Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri
Kansallisteatterin Vuosisadan rakkaustarinat - Isoäidin, äidin ja Märtan aika kertoo Märta Tikkasesta ja hänen naissukulaisistaan moniäänisesti ja vahvasti. Näytelmän alussa Märta muuttaa lavalla näkyvään korkeaseinäiseen asuntoon miehensä kuoleman jälkeen ja alkaa kirjoittaa. Kirjoittaa isoäidistään, äidistään, itsestään ja miessuhteista. Miehistä. Perheistä ja siitä, miten intohimot ajavat pariskuntia yhteen ja erilleen.
Lavalla on vain Märta (mainio Cécile Orblin), kirjoituskone ja menneisyyden haamut. Lähes koko ensimmäinen puoliaika käytetään isoäidistä, Emmasta, ja hänen miehestään Unosta kertomiseen. Siitä, kuinka nuori tyttö meni naimisiin valovoimaisen miehen kanssa, sai monta lasta eikä kuitenkaan ehkä sitä mitä halusi. Vai saiko sittenkin?
Toisella puoliajalla kerrotaan Margitista, kansakouluopettajasta ja äidistä, joka haaveili kirjoituspöydästä ja matkustamisesta. Mutta isä ei sano mitään. Samalla myös Märta matkustaa omaan nuoruuteensa, muistelee hulluja sattumuksia ja mielenpaloa, sitä kuinka etsinnässä oli se oma susi. Susi, joka lopulta löytyi Henrik Tikkasesta. Henrikistä, jonka kanssa koettiin hyvää ja pahaa, ulvottiin ja käperryttiin vierekkäin.
Kaikkien kolmen naisen intohimojen tiellä tuntuu seisovan mies, tai ainakin miehen takia siitä ei haluta tai osata ottaa kiinni. Kaikesta huolimatta niin Emma, Margit kuin Märtakin ovat vahvoja heikkoutensa kanssa, kulkevat eteenpäin, rakastavat ja kärsivät. Miehet jäävät auttamatta näytelmässä taustalle kaikesta karismastaan huolimatta.
Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri
Roolityö lavalla on vahvaa, historia herää eloon. Antti Pääkkönen, Markku Maalismaa ja Petri Tamminen saavat kantaa karismaattisten miesten viittaa, Pirjo Luoma-aho ja Terhi Panula ovat vaikuttavia naisia Emmana ja Margitina. Jussi Lehtonen on Gunnarin ja Pikkuveljen rooleissa enemmän taustalla, mutta loistaa silti valokeilassa muiden kanssa. Kaija Pakarinen on taustalla vahvana peruskalliona Sofiana ja Neitinä, TeaKissa opiskeleva Linda Wiklund puolestaan on ilahduttava nuori Margit ja Pikkusisko. Tapahtumia säestää Altti Uhleniuksen musiikki kitaralla ja pianolla. On aina hienoa, kun lavalla on luontevaa livemusiikkia.
Lava muuntuu heijastuksilla valkoseinäisestä asunnosta tapetoiduksi ja välillä seiniä koristavat sanat, toisinaan Henrikin piirrokset. Se on hienoa. Mitä sen sijaan jäin pohtimaan olivat välkähtelevät loistevalot. En tiedä kuuluiko niiden räpsähdellä juuri niin kuin ne eilen tekivät, mutta minua hieman harmitti kääntää huomioni itse lavalta valoihin. Vaikka on se myönnettävä, että tunnelmaa muutettiin valoilla hienosti näin yleisesti ottaen, en vain haluaisi katsella lamppuja.
Yhtäkään kirjaa en ole kummaltakaan Tikkaselta lukenut, aikomus on kyllä. Ei se näytelmän seuraamista tosin haitannut, ehkä alussa täytyi keskittyä hieman enemmän että pääsi kartalle henkilöistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Ja varmasti lukemalla olisi päässyt paremmin tarttumaan näytelmään, tunnistanut kirjojen katkelmia, osannut yhdistää langanpäät keskenään.
Vuosisadan rakkaustarinat on täysi näytelmä. Kolme tuntia ei tunnu ylimitoitetulta, näytelmää katselee ja kokee mielellään. Ja nyt pitää lukea sitä Tikkasta.
Esityksiä näillä näkymin maaliskuun lopulle asti.
