Dan Simmons: Hyperion Cantos

Endymion ja paras lukupaikka Hangon kallioilla.

Teimme tuossa syksyllä 2014 ystävän kanssa kirjalainavaihtoja ja hän jysäytti syliini koko Dan Simmonsin Hyperion Cantoksen. Totesin etten ehdi neljää kirjaa heti lukea, mutta ystävä totesi että kunhan luet, hyviä ovat. Kuten tästä bloggauksesta ehkä huomaatte, tässä projektissa vähän kesti. Todetaan silti alkuun, että kirjojen lukeminen kannatti ja ihme kyllä ystävä on antanut opusten majailla luonani näinkin pitkään.

Hyperionin aloitin jouluna 2014 ja luin sitä hitaasti mutta varmasti yli tammikuun (2015) puolivälin. Seitsemän hengen joukkio on lähtenyt todennäköisesti viimeiselle pyhiinvaellukselle Hyperionin planeetalla sijaitsevaan Shriken temppeliin. Maailmanloppu saattaa tulossa eikä ole varmuutta voidaanko väkivaltainen jumalolento tuhota, mutta yritettävä on. Ensimmäinen osa keskittyy seitsemän vaeltajan lähtötarinoiden kertomiseen ja samalla liikutaan kohti määränpäätä.

Muutama ensimmäinen tarina oli ihan kiinnostava, muttei saanut minua vielä aivan vakuuttuneeksi. Tiivis teksti ja kerrontatapa eivät myöskään sopineet yhteen huonon keskittymiskyvyn kanssa ja lukeminen venyi. Loppupuolella sain kuitenkin tarinasta kiinni ja viimeiset osiot olivat myös paljon kiinnostavampia. Simmonsin luoma maailma on kokonaisuudessaan monipuolinen, täynnä petoksia ja myös aika väkivaltainen.

***

The Fall of Hyperion lähti luettavaksi vihdoin heinäkuussa 2016, kun edessä oli bussimatkoja Savon suuntaan ja takaisin. Onneksi on olemassa Wikipedia ja siellä oikein oiva synopsis tuosta edellisestä osasta, pääsin hyvin kärryille ja tarina vei mukanaan. Hahmot muistuivat mieleen yllättävän hyvin, vaikka lukemisesta oli jo aikaa.

Toinen osa jatkaa suoraan siitä mihin ensimmäinen osa jäi. Time Tombsit ovat avautuneet, pyhiinvaeltajien on kohdattava Shrike ja kenenkään kohtalo ei ole varma. Lisäksi seuraillaan intergalaktista politiikkaa, kun korkeammissa istuimissa yritetään keksiä mitä tehdä Hegemonya uhkaaville Oustereille. Loppupeleissä käsissä on kuitenkin kaikkien asutettujen planeettojen tulevaisuus. Juonikuvauksena tämä tiivistelmäni on jokseenkin kämäinen, mutta Simmonsin kerronta vei mukanaan ja pidin kirjasta kovin. Yllätyksenä tuli kuitenkin teoksen hidaslukuisuus, sillä sivuja ei ole tuhottoman paljon mutta täyteenahdetun tarinan kanssa kulkeminen on temmoltaan verkkaista.

***

Kesäkuussa 2017 sain vihdoin aikaiseksi ottaa bussimatkalle Endymionin, kun reissasin kohti Hankoa. Jälleen kerran aloitin konsultoimalla Wikipediaa ja hyppäsin siitä sitten tarinan kyytiin. Kertojahahmot ovat vaihtuneet ja kun ydintyyppien määrä yhtäkkiä väheni paljon, oli tarinaa itse asiassa melko helppo seurata. Sivutkin kääntyivät edelliskesäistä nopeammin.

Pääkertoja Raul Endymion kertoo tarinaa jonkinlaisessa kuolemansellissä. Aikanaan metsästäjäoppaana Hyperion-planeetalla toiminut nuori mies päätyy erinäisten sattumien kautta pakomatkalle nuoren Aenean kanssa. Aeneasta povataan jonkinlaista pelastajaa ihmiskunnalle ja muun muassa siksi Paxin korkea-arvoiset haluavat tämän kiinni. Alkaa melkoinen takaa-ajo planeetalta ja systeemiltä toiselle. Mukana seikkailussa on myös androidi Bettik ja toisena pääkertojana toimii Isä De Soya, joka on saanut korkeat valtuutukset saada Aenea kiinni lähes hinnalla millä hyvänsä.

Kerronnaltaan Endymion oli varsin toiminnallinen, joten syke pysyi koko ajan hyvänä ja tarinaa jaksoi seurata. Vastapainona oli kyllä paljon politiikkaa ja kulissien takana tapahtuvaa suhmurointia, mutta taisteluilla ja jännittävillä takaa-ajoilla tasapainotettu tarina jaksoi pitää otteessaan. Toiveikkaasti ajattelen, että saatan saada sarjan viimeisen osan luettua jopa tämän kuluvan vuoden aikana.

***

Tätä viimeistä kohtaa kirjoittaessa on huhtikuu 2019. En siis lukenut Cantoksen viimeistä osaa, The Rise of Endymionia, vuonna 2017. Aloitin sen kyllä kesällä 2018, mutta aika ei ollut oikea ja tartuin kirjaan uudelleen tämän vuoden alussa. Taival oli jälleen kerran hidas, luin tätä ehkä 20 sivua kerrallaan, mutta mieleenkään ei tullut lopettaa.

Raul Endymion on edelleen kuolemansellissään ja kertoo loppuosan tarinastaan Aenean kanssa. Samalla valotetaan lisää kirkon piirissä tapahtuvaa likaista peliä. Tarinassa oleva näkökulmien vuorottelu hieman hämmentää, onhan kaikki Raulin kertomaa, mutta tällekin seikalle saadaan selitys. Tämän viimeisen osan kanssa olin välillä aika tuskastunut, sillä osa kerronnasta oli jotenkin staattista ja luettelomaista. Kokonaisuus oli silti onnistunut ja olihan näin monen sadan sivun jälkeen saatava tietää, miten kaikki lopulta päättyy (kiinnostavasti, onnistuin myös arvaamaan lopun olennaisimman käänteen).

***

Mitä siis jäi käteen? Ensinnäkin vähän nolo fiilis, että tässä kesti näin kauan. Joudun ehkä askartelemaan jonkinlaisen kortin ja muuta mukavaa kärsivälliselle ystävälleni.

Toisekseen: huh. Huh huh. Simmonsin luoma maailma on massiivinen ja häkellyttävän monimutkainen. Tarina ei sulkeudu ympyränä, joitakin kysymyksiä jää ilmaan, mutta se tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Ajatukseni eivät vielä oikein taivu sen ympärille, että tämä oli nyt tässä.

Kirjoissa oli myös kiinnostavia ajatuksia maailmasta, ihmisyydestä, siitä miten rappeuttavaa se voisi olla kaikelle jos voisimme uudelleensyntyä loputtomasti. Hurjaa.

Suosittelen siis kyllä. Näin jälkikäteen voi todeta, että suomeksi nämä olisi ehkä selättänyt ketterämmin (Like on julkaissut kirjat Jukka Ahokkaan suomentamina), mutta ehkä minä ja tämä nelikko tarvitsimme aikaa ja bussimatkoja ja tuntikausia Hangon rannoilla. Ainakin näihin kirjoihin liittyy nyt todella paljon hyviä muistoja.

Dan Simmons: Hyperion (1989), The Fall of Hyperion (1990), Endymion (1996), The Rise of Endymion (1997)

Garth Stein: The Art of Racing in the Rain

Vanusisarukset ja hetkeen tarttumisen taito.

Garth Steinin The Art of Racing in the Rain (2008) kulkeutui minulle ystäväni Nanin kautta hänen kehujensa innoittamana. Jostain syystä olin saanut päähäni kuvitelman, että kyseessä olisi jonkinlainen koirien sielunelämää käsittelevä non-fiction-teos. Kuinka väärässä olinkaan. Pitkästä aikaa sain kirjaa lukiessa pyyhkiä roskia silmistä.

Enzo on hyvin filosofinen ja ihmismäinen koira. Se elättelee toivoa, että maallisen elonsa päättyessä se pääsisi seuraavassa elämässä syntymään ihmiseksi kuten Mongoliasta kertovassa dokumentissa kerrottiin. Ennen ihmistymistä Enzolla on kuitenkin tehtävänään pitää hyvää huolta isännästään Dennystä, taitavasta kilpa-ajajasta, joka vaimonsa traagisen kuoleman jälkeen joutuu emotionaalisen ryöpytyksen kohteeksi.

Kirjan tarina, tai oikeastaan tarina kirjan ihmisistä, ei ole sinänsä erikoinen. Se on surullinen ja haikea tarina luopumisesta, kuolemasta ja välillä haastavistakin perhesuhteista, mutta ei mitään ennenlukematonta sinänsä. Omanlaisensa tästä teoksesta tekee sen kertoja Enzo, joka on ihmisten liikekieltä lukiessaan ja koiramaisesti viestiessään tavattoman hurmaava. Enzosta on vaikea olla pitämättä, siitä elämänilosta, vilpittömyydestä ja halusta auttaa omaa perhettään kaikin tavoin.

Toisaalta kirja on myös todella hauska. Enzo tekee teräviä havaintoja ympäristöstään, rakastaa televisiota ja elää muutenkin elämäänsä täysillä. Joskus parasta tosiaan on se pallon perässä juokseminen.

