Lavalta: Cutting Edge (WHS/Juhlaviikot)

Kuva: WHS

WHS:n uusin teos Cutting Edge oli minulle lähtökohtaisesti olennaisin nähtävä esitys Helsingin Juhlaviikoilla. Pään katkaisun teemasta riivitään esiin niin suuria kysymyksiä kuin mustaa huumoria. Esitys yhdistelee klassisia taikatemppuja, videota, tanssia ja illuusioita kallossa jyskyttävään äänimaisemaan ja vyöryttää silmien eteen liudan häiriintyneitä kuvia.

Lavalla nähdään kolme esiintyjää, Inês Campos, Vera Selene Tegelman ja Jukka Tarvainen. Yhteispeli toimii ja kaikki vakuuttavat kyvyillään Kalle Nion ohjauksessa. Tarvainen jää elävästi mieleen päättömänä kouristelevana ruumiina ja toisaalta ruumiittomana päänä milloin milläkin jalustalla tai pöydällä pyörimässä. Hieno on myös perinteinen naisenkatkaisu-temppu, näin sen ensimmäistä kertaa livenä. Monista hienouksista on ehdottomasti kiittäminen myös taitavaa valaistusta ja siitä vastaavia Jere Mönkköstä ja Joonas Tikkasta.

Kuva: WHS

Visuaalisesti esitys on järisyttävän hieno vaikka kuvasto onkin paikoin painajaisia aiheuttavaa. Vähempää en WHS:lta toisaalta odottanutkaan. Ihmiset siirtyvät lavalla paikasta toiseen taianomaisesti, välillä nähdään kehoja ilman päitä ja toisaalla pyörivät puolestaan irtopäät. Hieno on muun muassa Camposin ja Tarvaisen kohtaus, jossa päät ja kehot vaihtavat kamppailussa omistajiaan, vaikuttavin kohtaus tosin on todennäköisesti suoraan edestä katsottuna. Viimeinen kohtaus jää myös vahvana mieleen: ohut muoviverho saadaan liikkumaan hämmentävän elävästi ja sen taakse ilmestyvät unenomaiset hahmot vääntävät oman käsityskyvyn rajoja.

En voi sanoa pitäneeni esityksestä, se ei ollut katsomiskokemuksena erityisen miellyttävä. Totean kuitenkin ilokseni vaikuttuneeni esityksestä, istuneeni välillä kuin lamautuneena lavalla näkyvien ihmeiden edessä. Paikoin voin pahoinkin, katkaistut päät renessanssimaalauksissa eivät selvästi ole minun juttuni. Tunnereaktion sain joka tapauksessa ja olen tyytyväinen, että kävin katsomassa tämän.

Lavalta: The Outsider (Kansallisteatteri)

Kuva: Jari Kippola

Kansallisteatterissa nähtiin tänään taikoja, kun vierailuesitys The Outsider saapui Suurelle näyttämölle. Itse olin odottanut esitystä jo useamman kuukauden, oikeastaan siitä asti kun sähköpostiin kilahti esityksestä kertonut uutiskirje. Vuoden taikuriksiki valittu Janne Raudaskosken yhden miehen esityksen luvattiin teatteria ja elokuvaa yhdistelevä aikuisten satu.

Pelkistetyllä lavalla nähdään kaksi videoruutua ja valkoinen ovi. Avaruusmatkan seurauksena sinne tupsahtaa myös kummallinen mies, ulkopuolinen, joka alkaa tutkia maan asukkaiden tapoja ja tottumuksia. Toisinaan tämä vihreähiuksinen ja jatkuvasti hämmentyneen näköinen mies monistuu, hyppii ruuduista sisään ja ulos.

