Muistoja Mad Housesta

Nature Theatre of Oblivia. Kuva: Saara Autere

Mad Housen viides kausi tuli ja meni. Ilokseni ehdin vinguttaa kausikorttia niin, että sen hankkiminen oli jopa kannattavaa, mutta kaikista esityksistä en saanut aikaiseksi kirjoittaa kauden aikana. Päänsisäisen kovalevytilan vapauttamiseksi tässä lyhyesti muisteloita vielä kuudesta Mad Housen katon alla koetusta elämyksestä.

Oblivia: The Nature Theatre of Oblivia

Tämä esitys pinkaisi suoraan suosikikseni näkemästäni Oblivian tuotannosta. Viisi esiintyjää (Mikko Bredenberg, Alice Ferl, Timo Fredriksson, Anna-Maija Terävä ja Annika Tudeer) luovat äänimaiseman (Ferl) ja valojen (Meri Ekola) avustuksella lavalle metsän, sellaisen oikein perinteisen jossa vanhat puut natisevat, eläimet elelevät ja jonne toisinaan eksyy joku ihmisyksilökin lenkkeilemään. Työryhmän liikekieli on riemastuttavaa ja tunnistettavaa. Mieleen ovat jääneet erityisesti huolestunut peuralauma ja orgaanisen pomppivaiset puput sekä aivan riemastuttava pahka (jota en tosin tunnistanut, mutta heti kun se minulle kerrottiin oli pahkaisuus ilmiselvää). Meditatiivinen ja äärimmäisen miellyttävä esitys.

Tämän esityksen voi vielä nähdä Kanneltalossa 18.-20.4.

Antti-Juhani Manninen: Assholes

Tässäpä harvinaisen kaksijakoinen esitys, sillä ensimmäinen puolisko tästä oli mielestäni aivan huippu ja toisen aikana alkoi jopa vähän suututtaa. Tilaan saapuessa lavalla lojuu hämmentäviä, isoja naamiohahmoja aivan kuin jostain etelän kliseisillä suomalaisturisteilla kuorrutetusta lomahelvetistä. Muutama näistä hahmoista herää eloon ja oloon, alkaa viettää lomapäivää lukien (Dan Brownia, tietysti) ja kuvia ottaen. Ensinäkemältä tyypit tuntuvat vastenmielisiltä, mutta vähitellen heitä alkaa katsoa lämmöllä ja lempeydellä. Että tässä me ollaan, samassa tilassa.

Toisella puoliskolla hahmot ovat kadonneet ja lavalla on ihan vain ihmisiä, näyttelijöitä (Jouni Järvenpää, Jaakko Lilja ja Liana Potila). Toiminta on kooste omituisia hetkiä. Yhdessä vaiheessa eräällä on päässään jättimäinen persaukko, esiintyjät tuijottavat liian pitkään, en saa ajatuksesta kiinni. Alun lempeys on poissa, ahdistaa. Turvaudun katsomalla loppupuolella lavalle vapautettujen paristoilla toimivien kierivien pallojen (onko näille joku sana?) irrationaalista toimintaa. Puoliksi siis aivan super, puoliksi ei yhtään mun juttu.

Blue Exhaust. Kuva: Saara Autere

Niko Hallikainen: Blue Exhaust

Blue Exhaust on Niko Hallikaisen ensimmäinen sooloteos, joka käsittelee muun muassa yksinäisyyttä ja unettomuutta sukeltaen syvälle tummasävyiseen mielenmaisemaan. Tästä huolimatta esitys ei ollut ahdistava. Hallikaisen puherytmi on hypnoottista ja siihen samplattu musiikki tukee tunnelmaa. Yleensä tämänkaltainen musiikki ei ole minulle sitä ominta, mutta äänisuunnittelultaan tämä teos oli aivan timanttinen. Mieleen on jäänyt vahvana sekä pelkitetty lava-asetelma että sen luomat mielikuvat romuttuvista Hudson-joen laitureista ja sumuisesta maisemasta, yksinäisestä vaelluksesta kohti jotain. Blue Exhaust oli täysi ja mieleenpainuva esitys.

Tästä esityksestä kannattaa lukea Jussi Keskitalon hieno bloggaus.

