Lavalta: Juhlat (Gruppen Fyra & Kauri Honkakoski)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Noomi Ljungdell

Elämä pelottaa, mutta juodaan silti teetä

Hämärässä tilassa huonekaluja peittävät valkoiset lakanat. Tuntuu, kuin olisimme maan alla, tai vähintään kellarikerroksessa, jonka ikkunoista näkyvät ohikulkijoiden nilkat. Tila ei kuitenkaan ole tyhjä, vaan vähitellen siellä lymyilevät ihmiset heräävät, alkavat juhlia, tai ainakin hapuilevat kohti elämää. Gruppen Fyran ja Kauri Honkakosken tanssiteos Juhlat on tummasävyinen, kiehtova ja hieman hauskakin, vaikka jollain tavalla tekisi myös mieli itkeä.

Neljän tanssijan (Tommi Haapaniemi, Virpi Juntti, Pia Liski ja Katri Soini) hahmot ovat pölyllä ja lialla kuorrutettuja, ikään kuin ajan unohtamia. Teoksen esittelytekstissä puhutaan "ihmisistä", mutta minulle teoksessa varsinaisia ihmisiä oli ehkä vain yksi ja muut olivat jotakin muuta. Oli niin tai näin, he vuorovaikuttavat tilassa keskenään, aluksi näennäisen leikkisästikin mutta jokin vinksahtaneessa tunnelmassa saa aivojen sensorit väräjämään jatkuvasti. Kolme hahmoa tuntuvat määräilevän sitä ihmismäisintä ja usein saavatkin toivomansa, mutta dynamiikka ei ole yksiselitteinen. Voivatko hahmot olla olemassa ilman toisiaan?

Kauri Honkakosken ohjaama noin tunnin mittainen teos oli kiintoisaa katsottavaa. Teos siirtyi fyysisestä teatterista tanssillisempiin elementteihin sulavasti ja tanssijoiden hahmoja, erikoisia persoonallisuuksia, oli herkullista seurata. Liike johdatti ajatusta, tarina vei mennessään, aivot raksuttivat tulkintoja ja yrittivät arvailla motiiveja. Vain lopun pitkässä ja tuulisessa kohtauksessa keskittyminen hieman herpaantui tanssijoiden paiskoutuessa pitkin lavaa ja huonekaluja.

Viehätyin tavattoman paljon teoksen visuaalisesta ilmeestä. Kenollaan seisovat kalusteet näyttävät ajan unohtamilta, ja voin kuvitella, kuinka sohvasta pöllähtäisi ympärilleni paksu pölypilvi siihen istuessani. Huonekaluja käytetään teoksen aikana monipuolisesti ja ne luovat teokseen vahvan tunnelman. Vaikka vinossa seisovat tuolit aiheuttivat aivoissa mukavaa vinksahtamista, oli suosikkini kuitenkin valaistu lasikaappi. Miten häkellyttävä kapistus! Ja mitä kaikkea sen sisällä voikaan tehdä!

Kotimatkalla ilahduin vielä Honkakosken käsiohjelmaan kirjoittamasta tekstistä. Erityisesti tanssiteosten kohdalla huomaan edelleen usein pohtivani, olenko yhtään oikeilla jäljillä, ymmärsinkö. Honkakoski nimittäin puhuttelee meitä katsojia, minua, ja toteaa: Arvoisa katsoja, Sinun tapasi kokea tämä esitys on juuri oikea. Vaikka valtuutusta tähän ei varsinaisesti tarvitsisikaan, tuntuu se silti mukavalta ja tekee kokemukseni näkyväksi. Kiitos juhlista.

Kanneltalon esityskausi ehti valitettavasti jo päättyä, mutta jos esityksiä vielä jonnekin tulee, suosittelen!

Kiitokset työryhmälle kutsuvieraslipusta.

Lavalta: Trog (Wusheng Company)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Antti Silvennoisen Trog etsii itseään. Kuva: Teemu Ullgrén

Melun hälvetessä ihminen voi löytää itsensä

Wusheng Companyn teokset kutkuttavat mieltäni. Peking-oopperaa ei juurikaan pääse Suomessa näkemään ja kaikki omatkin kokemukseni ovat juuri kyseisen ryhmän tuotantoja. Tällä kertaa ensi-iltansa Kanneltalossa on Trog, jossa lavalla nähdään ryhmän perustajajäsen ja taiteellinen johtaja Antti Silvennoinen. Teos perustuu kirjailija John Evansin runoon. Tarinassa Trog on suojannut itsensä isänsä kuoleman jälkeen kovettamalla itseään, mutta mystisen Crystalmanin johdatuksessa hän tajuaa, että pelkällä raa'alla voimalla ei yhteiskunnassa pärjää.