Yllättäen opin kirjaa lukiessani paljon myös kilpa-ajosta, tai jos en oppinut niin vähintään ymmärsin jollain tavalla miksi jotkut siitä niin viehättyvät. Analogiat radalla ajamisen ja elämisen välillä kulkevat mukana läpi tarinan eivätkä tunnu päälleliimatuilta. Jotain adrenaalin tapaista virtasi omissakin suonissani, kun pääsin Enzon mukana kilpa-auton etupenkille ja haukkumaan isäntääni ajamaan kovempaa.

Parhaiten tämä teos varmaan iskee meihin, joilla on tai on ollut koira ja etenkin vanheneva sellainen. Että ehkä siellä omankin perheenjäsenen ruskeiden silmien takana on lymynnyt niin rikas maailma ettei sitä voi edes ymmärtää. Ja varmasti onkin.

Garth Stein: The Art of Racing in the Rain
HarperCollins, 2008. 336 s.
Kansi: Nina Tara Design

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja

Hankoniemen haahkat.

Toisinaan kirjat ottavat oman aikansa. Aloitin Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokirjan (Like, 2004) elokuussa 2014 ja ihastuin. Silti luin teoksen loppuun vasta nyt aloitettuani sen uudestaan tämän vuoden tammikuussa. Luin teosta lähes matkan rytmissä, noin yhden päivän kirjoituksen kerrallaan hampaita pestessäni. Siinä rauhoittui ja tuli harjattua riittävän pitkään, tosin joskus keskittyessä istuin kylpyhuoneessa harja suussani mutta entäs sitten.

Vuonna 1997 Kyllikki Villa lähti rahtilaivalla Suomesta kohti Etelä-Amerikkaa. Matkapäiväkirjan sijaan Villa puhui päivittäin tuntemuksiaan ja kokemuksiaan mikrokaseteille, sittemmin ne litteroitiin ja editoitiin tämän matkapäiväkirjan muotoon. Ikää tällä matkalla Villalla oli jo 73 vuotta ja vanhuus alkoi painaa päälle, paljon päiväkirjassa pohditaankin omaa jaksamista ja ikääntymistä. Toisaalta on myös iloa ja uskallusta, seikkailunhalua sen kaiken varovaisen liikkumisen ja olemisen taustalla, riemua siitä että saa olla laivalla ja löytää luotettavan taksikuskinsa taas vuosien jälkeen.

Itseä lukiessa jotenkin lohdutti se, kuinka kehon haurastumisesta huolimatta sitä voi lähteä yksin rahtilaivalle ja pärjätä. Nähdä delfiinejä, ihmetellä sitä kuinka jokaisessa satamassa tuntuu tulevan viivytyksiä, uida kansialtaassa aamun koitossa ja ottaa illalla pienen lasillisen konjakkia. Ja kaiken lisäksi voi lähteä seikkailuillekin, vaikka ensin epäilyttäisi että jaksaako ja pystyykö.

HelMet-haasteesta kuittaan tällä kohdan matkakertomus.

Kyllikki Villa: Vanhan naisen lokikirja
Like, 2004. 333 s.

Laura Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedtin Oneiron (Teos, 2015) oli useiden huulilla viimeistään kirjan pokatessa viime vuoden Finlandia-palkinnon ja löytyi varmasti myös monen joululahjapaketista. Itse ajattelin ensin odottaa, lainasin kirjan sitten bestseller-lainana ja laina-ajan nolosti loppuessa sain kirjan lainaan Suketukselta, onneksi on tällaisia kirjallisia tukiverkkoja.

Oneironissa mennään pää edellen tuonpuoleiseen tai ainakin valkoisuuteen, jossa seitsemän eri maista kotoisin olevaa naista kohtaavat. Aikaa ei ole saati muita kiintopisteitä kuin naiset itse ja heidän päällänsä olevat vaatteet. Kyky tuntea katoaa vähitellen ja on epäselvää, miten välitilasta pääsisi eteenpäin. Naiset alkavat kertoa toisilleen tarinoita itsestään, elämästään, kuolemasta ja hetki hetkeltä päästään lähemmäs totuutta, siirtymää ja jonkinlaista havahtumista.

Kukin naisista pääsee kertomaan tarinaansa vuorotellen ja Lindstedt on antanut kaikille omanlaisensa tavat puhua ja kertoa. Itselleni jäivät erityisesti mieleen tunteellinen ja puhelias brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, katkera ja mykkä kurkkusyöpää sairastava Wlbgis ja mallintöistä ja paremmasta elämästä haaveleiva senegalilainen Maimuna. Eniten sivutilaa tuntuu saavan newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, jonka kanssa minulla oli vaikea lukijasuhde. Miten suhtautua kirjan sivuilta hyökkäävältä tuntuvaan taiteilijaan, jonka jonkinlaisesta ylemmyydestä ei vain saa otetta? Moskovalaisesta lukemisesta pitävästä Polinasta olisin lukenut mielelläni enemmän, nyt alkoholiin turvautuvasta kirjanpitäjästä sai vain huteran otteen. Marseillelainen kaksosia odottava Ninakin jäi jotenkin ohimeneväksi johtuen toisaalta ehkä siitä, että tämän olennaisin osuus teoksessa oli eräänlaisen listan muodossa. Itävaltalaiseen teinityttöön Ulrikeen, jonka seurassa tarina aloitetaan, jäi myös hämmentävä suhde kun yritti päästä hahmon kanssa samaan aikaan selville siitä, mitä tälle oikein on tapahtunut.

Lukemiseni vanusi aluksi tavattomasti, en päässyt mukaan kerrontaan ja unohtelin tapahtumia ja sekoitin niitä toisiinsa. Runsas erilaisten tekstityylien käyttö ja kerronnan monipuolisuus myös pyörryttivät, vaikka pidinkin sitä kiinnostavana. Vasta romaanin toisessa osassa pääsin kunnolla mukaan, selasin sivuja eteenpäin hurjaa vauhtia ja olin mukana tapahtumissa. Ehkä oli odotettava, että itsekin pääsi jonkinlaiseen välitilaan.

En varsinaisesti ihmettele, että Oneiron on saanut niin paljon kehuja. Se on kerrontaratkaisuiltaan omaperäinen, monipuolisuudessaan kiinnostava ja aiheeltaan omaperäinen. Minua teos piti kuitenkin käsivarren mitan päässä, ei ottanut täysin mukaansa mutta antoi kuitenkin olla ihmettelemässä jossain rajalinjoilla. Tajunnanräjäyttävään lukukokemukseen en siis päässyt, mutta mieltä kutkuttaa ajatus tämän lukukokemuksen uusimisesta jonain rauhallisempana hetkenä.

Laura Linstedt: Oneiron
Teos, 2015. 439 s.
Kansi: Jussi Karjalainen/Aki-Pekka Sinikoski

Andy Weir: Yksin Marsissa

Siinä vaiheessa kun oli nähnyt ainakin viidesti internetissä kiertäviä kuvia, joissa naureskellaan Andy Weirin teoksesta Yksin Marsissa (Into, 2015) tehdylle elokuvalle ja perunoille, oli meikäläisen pakko tarttua kirjaan. Onneksi Fabulan kahden viikon kokeilujakso sattui juuri silloin kohdalle ja minähän napauttelin teoksen sieltä e-kirjaksi puhelimeen ja lueskelin sitä sitten hiihtolomareissulla luppohetkinäni.

Homma lähtee saman tien käyntiin kun Mars-retkikunnan miehistö joutuu vaikeuksiin. Kova hiekkamyrsky pakottaa astronautit palaamaan planeetan pinnalta alukseen, mutta kaikessa rytäkässä Mark Watneyn puku vaurioituu ja hänen uskotaan kuolleen. Vaan näinpä ei käykään, sillä myrskyn laannuttua Watney herää ja huomaa olevansa yksin Marsin pinnalla vailla viestintälaitteistoa tai mahdollisuutta palata Maahan. No, humoristia insinöörismiehiä kun ollaan niin Watneyhan päättää pysyä hengissä ja saada jotenkin huikattua NASA:lle että täällä ollaan, joten siinä sitten jännitetään että pysyykö Watney riittävän pitkään hengissä ja saadaanko viestiä Maan päälle ollenkaan.

Pääasiassa tarinaa seurataan Watneyn kirjoittamien lokimerkintöjen perusteella, joissa tämä kertoo mitä on puuhaillut ja millaisin keinoin hän aikoo Marsissa selviytyä. Aikamoisia kikkakuutosia siinä saakin käyttää ja kaikki myös kerrotaan lukijalle, mutta ilahduttavan selkokielisesti. Yllätyin myös monen muun tavoin siitä miten hauska kirja on. Ehkä tässä oli vähän sellaista samaistumistakin, kun puolisona sattuu olemaan samanlaista puujalkahuumoria viljelevä yksilö kuin Watney.

Välillä päästään myös kurkkaamaan mitä sinne NASAan ja maapallolle kuuluu ja sekin on ihan mielenkiintoista, vaikka ensin olinkin harmissani että oltaisiin vaan oltu siellä Marsissa. Maapallon toiminnoista ehdottomasti mielenkiintoisinta oli eri valtioiden välisen yhteistyön ja poliittisten ja viestinnällisten ratkaisujen pohdinta.

Oikein mainio avaruusseikkailu tämä Yksin Marsissa siis, jännittäväkin, ja ennen kaikkea viihdyttävä. Loppu hiissaili sitten vähän turhan melodramaattisiin suuntiin mielestäni, mutta aika kivasti pysyttiin sellaisella järkevällä tasolla. Elokuva menee myös katsontalistalle, Matt Damon on todennäköisesti ollut oiva valinta Watneyksi.

Kurkkaa myös esimerkiksi Taikakirjainten Raijan ja Yöpöydän kirjat -blogin Niinan yhteisarviot kirjasta ja elokuvasta.