Orfee Schuijt: Shaking The Libidinous

Tästä esityksestä voin suoraan sanoa, että en kyllä tajunnut. Käsiohjelmasta lunttasin sitten jälkeenpäin, että Schuijtin esitys käsitteli muun muassa seksin dramaturgiaa ja totuttuja rooleja ja tavoittelee libidon abstrahoimista tanssillisen koreografian ja tekstieditoinnin keinoin. Esitys jakautui kahteen osaan: ensimmäisessä tilassa sai vaellella vapaasti ja ihmetellä ruutuja, joissa tavalla tai toisella seksiin liittyvät lauseet täydentyivät hitaasti ja toisessa katsottiin perinteisesti katsomosta käsin kahden tanssijan koreografiaa. Koreografia itsessään oli tavallaan ihan kiinnostava, mutta myös minun silmiini huvittava. Oli kuitenkin vaikea sanoa saisiko esitykselle nauraa, joten tyydyin puremaan posken sisäpintaa esiintyjän reisien osuessa läiskytellen kivilattiaan. Tulipa nähtyä tällä kaudella yksi tällainen ei yhtään mun juttu -esitys, vaikka idean puolesta tämä olikin oikein kiinnostava.

Näiden lisäksi ehdin katsomaan toista Juuso Kekkosen, Jamie MacDonaldin ja Miss Vinyl Envyn luotsaamaa Punch Up! - Resistance and Glitter -iltaa. Illan aikana nähtiin niin stand upia, burleskia kuin dragiakin. Line up oli kiinnostava ja olo oli illan jälkeen kohotettu. Itse tarvitsen selvästi tosin vielä katsojana rohkeutta ja kokemuspisteitä siihen, että osaisin innokkaasti remuta ja taputtaa burleski- ja dragnumeroiden aikana, olen liian rutinoitunut lopetustaputtaja. Näille illoille muuten lupailtiin mahdollisesti jatkoa, joten kannattaa pitää silmät ja korvat auki jos kiinnostaa.

Kokonaisuutena Mad Housen viitoskausi oli oikein mainio ja jätti taas hetkeksi kylläisen olon esitystaiteen suhteen (lisäksi söin varmaan viisi Mad Barin mutakakkua, se oli hyvää). Seuraavaa kautta odotellessa!

Lavalta: Hurraa! eli esitystaidetta lapsille ja nuorille (Mad House/Hurraa!-festivaali)

No(s) Futursin nuoret Marie Bergholm, Amos Korkeamäki, Mathilda Korkeamäki, Victor Lietz ja Max Uusitalo. Kuva: Saara Autere

Reilun viikon ajan myös Mad Housessa juhlittiin Hurraa! -festivaalia lapsille ja nuorille suunnatun esitystaiteen merkeissä. Ehdin itse nähdä esityksistä neljä ja kaikista parhaimpia olivat ne hetket, kun sai seurata nuoren yleisön innostunutta reagointia edessä tapahtuvaan.

Kaksin verroin Obliviaa

No(s) Futursin lähtöajatus viehätti. Mitä jos teatteri voisi olla paikka, jonne voisi mennä turvaan ja ajattelemaan, paikka, jossa voisi keksiä radikaaleja ideoita? Ja onhan se, oikeasti, mutta toivoisin että yhä useampi löytäisi tiensä teatteriin haaveilemaan, keksimään uutta. Sillä vaikka tässä maailmantilassa on kuullut monen aikuisen ihmisen suusta siitä, mitä meidän pitäisi tehdä, kuulosti se vakuuttavammalta nuoren suusta. He joutuvat olemaan täällä todennäköisesti kuitenkin pitempään ja soisin, että maailmassa olisi tilaa teatterille ja haaveille vielä vuosienkin päästä ilmahälytysten ja bunkkereiden sijaan.

Oli ilo nähdä Oblivialta tällainen nuorten kanssa yhteistyössä tehty projekti. Nuoret olivat olleet syksyllä teatterileirillä Ranskassa yhdessä romanialaisten ja brasilialaisten kanssa ja siellä syntyneistä ajatuksista oli Suomeen palattua muokattu tämä esitys. Liikekieleltään esitys oli viehättävä ja nuorten puheet sykähdyttivät.

