Lavalta: Dive (WHS/Cirko)

Kuva: Riku Pihlanto

Merenneito ja minä

Yritin ihan tosissani kirjoittaa eilen näkemästäni Salla Hakanpään Divestä kunnollisen ja asiallisen arvion. Hauduteltuani ja puhistuani totesin, että ei se onnistu. Jostain syystä tämä esitys meni ihon alle ja se ei suostu muuttumaan tavalliseksi tekstiksi.

Olen odottanut Diven näkemistä vuodesta 2014. Tai oikeastaan voisi sanoa että vuodesta 2013, sillä silloin näin Hakanpään edellisen sooloteoksen Pinta. Se oli ensimmäinen tiedostaen näkemäni nykysirkusesitys ja varmasti osasyyllinen siihen, miksi laji tänä päivänä niin paljon minua kiinnostaa. Panokset olivat siis kovat, kun astelimme Kallion Urheilutalolle.

Dive esitetään uimahallissa ja Hakanpää taitelee esityksessä sekä veden yläpuolella että pinnan alla. Vesi on minulle rakas elementti, joten siinäkin mielessä jännitti. Tokihan paniikki meinasi iskeä heti alussa kun tajusin, että minulla on katsomossa toinen kahdesta tolppapaikasta. Mitä jos en näe mitään? Onneksi pelko oli turha. Paikalta näki ja vaikka vähän piti välillä kuikuilla ja vaihtaa asentoa sen teki vaistomaisesti, sillä esitys oli lumoava.

Hakanpään esittämä hahmo kulkee kohti kiehtovaa vedenpintaa ja lopulta sen läpi. Kuva köyteen kietoutuneista, glitterkenkiin verhotuista jaloista ja veden pinnan alla näkyvästä liehuvasta mekosta on vahvana mielessäni. Tässä vaiheessa myös hirvitti, veden alla vietetty aika on niin pitkä ja asetelma niin hurja että hetken ehti epäillä noustaanko sieltä ylös laisinkaan.

Pinnan alle on luotu kiehtova maailma, jota katsomosta käsin päästään kokemaan videokuvan välityksellä. On käsittämätöntä, että epäseksikkääseen uimahallin altaaseen on saatu luotua niin satumainen maailma. On se vieraudessaan tosin myös pelottava, mutta sopivalla tavalla. Tekee mieli sukeltaa vielä kerran, hypätä tuntemattomaan ja antaa mennä. Esityksen hahmo leikkii, kokeilee, löytää itsestään jotain.

Tarina pitää otteessaan, aika kuluu liiankin nopeasti. Miten tämä voi olla näin hieno? Miten Hakanpää osaa? Miten tämä on tehty? Hengästyttää, ei tee mieli puhua. Ei tee näemmä monen muunkaan, hiljaisen lumoutuneina valumme kohti räntäistä katua. Kannatti odottaa. Kiitos. Kiitos. Kiitos.

***

Dive on osa What the Cirk? -festivaalin ohjelmaa ja se esitetään vielä perjantaina 18.11. Tällä hetkellä liput ovat loppuunvarattuja, mutta perjantaina kannattaa olla vielä kärppänä vapautuvien paikkojen varalta.

Lavalta: Cutting Edge (WHS/Juhlaviikot)

Kuva: WHS

WHS:n uusin teos Cutting Edge oli minulle lähtökohtaisesti olennaisin nähtävä esitys Helsingin Juhlaviikoilla. Pään katkaisun teemasta riivitään esiin niin suuria kysymyksiä kuin mustaa huumoria. Esitys yhdistelee klassisia taikatemppuja, videota, tanssia ja illuusioita kallossa jyskyttävään äänimaisemaan ja vyöryttää silmien eteen liudan häiriintyneitä kuvia.

Lavalla nähdään kolme esiintyjää, Inês Campos, Vera Selene Tegelman ja Jukka Tarvainen. Yhteispeli toimii ja kaikki vakuuttavat kyvyillään Kalle Nion ohjauksessa. Tarvainen jää elävästi mieleen päättömänä kouristelevana ruumiina ja toisaalta ruumiittomana päänä milloin milläkin jalustalla tai pöydällä pyörimässä. Hieno on myös perinteinen naisenkatkaisu-temppu, näin sen ensimmäistä kertaa livenä. Monista hienouksista on ehdottomasti kiittäminen myös taitavaa valaistusta ja siitä vastaavia Jere Mönkköstä ja Joonas Tikkasta.

