilön kaikin tavoin rakkaudelta näyttävä parisidos: laumadynamiikkaa, tai ehkäpä suorastaan jonkinlainen automaattinen feromonitunnistus siitä, että geenit sopivat yhteen ja tuottavat optimoituja jälkeläisiä.
Mutta abstrakti, inhimillinen, humaani, oikea rakkaus? Ehei, nehän ovat herra paratkoon eläimiä!

Tuttuun tapaansa Sinisalo tuo kirjaan vielä oman, hieman yliluonnollisen elementtinsä, joka kaikesta huolimatta tuntuu pohjattoman luonnolliselta. Mehiläisiä koskevaa mytologiaa pohditaan monelta kantilta ja Orvolle alkaa vähitellen selvitä, mitä mystisesti katoaville mehiläisille oikein tapahtuu. Ratkaisu on pölyttäjien kannalta onnistunut, mutta ihmiskunnalle se ei kaunista tulevaisuutta lupaile.

Loppujen lopuksi Enkelten verta oli minulle kirja ihmisyydestä ja jopa rakkaudesta. Siitä, kuinka joskus joutuu tekemään niin vaikeita valintoja että tuntuu kuin sisällesi iskettäisiin tikari. Ja silti tiedät syvällä sisimmässäsi tekeväsi oikein.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Teos, 2011. 275 s.
Kansi: Hannu Mänttäri ja Miika Immonen

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti

ab ovo

Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti (Teos, 2011) vaikutti kiinnostavalta tapaukselta. Mitä tapahtuu, kun lukee Väinö Hämeen-Anttilan yksin kirjoittaman tietosanakirjan 1920-luvulta? Viisastuuko lukija lukiessaan, löytääkö kadonneita tiedonjyviä, muuttuuko elämä? Lindgren ottaa asiasta selvää ja tarttuu rohkeasti Uuteen tietosanakirjaan.

chassé

Lindgren tarttuu toimeen systemaattisesti ja suurella motivaatiolla. Uusi tietosanakirja on löydetty antikvariaatista ja suuri osa muutakin Hämeen-Anttilan tuotantoa pääsee mukaan Sivistyksen turhaan painolastiin. Teksti liikkuu eteenpäin liukuvin tanssiaskelin Lindgrenin toisinaan pohdiskellessa sanojen etymologioita, pohdiskellen tiettyjen sanojen valintoja ja kertoessa samalla omasta elämästään mystisessä avokonttorissa.

Föttingenin transformaattori

Olen myös hieman hämmentynyt. Lindgren kirjoittaa Föttingenin transformaattorin olevan jotain yhtä hämärää kuin nimeni mutta mitään muuta ei kerrota. Googlekaan ei tiedä mitä etsiä, kysyy vain tarkoitinko Göttingenin transformaattoria ja siitäkin minut ohjattiin vain yhteen flickr-palvelusta löytyvään kuvaan.

jäkkärä

Huomasin lämpeneväni Lindgrenin tekstille viimeistään hakusanan jäkkärä kohdalla.

Kenties tahtomattaan Mummo kylvi minuun addiktion. Näin Sound of Musicin 12 kertaa elokuvateatterissa ja tein sen takia vararikon, koska en saanut kyllikseni Christopher Plummerista. Hän oli aina niin miehekäs, taputtaessaan valkoisten hansikkaiden peittämiä käsiään ländlerissä tai komentaessaan lapset koirapillillä riviin. Kapteeni von Trapp ei ollut arjalainen militantti, vaan Hitleriä vastustava pehmomies, joka elokuvan käännekohdassa laulaa itävaltaisen kansanlaulun Jäkkärä (Edelweiss, mykerökukkainen ruoho).

