Mikko With: Saakelin satanen

Kirja saatu arvostelukappaleena. 

Aika monen satasen tähden

Olen viettänyt tänä keväänä paljon aikaa fantasiamaailmoissa, joten hyppy pienelle Pyhäharjun paikkakunnalle vaikutti hauskalta vaihtelulta. Mikko Within nuortenromaanissa Saakelin satanen (Myllylahti, 2021; saatu arvostelukappaleena) vietetään kesää ysiluokkaa lopettelevan Uunon kanssa, jolla on elämässään ongelmia yksi jos toinenkin, eikä hämäräperäisesti hänen haltuunsa päätyvä satasen seteli varsinaisesti helpota asioita.

Tarina alkaa vauhdikkaalla prologilla, jossa Uuno on lähdössä ryöstämään pakon edessä lähikauppaä ystävänsä Heikkisen kanssa. Koukuttavan alun jälkeen hypätään ajassa taaksepäin ja tutustutaan paremmin Uunoon, hänen äitiinsä ja veljeensä ja luonnollisesti myös siihen, miten alun erikoiseen tilanteeseen on päädytty.

Myönnetään heti tähän alkuun, että ensimmäisten lukujen aikana ajattelin, että ei tämä lähde. Kurkkasin vaiheiluissani kuitenkin vielä kirjan arvosteluja Goodreadsista ja korkeat tähditykset saivat pysyttelemään kirjan matkassa. Ei siinä sitten mennyt kauaakaan, kun Uunon seikkailu vei minut täysin mennessään, ja epäilen jo, että nihkeilyni johtui pääasiassa aloitushetken väsymyksestä.

Lähikaupan ryöstö on nimittäin lopulta vain sivujuonne varsinaisessa tarinassa, johon liittyy takaa-ajoja, painostavia kohtaamisia ja salaperäisiä urheilukasseja. Jotenkin With onnistuu myös kirjoittamaan näistä vauhdikkaista tapahtumista hämmentävän uskottavasti.

Jännittävien tapahtumien rinnalla Saakelin satasessa on ilahduttavasti myös paljon lämpöä. Uunon ja vanhemman Heikkisen ystävyys on omituisuudessaan lämminhenkinen ja Uunon huoli äitinsä jaksamisesta on sydämeenkäypää. Tunteiden kuvaus tuntuu realistiselta ja on mahtavaa lukea trillerimäistä kirjaa, jossa ihmiset ovat myös tunneskaalaltaan monipuolisia eivätkä vain porhalla tilanteesta toiseen.

Vauhdikkaat tapahtumat, huumori ja tarkkanäköinen ihmissuhdekuvaus kietoutuvat Saakelin satasessa hyväksi paketiksi. Teos onnistui myös riemukkaasti yllättämään tällaisen kolmikymppisen lukijan, mutta toivon kirjan saavan paljon lukukertoja erityisesti varsinaisen kohderyhmän käsissä.

Mikko With: Saakelin satanen
Myllylahti, 2021. 195 s.
Kansi: Kaisu Sandberg

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit

Arvostelukappale

Sen seitsemää sorttia Pietarissa

Erityisesti tänä vuonna loppuvuoden matkustelut kannattaa suorittaa nojatuolista käsin. Varteenotettavaksi matkakumppaniksi tarjoan Anniina Tarasovan romaania Kuoleman kulissit (Gummerus, 2020), jossa matkataan hikisen Kyproksen kautta hyhmäiseen Pietariin viettämään erinäisiä talven juhlia. Loskassa kahlaamisen sijaan luvassa on vauhdikasta yrityskauppasuhmurointia, alkoholijuomien kilistelyä ja hyvää ruokaa.

Gaalaillallinen Kyproksella päättyy ikävästi, kun juuri palkittu työntekijä löydetään kuolleena suihkulähteestä. Sattumuksen seurauksena Reija Wren saa kuitenkin pestin sisäisen tarkastuksen tiimissä ja passitetaan Pietariin aloittamaan amerikkalaisyritys Woilingtonin toimintaa Venäjällä mahdollisten tehdaskauppojen selvityksen muodossa. Hohdokkaaksi povailtu toimisto on tosin remontin tarpeessa, paikalle lähetetyt alaiset taidoltaan kyseenalaisia ja kaiken lisäksi päällysmieheksi ilmestyy Konstantin, jota Reija ei ollut ajatellut edellisten tunnesotkujen jälkeen tapaavansa enää koskaan. Tylsää ei siis tule.

Tutustuin säpäkkään Reijaan jo Venäläiset tilikirjani -teoksessa ja varsin samalla meiningillä jatketaan. Edeltävän teoksen lukeminen ei tosin ole välttämätöntä heittäytyäkseen Kuoleman kulisseihin, mutta toki ihmissuhdekiemurat ja sen sellaiset käynevät enemmän järkeen kun taustatietoa on enemmän.

Tarasovan kerronta pursuaa yksityiskohtia venäläisestä (ekspatriaatti)kulttuurista. Koska oma tietämykseni asian suhteen on minimaalinen, nautin näistä detaljeista kovasti. Erityisesti ruokakuvaus on herkullista (olisipa edessäni georgialainen pitopöytä) ja kuvaukset niin pietarilaisesta joukkoliikenteestä kuin kommunalka-elämästäkin ovat kiinnostavia. Harmillisesti yksityiskohtainen kuvaus tuntuu tosin toisinaan kiilaavaan varsinaisen tarinan edistämisen edelle, eli pientä tiivistämisen varaa olisi ollut kiinnostavuudesta huolimatta. Lopussa tarinan vauhti kiihtyy kuitenkin sen verran rivakaksi, että teos pitää napakasti otteessaan.

Kuoleman kulissit oli kuin pienoista ähkyä aiheuttava pitopöytä, joka kuitenkin kutsuu santsaamaan. Päästyäni kirjan kanssa kunnolla alkuun, tuli sitä luettua melkomoisella tahdilla ja viihdyin hyvin. Jos siis matka talviseen Pietariin kiinnostaa eikä varsin yksityiskohtainen sisäisten tarkastusten prosessien kuvaus pelota, suosittelen hyppäämään samppanjat kainalossa Reijan matkaan. Kippis!

Kiitokset kirjailijalle ja kustantamolle arvostelukappaleesta.

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit
Gummerus, 2020. 384 s.
Kansi: Timo Numminen

J. Pekka Mäkelä: Hunan

Vaikuttava Hunan kuljettaa sodan runteleman Kiinan sydämeen

Viime vuoden lukusuosikeiksini nousi itselleni hieman yllättävästi J. Pekka Mäkelän uusin romaani Hunan. Historialliset romaanit ovat lukemistossani vähemmistössä ja Kiinaan vuosien 1935-1946 välille sijoittuva tarina ei lähtökohtaisesti ehkä olisi sellainen, johon tarttuisin. Kävi kuitenkin niin onnekkaasti, että sain lukea kirjan ennakkoon päästessäni haastattelemaan ystäväpiiriini kuuluvaa kirjailijaa kirjan julkaisutilaisuuteen ja ihastuin. Loppuvuodesta luin kirjan vielä uudelleen ja se lumosi minut jälleen.

Hunanin pohja on Mäkelän isotädin Helvi Södermanin päiväkirjoissa, joita hän kirjoitti ollessaan lähetyssaarnaajana Kiinassa edellämainittuina vuosina. Kirjassa olevat päiväkirjakatkelmat ovat autenttisia, joskin niitä on jouduttu lyhentämään ja joitakin nimiä on muutettu. Päiväkirjamerkintöjen rinnalle Mäkelä on luonut kymmenen muuta kertojaa, jotka valottavat elämää Kiinan ja Japanin välisen sodan aikana eri näkökulmista. Suomalaisten lähetyssaarnaajien lisäksi ääneen pääsevät muun muassa sveitsiläinen kirjailijaksi haikaileva Johann Caspar Wolff, kiinalainen eläköitynyt virkamies Lung Po-Shan ja pahasti Nankingin verilöylyssä vahingoittunut nuori nainen Liu Chin-Chih.

Kirjan kerronnassa on mielestäni jotain viehättävän vanhanaikaista. En tarkoita, että se olisi pölyinen, vaan pikemminkin konstailematon. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen lukenut viime aikoina paljon moderneja romaaneja, joissa kerrontaan yhdistetään milloin minkäkinlaisia elementtejä, yhdistellään erilaisia tyylejä ja kokeillaan uusia ratkaisuja. En sano, että vanhassa vara parempi, vaan että molemmille tavoille on paikkansa. Hunanin moniääninen tarina nojaa klassiseen minäkertojamuotoiseen tyyliin ja on sellaisenaan toimiva. Olen valtavan iloinen siitä, että teos ylsi viime vuoden Finlandia-ehdokkaiden joukkoon.

