Jonathan Carroll: The Wooden Sea

Ei ole kyllä puuta tämä vesistö, mutta kuitenkin.

Marraskuussa oli aivan kammottava lukujumi. Kirjoja oli samanaikaisesti kesken jotain seitsemän ja uusin kirjastolainoja systemaattisesti taas n:ttä kertaa. Tilanne vaati kovia otteita, joten kävelin makuuhuoneen kirjakaapilla ja nappasin sieltä yhden lukemattomista Jonathan Carrollin teoksista. Lempikirjailijaan voi turvautua hädän hetkellä.

Räpylä osui tällä kertaa The Wooden Sea -teokseen, joka on periaatteessa Crane's View -trilogian kolmas osa, mutta itsenäinen teos yhtä kaikki. Poliisipäällikkö Frank McCabe pääsee mieltävääntävään pyöritykseen, kun hänen parkkipaikalta löytämänsä koira kuolee. Ympärillä olevat tapahtuman lakkaavat tätä myöten noudattamasta logiikkaa. Kuollut koira palaa jatkuvasti takaisin, paikkakunnalla tapahtuu omituisuuksia ja kaiken lisäksi Frank tapaa itsestään sekä nuoremman että vanhemman version. Kuulemma myös maailmankaikkeus on vaarassa, joten mikäpä siinä sitten.

En ole ihan varma kuinka moneen Carrollin luomaan maailmanlopunuhkaan olen jo tutustunut. Aika moneen. Mutta ei se haittaa, sillä samalla kun päähenkilön maailmaa nyrjäytetään pääsevät omat aivot mukaviin jooga-asentoihin ja mieli lepää.

The Wooden Sea toisaalta nosti esiin myös epäkohtia Carrollin kirjoittamisessa. Lähes jokaisessa romaanissa päähenkilönä on mies, joka on jollain tavalla erityinen tai lahjakas. On heillä elämässään naisiakin, toki on, mutta aika usein se toiminta pyörii heidän oman napansa ympärillä ja jotenkin heidän hartioillaan on universumin pelastaminen tai muu yhtä tärkeä tehtävä.

Siitäkin huolimatta annan Carrollille paljon anteeksi. Hänen kirjoittamansa kieli on niin miellyttävää, turvallista ja hyrinää aiheuttavaa, että aion lukea nuo kaikki muutkin omassa hyllyssä odottavat teoksensa. Seuraavan aloittamiseen tosin taas saattaa mennä aikaa, pelkään aina että jos se seuraava luettu onkin aivan kammottavan huono. Ei tämä Wooden Sea tosin ollut niitä tuotantonsa kirkkaimpia tähtiä, mutta hyvä se oli kuitenkin.

HelMet-haasteesta kohtaan kirjan kansi on mielestäni ruma.

Jonathan Carroll: The Wooden Sea
2001. (Gollancz, 2002) 304 s.

Jonathan Carroll: Bathing the Lion

Leijonan ilme ei kuvaa lukukokemusta.

Oman suosikkikirjailijan uuden teoksen lukeminen on aina vähän riskialtista. On olemassa mahdollisuus, että kirja on aivan kammottava ja sitten tulee väistämättä itsetutkiskelun paikka. Lykkäsin siis Jonathan Carrollin uusimman romaanin Bathing the Lion (St. Martin's Press, 2014) lukemista reippaasti joulun yli, ennen kuin uskalsin lahjakirjaan tarttua.

Luin tuossa jokin aika sitten internetissä juttua 12 problems only Haruki Murakami fans will understand ja sen kohta 1 tuli heti mieleeni kun yritin sanailla jonkinlaista juonikuvausta tästä kirjasta. Juonen kuvaus lyhyesti tulee nimittäin olemaan varsin tyhjänpäiväinen eikä ehkä itsessään saa lähes ketään kiinnostumaan kirjasta. Siis: viisi samassa kaupungissa asuvaa ihmistä näkee yöllä tismalleen saman unen, mutta kaikki henkilöistä eivät edes tunne toisiaan. Tai eivät ainakaan tunteneet juuri tässä elämässä. Vähitellen alkaa sitten selvitä, että kaikki ovat osa harvinaisen paljon suurempaa, jopa koko universumiin vaikuttavaa systeemiä ja sitä sitten lähdetään setvimään.