Oblivian Candide puolestaan meinasi mennä sivu suun pitkän työpäivän ja unohtelevaisen mielen yhteisvaikutuksesta. Tajusin sentään lopulta saapua paikalle kuudeksi, mutta vireystila ei ollut se parhain ja heijastui valitettavasti myös omaan keskittymiskykyyni. Yritin seurata peruukkipäisten hahmojen ajatuksenjuoksua ja hypähtelyä, mutta kotiin päästyäni pää oli jo tyhjä. Valaistuksen aika ei tällä kertaa tavoittanut hyytynyttä työläistä.

Mieleen jäivät kuitenkin kahiseva muovilaahus, naurettavan symmetrinen puutarha, kuurunous. Ruotsinkin ymmärsin, se oli hyvin selkeää. Ja Oblivian liikekieli oli tuttua, jollain tasolla leijuin katsomossa ollessani siinä sumuisessa perjantai-illassa jona olin katsomassa Entertainment Islandia. Ehkä minä ja Candide kohtaamme toisella kertaa paremmissa vireyksissä.

Leena Kela.

Esitystaide naurattaa ja hämmentää

Lauantaina oli mahdollisuus nähdä kaksi esitystä, kovasti odottamani Leena Kelan Alphabets of Performance Art ja Sonja Jokiniemen Oh No. Tällä hetkellä iltaväsymystä potiessa oli mukavaa painella Tiivistämölle jo iltapäivästä ja päästä silti kotiin ihmisen aikoihin.

Alphabets of Performance Art kuljettaa läpi Kelan valikoimien performanssitaiteen aakkosten. A on apple eli omena, P lapsiyleisön riemuksi piss eli pissa ja näin pois päin. Esitys on riemukkaan anarkistinen ja leikkii odotuksilla kääntäen ne päälaelleen. Lavalla tuskin näkee sellaista, mitä odottaisi kyseisen asian yhteydessä näkevänsä. Tai sitten näkee juuri sitä, mutta jollakin vinkeällä twistillä.

Lapset osallistuivat Kelan esitykseen reagoimalla voimakkaasti ja sanoittamalla näkemäänsä ja kokemaansa. Katsomossa arvailtiin mitä seuraavaksi tapahtuu, jännitettiin ilmapallojen puolesta, luettiin kankaalle ilmestyvät tekstit niille jotka eivät lukea osanneet, naurettiin ja kommentoitiin omia mielipiteitä. Tämä teki esityksestä entistä viihdyttävämmän. Alphabets of Performance Art on sympaattinen perehdytys esitystaiteen monimuotoisuuteen ja paikoin vinksahtaneeseen maailmaan, nautin kovasti.

Sonja Jokiniemen esityksen alkaessa oma turnaskestävyyteni alkoi taas nikotella ja meinasi käydä samalla tavalla kuin Candiden kanssa. Omassa pienoismaailmassa möyhyävän jättiläisen meininki kahden kynänsä kanssa tuntui käsittämättömältä ja vaikealta, en päässyt aivan tunnelmaan kiinni. Vuoret järisevät, vastaan tulee kauniita ja rumia asioita, kohdattujen sanoittaminen on paikoin haastavaa.

Esitys kuitenkin jäi mieleen hautumaan ja jotain alkoi avautua. En vieläkään osaa sanoittaa kokemustani, mutta jotenkin symppaan paikasta toiseen haahuilevaa tyyppiä ja yritystä kohdata erilaisia asioita omassa ympäristössä. Ehkä meditatiivinen väsymystila oli siis sittenkin katsomiseen otollinen tiedostamisen valon syttyessä jälkikäteen.

Lavalta: Do be do (Oblivia/Cirko)

Kuva: Saara Autere

Nykyhetken riemastuttava ohikiitävyys

Tiedättekö sen vähän vaivaannuttavan tutustumisleikin, jossa pitää toistaa mahdollisimman tarkasti kaikki edellisen tekemät jutut? Ja kuinka se ahdistaa, kun tietää että tulee unohtamaan asioista ihan hirveästi? Oblivian Museum of Postmodern Art -esityssarjan päättävä Do be do on vähän kuin tuo leikki, mutta ei yhtään vaivaannuttava tai ahdistava.