Teemoja teoksesta löytyy useitakin, mutta itselleni merkityksellisimmäksi nousi ihmisten tapa etsiä itselleen jokin taho, johon laittaa uskonsa ja toivonsa hankalana hetkenä. Toiselle lohtua voi tuoda rukous, toisille esi-isien kanssa keskustelu. Joku muu uppoutuu tarinoiden maailmaan tai maalaa. Toisinaan tulee vastaan myös tilanne, jossa aiemmin lohtua tuonut taho tulee hylättyä syystä tai toisesta. Pidin teeman monitahoisuudesta, yhtäkään vaihtoehtoa ei nostettu toista paremmaksi ja käsittely tuntui kunnioittavalta.

Teos tarjoaa siis monenlaista pureskeltavaa. Itselleni se antoi uutta tietoa Kiinan historiasta, sai pohtimaan uskonnon ja uskomisen merkitystä ja luonnollisesti sain myös lukea hienon tarinan. Uskon lukevani Hunanin vielä kolmannenkin kerran, sillä tuntuu että sillä on minulle vielä annettavaa.

Jos kaipaatte lisäsuosituksia, käykää kurkkaamassa bloggaukset vaikkapa Kirsin kirjanurkasta ja Eniten minua kiinnostaa tie - ja Kulttuuri kukoistaa -blogeista.

Mainittakoon vielä loppuun, että Mäkelän aikaisempaa tuotantoa tuntevat voivat löytää Hunanista erään tutun hahmon ja taisi siellä toinenkin "pääsiäismuna" vielä odottaa löytämistään. Itse löysin tuon ensimmäisen ilokseni aivan itse, toinen on vielä bongaamatta.

J. Pekka Mäkelä: Hunan
Like, 2018. 549 s.

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

Tarina lyhyt, pohdinta pitkä

Erkka Mykkäsen esikoisnovellikokoelma Kolme maailmanloppua koostuu kolmeen osioon jaetuista 25 kuvitelmasta. Pääosin sivun tai muutaman pituiset, synkät ja usein aikakäsityksiltään vähintäänkin joustavat tarinat kuljettavat sumuisille järville, syöksevät alas jyrkänteeltä ja saavat näkemään Krista Kososen milloin missäkin.

Novelleissa seikkailevat lähes poikkeuksetta nimettömäksi jäävät miehet ja naiset. Jotkut heistä saavat jääpuikkoja naamoihinsa, toiset höyryttävät parsakaalia. Moni heistä tuntuu olevan jollain tavalla eksyksissä elämänsä kanssa, muutosten tai päätösten edessä. Tulevaisuus tuntuu epävarmalta ja sitä se monelle onkin.

En ole ihan varma mitä mieltä näistä novelleista olisin. Jollain tavalla ne resonoivat juuri lukemani Maija Sirkjärven novellikokoelman kanssa, samanlaista outouden tunnetta oli molemmissa. Toisaalta välillä ärsytti, erityisesti vaatteitansa alituiseet riisuvat naiset, että mikä pointti siinä alastomuudessa nyt oli ja pitääkö niitä miehiä sitten vielä sujautella sisäänsä. Välillä toiset kuvitelmat tekivät pesän jonnekin aivon harmaaseen osaan ja pulpahtanevat sieltä pintaan sopivan hetken tullen. Ajattelen jiistään riistettyä trapetsitaiteiliarta, eteisessä kompastunutta aviomiestä, aggressiivista siiliä. Minuakin on muuten purrut siili, mutta se tapahtuma ei päättynyt lainkaan niin dramaattisesti kuin tarinassa Siili.

Jotenkin aika miellyttävä lukukokemus kuitenkin. Pitkänmallinen, ohut kokoelma sopii mukavasti käteen ja sen kansi, Markus Pyörälän käsialaa, on nätti kuin mikä sekä paperikannellaan että ilman. Päässä surisee. Koska kuvitelmat olivat niin lyhyitä, voisin kuvitella palaavani niihin vielä uudelleen. Tuntuu, että lyhyestä mitastaan huolimatta tai juuri siksi niissä on vielä paljon pureksittavaa jäljellä.

Viimeinen novellihaasteen peukutus lähtee novellille Hälytys ominaisuuden näkökulma kautta. Tämä on yksi kokoelman harvoja minäkertojan kautta kerrottuja tarinoita. Olen kuullut tämän pari vuotta kirjailijan itsensä ääneenlukemana ja se muistui luettuna todella vahvana mieleen. Alkaako sinullakin tinnittää?

Luetut, lukemattomat -blogin Liisa ilahtui Mykkäsen kyvystä yllättää kerta toisensa jälkeen, Kirjakaapin kummitus nostaa myös esiin novellien pitkän jälkimaun.

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua
WSOY, 2015. 86 s.
Ulkoasu: Markus Pyörälä

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani

Maistuva matka yrityssuhmuroinnin kiemuroihin

Anniina Tarasovan esikoisromaani Venäläiset tilikirjani on asenteeltaan mainio teos. Bisnesmaailmaan sijoittuva viihderomaani rikostutkinnalla ja vaarallisilla tilanteilla höystettynä on lähtökohtana kiinnostava ja kun sankarinsa on vielä jokseenkin epäsovinnainen ja rempseä nuori nainen, ovat tämän ajan hömppäkertomuksen ainekset kasassa.

Tilintarkastaja Reija Wren matkaa junalla Pietariin suorittamaan yrityksen Venäjän konttorin sisäistä tutkintaa. Suomeen jäävät sulhasehdokas Veli-Pekka ja kotimaan konttorin hermoja rassaavat ihmissuhteet. Pietarissa Reija heittäytyy yrityspapereiden kimppuun, mutta ei osaa jättää tonkimatta myöskään firman entisen juristin salaperäistä katoamista. Nämä puuhat eivät luonnollisesti kaikkia miellytä ja kapuloita lentää rattaisiin suunnasta jos toisestakin. Vastapainona tutkimustyölleen Reija kumoaa oluita, pelaa pleikkaria ja vaaniipa kulman takana myös entinen ihastus Konsta, jolla saattaa olla Reijan tarvitsemia tietoja.

Tarasovan kielenkäyttö on värikästä ja täynnänsä kuvailevia, ei ehkä kielitoimiston hyväksymiä mutta silti ymmärrettäviä sanoja. Tekstiä on miellyttävä lukea, se rönsyilee ja kuplii iloisesti ja rullaa jouhevasti eteenpäin. Toisaalta runsaus on paikoin puuduttavaa. Tekstiä olisi voinut hieman karsia ja tiivistää, sillä yli nelisataasivuisena kirja tuntui himpun verran liian pitkältä.

Kirjan vahvuus on ehdottomasti eläväinen ekspatriaattielämän ja venäläisen kulttuurin kuvaus, josta Tarasovalla onkin ensikäden tietoa. Itselleni kirjan ympäristö tai kulttuuri eivät ole erityisen tuttuja, joten nautin kovasti matkasta kaalipiirakoiden ja venäläisen byrokratian pariin.

Lukiessa mieleen palasi muistikuvia Sujata Masseyn Rei Shimura -kirjoista ja Reijassa ja Reissä onkin paljon samaa. Myös Rei sotkeutuu rikoksiin kuin vahingossa, yrittää luovia vieraassa kulttuurissa itsenäisenä naisena ja muistaakseni Rein miessuhteetkin ovat usein varsin monimutkaisia. Täytyy tosin myöntää, että vaikka Reija herättikin sinänsä positiivisia mielleyhtymiä ei hänestä aina ollut helppo pitää. Toisaalta symppasin häntä, mutta tietty röyhkeys ja leväperäisyys ihmissuhteissa hieman pänni.

Mehevän ja viihteellisen lukemisen kaipuuseen kirja sopii joka tapauksessa oivallisesti. Venäläiset tilikirjani on aistimuksia täynnä oleva matka kiinnostavaan Pietariin ja sen monimutkaisiin bisneskuvioihin ja Reija on oivallinen opas, jos ajoittainen krapulahuuruisuus ja säätäminen ei ota liikaa kupoliin.

Kulttuuri kukoistaa -blogissa suositellaan tätä lällyviihdettä välttäville, Luetut lukemattomat -blogissa kirja puolestaan todettiin liian juonivetoiseksi mutta kehuttiin silti miljöön kuvausta.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani
Gummerus, 2018. 469 s.
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti

Leppoisamman (ja epävarmuuden kyllästämän) aikuisuuden ylistys

Minulla olisi ollut tuossa äskettäin puolitoista tuntia aikaa lukea tai kirjoittaa rauhassa vauvan nukkuessa. Sen sijaan hakkasin päätä seinään ratkoessani mysteerikätköä ja googlailemalla satunnaisia asioita. Olisin voinut esimerkiksi kirjoittaa kunnolla tästä Sarah Andersenin sarjakuvateoksesta Aikuisuus on myytti (Sammakko, 2017), mutta nyt kirjoitan sitä ikään kuin puolella silmällä ja kymmeneosalla keskittymiskyvystä. Se sopinee onneksi teoksen tyyliin.