Niin että en itsekään nyt ihan heti lähtisi tällä kuvauksella lukemaan tätä. Mutta koska minä luotan Carrolliin, niin luin kuitenkin ja muistin taas, miksi näistä kirjoista niin kovasti pidän. Reaalimaailman taipuminen jonkin suuremman käsissä, mielikuvitukselliset filosofiset pohdinnat, pitbullit ja tuttu kerronnan poljento nappasivat mukaansa ja saivat kevätmaniasta kärsivän lukijan keskittymään edes hetkeksi vain yhteen kirjaan. Kyllä teki hyvää.

Kiitos mies, joka hankki tämän minulle joululahjaksi. Kiitos kirjahylly, jossa on vielä lukemattomia Carrolleita jäljellä (kesällä tulee uusi pienoisromaani, jee!). Kiitos Carroll näistä kirjoista.

Jonathan Carroll: Bathing the Lion
St. Martin's Press, 2014. 280 s.
Kansi: Ervin Serrano

Jonathan Carroll: Voice of Our Shadow

Veimme Joen syntymäpäiväjäätelölle Mariahilfer Strassen puljuun, aivan kuten kirjassakin.

Wienin matkalukemiseksi oli ehdottomasti saatava se viimeinen lukematon Jonathan Carrollin kaupunkiin sijoittuva teos, Voice of Our Shadow (Gollancz, 2002; alunperin julkaistu 1983). Aloittelin kirjaa lentokoneessa ja bongailin siinä esiintyneitä paikallisia kohteita reissun mittaan reittiemme varsilta.

There are cafés where you can sit all morning over one cup of wonderful coffee and read a book without anyone ever disturbing you. Small, smelly movie theaters with wooden seats, where a couple of sad-looking models put on a "live" fashion show for you before the feature goes on. I had a favourite gasthaus where the waiter brought dogs water in a white porcelain bowl with the name of the restaurant on the side.

Joseph on tavallisen oloinen mies, kirjailija, jonka novellin pohjalta päädytään tekemään kuuluisuuteen nouseva näytelmä. Vaikka näytelmällä ei tunnu olevan tekstin kanssa mitään tekemistä, saa nuorukainen sen verran rojalteja että pääsee muuttamaan Wieniin. Kaupungissa Joe tapaa kiehtovan pariskunnan, Paul ja India Taten, elokuvateatterissa. Kolmikon ystävyys syvenee, kunnes vähitellen elämää alkavat varjostaa pelko ja ahdistus. Joen menneisyys ei jätä hänen ajatuksiaan rauhaan ja reaalimaailman rajat alkavat häilyä.

Voice of Our Shadow pohtii paljon hyvyyttä ja pahuutta, ihmisten tekojen seurauksia. Mitä tapahtuu, jos aiheuttaa toisen henkilön kuoleman? Voiko asiasta päästää koskaan irti saati sitten päästääkö asia sinusta? Carroll osaa loistavasti loihtia silmien eteen kammottavia kohtauksia, jotka jäävät hyvällä tavalla kallonpohjaan kummittelemaan.

Näin suoraan sanottuna Voice of Our Shadow ei kuitenkaan noussut Carroll-suosikkieni joukkoon. Tarinaa oli mielenkiintoista lukea paikan päällä Wienissä, mutta viehätys perustuikin lähinnä siihen sillä kaupunkia kuvataan kirjassa kauniisti ja kiehtovasti. Periaatteessa muutkin elementit olivat kunnossa, kauhu kipristeli varpaita ja silti jotain jäi puuttumaan. Homma lässähti jotenkin kasaan ja nostatus ei saanut arvoistansa lopetusta vaan aiheutti lähinnä hämmennystä.

En aio silti hylätä rakasta kirjailijaani, vaan laitan toivoni seuraavaan luettavaan teokseen. Ehkä se taas muistuttaa minua siitä, miksi Carroll on niin mainio tarinankertoja.