Silvennoisen lisäksi esityksessä nähdään lavalla teoksen musiikista vastaava Pekka Saarikorpi. Saarikorpi sekä soittaa rumpuja hypnoottisesti että jalkautuu Trogin seuraksi Crystalmanin roolissa. Jos Silvennoisen liikekieli on esityksessä perkussiorytmien kanssa keskustelevaa, on Saarikorpi itse oma rytminsä hänen tuodessaan lavalle myös kiehtovaa kehorytmiikkaa. 

Trogin tarina on fyysinen ja kauniskin. Vähitellen hahmosta kuoritaan turha mahtailu ja saadaan esille jotain aidompaa, sielukkaampaa. Melu ja kohina hiipii taustalle, kun olennainen löytyy. 

Peking-ooppera haastaa minua katsojana, sillä sen ilmaisu on edelleen omaan silmääni ja korvaani outoa ja keskittymistä vaativaa. Perkussioilla korostetut liikesarjojen aksentit viehättävät. Mieli ei tunnu tajuavan sitä, miten Silvennoisen jalka voi nousta niin hullun korkealle ja niin vaivattoman näköisesti tai miten esityksen alussa jaloissa olevilla korokepohjakengillä kykenee liikkumaan noin upeasti. Ääniäkin saa kuunnella eri tavalla, sillä Markus Rantasen esitykseen sovittamat perinteiset peking-ooppera-melodiat eivät laulettuna kuulosta ensin suomelta laisinkaan painotusten ollessa niin paljon puherytmistä eroavia.

Saarikorven äänisuonnittelu kietoo esityksen kiehtovaan äänimaisemaan. Ääntä tuotetaan sekä tavallisella rumpusetillä että aktivoimalla erilaisia äänielementtejä MI.MU-hanskoja käyttäen. Hanskat saatiin kuulemma käyttöön vasta juuri joulun aikaan, mutta ilmeisesti hyvin suunniteltu on puoliksi tehty sillä ne tuntuivat istuvan esitykseen saumattomasti. Hanskojen käyttö ei myöskään tuntunut pelkältä kikkailulta, sillä Saarikorven liikekieli niitä käyttäessä sopi kauniisti koreografiaan.

Esitystä katsoessa kohtasin myös jälleen heikon kohtani. Pimeys yhdistettynä hypnoottiseen rummutukseen ja matalataajuiseen äänimaisemaan saa pääni vaipumaan jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan. Tavallaan tämä on esitykselle suuri kohteliaisuus, rentoudun harvoin niin kokonaisvaltaisesti. Kanssakatsojat ja pahimmassa tapauksessa esiintyjät saattavat sen sijaan luulla minun nukahtelevan, noloa.

Esityksen ehtii nähdä Kanneltalossa vielä 30. ja 31.1.

Kiitokset Wusheng Companylle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Medeia: klovnin raivonhallintaopas (Kanneltalo)

Kuva: Mika Haaranen

Raivonhallintaa paperia repimällä

Martta-klovnin päivä ei ala hyvin. Jalkaa särkee ja perunat eivät pysy kulhossa millään. Suututtaa. Onneksi päivän valaisee Hollywoodista asti tuleva puhelu: Martta saa roolin Medeiana. Mutta mistä se Medeia oikein kertoikaan? Martta lähtee urheasti rakentamaan rooliaan, vaikka tarinassa esiintyvät julmuudet askarruttavat. Jaksaako kukaan olla niin vihainen koko ajan?

Medeia: klovnin raivonhallintaopas on Taina Mäki-Ison tulkinta kreikkalaisesta myytistä, mutta pelkän tarinankerronnan sijaan se muuttuu kommentaariksi kiukun ja raivon tunteiden hallinnasta. Martta-klovni rakentaa roolihahmoaan suurella innolla, vaikkei toisaalta niele purematta kaikkia roolin vaatimia asioita. Voiko lapset (tässä esityksessä ihastuttavat perunat) tosiaan tappaa näyttämöllä? Ja kaipaisiko Medeiakin mahdollisesti raivonhallintakeinoja, sillä ovathan hänen ratkaisunsa harvinaisen äärimmäisiä.