Andersen on nuori taiteilija Brooklynistä ja kertoo näissä Sarah's Scribbles -sarjakuvissaan havaintoja Y-sukupolven näkökulmasta. Verkossa julkaistavan sarjakuvan stripeistä koottu Aikuisuus on myytti keskittyy teemoiltaan nimenomaan aikuiseksi kasvamiseen (kumma kun kaikenlaisia aikuistaitoja kuten rahankäyttöä tai tulevaisuudensuunnittelua ei heti handlaakaan), naiseutta (miksi iso osa muotivaatteista tuntuu vaativan rintaliivittömyyttä näyttääkseen hyvältä ja kuinka ne kuukautiset aina yllättävätkään) ja parisuhteita (pidin erityisesti kirjassa käytetystä termistä marinoitunut parisuhde, tunnistan).

Andersenin ote on riemukas (niin piirrosjäljellisesti kuin ajatuksellisesti) ja samaistuttava. Lukiessani tätä ensimmäistä kertaa otin jo kirjan ensimmäisen kolmanneksen sivuista useita kuvia ja lähettelin niitä hihitellen siipalle, kunnes totesin että eiköhän hänenkin kannata lukea tämä ihan kirjana eikä kymmeninä kännykkäkuvina. Minustakin on ihanaa olla kotona pyjamasillaan ja nuuhkia kirjoja ja todellakin märehdin minulle tapahtuneita noloja asioita piiiitkään vaikka kukaan muu ei varmaan edes muista niitä.

Toki tässä tämänhetkisessä elämäntilanteessa yritän parhaani mukaan larpata vastuullista ja järkevää aikuista ja siten osa Andersenin jutuista on jo menneen talven lumia (tai muuten yhteensopimattomia, en ole koskaan ymmärtänyt hoitoaineiden pointtia). Ei se kuitenkaan haittaa.

Aikuisuus on myytti tarjoaa sopivasti hihityttävän lukuhetken ja ehkä jopa pienoista vertaistukea siihen, että "normaali" aikuisuus tai aikuiselta vaikuttaminen on toisinaan pirun vaikeaa.

Kirjojen pyörteissä -blogissa naureskeltiin kirjaa lukiessa, Ei vain mustaa valkoisella -blogissa suositellaan tätä introverteille ja vaivaantuneille ihmisille.

Haastekuittauksia saadaan tällä sekä Prinsessoja ja astronautteja -haasteeseen että Sarjakuvahaasteeseen.

Kiitokset arvostelukappaleesta kustantajalle.

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti (Adulthood is a Myth, 2016)
Sammakko, 2017. 110 s.
Suomentanut: Aura Nurmi

Piia Leino: Taivas

Nykypäivän Helsingissä Linnunlaulun sillalta voi vielä katsella junia.

Tarina lähitulevaisuudesta on ahdistava, muttei vailla toivoa

Yleishälyttimet ulvoivat samana iltana, jona aloin lukea Piia Leinon Taivasta (Kustantam S&S, 2018). Oikeaa vaaraa ei ollut, laitteet olivat vain epäkunnossa, mutta olo oli outo. Seuraavana päivänä uutisissa oli juttu Espoossa auton alle jääneestä sudesta. Siis Espoossa. Dystooppisen, neljäkymmentä vuotta tulevaisuuteen sijoittuvan teoksen maailma tuntui tulevan vähän liiankin lähelle.

Akseli työskentelee lähes autiossa Helsingissä yliopiston laskuun ja tutkii tallenteita vanhalta ajalta, kun ihmiset olivat vielä kiinnostuneita asioista ja muista ihmisistä. Akseliakaan ei oikeastaan kiinnosta, lähinnä hän odottaa sitä hetkeä kun hän voi matkata Taivaan virtuaaliseen maailmaan. Taivaassa Akseli tapaa Iinan, naisen johon hän jostain syystä haluaa ottaa kontaktia vaikka yleensä onkin mieluummin yksin. Lähes samaan aikaan Akseli saa yliopistolta testattavakseen pillereitä, jotka tekevät mielelle kummia. Yhtäkkiä harmaassa maailmassa saattaisikin olla mahdollisuuksia, mutta Taivaan tuomasta turvasta ja unohduksesta on vaikea luopua.

Kertojina vuorottelevat pääasiassa Akseli ja Iina, paikoin ääneen pääsee myös Iinan työnantaja Jalo. Ratkaisu on toimiva ja henkilöt kiinnostavia epävarmuuksineen ja heikkouksineen. Täytyy myöntää, että en oikeastaan pitänyt Akselista tai Iinasta hirveästi, mutta suhtauduin heihin uteliaisuudella: mitä seuraavaksi tapahtuu, miten suhde kehittyy?

Tulevaisuuden Helsinki on Leinon käsissä synkkä paikka. Ihmiset lymyilevät omien kotiensa suojissa eristyksissä. Ruokaa on vähän, köyhyyttä ja kurjuutta paljon. Lapsia ei enää synny, eikä varmuutta tunnu olevan onko syy biologinen vai johtuuko se vain lamaantumisesta. Lukiessa ahdistaa, sillä kirjan maalaama tulevaisuudenkuva ei tunnu mahdottomalta ja tapahtumapaikkana on kaiken lisäksi oma kotikaupunki. Meidän kaupunginosamme taitaa tosin Taivaan maailmassa olla jo metsittynyttä kapinallisten aluetta.

Vastapainona lamaantuneille ihmisjoukoille kirja on myös paikoin todella lihallinen. Kontrasti tuntuu hyppäävän silmille ja tuntuu välillä vähän vaikealtakin lukea, sillä kerronta on niissä kohdissa jotenkin niin paljasta.

Pidin kovasti kirjan lopusta. Vaikka osittain osasin asioita aavistaakin, oli mukana myös muutama yllätys. Tarina myös keriytyi miellyttävällä tavalla kokoon selittelemättä liikoja. Tavallaan olisin halunnut nähdä myös Helsingin ulkopuolelle, mutta toisaalta näin tarina pysyi kompaktina ja jätti tilaa mielikuvitukselle.

Piia Leinon Taivas on oivallinen dystopia. Sen luoma maailma on tuttu, joten siihen on helppo uppoutua, mutta samalla vieras ja pelottavakin. Toivon, että minun ei tarvitse nähdä tämän kirjan kuvaamaa likaista ja surulliseksi muuttunutta Helsinkiä koskaan.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirjan nimessä on vain yksi sana ja spefi-haasteesta kohdan dystopiakirja.

Piia Leino: Taivas
Kustantamo S&S, 2018. 250 s.

Synkkä mies synkkine ajatuksineen - lyhyesti muutamien mieskirjailijoiden teoksista

H.C.Andersenilla ei ole mitään tekemistä tämän postauksen kirjojen kanssa.

Arvatkaa vaan muistanko hirveästi mitään keväällä ja kesällä lukemistani kirjoista? En muista. Tuo upeasti keksimäni otsikko (papukaijamerkki sille, joka viittauksen keksii) vaati kuitenkin pääsemään käytettäväksi, joten päädyin kirjoittamaan ylös hataria muistikuvia neljästä mieskirjailijan teoksesta. Kaikissa näissä teoksissa päähenkilö, mies totta kai, synkistelee enemmän tai vähemmän eli hilpeyttä on luvassa. Tai oikeastaan ei, paitsi viimeisessä kirjassa, joka oli näistä ainut jonka voisin lukea vielä uudelleen.

Garth Greenwellin Kaikki mikä sinulle kuuluu kohisutti keväällä ja kirjaa oltiin nostamassa jopa vuosisadan homoromaaniksi. Bulgariaan sijoittuvassa romaanissa luonteeltaan varovainen nimettömäksi jäävä opettaja etsii seuraa miestenhuoneista yrittäen samalla löytää itsensä ja ehkä rakkauttakin. Greenwell kirjoittaa kauniisti ja tyylikkäästi, ehkä jopa liian. Kertoja jää minulle etäiseksi. Hän ei halua jäädä rappiollisen Mitkon pauloihin, mutta ei uskalla luopuakaan. Vaikka kerronta on hiottua, jää mieleen lähinnä kipeä pyristely oman menneisyyden, halujen ja epävarmuuden muodostamassa verkossa. Kuumaa erotiikkaa tästä ei löydä oikein hakemallakaan.

Sen sijaan Greenwellin esiintyminen kevään Helsinki Litissä Jari Tervon kanssa lämmitti mieltä kovastikin, haastattelu on edelleen katsottavissa verkosta. Kiitokset Nemolle arvostelukappaleesta.