(ja ehkä se oli ihan hyväkin, että kirja oli vähän nihkeää luettavaa, olisin muuten ollut aika vaitonaista matkaseuraa)

Jonathan Carroll : Voice of Our Shadow
Gollancz, 2002. Alkup. julkaistu 1983. 208 s.
Kansi: John Ashberyn maalaus

Jonathan Carroll: The Heidelberg Cylinder

Jonathan Carrollin The Heidelberg Cylinder (Mobius New Media, 2000) on kallein koskaan hankkimani kaunokirjallinen teos. Maksoin kirjasta 79 puntaa eli 95 euroa ja se on kaiken lisäksi tästä kyseisestä opuksesta suhteellisen matala hinta. Kyseessä on nimittäin teos, jota painettiin ainoastaan 1000 kappaletta ja joka on varustettu sekä herra kirjailijan että kannen kuvittajan nimikirjoituksilla. Ja koska herra Carroll nyt sattuu olemaan se minun kirjailijani, oli opus tietysti saatava kokoelman kruunuksi.

Ymmärtänette siis, että kynnys kirjan avaamiseen oli suuri. Mitä jos se on ihan huono? No, ei ollut. Se oli juuri sellainen ärsyttävä ja ihana Carroll-kirja josta pidän vaikkei tämä ihan suosikiksi noussutkaan.

Right then Chapter Two began but none of us knew it yet. Before anyone had a chance to say more, the doorbell rang. I looked at Rae to see if she was expecting someone. She shook her head. Who now?

Bill Gallatinin elämä heittää tutun ja turvallisuuden ulos ikkunasta, kun hänen ovelleen ilmestyvät Veljet Brooks ja Zin Zan. He kertovat, että Helvetti on täynnä ja Saatana hoitaa ongelmaa kotiuttamalla kuolleita takaisin maan pinnalle. Ja nimenomaan Billin naapuruston taloihin. Saatana ei toki myöskään kysele lupia tähän talojenvaltaukseen, joten olisi joko pingottava pakoon tai liityttävä Brooksin ja Zin Zanin edustamaan järjestöön.

Kirjan juonta on melkoisen hankala setviä auki, sillä samalla tulisi paljastaneeksi kaiken sen kivan, jota kirjaan on jemmattu. Luvassa on kuitenkin yllättäviä paljastuksia Helvetin luonteesta, kohtaamisia oman itsen ikävien puolien kanssa ja elämänfilosofista pohdintaa. Ja mikä oikeastaan on Heidelberg Cylinder?

Five feet away a giant Irish wolfhound stood next to a nothing-looking man. Both of them were on fire. I mean, both man and dog were in big bright flames. The guy was smiling and came towards me. Before I could do anything he stuck out a burning hand to shake and said, "I'm Mel Shaveetz. Nice to meet you. We just moved in here a couple of days ago. Haven't met many people yet."

Vaikka The Heidelberg Cylinderin perimmäiset teemat uivat melko syvissä syövereissä, on kirja paikoin hauska. Siis niin hauska, että nauratti. Ja sitten seuraavalla aukeamalla niin sydäntäsärkevä, että taas sai lähettää henkiset jupinat ihanan inhottavalle kirjailijalle. Carrollin teokset vievät omat ajatukseni yleensä melkoisen filosofisille linjoille, mutta kirjoista ei valmiita vastauksia tarjoilla. Itseäni nämä ajatusleikit viehättävät kovasti ja askartelen niiden kanssa pitkään kirjojen lukemisen jälkeen.

Näin jälkipuintina kirjan hintaa onneksi tasoittaa se, että olen lähes kaikki Carrollin kirjat hankkinut nettiantikvariaateista eli maksanut suurimmasta osasta noin 5 euroa kipale. Kuinka paljon sinä olisit valmis maksamaan todella paljon haluamastasi kirjasta?

Nykyään tämä tarina löytyy myös Carrollin lyhyiden tarinoiden kokoelmasta The Woman Who Married a Cloud (Subterranean Press, 2012). Lisäksi muutamia Carrollin novelleja voi lukea ilmaiseksi täällä.