Sillä minäkin ihailin ihanaa Plummeria ollessani ala-asteella ja nähtyäni ensimmäistä kertaa Sound of Musicin. Ihana mies, vaikka hieman jäyhä. Ja Edelweiss saa minut edelleen hieman kyynelöimään.

paini

Viehättymisestäni huolimatta Sivistyksen turhan painolastin lukeminen oli toisinaan minulle jonkinlainen painiottelu. En aivan ymmärtänyt Lindgrenin intohimoa Hämeen-Anttilaa kohtaan, saati sitten Hämeen-Anttilan Merillä-teoksen jonkinlaista referointia L-kirjaimen tienoilla. Lisäksi pohdin, kuinka paljon Lindgren liioittelee kuvatessaan jokapäiväisiä keskustelujaan milloin urheilukaupan myyjän, milloin miellyttävä-äänisen eläkesijoitus-miekkosen kanssa. Ymmärrän, että tällaisen kirjan lukeminen voisi olla varsin tylsää jos kaikki olisi täysin realistista, mutta minua kiinnostaa ehdottiko Lindgren oikeasti hankkeensa nimeksi Filippa K. Rusettipusero tai pakkasiko hän miehensä lomatarvikkeiden joukkoon gredliinin.

res judicata

Lakivoimaisen tuomioni mukaan Sivistyksen turha painolasti oli joka tapauksessa viihdyttävä opus. Se esitteli paljon mielenkiintoisia sanoja, joista en ollut koskaan kuullutkaan (ette ikinä arvaa, mitä sanomapitsi tarkoittaa) ja Lindgrenin kirjoitustyyli on naseva. Hämeen-Anttilaa koskeviin tekstipätkiin tosin huomasin pitkästyväni, vaikka hänen osallisuutensa opukseen onkin itsestäänselvä. Parhaimmillaan kirja oli pienissä pätkissä luettuna, kahvikupillisen ohessa tai ennen nukkumaanmenoa. Lisäksi todellisuusepäilyistäni huolimatta huomasin tykästyneeni Lindgreniin (ja hänen Puujalka-Mummoonsa), joten uskon meidän jäävän ystäviksi.

valistus

Myös muut ovat valistuneet kirjaa lukiessaan. Minna löysi Lindgrenistä kadonneen siskonsa, Suketus kuvaa kirjaa pirullisen tarkaksi ajankuvaksi.

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti
Teos, 2011. 341 s.
Kannen kuva: Liisa Valonen
Ulkoasu: Camilla Pentti

Leena Krohn: Tainaron

Leena Krohnin Tainaron: Postia toisesta kaupungista (WSOY, 1985 / Teos, 2006) kuljettaa lukijan ihmeelliseen Tainaronin kaupunkiin. Nimettömäksi jäänyt kirjoittaja kynäilee kirjettä jollekulle tärkeälle, jonka henkilöllisyys jää myös hämärän peittoon. Kolmessakymmenessä kirjeessään kirjoittaja kertoo elämästä Tainaronissa ja sen erikoisista asukkaista ja kaipaa vastausta vastaanottajalta.

Mutta se oli ihmeellinen kaupunki! Jäärän ylpeys oli ymmärrettävissä. En ollut ikinä käsittänyt, miten valtava Tainaron oli. Näin nekin kekomaiset asuinalueet, joissa kerran olin vieraillut vain kastuakseni kuningattaren kyynelistä, näin ruhtinaan palatsipuiston käytävineen ja pagodeineen, ja idässä slummien loputtomat sotkuiset vyyhdit.

Tainaron tuntuu yhtä aikaa tutulta ja vierailta. Kirjoittajan mukana pääsemme tutustumaan pölyisiin katuihin ja värikkäisiin ketoihin sekä lepäilemään aurinkoisella parvekkeella. Tutustumme kuningatarmehiläiseen ja kuuntelemme Jäärän kertomuksia, melkein kohtaamme muurahaisleijonan (joka ei harmi kyllä muistuta Muumien versiota laisinkaan) ja kävelemme termiittikeon uumenissa. Kaupunki tuntuu todelliselta ja silti siellä elelevät hyönteisenkaltaiset olennot hämäävät: olemmeko vielä maapallolla? Olemmeko ihmisiä, onko kirjoittaja ihminen? Erilaisia olemme ainakin, sillä jos kirjoittaja katsoo kummeksuen tuntosarvia katsovat hekin häntä oudoksuen.