Myös Andrew Michael Hurleyn The Loney (suom. Hylätty ranta) päätyi lukulistalle Helsinki Litin myötä. Hurley kuvaa teoksessaan ahdasmielistä, omiin perinteisiinsä painavasti nojaavaa uskonnollisuutta erikoisen perheen kautta. Perhe odottaa luoteis-Englannin rannikolle suuntautuvalta pääsiäisvaellukseltaan ihmeitä, mutta harmaat rannat dyyneineen ja painostavine ilmapiireineen tuovat lähinnä eripuraa matkaseurueelle eivätkä seudun tapahtumat muutenkaan ole kovin kohottavia. Hurleyn teoksessa tunnelma on todella ahdistava ja teos kasaa jännitystä loppua kohden isolla kädellä. Painetta ei kuitenkaan saada purettua, lukemisen jälkeen tekee mieli ravistella iholta pois jotain öljyistä. Heti luettuani pidin kirjaa suhteellisen vaikuttavana, mutta mieleen jäänyt jälkimaku on epämiellyttävä. HelMet-haasteesta saan tällä kuitenkin kuitattua kohdan kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

Ian McEwanin kanssa olin taas helisemässä. Olin ajatellut, että kokeilen vielä kerran jos tykkäisin, tässä kirjassa olisi nyt ilmastonmuutosasiaa ja fysiikkaa jos se auttaisi mutta ei. Poltteessa Michael Beard, arvostettu fysiikan Nobel-voittaja, löytää itsensä yhtäkkiä tilanteesta, jossa voisi pelastaa nuutuneen uransa ihan vain pienellä kikkailulla. Hyvää tästä ei tietenkään seuraa ja kun soppaan lisätään vielä parisuhdeongelmat niin kuusikymppisen fyysikonkutaleen sietääkin hikoilla. Periaatteessa tätäkin lukiessa nyökkäilin että McEwan osaa kyllä kirjoittaa ja näin, mutta lähinnä tuskastuin päähenkilön totaaliseen vatipäisyyteen ja luin kirjan loppuun aika haluttomasti. Nyt mietin että kokeilenko vielä sitä Lauantaita vai uskoisinko jo että kolmas kerta toden sanoo ja Ian ja minä emme kuulu yhteen.

Laitetaan loppuun vielä jotain positiivista, sillä luinpa tuossa keväällä vihdoin ja viimein myös Nick Hornbyn High Fidelityn ja se oli ihana. Robille tulee ero Lauran kanssa ja tämä ero syöksee miehen introspektiiviselle matkalle niin levyhyllynsä syövereihin kuin omaan elämäänsä ja sen merkityksellisiin asioihinl. Aikamoinen vätyshän Rob on, tavallaan, ja ihan pöljäkin välillä, mutta Hornby kirjoittaa niin herkullisesti ja tarttuvasti ja naurattavasti että tätä lukiessa ei voinut kuin hymyillä. Voisin lukea vaikka heti uudelleen. Kuittaan tällä myös Helmet-haasteen kohdan kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu (What Belongs to You, 2016)
Nemo, 2017. 216 s.
Suomentanut: Juhani Lindholm

Andrew Michael Hurley: The Loney
2014. 368 s.

Ian McEwan: Polte (Solar, 2010)
Otava, 2010. 377 s.
Suomentanut: Juhani Lindholm

Nick Hornby: High Fidelity
1995. 253 s.

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki #1)

Kallvikin rannoilla merta ja saaristoa katselee myös Kiuru ystävineen.

Flunssapäivätkin sujuvat kevyemmin hyvän kirjan parissa. Sain mahdollisuuden päästä lukemaan Elina Rouhiaisen uuden Väki-sarjan aloitusosaa Muistojenlukija ennakkoon ja kyllä kuulkaas kannatti. Kustantamon urbaaniksi fantasiaksi luokittelema teos vei mukanaan tuttuihin Helsingin maisemiin fantasian lainalaisuuksia hyödyntäen.

16-vuotias Kiuru on periaatteessa tavallinen tyttö, kirjojen parissa viihtyvä ja rauhallinen. Hänellä on kuitenkin erityinen taito, kyky nähdä toisten ihmisten muistot ilmassa lentävinä lintuina ja tarttua niihin. Ajattelemattoman teon seurauksena tämä kyky johdattaa Kiurun Kallvikin niemeen, jossa hän tutustuu romaniveljeksiin Daihin ja Neluun sekä räiskyväpersoonaiseen Bollywoodiin. Myös kolmikolla on erinäisiä taitoja ja kesästä alkaa tulla jännittävä, etenkin kun Kiurun ystävä ja vähän ihastuskin Samuel palaa reissuiltaan kotiin ja liittyy joukon jatkoksi. Erikoistaitoiset ihmiset kiinnostavat kuitenkin myös muita tahoja ja leppoisa rannalla hengailu muuttuu pian joksikin vakavammaksi.

En ollut tutustunut kirjan maailmaan tai taustoihin sen kummemmin lukemista aloittaessani, joten yllätyksiä tuli monta ja tarinaan pystyi keskittymään ihan eri tavalla. Rouhiainen on kehittynyt kirjoittajana hurjasti, teos imaisi heti mukaansa ja piti otteessaan. Myönnettäköön, että uppoutumisessa auttoivat myös kirjan kovin tutut maisemat. Pääpaikka Vuosaari ei itsessään ole minulle kovin tuttu, mutta mieli matkasi onnellisena Kallvikin rannoille ja piipahtamaan töölöläisessä lempiantikvariaatissani Arkadiassa.

Perusasetelmiltaan Muistojenlukija on aika perinteinen, onhan siinä joukko jollain tavalla yhteensopimattomia nuoria erikoisine kykyineen ja taho, joka näistä kyvyistä on kiinnostunut. Rouhiaisen näkökulma tähän on joka tapauksessa ainakin itselleni tuore ja odotan jatko-osien paljastavan enemmänkin näitä salaisuuksia. Tämän lisäksi kirjaan on nivottu hyviä ajatuksia vähemmistöryhmistä, pääsääntöisesti juuri romaneista joihin Kiurukin äidinpuoleltaan kuuluu, ja esimerkiksi sukupuolen moninaisuudesta.

Pidin myös Rouhiaisen aikaisemmin kirjoittamasta Susiraja-sarjasta, mutta täytyy myöntää että Väki kaahotti sen ohi jo alkumetreillä. Kiurun ja kumppaneiden tarina koukutti mukaansa ja koin samanlaista päänsisäistä kutinaa kuin aikanaan Annukka Salaman Faunoidit-sarjaa lukiessani; nyt on hyvä. Laitoin kirjan luettuani samoin tein muutamalle ystävälle viestin, että tämä kirja kannattaa lukea.

Lämmin kiitos kirjailijalle ja kustantamolle mahdollisuudesta päästä lukemaan ennakkokappaletta! Kirjan virallista julkaisua juhlistetaan ensi viikonloppuna Hel-YA! -festivaalien yhteydessä ja suosittelen teosta oikein lämpimästi laadukkaan (kotimaisen) nuortenkirjallisuuden ystäville!

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki #1)
Tammi, 2017. 320 s.
Kansi: Laura Lyytinen

Katri Alatalo: Älä riko pintaa

Kauhu on minulle verrattain vieras fantasian alalaji, mutta tutun kirjailijan kanssa uskaltaa lähteä kokeilemaan. Katri Alatalon Älä riko pintaa (Vaskikirjat, 2016) kuljettaa lukijan Talvilaakson ja Kesäsaarten maahan. Novelleissa hahmot lähtevät matkalle tai kohti kuolemaa, aikuistuvat ja joutuvat kohtaamaan mielen synkimpiä puolia. Tarinoita on kymmenen, osa niistä on julkaistu aiemmin esimerkiksi Portti- ja Usva-lehdissä. 

Talvilaakson ja Kesäsaarten ollessa tuttuja on tarinoihin helppo heittäytyä. Ne osaa sijoittaa jonkinlaiseen kontekstiin, ajatella tuntevansa maaperän. Tuntuu tosin myös siltä, että uppoutuminen onnistuisi myös ilman Mustien ruusujen maa -trilogian lukemista. Tarinat eivät ole jatko-osia eivätkä niissä täten esiinny samat henkilöt.

Kauhun sävyt kulkevat mukana novelleissa, toisissa lähempänä pintaa ja toisissa synkissä syvyyksissä. Kaltaiselleni kauhunvierastajalle tarinat olivat sopivan pelottavia, joten suurkuluttajille novellit eivät välttämättä tuo suurta jännitystä. Luin tarinoita hitaasti yhden illassa, pitemmät useammissa pätkissä. Nukkumaan uskalsi mennä, mutta välillä tarinat hiipivät uniin ja jäivät myös ajatuksiin pitemmäksi aikaa.

Alatalo kirjoittaa laadukkaasti ja monipuolisesti. Tarinat ovat erilaisia, puutumaan ei pääse. Pidin Alatalon luomista henkilöhahmoista ja tavasta antaa lukijalle aikaa pohtia itse. Omia suosikeitani olivat Talviyön tarina ja Tee minulle syksy, niistä ovat jääneet vahvimmat tunnemuistot. Erityisesti Talviyön tarina hiipi luihin ja ytimiin kylmyydellään ja näyttämällä ihmisluonnon itsekkyyden.

Kiitokset arvostelukappaleesta kirjailijalle. 

Katri Alatalo: Älä riko pintaa

Vaskikirjat, 2016. 302 s.

