Lavalta: Improvisoidut klassikot (Improryhmä Kolina)

Raikasta improvisaatiota Musiikkitalolla

Kesäteatteritarjonnan kulta-aika on nyt, mutta aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan sillä jo Helsingin tarjonta on mittava. Keskustassa viihtyville teatteria on tarjolla esimerkiksi Musiikkitalon klubilla, jossa improryhmä Kolina esittää joka kesälauantai improvisoituja klassikoita. Joka kerralla käsittelyyn otetaan kaksi tuttua klassikkoa, jotka pyöritetään uusiksi tulkinnoiksi improvisaation avulla.

Viime viikon lauantaina Musiikkitalon klubin lavalla nähtiin Punahilkka ja Pinokkio. Satuklassikoiden juoni kerrattiin pintapuolisesti ennen esityksen alkamista ja samalla pyydettiin yleisöltä muutamia täysin tarinaan liittymättömiä esineitä tai käsitteitä esityksen höysteeksi. Varsin hyvin improajat saivatkin esityksiinsä mahdutettua esimerkiksi kuumavesivaraajan ja Keravan hautausmaan. Perinteisiä tarinoita lavalla ei siis nähdä, vaikka tutut piirteet tallella ovatkin.

Näyttämöllä on aina kolme näyttelijää ja yksi livemuusikko. Kun rooleja yleensä on huomattavasti enemmän kuin kolme vaihdetaan niitä näppärästi lennossa ja kaikki näyttelijät voivat aivan hyvin esittää vuorollaan esimerkiksi Punahilkkaa. Tällä kertaa lavalla nähtiin Jere Kolehmainen, Eveliina Heinonen ja Aki Haikonen, musiikista, ääniefekteistä ja kertojana olemisesta vastasi Sampsa Pietilä. Kukin hoiti hommansa oikein oivallisesti, erityiskiitos annettakoon kuitenkin tällä kertaa Pietilälle, joka apuhuikkailuineen piti esityksen jonkinlaisilla raiteilla ja loihtelihe taustalle hienoja äänimaisemia. Bonuspisteet myös esitysten hyvin rajatusta kestosta, pitkitettäessä syntyy harvemmin timantteja.

Improvisaatio on vaikea laji ja hommassa huomaa helposti ovatko esiintyjät genressään kokeneita. Ainakin tämänkertaiset näyttelijät olivat ilahduttavan kartalla ja onnistuivat myös improilemaan ilman, että homma luisui liikaa kaksimielisyyksien puolelle. Ja hyvä niin, katsomossa kun oli niitä lapsikatsojia ja itse toisaalta myös arvostan kun huumoria tehdään jotakin muuta reittiä. Hauskaa joka tapauksessa oli, nauroin paljon ja nostan hattua esiintyjien heittäytymiskyvylle. Harkitsen vakavasti, josko kävisin kesällä katsomassa jonkin toisenkin lauantain vedot.

Esitysten ikäsuositus on 8-vuotiaasta ylöspäin ja senkin ikäisiä yleisössä näkyi, mutta myönnettäköön katsomon olleen lähes täynnä aikuisia. Oman mututuntuman mukaan esitys sopinee oikein hyvin hieman vanhemmalle lapsikatsojalle, ehkä 10-vuotiaasta ylöspäin, jos lapsi kestää improvisaation epämääräisyyttä ja yllätyksellisyyttä. Katsomoon kehtaa toisaalta tulla myös ilman lasta, sillä hupia löytyy vanhemmallekin katsojalle.

Kolinan kesäteatterin esityksiä ehtii katsomaan kesälauantaisin 19.8. asti. Esityspäivien klassikot voi käydä kurkkaamassa esitysaikataulusta, tarjolla on niin satuja kuin muitakin näytelmäklassikoita.

Kiitokset Kolinalle lipusta esitykseen.

Lavalta: Snap - leipää ja sirkushuveja (Teatteri Jurkka)

Teatteri Jurkan ja improvisaatioporukka Riskiryhmän Snap - leipää ja sirkushuveja -esityksen ja #Teatterikritiikin syventävän jatkokurssin innoittamana tässä teille blogin ihkaensimmäinen vloggaus.

Menikö metsään vai pysyikö tiellä, katsoisitko toistekin? Kommentit tervetulleita, kiitos!