Leena Krohn kehrää kokoon kuvan unenomaisesta ja kauniista sekä toisaalta tehokkaasta ja toimintaa kuhisevasta kaupungista. Tainaronissa kaikki muuttuu joka päivä ja siellä ei koskaan voi ehtiä tutkimaan jokaista kadunkulmaa. Hyönteiset elävät omaa elämäänsä, toiset lyhyttä ja intensiivistä, toiset koteloituvat moniksi vuosiksi. Vaikka moni kuvaus on hyvin akkuraatti vastine meidän maailmamme hyönteisille, on Tainaronin hyönteisissä lisäksi jotain joka tuo ne hyvin lähelle. Minun on vaikea mieltää hyönteisiä inhimillisiksi sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta jotain sellaista Krohn saa tekstillään aikaan, saa ajattelemaan hyönteisiä inhimillisinä olentoina vaikka ne toteuttavat samalla omia tehtäviään luonnon kiertokulussa.

Tähän uuteen, vuonna 2006 painettuun painokseen, on lisätty kaksi uutta lukua ja Inari Krohnin kuvitus. Mustavalkoinen kuvitus tuo oman lisänsä kirjan hiljaiseen ja omalaatuiseen tunnelmaan.

Mekin muutumme, mutta vähä vähältä. Me olemme tottuneet tiettyyn pysyvyyteen ja meillä on useimmilla enemmän tai vähemmän vakaana säilyvä henkilöllisyys. Toisin on täällä. Minulle on jäänyt arvoitukseksi, mikä oikeastaan on yhteys kahden peräkkäisen elämän välillä. Kuinka henkilö, joka muuttuu niin täydellisesti, voi enää sanoa olevansa missään mielessä sama kuin ennen? Mitän hän voi jatkaa? Kuinka hän voi muistaa?

Itse pidin kovasti tästä matkasta uuteen kaupunkiin. Krohnin kauniin kielen lisäksi nautin kovasti tuttujen hyönteislajien tunnistamisesta ja niiden elintapojen muuntamista kaunokirjalliseksi tekstiksi.

Lukudiplomitehtävä (Fantasiaa): Valmista teoksen hyvistä ja pahoista hahmoista pelikortit. Esittele.

Tainaronissa ei sanan varsinaisessa merkityksessä ole hyviä tai pahoja hahmoja, sillä hyönteisyhteiskuntaa muistuttavassa kaupungissa jokaisella olennolla on oma tehtävänsä. Valitsin pahaksi hahmoksi kuitenkin mystisen muurahaisleijonan, josta kirjassa annetaan vain viitteitä, ja hyväksi hahmoksi Outojen holhoojan.

Olin kaatunut hiekkaan pelkästä pelon heikotuksesta, sillä olin ehtinyt nähdä kuinka jonkinlainen kärki, karvojen tai piikkien peittämä kynsi tai ehkä hammas vilahti reiän reunalla, mutta se oli kadonnut heti takaisin pimeyteen.

Muurahaisleijona näyttäytyi minulle yhtenä niistä harvoista hahmoista, joissa ei tuntunut olevan mitään inhimillistä. Lisäksi sen muoto jossain määrin toisteli pataa, joten siksi se sai päätyä pataässäksi.

Ja sellainen tosiaan on Kuningatarkimalainen, että hän huolehtii hellästi niistä, joita monet täällä Tainaronissa pitävät kummallisina ja kartettavina: katulaulajista, kerjäläisistä ja ilolinnuista, eri tavoin hassahtaneista ja omiin rohtomaailmoihinsa unohtuneista.

Kuningatarkimalaiselle kuului tietysti herttakuningattaren rooli. Yritin kortissa toistaa pelikorttikuningattaren väritystä ja joitain kuvioita. Kukkakin pääsi ovelasti mukaan. Toivottavasti tein Outojen holhoojan kapealle tiikeriraitaiselle vyötärölle tarpeeksi oikeutta.

Lukudiplomia varten tämän ovat lukeneet myös Suketus ja Luru.