Yleisö pääsee osallistumaan Medeian tarinaan kuoron roolissa. Martta johdattaa yleisön tehtäväänsä napakasti ja tarttuu viipymättä innokkaiden kuorolaisten töppäilyihin, mutta kuitenkin sellaisella tavalla että naurattaa. Muutenkin Mäki-Iso pitää yleisöä upeasti otteessaan, tunnelma on hämmentävän yhteisöllinen ja lämmin.

Martta-klovnin raivonhallintapyrkimyksiin on helppo samaistua. Hermo keittää toisinaan itse kullakin ja hyvät keinot ovat kullankalliita. Hetkeen pysähtyessä sitä tulee kuitenkin usein huomanneeksi, että harmi ei välttämättä ollutkaan niin kovin suuri. Toki on niitäkin hetkiä, jolloin manaaminen ja syvään hengittäminen on todella, todella tarpeen, mutta arjessa pienen harmin saanee selätettyä mukavasti paperin silppuamisella ja pienellä jupinalla (manaussanat valittakoon tarpeen mukaan).

Sivuhuomautuksena todettakoon tässä, että taisin olla ensimmäistä kertaa katsomassa esitystä, jossa oli viittomakielinen tulkkaus. Sitäkin oli hirvittävän kiinnostavaa katsoa, mahtavaa että tällaisia järjestetään.

Olin ollut esitystä edeltävän viikon itse hieman apealla mielellä ja väsynyt, kiukkuinenkin, joten esitys osui juuri oikeaan saumaan. Paperin repiminen ja syvään hengittely teki oikeasti hyvää eikä nauraminenkaan harmittanut. Kannatti selättää oma harmi ja väsymys ja lähteä Kanneltalolle.

Lavalta: Riding on a Cloud (Baltic Circle)

Kuva: Mathilde Delahaye

Ceci n'est pas Yasser

Rabih Mrouén esitys Riding on a Cloud käynnistää tämänvuotisen Baltic Circle -festivaalin. Libanonilaisohjaajan teoksessa lavalle tuodaan hänen veljensä Yasser, joka esittää lavalla Yasseria joka on kuin hän eikä kuitenkaan ole. Pääasiassa videoista ja nauhoitteista koostuva esitys kertoo miltä tuntuu, kun kuvat menettävät merkityksensä ja muisti ei enää toimi niin kuin pitäisi.

Libanonin sisällissodan aikana Yasserin pään läpi kulkee tarkk'ampujan luoti. Henki säilyi, mutta kyky yhdistellä asioita ja niitä esittäviä kuvia katoaa. Kuvien merkitys ei aukea ilman todellisen asian vieressä oloa ja esimerkiksi teatterin lavalla esitettävät asiat muuttuvat todeksi, niitä ei kykene käsittämään fiktioksi. Työstääkseen tätä Yasser alkoi lääkärin kehotuksesta kuvata videoita ja osa niistä nähdään tässä esityksessä.

Videoita katsellessa ja Yasserin tarinaa kuunnellessa mielen valtaa pelko. Miltä tuntuisi jos ei muistaisi, ei pystyisi käsittämään yhteyksiä? Samalla aivot työskentelevät ylikierroksilla kun kuuntelen arabiankielistä puhetta, luen tekstityksiä, katson videota ja tarkkailen samalla lavalla istuvaa Yasseria, sitä miten oikean kehopuoliskon käyttö on hankalampaa ja miten hän järjestelmällisesti avaa cd-koteloita ja laittaa levyjä soittimeen yksi toisensa jälkeen.

Videoilla nähdään ilon hetkiä häissä, mennään katsomaan ampumapaikkaa. Nauhoitteilla puhutaan suvusta, runoudesta, siitä miten ohjaajana toimiva veli on valinnut esitykseen vain osan videoista vaikka kaikki olisivat ansainneet tulla näytetyiksi, kaikki ovat kuvaajalle tärkeitä. Ehkä juuri siksi esitys ei kuvaakaan todellista Yasseria, kuten alussa sanotaan, se kyllä kuvaa häntä mutta ei ole hän.