Haasteet: Kirjavuori Mount Everestille, ensimmäinen kirja.

Jonathan Carroll: The Heidelberg Cylinder
Mobius New Media, 2000. 73 s.
Kannen kuva: David McKenna

Jonathan Carroll: Valkoiset omenat

Sanottakoon heti alkuun, että minä rakastan Jonathan Carrollin kirjoja. En siis osaa olla kovin objektiivinen kertoessani tästä kirjasta, siis Carrollin toisesta suomennetusta teoksesta Valkoiset omenat (Loki-kirjat, 2006; White apples 2002).

Sen sijaan hän kysyi, mikä Vincentistä oli tärkeintä elämässä. Hän toivoi, että mies sanoisi jotain ihmeellistä tai ainakin hämmästyttävän erilaista, ei, että tärkeintä oli "rakkaus" tai "vapaus" tai "yksilöllisyys", ei niitä nuivia kliseitä. -- Siinä missä Vincent halusi rakastaa kuin hullu, Isabelle halusi, kerrankin elämässään, ihailla ja kunnioittaa miestä. Ettrich aisti, että paljon riippuisi hänen vastauksestaan siihen kysymykseen. Hän katsoi pitkään käsiään ja vastasi lopulta: "Se, että tulee ymmärretyksi."

Vincent Ettrich on naistenmies, eikä välttämättä mukavin sellainen. Eräänä päivänä hän onnistuu iskemään viehättävän naisen, Coco Hallisin, ja tästä tarina vasta alkaa. Coco Hallis ei nimittäin ole mikään joka päivä vastaantuleva pimatsu, eikä Ettrichkään ole enää sitä mitä luulee; hän on nimittäin kuollut. Lisäksi kuvioihin pölähtää vielä entinen rakastettu Isabelle, joka ilmoittaa olevansa raskaana ja että heidän lapsensa, Anjo, on tekevä myöhemmin jotain ihmeellistä.

Jos tässä vaiheessa huippaa, niin lohdutan vähän. Carrollin kirjat eivät ole fantasiaa, vaan ennemmin maagista realismia. Kummallisia asioita tapahtuu, mutta kaikki on integroitu tähän niin kutsuttuun normaaliin maailmaamme hyvin perustellen.

Kaaos arvostaa särkyneitä sydämiä ja petettyjä lupauksia. Niin pateettista kuin se onkin, rakkauden edessä kaikki ovat samanarvoisia, ja yksin kuolema voi aiheuttaa ihmissielussa yhtä suurta myllerrystä.

Vincent Ettrich ei ole mitenkään miellyttävä ihminen. Hän on manipuloiva (ja vielä taitava siinä), vähän itsekäs eikä aina niin kohteliaskaan. Ja silti, jollain tavalla, niin kovin inhimillinen, että en minä voi kuin pitää hänestä. Aina minulle ja näille kirjojen renttumiehille käy näin. Eikä Isabellekaan ole mikään pyhimys; hänellä on monia luonnevikoja eikä hän osaa aina tehdä oikeita päätöksiä. Toisaalta, ehkä juuri siksi olen niin viehättynyt tähän kirjaan. Että kaikki ei ole aina niin täydellistä, henkilöhahmotkaan.

Loppupeleissä Valkoiset omenat on kirja rakkaudesta ja valinnoista, joita teemme elämämme aikana. Sen maailma ei ole mustavalkoinen, vaan näyttäytyy harmaan sävyissä. Ja se tuo tähän maailmaan ripauksen jotain maagista, joka on kuitenkin uskottavaa. Esimerkiksi kirjan esittelemä mosaiikkiteoria on mielestäni yksi kiinnostavimmista kuulemistani ajatuksista siitä, mitä meille kuoleman jälkeen saattaa tapahtua.