Leena Krohn: Tainaron
WSOY, 1985 / Teos, 2006. s.
Kannen kuva ja kuvitus: Inari Krohn
Kansi: Merri Nordin

Anssi Kela: Matkamuistoja

Anssi Kelan toukokuussa julkaistu muusikon (keikka)elämästä kertova Matkamuistoja (Teos, 2012) oli melkein pakkohankinta. Opuksessa Kela kertoo siitä, miltä tuntuu reissata ympäri Suomea bändin kanssa. Siitä, miten keikkapaikat ovat niitä pieniä kuppiloita, myit sitten platinaa tai alelaarikamaa. Ja siitä, miten oman porukan kanssa puhalletaan yhteen hiileen ja kehitetään omia juttuja niin että matkat sujuisivat mahdollisimman mukavasti.

Laadun noustessa suosio putoaa - musiikissa tällainen yhtälö on mahdollinen. Kovaa uurastusta ei välttämättä palkita, kuulijoiden korvien väli on mystistä aluetta. Pomminvarma hitti jää suutariksi, listojen kärkeen nousee puskista jotain täysin odottamatonta. Mitä tekee yleisönsä unohtama artisti?
Sitä minkä osaa. Sitä mistä lapsena unelmoi. Tarttuu kitaraan ja soittaa.

Kirjaa lukiessa tuli fiilis kuin istuisi herra taiteilijan kanssa kahvilla ja hän kertoisi juttujaan hauskoina (tai toisinaan hieman traagisinakin) anekdootteina. Osa jutuista on julkaistu Kelan blogissa jo aiemmin, mutta koska itse olen blogin tuoreempi seuraava ei minulle tuttuja juttuja kirjasta löytynyt.

Mies, joka luki kirjan ensin, halusi myös tuupata omat aatoksensa tähän tekstiin (ja koska mies tietää musiikista ja tästä hommasta enempi kuin minä luovutan hänelle tilan mielellään):

Anssi Kela on tylsä mies.

Näin äkkiseltään olettaisi, kun tekee pientä tiedustelua toveripiiristään ja siitä, ovatko he kuunnelleet miehen loistavaa Aukio-albumia. Suomen Bruce Springsteen, se jätkä joka tekee lauluja vain Nummelasta. Sellaista rämpytystä. Väliaikajollotusta Yön ja Arttu Wiskarin väliin. Kerta kaikkiaan keskiluokkaista keskitempojollotusta.

Luettuaan Matkamuistoja saa tietää Anssin tietävän, että hänestä ajatellaan näin. Ja kyllähän se vähän tuntuu ikävältä. Väistämättä. Kehut pitää suomalaisittain vesittää iskulla vatsaan. "Eikö yhtään vituta olla Anssi Kelan näköinen?" kysytään taksijonossa.

Tästä voisi päätellä, että on ikävää olla Anssi Kela, kun menneiden vuosien loppuunmyydyt keikat ovat muisto vain, naiset jättävät kouraan lappuja joissa lukee puhelinnumeron sijaan "olet muuten TODELLA HUONO" ja Peppi Pitkätossu varastaa shown firmakeikalla. Matkamuistoja-kirjasta kuitenkin kuoriutuu harvinaisen onnellisen tuntuinen, itseironinen ja tarkkanäköinen sympaattinen kirjoittaja. Kirja kertoo kotimaan kiertueesta ja siitä, millaista on olla esiintyjä maassa, jossa potentiaalinen yleisömäärä on 1,72% siitä mitä Suuressa Amerikan Maassa. Kuinka takahuoneita harvemmin on, mitä tapahtuu risteilyaluksilla ja miten suomalaisissa hotelleissa saa kulumaan aikaa. Miten kaiken kaltoin kohtelun jälkeen bändi hitsautuu perheeksi ja kuinka vuosien aikana syntyy typeriäkin rutiineja. Missä kannattaa syödä tien päällä. Mitä kulkee päässä hammaslääkärin tuolissa. Kuinka kaiken säätämisen jälkeen loppujen lopuksi ja kaikesta huolimatta esiintyminen on parasta koskaan. Oikeastaan Matkamuistoja olisi loistoluettavaa niille nuorille, jotka miettivät uraa musiikkibisneksessä. Se on ihan mahdollista tehdä, mutta ei se helppoa ole. Suomessa ei ole rocktähtiä, on vain rocktyöläisiä.