Janne Raudaskoski muuntuu saumattomasti moneen. Lavalla nähdään lukuisia hahmoja niin livenä kuin videokuvan kautta, kaikkia esittää sama mies. Ajoitukset ja rytmiikka ovat tarkkaan mietittyjä ja harjoiteltuja. Yhteistyö muiden näyttelijöiden, siis tässä tapauksessa oman itsen, kanssa on mainiota. Päässä raksuttaa: kuinka kauan tätä oikein on täytynyt harjoitella?

Visuaalisesti The Outsider on näyttävä. Temput ja illuusiot ovat pääosin pienieleisiä, mutta sitäkin tehokkaampia. Enempää ei tarvita. (Vaikka välillä kyllä on myös valoa ja loistetta!) Paikoin esitys on myös hurmaavan kaunis. Taustalla soi Céline Dionin My Heart Will Go on ja kerrankin se ei tunnu ylitsevuotavan pateettiselta kun muukalainen löytää rakkauden yllättävällä tavalla. Kokekaa itse.

Kuva: Heikki Toivanen

Toiselta planeetalta tullut mies ihmettelee nykymaailman menoa, tutkii ja kokeilee. Käsittelyyn joutuvat raha, parisuhde ja väkivalta, näin muutamia mainitakseni. Jokapäiväisen elämän tavalliset piirteet muuttuvat ulkopuolisen silmin varsin absurdeiksi ja avaavat samalla omia silmiä: kaikessa mitä teemme ei ole aina kovinkaan paljon järkeä.

Tätä kautta The Outsider on myös jopa yllättävän kantaaottava. Vakavat asiat käsitellään kuitenkin sen verran kevyesti, että ahdistusta ei synny, ajatuksia kyllä. Muukalaismies on myös oikealla asialla.

The Outsiderin jälkeen olo on toiveikas. Maailmassamme on paljon kummallisia asioita, mutta toisaalta myös paljon hyvää. Sellaista arvokasta, joka kannattaisi säilyttää.

Peace, love and bubbles!

Esitys nähtävillä vielä huomenna Kansallisteatterissa ja syyskuussa Hämeenlinnan Verkatehtaalla. Kuulumisia The Outsiderista voi seurata esityksen facebook- ja kotisivuilta.

Lavalta: Keskusteluja (Cirko)

Kuva: Petri Virtanen VTM/KKA

Viime keväänä kävimme Kansallisteatterissa katsomassa WHS:n produktion Lähtö. Lähtö oli unenomainen, visuaalisesti kaunis ja samalla vähän pelottava mutta pohjattoman hieno. Niinpä kun huomasimme Cirkossa esitettävän WHS:n vuonna 2006 kantaesitettyä Keskusteluja, piti liput hankkia samoin tein.

Keskusteluja on Kalle Nion ja Ville Walon, taikurin ja jonglöörin, yhteisesitys. Mitään perinteistä sirkusta ei kuitenkaan kannata odottaa. Kommunikaatiota käsitellään teoksessa jonglöörauksen ja illuusioiden keinoin yhdistelemällä temppuihin vanhaa 1920-luvulla tehtyä mykkäelokuvaa ja pahvilavasteita.

Kalle Nio harhailee lavalla kuin juuri heränneenä ja yrittää saada yhteyttä mykkäelokuvan naiseen. Taikatemppuja ei lavalla varsinaisesti nähdä, mutta Nion liikekieli yhdistyy lähes saumattomasti erilaisiin videointeihin. Yksi hienoimmista ja samalla pelottavimmista hetkistä oli, kun video heijastettiin Nion kasvoille ja päällisin puolin tavallisesta hetkestä, lavalla istuvasta miehestä, tulikin yhtäkkiä hämmentävä ja hieman kammottava.

Ville Walo puolestaan viihdyttää yleisöä häikäisevän taitavalla jonglöörauksella. Käsittelyyn joutuvat niin vanha lankapuhelin kuin lehtiö ja kynäkin. Walon taiturointi näyttää kovin vaivattomalta, vaikka voi vain arvata sitä keskittymisen ja harjoittelun määrää, jota suorituksiin on vaadittu.