Kansi: Jarno Kantelinen

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja

Kyl mää Heli Laaksosen tierän vaikken ole kai mitään runokokoelmistaan koskaan kokonaisuudessaan lukenut. Enkä kyllä osaa lounaismurrettakaan, joten jätettäköön se sikseen. Sen sijaan voinen sanoa, että nyt olen lukenut Laaksosen komediallisen kaunokirjan Sylvia, Tuija ja laulava patja kokonaisuudessaan ja pitänyt siitä kovin.

Tuija täyttää seitsemänkymmentä mutta ei halua juhlia, ainakaan perhesellaisia. Pakomatkalle lähdetään nuorisoseurantalon lavalle parhaan ystävän Sylvian kanssa, samalla suunnitellaan seuran satavuotisjuhliin runokavalkadia. Toivottu on esitettävän Heli Laaksosta, ketäs muutakaan. Siinä sitten suunnitellaan, runoja luetaan ja puhutaan kaikesta maailman ja taivaan väliltä, autoista, miehistä, kuolemasta ja Edam-juustosta.

Kirja on läpeensä lämminhenkinen. Sylvia ja Tuija ovat omanlaisiaan persoonia, toinen räväkämpi ja toinen systemaattisempi, mutta silti parhaita ystäviä. Lukiessa tulee olo kuin itsekin pääsisi vinkuvalle ilmapatjalle köllimään ja puhisemaan santpaulioille.

Teoksesta on tulossa myös kamarinäytelmä ja uskon että se sellaiseksi taipuu mainiosti, etenkin jos ja kun näyttelijöinä on sellaisia ihmisiä jotka saavat Sylvian ja Tuijan kukoistamaan. Vanheneminen kun ei näille naisihmisille ole mikään syy lopettaa elämistä, höpsis sentään, ihan hyvin voi hankkia vaikka uuden auton. Ja lopulta todeta että on se perhekin ihan kiva, silti.

Että jos hyvää mieltä kaipailee, niin tässä on sellainen kirja. Ei ole pituudella väsytetty, tahti on lupsakka ja raskaaksi ei ruvet, lounaismurrettakin ymmärtää vaikka ei mitään murretta kunnolla puhukaan. Syrän tähän.

Kiitokset arvostelukappaleesta kirjailijalle.

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja
Kynälä, 2016. 95 s.

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä

Joan Didion on nimenä minulle tuttu, ei sen kummemmin. Huhtikuussa oli Teatteri Jurkan bloggareille järjestämä Lue, koe, kirjoita -haaste, jossa luettiin Didionin teokset, päästiin Katri Kekäläisen inspiroivalle teatterikritiikin kirjoittamisen intensiivikurssille ja lopulta nähtiin näytelmä Maagisen ajattelun aika ja kirjoitettiin siitä. Ensimmäisen osion eli kirjojen lukemisen suoritin kiireellä ennen kritiikkikurssia, mutta tämä varsinainen bloggaaminen venyi luovasti kesäkuulle.

Teoksessaan Maagisen ajattelun aika (Like, 2007) Didion elää läpi miehensä kuoleman jälkeisen vuoden. Kuolema tapahtuu yllättäen joulukuussa, kotona vietettynä iltana avioparin palattua juuri sairaalasta koomassa makaavan tyttärensä luota. Vuoden aikana Didion yrittää selittää itselleen miehensä kuolemaa, käy läpi siihen johtavia tapahtumia ja jää kiinni pyörteisiin, jotka heittävät tämän menneen hetkiin.

Surun kokemus teoksessa on yksityinen, kuin läpileikkaus Didionin tunteman menetyksen anatomiaan. Yksityisyys aiheutti minulle sen, että koin vaikeaksi samaistua ja liikuttua hänen surustaan, enhän minä tuntenut hänen miestään tai tytärtään tai ihmisiä joista kirjassa kerrotaan. Sen sijaan alan kyllä verrata surun kokemista omaani, niihin tunteisiin joita on itse kokenut.

On kirja toki surullinen ja koskettava, mutta välillä tulee hieman tirkistelevä olo. Suru on, no, niin yksityistä ja jättää Didionin sanoin ihmisen niin hauraaksi ja jollain tavalla läpinäkyväksi. Ja ehkä siinä on sekin, että kirja vie ajattelemaan sitä omaa surua ja jään analysoimaan, en haluaisi juuri nyt tehdä sitä.

Puhtaana lukukokemuksena Maagisen ajattelun aika oli kuitenkin varsin miellyttävä, vaikka tauon jälkeen kerronnan rytmiin oli hidasta päästä. Ajatus hyppii ajasta ja paikasta toiseen kirjassa ja sitten omassakin päässä. Rytmin tullessa tutuksi teksti soljuu ja kulkee kuin polveileva joki.

Teoksessa Iltojen sinessä (Like, 2012) on siirrytty ajassa eteenpäin. Miehen menetyksestä on tuskin alettu toipua, kun Quintana-tytär joutuu sairaalasta toiseen ja aika vie kohti vääjäämätöntä kohtaloa. Didion muistelee teoksessa tytärtään, vanhemmuuttaan, pohtii omaa vanhenemistaan ja yksin olemistaan.

Luettuna Maagisen ajattelun ajan jälkeen Iltojen sinessä oli jollain tavalla helpompi, se ei ollut yhtä hauras vaikka surullinen olikin. Lyhyestä mitastaan huolimatta teoksen painolasti on sivujaan raskaampi. Jotenkin kauheaa kuitenkin sanoa, että tämä oli tosiaan kevyempi itselle, ehkä osasin jo valmistautua tyyliin, suruun, vääjäämättömään.

Olisin ehkä jonain toisena aikana osannut suhtautua näihin kirjoihin eri tavalla. Nyt ne olivat minulle vaikeita, tämä teksti on tosiaan ollut luonnoksissa jo usean kuukauden enkä ole palannut siihen. En myöskään aikone palata näihin teoksiin enää. Jollain tavalla kuitenkin arvostan Didionia, sitä rohkeutta jolla hän kirjoittaa asiat esiin ja asettaa oman rikkinäisyytensä kaikkien näkyville.

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika (The Year of Magical Thinking, 2005)
Like, 2007. 221 s.
Suomentanut: Marja Haapio

Joan Didion: Iltojen sinessä (Blue Nights, 2011)
Like, 2012. 151 s.
Suomentanut: Kirsi Luoma

Minna Rytisalo: Lempi

Kerrankin oli oikeasti aikaa ja mielenrauhaa lukea, kun olin muutaman päivän Hangossa. Alkukesän kuulaaseen paisteeseen ja navakoihin tuuliin valitsin Minna Rytisalon esikoisteoksen Lempin (Gummerus, 2016), joka kolahti minulle jokin aika sitten ennakkokappaleena postilaatikkoon.

Lapin sota vie rintamalle Viljamin, Pursuojan isännän, ja odottamaan jäävät niin tuore vaimo Lempi kuin avuksi hankittu piikatyttö Elli. Helppoa ei ole myöskään Lempin siskolla, saksalaisen heilan kanssa olo kun ei olekaan aina niin hohdokasta kuin ajatteli. Rakkaus vie kaikki mennessään, yllytetty tai yllättäen tullut, riipivä ja raastava, satuttavuudessaan silti vastustamaton ja mitä erilaisimpiin tekoihin ajava.

Lempi pitää kevyen tiukasti otteessaan, vetää ensisivuilta alkaen kuin huomaamatta imuunsa. Viljamin, Ellin ja Siskon kertomukset muodostavat kokonaisuuden, jonka lopullista muotoa arvaili lukiessaan ja jossain sitä päätyi niihin oikeisiin aavistuksiinkin. Henkilöhahmojen dynamiikka on taiten kuvattu ja jokaisen omanlaisensa suhde Lempiin on kiinnostava. Paljon en uskalla tässä sanoa, saatte itse havaita ja kokea.

Luin tarinan loppuun hankolaisella rantakalliolla, huokaisin kirjan suljettuani. Lempi oli kokonaisvaltainen lukukokemus, mukaansatempaava mutta hillitty. Tyynen pinnan alla räiskyi tunteita jos jonkinlaista, mustasukkaisuutta ja intohimoa, pelkoa ja lempeyttä. Tarina jäi ihon alle kytemään, ei ole päästänyt vieläkään otteestaan.

Mainittakoon tässä lopuksi että kyllä, tunnen Lempin kirjoittaneen Minna Rytisalon kirjablogiympyröistä jo useamman vuoden takaa. Ja kyllä, se että tämä kirja on Minnan kirjoittama varmasti vauhditti sitä että luin sen näin pian. Silti tämä teksti ei ole kaverikehu, vaan vilpitön ihastuminen hienoon tarinaan ja laadukkaaseen tekstiin. Lukekaa tekin. Minä aion hankkia tästä teoksesta vielä sen virallisen version hyllyyni asumaan.

Lempi ilmestyy heinäkuun lopulla.