Do be don teema on nykyhetki ja siinä ollaan käytännössä tässä hetkessä, kun lavalle syntyy jotain uutta, ihmeellistä ja yleensä myös aika riemastuttavaa. Oblivian esityksen punaisena lankana on do what you saw -metodi, siis tee mitä näit. Yksi esiintyjistä menee lavalle, tekee, esittää, kertoo kunnes kello soi merkiksi. Sitten on muiden vuoro tehdä perässä mahdollisimman tarkasti. Paljon unohtuu, paljon muuttuu, keskeinen ajatus säilyy. Ehkä.

Lavalla nähdään kuusi oblivialaista eli Mikko Bredenberg, Andrius Katinas, Maija Hirvanen, Anna-Maija Terävä, Timo Fredriksson ja Annika Tudeer. Ryhmän dynamiikka on miellyttävän tasainen, kaikki pääsevät näyttämään taitojaan. Ylimääräistä sooloilua ei ole, hetkessä ollaan yhdessä. Mieleen jäivät erityisesti Fredrikssonin viehättävät attitude-piruetit, Bredenbergin hymystä irvistykseen transformoituvat kasvot, kenkiään purevat kaikki ja lopulta mystinen lumeenhautautuminen. Toki juuri näitä seuraavat katsojat eivät varmaan enää näe, esitys kun muuttuu kuten improvisaatioon kuuluu.

Idea kuulostaa lähtökohtaisesti vähän älyttömältä. Jaksaako sitä katsoa kun kuusi ihmistä leikkii keskenään lavalla? Vastaus on kyllä. 75 minuuttia kestävä esitys säilyttää kiinnostavuutensa koko keston. Se ihmetyttää, laittaa pysähtymään ja keskittymään. Mitä minä muistan tästä hetkestä puoli minuuttia myöhemmin? Osaisinko toistaa sen? Parasta on, että samalla olo on riemastunut. En kokenut nauravani esiintyjien tekemisille, nauroin heidän kanssaan.

Esitykset jatkuvat Cirkossa 15.10. asti.

Kiitokset Oblivialle lipusta esitykseen.

Lavalta: Annikas Sacre (Oblivia)

Kuva: Antti Ahonen

Oblivian Annika Tudeerin sooloteos Annikas Sacre oli viimeisiä esityksiä, jotka näin viime vuoden puolella. En saanut tuoreeltaan siitä kirjoitettua mitään, mutta esitys on jäänyt mieleen muhimaan, miellyttävällä tavalla. Jotenkin sitä muistaa sen joulukuun puolivälin torstai-illan, hämärän Helsingin ja näkymän Pohjois-Esplanadille Nicken-näyttämön ikkunoista. Ja toki sen, kun esitys vihdoin alkaa ja Tudeer saapuu lavalle tanssien.

Annikas Sacre on Tudeerin oma versio Sacre du Printempsistä eli Keväuhrista, skandaalimaisesta baletista joka esitettiin ensimmäistä kertaa Pariisissa vuonna 1931. Baletin on säveltänyt Igor Stravinsky ja alkuperäisen koreografian siihen teki Vatslav Nižinski. Mutta siitä viis, sillä tämä ei ole toisinto eikä se voikaan olla, sillä alkuperäistä koreografiaa ei ilmeisesti tallennettu mihinkään ja versioita on tehty lukemattomia. Tässä Tudeerin versiossa Kevätuhri on lähtökohtana, mutta samalla aiheet kurottuvat taiteesta puhumiseen, uuden ajan alkamiseen, henkilökohtaiseen historiaan ja sukujuuriin ja muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden.

Lavalla nähdään vain Annika Tudeer, mutta katsomosta esitykseen osallistuu myös Oblivian Timo Fredriksson, joka kysymyksillään saa esityksen pyörimään ja tapahtumat etenemään. Täytyy myöntää, että ensimmäistä kertaa kuullessani replikointia jostain takaani oli fiilis hämmentynyt, eihän katsomossa puhuta. Järkytyksestä päästyäni ratkaisu innosti. Esityksen valmistamiseen ovat osallistunut myös Lina Teir dramaturgina ja musiikkina kuullaan Oblivian esityksistä tuttua Juuso Voltin kädenjälkeä. Kokonaisuutena Annikas Sacre on hallittu mutta samalla elävä, ei liian kiillotetun tuntuinen.