Kummankin miehen esitysosuuksista on paikoin löydettävissä vähäeleistä huumoria, mutta hauska esitys ei varsinaisesti ole. Tunnelma on jopa hieman painostava, vaikka ei kuitenkaan ahdistava. Kohtauksesta siirrytään toiseen, pahvimaisema muuttuu jälleen, videokuva yhdistyy todellisuuteen. Lopulta koko katsomo resonoi, pelkään salin sortuvan ja vastaajaviestit seuraavat toisiaan. Viimeisenä, hiljaisuus.

Mies mietti myös teoksen etiikkaa. Esitys on rakennettu naisen jättämien epätoivoisten vastaajaviestien ympärille. Tarina ei kerro, milloin viestit on saatu tai seurasiko niistä mitään, otettiinko naiseen yhteyttä, tavoittiko hän koskaan sitä jolle yritti todella soittaa. Ei tarvitsekaan. Toisaalta viestit tuntuvat todella yksityisiltä ja niiden kuuntelu saa olon hieman hämmentyneeksi.

Kokonaisuudessaan Keskusteluja oli mielenkiintoinen ja ajatuksiaherättävä, vaikuttavuudessaan hiljainen ja hieman ahdistava. Kommunikaatio on vaikeaa ja sen kanssa saa ihminen tehdä töitä päivästä toiseen.

Keskusteluja ei ole valitettavasti enää ohjelmistossa, mutta kannattaa pitää silmät auki WHS:n tulevien esitysten varalta. Lisäksi kannattaa katsoa esityksestä tehty lyhyt video, jossa näkyy useampikin mainituista kohtauksista täällä.

Lavalta: Pinta & Will Have Sex For Love (Cirko)

Sirkus. Sanasta tulee mieleen titididididititidiidii, hiekka, meteli ja klovnit, teltta. Uusi sirkus sen sijaan on jotain aivan muuta. Uuden sirkuksen keskus Cirkossa järjestettiin torstaina 31.10. kaksoisesitysilta, jossa pääsi näkemään ja kokemaan sekä Salla Hakanpään Pinnan että Zero Gravity Companyn Will Have Sex For Loven.

Kuva: Tom Hakala

Ilta alkoi Solmu-salissa, ensimmäisenä Pinta. Katosta roikkuu paksu köysi, lattialla on valkoisia ympyröitä. Lavalle saapuu nainen, Hakanpää, ja alkaa temppuilla köyden kanssa ensin kuin leikitellen, lopulta alkuvoimaisesti. Esityksen toisessa osassa lavalle ilmestyy taianomaisesti vettä, jonka heijastuksia sekä muodostuvia varjoja käytetään upeasti hyväksi visuaalisen ilmeen luomisessa. Lisäksi käytetään videota ja strobovaloa. 

Pinta on leikillinen, vakava, voimakas ja kaunis. Hakanpään hallittu voima näkyy. Vesi lentää kaarissa ja lopulta sataa. Tunnelma on vahva. Esityksen jälkeen lavalle astelee aplodien saattelemana onnellisen näköinen nainen. Syystäkin, Pinta oli suunnattoman kaunis pelkistetyssä komeudessaan.

Kuva: Janne Pietiläinen

Maneesi-salissa nähty illan toinen puolikas, Will Have Sex For Love, toi lavalle myös tutumpia sirkuselementtejä kuten trapetsin ja hevosia ollen silti jotain aivan muuta. Netta Lepistö ja Maarit Utriainen leikittelevät, keimailevat, tappelevat, kisailevat ja näyttävät miten upealta kehonhallinta ja yhteispeli voivat näyttää. Lavalla nähdään rakennustelineitä, muovia, yllätyksellisiä laatikoita ja kolikoilla toimiva hevonen, jonka selässä voidaan esittää jos jonkinlaisia akrobaattisia temppuja.