HelMet-haasteessa olkoon tämä vuonna 2016 julkaistu kirja.

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus, 2016. 234 s.

Supernova - uusien kirjoittajien antogia

Novelleja tulee luettua turhan harvoin ja etenkin kokoelmat ovat minulle vähän haastavia. Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien Supernova-antologiaa (2015) lähestyin kuitenkin vaihteeksi eri tavalla. En ottanut stressiä lukemistahdista, luin yhden novellin silloin kun ehdin (tai muistin). Täten lyhyen kokoelman lukemiseen meni monta kuukautta, mutta koin että sain kerrankin novelleista paljon irti yksittäisinä tarinoina kun niitä ehti haudutella.

Kokoelman aloittaa Marko Järvisen Tuuleton taivas, seisovat vedet. Maailma on mystisesti alkanut haipua Niklaksen ympäriltä, onneksi autioituneesta kaupungista löytyy myös Salla. Yhdessä he yrittävät selvittää oudoksi muuttuneen maailman lainalaisuuksia. Järvisen kirjoitustyyli on vetävä ja teksti rullaa hyvin, mutta etenkin novellin loppupuolella tapahtuu melkoisia hyppyjä ja tuntuu että tarina olisi tarvinnut enemmän tilaa. Kiinnostavia juttuja kuitenkin ja pysähtyneellä Tampereella oli jännittävää hiippailla.

Liisa Näsin Koiratalo lähtee humoristisempaan suuntaan, mutta on hieman hupsun kuoren alla oikeasti aika kuumottava tarina. Jere tapaa Iinan koiranäyttelyssä ja he laittavat välittömästi hynttyyt yhteen Jeren roudatessa tavaransa Iinan ja tämän coton de tuléarien kanssa samaan taloon. Novellimuoto toimii tarinassa hyvin ja vinkkejä tulevaan pudotellaan omaan makuuni sopivasti.

Limiaika-novelli oli yksi omia suosikeitani tästä kokoelmasta. Santeri Lanér on kehittänyt mainion idean ihmisten jaottelusta aamu- ja iltavirkkuihin ihmisiin. Novellipituus toimii tässä tarinassa erinomaisesti, sillä aihe on hyvin rajattu ja tilannetta selitetään sopivasti, mutta lopussa jätetään myös tilaa omalle ajattelulle.

Rami Helosmaan novelli Huomaaton kohtaaminen toi mieleen Italo Calvinon teoksen Kosmokomiikkaa. Rinnakkainen havainnointi avaruudesta ja maanpäältä toimi hyvin, mutta novelli olisi mielestäni kaivannut hieman tiviistämistä. Nyt tuntui, että sama asia selitettiin useaan kertaan, vähemmälläkin olisi selvinnyt sillä idea oli hyvä.

Yksi kokoelman kuumottavimpia novelleja oli Pyry Palermon Kuolemantanssi. Lappiin sijoittuva tarina kertoo erikoisesta taitelijasta Launis Variksesta, hänen uudesta taideluomuksestaan ja avustaja-xstä, joka saa selville asioita joiden olisi pitänyt pysyä salassa. Pidin kovasti taiteen ja spefin yhdistämisestä ja novellin jännittävyydestä.

Mikko Rauhalan Höyryväki-novellissa oli miellyttäävä Downton Abbey -meininkiä vanhassa kartanomiljöössä, tässä yläluokan vallan murtumisen sijaan palveluskuntaa vain oltiin vaihtamassa ihmisistä höyrykoneisiin ja uusi kotitonttukin haluaa puuron sijaan moottoriöljyä. Jännite kuitenkin jää kuplimaan pinnan alle eikä oikein pääse purkautumaan, itse olisin kaivannut jonkinlaista loppuhuipennusta. Toisaalta pidättyväisyys ehkä myös sopii novellin tunnelmaan,

Kuolleena syntynyt toimisi hyvin prologina tai lähtöasetelmana pidemmällekin tarinalle. Hanna Hohenthal kirjoittaa salaperäisesti pudotellen vain pieniä vihjeitä siitä mitä tarinan ulkopuolella tapahtuu. Tunnelma on jopa pelottava, mikä aikaansaadaan oivasti sillä että kerrotaan vain vähän ja annetaan oman mielikuvituksen täyttää aukot välistä.

Aino-Kaisa Koistisen Tullivirkailija-novellissa on paljon tuttuja dystooppisia elementtejä auringon korventamasta maapallosta tiukasti kastijakautuneeseen yhteiskuntaan. Novelli on yksi antologian pisimpiä, mutta tässä mitta kuitenkin toimii eikä tarina vanu tarpeettomasti vaan jännite pysyy kasassa. Taitavaa kerrontaa ja muutamia yllätyksiäkin.

Anna Salosen kirjoittamaa Kahdeksanjalkaisia-novellia en suosittele yhdellekään hämähäkkikammoiselle. Itsekään en näistä kahdeksanjalkaisista otuksista erityisemmin pidä ja jos kammoaisin niitä, en ehkä uskaltaisi tämän lukemisen jälkeen mennä nukkumaan. Novellimitta toimii tarinassa oivallisesti ja juttu on sopivasti kiinni arkipäivässä lähtien siitä sitten aivan omiin sfääreihinsä.

Viimeisenä novellina antologiassa on Mia Myllymäen Talven lapset. Tunnelmaltaan Lappiin sijoittuva novelli on surullinen ja aiheeltaan kiinnostava. Kyllä jumaluuksia Lapin metsiin mahtuu, toivottavasti tällaisia lempeitä ainakin kuin tarinan Laphi ja hänen kansansa. Tarinaan olisin voinut jäädä pitemmäksikin aikaa, mutta toisaalta novellin pituus toimi hienosti kurkistusikkunana kiinnostavaan ideaan.

Kokonaisuutena antologia oli positiivinen lukukokemus. Toki novellien välillä oli pientä epätasaisuutta, toisilla kirjoituskokemusta oli selvästi enemmän kuin toisilla ja osa novelleista olisi voinut hyötyä vielä hiomisesta, mutta hyviä tarinoita olivat kaikki. Koska yhteistä teemaa ei genren lisäksi ollut, on novelleja hassua vertailla keskenään joten jätän sen nyt tekemättä. Joka tapauksessa toivon, että kirjoittajat jatkavat tarinoiden kertomista ja että heistä mahdollisimman monesta kuullaan vielä lisää.

Kiitokset arvostelukappaleesta Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittaja ry:lle.

Mia Myllymäki, Katri Alatalo, Leila Paananen ja Shimo Suntila (toim.): Supernova - uusien kirjoittajien antologia
Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry, 2015. 160 s.
Kansi: Arren Zherbin ja Venja Suntila

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano

Nolottaa, että Maaria Päivisen On nälkä, on jano (Into, 2014) on muhinut hyllyssä lukematta näinkin pitkään. Jollain tavalla aloin vähän pelätä kirjaa, en ole enää edes varma miksi, jonkin kuullun tai luetun sivulauseen vuoksi ehkä. Hotvasan kirjan pohjalta valmistama nykynukketeatteriesitys sai vihdoin ottamaan teoksen lukuun ja kyllä se kannatti, ehkä nyt oli sille oikea hetki.

Emilie Silvia Grassilla on elämä hallussa: opettajanpesti, oma asunto, kotona rauhallinen herra Blumen. Hetkellisiin tunnekuohuihin auttaa matriisilaskenta. Tyydyttävän elämän julkisivu alkaa kuitenkin rakoilla, kun naapuriin muuttaa yökaudet metelöivä nuorimies ja herra Blumenkin pakkaa laukkunsa ja lähtee. Emilie ei kuitenkaan luovuta, ehei, hän aikoo saada Blumenin takaisin ja ryhtyy sutenööriksi, parhaaksi mahdolliseksi sellaiseksi, ja orjuuttaa rakkaudenkaipuussaan kaikki vastaantulevat miehet matkansa varrelta.

Romaania on hankala tiivistää tai sen juonta sanallistaa, sillä sen vahvuus on sanoissa ja vimmaisuudessa. Emilien ajatukset hyökkäävät sivuilta päin näköä, kerrontaa rytmittävät lyhyet katsaukset miesuhrien tilanteisiin. Teos on täynnä eritteitä, kaikennielevää tunnetta, kiihkoa ja musertavaa yksinäisyyttä kaiken metelin keskellä.

Aloittaessa kirjaa kesti hetken, että rytmiin pääsi, mutta sen jälkeen solahtaminen kirjan maailmaan oli helppoa. Jopa pienten taukojen jälkeen, toisaalta hyvä niin sillä kovin pitkiä pätkiä en tätä kyennyt kerralla lukemaan vaikka koukutuinkin. Emilien päänsisäisessä tunnekuohussa en voi sanoa viihtyneeni, mutta jotain kovin kiehtovaa siinä oli. Kirjan luin loppuun jonkinlaisessa sumussa keskellä yötä, tätä kirjoittaessa oli luettava se vielä uudelleen.