Andy Weir: Yksin Marsissa (The Martian, 2011)
Into kustannus, 2015. 387 s.
Suomentanut: Kaj Lipponen

Chitra Banerjee Divakaruni: The Mistress of Spices

Ystäväni kävi kaivelemassa vinttikomeroaan ihan vain sen vuoksi, että saisi lainattua minulle Chitrra Banerjee Divakarunin teoksen The Mistress of Spices (1997). Itse en ollut tästä intialaissyntyisestä kirjailijasta kuullutkaan, mutta kun minulle luvattiin maagisella realismilla maustettu rakkaustarina höystettynä aimo annoksella mausteita en tietenkään voinut kieltäytyä.

Tilosta tiedetään vain vähän, kaikkea hän ei itsekään muista. Kuitenkin on niin, että hän on päätynyt Californian Oaklandiin pitämään maustekauppaa ja sitoutunut auttamaan ihmisiä mausteiden voiman avulla, tosin vain silloin jos sitä erikseen pyydetään. Mausteiden "salarakkaana" olemisen palkintona ovat voimat auttaa ja nähdä ihmisten syvimmät toiveet, mutta hintana on että kaupasta ei saa poistua eikä käyttää taikaa itsekkäisiin tarkoitusperiin. Eräänä päivänä kauppaan kuitenkin astuu Amerikkalainen, joka tuntuu näkevän Tilon vanhan naisen ulkomuodon alla asuva nuoren ja päättäväisen naisen. Tilo joutuu päättämään totellako mausteiden käskyjä vai seurata sydämensä kutsua.

Mausteiden mystinen maailma ja intialainen kulttuuri ovat teoksessa vahvasti läsnä ja kutkuttavat mielikuvitusta. Divakarunin kerronnan poljento on miellyttävää lukea, se soljuu kuin ajatus, välillä sivupoluille ajautuen ja sitten taas aiheeseen palaten.

GoodReadsin kommenttien perusteella kirja tuntuu jakavan mielipiteet melkoisen tehokkaasti, joko tästä on pidetty kovasti tai sitten ei juuri lainkaan. Minä kuulun ensimmäiseen ryhmään. Teoksessa oli omaan makuuni sopivasti uutta ja samalla riittävästi tuttuja maagisen realismin aineksia niin että pysyin miellyttävästi mukavuusalueellani. Toki juoni oli paikoin naiivi ja välillä hieman hupsukin, mutta kokonaisuus toimi.

Divakaruni on käsittääkseni ollut varsin tuottelias kirjailija, joten tilaisuuden tullen voisin tarttua hänen teoksiinsa uudelleen. The Mistress of Spicesia suosittelen maustehifistelijöille ja sellaisille, jotka kaipaavat kerrontaansa sen pienen ripauksen magiaa.

Chitra Banerjee Divakaruni: The Mistress of Spices
1997 / Black Swan, 2005. 317 s.
Kansi: Stuart Haygarth

Keskinkertaisuuksia englanniksi - Setterfieldin Bellman & Black ja Palahniukin Beautiful You

Korvanlotkautus.

Joskus lyhyestä virsi kaunis, niin ehkä tälläkin kertaa. Näiden kahden englanninkielisen teoksen bloggaus on vanunut jo niin pitkään, että lätkäisin kaverit samaan postaukseen.

Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus oli joitakin vuosia sitten (eli vuonna 2006) jonkinasteisen kuhinan kohteena ja itsekin muistelen pitäneeni kirjasta varsin paljon. Ystävä sitten länttäsi käteen tuossa taannoin Setterfieldin toisen teoksen Bellman & Black (Orion, 2013) ja pisti lukemaan. Bellman & Black alkaa kun nuori William Bellman tappaa vahingossa korpin. Asia jää vaivaamaan poikaa ja syystäkin, sillä mustat linnut tulevat vainoamaan Williamia koko hänen elämänsä. Vaikka William alkaa vähitellen menestyä elämässään hyvin,

Idealtaan Bellman & Black oli kiinnostava ja kirjoitustyyliltään vetävä, mutta jotain jäi puuttumaan. Kirjaa mainostetaan kummitustarinana, mutta kummitukset tuntuivat loistavan poissaolollaan ja korppienkin osiota olisi voinut laajentaa. Asiat eivät myöskään tunnu saavan minkäänlaista selitystä ja kirjan loppuessa olo olikin vähän hämmentynyt kun juoni ei tuntunut pääsevän loppuunsa asti. Kaiken kaikkiaan tämä oli kuitenkin ihan mukiinmenevä kirja, joskaan ei sellainen goottityylinen kauhutarina kuin takakansi antoi ymmärtää.

***

Chuck Palahniukin uusin romaani Beautiful You (2014) päätyi kotikirjahyllyyn spontaanina ostoksena miehelle, joka pitää kovasti kirjailijasta. Teos jäi pyörimään olohuoneen pöydälle ja koska se oli mukavan pieni pokkari nappasin sen päivänä muuanna mukaani laukkuun. Beautiful Youssa Penny Harrigan on jokseenkin tavallinen avustaja lakifirmassa, kunnes eräänä päivänä monimiljönääri Linus C. Maxwell kutsuu tämän päivälliselle. Päivällinen johtaa mittaviin seksuaalisiin kokeiluihin pariisilaisessa hotellissa ja Penny nauttii sydämensä kyllyydestä, kunnes saa tietää olevansa lähinnä testikappale Maxwellin suunnittelemalle naisille suunnattujen seksilelujen sarjalle. Suhde päättyy ja Beautiful You -nimiset tuotteet päätyvät myyntiin mullistaen naisten elämän, mutta Maxwellin suunnitelmissa on muutakin kuin saavuttaa liuta tyydyttyneitä naisia. Hurjistunut Penny päättää estää Maxwellin suunnitelmat, mutta se ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella.

Palahniukille ominaiseen tyyliin Beautiful You ei kaunistele tai sievistele, vaan esittelee eritteet sun muut hyvin kirkkaassa valossa. Tämä ei itsessään juuri hätkähdyttänyt, paikoin jopa pitkästytti, mutta eniten tässä pänni kuitenkin teoksen naiskuva. Seksileluista hullaantuneista naisista tulee melkoisen tahdottomia vajukkeja, ärsytti. Lisäksi loppuratkaisu oli niin absurdi, että purskahdin nauruun enkä ole ihan varma että kävikö näin hyvällä tavalla. Oli tässä silti hyvääkin, Maxwellin suunnitelmissa oli tiettyä nerokkuutta ja ei Palahniuk huono kirjailija ole. Ei vaan ollut nyt yhtään meikäläiselle suunnattu tämä.

Diane Setterfield: Bellman & Black 
Orion, 2013. 307 s.
Kannen kuvat: Getty

Chuck Palahniuk: Beautiful You
Anchor, 2015. (alkup. 2014) 240 s.
Kansi: Rodrigo Corral / Kevin Washburn

Patti Smith: Just Kids

Mielestäni vaikeinta on kirjoittaa tekstiä kirjasta, joka ei ole juuri tehnyt mitään vaikutusta tai sellaisesta, joka iski suoraan sydämeen. Patti Smithin teos Just Kids (2010), jonka luin valmistautuakseni Robert Mapplethorpen näyttelyyn Kiasmassa, oli jälkimmäistä laatua. Kirjasta on vaikea sanoa mitään ja lukukokemuksen jonkinlainen henkilökohtaisuus tuo tunteen, että paljastaa itsestään liikaa jos kirjoittaa mitään.

Teoksessaan Patti Smith kertoo elämästään ja vaiheistaan Robert Mapplethorpen rinnalla. Tapaaminen New Yorkissa 1960-luvun loppupuolella, taiteellistien urien eteneminen, vähittäinen teiden erkaneminen muttei yhteyden katkeaminen ja lopulta Mapplethorpen kuolema, siinä teoksen sisältö raadeltuna. Tämän rungon ympärille kääriytyy Smithin kuvaus elämästä New Yorkin hotelleissa ja pienissä huoneissa, viimeiset kolikot joilla ostetaan vähän ruokaa ja käydään museoissa, taidetarvikeliikkeestä pihistetyt siveltimet.

Smithin tekstiä oli ilo lukea. Jonkinlainen rauha siinä laskeutui, teksti soljui, kaikki tuntui kiinnostavalta vaikka sekä Smith että Mapplethorpe olivat ennestään tuttuja vain niminä. Muitakin tuttuja nimiä tipahtelee kotikärrykaupalla, mutta flowtilassa ei onneksi tarvitse tarkistella tai ahdistua tietämättömyydestä, lukee vaan. Kerronta on intiimiä, rakkaudella kyllästettyä. Samanlainen fiilis tuli aikoinaan lukiessani Bob Dylanin Chronicles I -teosta ja sehän sopii, Dylanhan oli yksi Smithin tärkeimpiä esikuvia.

Kirjan lukemisen lomassa ehdin myös käydä Kiasmassa katsomassa Mapplethorpen valokuvanäyttelyn. Oli mielenkiintoista nähdä reaalimaailmassa kuvat, joista kirjassa puhuttiin tai esimerkiksi katsoa kokeellinen lyhytelokuva Still Moving. Näyttely oli ehdottomasti kokemisen arvoinen. Erityisesti pidin muotokuvista ja ihmiskehon veistoksellisuutta tutkineista töistä, näyttelyn Eros-huoneessa pääsi puolestaan näkemään Mapplethorpen eroottista kuvastoa ja aikalaisia (ja nykykatsojia) shokeeranneita töitä.

Että niin, tykkäsin ihan hirveästi. Jotenkin iski tähän hetkeen ja tunnetilaan.

Kiitos E:lle vielä kirjan lainasta, kun e-kirja piti palauttaa ja muut kappaleet olivat liesussa.

Lisäksi tällä kirjalla raksi elämäkertahaasteeseen ja HelMet-haasteeseen täppä kohtaan kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä.