Will Have Sex For Love oli selvästi humoristisempi kuin Pinta, mutta ei silti mikään hattarankevyt esitys. Ihailin molemmissa esityksissä sitä, että kaikki tapahtuu kuin jossain toisessa todellisuudessa. Täällä, mutta ei silti aivan kuitenkaan, sillä jotain omaa taikaansa nykysirkuksessa tuntui olevan. Jotain synkkää, hieman pelottavaa ja silti äärimmäisen viehättävää ja kutsuvaa.

Tiesin kyllä Cirkon olemassaolosta ennen siellä käyntiä, mutta en jotenkin ollut silti sisäistänyt sen olemassaoloa. Nyt sisäistin ja aion laittaa myös sen tarkkailuun, sillä tällaista näkisi mielellään useamminkin. Taitoa, rakkautta tekemiseen, visuaalista herkkua.

Kaksoisesitysiltoja on vielä tänä viikonloppuna sekä lauantaina että sunnuntaina.

Lämmin kiitos Cirkolle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Lähtö (Kansallisteatteri)

Kuva : Tom Hakala / Kansallisteatteri

Tällä viikolla Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä oli vierailulla visuaalisen teatterin ryhmä WHS esityksellään Lähtö. Kuulin esityksen tiimoilta ennakkokuhinaa ja kun esityksiäkin oli kaiken lisäksi vain neljä totesin, että tämä on nähtävä.

Lähdössä on pariskunta, toisistaan vieraantunut. Mies (Kalle Nio) ja nainen (Vera Selene Tegerman) istuvat syömässä. Molemmat tekevät lähtöä, fyysisesti ja henkisesti. Lähtöä tehdään useamman kerran, kohtaus toistuu samanlaisena kunnes vähitellen kuin upotaan jonnekin. Jonnekin, missä todellisuus on varjokuva ja illuusiot ja näyt ovat totta.

Pariskunta kohtaa toisensa uudelleen ja uudelleen, yrittää ja epäonnistuu. Yleinen tunnelma on toivoton, aivan kuin oltaisiin viimeisellä rannalla. Ja toisaalta myös kaunis, aaltoineen, peileineen ja varjoineen. Huumoriakaan ei ole unohdettu, se pilkistää toisinaan kohtausten välistä ja pääsee jopa kerran estradille silitystä vastustavan paidan muodossa. Esitys yhdistää taikuutta, sirkusta ja visuaalista teatteria.

Illuusiot saivat ajatukset nyrjähtämään. Huomasin etsiväni naruja, köysiä, kiinnityslaitteita löytämättä niitä. Toteutus oli huikean kaunis. Viinilasit valuvat alas pöydiltä, meri raivoaa ja mies ja nainen kamppailevat oman elämänsä kurimuksissa.

Kuva : Tom Hakala / Kansallisteatteri

Katsoin sanatonta esitystä kuin hypnotisoituna. Unenomaista tunnelmaa lisäsivät esityksen harmaat ja hailakan siniset sävyt, muita värejä vain harkitusti ja harvoin. Esitys tuntuu ranskalaiselta, hämyiseltä ja tupakansavuntuoksuiselta. Ja toisaalla raivoava meri ja märkä hiekka, kastuneet vaatteet ja tyhjät katseet.

Jos vastaan tulee mahdollisuus päästä katsomaan WHS:n esityksiä uudelleen menen kyselemättä.

Kurkkaa myös Hesarin kritiikki ja WHS:n omat kotisivut.

Lavalta: Appelsiinitemppu (Korjaamo Teatteri)

Kuva : Mitro Härkönen / Korjaamo Teatteri (kuvassa Sara Melleri ja Malla Malmivaara)

Taianomainen, hauska ja vähän pelottavakin Appelsiinitemppu pyörii tällä hetkellä Korjaamo Teatterin esittämänä. Rinne Groffin käsikirjoittama nykynäytelmä on kantaesitetty rapakon takana vuonna 2006 ja on saapunut nyt Suomeen Johanna Freundlichin ja Heidi Räsäsen yhteisohjauksen tuloksena. Oman lusikkansa soppaan työntää myös illuusiot suunnitellut Tatu Tyni, joka on esimerkiksi ollut mukana suunnittelemassa Kansallisteatterin visuaalisesti upeaa Mr Vertigoa.

