Kirjeitä keväältä 2020 - Middle eastern bloc presents Spring '20

Sain jokin aika sitten European theatre collectivelta sähköpostia, jossa kysyttiin kiinnostaisiko minua kirjoittaa heidän tällä viikolla alkaneesta englanninkielisestä podcast-sarjastaan. Kiinnostihan minua. Erityisesti siksi, että saatavilla olisi edes jonkinlaista kulttuuria tähän tyhjiöön, sellaista joka on alunperinkin on suunniteltu koettavaan formaattiin. Podcastin tekstejä varten oli avoin haku ja niiden kirjoittajat ovat kieli- ja kulttuurivähemmistöihin kuuluvia eurooppalaisia.

Tässä istuessani, kirjoittaessani, näen ulos ikkunasta, joka on työpöytäni takana. Ennen viime kevään ensimmäistä lockdownia käytin kotona olevaa työpöytääni yllättävän harvoin. Läppäri majaili olohuoneen sohvapöydän alla valmiina käyttöön, työpöydälläni lojui epämääräinen pino papereita ja kaikenlaisia toimistotavaroita.

Nyt olen lähes vuoden tehnyt työni tämän pöydän ääressä. Läppäri ei matkusta enää olohuoneeseen, sillä en jaksa käyttää sitä enää iltaisin. Ehkä hyväkin niin.

Tässä istuessani kuuntelin myös ensimmäisen Middle eastern block presents Spring '20 -podcastin jakson, Jay Albaosin kirjoittaman ja Amira Khalifan lukeman Letters to Sea. Sen teksti sijoittuu Belgiaan, Leuvenin kaupunkiin. Tunsin äkillistä yhteyttä kertojaan: olen käynyt Leuvenissa, siellä asui ja asuu edelleen henkilö, jonka kanssa kävin vuosia kirjeenvaihtoa. Kuinka hämmentävää.

Ajattelin, että jakson kuunteleminen olisi ollut raskasta. Ajattelin, että sisimmässäni en oikeastaan jaksaisi kuunnella yksinäisyydestä, korona-ajan alkuvaiheesta, en mistään siitä.

Ensimmäinen jakso kesti 7 minuuttia 41 sekuntia. Sen ajan koin olevani jossain muualla.

Ja vaikka se muualla oli paikassa, jossa ulos ei saa lähteä, kolmen ihmisen kokoontuminen on likimain laiton ja yksinäisyys on fyysistä, olin silti hetken jossain muualla. Pääsin hetkeksi pois tästä omasta ahdistuksestani erilaiseen tilaan, toiseen kehoon, jossa epätietoisuuden tunteet ovat tunnistettavia. Surullisuudestaan huolimatta se tuntui jollain tapaa hyvältä. Että on muita ihmisiä, jaettu kokemus, kurkotus toisen luo.

Podcast tulee sisältämään kymmenen jaksoa, jotka julkaistaan tästä viikosta lähtien perjantaisin Soundcloudissa. Aion kuunnella loputkin.

***

A while back, European theatre collective sent me e-mail to inquire if I would be interested to write about their new podcast series. And indeed I was. Especially because it would allow me to experience some culture in this void, culture that has been planned to be in this format from the beginning. The texts for the podcasts were gathered through an open call and all the writers are Europeans belonging to language and cultural minorities.

As I'm writing this, I can see through the window behind my desk. Before the lockdowns started last spring, I rarely used this desk. My laptop resided underneath the living room's coffee table ready to be used and my desk was cluttered with piles of paper and office supplies.

Now I have worked here almost a year. The laptop does not travel to the living room anymore, since I am tired to use it in the evenings. Maybe it's a good thing, too.

Here I also listened to the first episode of the Middle eastern block presents Spring '20 podcast, Letters to Sea written by Jay Albaos and narrated by Amira Khalifa. The text is from Leuven, Belgium. I felt strangely connected to the narrator: I have actually been to Leuven, a person I corresponded with for years and years used to live there and to my knowledge still does. How curious.