Patti Smith: Just Kids
Ecco, 2010. 320 s.

Jane Green: Avioliittoallergia

Minulla on tapana kaappailla kirjaston kierrätyshyllystä mukaani chick lit -kirjoja, koska ajattelen optimisesti että välillä olisi kiva lukea jotain todella kevyttä. Usein muut kirjat ajavat armotta näiden ohi, mutta kiitos HelMet-haasteen ajattelin että tässä Jane Greenin Avioliittoallergiassa (Loisto, 2005) olisi potentiaalia kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua -kategoriaan. Valitettavasti olin oikeassa.

Libby on lontoolainen PR-tiedottaja, joka haikailee rikkaamman elämän perään. Lyhyemmät suhteet saavat siis riittää ja sitoutumista vauhdittaa tavattu rikas pankkiiri, joka (tietysti) rakastuu Libbyyn silmittömästi. Harmillisesti jokin hurmaavassa Edissä tökkii ja Libby ei taida olla aivan päässyt yli myöskään entisestä poikaystävästään, boheemista ja ihanasta mutta toki varsin rahattomasta Nickistä, joka ei ollut valmis vakiintuneeseen suhteeseen.

Nickin ei koskaan pitänyt olla Se Oikea, herran tähden. Sen verran minäkin ymmärsin. Niinpä niin, kyllähän onnellisesti naimisissa olevat usein sanovat, ettei sitä voi heti tietää, mutta tietysti minä tiesin. Ei hän kuulostanut mitenkään väärältä -- Nick puhui äidinkieltämme hiukan paremmin kuin minä itse, mutta mikään muu ei ollut kohdallaan, mikään muu ei sopinut.

Voin rehellisesti sanoa, että arvasin jokikisen tulevan käänteen siinä vaiheessa kun olin aloittanut kirjan. Jokikisen. Olen siis ehkä katsonut ja lukenut liikaa genren viihdettä tai sitten omaperäisyys oli heitetty roskakoriin ja tyydytty toistamaan toimivia kaavoja yksi toisensa jälkeen. Lisäksi kirjassa käytetyt kielikuvat, henkilöiden luonteenpiirteet ja kliseiset käytöskuviot aiheuttivat alun hymistelyn jälkeen lähinnä ärsytystä. En siis ollut kovin vaikuttunut ja siksi tämän pikkupokkarin lukeminen saattoikin ihan vahingossa venyä helmikuulta kesäkuulle. Kiitosta pitää kuitenkin antaa siitä, että suomennos oli varsin mukiinmenevä, lähdemateriaali ei vain se kiitollisin.

Hyvän tiivistyksen tästä kirjasta löysin GoodReadsista ja jaanpa teillekin tämän kuvakaappauksen:

Että näin. En siis osaa suositella tätä kryptisesti suomennettua Avioliittoallergiaa (englanniksi Mr. Maybe) kellekään, mutta saanpahan kuitattua sen haastekohdan. Ja nyt palautan kirjan takaisin kirjaston kierrätyshyllyyn.

Jane Green: Avioliittoallergia (Mr. Maybe, 1999)
Karisto, 2001. (Loisto-pokkari, 2005) 396 s.
Suomentanut: Auli Hurme-Keränen
Kansi: Suomen Kuvapalvelu Oy

Neil Gaiman: Coraline & Other Stories

Pöly varjoisassa mökissä, eiku.

Ystävä lähti joksikin aikaa ulkomaille ja auttaessani tavaroiden siirrossa lupasin ystävällisesti majoittaa joitakin hänen kirjojaan poissaolon ajaksi. Mukaan lähti aimo pino muun muassa Neil Gaimanin kirjoja ja niistä ensimmäisenä luettavaksi valikoitui Coraline & Other Stories (Bloomsbury, 2009).

She almost had it when somebody said, 'Coraline?'
It sounded like her mother. Coraline went into the kitchen, where the voice had come from. A woman stood in the kitchen with her back to Coraline. She looked a little like Coraline's mother. Only...
Only her skin was white as paper.
Only she was taller and thinner.
Only her fingers were too long, and they never stopped moving, and her dark-red fingernails were curved and sharp.
'Coraline?' the woman said. 'Is that you?'
And then she turned round. Her eyes were big black buttons.

Coraline oli nimenä ennestään tuttu, tarinana ei. Coraline vaeltelee uudessa asunnossa ja ihmettelee ovea, joka avautuu tiiliseinään. Eräänä päivänä oven takaa löytyy käytävä, jonka päästä löytyy heidän asuntonsa -- tai ainakin melkein. Vastaanottokomiteana tuttujen vanhempien sijaan on nappisilmäinen other mother, joka ei aio pelata reilua peliä saadakseen Coralinen jäämään luokseen rinnakkaismaailmaan.

Itse olen varsin säikky lukija, mutta sanon silti että Coraline oli hurjan pelottava. En onnistunut näkemään painajaisia, mutta iltaisin tämän päälle oli silti luettava hieman Jake Nymanin rock-historiaa. Pelottavuus oli kuitenkin mielestäni siinä mielessä positiivista, että se pysytteli jonkinlaisessa lastensatumaisessa maailmassa vaikka olikin todella hurjaa. Gaiman kertoo esipuheessan, että hän on kaivannut pelottavia kirjoja lapsille ja Coraline onkin kirjoitettu hänen tyttärilleen. Dave McKeanin pelkistetty kuvitus tekee tarinasta vielä pelottavamman.

Coralinen (joka muuten on suomennettu nimellä Coraline varjojen talossa) lisäksi kirjaan oli sisällytetty 11 lyhyempää tarinaa. Myös nämä olivat kiinnostavaa luettavaa, osa pelottavia, toiset surullisia tai hauskoja. Gaiman hallitsee useammankin tyylilajin, mutta parhaimmillaan hän näissä tarinoissa oli silloin kun hän kirjoitti pelottavasti, usein surullisella pohjavireellä. Aivan päätarinan kauhukertoimiin ei kuitenkaan päästy.

Esimerkiksi Troll Bridge hyödyntää kerronnassaan tarinoita siltojen alla lymyilevistä peikoista, tosin Gaimanin näkökulma tähän on omanlaisensa. Chivalry-tarinassa vanha rouva ostaa putiikista Graalin maljan ja päätyy keskelle huvittavia tapahtumia, tämä tarina toi minulle mieleen Terry Pratchettin. Myös mainio Sunbird erikoisine herkkusuukerhoineen hymyilytti. Lisäksi The Witch's Headstone -tarinassa esitellään Bod, Gaimanin The Graveyard Boy -kirjan päähenkilö, ja kirja nousi lukulistalla samoin tein muutaman pykälän ylemmäksi.

Kokonaisuudessaan tämä kokoelma oli oikein mainiota luettavaa. Lyhyemmät tarinat jäävät hieman huikean Coralinen varjoon, mutta yhtäkään huonoa tekstiä ei mielestäni joukkoon mahtunut. Kaikista en toki pitänyt yhtä paljon, mutta jo noiden yllä nimeltä mainittujen tekstien vuoksi kirja oli lukemisen arvoinen.

Taikakirjainten Raija on myös hieman pelännyt Coralinen suomennoksen parissa.

Neil Gaiman: Coraline & Other Stories
Bloomsbury, 2009. 278 s.
Kannen suunnittelu: Holly McDonald

Aldous Huxley: Brave New World (suom. Uljas uusi maailma)

Tulipahan tartuttua vaihteeksi spefi-klassikkoon lukupiirin innoittamana. Kesäkuun luettavaksi valikoitui Aldous Huxleyn Brave New World (1932). Innostuin kovasti, sillä kirja oli valmiiksi jo lukulistalla, mutta jotenkin homma unohtui ja aloitin lukemisen vasta päivää ennen lukupiiriä. Hyvin ehti kuitenkin, viimeiset sivut luin lukupiiripäivänä Makkaratalossa ihmismassan keskellä.

"My good boy!" The Director wheeled sharply round on him. "Can't you see? Can't you see?" He raised a hand; his expression was solemn. "Bokanovsky's Process in one of the major instruments of social stability!"
Major instruments of social stability. 
Standard men and women; in uniform batches. The whole of a small factory staffed with the products of a single bokanovskified egg.

Brave New World esittelee ylpenä hienon uuden tulevaisuuden, utopistisen onnellisen maailman joka näin lukijan näkökulmasta vaikuttaa enemmän dystopialta. Ihmisten onnellisuus on tärkeintä ja siksi esimerkiksi lisääntyminen on muutettu tehdastuotantomuotoon ja myös ihmisen asema päätetään etukäteen. Alfa-tyypeille annetaan vähän parempia troppeja ja unessa syötetyn hypnopedian avulla syötetään sopivanlaisia arvoja. Sama tehdään myös esimerkiksi Delta-tyypeille, mutta näille ihmisille riittää että he kokevat tylsän työnsä mielekkääksi eivätkä koe minkäänlaista tarvetta kehittyä tai edistyä elämässään. Niin ja tietysti näihin alempiin ihmisluokkiin porukka tehdään hienolla geeniteknisellä kloonausmenetelmällä, sillä mihinkäs sitä vaihtelua tarvittaisiin.

Kirjoitin tähän äsken kappaleellisen juonireferaattia, mutta sitten totesin että enpä kirjoitakaan. Sanotaan kuitenkin että molemmat kirjan pää-päähenkilöt (Bernard ja Johnny) ovat välillä todella rasittavia ja välillä todella sympaattisia. Ja että kirja on todella hienosti kirjoitettu, koska se ei tunnu yli kahdeksankymmentävuotiaalta vaan voisi ihan hyvin olla uudempi. Paitsi että lentohärveleinä ehkä olisi jotain muuta kuin helikoptereita.