Miehen mielipide

Valkoiset omenat on selvästi myöhempää Jonathan Carrollin tuotantoa, sen olisin osannut aavistaa jo tekstistä. Yleinen tyyli joka Carrollilla oli Naurujen maassa on nyt jalostunut hieman eksentrisemmäksi ja selkeän lukijaa kuljettavan tarinan sijaan puhutaan enemmän tunteista, tilanteista ja eri ajatuksista. Tekstillisesti kirja on todella upea ja Carroll osaa kirjoittaa. Amerikkalaista elokuvaakaan tästä ei taatusti saisi suorilta monien tasojen ja asioiden ratkaisemattomuuden tähden.

Ainoa mikä välillä pisti korvaan oli ns. "exposition fairy", eli henkilöhahmot selittivät enemmän asioita kuin näyttivät. Selittämisestä olisi toki päässyt eroon paksuntamalla kirjaa 100-200 sivua eikä se olisi tehnyt lainkaan pahaa, sillä maagiseen realismiin jäi helposti koukkuun. Mielenkiintoisia hahmoja oli lukuisia ja niiden syventäminen olisi tehnyt terää, potentiaalisesti heihin törmää seuraavassa kirjassa. Viimeisen 50 sivun aikana oli pakko kysyä jatkuvasti montako sivua oli jäljellä, sillä en vain yksinkertaisesti voinut ymmärtää, kuinka tarina voitaisiin siinä sivumäärässä sitoa tyydyttävästi nippuun. Siinä kuitenkin onnistuttiin…tai ehkä sitä ei oikeastaan haettukaan. Loppu oli silti varsin mainio.

Arvostin myös sitä, ettei kirjassa ollut oikeastaan lainkaan hyviä tai pahoja ihmisiä, kaikki olivat enemmänkin harmaan sävyjä. Tästä ilmeisesti jotkut ovat jopa ottaneet nokkiinsa, kun ikäville ihmisille käy hyvin. Minusta se on vain realistista.

***

Sen verran maalailen tulevaa tähän, että tämä kirja on lähdössä tammikuussa blogisynttäreiden aikaan hyllystäni. Pitäisin kirjan itse, mutta koska minulla on sama teos jo englanniksi ajattelin etsiä tälle uuden hyvän kodin. Eli jos tutustuminen herra C:hen kiinnostaa niin pysykäähän kuulolla.

Lisäksi Valkoisten omenien tarina jatkuu kirjassa The Glass Soup (2005).

Mosaiikkiteoriaa ovat makustelleet Penjami, Ilse ja Satu.

Jonathan Carroll: The Ghost in Love

Heinäkuisella retkellä Akateemisessa kirjakaupassa minä näin pokkarihyllyssä hänet, Jonathan Carrollin uusimman, The Ghost in Love (2008, Tor). Soitin miehelle: saanko minä ostaa tämän. Sain luvan. (minulta muuten puuttuu enää vain yksi Carrollin kirja, tosin se maksaa yli 100 puntaa, mutta ehkä jonain päivänä)

Minua vähän jännitti, kuten niin usein lempikirjailijoiden kanssa käy. Mitä jos tämä on vain perushyvä. Sama tunne kuin Kissing the Beehiven kanssa. No. Ei se ollut vain, onneksi.

Almost everyone has come close to actually living dreams like those once or twice in their lives. Maybe it was that perfect date when you were twenty, or one magic afternoon in Istanbul, an hour, a meal, a dance, a walk by a lake in the rain you wouldn't trade for anything. How tempting if it were somehow possible to go back to those experiences and live them forever.


Ben Gouldin oli tarkoitus kuolla eräänä liukkaana talvipäivänä, mutta jostain syystä hän jäi eloon. Edes Angel of Death, Kuoleman enkeli, ei tiedä miksi. Varmaa on vain, että jotain ennennäkemätöntä on tapahtumassa ihmisten parissa.

Koska Ben ei suostunut kuolemaan, on hänen kummituksensakin jäänyt jumiin maan päälle, ja rakastunut toivottomasti Benin tyttöystävään, pitkään kuvaamataidonopettajaan German Landisiin. Ujutetaan sekaan vielä ihastuttava sekarotuinen koira, Pilot, hämmentävän maagisia tapahtumia, donitseja persikanvärisissä laatikoissa ja zouk-musiikkia, ja lopputuloksena on The Ghost in Love.