Esitys kyseenalaistaa lopulta itsensä. Onko tämä tarina joka kannattaa kertoa näin isosti? Onko siinä mitään erikoista, kun sama tai jotain samanlaista on tapahtunut niin monelle muullekin? Ajatus pysähdyttää, se tuntuu vähän ikävältäkin kun on itse katsomassa ja kokemassa. Toisaalta niinhän se menee, ajatus on looginen. Miksi jonkun tarina on tärkeämpi kuin toisen, miksi juuri se kannattaa kertoa?

Tästä ajatusketjusta huolimatta olen sitä mieltä että kannatti kertoa ja kannatti katsoa. Yhden ihmisen muistoista ja ajatuksista saadaan käynnistettyä ajatusketjuja muualle, siihen miten jotkut hetket ovat tärkeitä ja miksi. Ja miksi toisaalta kaikki hetket ovat tärkeitä, ovat jatkumo siinä mitä meistä tulee. Tunnen kiitollisuutta siitä, että muistan ja siitä että minua muistutettiin siitä.

Esityksen ehtii nähdä Kanneltalolla vielä huomenna keskiviikkona klo 18.

Kiitokset kutsusta Kanneltalolle.

Lavalta: #Hope (Duo D'LYh/Kanneltalo)

Kuva: J-P Salminen

Kommunikaatiossa ei aina tarvita sanoja

Kiinnostavia pienten toimijoiden nykysirkusesityksiä on nykyään paljon tarjolla. Kanneltalossa nähtiin tällä viikolla Duo D'Lyhin uusin esitys #Hope, jossa esiintyvät Sanni Sarlin ja Kaito Takayma. Sarlinin erikoisalaa ovat rengastrapetsi ja hulavanteet, Takayman puolestaan jongleeraus ja esinemanipulaatio. Kaikkia taitojaan käyttäen duo luo lavalle pienieleisen ja viehättävän esityksen.

Teos on saanut inspiraationsa ihmistenvälisestä kommunikaatiosta. Itse jumitin ensimmäisissä kohtauksissa miettimään liikaa symboliikkaa ja viittauksia tai oikeastaan sitä, etten löytänyt niitä selkeästi. Lopulta tajusin rentoutua ja katsoa esiintyjiä. Yhdessä ja erikseen he liikkuvat lavalla, välillä selvästi toista väärin lukien ja konfliktiin ajautuen, toisessa kohdassa taas ymmärtäen ja saman tahdin löytäen. Omia suosikkikohtauksiani olivat Takayaman taitava pallotemppuilu, miten voikin ihmiskeho kyetä moiseen, ja Sarlinin viehättävät hulanumerot.

#Hopen musiikki on sekopäistä särinää ja jumittavaa jurnausta. Kaikki klipit on haalittu Creative Commons -kirjastoista muodostaen kiinnostavan kokonaisuuden. Kappaleet sopivat numeroihin hyvin vaikka välillä epätahtisuudellaan aivoja nyrjäyttävätkin.

Arvostan tässä esityksessä paljon myös sitä, että iltapäivien näytökset olivat maksuttomia. Toivottavasti todella moni nuori pääsi tätä katsomaan ja ehkä samalla kokemaan uudenlaisen taidemuodon.

Esitys on jollain tavalla kovin sympaattinen. Se ei yllätä katsojaa hengästyttävän vaarallisin tempuin, mikä ei toisaalta tarkoita sitä ettei taitoa olisi. #Hope on miellyttävä katsaus kahden sirkustaiteilijan osaamiseen ja siihen, mitä kaikkea hienoa kaksin voi saada aikaan.

Kanneltalon esitykset ovat ohi tältä erää, mutta Duo D'Lyhiin voi tutustua esimerkiksi heidän kotisivuillaan. Kiitokset Kanneltalolle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Valitsen sinut!

Kuva: Lotta Laajalahti

Viime vuoden syksynä luin ensimmäiset uutiset täysin fanivoimin toteutetusta suomalaisesta Pokémon-musikaalista Valitsen sinut! ja innostuin välittömästi. Pääsin 90-luvulla juuri sopivasti mukaan Poké-huumaan ja sarjan tuijottamisen ja keräilykorttien räpeltämisen lisäksi paukutin läpi Pokémon Silver -pelin useampaan kertaan. Produktio kiersi tänä vuonna erinäisiä coneja ympäri Suomen, mutta viimeiset esitykset nähtiin Kanneltalossa ja sinne suuntasimme myös me.