I thought that listening to the episode would be exhausting. I thought that deep inside I actually don't have the energy to listen about loneliness, the beginning of the pandemic, nothing concerning it.

The first episode was 7 minutes and 41 seconds, and for that brief period of time, I felt like I was somewhere else.

And even though that somewhere else was in a place where you're more or less not allowed to go out, three people meeting is pretty much illegal and loneliness is physical, I still was somewhere else. For a moment I got to leave my own anxiety behind, I got to visit another body, where the feeling of not-knowing is recognizable. Despite the sadness, it also felt good. It felt good to experience that there are other people, a shared experience, a possibility to reach out.

The podcast will have 10 episodes in total and they will be published every Friday for the next nine week on Soundcloud. I will listen to the coming episodes as well.

Lavalta: Rakentajat (European theatre collective/Teater Viirus)

David Kozma ja Romulus Chiciuc odottavat rakennusmateriaaleja. Kuva: Mihut Naita

Näkymättömät rakentajat

Marraskuussa kävin ensimmäistä kertaa Teater Viiruksen pienessä Studio-tilassa, jonne oli pystytetty European theatre collectiven Rakentajat. Siinä hypätään suoraan rakennusmaailman syvään päähän, jossa organisaatiokaaviot ovat sekavia, ihmiset pelkistetään kansalaisuuksikseen ja asunnon ostaminen on katastrofaalinen prosessi. Todellisuuden rajoja koetteleva esitys oli intensiivinen ja ajatuksia herättävä kokemus.

Teosta varten on haastateltu useita Suomessa töissä olevia rakentajia ja Nina-Maria Häggblom ja Piret Jaaks ovat tehneet käsikirjoituksen näiden haastattelumateriaalien pohjalta. Tarina on siis fiktiivinen, mutta monella tapaa samaistuttava. Kaikki hahmot ovat hieman tragikoomisia ja samalla myös kovin inhimillisiä. Meillä kaikilla on hyvät ja huonot puolemme.

Tarinassa ollaan pääasiassa rakenteilla olevan jättimäisen tornitalon uumenissa. Kaksi rakentajaa (David Kozma ja Romulus Chiciuc) odottavat viivästyneitä rakennusmateriaaleja ja saavat radion kautta vain katkeilevia viestejä pomolta. Rakennustyömaan pohjakerroksissa tunnelma tiivistyy ja toisinaan todellisuuskin tuntuu taipuvan yllättäviin suuntiin. Kesän helle painaa päälle, vaikka todellisuudessa ulkona on pakkasta ja viimaa. Rakennus- tai ravintoketjun huipulla vaikuttavia isoja kihoja ei rakentajien ahdinko kuitenkaan kiinnosta, sillä tavoitteena on vain voittojen maksimointi ja käsien puhtaana pitäminen keinolla millä hyvänsä. Videobloggausten kautta päästään puolestaan seuraamaan varsin sinisilmäisen ensiasunnon ostajan (Salla Kozma) epäonnista asuntoprojektia.

Keskiöön nousevat ihmisten tarinat. Huomioliivien alta löytyy geneerisen rakentajan alta ihminen, jolla on perhe, ihmissuhteita, aiheita iloon ja suruun. Mitään kiillotettua kuvaa ei katsojalle kuitenkaan syötetä, vaan hahmot saavat olla omia epätäydellisiä itsejään. Myös asuntokauppoja tekevä nainen on hieman surullinen tapaus vertautuessaan kiiltäväpintaisten mainosten valkopaitaisiin ensiasunnon ostajiin. Jollain tavalla toisaalta samaistun häneen, onneksi en ole tehnyt tässä elämässä asuntokauppoja yksin. Isot pomot puolestaan esitetään yksiselitteisen pahoina, mikä sopii esityksen tyyliin, ollaanhan tässä nimenomaan niin sanotun pienen ihmisen kokemusmaailmassa.