Kuva: WHS

Visuaalisesti esitys on järisyttävän hieno vaikka kuvasto onkin paikoin painajaisia aiheuttavaa. Vähempää en WHS:lta toisaalta odottanutkaan. Ihmiset siirtyvät lavalla paikasta toiseen taianomaisesti, välillä nähdään kehoja ilman päitä ja toisaalla pyörivät puolestaan irtopäät. Hieno on muun muassa Camposin ja Tarvaisen kohtaus, jossa päät ja kehot vaihtavat kamppailussa omistajiaan, vaikuttavin kohtaus tosin on todennäköisesti suoraan edestä katsottuna. Viimeinen kohtaus jää myös vahvana mieleen: ohut muoviverho saadaan liikkumaan hämmentävän elävästi ja sen taakse ilmestyvät unenomaiset hahmot vääntävät oman käsityskyvyn rajoja.

En voi sanoa pitäneeni esityksestä, se ei ollut katsomiskokemuksena erityisen miellyttävä. Totean kuitenkin ilokseni vaikuttuneeni esityksestä, istuneeni välillä kuin lamautuneena lavalla näkyvien ihmeiden edessä. Paikoin voin pahoinkin, katkaistut päät renessanssimaalauksissa eivät selvästi ole minun juttuni. Tunnereaktion sain joka tapauksessa ja olen tyytyväinen, että kävin katsomassa tämän.

Lavalta: Tyttö joka söi kuolleita lintuja (WHS Teatteri Union)

Kuva: Nina Haukkovaara

Olen iloinen, että olin katsomassa Milla Järvisen esitystä Tyttö joka söi kuolleita lintuja yksin. Myönnettäköön, että olin suurimman osan esityksestä hieman hämmennyksissäni mutta silti kiinnostunut. En ajatellut asiaa sen kummemmin. Poistuessani salista huomasin kuitenkin kurkkua alkavan kuristaa ja silmissä tuntui painetta, ei tehnyt mieli puhua kenenkään kanssa.

Tyttö joka söi kuolleita lintuja on Milla Järvisen "ruumiillinen rengasmonologi", joka on valmistettu yhdessä teatteriohjaaja Anni Mikkelssonin ja skenografi Henri Tuulasjärven kanssa. Teatteri Unionin lavalle on tuotu intiimi hetki pienin mutta puhuvin lavastuksellisin elementein. On kaksi rengastrapetsia ja muutama tarkoin valittu esine ja Järvisen asut.

Alussa Järvinen saapuu tilaan kuin varkain oven kolahtaessa. Esitys alkaa hitaasti ja omat aivoni alkavat jo raksuttaa, minun on vaikea saada tunnelmasta kiinni. Järvisen Ghibli-animaatiolta kuulostava höpöttely kuulostaa oudolta ja tuntuu kuin mitään ei oikein tapahtuisi. Jälkikäteen ajateltuna tapahtuu paljonkin. Esityksen ensimmäinen puolisko on yksinkertaisuudessaan kiehtova, satuttava, ruma ja herkkä. Tuntuu että on katsomassa jotain hyvin yksityistä ja intiimiä, ei aivan tirkistellen mutta melkein.

Äänitetty monologinauha tauottaa esityksen Järvisen vaihtaessa asua. Toisella puoliskolla ymmärrän, miksi käsiohjelmassa kiitetään niin montaa tahoa sulista. Asu on näyttävä ja vähän pelottavakin. Kohtaus aloitetaan laululla ja vähitellen asun osien pudotessa Järvinen siirtyy renkaalle. Alkaa hengästyttää, jaksaisin katsoa rengastrapetsilla temppuilua pitempäänkin. Tuntuu, että muutkin yleisössä pidättävät hengitystään. Lopulta saavutaan pysäyttävään finaaliin, kun kaikki on tehty ja sanottu ja jäljelle jää vain ääni. Ja se ääni puskee läpi kaikista suojauksista.