Esitys on, kuten esityspaikasta voi päätellä, ruotsinkielinen ja jälleen sain huomata, että kyllä tätä toista kotimaista on miellyttävää kuunnella. Sointi on kovin erilainen verrattuna suomeen. Lisäksi on aina ilo huomata että pysyy kärryillä ja ymmärtää, vaikkei kieltä päivittäin käytäkään. Rohkeasti siis vain ruotsinkielisiin esityksiin, toverit. Ja vaikkei ymmärtäisi niin kehonkieli kertoo paljon.

Annikas Sacresta jäi levollinen olo. Siinä oli komiikka ja dramatiikkaa, jotain pimeää ja toisaalta paljon valoa. Kiitos Heidi, että pyysit aveciksi tähän esitykseen.

Ilokseni huomasin, että esitys pyörii Svenskanin Nickenissä vielä nyt tammikuussa. Tiedot esitysajoista sun muista löydätte täältä.

Lavalta: Entertainment Island -trilogia (Oblivia / Mad House)

Kuva: Eija Mäkivouti

Olen haudutellut tätä tekstiä jo toista viikkoa. Perjantaina 23.10. kävimme katsomassa Oblivian kiitellyn Entertainment Island -trilogian, joka esitettiin Suomessa ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan. Esitys, siis kaikki kolme osaa putkeen esitettynä, kesti kaksi ja puoli tuntia ilman väliaikaa. Pää oli jokseenkin puuroinen sen jälkeen ja on edelleen. Mieskin tuli raahattua mukaan, kun ystävä sanoi että tämä on sellainen esitys joka on just sille sopivaa. Mutta hauskaa kuulkaas oli.

Entertainment Island on viihdeteollisuutta tutkiva esityssarja, jonka osat saivat ensi-iltansa vuosina 2008-2010. Ensimmäisessä osassa tutkittiin viihdeteollisuuden rakenteita ja toimintatapoja, toisessa elämäntyylejä, uutisia ja saippuaoopperaa ja kolmannessa viihdeteollisuuden pimeää puolta ja yksityisiä esityksiä. Nämä tulkinnat haravoin Oblivian nettisivuilta, enkä olisi varmaan osannut kuvata niitä itsekseni näin kompaktisti.

Lavalla ovat vain kolme esiintyjää (Timo Fredriksson, Anna Krzystek, Annika Tudeer) seuranaan valot (Meri Ekola) ja äänimaisema (Juuso Voltti). Lavastusta ei tarvita, lisukkeeksi riittää esiintyjien ammattitaito ja oma mielikuvitus. Esimerkiksi toisen osan paperimassamaassa lavalle tuotetaan muun muassa huikeat rantabileet ja jonkinlainen hippien sukupuutto täysin autenttisesti. Loistavaa, hauskaa, vähän kipeää.

Ensimmäisessä osassa olen vielä vähän pihalla. Olen kuitenkin saanut ohjeeksi, että nauraa saa, joten annan homman viedä ja nauran. Katsomossa on hauskaa, vaikkei ehkä ihan tajuaisikaan. I feel good! I look good! Selvä, toimii.

Toisen osion aikana meinasi iskeä väsymys, vaikka se oli loppupeleissä osiosta suosikkini. Takana oli pitkä työviikko ja normaalit pastillit olivat unohtuneet matkasta. Kyttäsimme miehen kanssa molemmat hetkiä, jolloin äänimaisema kohosi riittävän suurelle volyymille, jotta kehtaisimme repiä auki inkiväärikarkkien kääreet. Pahoittelemme kaikille kanssakatsojille ja esiintyjille mahdollisesti kuulunutta rapinaa. Mutta niin, toisessa osassa seikkaillaan paperimassaukkeleiden kanssa jos jonkinlaisissa paikoissa. Se oli loistavaa, vähän kauheaa, hienoa.