Visuaalisesti esitys on häkellyttävä. Studio pursuaa sähköjohtoja, muoviverhoja, putkenpätkiä ja muuta rakennussälää. Alkaa melkein ahdistaa, tuntuu että edessä on jonkinlainen rakennustyömaa helvetistä ja kohta joku kompastuu vasaraan ja lyö päänsä. Pieni tila on intiimi ja tavarapaljous pääsee siinä oikeuksiinsa, etenkin kun istuu eturivissä. Nostan hattua autenttisuudelle. Myös äänisuunnittelu on onnistunut ja toimii tiiviissä tilassa hyvin.

Rakentajat herätti paljon ajatuksia siitä, miten toiveikkaasti rakennetaan jatkuvasti korkeampia torneja ja ohitetaan monia realiteettejä, kuten rakennusmateriaalien sopivuus käsillä oleviin ympäristöoloihin. Minua myös kiukutti ajatus siitä, miten tänne tullaan töihin milloin mistäkin valmiina työskentelemään ja sitten työolot ja organisointi voivat olla mitä sattuu. Ihmisten kyykyttäminen pännii.

Rakentajat oli Näkymätön Suomi -trilogian ensimmäinen osa. Tiedotteessa todetaan, että European theatre collective haluaa haastaa vallassa olevat rakenteet: Kuka saa olla hahmo suomalaisessa näytelmässä? Kuka saa näytellä teattereidemme lavoilla? Kuka saa olla äänessä? Kenen ääntä kuunnellaan? Kuka saa esittää ja ketä? Odotan kiinnostuksella jatkoa, bussikuskien ja siivoojien tarinoita. Ainakin rakennusmaailma sijaitsee kaukana oman kokemusmaailmani äärirajoilla, joten Rakentajat tarjosi kiinnostavan kurkistusikkunan aiheeseen.

Kiitokset työryhmälle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Meganin tarina (Valtimonteatteri)

Kuva: David Kozma

Viestejä ihmisyyden synkältä puolelta

En muista milloin olen viimeksi istunut niin hiljaisessa katsomossa. Valtimonteatterissa pyörii nyt Tuomas Timosen kirjoittama ja David Kozman ohjaama näytelmä Meganin tarina, joka perustuu tositapahtumiin. 13-vuotias Megan tekee itsemurhan käsistä riistäytyneen nettikiusaamisen seurauksena ja jättää jo valmiiksi saumoistaan ratkeilevan perheensä kipuilemaan tyttären poismenon kanssa. Kovalla intensiteetillä esitetty teos ei innostanut katsomosta naurua, vaan sekä väliajalle että esityksen jälkeen salista poistui vakavailmeisiä ihmisiä.

Eleonoora Kauhanen esittää Megania kivuliaan aidosti ja tuo syvyyttä sekä hahmoonsa että koko esitykseen hypnoottisella laululla. Muutenkin näytelmän nuoret näyttelevät uskottavasti, esimerkiksi Meganin veljeä Briania esittävä Kasperi Kola tuo lavalle vahvaa tunnetta vaikkei tällä paljon varsinaisia repliikkejä olekaan. Mona Kortelampi ja Timo-Pekka Luoma, esityksessä Meganin vanhemmat, onnistuvat erityisesti surun ja avuttoman turhautumisen tulkitsemisessa.

Esityksessä yhdistetään lavanäytteleminen lyhyisiin elokuvapätkiin. Periaatteessa videokuva näyttämöllä tuntuu jo menneen talven lumilta, mutta Mara Jelinkon kuvaamat videot ovat sen verran laadukkaasti kuvattuja ja tukevat tarinaa niin hyvin, että yhdistelmä toimii. Videoiden avulla saadaan myös laajennusta lavakuvaan ilman turhaa lavastesäätämistä eikä näyttelijöiden tarvitse myöskään hyppiä roolista toiseen. Varsinainen lavastus on kliinisen mustavalkoinen, näyttelijät mustissa suruasuissaan, mikä omalta osaltaan tiivistää tunnelmaa. Myös Romulus Chiciucin äänisuunnittelu tukee tarinan kerrontaa.