En edes yritä väittää olevani musiikin saralla millään tavalla muuta kuin korkeintaan puoliammattilainen, mutta osasin samaistua Anssin kiertue-elämään ja koukuttua tekstiin niinkin vahvasti että luin kirjan kahdella istumalla (koska pakotettiin keskeyttämään hetkeksi). Siksi rohkaistunkin kertomaan Matkamuistoja-hengessä yhden anekdootin:

Joitakin vuosia sitten rahoittaakseni äänityksiä päädyin tekemään muutaman keikan mies ja kitara- henkeen soitellen osin omia kappaleitani, osin coverviisuja. Pääosin covereita firmabileissä. On tietyllä tavalla todella kuumottavaa ja alastonta marssia toimiston kulmaan, kasata äänentoistonsa (mikrofoni, vahvistin, akustinen kitara) ja alkaa vain soittaa musiikkia. Ensimmäisen vartin verran miettii, mahtaakohan kukaan kuunnella ja pohtii että jos sitä kuitenkin laittaisi kitaran laukkuun ja lähtisi litomaan paikalta. Hetkeä myöhemmin kuitenkin ihmiset ovat nauttineet useamman juoman ja rohkaistuvat toivomaan kappaleita. Joku vilkaisee olkansa yli ja nyökkää hyväksyvästi ja keikka alkaa tuntua taas luontevammalta.

Olin yhdellä tällaisella keikalla ja soitellut jo setillisen verran musiikkia. "Soittolava" oli sijoitettu näppärästi keskellä toimistoa olevan biljardipöydän kulmaan ja sain kesken kappaleiden väistellä myös pelin tuoksinassa heiluvia biljardikeppejä. Ainakin tuli lisää lavakoreografiaa, mutta myös kohtalaisen lämmin. Siispä setin jälkeen tullut juomatauko virkistikin kovasti. Tauon jälkeen palasin kitaran varteen ja ilahtuneena huomasin, että pelaajat olivat poistuneet. Virittelin muutamaa laulelmaa lisää, kun yhtäkkiä erään Oasis-tulkinnan jälkeen keikan tilannut henkilö saapui luokseni ja pyysi keskeyttämään soitannan hetkeksi. Kysyin tähän syytä. "Meillä on esitys", vastasi tilaaja. Ehdin kysäistä että "jaa millainen esitys" kun totuus valkeni silmieni edessä. Pienistä kaiuttimista kuului eurodiskoa ja biljardipöydällä kiemursi nuori nainen vapautuen valmiiksi vähäisestä vaatekerrastaan verraten vienosti. Seuraavan viiden minuutin ajan koko huone ja eritoten minun nurkkani sai nähdäkseen kaiken mitä neidolla oli tarjottavana. Aivan kaiken. Ammattimainen soittaja kuitenkin osaa varautua kaikkeen ja seurasin esityksen loppuun sen kummemmin ihmettelemättä. Esityksen jälkeen jatkoin soittamista normaalisti.

Tarinan kliimaksi tulee kuitenkin vasta seuraavassa. Olin soittanut settini ja siirryin hakemaan vesilasillista. Tyttö oli saanut taas jonkin verran vaatetusta ylleen ja alkoi jutella.

- Soitat aika hyvin, soitatko jossain bändissä?
- Itse asiassa joo, tuossa on meidän bändin käyntikortti.
- Siistiä! Kiitos! Mulla ei oo käyntikorttia, mutta olin kyllä maaliskuun Jallussa!

Näillä sanoilla todettakoon, että Anssi Kelan Matkamuistoja on hyvä kirja ja se kannattaa lukea.

***

Ville pomppaa äkisti seisomaan bussin keskikäytävälle ja alkaa paukuttaa raivokkaasti käsiään yhteen. On seisovien aplodien aika: tien molemmilla puolilla avautuu vesinäköala. Me muutkin nousemme ylös ja osoitamme hetken suosiota kappaleelle kauneinta Suomea. Jos järveä näkyisi vain tien toisella puolella, niin aplodit saisi antaa istualtaan. Tämä on oikeastaan aika ärsyttävä tapa.