Lavalta: Hylje (OMS-teatteri)

Kuva: Jussi Rekiaro

Aito tunne on helpompi myydä muille kuin kokea itse

Viime vuonna perustettu OMS-teatteri aloittaa toimintansa isolla musikaaliproduktiolla VR:n vanhassa junatehtaassa. Mustaksi musikaalikomediaksi tituleerattu Hylje kuljettaa ihmettelemään tämän päivän keskiluokkaa, joka kipuilee oman olemisensa kanssa ja yrittää olla onnellinen onnistumatta siinä kovin hyvin. Onneksi OMS-teatteri sen sijaan onnistuu, sillä massiivisesti tuotettu produktio on koskettava, visuaalisesti ja musiikillisesti tyylikäs ja muutenkin viimeisen päälle tehty.

Ilmari Jäntti päättää laittaa elämänsä uusiksi ja lähtee risteilylaivalle kolmeksi kuukaudeksi maskottihommiin. Rantaan jäävät tyttöystävä ja nousukiitoinen työ mainostoimistossa. Maskotin puvun alta maailman näkee erilaisin silmin eikä pehmeänä Jaxuhalli-hylkeenä ole niin auvoista kuin luulisi. Vaikeaa on muillakin: Markuksen ja Rebekan parisuhde seilaa karikolta toiselle eikä asiaa auta se, ettei Cecilia-tytär halua puhua kummallekaan. Risteilyaluksen keinotekoisessa todellisuudessa toiveet ja pelot törmäävät eikä kurimuksesta nouse kukaan entisenlaisena.

Tarinassa käytetään huumorintuojina hienosti hyväksi kliseisiä käsityksiä niin hipsterihenkisistä mainostoimistotyöläisistä, tyhjästä risteilyelämästä kuin pastellinvärisistä ruotsalaisista. Pintaa raaputtamalla päähenkilöihin on kuitenkin löydetty syvyyttä ja tarkkanäköinen käsikirjoitus saa oikeasti ajattelemaan. Esityksen jälkeen keskustelimme pitkään siitä, mitä oikeasti lopulta tapahtui ja miksi, ja kuinka hankalissa tilanteissa henkilöt omissa elämissään todella olivat. On arvostettavaa, että tummia sävyjä oli uskallettu ottaa rohkeasti mukaan keveyden vastapainoksi.

Pitkänomainen hallitila on lavaksi haastava, mutta tilanne on muutettu mahdollisuuksiksi. Tanssikoreografiat ovat laajalle levittyviä ja näyttäviä ja tilaa käytetään monipuolisesti koko esityksen ajan. Trukit ja siirtyvät lavaelementit muuttavat tilaa ja tyhjään halliin mahtuu oivallisesti tekemään vaikka upean koreografian 17 pyörällä. Harmillisesti tila tuo myös esityksen ainoan miinuksen, joka on vaikeus saada selvää laulujen sanoista. Ongelma on onneksi vain ajoittainen esiintyessään lähinnä orkesterin soittaessa voimakkaimmin. Esitykseen tehdyt kappaleet ovat tarttuvia ja niihin palaisi mielellään esityksen jälkeenkin. Tarinaan on ripoteltu myös liuta eri hahmojen esittämiä improvisoituja kappaleita, jotka sujahtavat osaksi kerrontaa yllättävän mutkattomasti.

Härliga pastellinväriset taikaruotsalaiset. Kuva: Jussi Rekiaro

Esityksen suola ovat joka tapauksessa sen upeat 23 näyttelijää, jotka taipuvat Meiju Lampisen ohjauksessa vaikka mihin. On vaikea uskoa, että kyseessä ei ole täysammatilaisproduktio. Tekijät tulevat erilaisista taustoista yhdistävänä ominaisuutenaan palo teatterin tekemiseen. Upeat tanssikoreografiat jo mainitsinkin, mutta osaamista on myös nimenomaan siinä lavaolemisessa. Tekemisestä paistaa ilo tehdä kunnianhimoista teatteria.

Musta komedia ei ole helppo laji eikä ole musikaalikaan, mutta Hylje on yllättävän tasapainoinen kokonaisuus ja hoitaa homman kunnialla kotiin. OMS-teatteri on luonut lavalle autenttisen risteilyhelvetin, josta ihminen löytää itsensä jos osaa vain sanoa oikeat sanat ääneen. Hylje jättää kaipuun päästä ajamaan taikaruotsalaisten kanssa pyörillä ja saa miettimään, mitä kaikkea ihminen sulkeekaan sisäänsä kun luulee että kukaan ei huomaa.

Esityksiä on lokakuun loppupuolelle saakka, suosittelen erittäin lämpimästi.

ps. Tunnen muutaman esityksessä mukana olevan ihmisen, mutta muita kytköksiä minulla ei esitykseen ole ja liputkin ostin itse.