Erityisesti ensimmäinen puoliaika, jossa seurataan Meganin kuolemaan johtavia tapahtumia, on intensiivistä katsottavaa. Herkän ja murrosikäisen Meganin innostusta uudesta ystävästä ja lopulta musertavaa surua on kamalaa seurata. Toisella puoliajalla keskitytään tapauksen jälkipyykkiin ja siinä näytelmän teho hieman rakoilee, sillä tilanne on sekava ja erityisesti aikuiset käyttäytyvät niin epämiellyttävästi että pahaa tekee. Meganista tehdyn dokumentin näyttö monelta "ruudulta" yhtä aikaa aiheutti myös keskittymisen hajoamista, sillä mistään puheesta ei oikein saanut selkoa ja koko tapauksen käsittely jäi täten hieman epäselväksi.

Nettikiusaamisesta tehtiin Meganin tapauksen jälkeen rikos Yhdysvalloissa, mutta ongelma ei ole poistunut. Verkossa kiusataan nykyään niin nuoria kuin aikuisiakin ja vaikka lopputulos ei yleensä onneksi ole yhtä vakava kuin Meganin kanssa, voivat seuraukset olla kauaskantoisia. Esityksessä kiusaaminen tapahtuu nykyään jo vanhanaikaisessa MySpace-palvelussa, sillä tapahtuma-aika on jätetty todellisten tapahtumien mukaisesti vuoteen 2006. Hieman hassua tämä on siksi, että esityksessä käytössä kuitenkin on uusia läppäreitä ja padeja, mutta katsottakoon tätä aikavääristymää tällä kertaa läpi sormien.

Näytelmä on sinänsä ongelmallinen, että tyydyttävää ratkaisua sen esittämään tilanteeseen ei saada. Oikeastaan esityksen edetessä turhauma vain kasvaa, sillä pahimman jo tapahduttua moni näytelmän henkilö käyttäytyy edelleen hirveällä ja itsekkäällä tavalla. Meganin äiti löytää ratkaisun suruunsa aktivismin kautta, isä vaipuu yhä syvemmälle mustuuteen. Näin se toisaalta menee oikeassakin elämässä, että yksinkertaisia ja takuuvarmoja ratkaisuja nettikiusaamisen ratkaisemiseen ei ole.

Hyvää mieltä Meganin tarinasta ei siis itselleen saa, mutta ajatuksia herättävän kokemuksen kyllä. Jos työskentelet nuorien kanssa, mene katsomaan. Ja vaikket työskentelisikään, niin mene silti, sillä aihe on tärkeä ja tämä tulkinta siitä hieno.

Viimeinen esitys on Valtimonteatterilla 11.11.

Lavalta: Greetings from Zoongary, Zooropa (David Kozma/Mad House)

17.1.2017 Ágnes Kaszás ja László Süle. Kuva: Saara Autere

Osaisipa olla ihminen ihmiselle 

David Kozma matkusti kesällä 2016 lapsuutensa maisemiin Unkariin ja Transilvaniaan. Kozma halusi selvittää, mitä Euroopalle ja eurooppalaisille ja etenkin unkarilaisille on tapahtunut. Voiko omaa identiteettiään enää määrittää unkarilaiseksi, jos ei kykene ymmärtämään maan tapahtumia, suljettua rajaa ja vihaisia ihmisiä? Tästä matkasta ja siltä kerätystä materiaalista muodostui Mad Housessa nähty installaatiomainen Greetings from Zoongary, Zooropa.

Esitys alkaa ja yritän pimeydessä saada pelastusliivejä kiinni. Huomaan, että klipsit ovat rikki ja kiinnittäminen on mahdotonta. Alkaa ahdistaa, jätesäkein verhotut seinät ja humiseva äänimaisema eivät auta asiaa. Vihdoin pääsemme pois pimeästä tilasta verkkoaidan taa. Katsomme videoita pakolaisleireiltä Unkarin rajalta. Ihmiset hymyilevät, joku heittää pellolla voltin, mutta olot leirillä ovat yhtä kaikki surkeat ja kurkkua kuristaa.