Esityksen tarinassa on käytetty pohjana Red-, Blue- ja Yellow-pelejä ja animesarjan ensimmäistä tuotantokautta. Varsinainen tarina on kuitenkin työryhmän oma ja se alkaa siitä, kun nuori kouluttaja Red löytää sattumalta haavoittuneen Pikachun. Hoidattaessaan Pokémonia professori Oakin luona saa hän samalla tehtäväkseen matkustaa viemään tärkeää lähetystä ja saa palkinnoksi niin loistoristeilyn St. Annella kuin myös sisukkaan Bulbasaurin. Kapuloita rattaisiin laittaa kukas muukaan kuin Rakettiryhmä, jolla on tavoitteenaan siepata kaikki ensimmäisen asteen Pokémonit suunnitelmaansa varten. Apunaan seikkailussaan Redillä ovat hänen matkallaan tapaamansa kouluttaja Misty, niin sanottu arkkivihollisensa Blue ja tietysti myös Pokémoninsa.

On mahtavaa, että Valitsen sinut! on nimenomaan faniproduktio. Esityksestä ja sen markkinoinnista kuulsi läpi innostus Pokémoneihin ja niiden maailmaan ja esityksen luomisessa on osattu ottaa huomioon monia seikkoja, jotka varmasti saivat monen muunkin Pokémon-ihmisen sydämen läpättämään. Vapaaehtoismeininki tosin vaikuttaa myös siihen, että esitys ei joka sekunti kulje eteenpäin täysin saumattomasti esimerkiksi kohtausvaihtojen keskeyttäessä toiminnan, mutta en aio moittia työryhmää tästä. En nimeä nyt erityisesti ketään, sillä kaikki esiintyjät ansaitsevat suurensuuret kiitokset. Lavalla ja sen takana tehtiin hienoa työtä mielettömällä meiningillä ja se näkyi.

Kuva: Linda Seppälä

Esitys on visuaalisesti upea. Puvut ovat mielettömän hienoja ja Pokémonit on helppo tunnistaa asuistaan. Esityksen aikana erilaisia asuja taisi olla yli sata. Omia suosikeitani olivat muun muassa maailman mahtavin Charizard, säpäkkä Bulbasaur ja suloinen Eevee. Ei pidä toisaalta unohtaa jokaisen Pokémon Go -pelaajan painajaista eli luolallista Zubateja ja Golbateja. Myös erikoistehosteisiin oli panostettu, tosin pilke silmäkulmassa. Erityisesti Pokémonien erikoisliikkeet herättivät ihastusta.

Visuaalisuuden lisäksi näyttelijät ovat mainioita. Vuorosanoista saa selvää ja laulutkin kulkevat, myös taistelukoreografiat ovat näyttäviä. Eniten yllätyin siitä, että esitys oli myös koskettava. Veikkaan että en ollut ainut, jonka silmäkulma kostui erään traagisen tapahtuman hetkellä.

Kokonaisuutena Valitsen sinut! oli riemukas nostalgiamatka ja innostava kokemus, kannatti olla herätyskello soimassa keskellä yötä että sai liput tähän spektaakkeliin.

Lisäesityksiä musikaalista ei ainakaan näillä näkymin enää tule, mutta työryhmä on luvannut tuutata koko esityksen myöhemmin youtube-kanavalleen. Odotan, että siitä tulee jonkinmoinen nettisensaatio.

Lavalta: Sigurd Ring (Wusheng Company)

Kuva: Mitro Härkönen

Kerrankin tuli lähdettyä extempore esitykseen, tällä kertaa suuntana Kanneltalo ja siellä tällä viikolla pyörivä Wusheng Companyn Sigurd Ring. Wusheng Company on lajissaan erikoinen porukka, sillä he ovat ensimmäinen Euroopassa toimiva ammattimainen Peking-oopperaryhmä ja kaiken lisäksi he lisäävät satoja vuosia vanhaan teatterimuotoon suomalaista osaamista ja uusia sävyjä. Tammikuussa ryhmä vakuutti Musashillaan, nyt vuorossa oli Peking-oopperan muotoon muokattu pohjoismainen taru Sigurd Ringistä.