O Brave New World.

Joka tapauksessa Huxleyn kuvaama yhteiskunta on kammottava ja samalla todella kiinnostava. Kun yhteiskunnan toimimisen kannalta tärkeää on onnellisuus, varsin häilyvä käsite, on kaikki sen jäsenet tietysti ehdollistettava tietynlaiseen onnellisuuteen ja ruokkia sitten tätä käsitystä. Huxleyn maailmassa onnellisuutta edistävät esimerkiksi vapaat suhteet ja se, että kaikenlaisista taidemuodoista ja estetiikasta pitäminen on täysin turhaa. Aika ikävä maailma, sanon, itse otan mieluummin välillä vähän onnettomuutta ja valitsen itse mitä luen.

Tuntuu vaikealta kirjoittaa, kun kirjan lukemisesta on jo viikko ja on tässä sitten sekin, että koska keskustelimme tästä jo lukupiirissä en osaa oikein enää sanoa mitään. Muutenkin varmaan jo lainasin piiritoverien ajatuksia tässä vahingossa. Mutta sanotaan näin, että Brave New World ei kammottavuudellaan ehkä lisännyt elämäni onnellisuutta, mutta oli varsin huikea lukukokemus. Suosittelen.

 Siina luki myös, piti ja pohti kirjan utopia-aspektia kivasti.

Samalla tulee raksittua kesäkirjabingosta klassikkoruutu ja 101 spefin helmeä -listasta tämä kirja.

Aldous Huxley: Brave New World
Harper Perennial Modern Classics, 2006. (alunperin julkaistu 1932) 259 s.
Kansi: Gregg Kulick

Jake Nyman: Kovan päivän ilta: rockin historiaa 45 kierrosta minuutissa

The Darknessista ei kyllä tässä teoksessa sanottu sanaakaan.

Jake Nymanin tietoteos Kovan päivän ilta: rockin historiaa 45 kierrosta minuutissa (Gummerus, 2009) päätyi yöpöydälle isäni kautta. Oikeastaan kirja lainattiin alunperin miehelle, mutta ajattelin että voisin siinä samassa lukea sen itsekin. Miehen saatua homman pakettiin kirja siityi minulle.

Nyman selostaa teoksessaan rockin historiaa vinyylisinglejen kultakaudelta 50-luvulta aina 70-luvun alkuun ja Vietnamin sotaan asti. Hommassa edetään jossain määrin aihealue tai musiikkisuuntaus kerrallaan. Tekstipätkien lomaan on sijoiteltu lainauksia tunnetuilta muusikoilta, lyhyitä artistihistoriikkeja, lyriikoita (jotka kyllä mielestäni vähän harmillisesti oli suomennettu) ja kappaleiden listasijoituksia meillä ja maailmalla.

Ehdin aloittaa kirjan kahdesti. Ensimmäisellä kerralla lukeminen sujui ihan sutjakasti, mutta kirja hautautui jossain välissä muiden alle ja unohtui. Keskeltä aloittaminen ei houkutellut ja niinpä jatkaminen siirtyi ja siirtyi. Lopulta otin itseäni niskasta kiinni, aloitin kirjan alusta ja ensimmäisenä iltana imaisinkin ennen nukkumaanmenoa ensimmäiset 60 sivua.

Teksti oli oikein leppoisaa luettavaa. Nyman kirjoittaa hyvin ja humoristisesti viljellen vuosilukujen ja top-listausten lisäksi myös erilaisia anekdootteja. Viihdyttävyydestään huolimatta teoksesta käteen jäänyt tietosisältö on vähäinen, tämä saattaa tosin johtua myös siitä että kirjaa tuli luettua nimenomaan ennen nukkumaanmenoa. Enemmän hommasti olisi varmaan saanut irti, jos olisi vaivautunut luvun luettuaan tsekkaamaan Nymanin siltä ajalta suosittelemia olennaisia levytyksiä. Muistanpahan nyt kuitenkin, että coverien tekeminen oli tosi suosittua ja että tosi moni brittibändi hankki kannuksensa hulluilla Saksan baarikiertueilla.

Lukukokemuksena siis leppoisa, mutta sisältö jäi toisarvoiseksi nukutusviihteenä toimimisen vuoksi. Haku- ja fiilistelyteoksena tämä ehkä toimiikin paremmin kuin putkeen luettuna.

Jake Nyman: Kovan päivän ilta: rockin historiaa 45 kierrosta minuutissa
Gummerus, 2009. 316 s.
Kannen kuva: Mauri Kunnas

Douglas Adams: The Salmon of Doubt

Douglas Adams on yksi niistä kirjailijoista, joita arvostan kovasti. Pidän kovasti sekä Linnunradan käsikirjasta liftareille sekä Dirk Gently -kirjoista. Sittemmin olen myös oppinut, että Adams oli myös intohimoinen luonnon puolestapuhuja ja antoi panoksensa muun muassa uhanalaisten sarvikuonojen suojeluun. Kyseessä on siis ollut ilmeisen mainio tyyppi. Siksipä poismenneen kirjailijan muistoksi on koottu kokoelmateos The Salmon of Doubt (Pan Books, 2003), joka sisältää lajitelman kirjailijan kovalevyltä löytyneitä tekstejä.

We notice things that don't work. We don't notice things that do. We notice computers, we don't notice pennies. We notice e-book readers, we don't notice books. 

Tekstit on valittu Adamsin läheisten ja kustannustoimittajan toimesta. Tuloksena on iloinen sekamelska erilaisia tekstejä, jotka on jaoteltu luonnollisesti otsikoiden Life, The Universe ja And Everything alle. Tähän tarinoiden runsaudensarveen mahtuvat muun muassa teksti kirjaimesta Y, lukuisia haastattelupätkiä, tekniikan ihmettelyä, matkakertomuksia, sähköposteja ja vaikka mitä muuta. Lopuksi on kirjaan kursittu kasaan monesta eri versiosta kolmannen Dirk Gently -kirjan, siis Salmon of Doubtin, 11 ensimmäistä lukua.

The Salmon of Doubt on samalla riemukas että hieman surullinen lukukokemus. Riemukkaan siitä tekee se, että Adams käyttää englannin kieltä nerokkaasti ja kaikki tuntuu kiinnostavalta aiheesta riippumatta. Surullisuus puolestaan kumpuaa siitä, että enää Adamsilta ei tulla lukemaan mitään ja Salmon of Doubt -kirjan arvoituksille ei koskaan saada vastausta. Sarvikuonoparat.

Huomaan myös, että tämän tekstin kirjoittaminen suomeksi tuntuu täysin turhalta. Adamsin luovan kielenkäytön rinnalla oma teksti näyttää lähinnä väkisinväännetyltä ja niinpä sanon vain, että hyvä kirja. Tavallaan. Surullinen kirja, mutta hymyilyttävä ja kiinnostava.

Kirjan ansiosta hankin itselleni myös Adamsin Last Chance to See -kirjan, jossa matkustellaan ympäri maailmaan sukupuuttoon kuolemassa olevien lajien perässä. Upeaa. Ja aloin kuunnella YLEn radioteatteriuusintaa Linnunradan käsikirjasta liftareille, se on loistava. Jos olette missanneet, lainatkaa se kirjastosta!

Douglas Adams: The Salmon of Doubt
Pan Books, 2003. 336 s.

Charlaine Harris: Dead Until Dark (Sookie Stackhouse #1)

True Blood -tv-sarjan rantautuessa Suomeen katselin lähes koko ensimmäisen kauden, mutta jätin sen sittemmin sikseen huomatessani oikeastaan pitäväni sarjaa turhan kammottavana ja ahdistavana. Minulle kuitenkin vakuuteltiin, että kirjat ovat ihan mukiinmeneviä joten pitihän tätäkin sitten kokeilla ja lainata ystävältä sarjan ensimmäinen osa Dead Until Dark (2001).

And he sat at one of my tables - the vampire.
I knew immediately what he was. It amazed me when no one else turned around to stare. They couldn't tell! But to me, his skin had a little glow, and I just knew.

Sookie Stackhouse työskentelee tarjoilijana jossain Louisianan perukoilla ja odottelee jotain jännittävää tapahtuvaksi. Jännitystä tarjoaa Bill, paikkakunnalle muuttava vampyyri, johon Sookie tykästyy lähes välittömästi. Kaikki eivät orastavasta romanssista kuitenkaan perusta, etenkään Sookien veli saati hänen työnantajansa Sam. Samaan aikaan seudulla alkaa tapahtua murhia, joiden uhreina ovat fang-bangereina, siis vampyyrien heiloina, tunnettuja naisia. Vähitellen hommasta kehittyy melkoinen soppa ja samalla kun Sookie opettelee vampyyri-parisuhteiden saloja yrittää hän telepatiavoimillaan selvitellä kuka mahtaa olla hurjien murhien takana.

Dead Until Dark tarjoili varsin kevyttä tarinaa luettavaksi ja kirja pyörikin minulla pääsääntöisesti yöpöytäkirjana. Kirja oli tosiaan vähemmän ahdistava kuin sarja, mutta ei se minua pyörryksiin saanut. Vampyyriromanssi ei jaksanut pahemmin innostaa ja seksikohtaukset puuduttivat, vaikka eivät toki olleet niitä kamalimpia lukemiani. Mieluummin olisin selvitellyt sitä murhaa ja vaikka lukenut enemmän vampyyriyhteiskunnasta. En sitten tiedä mikä siinä mätti. Vampyyrit eivät tosin ole lähtökohtaisesti suurimpia suosikkejani ja kun en tuosta Sookiestakaan oikein pitänyt, hän oli mielestäni hieman rasittava.