Matka jatkuu tilasta toiseen, seisomme kivilattialla ja kuuntelemme puheita. Jossain vaiheessa tajuan, että nämä ovat oikeiden ihmisten ääniä, eivät käsikirjoitettuja. Puheet tihkuvat turhautumista ja väsymystä. Osasta en saa edes selvää, muiden katsojien massan takaa katseeni ei yllä puhujaan ja keskittymiskykyni herpaantuu. Tunnelma on raskas, vaikka välillä sitä kevennetäänkin kieltämättä hieman mustalla huumorilla.

Tuntuu pahalta verrata parituntista matkaani esityksen parissa pakolaisten oloihin. Jaloissa tuntuva väsymys ja puheiden uuvuttava mieli tuskin ovat mitään verrattuna siihen, että on pakotettu lähtemään kotoaan vieraaseen maahan, jonne sinua ei haluta. Jollain tavalla tuntuu kuitenkin siltä, että ymmärrän enemmän vaikka voimattomuuden tunne on edelleen vahva. Mitä ihmettä tälle voi tehdä? Mitä minä voin tehdä?

Onneksi esitys loppuu omaan versioonsa paneurooppalaisesta piknikistä. Otan kiitollisena lautasellisen gulassia ja vajoan säkkituolille kuuntelemaan unkarilaista musiikkia ja kappaleiden hulluja sanoja. Hämmentyneenä huomaan, että en ole hetkeen kiinnittänyt huomiota pelastusliiveihini.

Olen ollut tämän viikon muutenkin aika väsynyt, mutta Zoongarysta lähdin entistä raskaammin askelin pää täynnä poliittista puhetta ja ahdistusta. Viime päivien uutisten valossa tilanne tuntuu entistä toivottomammalta.

Lavalta: FR33MHZ: Shakespeare400 (European theatre collective)

Ikiaikaista rakkaudenpaloa kaupungin kulmauksissa

Kulttuurikeskus Caisan salissa on hämärää. Lavalla on neljä valkokangasta ja mikrofoni, siihen ei tosin kukaan puhu missään vaiheessa. Kankaille heijastetaan videokuvaa ja sitä myöten European theatre collectiven FR33MHZ-esityssarjan osa Shakespeare400 alkaa. Auditiivisessa ja visuaalisessa esityksessä on yhdistelty sekä näyttelijöiden että niin sanotusti tavallisten ihmisten lukemia Shakespearen sonetteja David Kozman kuvaamiin muuntuviin videokuviin Helsingistä. Taustalla junnaa Romulus Chiciucin matalataajuinen ambient-musiikki.

Noin tunnin kestävä esitys on pienieleisyydestään huolimatta haastava katsottava. Mieli tempoo milloin mihinkin suuntaan ja ihmettelee videoiden merkityksiä, yrittää löytää punaista lankaa ja yhdistelee asioita hektisesti. Sisällä velloo tarve ymmärtää ja saada kokonaisuus haltuun.

Irti päästäessä olo helpottaa. Kaikella ei ole välttämättä merkitystä tai jos on, se lienee vapaasti löydettävissä. Voin ihan hyvin keskittyä hetkeksi tuijottamaan aaltoilevaa videokuvaa satama-alueesta, metrolaiturista tai kaupunkimaisemasta ja tunnistamaan tuttuja paikkoja.

Sonetit löytyvät sieltä kaiken keskeltä suomeksi ja englanniksi luettuina irtonaisina mutteivät irrallisina pätkinä. Kyse on rakkaudesta, siitä miten se välillä pettää monin eri tavoin ja toisinaan taas jättää sanattomaksi. Vaikka sonetit ovat vanhoja, on niiden sanoma läsnä tässäkin päivässä. Osa tekstistä tosin soljuu ohi korvien, muuntuu osaksi äänimaisemaa ja jää kytemään jonnekin taustalle.

Esityksen jälkeen olo on pöllämystynyt mutta rentoutunut. Pinnalle jää tunne rakkaudesta ihmisiin, kaupunkiin, tähän paikkaan. Aina se rakkaus ei ole ruusuista tai kesäpäivän kaltaista, vaan toisinaan riipivää ja rumaa, mutta rakkautta se on kuitenkin. Ja rakkauspuhetta tähän maailmaan mahtuu aina vähän enemmän.

