Hannu Simpuran Yökausien kartan (Gummerus, 1990) keskiöstä tuijottaa täytetty pöllö elävän oloisine silmineen. Pöllön on täyttänyt Ingrid, vainottu konservaattori, joka lopulta luovuttaa linnun eteenpäin eräälle oppilaalleen. Ja lisäksi on minäkertoja, joka ilmestyy esiin kaikissa yhdeksässä lyhyttarinoissa. Minäkertoja, joka yrittää keksiä pöllön salaisuuden, pelaa shakkia ja toimii satamavartijana. Minäkertoja, joka tapaa ihmisiä, tietää paljon eikä paljasta kaikkea mitä tietää.
Sulkeudun huoneeseeni ja alan verkkaan, risu kerrallaan, purkaa rohkeuteni pesää, jossa en uskalla lisääntyä.
Ei kuiskauksia, ei muutosta -- vain vanha sulka, vanha siipi, vanha nokka, nimet tarkasti tiedossa.
Simpuran kirja tuntuu ajattomalta. Vaikka kirja on jo 23 vuotta vanha, ei se tunnu vanhentuneelta. Tunnelma on hypnoottinen ja vaarallisentuntuinen, vaikka selkeää uhkaa ei olekaan. Kirjan kansi hyökkäävine lintuineen luo omalta osaltaan synkkää tunnelmaa ja saa miettimään, mikä linnuista tekeekin tässä kirjassa niin pahaenteisiä, onnettoman kohtalon kuljettajia. Erityisesti pöllöt tuntuvat tuijottavan kirjan sivuilta niin lasisin kuin elävin silmin.
Oli miten oli -- me siirsimme kuin epähuomiossa henkikirjamme Helsinkiin odottaaksemme toiveikkaina, mitä tuleman piti, vaikka turha yrityksemme linnunsilmien taitavammaksi konservoinniksi loikin aukkoja sinne, mistä tahdoimme ottaa päämääriimme tukea.
Kaikki tarinat nivoutuvat toistensa lomaan, järjestys ei ehkä ole aivan selvä. Minäkertoja on mukana, joskus toimien enemmän ja toisinaan vähemmän. Jotta kaikista langanpäistä saisi kiinni, pitäisi kirja lukea huolellisemmin. Simpura viljelee vihjeitä, aivan varmasti enemmän kuin mitä minä löysin. Myönnettäköön myös, että kirjan loppu meni minulta hieman yli hilseen. Tässä tapauksessa en kuitenkaan jaksanut hermostua asiasta, se mielestäni sopi kirjan tyyliin että kaikkea ei selitetä. Ei tarvitsekaan.
Yökausien kartta oli kiinnostava lukukokemus ja huikea matka kirjavuoteen 1990. Simpura on myös kiinnostava kirjoittaja ja tarttuisin varmasti myös hänen toisiin teoksiinsa jos ne sattuisivat tulemaan vastaan. Kiitos siis Mikalle, jonka blogista kirjan bongasin. Mika myös kirjoittaa kirjasta huikean hienosti, suosittelen käymään vierailulla.
Hannu Simpura: Yökausien kartta
Gummerus, 1990. 175 s.
Kansi: Heikki Kalliomaa