Loppupeleissä sinnittelin kirjan loppuun asti vain siksi, kun halusin tietää murhaajan ja mielestäni en ollut sitä tv-sarjasta selvittänyt. Viimeisen viideosan tienoilla sitten muistin syyllisen kuitenkin ja kahlasin kirjan loppuun hieman hampaitani kiristellen, koska en enää viitsinyt jättää sitä kesken (enkä muutenkaan kyllä osaa, siis jättää kirjaa kesken, pitäisi varmaan opetella).

Olihan se sitten kaiken kaikkiaan ihan viihdyttävä opus, teksti rullasi ihan kivasti ja lopussa oli kiinnostavia cliffhangereita, mutta miettinen silti vielä hetken ennen kuin tartun sarjan seuraavaan kirjaan. Toki otan mielelläni vastaan vakuutteluja ja rohkaisuja, jos sarjan seuraavat osat ovat lukemisen arvoisia. Muutoin taidan seuraavaksi vampyyrikirjakseni ottaa suosiolla jonkin Jaz Parksin.

Charlaine Harris: Dead Until Dark (Sookie Stackhouse #1)
Gollancz, 2009; alkup. julkaistu 2001. 326 s.
Kannen suunnittelu: Nick Castle

Cory Doctorow: Little Brother

Who is watching back?

Kiinnostuin Cory Doctorow'n Little Brotherista (Harper/Voyager, 2008) kun Sivukirjaston Liina nosti sen esiin HelMetin Tämä kirja muutti elämäni -kampanjassa. Opuksen olisi saanut lainaksi kirjastostakin, mutta se ainut kappale oli tietysti lainassa. Onneksi Liina suostui lainaamaan oman kappaleensa luettavaksi ja tässä sitä nyt ollaan.

The man who came in was wearing a military uniform. A U.S. military uniform. He saluted the people in the truck and they saluted him back and that's when I knew that I wasn't a prisoner of some terrorists -- I was a prisoner of the United States of America.

San Franciscon kaupunki järkyttyy, kun terroristihyökkäys kohdistuu paikalliseen metrojärjestelmään. 17-vuotias Marcus Yallow sattuu olemaan ystävineen väärässä paikassa väärään aikaan ja joutuu terrorismiepäilyn kohteeksi. Loppupeleissä Marcus pääsee takaisin vapauteen, mutta huomaa tämän vapauden kyseenalaiseksi. Ihmisten liikkeitä valvotaan, kameroita ilmestyy koulun luokkahuoneisiin ja poikkeavasta käytöksestä joutuu samantien kuulusteluihin.

Marcus päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja käydä vastaiskuun DHS:ää (Department of Homeland Security) vastaan. Yhden nuoren kapina leviää pian ja homma alkaa toimia. Vai toimiiko sittenkään? Onko valtiovalta liian vahva kaadettavaksi? Kuinka voi kapinoida joutumatta vankilaan? Ja kuka tässä hommassa oikeasti on se terroristi?

Little Brother on suunnattu nuorille aikuisille, mutta toimii aivan yhtä hyvin myös aikuislukijalle. Doctorow käyttää modernia teknologiaa ovelasti hyväkseen ja vaivautuu jopa selittämään asiat Marcuksen suulla niin, että jopa tällainen teknologiauuno tajuaa hommasta jotakin. Ehdottoman siistiä.

"I'm going to get them," I whispered, staring at my soda. "I'm going to get them."
Jolu shook his head. "You can't, you know. You can't fight back against that."

Ja vaikka tarina on jollain tavalla todella yhdysvaltalainen ja valottaa osittain myös maan historiaa on siinä samalla jotain universaalia. Litlle Brother on kertomus kaipuusta vapauteen, kaipuusta elämään ilman turhaa pelkoa jota lietsotaan turvallisuusmääräyksillä ja militaristisella otteella. Se on ehdottoman hieno kirja, jota oli hankala olla lukematta.

Arvostustani opusta kohtaan nostivat sen lopusta löytyvät loppusanat turvallisuusasiantuntija Bruce Schneirilta ja Xbox-hakkeri/insinööri Andrew "bunnie" Huangilta. Molemmat kehottavat lukijoita kyseenalaistamaan turvallisuussysteemejä ja tutustumaan hakkerointiin, opettelemaan miten teknologiaa tai systeemejä voi huijata. Laittomuuksiin he eivät kehota, mutta oman turvallisuudentunteen lisäämiseen kyllä. Hakkeri-sanalla tuppaa olemaan negatiivinen jälkikaiku, itse tulen pitämään sitä tämän jälkeen lähinnä siistinä juttuna.

Opus on saanut myös jatko-osan Homeland. Mietin nyt vakavasti uskallanko lukea sitä, sillä tarina oli tällaisenaan melkoisen täydellinen. Saa nähdä. Ehkä joskus monen vuoden päästä. Mutta Orwelliin 1984:n aion vihdoin lukea, se on varma.

Cory Doctorow: Little Brother
Harper Voyager, 2008. 374 s.
Kannen kuva: Giles Moberly/PYMCA

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Nousiaisen kehuttu Metsäjätti (Otava, 2011) odotti lukuvuoroaan pitkään päätyen työmatkaluettavaksi blogin facebook-sivulla pidetyn äänestyksen kautta. Kiitos siis aktiivisille äänestäjille!

- Sehän on pääkonttorin herroja. Ja niinhän se on, että mitä isompi herra, sitä huonommat uutiset. Oli oman kylän poikia tai ei.
Epäuskoinen väki nappaa kypärät naulakosta ja valuu jupinan saattelemana ulos ruokalasta. Jatkan muutaman työkaverin kanssa baariin oluelle. Ensimmäiset tuopit juodaan epätietoisina. Yritän pehmentää työkaverieni pelkoa konsultin tulosta.
- Minä tunnen sen Pasi Kaupin. Tunnen oikein hyvin ja voin sanoa, että on reilu mies.

Tarinaa kertovat vuorotellen lapsuudenystävät Pasi ja Janne. Pasi karisti lukion jälkeen Törmälän pölyt jaloistaan, kävi kauppiksen ja työskentelee nyt Metsäjätissä koristeltuna hienolla tittelillä. Janne puolestaan jäi Törmälään, alkoholisoitui aina välillä ja meni tietysti tehtaalle töihin kun mitäkäs sitä muutakaan. Tai olisihan sitä voinut toimittajaksi, mutta ei ne siellä koulussa lyöneet käteen kuin ammattikoulujen esitteitä. Ystävien tiet kohtaavat, kun Pasi päätyy työmatkalle Törmälään: tehdasta pitää uudistaa ja YT-neuvottelut käynnistää.

Luvassa on siis perisuomalaista mielenmaisemaa: on kyläyhteisö, joka elää tehtaasta ja jossa kaikki tietävät kaikista kaiken. Poliittinen kenttä on tasaisen punainen. Elämään suhtaudutaan realistisesti: mitä sitä turhia mitään, tehtaalle mennään kuten isäkin. Janne noudattaa vanhaa kaavaa, kulkee törmäläisiä jälkiä, vaikka toisinaan antaakin itselleen tilaisuuden haaveilla jostakin. Pasi puolestaan joutuu kohtaamaan omat juurensa, pohtimaan omaa paikkaansa ja samalla pohtimaan omaa, pian koittavaa isyyttään.


- Siellä ei ollut mitään.
- Missä?
- Kaupassa. Ei ollut luumutomaatteja, ei tuorepastaa, ei ricottaa, ei edes pinjansiemeniä.
- Voi rakas, pääset huomenna kotiin.
- Nälkäsenä.


Teemat ovat suuria, mutta ihmistä lähellä. Nousiainen tuo niin Jannen kuin Pasinkin arjen lähelle lukijaa. Tunnelma on jotenkin haikea, mutta huumoria ei ole unohdettu. Törmälän kyläyhteisö on toisaalta hieman surkuhupaisa, toisaalta sympaattinen ja tosi. Black Sabbath is best, Dingo painu vittuun!

Jollain tavalla Metsäjätti on todella lohdullinen kirja. Se sisältää paljon suomalaista melankoliaa, mutta on silti pohjavireeltään positiivinen. Kyllä tässä pärjätään, vaikka välillä meneekin huonommin ja maito happanee baarin pöydän alla. On selvitty ennenkin. Tuli hyvä mieli.

Kurkkaa lisäksi vaikka Lurun tuore teksti tai Jennin mainio arvio.

Lukudiplomitehtävä: Kirjoita teoksesta urbaanilegenda.

"Kuule Mauno, kuulin Pasista aikamoisen jutun kylillä."
"Jaa mitäs se poika nyt?"
"Oli pojilla taas perinteiset lumisodat käynnissä, Kivistö versus Koivisto. Ja arvaa kumman puolella poikasi heitti palloja?"
"No Koiviston tietysti, mikä kysymys tuo on?"
"Ei kun kuulin että Kivistön puolella oli."
"Urpaanilegendaa vai mitä tuo tommoinen, tuosta hyvästä tarjoat oluet."

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Otava, 2011. 286 s.
Kansi: Markus Pyörälä

Richard Powers: Laulut joita lauloimme

Richard Powersin Laulut joita lauloimme (Gummerus, 2003; The Time of Our Singing 2003) katseli minua yöpöydältä marraskuun alusta saakka. Vasta joulun välipäivinä suhteemme kehittyi tiiviiksi, pääsimme samaan vireeseen, löysin tarinan joka lumosi ja piti otteessaan tunteiden kirjollaan.

"Vai ei ole kyse rodusta? Mistä sitten?"
Delia haluaisi sanoa, että rakkaudesta. Kahdesta ihmisestä, joista kumpikaan ei tätä halunnut. Kumpikaan ei tiedä mitä tehdä eikä liioin sitä, miten rakentaa tarpeeksi suuri koti myös pelolle, jonka vallassa heidän on pakko elää.