Ja samaa sanon minä tästä opuksesta kuin mies. Matkamuistoja on hyvin kirjoitettu ja muutenkin hyvä kirja. Se ei ole mikään väärinymmärretyn artistin katkera tilitys vaan se näyttää palan työssäkäyvän ihmisen arkea: arkea, joka on vain vähän erilaisempaa kuin monen meidän muun. Kokeilimme automatkalla muuten myös Kelan ja yhtyeen tuota edellämainittua matkapeliä. Voin kertoa, että seisaaltaan taputtaminen henkilöauton etupenkillä istuessa on aika vaikeaa. Mutta yritimme.

***

Piiloraitana tässä tekstissä vielä lyhyt Kupista-katsaus: kävimme nimittäin kirjan kehujen innoittamana matkallamme Nilsiästä kotiin Karoliinan kahvimyllyssä (joka sijaitsee Joutsan lähellä, ei Kuopion, kuten allekirjoittanut hienosti muisti). Eivätkä olleet kehut turhia: kakkuja oli jos jonkinlaista ja tunnelma oli mainio. Kaltaiseni kakkufriikin silmät myös kuulemma pyöristyivät noin lautasen kokoisiksi kun näin minkäkokoisia paloja sillä 4,80 eurolla sai. Onni on karpalojuustokakku ja kahvi. Ja sanottakoon vielä että ilahtuivat Myllyssä kovasti kun kerroimme paikan saaneen maininnan tässä opuksessa.

Matkamuistoja on lukenut myös Maija, joka onnistui säikäyttämään miehensä äänettömällä naurullaan miehen jo mentyä nukkumaan. Ja mainio opus on muuten myös Kelan fiktiivinen teos Kesä Kalevi Sorsan kanssa.

Anssi Kela: Matkamuistoja.
Teos, 2012. 232 s.
Kannen suunnittelu: Ville Ketola

ps. Kuunnelkaa Aukio-levy. Se on hieno.
pps. Kuva Tarinankertojat-klubin keikalta huhtikuussa.

Tuomas Kyrö: Urheilukirja

Mies halusi lukea Tuomas Kyrön Urheilukirjan (Teos, 2011), koska hän piti Kyrön tavasta kirjoittaa ja toisaalta halusi jonkun selittävän hänelle miksi urheilu (tai sen seuraaminen) on joillekin niin tärkeää, jopa elinehto. Kirja ei ollut miehelle loppupeleissä ihan sitä mitä hän ajatteli, mutta hän kertoo ymmärtävänsä nyt paremmin urheiluhulluutta (ja miettii nyt lukevansa Nick Hornbyn mainion Fever Pitchin silläkin ehdolla että hänestä saattaa tulla jalkapallofani).

Lasten mieli ei rajoita jalkoja ja käsiä eikä ympäröivä todellisuus rajoita mieltä. He työntävät neliön muotoista palikkaa kolmioon jos haluavat, he tekevät kakkutaikinan suolasta ja hiekasta, he muuttavat kiven palloksi, kepin mailaksi ja autotallinoven maaliksi, koska niin tehdä.

Pitihän se sitten minunkin lukea, kun kirja meillä pyöri ja kun minäkin satun pitämään kovasti Kyrön sanavalmiudesta ja ajatuksista. Yksinkertaisesti Urheilukirja kertoo urheilun sankareista, toisinaan myös häviäjistä, urheilun suhteesta politiikkaan ja kansallis-identiteettiin, Kyrön omasta suhteesta urheiluun ja niin edelleen. Itse en ole intohimoinen penkkiurheilija, vaikka seuraan jalkapalloa satunnaisesti (se on niitä harvoja lajeja, joista ymmärrän jotakin, syytän juuri tuota Fever Pitchiä) ja "sen 6-1-matsinkin" katsoin vain sen takia että heräsin 2-1-maaliin (muissa kerrostalon asunnoissa ottelua seurattiin hieman innokkaammin). Harrastamattomuuteni vuoksi aika moni opuksen nimi meni minulta vähän ohi, etenkin jos puhuttiin 80-luvun tapahtumista, mutta kyllä tässä kärryillä pysyi.