At birth you're given a very complicated board game but no instructions on how to play it. You must try to work out all the rules yourself. At the same time, you must play the game. Once. If you lose, doom. No, oops, I'm just a beginner, can I try that wrong move again? No, you cannot. No second chances. Figure out the rules now from nothing while simultaneously playing the game of life. How could a person not fail?


Jonathan Carrollin kirjoista on vaikea kertoa tai kirjoittaa niin, että niistä ei paljastaisi liikaa sillä suurin ilo niiden lukemisessa on sen kaiken ihmeellisen löytäminen. Carrollin kirjat ovat minulle pysäyttäviä kokemuksia; ne tarjoavat tavallisesta poikkeavia ajatusketjuja ja irrottavat minut arjesta hetkeksi. Vaikka The Ghost in Lovessa on enkeleitä, haamuja ja verzejä, ei se missään nimessä ole fantasiaa vaan maagista realismia. Ennen kaikkea se on kirja ihmisyydestä ja siitä, mistä jokainen meistä rakentuu ja miten omilla päätöksillämme vaikutamme sekä minuuteemme että elämäämme.

The Ghost in Love sai minut hymyilemään (kuten A Chinese farmer invented the idea of ghosts three thousand years ago ---. God thought it was such a novel and useful idea that He told his angels to make the concept real and allow it to flourish within the system), kaipaamaan, pohtimaan miksi minä olen niin ihastunut mieheni käsiin ja jopa pyyhkimään kyyneliä silmistäni kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun olin laskenut kirjan käsistäni. Tällä kertaa en ollut niin vihainen Carrollille kuin The Glass Soupin lopussa, mutta hieman kiukkuinen kyllä. Annan kuitenkin anteeksi, taas.

Tiedän jääväni kaipaamaan Beniä, Germania ja Pilotia ja toivon, että minullakin on oma verz. The Ghost in Lovea suosittelen alkusyksyn kirpeän viileisiin päiviin luettavaksi sohvalla tai pitemmällä matkalla, siis jos tietää varmasti osaavansa havahtua kirjan maailmasta oikealla pysäkillä. Pasi Ilmari Jääskeläisen ystäville myös.

Vaikka suhtaudunkin herra C:hen hieman mustasukkaisesti, tässä vielä linkkejä blogiarvioihin Carrollin suomennetuista teoksista; Naurujen maa Katjan ja Satun silmin sekäValkoiset omenat Ilsen kokemana.

The Ghost in Loven ensimmäisen kappaleen voi ladata luettavakseen täältä.

Jonathan Carroll: Kissing the Beehive

 

Jonathan Carroll on ehdottomasti tämänhetkinen suosikkikirjailijani. Luettuani Naurujen maan (Loki-kirjat, 2005) toisen kerran ja löydettyäni Carrollin toisen suomennetun romaanin Valkoiset omenat (Loki-kirjat, 2006) olin varma että meillä on yhteinen tulevaisuus. Minulta puuttuu hyllystä vielä seitsemän hänen kirjaansa (10 löytyy jo) mutta aion ne kyllä metsästää jossain vaiheessa.

'Forget it - I've thought through all the "what abouts", believe me. I started a short story but it was so dreary that even my pen threw up. I'm telling you, it's bad. It's not writer's block, it's writer's drought. My brain's Ethiopia these days.'

Kissing the Beehiven (Indigo, 1998) kertoja on Sam Bayer, bestseller-kirjailija joka kärsii tuhottoman pahasta kirjoitusblokista. Bayer on tyypillinen Carrollin sankari; naissuhteissaan epäonnistunut lahjakas mies, josta ainakaan minä en voi olla pitämättä. Kertoessaan tarinaa nuoruudestaan tyttärelleen hän löytää ratkaisun pulmaansa; Bayer aikoo kertoa Pauline Ostrovan tarinan. Pauline oli kaunis, älykäs ja erikoinen nuori nainen, jonka ruumiin Bayer teini-ikäisenä löysi joesta kellumasta.