Sigurd Ringin pohjatarina esityksessä on yksinkertainen. Ruotsinmaan kuningas, pelottava Sigurd Ring on iskenyt silmänsä Juutinmaan hallitsijan Alfin sisareen, kauniiseen Hilmaan. Alf on kuitenkin luvannut Hilman käden jo uljaalle soturille Ragnarille, eikä Hilmallakaan ole tätä avioliittoa vastaan mitään. Tästäpä Sigurd sitten hurjistuu ja luvassa on juonikuviota ja verenvuodatusta kuin Game of Thronesissa konsanaan.

Peking-ooppera on minulle edelleen varsin tuntematon taidemuoto, mutta ainakin tällaisena pohjoismaisena hybridiversiona se viehättää minua kovasti. Esityksen asut ovat autenttiset ja dramaattinen tyyli liioitelluine liikkeineen on visuaalisesti komeaa katseltavaa. Juoni itsessään on varsin suoraviivainen, pienelle liikkeellisellä komedialla varustettu tragedia, joten sitä on helppo seurata. Esityksen muutamat repliikit ovat ruotsiksi, mutta kaksikielisyyden nimissä näyttämön yläreunaan heijastetaan myös tekstitykset suomeksi. Ilman kielen ymmärtämistäkin kyllä pärjää, esiintyjät ovat sen verran oivallisia.

Esityksen on ohjannut Elias Edström (joka on muuten ainoana eurooppalaisena valmistunut maisteriksi Kiinan kansallisesta teatteriakatemiasta) ja hän esittää myös itseoikeutetusti hurjaa ja paikoin turhankin itsevarmaa Sigurd Ringiä. Talvikki Eerola esittää Hilmaa varmoin ja viehättävin ottein eikä tämä sähäkkä nainen jää lainkaan mieshahmojen varjoon. Niko Arola on varmaotteinen kuningas Alf ja Saku Mäkelä tavattoman sympaattinen ja oikeamielinen Ragnar. Tunnelman luomisesta vastaavat perkussionisti Pekka Saarikorpi ja kanteletta soitti Senni Eskelinen. Instrumentit myös vastasivat esimerkiksi taiseteluiden aikana kuulluista iskuista ja aksenteista ja tämä toimikin oikein hyvin.

Sigurd Ring on ammattitaidolla tehty esitys, joka viihdyttää ja ihastuttaa. Peking-ooppera taipuu omaan silmääni hienosti pohjoismaalaisittain, esiintyjät ovat erinomaisia ja tavattoman taitavia (mitä jalanheittoja, mitä ilmeitä ja keskittymistä!).

Esityksen ehtii nähdä vielä tänään torstaina tai sitten perjantaina ja lauantaina, kaikkina päivinä klo 19 Kanneltalossa. Suosittelen!

Lavalta: Teetä, teatteria ja t-paitoja! (Kanneltalo)

Harrastimme vaihtelun vuoksi lähiömatkailua ja reissasimme Kanneltalolle osallistumaan Kannelmäki-liikkeen Teetä, teatteria ja t-paitoja!-tapahtumaan. Tiukasta aikataulusta johtuen onnistuimme missaamaan peruskoululaisten musiikkiesityksen, mutta teen juonnin ohessa ehdimme sentään katsomaan Lähiönäyttämön esitystä Tunne!

Kahvilan lavalle rakennettu esitys kertoo lähiöissä, toki erityisesti Kannelmäessä, asumisesta. Runollisen äänimaiseman jälkeen lavalle astuu mies, joka alkaa kertoa omaa tarinaansa Kannelmäestä. Karismaa löytyy, tarina naurattaa ja kiinnostaa. Lopulta mies kohtaa myös muita kannelmäkeläisiä, löytää yhteisiä asioita vaikkei tunnekaan.

Kannelmäki esiintyi toiminnan taustalla aktiivisena ja lämminhenkisenä kaupunginosana. Jollain tavalla esitys voisi olla jopa mainosesitys Kannelmäelle, kyllä siellä tapahtuu. Kaiken hyvän meiningin lisäksi annettiin myös parannusehdotuksia, kuten aktiivisessa kaupunginosassa toki sopiikin. Lyhyestä esityksestä jäi hyvä mieli, kiitokset Lähiönäyttämölle ja Kannelmäki-liikkeelle!

Kokonaisuudessaan tilaisuus oli lämminhenkinen ja oli hauska käydä pitkästä aikaa Kanneltalossa. Suosittelen lämpimästi lähiömatkailua Kannelmäkeen.