Vuonna 1939 Marian Anderson laulaa Kuvastinlammella, Washingtonissa. Paikalla ovat myös nuori Delia Daley, värillinen, ja Saksasta Yhdysvaltoihin paennut juutalainen fyysikko, David Strom. Vastoin kaikkea sitä, mitä pidetään silloin soveliaana, he rakastuvat.

1940-luvulla perheeseen tulee lapsia. Ensin Jonah, sitten Joseph, myöhemmin Ruth. Kaikki lapset ovat lahjakkaita musiikillisesti, liiankin, Joseph kirkkaimpana tähtenä. Perhe pitää itsensä koossa musiikilla, iltaisilla sitaattiseikkailuilla, joihin kaikki osallistuvat. Kodin idylliä ei kuitenkaan voi pitää yllä loputtomiin; Jonah pääsee opiskelemaa musiikkia, Joseph menee perässä. Tästä alkaa virallisesti perheen hajoaminen, vaikka kulisseissa on paikattu säröjä jo kauan. Yhteiskunta ei ole valmis hyväksymään mustan ja valkean liittoa.

Laulut joita lauloimme on mitoiltaan varsin massiivinen, lähemmäs tuhat sivua, eikä sitä tämän vuoksi juuri tullut kuljeteltua yöpöydältä mihinkään. Joululomalla oli vihdoin onneksi aikaa saatella tarina loppuun ja pääsinkin kirjan makuun tosissani vasta viimeisillä noin 400 sivulla kun lukeminen sujui systemaattisemmin.

Jonahin laulaessa suru valtasi János Reményin kasvot. Murhe täytti hänen mielensä kuin kaipuun täyttymyksenä. Jonahissa Reményi kuuli sen, mihin hänen nuorempi minänsä oli melkein yltänyt. Veljeni äänen sointi täytti salin mahdollisella ajatuksella, joka toi jokaisen kuuntelijan mieleen kaikki ne paikat, joihin hänen polkunsa ei häntä veisi.

Powers kertoo tarinan, joka kietoutuu itsensä ympärille ja hajoaa taas moneen eri suuntaan, kulkee tulevaisuuteen ja palaa menneisyyteen. Aivan kuin David Stromin ihmeelliset aikateoriat. Toisaalta se on myös tarina rakkaudesta musiikkiin, kertomus siitä kuinka mikä tahansa musiikki voi olla sinun. Kukaan ei voi omistaa nuotteja tai melodioita.

Ja kaiken välissä kulkee yhteiskunnallinen juonne, tarinat mellakoista ja mielenosoituksista, jotka ovat tosia. Kaupunkeja palaa ja ihmisiä, tarkemmin sanottuna värillisiä, laitetaan vankilaan tai tapetaan ilman syytä tai heppoisin perustein. Tällaisessa maailmassa ei ole helppoa olla värillinen, joka on kuitenkin liian valkoinen ollakseen musta.

Myös lukiessani Suopeutta hämmennyin välillä Powersin rakkaudesta termeihin. Suopeudessa uin genetiikan termistössä, Laulut tarjoavat hopealautasella fysiikkaa ja musiikin teoriaa. Ne eivät kuitenkaan ole pääosassa, vilahtelevat vain toisinaan sivuilla kiusoitellen lukijaa kuin korkealle nouseva sopraanon soololeikittely.

Lintu ja kala voivat rakastua. Mutta mihin ne tekevät pesänsä?

Vaikka Laulut joita lauloimme kysyykin lukijalta kärsivällisyyttä ja käsivoimia, on se ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Powers on älykäs ja taitava kirjailija, joka kykenee pitämään kaikki langat käsissään ja lopulta punomaan kaiken yhteen kauniiseen pakettiin. Powers tarjoilee rakkautta musiikkiin ja hyvään tarinaan.

Kiitos isälle kirjan hyvin pitkäaikaisesta lainasta.

Richard Powers: Laulut joita lauloimme (The Time of Our Singing, 2003)
Gummerus, 2003. 968 s.
Suomentanut: Markku Päkkilä
Kannen suunnittelu: Lynn Buckley

Helena Petäistö: Aamiainen Cocon kanssa Pariisissa, Strasbourgissa ja Lyonissa

Hammasharjakirjan osaan joutui tällä kertaa Helena Petäistön matkakirja Aamiainen Cocon kanssa Pariisissa, Strasbourgissa ja Lyonissa (Tammi, 2001). Täytyy myöntää, että Petäistön hienostunut ja samalla herttaisen innostunut tapa kertoa ranskalaisista kaupungeista toi iltarutiiniin tiettyä hillittyä glamouria.

Tämä kirja ei kerro nähtävyyksistä vaan elämyksistä ja elämännautiskelusta ja kunkin kaupungin parhaasta annista sillä saralla.

Petäistö kertoo kaikista kolmesta kaupungista ammattitaidolla ja selvänäköisyydellä, mutta toisaalta myös rakkaudella ja lämmöllä. Tekstistä kuultaa läpi, että maa ja matkailu ovat kirjoittajan sydäntä lähellä mikä ei nyt Petäistön tietäen tunnu mitenkään yllättävältä. Jokaisesta kaupungista kertova luku sisältää "alkusanat", jonka jälkeen hypätään pienien alustuksien jälkeen hotellien, ravintoloiden, kahviloiden ja ostospaikkojen maailmaan. Lisäksi tarjoillaan muutamia nähtävyysvinkkejä niille, jotka ovat jo nähneet kaiken.

En osaa sanoa kuinka moni kirjan hotelli- tai ravintolasuosituksista pitää paikkansa, tämä lukemani versio kun on vuodelta 2001. Pienellä selailulla selvitin, että kirjasta on ilmestynyt uusi, tarkistettu painos vuonna 2007 joten tarkempien tietojen tarpeessa suosittelen kääntymään kyseisen version puoleen. Ainakin useampi kahvila vaikutti suositusten perusteella siltä, että jos ne tulisivat vastaan voisin piipahtaa.

Myönnän olevani aina yhtä vilpittömän hämmästynyt, kun huomaan, että jonkun mielestä Pariisi ei olekaan maailman kaunein kaupunki. Ihmettelen, onko hän katsonut kaupunkia ollenkaan vai onko hänen työmatkansa rajoittunut vain lentokenttään ja asiakaskäynteihin tai lomamatkansa pelkkään kapakkakierrokseen, ja onko hänen hotellinsa sijainnut taas sellaisessa osassa Pariisia, jota suomalaiset matkatoimistot mainostavat "hyvänä alueena keskustassa", vaikka sinne asti tai juuri sille alueelle ei kenelläkään pariisilaisella tulisi mielenkään viedä ulkomaalaista.

Myönnän olevani tämän opuksen kanssa puolueellinen, minä kun rakastan Ranskaa jostain syystä. Vaikka en puhu kieltä. Se vain joskus 16-vuotiaana muuttui minulle sellaiseksi ihanaksi maaksi, vaikka ymmärrän vaikkeivät kaikki siitä pitäisikään (eikä tarvitsekaan, enemmän Ranskaa minulle!). Tämä kirja sai haaveilemaan uuden Pariisi-matkan sijaan junamatkasta vaikkapa juuri Lyoniin ja samalla houkuttelee ajatus ranskan intensiivikurssista.

Tässä kaupungissa kävijän suuri nautinto - ellei suoranainen velvoite - on siis käyttää kaikki liikenevä vapaa-aika herkutteluun ja lähtiessään täyttää vielä matkalaukku haisevilla matkamuistoilla. Lyonista löytyy käsittämätön määrä sekä kalliita huippuravintoloita että tavallisia pikkubistroja, kaikki valmiita hämmästyttämään kävijää taidoillaan ja tarjoiluillaan.

Aamiainen Cocon kanssa tarjosi leppoisan nojatuolimatkan kolmeen ranskalaiseen kaupunkiin. Parasta antia kirjassa olivat jokaisen kaupungin kaunokirjallisemmat esittelyt ennen hotelli-, ravintola- ja ostospaikkasuosituksia.

Lisäksi myönnän olevani pikkiriikkisen kateellinen siitä, että Petäistö on saanut syödä Alain Ducassen ravintolassa. Mutta annan anteeksi, koska tämä postaus antoi myös mainion tekosyyn heitellä tänne taas Pariisi-valokuvia.

Helena Petäistö: Aamiainen Cocon kanssa Pariisissa, Strasbourgissa ja Lyonissa
Tammi, 2001/ 2007. 127 s./224 s.
Piirrokset: Anni Riipinen
Ulkoasu: Leena Kilpi

Maarit Korhonen: Koulun vika?

Maarit Korhosen Koulun vika? -pamfletti (Into, 2012) avaa ovet peruskoulun ala-asteen koululuokkaan, jossa vilskettä ja vilinää riittää. Suuri osa oppilaista on usein niitä tavallisia, jotka pärjäävät suht hyvin eivätkä juuri aiheuta päänvaivaa kenellekään. Harmaita hiuksia aiheuttavat ne ns. hankalat tapaukset: oppimisvaikeuksiset, levottomat, ne joita elämä potkii tai ne joita elämä hellii liiankin kanssa.

Pidän matikan tunnin uudelle kolmosluokalle. Pyydän ottamaan matematiikan kirjat esille.
- EEEIIIII matikkaaaaaaaa! huutaa yksi.
- Onks pakko?
Tuijotan heitä suu auki. Onko tämä vitsi? Naureskellen sanon:
- On aivan pakko.
Puolet ottaa kirjat, toinen puoli heittäytyy rähmälleen pulpetin päälle ja pitää hirveää ulinaa.
- Mä en HALUUUUUU.
Katson esitystä kuin hyvää teatteria ja sanon uudelleen:
- Kuulkaas, nyt on matikan tunti ja nyt otetaan kirjat esille.