Ehdottoman kiinnostava, häpeilemätön, hikinen ja rumankaunis. Lukukokemuksena tämä oli hämmentävä, ehkä myös avartava. Päivisen kirjoittamaa kieltä ja ajatusvirtaa en jaksaisi joka päivä lukea, sen myönnän, mutta runsaudessaan se on aivan omaa luokkaansa. Kokeilkaa vaikka.

HelMet-lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan Kirjassa lähetetään kirjeitä, vaikken tiedä lähettikö Emilie lukuisia kirjeitään koskaan kellekään.

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano
Into, 2014. 257 s.
Kansi: Elina Salonen

Joe Abercrombie: Vain puoliksi kuningas (Särkynyt meri #1)

Joe Abercrombiella tuntuu olevan varsin vakiintunut asema fantasiakirjallisuuden piirissä, itse olen herran teokset onnistunut systemaattisesti sivuuttamaan. Nyt postiluukusta kuitenkin kolisi uusimman sarjan eli Särkynyt meri -trilogian aloitusosa Vain puoliksi kuningas (Jalava, 2016) joten ei auttanut muu kuin ottaa Locus-palkinnollakin koristettu kirja käteen.

Tarina alkaa verisesti, kun sotaretki koituu prinssi Yarvin isän ja veljen kohtaloksi. Raajarikko ja papin uralle haikaillut prinssi saa äkillisen ylennyksen kuninkaaksi ja toki myös samalla velvollisuuden kostaa verityö. Kaikki eivät luonnollisesti uutta kuningasta noin vain hyväksy ja erinäisten juonenkäänteiden myötä Yarvi löytää itsensä orjalaivalta airon varresta. Koston eittämättömyys on iskostunut nuoreen mieheen ja Yarvi päättää kostaa vallananastajille. Siis kunhan vain ensin pääsee pois laivalta ja takaisin kotikaupunkiinsa ja tähän saattaa tarvita yllättäviltäkin suunnilta apua.

Sinänsä siis mennään aika perinteisellä kaavalla: on perimysjärjestysselkkauksia, kuningas on hukassa ja orja voi olla sankari, Loppuvaiheessa teos onnistui tosin tarjoamaan minulle yllätyksen jos toisenkin, mikä nostatti lukukokemuksen laatua. Pääsääntöisesti tarinan seikkailut ja vastoinkäymiset tuntuivat kuitenkin aika tutuilta ja turvallisilta yllättävine liittolaisineen ja kamppailuineen.

Valitettavasti tässä kuitenkin tökki suomennos. Kieli tuntui töksähtelevältä ja välillä lauserakenteisiin oli päätynyt mitä oudoimpia viittaussuhteita ja niiden viidakoita. En tosin tiedä, onko saamani ennakkokappale ollut vielä viimeistelemätön versio, toivon näin. Tarina itsessään on kuitenkin ihan vetävä ja oletan sarjan saavan Suomessakin mukavasti lukijoita.

Saapi siis nähdä muistanko seuraavia osia lukea. Sinänsä tilanne on positiivinen, sillä niitä ei tarvitse odottaa kauan; toinen osa tulee jo kesällä ja kolmas syksyllä. Että ehkä kuitenkin, jos joku riittävästi niitä kehuu.

Onpa tätä teosta luettua muuallakin, esimerkiksi Vinttikamarissa-blogissa tätä tituleerataan mieltälämmittäväksi fantasiaksi.

Kiitokset kustantamolle arvostelukappaleesta.

HelMet-lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan kirjassa kuolee joku, ruumiita nimittäin tulee ihan reippaasti.

Joe Abercrombie: Vain puoliksi kuningas (Half a King, 2014)
Jalava, 2016. 397 s.
Suomentanut: Mika Kivimäki

Mintie Das: Storm Sisters: Kuohuva maailma

Viime vuoden kirjamessuilla minut esiteltiin satunnaisessa kohtaamisessa kirjailija Mintie Dasille ja todettiin, että minä varmaan pitäisin hänen alkuvuodesta ilmestyvästä kirjastaan Storm Sisters: Kuohuva maailma. Helmikuussa sähköpostiin kolahti arvostelukappale kirjasta ja teos pääsi mukaan hiihtoloman reissulle, tosin siellä ehdin lopulta vain aloittaa sen.

Charlie, Sadie, Liu, Raquel ja Ingela ovat viisi nuorta tyttöä, joilla on juuret eri puolella maailmaa. Tyttöjä kuitenkin yhdistää se, että kaikkien vanhemmat ovat arvostettuja Stormeja ja että vanhemmat menehtyivät traagisesti Tuhon päivänä kun Stormien laivojen kimppuun hyökättiin. Tytöt pääsivät pakenemaan ja ovat sittemmin naamioituneet merirosvoiksi tullaakseen toimeen ja selvittääkseen samalla kuka oli vastuussa hyökkäyksestä. Pärjääminen ilman rahaa ja etenkin omaa laivaa ei kuitenkaan ole aivan helppoa ja tytöt joutuvat laittamaan kaiken osaamisensa peliin selvitäkseen ylipäätänsä hengissä.

Lukukokemus selvästi kärsi tällä kertaa formaatin vuoksi, sillä oma e-kirjalukijani ei osannut "taittaa" tiedostomuotoa oikein ja teksti ei tätä myöten asettunut sivuille kunnolla. Täten lukeminen oli aika raskasta ja teosta tulikin sitten luettua rikkonaisesti, jolloin juonenkulustakin olin sitten säännöllisesti vähän pihalla. (Selvennys: minulla ei ollut luettavana ns. virallista e-kirjaversiota vaan pdf ja se ei pelitä laitteeni kanssa.) Sääli, sillä potentiaalia kyllä on.

Das kuljettaa sankareitaan jos jonkinmoisiin tilanteisiin myrskyistä vihamielisten henkilöiden käsiin. Seikkailemisen ohessa kannetaan toki myös henkistä taakkaa niin vanhempien poismenosta, ystävyyssuhteista ja niiden kestävyydestä tiukoissa tilanteissa ja vähän myös poikahuolista aina Hylkiöiden, siis tyttöjen veljien ja ystävien, ilmestyessä silloin tällöin paikalle. Materiaalia ja kerrottavaa on siis roppakaupalla ja se käy paikoin tämän kirjan taakaksi, omaan makuuni kerrontaa olisi voinut vähän tiivistää ja jäntevöittää.

Tyttöihin kuitenkin tykästyin, pippurisiin ja omanlaisiinsa, joten odotan kiinnostuksella sarjan seuraavaa osaa. Todennäköisesti voisin myös sen ilmestyessä lukea tämän uudelleen pohjalle ja vaikka ihan perinteisenä kirjana niin ei pääse tekniikka minun ja tarinan väliin.

Kirjaston kummitus on myös lukenut tämän ja tiivistystoiveista huolimatta tykästyi hänkin tyttömerirosvoihin. Kiinnostava on myös kirjan synnyn tausta, siitä kiinnostuneet voivat kurkata vaikka tämän Hesarin artikkelin.

Mintie Das: Storm Sisters: Kuohuva maailma (Storm Sisters #1)
Tammi, 2016. 442 s.
Suomentanut: Marja Helanen

Ella Brigatti: Sängynaluskansa

Tässä vuoden alussa on tullut luettua aika paljon raskaampaa teosta, joten tein pitkästä aikaa taas pienen keikauksen lastenkirjojen puolelle. Totta puhuen tarvetta tuli nimenomaan äänikirjalle ja kun Ella Brigatin Sängynaluskansa sattui löytymään saatuna arvostelukappaleena hyllystä nappasin sen eräänä aamuna mukaani.

Sängynaluskansa kertoo Vilkuista, sängyn alla elävistä pienistä vihreistä olennoista. Hämärän tullen Vilkut lähtevät seikkailemaan muualle taloon koko porukalla ja kaikenlaisiin kommelluksiin siinä sitten ehditäänkin. Tämä sarjan ensimmäinen osa keskittyy Vilkkujen seikkailuihin yhden yön aikana. Brigatin tarinan lisäksi teos sisältää myös Tomi Sientolan runoja. 

Luin varsinaisen kirjan joskus viime vuonna. Pidin muhevasta kuvituksesta kovasti, vihreät ja pallomaiset Vilkut ovat tavattoman sympaattisia, mutta tekstistä en saanut oikein otetta ja kirja jäi. Eräänä aamuna kesken oleva äänikirja ei sitten tosiaan innostanut ja nappasin hyllyssä kököttävän äänikirjaversion tästä mukaan ja se olikin sitten ihan eri juttu se!

Lotta Lehtikarin lukemana tarina heräsi eloon ja muistin äkkiä miten mukavaa on kun joku lukee ääneen. Jotenkin tämä tunne ei ole tullut samalla tavalla silloin, kun kuuntelen englanninkielisiä "aikuisten" äänikirjoja. Työmatka sujuikin Vilkkujen kanssa oikein sutjakasti ja räntäkelikään ei tuntunut niin kurjalta. Kuuntelussa tosin varmaan auttoi myös se, että olin lukenut kirjan ja kuvituskuvat olivat jääneet mieleen. Runoista en tosin vieläkään niin välittänyt, mutta jotenkin tämä Vilkkujen omituinen tarina aukeni paremmin ääneenluettuna.