Lavalta: SAM (European theatre collective)

Julia Lappalainen, Luis Raposo da Cruz ja Jukka Vuotilainen. Kuva: Ingemar Raukola

European theatre collectiven R.E.A.D.-lukudraamafestivaalin idea on mainio. Tapahtuman aikana esitellään tuoreita eurooppalaisia draamatekstejä lukien, tällä kertaa kaikkiaan kahdeksasta eri maasta. Samalla tapahtuma tuo yhteen Suomessa asuvia ja työskenteleviä kansainvälisiä teatterialan ihmisiä. Ja kaiken muun lisäksi tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Olisin ilolla käynyt kuuntelemassa näitä useammankin, mutta koska aikataulu on rajallinen päädyin maanantaina ennen Ehkä-tuotannon iltaa Goethe Institutiin.

Kohdemaana oli siis Saksa ja esitettävänä oli Katharina Schmittin näytelmä SAM Luis Raposo da Cruzin ohjaamana. Teoksessa newyorkilainen perfomanssitaiteilija Sam on lukinnut itsensä pelkistettyyn häkkiin vuodeksi. Ei virikkeitä, joka päivä samaa ruokaa. Sama vierailija, samoihin aikoihin, mutta etäisyyttä pitäen. Pysyvää teosta ei synny, mutta taiteilijan vapautuminen teoksesta, itse luodusta häkistä, ei käy niin helposti.

Yritin selittää SAMin juonta ja tapahtumia useampaan kertaan suullisesti, en koe onnistuneeni. En tiedä tuoko ylläoleva katkelmakaan ideaa todella esille. Sillä kaikessa yksinkertaisuudessaan ja pelkistetyssä muodossaan näytelmä oli varsin huikea.

Näyttelijöinä nähdään Jukka Voutilainen ja Julia Lappalainen. Kontaktia näyttelijöiden välillä on vähän, erottajana on lattiassa oleva merkki jonka yli taitelijan vieras ei saa astua. Pääasiassa toinen puhuu, toinen on hiljaa ja kuuntelee. Intensiivisen tunnelman kautta häkki ilmestyy mielikuvissa näkyviin kuin itsestään, vaikka lavasteita ei ole.

Esityksen aikatasoista en ole varma, kaikki tuntuu limittyvän toisiinsa. Sam esittelee vieraalleen kuvia, kertoo kyvyttömyydestään kohdata taas maailma kokeilun jälkeen. Toteaa useaan kertaan, kuinka eristäytymisen voi kokea vasta toisten ihmisten kautta. Kertoo väkivallasta itseään kohtaan. Ei kykene katsomaan vierailijaa silmiin. Vierailija on vaivaantunut, hämmentynyt, yrittää saada kontaktin taitelijaan jonka sosiaaliset kyvyt tuntuvat rappeutuneen.

Poistun esityksestä kiirehtien jo seuraavaan paikkaan, mutta SAM jää mietityttymään. Todennäköisesti tämä teksti jää mieleen pyörimään, ja jää varmaan silläkin kanssakatsojalla joka poistuessa totesi toverilleen jotenkin näin: kyllähän se jotain säveliä sielussa soitteli.

Kiitos European theatre collective, lisää lukudraamaa myös jatkossa kiitos!

Lavalta: Finnphonia Emigrantica - Kymmenen kuvaa Suomesta kymmenellä kielellä (Stoa)

Esityksen juliste (Octavian Bâlea)

Varoitan heti alkuun, hyvä lukija, että tämä teksti tulee sisältämään varauksetonta hehkutusta. European theatre collectiven ja Stoan yhteistuotanto Finnphonia Emigrantica - Kymmenen kuvaa Suomesta kymmenellä kielellä oli vaikuttava, kaunis ja rauhoittava esitys, josta poistui hymy kasvoillaan.