Maarit Korhosella on itsellään takana 30 vuoden ura opettajana ja kirjan henkilöt, vaikka kuvitteellisia ovatkin, perustuvat toteen taustamateriaaliin. On rikkaasta perheestä tuleva kovien paineiden alle asetettu Jessica, levottomasta kodista tuleva Kari, Mikko joka osaa matematiikan vaativatkin laskut siinä vaiheessa kun muut harjoittelevat helpoimpia ja monta muuta. Osa oppilaista juoksee puolet viikkotunneista S2-opettajalla, oman kielen opettajalla, eri uskontojen tunneilla ja pienryhmissä. Tutustupa siinä sitten oppilaisiin, saati yritä käydä joskus yhteisiä asioita läpi. Ja entäs ne, jotka osaisivat jo suomea ihan hyvin, ovat syntyneetkin Suomessa ja puhuvat sitä kotona, mutta eivät pääse S2-statuksesta eroon?

Koulun vika? maalaa varsin värikkään kuvan koulun arjesta. Korhonen kuvaa tilanteita napakasti ja varmuudella ja vakavuudella. Ehkä myös väsymyksellä. Opettajan, erityisesti alakoulun opettajan, työpäivä ei lopu silloin kun oppilaat poistuvat. On sähköpostit, Wilma-viestit, tekstarit vanhemmilta, seuraavan päivän tuntien valmistelu. Ja sitten vielä oma elämäkin, ehkä, siinä jossain välissä. Korhonen sanoo loppusanoissaan, että kirjan tarkoitus ei ollut provosoida, mutta jos joku provosoitui niin hyvä niin. En voi itse sanoa varsinaisesti provosoituneeni, mutta ajatuksia tämä herätti, mietintää siitä mitä se koulun arki on ja miten siihen voisi vaikuttaa ja kenen siihen pitäisi puuttua. Kuinka paljon on koulun vikaa ja kuinka paljon niin oppilaan, opettajan kuin vanhemmankin pitäisi katsoa peiliin?

- No ei kai nyt kasi puolesta voi olla vihainen?
Sitten nousee muutamia käsiä:
- Kyl meidänkin isä ja äiti sanoo, et kymppi on tultava.

Muutamassa kohdassa huomaan edustavani eri sukupolven opettajaa kuin Korhonen. Minä en esimerkiksi odota oppilaiden tervehtivän minua käytävällä tai vaikkapa nostavan kirjaa, jos sen tiputan. En sano, että Korhosen ajatusmalli on väärä, se on vain erilainen. Minulle riittää ainakin tässä vaiheessa uraa se, että oppilas käyttäytyy edes suurinpiirtein inhimillisesti minua kohtaan ja muistaa peruskäytöstavat eikä nyt ainakaan näytä keskisormea ohi kulkiessani. Enkä pahastu, jos joku tervehtii. Silloin tervehdin takaisin. Ja joskus saa olla huono päivä, totta kai, ei aina voi mennä ruusuisesti, mutta jos pottumainen käytös tuntuu se myös opettajasta pahalta (meilläkin on katsos tunteet).

Välillä tuntuu ihan jo omassa ammatissa siltä, että melkein kaikki on koulun vikaa, tai opettajan. Jos lapsi ei opi eikä tee mitään sen eteen, ei edes kysy tunnilla, on se opettajan vika. Tämä siis kärjistetysti sanottuna. Onneksi se ei aina ole totuus, vaan on myös niitä oppilaita, jotka malttavat kysyä ja tehdä töitä koulumenestyksensä eteen ja niitä vanhempia, jotka todella haluavat keskustella hyvässä hengessä siitä, mitä yhdessä voitaisiin heidän lapsensa eteen tehdä. Onneksi. On nimittäin suunnattoman upea juttu, kun näkee jonkun oppilaan todella tekevän parhaansa ja lopulta saavuttavan sillä jotain.

Aina haikeimmiksi eroiksi muodostuvat ne, joiden kanssa on eniten ottanut yhteen tai joiden kanssa on jaettu jotain merkityksellistä. Se poika, jota on joutunut ojentamaan sata kertaa, jolle on joutunut koventamaan ääntään ja jonka osalta on luullut jo viimeisenkin keinon loppuneen, on kuudennen keväällä jo "iso" ja huumorintaju on kehittynyt vitsikkääksi itseironiaksi ja mahtavaksi tilannekomediaksi.

Koulun vika? on mainio pamfletti, vaikkei olekaan sitä nautinnollisinta lukemista. Kärjistetty, kyllä, jossain määrin varmasti, mutta ei sitä keskustelua saada kovin helpolla herätettyä. Oikeudenmukaista ja tasa-arvoista koulutusjärjestelmää odotellessa, tällä puoli vuotta opettajan työtä tehneen hämmentyneellä äänellä lausuttuna. Ja kaikesta tästä pohdinnasta huolimatta väitän silti pitäväni työstäni.

Loppuun vielä sanon: todella arvostan jokaista luokanopettajaa. Minä en siihen työhön pystyisi, pysyn ihan tyytyväisenä täällä yläkoulun ja lukion puolella, ja nostan teille kaikille hattua. Hyvä te. Ja kiitos erityisesti teille kaikille oppilaille ja vanhemmille, jotka kohtelette opettajaa ymmärryksellä: mekin olemme ihmisiä ja itse ainakin pyrin työssäni omaan parhaaseeni.

Kiitos kirjan lainasta Suketukselle, joka on kirjoittanut opuksesta omassa blogissaan myös tällaisen juuri valmistuneen näkökulmasta.

Maarit Korhonen: Koulun vika?
Into, 2012. 128 s.
Kannen kuva: Karstein Volle

Jari Tervo: Koljatti

Lainatessamme appiukolle Miika Nousiaisen Maaninkavaaraa hän päätti tehdä vastapalveluksen ja antoi mukaamme Jari Tervon Koljatin (WSOY, 2009). Aikanaan kohua herättäneen opuksen pitäisi olla, kannen lehdistölainausten mukaan, shokkiromaani, jota lukiessa sattuu niin että naurattaa ja että Tervo on satiirin mestari. Ehkä näin, mutta minä itse en ehkä suhtaudu politiikkaan riittävän intohimoisesti tai inhoavasti, että olisin saanut tästä suuria irti. Ei edes naurattanut. Tai no, muutaman kerran tuhahdin huvittuneesti mutta siinä se.

Mitä siitäkin tulisi jos Suomen pääministeri metsä raikuen perkelettä huutaisi.

Koljatti on tarina Suomen pääministeri Pekka Lahnasesta, pitkästä miehestä jolla ei mene kauhean hyvin. Vaikka povitaskussa on yksi politiikan kentän ykkösviroista, tuulee yksityiselämässä kovaa: vaimo on jättänyt, pojat Urho ja Kaleva eivät juuri soittele, naisystävän kanssa tökkii ja media vahtii toimia herkeämättä. Tästä asetelmasta ei tietenkään seuraa mitään hyvää, vaan pääministerin päässä alkaa systemaattisesti napsua. Suhteellisen järkevästä, vaikkakin politiikkaan intohimolla suhtautuvasta miehestä alkaa kuoriutua holtittomasti käyttäytyvä tyyppi.

Lahnasen kanssa seikkailevat politiikasta tutut nimet, on Stubb, Katainen, Pekkarinen, Väyrynen, Lipponen ja mitä näitä nyt on. Ja sen takia tästä kirjasta sitten taidettiin silloin saada nämä Vanhas-uutiset, kohua herättäneet "Kirjan "Vanhasella" on seksiorja kellarissa"-otsikot. En tiedä menikö minulta jotain ohi vai enkö osaa lukea rivien välistä, mutta käsittääkseni Lahnanen ei harrastanut kertaakaan seksiä kellariin telkeämänsä naisen kanssa. Mutta kai ne otsikot on jostain saatava. Ja pahoittelen tätä hurjaa juonipaljastusta.

Vain niinä hetkinä kun kansalainen lähestyy minua torilla ja kysyy sopiiko puhutella Herra Pääministeriä, tunnen käyttäväni valtaa. Mistä minä saan päättää muilta kysymättä? Ruoastani. Siksi syön mitä haluan. En ole kysynyt eurooppalaisilta kollegoiltani tuntevatko he samaa impotenttia vallattomuutta. Kyllä tässä kaikkea hyvää tekisi, jos tehdä saisi.

Tervo kirjoittaa kyllä varsin vinkeää kieltä, mutta tämän kirjan aihe ei yksinkertaisesti iskenyt. En myöskään ymmärtänyt näitä hauskoja (?) hetkiä tai harhanäkyjä, joissa muun muassa tarkkailtiin ministeri Pekkarisen leijuvaa tupeeta tai keskusteltiin vessanpöntöstä ulos sukeltaneen Stubbin kanssa. Meni minulta niin sanotusti yli hilseen. Vaikka toisaalta kyllä ymmärrän, miksi ne jonkun mielestä ovat absurdiudessaan hauskoja.

Jos joku osaa suositella minulle Tervon kirjaa, josta voisin pitää, otan ehdotuksen mielelläni vastaan. Pelkästään tämän kirjan perusteella tuttavuutemme jäänee nimittäin tähän, enkä aivan kevein perustein enää herran teoksiin tartu. Ei vain nyt tuntunut minun kirjaltani.

Ymmärtäväisempi Koljattia kohtaan oli Booksy, Kirjallista-blogin Essi piti vielä enemmän.

Jari Tervo: Koljatti
WSOYpokkari, 2009. 347 s.
Kansi: Tuula Mäkilä