Tyttö joka söi kuolleita lintuja on kaunis, ruma, hullu, rohkea, yksityinen ja vavahduttava. Se ravistelee muttei tee itsestään suurta numeroa. Se on yksi vaikuttavimmista esityksistä, jotka olen hetkeen nähnyt.

Kiitos Milla Järvinen ja työryhmä.

Kiitokset WHS Teatteri Unionillekutsusta esitykseen.

Esityksen ehtii nähdä Teatteri Unionin tiloissa vielä 11.10. Sen jälkeen mahdollisuus tähän on vielä Lahdessa 15.10. ja 17.10. Koulutuskeskus Salpaus/Sirkuskeskuksen tiloissa.

Lavalta: Swan of Tuonela (WHS / Verkatehdas)

Juhee Lee ja joutsen. Kuva: WHS

Syksyn kalenteri alkaa olla jo varsin täysi kulttuuririentojen osalta, mutta jotain neuvotteluvaraa siellä edelleen on. Etenkin, jos armoitetut bloggaajakollegat suosittelevat jotain erittäin painavasti. Näillä puhein lähdimme siipan kanssa ajamaan kohti Hämeenlinnan Verkatehdasta nähdäksemme WHS:n ja Sungsoo Ahn Pick-up Groupin yhteisproduktion Swan of Tuonela.

Sibeliuksen sävellyksistä innoittunut esitys yhdistää lavalle monenlaista osaamista. Sungsoo Ahn on loihtinut lavalle komeita koreografioita ja Ville Walo huolehtinut ohjauksesta. Esiintyjiä nähdään estradilla yhteensä kuusi (Juhee Lee, Huyn Kim, Jeeyeun Kim, Heehwon Yang, Noora Juppi ja Ville Walo), heidän lisäkseen musiikista vastaavat Hauschka, Samuli Kosminen ja Markus Hohti. Matti Niinimäen projisoinnit voitaneen myös laskea yhdeksi esiintyjäksi.

Esitys teki sellaisen vaikutuksen, että huomaan turvautuvani tässä lähinnä luettelointiin ja teknisten asioiden läpikäyntiin. Yritän nyt kuitenkin ja aloitan sillä, että WHS on aikaisemmilla esityksillään onnistunut vakuuttamaan ja täten odotuksen Swan of Tuonelaa kohtaan olivat korkealla. Pettymään ei onneksi tosiaan joutunut, sillä lavalle oli tälläkin kertaa tuotu visuaalisesti komeaa, anteeksipyytelemätöntä, paikoin tummasävyistä ja paikoin tavattoman huvittavaa osaamista.

Heehwon Yang & Noora Juppi. Kuva: WHS

Kerrankin olisi tosin ollut hyötyä lukaista läpi käsiohjelma ennen esityksen alkua. Lemminkäisen ja Tuonelan joutsenen tarina ei suoraan sanottuna ollut aivan tuoreessa muistissa ja esityksestä olisi tarinallisesti saanut ehkä enemmän irti lukemisen jälkeen. Toisaalta Swan of Tuonela oli komeaa katsottavaa myös ilman referenssejä, joten eipä tässä paljoa hävitty.

Nykytanssin ja -sirkuksen liitto toimii joka tapauksessa esityksessä hienosti. Jo alun koreografia painovoimaa uhmaavine liikkeineen saa mielen hämmentymään; onko katossa lankoja tai piilossa tukipylväitä? Jäi selvittämättä. Kauan ei kuitenkaan ehdi miettiä, kun kohtaukset vaihtuvat ja lavalla nähdään muun muassa tankotanssia, akrobatiaa, upeita viuhkoja niin lavasteissa kuin tanssijoillakin, joutsenia monissa muodoissa, hiustenkuivaajia, koreografioita jotka tasapainottelevat hallitun kaaoksen rajamailla, absurdeja näkyjä.

Kiitos. Nautimme joka hetkestä.

Jos esitys palaa vielä kiertämään Suomeen, suosittelen erittäin lämpimästi sen katsomista. Esityksiä Verkatehtaalla on 3.10. asti ja sen jälkeen sitä esitetään Seoulissa, Koreassa 25.-28.10.

Swan of Tuonelan voi nähdä tammikuussa 2016 Espoon kaupunginteatterissa. Lisätietoa täältä.