Stoan salissa tunnelma on taianomainen. Lavalla nähdään viisi taiteilijaa, joiden äidinkieli ei ole suomi. He esittävät musiikin säestyksellä suomalaisuudesta kertovia runoja omilla kielillään, laulaen ja lausuen. Esityksessä kuullaan niin unkaria, ugandaa, venäjää kuin tanskaakin. Paikoin runot muuntuvat äänimaisemiksi, joita kuunnellessa tekee mieli laittaa vain silmät kiinni ja nauttia sanoista.

Vaikka kieltä ei tuntisi, välittyy tunne sanojen takaa. Esitys on tekstitetty suomeksi, mutta täysin välttämättömänä en tekstin seuraamista pitäisi. Paikoin melodramaattiset runot suomalaisuudesta taipuvat eri kielille helpon oloisesti. Omiksi suosikeiksini nousevat eri kielin soiva Olli Sirkiän runo Nopeasti vaihtuva maisema humoristisuudellaan, Tabermanin Äidit-runon ranskaksi taipunut esitys sekä hypnoottinen Jukka Vienon Saunassa, joka esitettiin suomeksi.

Hatunnosto kuuluu tällä kertaa kaikille esiintyjille. Romulus Chiciucille ja Olga Shiskinalle, jotka lausunnan ohella huolehtivat musiikista, Mad Icelle ja hänen loistavalle lavakarismalleen sekä upeita äänimaisemia loihtineille Ágnes Kaszásille ja Sara Souliélle. Sekä tietysti David Kozmalle, esityksen ohjaajalle, joka on tuonut tämän kokoelman nähtäville.

Finnphonia Emigrantica on hypnoottisen kaunis ja rauhoittava esitys. Se ansaitsee tulla nähdyksi.

Esityksiä on vielä huomenna 9.2. klo 17 sekä maaliskuussa 18.3. ja 19.3. Menkää ihmeessä.

Lämmin kiitos European Theatre Collectivelle lipuista esitykseen.

Lavalta: Nainen ja karhu (KokoTeatteri)

Kuva: Octavian Bâlea

Seinustalla vilkkuvat hypnoottiset jouluvalot, sekainen vaatekasa vetää katseen puoleensa. Mielenmaisema on rikkinäinen. Keski-ikäinen nainen purkaa elämäänsä, suruaan ja iloaan katsojille. Puhuu kusiselle karhulle joka ei kuitenkaan vastaa. Nainen, joka tahtoo elää.

Salla Kozma esittää naista hypnoottisesti. Hän huutaa ja puhuu hiljaa, hymyilee ja on uhkaava. Väkivaltainenkin, jopa ahdistava. Esitys tulee lähelle, tila on pieni ja tuntuu muuttuvan koko ajan pienemmäksi. Teksti on Kristian Smedsin, samoin osa ohjauksesta. Toisena ohjaajana on toiminut Marjo-Riikka Mäkelä.

Mies sanoi, että harvoin on tuntenut itsensä teatterissa yhtä uhatuksi. Näyttämöllä oleva nainen tuntuu epästabiililta ja uskottavalta, sellaiselta että ei ole aivan varma mitä seuraavaksi voi tapahtua. Näyttämön ovikin on väärällä puolella huonetta, pois ei uskalla lähteä.

Ei sillä, että esityksestä haluaisi lähteä pois. Vaikka olo on välillä vaivaantunut ja toisinaan hieman pelokas ei silti halua poistua. Haluaa tietää mitä tapahtuu, mitä seuraavaksi, kuka joutuu syntipukiksi, kenet armahdetaan.

Poistun esityksestä hämmentyneenä. En voi sanoa varsinaisesti nauttineeni, olo on kuin puulla päähän lyöty, mutta en voi väittää myöskään olevani yllättynyt. Jotain tällaista, tai jotain sinne päin, odotinkin. Lopputulema on vaikuttunut ja sekava. En suosittele herkkänahkaisille, mutta ehkä heille jotka haluavat kokea jotain.

Nainen ja karhu on European Theatre Collectiven, KokoTeatterin, Smeds Ensemblen ja Los Angeles Cjekhov Studio Internationalin yhteisproduktio.

Kiitokset kutsusta European Theatre Collectivelle.