Lavalta: Ihminen välissä - improvisoitu näytelmä (Teatterikorkeakoulu)

Kuva: Auli Karra

Improvisaatio on hieno ja haastava laji, etenkin jos tavoitteena on nyhjäistä lähes tyhjästä kokonainen näytelmä. Tähän pyrkii Teatterikorkeakoulun Ihminen välissä - improvisoitu näytelmä, jossa katsojien antamasta näytelmän nimestä lähdetään hommaa rakentamaan. Näyttämöllä nähdään Paavo Kinnunen, Mari Naumala, Sohvi Roininen, Sonja Salminen ja Miiko Toiviainen, kaikki neljännen vuosikurssin opiskelijoita, ja Janne Kääriäinen, viidennen vuosikurssin opiskelija jonka taiteellinen opinnäytetyö esitys myös on. Kuusikon apuna on lisäksi muusikko Hannu Risku ja valosuunnittelija Anniina Veijalainen.

Tiistain iltapäiväesityksessä nähtiin näytelmä nimeltä Naidako siis Kocoum? Vaikka nimi viittaakin Disneyn Pocahontas-elokuvaan ei tässä esityksessä nähty Virginian komppaniaa vaan painittiin lukioikäisten identiteettiongelmien parissa, ratkottiin parisuhdekysymyksiä oikein leppoisan isän avulla ja kurkattiin välillä vaasalaisen harrastajateatterin elämään. Ensimmäisen esityspuoliskon jälkeen hieman hirvitti että miten nämä kaikki langat saadaan koottua kasaan ja esitys päättymään, mutta yllättävän sujuvasti se lopulta onnistui. Impronäytelmälle kuitenkin sallittakoon minun puolestani pientä epäkoherenssia.

Taitavia esiintyjiä yhtä kaikki, moneen siinä intouduttiin ja ryhmäpeli tuntui toimivan. Suosikkikohtaukseni oli ehdottomasti mystinen hedelmäkaappiterapia, jossa isänä Toiviainen, poikakaverina Kinnunen ja tyttärenä Roininen pohdiskelivat josko nuorten suhteella olisi vielä mahdollisuuksia ja minkälaisia. Paljon voidaan kuulkaas passionhedelmästä päätellä. Paljon oli myös hyvin toimivia miimillisiä ovia ja kaappeja unohtamatta erittäin hienoa miimistä banaania, arvostan. Kiitosta on annettava myös tavattoman taitavalle muusikolle ja nopeasti reagoivalle valovastaavalle.

Keskiviikkoillassa homma lähti liikkeelle samalla nimenhakumenetelmällä, mutta näyttelijöitä oli yksi vähemmän Toiviaisen ollessa muissa esityshommissa Peacockissa. Se ei menoa kuitenkaan haitanut, esitys sai nimekseen Rakas äiti ja se aloitettiin kolmen sukupolven naisten (Naumala, Roininen ja Salminen) piknikillä Seurasaaressa. Kaikenmoista ihmissuhdekiemuraa sitä mahtuu perheen naisten välille, etenkin kun mukaan sotketaan 1600-lukulaisen höyrylaivan (!) ylipursimies Sikarlsson (Kääriäinen) ja hänen uusi alipursimiehensä Jansson (Kinnunen).

Loppujen lopuksi näytelmässä kolmiodraamaa, marttyyriäitiä, koirien disko, asekauppaa, oikeasti traaginen koiran murha, kassakaapin tiirikointia ja tuhopoltto. Kuulostaa näin lueteltuna yllättävän ankealta, mutta oli siellä toki niitä keveitäkin hetkiä ja katsomossa sai välillä hirnua tosissaan. Hieman ehkä lopussa levisivät langat liian moniaalle kellon tikittäessä jo eteenpäin, mutta kunnialla joka tapauksessa selvittiin maaliin asti. Omaksi suosikikseni taisivat kyllä kuitenkin jäädä aivan ensimmäisen kohtauksen lukuisat satunnaiset koiranulkoiluttajat ja toisella puoliajalla nähty mummin tinder-kokeilu.