Lavalta: Luke Jermay's Sixth Sense (Teatteri Union)

Kuva: Luke Jermay

Erinäisten sattumusten kautta päädyimme lauantaina upouuteen teatteritilaan Teatteri Union, jossa esiintyi maailmalla ilmeisesti varsin kuuluisa mentalisti Luke Jermay. Esityksessään Sixth Sense Jermay lukee ihmisten ajatuksia, esittelee taitojaan monipuolisesti ja samanaikaisesti vetää äärimmäisen viihdyttävän show'n.

Tällainen esitystyyppi ei ole minulle itselleni kovin tuttu, vaikka toki tiedän mitä mentalisti tarkoittaa. Luin torstaisesta Hbl:n jutusta, kuinka Jermay itse on tavallaan aloittanut uransa skeptikkona kasvaessaan tarot-korttien sun muiden parissa, mutta vähitellen löytänyt niistä ja muistakin elementeistä jotain sellaista, jota hän voi käyttää hyödykseen.

Luke Jermay on selvästi taitava showmies, joka osasi ottaa yleisön haltuunsa. Tunnelma on maaginen, mutta samalla hauska. Jännittävä. Jermay esittelee aluksi taitojaan lämmittelemällä yleisön kanssa, arvailemalla heidän valitsemiaan pelikortteja ja heidän horoskooppimerkkejään. Kuulostaa aika perinteiseltä, mutta homma on joka tapauksessa toimivaa. Yleisö istuu nakutettuna paikoillaan.

Esityksen alkaessa hivuttauduin omasta mielestäni turvallisesti keskelle katsomoa, johon mies totesi että kyllä se sut kuitenkin sinne avustajaksi valitsee. No, niin valitsikin ja lavalle siitä sitten mentiin. Meitä "vapaaehtoisia" oli yhteensä kuusi ja jokaisen kanssa Jermay teki hieman erilaisia ajatustenlukuharjoitteita. Kaksi henkeä pääsi muun muassa valitsemaan kirjoista jonkin kohtauksen, jonka he sitten jotenkin siirsivät Jermaylle. Ja onnistuihan se.

Itse pääsin tutustumaan tarot-kortteihin ja niiden kautta syntyneitä mielikuvia sitten palloteltiin ajatuksina eteenpäin. Kokemusta on hieman vaikea kuvata. Tavallaan on ihan mahdollista, että kortit olisivat jossain Jermayn tietämässä järjestyksessä, jolloin ei olisi mielettömän haastava temppu todeta että äskenpä kädessäsi oli Three of Coins. Haastavampaa puolestaan on se, että Jermay jollain tavalla kykeni sitten onkimaan ne korttien herättämät ajatukset esiin ja kaiken lisäksi sellaisista asioista, joita ei oikeasti kovin moni tiedä. Samaan aikaan kun homma oli äärimmäisen vaikuttavaa, oli se myös jollain tavalla levottomuutta herättävää. Huh.

Yleisön kanssa tehdään myös muuta, etsitään syntymäpäiviä ja -vuosia hämmentävän tarkasti ja nimetään ihmisten lapsuudenaikaisia parhaita ystäviä ja ensisuudelmien kohteita. Ilmeet vaihtelevat huvituksesta hämmennykseen ja jonkinlaiseen riemuun. Olo on jollain tasolla hieman skeptinen että voiko tuo mies ihan oikeasti lukea ajatuksia, mutta samalla tuntee itsensä pohjattoman viihdytetyksi. Oli kyseessä sitten suunniteltu huijaus (esimerkiksi todennäköisyyksiin perustuva temppu) tai ei, on tunnin kestävä esitys aivan huippu ja mieltä sekoittava.

Tällä kertaa esityksiä oli Helsingissä vain yksi, mutta mikäli mahdollisuus uudelleen tarjoutuu suosittelen tutustumista herran esityksiin oikein lämpimästi.

Sanottakoon vielä, että WHS:n pyörittämän Teatteri Unionin tila oli hirmuisen mukava. Vanha elokuvateatterisali on muokattu intiimiksi esitystilaksi, jossa toivottavasti tullaan näkemään tulevaisuudessa jos jonkinlaista hienoa. Tilaan ja sen tulevaan ohjelmistoon voit tutustua täällä.