Kolmas osa on ehdottomasti synkin ja häiriintynein, mutta samalla se on tehty niin että katsomossa ei tunne ahdistusta. Lavalla roikutaan muun muassa katosta kuin kinkku, sulloudutaan kassiin ja potkitutetaan se alas rappusia ja "leikitään" hit the perv -leikkiä. Tässä vaiheessa myös katsomossa oli sen verran vapauduttu, että nauruntyrskähdyksiä kuului enemmän vaikka välillä olikin olo että tälle ei saisi nyt nauraa.

Aikamoinen pläjäys. Omituinen, hullun hauska, viihdyttävä, synkkä ja katsomisen arvoinen. Mies totesi nauraneensa niin paljon, että kurkku tuli kipeäksi. Kiitos Oblivia tästä iltamasta!

Lavalta: Annika gör Svansjön (Oblivia)

Kuva: Lena Malm

Toim. huom. Tämä teksti on tuotettu yhdessä Heidin kanssa esityksen jälkeen muikkujen ja silakoiden äärellä ja se on referoitu käydystä keskustelusta.

Päällimmäinen jälkifiilis on se, että poskilihaksiin sattuu. Vaikka on nähnyt demon esityksestä jo aiemmin. Harvoin tommoinen taiteilijan itseanalyysi omaan työhön on noin aseistariisuva ja hauska olematta slapstick. Toisaalta, haittaako jos ei tunne Obliviaa tai Joutsenlampea?

Toisaalta on nähnyt Oblivialta vain demon syksyllä ja vaikkei tunne henkilöitä tai taiteellista historiaa niin esityksestä pystyi nauttimaan.

Sitten on se writer’s block ja miten siitä syntyy esitys, että se jotenkin tuo aseistariisuvamman tästä työstä kun se on henkilökohtainen eikä fiktiivisen henkilön näkökulma.

***

Tuttua esiintyjää lähestyessä esityksen alku tuntui leppoisan neutraalilta.

Ei ollut sillä tavalla mitään odotuksia, mutta huomasin kiinnittäväni huomiota siihen, että Tudeerilla hirveän kauniit jalat. Ehkä balettiharrastus vaikuttaa tähän.

Kostyymi oli nerokas, etenkin kun käytiin läpi Svansjönin mustavalkoisuutta ja lattiajakoa, sitä kuinka pienellä saatiin joutsen läsnä siihen esitykseen. Ja alla oli myös kuin pienet siivet. Viitteet ei olleet päälle liimattuja, mutta tuntui että oli todella tarkkaan mietitty puvustus. Saako ostaa fanituotteita?

Ei tullut kyllä yhtään pakotettua oloa eikä tuntunut muottiinväännetyltä.

***

Esitys markkinoidaan soolona eikä monologina, vaikka tanssillisuus tulee esiin puheessa. Se ohjaa erilaiseen lähtökohtaan esityksen katsomiseen.

Jäi hirveen hyvä fiilis.

Harvoin jää tämmöinen fiilis, että taiteilijoiden itseanalyysi ei tee kiusaantuneeksi tai olo ole kaikennähnyt. Ei ollut kyynisyyttä ,kun kaikki oli niin pientä ja hauskaa muttei muutu liikaa komediaksi. Ja vaikka esityksessä ei periaatteessa ollut mitään erityisen uutta…

…niin ei se ollut yhtään puutunut.

Vaikka esityksessä puhuttiin silti paljon alkuperäisen teoksen tunkkaisuudesta ja sovinnaisuudesta.

Ruotsi oli esityksessä myös tosi selkeää, eli pystyy katsomaan vaikka ruotsin kieli olisi vähän ruosteessa.

Joutsenlammen esityshistoria oli kiinnostavaa kuultavaa, kuolema myy.

Klassikko saa useita tulkintoja.

Pidin siitä, että avataan omaa suhdetta klassikkoa kohtaan, snadisti rohkeaa siinä kun nykyhetkessä ei ehkä saisi joitain asioita sanoa, vaikka Joutsenlampi onkin tosi vanha klassikkoa. Lisää olisi voinut olla havaintoja tanssijuudesta, esim. ballerinat fallisina symboleina olivat herkullisia.