Hattua täytyy joka tapauksessa esiintyjäkaartille nostaa, hyvin selvisivät molemmista esityksistä. Muutamia pieniä pudotuksia tuli ja välillä juonenkäänteisiin olisin kaivannut perinteikkäistä poikkeavia vaihtoehtoja. Toisaalta oli myös hienoa nähdä, miten toisten heittämistä palloista otettiin koppeja, lähdettiin innolla tekemään ja auttamaan ja kannettiin kohtaukset loppuun asti hyvällä meiningillä siinä hetkessä ollen ja tehden. Kuten ohjaaja Tiina Pirhonen käsiohjelmassa kertoo keskeistä ovat hyvät kuuntelutaidot ja sitä nähtiin lavalla paljon. Ilo oli käydä nämä molemmat vedot katsomassa, viihdyin oikein hyvin.

Myös Talle kävi katsomassa tätä, täältä voit käydä lukemassa mitä sillä kerralla tapahtui.

Esitykset nähty TeaKin kausikutsulla.

Lavalta: Tämähän on klassikko! (Kansallisteatteri)

Kuva : Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Vieroitusoireita alkoi jo tulla, toukokuu jo lähes puolivälissä enkä ole käynyt kertaakaan teatterissa. Siihen sopivasti iski sitten tilaisuus päästä katsomaan Kansallisteatterissa pyörivää reactorin vierailuesitystä Tämähän on klassikko! reactori on vuonna 2006 perustettu ammattinäyttelijöistä ja -muusikoista koostuva improvisaatioteatteriryhmä. Projektissa ovat mukana Teemu Aromaa, Eero Järvinen, Ullariikka Koskela, Antero Nieminen, Jussi Puhakka, Inga Rikandi, Timo Ruuskanen ja Jaana Saarinen. Näkemässäni esityksessä lavalla olivat seitsemän ensin mainittua.

Improvisoidun koko illan näytelmän pohjaksi otetaan yksi kymmenestä Kansallisteatterissa jossain vaiheessa pyörineestä klassikkonäytelmästä ja siitä sitten lähdetään.

Tai oikeastaan lähdettiin siitä, että yleisöltä pyydettiin ammattia.

Matkaopas!

Ja yhtäkkiä oltiin Espanjassa, seuramatkalla. Toisaalla punttisalilla ja myös kalastamassa. Ja sitten vaikka missä milloinkin. Jossain vaiheessa mukaan otettiin klassikkopyörä, josta pyöräytettiin päivän klassikko. Tähän esitykseen valikoitui Kiven Seitsemän veljestä (muita vaihtoehtoja olivat mm. Hamlet, Cyrano de Bergerac ja Nukkekoti). Lavalla ei kuitenkaan nähty uutta tulkintaa tästä klassikosta, vaan mukaan näytelmään otettiin Veljeksien teemoja ja muutamia tuttuja kohtauksia.

En ole aiemmin ollut katsomassa improvisoitua koko illan näytelmää ja tämä ensikosketus oli oikein positiivinen. Kohtaukset olivat hyvin mitoitettuja ja erilliset tarinat saatiin yllättävänkin hyvin nivottua yhteen jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi. Hieman toki saattoi olla aikahyppelyä ja ihmetystä kronologiasta, mutta mitäpä tuosta. Ja ihan vain siksi, että eräässä kohtauksessa etsittiin rämeeltä agatrooppi-lintuja olin ihastunut.

Ahdistusta aiheuttivat eniten improvisaatiot valmennuskurssiluennoilta. Tai ahdistusta ja ahdistusta, sanotaan mieluummin myötätuntoa ja samaistumista.

Kansallisteatterin sivuilla lupaillaan itkua ja naurua. Molempia saatiin ja enemmän sitä naurua, kuten myös oli luvattu (vaikka välillä olikin traagista). Ilahduttavaa oli myös, kuinka hyvin näyttelijöiden pokka piti (suurimman osan aikaa) hyvin.

Näyttelijöiden lisäksi erityiskiitokset valoille ja äänille (Kare Markkola, Iiro Iljama), niillä saatiin hienosti luotua tunnelmaa ja muunneltua lavaa milloin miksikin maisemaksi. Ja mainiota oli myös kuulla hieman taustatietoja sekä itse Seitsemän veljestä -näytelmästä että siihen liittyvistä teatteriperinteistä. Enpä tiennyt, että Aleksis Kivelle on tapana jättää oma paikka eturiviin!

Huh. Tästä esityksestä on hieman hankala kirjoittaa, kun esitys on joka illalle eri. Lyhennettynä kuitenkin tämä hyppäys improvisaatioteatterin maailmaan oli oikein hauska ja menen mielelläni myös uudelleen.

Esityksiä on jäljellä vielä kaksi, menkäähän katsomaan! Ja jos ette usko minua, niin käykääpä lukemassa juttua myös Teatterikärpäsen puraisuja -blogista.