Appelsiinitemppu on tarina rakkaudesta, illuusioista, valheista ja intohimosta. Mestari (Marc Gassot) tapaa hurmaavan Trilbyn (Malla Malmivaara) ja, huolimatta lupauksestaan olla enää työskentelemättä avustajien kanssa, alkaa johdattaa häntä taikatemppujen maailmaan. Asiat eivät kuitenkaan ole niin yksinkertaisia, etenkään kun esiin astuu Mestarin entinen avustaja, kohtalokas Tigris (Saija Lentonen) taikatempuista saatuine arpineen.

Juonenkuljetuksesta vastaa kuitenkin lumoava Henrietta (Sara Melleri), 30-luvulla taikurin avustajana toiminut nuori nainen, joka jätti kaiken muun taakseen taikuuden ja rakkauden vuoksi. Mellerin läsnäolo on hypnotisoivaa ja hänen Henriettansa tarina ehdottomasti näytelmän kiinnostavin. On tosin sanottava, että myös pääkolmikon, Mestarin, Trilbyn ja Tigriksen, dynamiikka on mainio ja asetelmaa heitellään päälaelleen sopivin väliajoin.

Katsomani esitys oli Korjaamon Kulmasalissa, osa esityksistä järjestetään Vaunusalissa. Kulmasali on tilana mukavan intiimi ja sopiikin näin intensiiviselle esitykselle loistavasti. Tässä vaiheessa täytyy myös kumartaa valo- ja äänisuunnittelun puoleen. Etenkin valojen suhteen oli tehty upeaa työtä ja miltäpä näyttäisikään taikatemppu, jos sen valaistus olisi pielessä. Äänimaailma puolestaan kuljetti minut menneisyyteen, aikaan jolloin taikaesityksiä oli nykyistä helpompi päästä katsomaan saleihin, joissa on raskaita samettiverhoja ja ilma pölystä ja jännityksestä raskas. Myös pelkistetty lavastus ja mustaa ja keltaista toisteleva puvustus olivat mielestäni visuaalisesti miellyttäviä.

Kuva : Maria Baranova / Korjaamo Teatteri

Perinteisemmän teatterin lisäksi katsoja pääsee näkemään erilaisia illuusiota ja taikatemppuja. Olin itse lavalla vapaaehtoisena yhdessä tempussa ja todistin samalla vahingossa itselleni yhden näytelmän perusajatuksista. Kaikki haluavat tulla huijatuiksi. Vaikka minä jollain tasolla tiesin, mitä selkäni takana tapahtuu, jatkoin silti arvaamista. Jollain tasolla toivoin, että nyt minä onnistuisin, vaikka tiesin että se oli mahdotonta. Tuntui kuitenkin jollain tavalla mukavammalta olla huijattavana kuin protestoida hämäyksen edessä.

Koko Appelsiinitemppu itsessään on taikatemppu. Se paljastaa salaisuutensa vähitellen, saa katsojan täyden huomion ja lopuksi ilahduttaa ja ihmetyttää. Toisinaan se on niin intensiivinen että pelottaa, toisinaan huomaa katsovansa silmät ihmetyksestä suurina kaikkea sitä kummallisuutta. Itse viehätyin esityksestä niin paljon, että uskon sen yltävän tämän vuoden teatterikokemusten kärkiviisikkoon. Kiitos.

Esityksiä on vielä 5.5. asti ja syksyllä 2013 esitys lähtee kiertueelle ainakin Lahteen. Suosittelen erittäin lämpimästi.