Ihana oli myös taitelijan tuska residenssioleskelun jälkeen, kun ei olekaan saanut mitään aikaan mutta toisaalla mainostetaan jo että seuraavana iltana on demo.

Soisi kaikille keikkaleskille tämän esityksen, parhaimmillaan siitä syntyy kuinka taide voi syntyä hetkessä, vahingossa tms. Ja oli sieniviinaa.

Jotenkin jäi kiinni siihen päärynäkakkuhetkeen Berliinissä, läsnäolo ja hyvä fiilis.

***

Kiitos lipuista Oblivialle.

Lisätietoa esityksestä täältä.

Lavalta: In Transition - Work in Progress (Oblivia & Via Negativa) // On the Right Track - A cabaret of the political absurd (Via Negativa)

 Kuva: Oblivia & Via Negativa

Tiistai oli taas tuplaesitysten ilta. Mad Housen yhteydessä nähtiin slovenialaisen Via Negativan ja Suomessa toimivan mutta kansainvälisen Oblivian yhteistyöesityksen työn alla oleva In Transition ja Via Negativan On the Right Track - A cabaret of the political absurd.

In Transition oli lempeä matka mielikuviin ja ihmisyyteen. Alussa on lavalla makaava nainen ja mielikuvia siitä, mitä hän voisi esittää. Rannalle nukahtanut nainen. Puistossa kaatunut, vielä vihreä puu. Torpedo matkalla kohti Atlanttia ylittävää alusta. Muut näyttelijät siirtyvät vähitellen lavalle, kuvittelu jatkuu. Paikalleen asettuneista ihmisistä voi tulla yllättävän monta asiaa mieleen.

Jossain vaiheessa palataan nykyhetkeen, puhutaan siitä miten elämäänsä voisi ehkä elää. Voisi kuunnella toisia enemmän, olla kohtelias. Käyttää sanoja kiitos ja ole hyvä. Ja että on ihan ok kerätä kotiinsa kirjoja eikä niitä silti ole pakko lukea (kiitos).

Esitys on vielä harjoitusvaiheessa ja se saa ensi-iltansa seitsemäs joulukuuta Ljublanassa, Sloveniassa. En tiedä, millainen lopullinen esitys tulee olemaan mutta toivotan joka tapauksessa lämminhenkiselle työryhmälle hyvää esityskautta.

***

Kuva: marcandrea / Via Negativa

Via Negativan On the Right Trackissa lavalle astelevat taustalaulajat. Bändi puuttuu, samoin lead-laulaja. Keikkaa ei kuitenkaan kehtaa jättää kesken tai pitämättä, oma työ tehdään muista riippumatta. Välillä yritään ehkä irrottaa vähän siitä aiemmin sovitusta, mutta lopulta palataan takaisin omalle paikalle ja omiin kuvioihin. Lavalla nähdään myös epätahtinen Techno-Fog-sumulaite.

On the Right Track on hyvin mahdollisesti yksi viihdyttävimpiä keikkoja, joita olen koskaan nähnyt. Absurdia, toki, ja niin se oli esiintyjistäkin joiden keskustelu laulupätkien välissä oli ystävällisesti tekstitetty. Itse en flunssapäissäni ajatellut sen kummempia, mutta mies totesi heti esityksen jälkeen että tämähän oli ihan selkeä poliittinen kommentaari. Ja niin se olikin, kun kävin sitten lukemassa esityksen kuvauksen. Ihan hyvä, että mukana on fiksumpi katsoja (tämä ei ole sarkasmia). 

Politiikka on vain demokraattisten arvojen tyhjä kuori, joka pitää yllä illuusiota mahdollisuuksista ja vapauksista lukee tapahtuman kuvauksessa. Kun asiaa sitten ajattelee, ei homma ole missään nimessä kaukaa haettu. Voisin ehkä joskus lukea nämä tapahtumakuvaukset etukäteen, niin osaisin katsoa esityksiä älykkäämmästi.

Oli silti todella ihana esitys, jos niin sopii sanoa. Siitä tuli hyvä mieli, vaikka politiikka onkin ihan ihmeellistä ja käsittämätöntä.

Nothing's gonna stop us now!