Sängynaluskansa-sarjassa on ilmestynyt myös teos Sängynaluskansa Karnevaalit ja kolmas osa Sängynaluskansa Meksikossa ilmestyy huhtikuussa.

Sininen keskitie -blogissa tätä luettiin yhdessä lasten kanssa, Kirjakko ruispellossa -blogissa tarina aukesi myös paremmin äänikirjana.

ps. Jos teillä on suositella hyviä kotimaisia lasten äänikirjoja niin vinkatkaa kiitos, kaipaan lisää työmatkakuunneltavaa!

Ella Brigatti: Sängynaluskansa 

Kirjan runot: Toni Sientola

Kulttuurikioski Osk, 2014. 40 s.

Myös äänikirjana, lukijana Lotta Lehtikari.

J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit -trilogia

Mies hankki taannoin minulle lahjaksi e-kirjalukija Nookin ja olin siitä tavattoman innoissani. Olen kuitenkin hidas käyttöliittymään siirtyjä ja laite kirjasisältöineen viettää yleensä aikaa olohuonepöytämme hyllyllä. Vähänkin pitemmille reissuille otan masiinan kuitenkin mielelläni mukaan ja niin Nook sisällään J.S. Meresmaan Keskilinnan ritarit -trilogia (Osuuskumma, 2013-2015) pääsi koiranäyttelymatkalle Jyväskylään. Verevästi kirjoitetun pienoisromaanien sarjan ehti hyvin lukea viikonlopun aikana.

Sarjatulituksena luettuna teosten juonet menevät päässä iloisesti sekaisin. Homma menee kuitenkin niin, että Konno on aseenkantajien killassa harjoittelijana ja työskennellyt ritari Jehrem Kovdasin alaisuudessa. Tuntiessaan omasta mielestään ritarille sopimattomia tunteita Konnoa kohtaan Jehrem antaa tälle potkut Konnon joutuessa palaamaan kuin häntä koipien välissä kotikylään. Erinäisten juonittelujen seurauksena Jehremiltä kuitenkin riisutaan ritarin arvo. Kolmen kirjan aikana selvitellään, kuka juonitteli Jehremiä vastaan, millaisia valtakuvioita hovista löytyy ja ennen kaikkea sitä, miten Konnon ja Jehremin suhde kehittyy. Tarinaa seurataan vuorotellen kummankin näkökulmasta.

Pidän Meresmaan kirjoitustyylistä kovasti ja olen viihtynyt oivallisesti hänen kirjoittamansa Mifonki-sarjan parissa jo neljän osan verran. Massiivisesta maailmankuvauksesta on kuitenkin tässä Keskilinnan ritarit -sarjassa siirrytty henkilökohtaisempaan muotoon. Keskiössä ovat Konno, Jehrem ja heidän tunteensa, suhteen ulkopuolelle sijoittuvia tapahtumia kuvataan vain vähän ja esimerkiksi ympäröivästä maailmasta saadaan vain vähän tietoa. Tämä oli oikeastaan aika virkistävää, sillä yleensä fantasiakirjoissa saa käyttää aikaa sisäistääkseen karttoja, kaupunkien välimatkoja ja kulttuurisia tietoja. Nyt riittää, että keskittyy päähenkilöiden suhteeseen ja se onkin aikamoinen suhde valtapeleineen, kuumine ja kiellettyine tunteineen ja epävarmuuksineen. Meresmaa kuvaa miesten välistä suhdetta suorasukaisesti niin että korvat saattavat hetkittäin punottaa, joten avoimesta (mutta luontevasta) seksuaalisuudesta pöyristyvät eivät ehkä tästä teoksesta innostu.

Myöhäisherännäisyydessä on puolensa, sillä kaikkien osien ilmestyttyä kirjat pystyi tosiaan lukemaan samantien putkeen. Mittaa oli yhteensä suurinpiirtein saman verran kuin "tavallisella" kirjalla, mutta jotenkin homma tuntui etenevän sutjakammin kuin yhtä teosta lukiessa. Ensimmäisen osan aloitin lauantaina menomatkalla ja viimeiset kuusi sivua kolmannesta teoksesta luin kotona sunnuntai-iltana. Minulle tämä tykityslukutapa sopi, koska pitemmillä tauoilla olisin kuitenkin unohtanut edellisen osan tapahtumat ja ollut kirjojen alut aivan pihalla.

Lyhyesti todettakoon että oikein mainio hahmolähtöinen trilogia pienoisromaanien muodossa. Tykkäsin. Tällä hetkellä teokset ovat saatavina pilkkahintaisina e-kirjoina esimerkiksi Elisa Kirjasta (itse olen ostanut näistä kaksi ja yhden saanut arvostelukappaleena), mutta pakettimuotoa halajavat voivat myös odottaa keväällä ilmestyvää painettua yhteisnidettä.

HelMet-haasteesta kuittaan näillä teoksilla kohdan kirjatrilogia.

J.S. Meresmaa: Aseenkantajan kunnia (Keskilinnan ritarit #1)
Osuuskumma, 2013. 85 s.
Kansi: J.S. Meresmaa

J.S. Meresmaa: Ritarin ansio (Keskilinnan ritarit #2)
Osuuskumma, 2014. 93 s.
Kansi: J.S. Meresmaa

J.S. Meresmaa: Kuninkaan tahto (Keskilinnan ritarit #3)
Osuuskumma, 2015. 82 s.
Kansi: J.S. Meresmaa

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

Tässä kuvassa teos on matkannut kanssani Liminkaan vaikka sitä ei tyynyistä ehkä arvaisikaan.

Joutunen viimein toteamaan, että en voi enää käyttää lausahdusta en niin välitä sotaa käsittelevistä teoksista. JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään (WSOY, 2015) on toki romaani muustakin kuin sodasta, mutta jälleen kerran huomasin olevani keskellä talvisotaa ja pitäväni lukemastani. Luin kirjan ensimmäisen kerran kesällä Norjan matkan aikana ja luin sen uudestaan nyt syksyllä, kun tajusin että en ole vielä blogannut siitä. Teos kesti kaksi melko peräkkäistä lukukertaa erittäin hyvin.

Juho aikoo estää Suomen sotaanjoutumisen vaikka yksin, vaikka Stalinin joukot kolkuttavat jo rintamalla. Isä, eversti Stendahl, on jäänyt tsaarin kukistumisen jälkeen Venäjän puolelle sotilaaksi ja Juho on kasvaessaan muistanut isänsä opetukset sotataidosta ja pyrkii nyt käyttämään niitä parhaansa mukaan käyttämään. Huolehdittavaa on kuitenkin paljon, sillä valtioiden asioihin on yhdellä miehellä vain pieni vaikutus ja kotona odottaa perhe, jonka elättämisessä Juholla on suuri vastuu. Sotatoimien rinnalla kulkee rakkaus Lauraan, entiseen lapsuudentoveriin, jonka odotukset Juho haluaisi täyttää. Tarinan imua lisäävät sen yhteys historian todellisiin tapahtumiin ja viittaukset sotakirjeenvaihtoon ja uutisiin.

Aloittaessani tätä romaania sodasta ja rakkaudesta en oikein tiennyt mitä ajatella, nopeasti teos kuitenkin vei muassaan. Aikatasojen välillä hyppely luonnistuu sujuvasti ja Juhon hahmosta kiinnostuu. Koko tarina avautuu pikkuhiljaa ja huipentuu lopulta komeasti. Henkilöistä välittää, etenkin juuri Juhosta mutta myös hänen läheisistään.

Parhaimmillaan teos on silloin, kun sitä ehtii lukea pitkinä pätkinä ja rauhassa. Silloin aikatasot asettuvat kauniisti linjaan ja syyt ja seuraukset omille paikoilleen. Lyhyempiä pätkiä lukiessa jouduin palaamaan takaisin: mitä on juuri tapahtunut, mihin tässä viitataan. Koskisen teksti on miellyttävää, jopa jollain tavalla lumoavaa. Otteessaanpitävää.

Kahden lukukerran jälkeen en osaa silti aivan tarkkaan sanoa miksi pidän teoksesta, kirjoittaminen takkuaa. Tavattoman hieno tämä joka tapauksessa on, suosittelen kahden lukukerran tuomalla varmuudella. Kesällä olen todennut tästä: Hieno tunnelma, pitkät kaiut.

Kiitokset kustantamolle arvostelukappaleesta.

Kirsin kirjanurkassa vangitsevaksi kuvatun teoksen taustoja kuvataan tarkemmin, Omppu kuvaa lukukokemustaan äärimmäisen vahvaksi.

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
WSOY, 2015.
Kansi: Martti Ruokonen