Bayer aloittaa laajamittaisen selvitystyön siitä, mitä Crane's Viewn kylässä todella tapahtui vuosia sitten. Murhaa ei koskaan ratkaistu, ja moni on varma että siitä tuomittu henkilö ei todella olisikaan syyllinen. Apuna mysteerin selvittämisessä Bayerilla ovat mm. hänen tyttärensä Cassandra sekä Crane's Viewn poliisipäällikkö ja Bayerin lapsuudenystävä Frannie McCabe.

Keskiöön Bayerin rinnalle nousee kuitenkin mystinen nainen, Veronica Lake ('Yup that's the name. I guess my mother was kind of a sadist.'). Veronica on varsinainen ihmenainen, joka on sekä kasvattanut vuohia Afrikassa että tekee dokumenttielokuvia. Lisäksi hän on Bayerin vannoutunut fani. Tokihan sitä voi sitten arvata, mitä tästä kohtaamisesta seuraa. Ristiriitoja kuitenkin ilmenee, kun nousee esiin että Veronica ei olekaan ihan normaalia naapurintyttömateriaalia. Lisää hämmennystä soppaan tulee kun joku alkaa lähetellä Bayerille viestejä kirjasta ja tuntuu tietävän asioiden kulusta vähän liikaakin.

'Your story is your soul. The longer you're with someone, the more you trust them, the more you're willing to tell. I believe when you find your real partner, you tell them everything until there's nothing left. Then you start from the beginning, only this time it's their story as well as yours.'

Carroll kirjoittaa yksinkertaisen vangitsevasti. Sanat eivät ole vaikeita, mutta taitavaa on se miten ne asetetaan. Pienten yksityiskohtien huomioiminen ja asioiden kuvaaminen hieman poikkeavasta, erilaisemmasta näkökulmasta tekee Carrollista kirjailijan minun makuuni.

I realized things were on the verge of going too far when I decided to wash all my hats.

Kirjasta löytyy myös viittaus Wieniin, joka ainakin tähän mennessä on löytynyt jokaisesta lukemastani Carrollin kirjasta. Hänen toinen tavaramerkkinsä ovat bullterrierit, jotka nekin taidettiin jossain välissä mainita. Carroll itse asuu Wienissä ja hänellä myös on oma bullterrieri, sellainen valkoinen. Pidän myös Carrollin kirjojen nimistä, sillä niiden merkitys paljastuu usein vasta kun luet kirjaa eteenpäin. Niin on myös Kissing the Beehiven tapauksessa.

Jälleen kerran tällä kerralla Carroll sai minut olemaan täysin liimattuna tähän kirjaan kahden päivän ajan. Olin myös hieman ärtynyt kirjan lopusta, vaikka se olikin juuri sellainen kuin piti. Carroll vain sattuu olemaan sellainen kirjailija, joka osaa hyvällä tavalla todella raivostuttaa loppuratkaisuillaan.

Totta puhuen minun on hankala kirjoittaa Carrollista, sillä hän todella on minun se kirjailijani. Carroll on kirjailija, joka sekä naurattaa, saa minut rakastumaan hahmoihinsa ja jolle olen myös todella suuttunut useamman kerran (ja antanut yhtä monta kertaa anteeksi). Hänen kirjansa onnistuvat aina yllättämään minut maagisella realismillaan ja imaisemaan minut matkaansa. Aina uutta aloittaessani pelkään, että tuleeko nyt se Carroll josta en pidä. Niin ei onneksi vielä ole käynyt.

Rakkaimpia esineitäni on viime vuonna mieheltäni saama joululahja. Se on kankainen nenäliina, joka on päivätty Wienissä joulukuussa 2010 ja siinä on tervehdys minulle herra Carrollilta. Lahja on yhdistelmäviittaus lempikirjailijaani ja yhteen suosikkisarjoistani Big Bang Theory ja sen jaksoon The Bath Item Gift Hypothesis.

Onko kukaan teistä lukenut Carrollia? Tavallaan minua harmittaa se että hänestä ei tunnuta kauheasti Suomessa tiedettävän, mutta toisaalta olen salaa onnellinen että saan pitää häntä niin sanotusti itselläni.