Käsittääkseni Urheilukirja on joko edeltänyt tai seurannut Tuomas Kyrön Veikkaus-lehdessä olleita kolumneja eri urheilulajeista. Nämä kolumnit mainitaan kirjassa jossain sivulauseessa ja muistan joskus sellaisen lehdestä ihan lukeneenikin. Veikkaisin, että olisin pitänyt kokonaisuudessaan lyhyemmistä kolumneista enemmän, sillä opuksessa jutut rönsyilivät mielestäni välillä vähän liikaa tai junnasivat paikoillaan. Toisaalta kun tekstin rytmiin pääsi sen lukeminen oli todella miellyttävää, sillä Kyrö nyt vain on hyvä sananiekka.

Jollakin tavalla Urheilukirja näyttäytyi minulle Miika Nousiaisen Maaninkavaaran veljenä, sellaisena vähemmän fanaattisena mutta yhtäkaikki urheilua yhtenä elämän tärkeimmistä asioista pitävänä. Kirja käsittelee niin juoksua, hiihtoa, painia kuin nyrkkeilyä unohtamatta moottoriurheilua, dopingia, urheilijoiden luonnetta ja statusta, tavallisen pulliaisen suhdetta urheiluun. Sitä, miksi lapset juoksevat futiskentällä idolinsa paita päällä ja miksi voimanostokilpailuissa on hienoa olla katsojana.

Näytelmän päätyttyä raudat, tanko ja teline poistettiin. Koska sarjoja oli lähes yhtä monta kuin kilpailijoita, kaikki saivat sympaattiset pienet palkinnot kuin ala-asteen hiihtokisoissa. Kilpailijat vaikuttivat olevan palkinnoistaan vilpittömän tyytyväisiä, taas kerran oli kiskottu rautaa. Yhä oltiin hengissä. Pienen lajin arvokkuus on pienuudessa. Miehet kasvavat, ennätykset paranevat, mutta lajin levinneisyys on vakio. Tätä on voimanosto Teheranissa ja Tohmajärvellä, aina ja iänkaikkiksesti.

Huvittavaa Mielensäpahoittajan kaveria tästä opuksesta ei saa, sillä vaikka joitain hymyä aiheuttavia juttuja opuksesta löytyy niihin suhtaudutaan lempeydellä. Tractor-pulling ja showpaini näyttäytyvät sympaattisina koko kansan lajeina. Leppeä kirja saa suoranaisia pyyhkeitä minulta ainoastaan siitä, että oikoluku oli ilmeisesti jäänyt kesken koska taivutus- ja rektiovirheitä löytyi tekstistä turhan paljon.

Jos haluaa lukea urheilufanaattisuudesta, suosittelisin mieluummin Hornbyn kirjaa (joka tosin keskittyy vain jalkapalloon, mutta siitä on näköjään myös tehty elokuva jossa Colin Firth). Kyrön kirja sopinee paremmin kanssapenkkiurheilijalle, joka myös muistaa kirjassa esiteltyä tapahtumia ja henkilöitä ja osaa samaistua AI AI AI -tyyppisiin tilanteisiin paremmin kuin minä. Tai lukekaa Mauri Kunnaksen Suuri urheilukirja (linkki Sonjan arvioon), siinä on myös tuhti tietopaketti ja sopii myös muksuille.

Voimanostoa kellarissa ovat katselleet myös Jori ja Kirsi.

ps. Etsiessäni kirjaa kirjastosta ihmettelin, kun en sitä Kyrön kohdalta löytänyt. Kyselin tiskiltä ja kirja löytyikin sitten urheilutietokirjojen hyllystä. Hämmensi, kun tämä on kuitenkin aika subjektiivinen teos, mutta muillakin on ollut opuksen määrittelyssä vaikeuksia joten menköön.
pps. Pitäisiköhän katsella syksyn kursseja Tapanilan Erällä?
ppps. Kauan ne futikset EM-kisat vielä menee?

Tuomas Kyrö: Urheilukirja.
Teos, 2011. 280 s.
Kansi: Elina Warsta.